”Raha on täysin ennakkoluulotonta”: Liza Marklund, Helmifarmi

Liza Marklund: Helmifarmi. Suom. Laura Beck. (Pärlfarmen, 2018) Otava 2018.

Joel Kuortti kirjoittaa:

”Minä suunnittelen tulevaisuutta. Lyhyen tähtäimen tavoitteeni on löytää kookosrapuja …. Pitkän tähtäimen tavoitteeni on nousta pintaan. Vetää taas henkäys ihmisten valtakunnassa, puhua elävien kanssa” (488).

Ruotsalaisen dekkaristin Liza Marklundin kolmivuotinen kirjallinen hiljaiselo päättyi vuonna 2018, kun hän julkaisi erillisen (tavallaan romanttisen) trillerin Helmifarmi (suom. Laura Beck; Pärlfarmen, 2018). Marklundin aiempien dekkareiden toimittaja Annika Bengtsonin sijaan päähenkilönä on nyt Kiona Matavera, Cookinsaarilta (ratorongaksi Kūki ’Āirani, itsenäinen, Uuteen-Seelantiin vapaasti assosioitunut itsehallintoalue) kotoisin oleva nuori helmensukeltaja.

Tarina alkaa Manihikillä, Cookinsaarten pohjoisella koralliatollisaarella, lukuun ottamatta prologia, joka sitoo kertomuksen sen loppuun. Kionan perhe ja suku elää ’mustien’ mustahuulisimpukoiden helmien (lat. Pinctada margaritifera) – itse helmien väri, muoto, koko, laatu ja näiden myötä arvo vaihtelee – kalastuksella, joka on Manihikin pääelinkeino. Saaren ikiaikainen rauha rikkoontuu, kun atollin rantaan haaksirikkoutuu purjevene ja sen myötä ruotsalainen Erik Bergman. Ajallinen konteksti on 1990-luvun alku, kun maailman poliittinen kaksinapaisuus oli murtunut Neuvostoliiton hajoamiseen ja Kiina oli Venäjän kanssa muovaamassa uutta maailmanjärjestystä.

Suomeksi Manihikin nimi heijastaa romaanin teemaa – rahan valtaa ihmisiin, kuten Kionan Los Angelesissa tapaama Clay – tai Rita Hollingworth, Frank Miller, Rita Miller, Frank Hollingworth – toteaa: ”Raha on täysin ennakoluulotonta …. Raha ei syrji ketään …. Rahalla on arvoa koska me uskomme niin” (354). Korallisaarten ’kommunistisesta’ rahattomasta kulttuurista on huima matka globaaliin valuuttamaailmaan, johon lopulta ajaudutaan (tai hakeudutaan) hyvinkin syvälle.

Kulttuuristen etäisyyksien lisäksi kirjassa taitetaan maantieteellisiä matkoja Polynesiasta Yhdysvaltoihin, Englantiin, Tansaniaan ja jopa Ruotsiin. Matkojen eri vaiheissa huomio kiinnittyy tekstin deskriptiivisyyteen. Oli sitten kyse Kionan kotiympäristöstä, polynesialaisesta helmenkalastusyhteisöstä, yhdysvaltalaisesta suurkaupungista tai afrikkalaisesta kaupunkiympäristöstä, nuori Kiona tarjoaa lukijalle ikään kuin ulkopuolisia kulttuurisia havaintoja.

Manihikin osalta tämä vaikuttaa erikoiselta, koska Kiona esimerkiksi selittää asioita vieraille – ”poimimme rau kotahaa, syötävää saniaislajiketta, joka höyrytettiin kypsäksi ja syötiin kookosmaidon kera” (55) –, kun taas vaikkapa hänen LA:n Venice Beachin rantabulevardin kuvaus on ennemminkin turistin näkökulma: ”Siellä oli paljon lihaksikkaita miehiä, jotka harjoittivat painonnostoa raskain painoin, siellä oli jonglöörejä ja yksi tulennielijä ja rullaluistimilla luisteleva mies, joka soitti kitaraa iso turbaani päässään” (252).

Tyynen valtameren tyrskyistä Ruotsin sosialidemokraattiseen onnelaan – ”Opaskirja oli oikeassa. Ruotsissa kaikki toimi” (408) – siirtyvä tarina on parhaimmillaan kirjan alkupuolella. Myöhemmin Kionan toiminta ei välttämättä vastaa hänen saarella saamansa koulutuksen ja kokemuksen kanssa, mutta ei ole myöskään täysin epäuskottavaa.

Marklundilla on ensikäden tietoa ja kokemusta Cookinsaarten ja erityisesti Manihikin olosuhteista. Tämä näkyy tekstistä, joka kääntyy (ainakin suomennoksessa) hiukan eksotisoivaksi tai kuvailevaksi. Kuvailu on kaikesta huolimatta vakuuttavaa, vaikka tekijän suhde kuvattavaan kulttuuriin ei ole kovin syvällinen. Vuoden 1997 syklonikatastrofi tuhosi lähes koko Manihikin atollin, joten romaani käsittelee hyvin kouriintuntuvaa aihetta – sen lisäksi, että aiheina ovat muun muassa ajankohtainen HIV-epidemia, Mobutun Zairen diktatuuri, evoluutioteoria, kansainvälisen valuuttajärjestelmän ongelmat sekä erilaiset uskontoon, maailmankuvaan, perhesuhteisiin ja seksuaaliseen identiteettiin liittyvät kysymykset.

Helmifarmin markkinointia edistävät ylistävät kommentit saattavat (ehkä odotetusti) olla ylisanoja, mutta lukukokemuksena kirja on vetävä. Se liikkuu sujuvasti neljällä mantereella (merellä) ja yhdistelee sekä antropologisia että populaarikulttuurisia elementtejä. Lopun ratkaisu on myöskin mielenkiintoinen, vaikkakin sitä pohjustetaan hienovaraisesti eri vaiheissa: ”Kukaan ei tiedä että olen täällä” (487).

LINKKEJÄ:

Lyhyt kuvaus romaanista suomalaisen kustantaja Otavan sivuilla:
https://otava.fi/kirjat/9789511333876/

Manihikin taustaa Wikipedia-sivustolla:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Manihiki

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

Viihdekirjallisuutta tosi-TV:stä: Tappavan kuuluisasta Nälkäpeliin

Päivi Brink kirjoittaa:
Ben Elton: Tappavan kuuluisa. (Dead Famous, 2001.)Suom. Jukka Saarikivi. WSOY 2003.
Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia. (Hunger Games, 2008-2010.) Suom. Helene Bützow. WSOY 2010-2012.

Tosi-TV ei enää ole uusi ilmiö, mutta edelleen ajankohtainen. Brittiläinen Ben Elton kirjoitti menestysdekkarinsa Tappavan kuuluisa jo ilmiön alkuvaiheessa vuonna 2001. Hän kommentoi erityisesti Big Brotheria, joka on dekkarissa vain nimetty uudelleen Kotiarestiksi. Muuten ohjelmaformaatti on lähes identtinen alkuperäisen kanssa. Tartuin dekkariin vasta nyt joululomalla ja mielessäni vertasin kirjaa jatkuvasti yhdysvaltalaisen Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan, joka on viime vuosien näkyvin tosi-TV:tä analysoiva teos.

Tappavan kuuluisa kertoo TV-ohjelma Kotiarestia varten rakennetusta kulissimaisesta talosta, missä kilpailijat koettavat tehdä vaikutusta toisiinsa ja erityisesti katsojiin olemalla mahdollisimman kiinnostavia tai kauniita tai erityisiä tai outoja – kukin tavallaan. Katsojat äänestävät suosikkinsa jatkoon ja tylsimmät kilpailijat joutuvat poistumaan talosta yksi kerrallaan. Heitä kuvataan kaiken aikaa 30 kameralla, eivätkä he pääse tai edes halua päästä kameraa pakoon mihinkään. Siitä huolimatta talossa tapahtuu murha TV-katsojien ja kameramiesten silmien alla.

Eltonin näkökulma siirtyy murhaa tutkivasta poliisikomisariosta ohjelman tekijöihin ja itse kilpailijoihin. Viisikymppinen ylikomisario Coleridge pitää koko ohjelmaformaattia äärimmäisen epäkiinnostavana ja paheksuu kilpailijoiden tyhjänpäiväistä jutustelua ja kiroilunsekaista puhetapaa. Itse hän harrastaa Shakespearea ja pyrkii harrastelijateatterissa Macbethin pääosaan. Korkea- ja populaarikulttuuri asetetaan mustavalkoisesti vastakkain, mutta tätä asetelmaa rikotaan romaanin kuluessa ja yhtäläisyyksiäkin Shakespearen ja tosi-TV:n väliltä löytyy. Ohjelman tuottaja kuvataan kärjistetyn ahneena ja häikäilemättömänä. Hän vetoaa kilpailijoiden alhaisimpiin luonteenpiirteisiin ja vietteihin ohjaillessaan tapahtumia talossa. Kilpailijoilla on kullakin syynsä olla mukana ohjelmassa, mutta jokainen heistä kaipaa julkisuutta ja menestystä tavallaan.

Eltonin tärkein viesti on, ettei tosi-tv ole yhtään sen autenttisempaa kuin muutkaan tv-ohjelmat. Kilpailijoita kyllä kuvataan 24h vuorokaudessa, mutta katsojat näkevät materiaalista vain murto-osan. Dramaattisilla ja vääristelevillä leikkauksilla ohjelman tekijät manipuloivat tavanomaista jutustelua saadakseen katsojat pysymään kiinnostuneina. Mikään ei ole sitä, miltä se näyttää tv-ruudussa.

Suzanne Collinsin Nälkäpeli on jo niin tunnettu ilmiö, että kuvailen sitä vain lyhyesti. Siinä nuoret kilpailijat pakotetaan taistelemaan toisiaan vastaan tosi-TV-ohjelmassa, jonka voittaakseen kilpailijan on tapettava kaikki vastustajansa. Kilpailijat valitaan arpomalla eri alueilta, joita kaikkia hallitsee tyrannimainen kaupunkivaltio, jonka asukkaille taistelu televisioidaan. Kilpailijoiden tulee miellyttää katsojia, koska he voivat auttaa suosikkejaan. Alistetut alueet kärsivät nälkää samalla kun heitä hallitsevat elävät yltäkylläisyydessä. Kilpailijat ja heidän edustamansa alistetut alueet nousevat kuitenkin romaanitrilogian kuluessa vastustamaan heitä sortavaa diktatuuria ja koettavat muuttaa todellisuutta TV-ohjelman avulla.

Myös Nälkäpeli korostaa tosi-TV:n rakennettua luonnetta ja ohjelman ja kilpailijoiden kokeman todellisuuden välistä kuilua. Mutta painopiste Collinsin romaanisarjassa on kuitenkin siinä, mitä tosi-TV formaattina kertoo koko yhteiskunnasta ja kulttuurista, jossa se syntyy. Vaikka Nälkäpeli on nuorisofantasiaa ja sijoittuu fantasiamaailmaan, se pohtii myös omaa maailmaamme ja sen tapaa kuvata tosi-TV:n avulla arvojamme ja sitä, mikä nähdään menestyksenä. Ohjelmaformaatti, jossa voittaja jää yksin seisomaan ohjelman lopussa muiden kilpailijoiden joutuessa sivuun, toistuu länsimaisessa televisiossa jatkuvasti eri variaatioina. Kuka on paras, kiinnostavin ja saa massojen äänet puolelleen? Siitäkö elämässä on kyse? Vai miksi koemme sen kiinnostavana? Joko tosi-TV on itse valmis muuttumaan pudotuspelistä toisenlaisiin formaatteihin? Alkaako tosi-TV muuttaa meidän arvojamme?

Merkittävin ero Tappavan kuuluisan ja Nälkäpelin välillä on tyylilajissa. Siinä missä Eltonin dekkari vielä tuntuu naureskelevan etäännytetysti tosi-TV:lle, Nälkäpeli pitää tosi-TV:n pudotuspelin tapaa nähdä maailma vaarallisena ja kaikkialle tunkeutuvana. Pinnallisen viihteen sijaan kyse onkin kulttuuriamme riivaavasta arvovääristymästä, jonka kärjistetty muotokuva tv-ohjelma on. Vika ei siis ole ohjelmassa vaan yhteiskunnassa. Tappavan kuuluisassa esiintyvän ironian ja huumorin sijaan Nälkäpelin tyylilaji onkin traaginen.

Päivi Brink on Café Voltaire -blogin emäntä, kirjallisuudentutkija ja toimittaja. Hän osallistui Café Voltaire -kirjasarjan osien Tarinoiden paluu ja Imperiumin perilliset toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta.

Pienoisesseitä 1760-luvulta - Voltairen Filosofinen sanakirja

Voltaire: Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa
suomentanut Erkki Salo
Vastapaino, 2013
526 s.

Virpi Alanen kirjoittaa:

Voltaire (François-Marie Arouet, 1694-1778) julkaisi Filosofisen taskusanakirjansa 70-vuotispäivänsä tienoilla vuonna 1764. Teos joutui oitis Geneven ja Pariisin viranomaisten kiellettyjen kirjojen listoille. Vatikaanin kiellettyjen kirjojen listalta se poistettiin vasta vuonna 1966, kun koko listakin lakkautettiin, kertoo Lauri Mehtonen nyt suomennoksena julkaistun Filosofisen sanakirjan esipuheessa. Erkki Salon laatiman suomennoksen pohjana on ollut teoksen kuudes, tekijän tarkastama, korjaama ja täydentämä laitos.

Pienoisessee osoittautuu Filosofista sanakirjaa lukiessa nykylukijaakin kiinnostavaksi muodoksi. Voltaire kirjoittaa valtavan suurista aiheista (kuten ”jumala”, ”aistit”, ”kauneus”, ”sielu”) parin-kolmen sivun tekstejä, joissa perustaa kriittiset mielipiteensä luonnolliseen järkeen. 1760-luvun tekstit ovat edelleen, kiitos myös sujuvasanaisen suomennoksen, kiehtovaa luettavaa. Voltairen teksti on älykkäällä tavalla nenäkästä, kun hän osoittelee maailman tilaa ja ihmiskunnan järjenkäytöllisiä puutteita. Historian suuret filosofiset keskustelunaiheet ja ihmisten keskinäinen kommunikaatio alkavat Voltairen käsittelyssä usein vaikuttaa hivenen surkuhupaisilta, absurdin suuntaisilta.

”Antiikissa kiisteltiin paljon korkeimmasta hyvästä. Yhtä hyvin olisi kannattanut kysyä, mikä on korkein sininen tai korkein muhennos, korkein käveleminen, korkein lukeminen jne.”
(Filosofinen sanakirja, s. 95)

Voltaire viljelee paikoin omanlaistaan piikikkään-vakavaa huumoria, sijoitellen tekstiin mainioita yksityiskohtia, jotka saavat odottamattomiakin käänteitä. Esimerkiksi verratessaan eläinten yhteisöllisiä muotoja ihmisyhteiskuntiin, Voltaire kirjoittaa lampaista näin:

”Lampaat viettävät varsin rauhallista yhteiselämää. Pidämme niitä hyväluontoisina, koska emme näe, miten suunnattoman määrän eläimiä ne nielevät. Voidaan jopa uskoa, että ne syövät niitä viattomasti ja huomaamatta, samalla tavoin kuin me syömme Sassenagen juustoa. Lampaiden valtio on kulta-ajan tarkka jäljennös.” (FS, s. 361, ”Laeista”)

Kärkevimmän kritiikkinsä Voltaire suuntaa uskontojen nimissä harjoitettuihin järjettömyyksiin, ihmisten kyvyttömyyteen nähdä kokonaisuutta filosofisesti sekä taikauskon multiploitumiseen uskontojen välisissä suhteissa:

”Näin on selvää, että toisen lahkon uskon ydin on toiselle taikauskoa.
Muslimit syyttävät taikauskosta kaikkia kristittyjä, jotka puolestaan syyttävät siitä muslimeja. Kuka ryhtyisi näin ison oikeusjutun tuomariksi? Kenties järki. Tosin jokainen lahko väittää, että järki on sen puolella. Vahvemman oikeus siis ratkaisee, kunnes järki on tunkeutunut riittävän moneen päähän ja riisunut väkivallan aseista.” (FS, s. 488)

Voltaire pohtii muun muassa yhteiskunnallista kysymystä siitä, voisiko ateisteista koostuva yhteisö olla toimiva. Voltairen mukaan ateismikin saattoi hallitsijoiden ja muiden vaikutusvaltaisten omaksumana olla tuhoisaa. Fanatismissa ja ateismissa on molemmissa vaaransa, Voltaire pohtii, provosoivastikin: ”Ateistit ovat enimmäkseen uhkarohkeita mutta harhaantuneita oppineita ja huonoja järkeilemään. Koska he eivät pysty käsittämään luomista, pahan alkuperää ja muita vaikeita asioita, he turvautuvat hypoteesiin asioiden ikuisuudesta ja välttämättömyydestä” (FS, s. 81-81)

Voltaire peräänkuuluttaa järkeä ennen kaikkea siihen, miten ihmiset toistensa elämäntavat ymmärtävät. Filosofisen sanakirjan pohdinnat suvaitsevuudesta tuntuvat hätkähdyttävän ajankohtaisilta. Voltaire puolustaa muun muassa vanhoja itäisiä kulttuureja ja eläinten oikeuksia tunteellisina olentoina. Ihminen on vajavainen, mutta suvaitsevuuden ja filosofisen ajattelun myötä ihmiskunnalla on mahdollisuus parempaan.

”Mitä on suvaitsevuus? Se on ihmisyyden myötä saatu lahja. Me kaikki olemme täynnä heikkouksia ja virheitä. Luonnon ensimmäinen laki kuuluu: antakaamme typeryydet anteeksi toinen toisellemme.” (FS, s. 492, ”Suvaitsevuus”)

Voltairen kirjallinen tuotanto on käsittämättömän laaja. Näytelmien, satiirien, runojen, pamflettien, filosofisten tarinoiden, uskontokritiikin, luonnontieteellisten, valtio-opillisten ja historiallisten teosten lisäksi se sisältää yli 20 000 kirjettä. Eräänlainen kirjemäisyyden tuntu, vaikutelma vauhdikkaasti kirjoitetusta tekstistä, on läsnä myös Filosofisen sanakirjan pienoisesseissä, vaikka toisaalta niiden tunnelma on samaan aikaan aforistisen harkittua. Voltairen ilmaisu tuntuu hakeutuvan parin-kolmen sivun pituuteen, jossa tekijä tiivistää mielipiteensä suurista kysymyksistä sangen pieneen tilaan. Pienoisesseiden aloituslauseet ovat tiheitä, usein poleemisiakin.

Valistusfilosofi, kartanonherra Voltaire oli aikansa julkkis; ihailtu ja vihattu, luettu ja sensuroitu. Hänen tekstinsä korostavat oman ajattelun tärkeyttä. Filosofisen sanakirjan pohdinnoissaan hän on samanaikaisesti iloisen innostunut ja yhteiskunnallisen vakava.

Virpi Alanen on runoilija, aforisti ja kriitikko.

Luoteis-Lontoon kirjavia ihmiskohtaloita

Zadie Smith: NW. Hamish Hamilton 2012.

Päivi Brink kirjoittaa:

Zadie Smith on yksi kiinnostavimmista brittiläisistä nykykirjailijoista monestakin syystä. Ensinnäkin hän kirjoittaa ihailtavan sujuvasti, uskottavasti ja herkkävaistoisesti ja toisekseen hänen käsittelemänsä teemat tuntuvat tärkeiltä ja ajankohtaisilta. Pidän hänestä myös henkilökohtaisesta syystä: olemme lähes saman ikäisiä, ja Smith kirjoittaa usein oman sukupolveni ihmisistä. Näin hän tekee myös viime elokuussa julkaistussa romaanissa NW, joka kertoo Lontoon luoteisosan lähiössä lapsuutensa eläneistä yli kolmikymppisistä ihmisistä. Heidän elämänsä ovat kulkeneet hyvin erilaisiin suuntiin, mutta jotain samaa heihin on jäänyt lapsuuden kokemuksista. Romaania ei vielä ole suomennettu.

Romaanin päähenkilöiksi nousevat ystävykset Leah ja Natalie, jotka kumpikin ovat tavallaan menestyneet elämässä. Heillä on työpaikat, aviomiehet ja suhteellista vaurautta. Mutta kummallakin on myös salaisuuksia ja he piilottelevat tyytymättömyyttään ja pelkojaan näennäisen onnellisuuden takana. Romaanin keskeinen teema onkin ystävyys ja kuva, jonka annamme läheisimmille ystäville ja perheenjäsenille itsestämme ja elämästämme. Mikä on salaamisen arvoista ja mikä on rehellisyyden hinta?

Leah on valkoinen ja Natalie musta. Tämä tuodaan selvästi esiin, mutta samalla heidän etninen taustansa jää yhteiskuntaluokan ja yhteisen menneisyyden varjoon. Työväenluokkainen tausta ja opintojen myötä tapahtunut luokkanousu yhdistävät heitä. Natalie on lakimies ja Leah eräänlainen sosiaalityöntekijä. He ovat pystyneet ottamaan etäisyyttä lapsuutensa lähiöön ja vanhempiensa elämäntapaan. Mutta samalla he tuntevat jonkinlaista kaipuuta lähiöelämän ihmissuhteisiin, niiden rehellisyyteen ja kaunistelemattomuuteen.

Romaanin keskeisiä henkilöitä ovat myös Felix ja Nathan, joiden kautta kuvataan heitä, jotka eivät ole päässeet pois lähiöstä. Romaani on jaettu neljään eripituiseen osaan, joista ensimmäisen keskushenkilö on Leah, toisen Felix, kolmannen Natalie ja neljännen Nathan. Näistä Natalien osuus on pisin ja sen kerrontakeinona on käytetty palastelua lyhyisiin lukuihin. Tämä teki mielestäni lukemisesta katkonaista ja nykivää. Pidin enemmän muista osioista, vaikka Natalien elämänkaari ryysyistä rikkauksiin sinänsä oli kiinnostava. Felixin kautta kuvataan miestä, joka on juuri irrottautumassa ongelmalähiön kierteestä, suoranaisesta pyörteestä, joka on imenyt häntä alaspäin. Nathan sen sijaan on liian syvällä pyörteessä: hän on narkomaani ja rikollinen, eikä näe ulospääsyä ongelmistaan. Romaanin lopussa Natalie ja Nathan kohtaavat vanhassa tutussa lähiössä ja heidän tapaamisensa tuo esiin niin yhtäläisyyksiä kuin erojakin heidän elämäntilanteessaan.

Olen itse viimeisilläni raskaana, joten NW-romaanissa vahvana esiintyvä äitiyden teema kiinnosti minua kovasti. Natalie on kahden lapsen äiti ja äitiys on hänelle osa onnellisen ja menestyneen uranaisen roolin suorittamista. Leah sen sijaan ei halua lapsia lainkaan ja hän joutuu salaamaan tämän mieheltään, joka haluaisi lapsia. Äitiys on Leahin silmissä ulkoapäin tuputettu rooli, johon hän ei lainkaan samastu tai tunne omakseen. Natalien ja Leahin suhde omiin äiteihinsä on myös kiinnostava: he ovat vieraantuneet äitiensä maailmankuvasta ja arvoista, mutta ovat silti tunnetasolla syvästi sidoksissa heihin.

“Natalie Blake and Leah Hanwell were of the belief that people were willing them to reproduce. Relatives, strangers on the street, people on television, everyone. In fact the conspiracy went deeper than Hanwell imagined. Blake was a double agent. She had no intention of being made ridiculous by failing to do what ever was expected of her. For her, it was only a question of timing.” (s.236)

Smithin romaaneissa tyylikäs kieli ja luonteva dialogi tekevät aina vaikutuksen. Hallittu rakenne sen sijaan ei ole hänen vahvuutensa. Esimerkiksi hänen edellinen romaaninsa Kauneudesta kärsi minusta liian pitkistä, loputtomista keskusteluista ja tuntui jotenkin vellovan ihmissuhdekuvauksissaan. NW:ssä tämä ei ole häiritsevä ongelma, mutta neljän osan yhteispeli ei mielestäni toimi kovin hyvin. Romaanin 300-sivua ovat kompakti paketti, eivätkä muotoratkaisut ehdi alkaa ärsyttää. Dialogi ja teemojen pohdinta sen sijaan viehätti minua kovasti. Mihinkään suuriin loppuratkaisuihin romaani ei päädy, mutta luokkayhteiskunnan merkitys ja intiimien ihmissuhteiden kietoutuminen toisiinsa sai pohtimaan teemaa laajemmin oman aikamme ilmiönä. Ahmin romaanin muutamassa päivässä innoissani ja jään miettimään sitä varmasti pitkäksi aikaa.

Luoteis-Lontoo miljöönä elää enemmän henkilöiden päässä mielenmaisemana ja kokemusmaailmana kuin tapahtumaympäristönä. Mielikuvat lähiöstä jäävät stereotyyppisiksi, eivät yksilöllisiksi. Ehkä tämä on tarkoituskin: tällaisia kuluneita ja ahdistavia lähiöitä löytyy kaikkialta Euroopasta, myös Suomesta.

Päivi Brink on Café Voltaire -blogin ja Facebook-sivun emäntä, kirjallisuudentutkija ja toimittaja, ja hän osallistui Café Voltairen -kirjasarjan osien Tarinoiden paluu ja Imperiumin perilliset toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta.

PS.
Zadie Smithin aiempaan tuotantoon voi tutustua Café Voltairen Imperiumin perilliset -osassa julkaistussa esseessä, jonka on kirjoittanut Johanna Matero.

Venäjän mielenosoitusten talvi synnytti hienoa proosaa

Tomi Huttunen kirjoittaa:


Roman Sentšin kirjoitti Venäjän kiihkeän poliittisen talven 2012 tapahtumista pienoisromaanin – tapahtumien näkijänä, kokijana ja pohtijana on hänen 14-vuotias tyttärensä.

Moskovassa asuva, Tuvan tasavallasta lähtöisin oleva Roman Sentšin (s. 1971) on venäläisen nykyproosan tunnettu ja palkittu edustaja, niin kutsutun uuden realismin tärkeimpiä nimiä. Uuden realismin johtoidea on, että valokuvantarkka dokumentointi ja todenmukainen yhteiskunnallisen tilanteen kuvaaminen on paras tapa muuttaa asioita nyky-Venäjällä kirjallisuuden keinoin. Tyylillisiä kokeiluja uusrealistit vieroksuvat. Sentšinin proosa on tunnetusti hyvin lakonista ja synkkäsävyistä, etenkin Venäjän syrjäseutuja käsittelevä teos Jeltyševy (2009), joka on masentavaa luettavaa ja josta tuli silti ilmestyessään keskustelluimpia nykykirjallisuuden teoksia. Se on saanut valtionpalkinnon lisäksi useita muita huomionosoituksia.

Sentšin on kansalaisena ollut poliittisesti aktiivinen. Hän tuntuu kannattavan milloin nationalistista oikeistoa, milloin vasemmistoa, mutta yleisesti ottaen hän edustaa Venäjän opposition radikaalimpaa siipeä.

Sentšinin uuden teoksen nimi on Mitä te haluatte? (Чего вы хотите?). Se on ilmestynyt maaliskuussa pitkän linjan kirjallisuuslehdessä Družba narodov sekä erillisenä Eksmo-kustantamon julkaisemana niteenä. Teoksen tapahtumat alkavat tarkasta päivämäärästä 18.12.2011 – epäillystä duuman vaaleissa tapahtuneesta vilpistä ja Bolotnajan mielenosoituksesta – ja päättyvät helmikuun loppuun 2012, toisin sanoen Pussy Riotin tutkintavankeuteen ja niin kutsuttuun valkoisen renkaan mielenosoitukseen. Romaani kuvaa viimevuotista mielenosoitusten ja vaalien talvea Venäjällä – tapahtumaketjua, jonka päättymistä monet ovat jo ehtineet ihmetellä.

Kuten aiemminkin, Sentšin käyttää romaanissa omaa nimeään ja perhettään. Kyse on realistisesta dokumenttia imitoivasta autofiktiosta. Missä on fakta, missä on fiktio, sitä ei lukija tiedä eikä voikaan tietää. Teoksen päähenkilö on perheen 14-vuotias Daša-tyttö, jonka isä on kirjailija Roman Sentšin. Dašaa alkavat kiinnostaa yhteiskunnalliset kysymykset, vanhempien poliittiset näkemykset ja ajankohtaiset tapahtumat. Hän käy koulua gastarbaitereiden valtaamassa Moskovassa, soittaa fagottia, koluaa venäläistä nettiä ja kyselee vanhemmiltaan, mitä on tapahtumassa. Wikipedia valehtelee Venäjän väestötilanteesta ja BKT:n kehityslinjoista, internetistä tulviva tieto on ideologisesti värittynyttä. Romaanin kerronta on keskeisesti Dašan sisäistä puhetta ja kaikuja perheen keittiössä käytävistä keskusteluista, joihin osallistuu enemmän tai vähemmän tunnettuja kirjailijoita – ei ole kauhean tärkeää, keitä he ovat, mutta todelliset nimet vahvistavat entisestään uusrealistisen dokumentin vaikutelmaa.

Sentšinin alakuloisten teosten joukossa Mitä te haluatte? on ehdottomasti valoisa kirja, tekstissä on jopa hiukan huumoria.

Romaani on kiinnostavan dialogisesti rakennettu orastava kasvutarina, jossa ei ole hirveästi tapahtumia – Daša tulee teoksen aikana tietoisemmaksi ympäröivästä yhteiskunnasta, mutta informaatiotulva ahdistaa ja herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Isä ja äiti kannattavat radikaalia oppositiota, kuuntelevat punkia (Sentšin on myös punkmuusikko) ja ovat toimissaan maltillisia. He osallistuvat mielenosoituksiin mutta kirjoittavat ”suoran toiminnan runoutta”, etenkin perheen äiti. Romaani tuo heidän ideologisia näkemyksiään julki dialogien kautta, mutta kyse ei ole minkään aatteen julistuksesta. Dašan kysymykset ja muiden perheen luona vierailevien kirjailijoiden ajatukset synnyttävät pikemminkin moniäänisen kudoksen. Kaikki yksittäiset ideologiat näyttäytyvät hiukan naiiveina.

Mitä te haluatte? ei ole suuri romaani mitaltaan, mutta se on kiinnostava ja keskustelua herättävä teos, joka tarraa nykyhetkeen. Venäläisen realismin teoreetikon Vissarion Belinskin henki leijuu tämän uuden teoksen yllä. Se pitäisi ehdottomasti suomentaa, sillä valistava teos opettaa paljon viime talven tapahtumista ja toisi suomalaiselle lukijalle tolkkua tämän päivän Venäjän ideologiseen sekamelskaan.

Venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Tomi Huttunen on Kenen aika? -kirjan toimittaja yhdessä Tintti Klapurin kanssa.

Vish Puri ratkoo rikoksia Intiassa

Tarquin Hall:
Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus.
Suomentanut Tero Valkonen.
Gummerus, 2012; 360 sivua
(Alkuteos The Case of the Missing Servant: From the Files of Vish Puri, Most Private Investigator, 2009.)

Joel Kuortti kirjoittaa:

Delhiläinen yksityisetsivä Vish Puri kapinoi. Uhmaten tohtori Mohanin neuvoa välttää paistettua ruokaa ja makeita jälkiruokia hän nauttii pakoroista, samosoista, tikka-kanasta, jalebeista ja ladooista – vaimonsa Rumpin valmistamien terveysruokien lisäksi. Herkkusuu ei sylje myöskään lasiin, etenkään viskilasiin. Hän on tarkka myös pukeutumisestaan, tapausarkistostaan ja kattopuutarhassaan hän kasvattaa ruukuissa fiikuksia ja chilejä. On kyseessä kerta kaikkiaan ylemmän keskiluokan intialainen herrasmies. Hänelle yksityisetsivän työn ensimmäinen sääntö: ”Muista aina syödä aamiaiseksi hyvää aloo paranthaa. Ajattelemiseen tarvitaan täyttä vatsaa” (s. 344).

Vish Puri on brittikirjailija Tarquin Hallin (s. 1969) Intiaan sijoittuvan dekkarisarjan päähenkilö. Sarjan ensimmäisessä teoksessa Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus (suom. 2012; alun perin 2009) pureudutaan tavanomaisiin intialaisen nyky-yhteiskunnan ongelmiin: järjestettyjen avioliittojen järjestämisen vaikeuksiin modernissa maailmassa, korruptioon ja poliisin epäpätevyyteen ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Delhin lisäksi Jaipuriin ja Jharkhandiin. Puri, jota hänen vaimonsa ja äitinsä kutsuvat Pullukaksi, inhoaa sitä, kun häntä verrataan Sherlock Holmesiin. Holmesin sijaan hänen esikuvanaan on Chanakya, Maurya-valtakuntaa 300-luvulla eaa. hallinneen Chandraguptan poliittinen neuvonantaja, ”maailman ensimmäinen mestarivakooja” (s. 125). Huolimatta Purin omasta näkemyksestä, kirjallisena hahmona hänen esikuviaan ovat eittämättä niin Conan Doylen Holmes kuin Christien Hercule Poirot tai Stoutin Nero Wolfe.

Vaikka Intiassa yksityisetsivän ammatti ei olekaan arvostettu, Puri on ylpeä työstään ja Mitä yksityisimmät etsivät Oy -yrityksestään. Kirja on kirjoitettu historiallisten dekkareiden hengessä, mutta mukana on myös viimeisintä teknologiaa salakuunteluvälineineen ja peiteoperaatioihin käytettyine puhelinlinjoineen. Herrasmiesetsivän on pysyttävä ajan tasalla muuttuvassa maailmassakin. Mutta arvoista ei tingitä: ”Intia nykyaikaistuu …, mutta meidän on pidettävä kiinni perhearvoistamme, eikö? Mihin joutuisimme ilman niitä?” (s. 340).

Perinteiseen sosiaaliseen arvojärjestykseen uskovasta Vish Purista naisten ei sovi sekaantua sellaisiin asioihin kuin etsiväntoimeen. Kun hän kirjan alussa joutuu uransa kahdennentoista murhayrityksen kohteeksi, hänen äitinsä, entinen Modern Schoolin johtava opettajatar päättää selvittää asian huolimatta Pullukan vastalauseista: ”Minä vielä näytän mihin äidit pystyvät” (s. 107). Ja niinhän siinä käy, että pojaltaan loppuun asti salassa hän selvittää kuin selvittääkin visaisen rikoksen. Muita neuvokkaita naishahmoja kirjassa ovat etsivätoimiston puhelinlinjoja hoitava rouva Chadha ja Kasvovoide, nepalilainen pakolaisnainen, joka osallistui moniin Pullukan peiteoperaatioihin. Tästä huolimatta Puri pitää kiinni perinteisistä työnjaosta: ”Intiassa oli tärkeää pitää kiinni komentoketjusta; ihmiset olivat tottuneet hierarkiaan ja kunnioittivat auktoriteetteja” (s. 11).

Hall käyttää kirjassaan paljon intialaista kulttuurisanastoa ja viittauksia monenlaisiin kulttuuri-ilmiöihin, Bollywood-elokuvista Rudyard Kiplingin Kimiin. Monet näistä selitetään tekstissä, minkä lisäksi teoksessa on romaaniksi laaja, 14 sivun sanasto. Kirjaa ei selvästikään ole tarkoitettu intialaiselle lukijakunnalle. Mikäli tämänkaltainen selittely ei lukijaa häiritse niin silloin voi nauttia kirjan dekkariperinnettä kunnioittavasta kerronnasta. Ja jos Hallin kirja herättää oikeita tai kirjallisia ruokahaluja, voi niitä lisätä ja lievittää Seija Vilénin ja Anna Kortesalmen teoksella Sormet sahramissa: Ruokaa ja kirjoja Intiasta (Avain 2011), jossa yhdistellään intialaisia reseptejä ja tarinoita. Hallin kirjojen sarjassa ovat ilmestyneet myös The Case of the Man Who Died Laughing (2010) ja The Case of the Deadly Butter Chicken (2012), jotka lupaavat hyvää jatkoa ensimmäiselle osalle. Purikin on vakuuttunut, että totuus aina lopulta paljastuu.


Lue lisää:
Marie Kajavan kritiikki samasta kirjasta, Maailman Kuvalehti 3/2013
http://www.maailmankuvalehti.fi/kulttuuri/12476

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori,jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus, intialainen diasporinen kirjallisuus ja karibialainen kirjallisuus.

Philidan tie orjasta vapaaksi naiseksi

Päivi Brink kirjoittaa:

André Brink: Philida. Harvill Secker 2012.

Etelä-Afrikassa on kolme (valkoista) kirjailijaa, jotka ovat nousseet maailmanmaineeseen yli muiden: Nadine Gordimer, J. M. Coetzee ja André Brink. Olen aiemmin kirjoittanut Café Voltaire -blogiin Gordimerista ja Coetzeesta ja nyt on Brinkin aika. Hänen uusin romaaninsa Philida julkaistiin viime elokuussa. Todettakoon heti kärkeen, että en ole sukua Brinkille, vaikka mieheni onkin eteläafrikkalainen.

Philida sijoittuu Länsikapinmaan viinialueelle, tarkemmin Franschhoekiin ja Worcesteriin. Kapkaupungissakin käydään virallisia ja kaupallisia asioita toimittamassa. Romaanin alkaessa on vuosi 1832, kaksi vuotta ennen orjuuden kieltämistä Etelä-Afrikassa. Philida on orjana Brinkin suvussa ja romaani perustuu osin historiallisiin tosiseikkoihin.

Philida on ostettu nuorena tyttönä Brinkien palvelukseen Zandvlietin viinitilalle Franschhoekiin. Hän tekee siistiä sisätyötä kutojana neuloen lämpimiä vaatteita koko viinitilan tarpeisiin. Philida on erittäin taitava ja innostunut työstään, mutta häntä kuritetaan pieksemällä kuten muitakin orjia. Hänen vapauttaan rajoitetaan väkivaltaisesti. Teinitytöstä alkaen hän on ollut seksisuhteessa nuoren isännän Frans Brinkin kanssa ja heillä on yhteisiä lapsia. Frans lupasi Philidalle vapauden orjuudesta, jos tämä suostuisi suhteeseen, mutta romaanin alkaessa Frans kieltäytyy tunnustamasta suhdetta ja lapsia. Philida tekee tästä virallisen valituksen, josta ei kuitenkaan koidu hänelle mitään hyvää. Vanha isäntä rankaisee häntä ja myy hänet Worcesteriin. Tämän enempää juonesta ei kannata paljastaa.

Philidan hahmo kannattelee romaania. Hän on sekä päähenkilö että yksi romaanin kertojista. Kertojanäkökulman vaihtelu on välillä hämäävää, kun puhuja ei heti selviä, mutta sillä on etunsa. Näin sekä Philidan että Brinkien näkökulma saadaan esiin. Dialogissa kaipasin sitaattiviivoja, joiden puute ei tuonut mitään lisää vaan vaikeutti vain lukemista. Philida on sympaattinen päähenkilö, jonka suhde lapsiin ja muihin orjiin kuvataan lämpimästi ja humoristisesti. Hänestä kasvaa romaanin aikana itsenäinen afrikkalainen nainen, joka kieltäytyy suostumasta isäntien vaatimuksiin. Hän tekee omat valintansa ja solmii omat liittonsa niiden kanssa, joihin luottaa. Ne kohdat romaanissa, joissa Philida on taka-alalla, ovat heikoimmat. Vaikka romaanissa on paljon väkivaltaisia kohtia, olin silti yllättynyt siitä, että orjilla oli joitakin oikeuksia. Frans jopa tosissaan pohtii yhteistä elämää Philidan kanssa.

Brink on usein kuvannut Etelä-Afrikan etnistä ja uskonnollista moninaisuutta, niin nytkin. Brinkit ovat romaanin ”pahiksia”, epämiellyttäviä henkilöitä kukin tavallaan, joten valkoisten isäntien positiivisia puolia nähdään vähän. Heillekin kuitenkin annetaan puheenvuoro ja he saavat koettaa vakuuttaa lukijat omien tekojensa syistä. Olennaista on, että vaikka valkoiset koettavat vakuutella rodullista ylemmyyttään, heidän valkoisuutensa kyseenalaistuu romaanin sisällä. Vanhan isännän äiti ei olekaan valkoinen vaan Jaavalta kotoisin oleva entinen orja. Kristityt ja islaminuskoiset orjat käyvät uskonnollisia keskusteluja keskenään ja niihin kietoutuu usein afrikkalaisia uskomuksia. Kolonialaismi ja apartheid halusivat uskoa musta-valkoiseen Etelä-Afrikkaan, mutta sitä se ei koskaan ole ollut. Eri etniset ryhmät ovat sekoittuneet vuosisatojen ajan etniseksi moninaisuudeksi, johon on vaikea vetää rajoja.

Orjuuden päättyminen romaanissa rinnastuu mielessäni apartheidin päättymiseen vuonna 1994. Philida kuvaa hyvin orjien ja isäntien epäietoisuutta siitä, miten rinnakkaiseloa pitäisi jatkaa vanhan sortosuhteen päätyttyä. Samalla tavalla oman aikamme Etelä-Afrikassa pohditaan entisten sorrettujen ja sortajien suhteita uudessa demokraattisessa Etelä-Afrikassa. Philidan lopetus tuntuu hapuilevalta, ikään kuin kirjailija ei tietäisi, miten teoksensa päättäisi. Samalla tavalla koko uusi Etelä-Afrikka hapuilee eteenpäin demokratian aikana. Mutta sekä Philida-romaanin että oman aikamme eteläafrikkalaisten yhteinen viesti on kuitenkin se, että kävi miten kävi, vapaus on itsessään ensiarvoisen tärkeää.

Romaanista nousi kohu jo ennen sen valmistumista, koska Brink sai Jan Rabie -apurahan sitä varten. Apuraha on tarkoitettu afrikaansinkielisen kirjallisuuden tukemiseen, mutta moni oli sitä mieltä, että tarkoitus ei ole tukea menestyskirjailijoita vaan ns. värillisä afrikaansinkielisiä kirjailijoita, jotka kamppailevat taloudellisen toimeentulon kanssa. Brinkin romaani julkaistiin sekä englanniksi että afrikaansiksi. Kriitikkojen mielipiteet sekä Britanniassa että Etelä-Afrikassa vaihtelevat ihastuksesta pettymykseen. Joidenkin mielestä kyseessä on viihteellinen teos, joidenkin mielestä Brink kierrättää vanhojen romaaniensa materiaalia, mutta toiset ihailevat hänen rohkeuttaan paljastaa oman suvun likaisia salaisuuksia. Romaani oli Man Booker Prizen pitkällä listalla viime vuonna.

Itse olin yllättynyt Philidan jäätyä lopulta aika heppoiseksi ja kevyeksi sisällöltään. Mielenkiintoisen historiallisen dokumentoinnin lisäksi sen merkitys on lähinnä orjuuden historian esiintuonnissa. Hienointa romaanissa on Philidan hahmo, joka todella elää, mutta hänestäkin olsii voinut saada paljon enemmän irti. Romaani oli kuitenkin kiinnostava tapa tutustua Kapin viinialueiden orjuuden historiaan.


Brinkin saamasta apurahasta ja siitä nousseesta kohusta:
http://bookslive.co.za/blog/2012/09/10/on-the-brink-of-deja-vu-rian-malan-reviews-philida-by-andre-brink/

Romaani jakaa kriitikkojen mielipiteitä:
http://www.periscopepost.com/2012/08/philida-by-andre-brink-divides-critics-is-it-harrowing-or-courageous/

Kriitikko Sandile Memelan arvio teoksesta puolustaa Brinkiä:
”Brink’s latest work is a creative reminder that literature is part of the struggle against forgetting. South Africans, especially whites, suffer from historical amnesia. Many don’t know that slavery existed, and continues to exist, in this country.”
http://www.thoughtleader.co.za/sandilememela/2012/09/18/denialists-persecute-andre-brink-for-remembering-cape-slavery/

Brinkin haastattelu, jossa hän kertoo Philidan kirjoittamisen olleen todella vaikeaa. Myös ANC:n nykyjohto saa kyytiä:
” Now, according to Brink, we have the less-than-wonderful Jacob Zuma years. “From the very beginning Zuma made very weird noises and he came to power not under the most auspicious circumstances. I was really prepared to give him a chance, but then he fucked it up with such panache that one couldn’t go on to give him more rope to hang himself. Really, he has done everything imaginable to sully his own image, so I have no respect for him.” And Marikana? “I think in the long run it will have the sort of effect that Sharpeville had.”
http://mg.co.za/article/2012-09-07-00-how-brink-slaved-over-slavery

Nadine Gordimer kirjoittaa vapaustaistelijoiden pettymyksestä uudessa Etelä-Afrikassa

Päivi Brink kirjoittaa:

Nadine Gordimer: No Time Like the Present. Picador Africa 2012.

Asun Kapkaupungissa ja haluan lukea paikallista nykykirjallisuutta muun muassa siksi, että saisin kuvan kirjailijoiden näkemyksistä Etelä-Afrikasta. Nobelilla vuonna 1991 palkittu Nadine Gordimer julkaisi uuden romaaninsa No Time Like the Present huhtikuussa 2012, ja aloin innoissani lukea sitä heinäkuussa. Oma tutkimusintressini on pitkään ollut yhteiskunnallisessa kirjallisuudentutkimuksessa ja Gordimer tunnetaan nimenomaan poliittisena kirjailijana. Sain romaanin luettua eilen, eli en voi väittää sen imaisseen minua mukaansa, mutta siitä huolimatta kyseessä on tärkeä puheenvuoro eteläafrikkalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tänä vuonna 90 vuotta täyttävä Gordimer tunnetaan apartheidin vastustajana ja vapaustaistelijana. Hän aloitti kirjallisen uransa jo vuonna 1949 ja vastusti romaaniensa avulla apartheid-politiikkaa kuvaten etnisten ryhmien välisiä jännitteitä ja alistettujen kohtaloita. Hän oli ANC-puolueen jäsen, kun puolue oli vielä kielletty, ja osallistui aktiivisesti poliittiseen toimintaan. Monet hänen romaaneistaan kiellettiin Etelä-Afrikassa 1970-luvulla.

Gordimerin isä oli Liettuasta 1900-luvun alussa paennut juutalainen ja äiti brittiläinen kristitty. Vaikka Nadine kasvatettiin kristityksi, hänen isänsä kokemukset venäläisten juutalaisvainoissa vaikuttivat suuresti kirjailijan poliittisten näkemysten muotoutumiseen. Jokainen hänen uusi teoksensa on kirjallinen tapaus Etelä-Afrikassa. Edellinen romaani ilmestyi vuonna 2005.

No Time Like the Present kertoo keski-ikäisestä pariskunnasta, mustasta Jabulilesta ja valkoisesta Stevenistä, jotka asuvat kahden lapsensa kanssa Johannesburgin esikaupungissa. He löysivät toisensa apartheidiä vastustavien kapinallisten piireissä, missä he taistelivat kaikin keinoin valtaapitävää hallintoa vastaan. Romaanin alkaessa Nelson Mandela on jo vapautettu vankilasta ja demokratian aikaa on jo eletty jonkin aikaa. Mandelan jälkeen presidenttinä on Thambo Mbeki. Vapaustaistelijat koettavat sopeutua uuteen elämään rauhan aikana. Steven opettaa yliopistolla ja Jabulile on asianajaja. Heidän ympärillään asuu etnisesti erilaisia ihmisiä, monet heidän vanhoja ystäviään taistelun ajalta. Romaanin alussa tunnelma on optimistisen odottava, mutta hyvin pian ystäväpiiri joutuu pettymään uusiin vallanpitäjiin ja hitaaseen kehitysvauhtiin.

Gordimer nostaa esiin 2000-luvun Etelä-Afrikan kaikki merkittävät yhteiskunnalliset ongelmat: työttömyyden, huonon koulutustason, huonosti varustellut koulut ja huonosti koulutetut opettajat, townshipien kurjat asumisolot, räikeät tulo- ja varallisuuserot, rasistiset rikokset, väkivaltarikokset, raiskaukset jne. Terävimmän kritiikin Gordimer osoittaa kuitenkin presidentti Jacob Zumaa ja hänen aikanaan ANC:n johdossa olleita kohtaan. Korruptiosta on tullut luonnollinen osa politiikkaa, eivätkä kiinni jääneet joudu vastuuseen teoistaan. Zuma itse on päässyt kuin koira veräjästä lukemattomista korruptiosyytöksistä ja jopa raiskaussyytteestä huolimatta. Gordimerin romaanin julkaisemisen jälkeen Zuma on valittu uudelleen ANC:n puheenjohtajaksi, mikä tarkoittaa, että hänestä tullee parin vuoden päästä toisen kerran Etelä-Afrikan presidentti.

Esikaupungissa Steven, Jabulele ja heidän ystävänsä seuraavat järkyttyneinä mediasta politiikan uutisia ja rikosuutisia, eivätkä he voi uskoa, että heidän ihailemansa vapaustaistelijat osoittautuvat itsekkäiksi päästyään valtaan. Toisin kuin monet muut Steven ja Jabulele (Jabu) eivät suostu sokeasti ihailemaan ANC:tä ja äänestämään sitä vuodesta toiseen, jos poliitikot rikkovat lupauksensa kerta toisensa jälkeen. Jabulle Zuman kritisointi on vaikeampaa, koska hän on zulu kuten Zuma ja hänen sukunsa ihailee suuresti presidenttiä. Steven ja Jabu päätyvät suunnittelemaan muuttoa siirtolaisiksi Australiaan – kuten niin moni muu eteläafrikkalainen tällä hetkellä. He uskovat Australian tarjoavan paremman tulevaisuuden sekä heille itselleen että heidän lapsilleen.

No Time Like the Present muistuttaa paikoin leikekirjaa, jossa poliittisia uutisia vastaanotetaan ja pohditaan. Gordimer on kerännyt valtavasti faktatietoa 2000-luvun Etelä-Afrikasta kirjaansa. Hän haluaa kaivaa poliitikkojen rikokset (sekä moraaliset että lailliset) esiin ja muistuttaa lukijoita kaikesta, mitä viimeisen reilun 10 vuoden aikana on tapahtunut. Hän haastaa lukijan toimimaan, kritisoimaan valtaapitäviä – vaikka he ovatkin nyt ANC:n edustajia.

Tämä faktapainotteisuus tekee romaanista kuitenkin raskaan lukea. Se on enemmän poliittinen essee kuin romaani. Henkilöillä on hyvin vähän elämää poliittisten tapahtumien ulkopuolella. Romaania voisi verrata 1930-luvun eurooppalaisiin poliittisiin romaaneihin tai toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettuihin lähihistoriaa analysoiviin romaaneihin. Itselläni tuli eniten mieleen Simone de Beauvoirin Mandariinit, joka analysoi miehitetyn Ranskan tapahtumia ja ydinpommin vaikutusta ranskalaisen älymystön maailmankuvaan. Mutta Beauvoir onnistuu siinä, missä Gordimer ei mielestäni onnistu: henkilöidensä eläväksi tekemisessä. Steven ja Jabu jäävät lukijalle etäisiksi. Heidän elämänsä on pelkkää politiikkaa ja heidän henkilökohtaiset reaktionsa jäävät usein kysymyksiksi ja järkyttyneeksi hiljaisuudeksi tapahtumien edessä. Välillä heidän yksityiselämässään tapahtuu jotain merkittävää, mutta tätä jaksoa ei saada sidottua osaksi romaanin kokonaisuutta. Romaanissa ei ole juonta eikä sen rakenne ole muutenkaan dynaaminen. Ainoa kehityslinja on päähenkilöiden muutto ulkomaille. Gordimerin romaani kokonaisuudessa ei tuonut minulle mitään uusia näkemyksiä Etelä-Afrikan tilanteeseen, eikä hän tarjoa vaihtoehtoja tai ratkaisuja siihen. Pidän tätä romaania enemmän tärkeänä poliittisena dokumenttina ajastamme kuin taideteoksena.

Romaanin lopussa Steven purkaa ahdistustaan ystäväpiirille:

”Say it! Say it! Say it for what it is. Turned out to be! What we’ve produced! What we’re producing! Corruption’s our culture. The Spirit of the Nation. U BU U N TU UBUNTU U U”

Ubuntu tarkoittaa yhtenäisyyttä, yhteistoimintaa ja Steven kokee, että korruptio on pilannut koko sanan. Tämä sitaatti kertoo myös vastuuntunnosta: näille ihmisillekö me taistelimme vallan?

Gordimer asuu itse edelleen Etelä-Afrikassa. Hän nousi uutisotsikoihin vuonna 2006, kun hänen kotiinsa murtauduttiin ja häntä pahoinpideltiin murron aikana. No Time Like the Present -romaanissa onkin elävästi kuvattu kohtaus, jossa iäkäs musta palvelija pahoinpidellään asuntomurron aikana. Gordimer näyttää menettäneen uskonsa ANC:hin ja vallassa oleviin vanhoihin vapaustaistelijoihin, joiden rinnalla hän ennen seisoi. Hän ei näe valoisaa tulevaisuutta uudelle Etelä-Afrikalle. Romaani päättyy kuitenkin sanoihin ”I’m not going”, joiden lausuja jää epäselväksi. Australiaan lähtö ei ole ratkaisu, jota Gordimer näyttäisi kannattavan. Pikemminkin romaani on haaste nuoremmalle polvelle poliittiseen aktiivisuuteen.

Ene Mihkelsonin Ruttohauta ja muistamisen taakka

Mirka Ahonen kirjoittaa:


Ene Mihkelson: Ruttohauta.
Suomentanut Kaisu Lahikainen.
WSOY, 2011. (Alkuteos: Katkuhaud, 2007.)

”Kun oman elämän muistelemisesta ei enää joutunut vankilaan, oli ymmärtämisen vaatima tausta täynnä mukana olleittenkin kannalta niin sanomattoman kauheita tapahtumia, että edes jonkinlaisen tasapainon säilyttämiseksi ne oli pakko unohtaa.” (s.351)

Virolaisen Ene Mihkelsonin (s. 1944) ensimmäinen suomennettu teos Ruttohauta (2007, suom. 2011) jatkaa neuvostomenneisyyden ruotimista. Aihepiiri on monelle suomalaiselle lukijalle tuttu Imbi Pajun Torjutuista muistoista (2006) ja Sofi Oksasen Puhdistuksesta (2008). Mutta vaikka 1940–50 -lukujen synkistä tapahtumista on alettu keskustella Virossa, aihetta on kuitenkin käsitelty suhteellisen vähän virolaisessa kaunokirjallisuudessa.

Ruttohauta on kertomus naisesta, joka alkaa selvittää sukunsa menneisyyttä. Kaata-tädin kanssa vietetty lapsuus on täynnä vaiettuja asioita ja epäselviä muistoja, joiden merkitystä hän ei ymmärrä. Vanhempien kohtalo on jäänyt hämärän peittoon, sillä metsäveljinä heidät leimattiin kansanvihollisiksi. Vähitellen lapsuuden hatarien muistikuvien, Kaatan ja Sanna-äidin vihjeiden, arkistosta löytyvien asiakirjojen ja Viron historian avulla kuva siitä, mitä todella tapahtui, alkaa selkiytyä.

Ruttohauta on monitasoinen ja vaativa romaani, joka virolaista kulttuuria ja historiaa tuntemattomasta lukijasta voi tuntua vaikealukuiselta. Tärkeinä teemoina ovat muistaminen ja se, miten syyllisyys, häpeä ja pelko vaikuttavat muistamiseen. Romaani kuvaa ihmisen muistin toimintaa, sitä miten muistot palaavat mieleen ja miten ihminen yrittää muokata tuskalliset muistot itselleen sopiviksi. Romaanissa myös pohditaan, mistä menneisyyden tarinat muodostuvat, millä tapaa ihmisten muistot risteytyvät, ja voiko ihminen ylipäätään koskaan tavoittaa totuutta menneisyydestä.

Kaata ja äiti ovat haluttomia puhumaan menneistä tapahtumista, mutta vaikenemisestaan huolimatta he eivät saa mielenrauhaa. Kirjan lopulla Kaata, joka odottaa oikeastaan enää vain kuolemaa, haluaa tehdä tunnustuksen. Samalla myös totuus äidistä paljastuu. Ruttohaudassa lukija saa pohdittavakseen isoja kysymyksiä: Miltä tuntuu, kun läheinen ihminen paljastuu syylliseksi hirvittäviin tekoihin? Voiko ihmisten tekemiä valintoja tuomita mustavalkoisesti? Olisiko ollut parempi, jos totuus ei olisi koskaan paljastunut?

Kääntäjä Kaisu Lahikainen (s.1956) sai käännöksestä Mikael Agricola -palkinnon. Hän on Viron kulttuurin ja kirjallisuuden pitkäaikainen asiantuntija ja kääntänyt paljon virolaista kirjallisuutta suomeksi. Ruttohaudan kääntäminen on varmasti ollut haasteellista, mutta Viro-tietämyksensä ansiosta Lahikainen on selvinnyt urakasta erinomaisesti.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta. Hän on virolaista kirjallisuutta ja kulttuuria harrastavan Turun Tuglas-seuran hallituksen jäsen.

Tuglas-seuran toiminnasta lisää http://www.tuglas.fi/

Rousseaun juhlavuosi

Päivi Brink kirjoittaa:


Koskapa tänä vuonna tulee 28.6. kuluneeksi 300 vuotta filosofikirjailija Jean-Jacques Rousseaun syntymästä, suosittelen, että luette Rousseaun kirjoja. Yhteiskuntasopimuksesta on oikein selkeä esitys Rousseaun yhteiskunnan järjestymisen ideaalista, Émile sen sijaan kertoo kasvatuksesta ja luonnon ja kulttuurin vaikutuksesta ihmiseen, ja Tunnustuksia on Rousseaun omaelämäkerta.

Rousseau sijoittuu tyyliltään valistuksen ja romantiikan välimaastoon. Hän piti tunteita erittäin merkittävänä osana filosofiaansa, vastusti eriarvoisuutta ja kannatti luonnollisia vaistoja. Hän uskoi, että ihmiset ovat luonnostaan hyviä, mutta kulttuuri ja yhteiskunta on pilannut heidän luonnolliset vaistonsa. Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista (1755) sekä Yhteiskuntasopimuksesta (1762)kuluivat Ranskan suuren vallankumouksen kannattajien käsissä 1700-luvun lopussa.

Voltaire ja Rousseau tunsivat toisiaan kohtaan kunnioitusta, mutta he riitautuivat 1750-luvulla, ilmeisesti silkasta kateudesta toistensa menestystä kohtaan. Suuretkin ajattelijat voivat olla pikkumaisia.Mutta heidän filosofiassaan oli selviä eroja, sillä Voltaire ei ollut romantikko vaan valistusfilosofina uskoi järjen voimaan.
http://agora.qc.ca/Documents/Rousseau--Voltaire_et_Rousseau_par_Elme-Marie_Caro

Täältä voi ladata Rousseaun kirjoja ilmaiseksi ranskaksi e-kirjoina:
http://www.livrespourtous.com/e-books/list/onecat/Livres-electroniques+Auteurs+R-a-Z+Rousseau,-Jean-Jacques/0/all_items.html

Rousseaun juhlavuodelle omistettuja verkkosivuja:
http://www.ville-ge.ch/culture/rousseau/
Facebookissa: 2012 Rousseau pour tous
http://rousseau300.ch/
http://www.rhonealpes.fr/622-rousseau-2012.htm

Kuvalähde: http://www.lucidcafe.com/library/96jun/rousseau.html

Charles Dickensin syntymästä 200 vuotta

Päivi Brink kirjoittaa:

Onneksi olkoon englantilaisen realistisen romaanin mestari Charles Dickens!Raymond Williams kirjoitti kirjassaan "The English Novel from Dickens to Lawrens" näin:
"He is able to dramatise those social institutions and consequences which are not accessible to ordinary physical observation. He takes them and presents them as if they were persons or natural phenomena." Dickens tunnetaankin juuri yhteiskunnallisena kirjailija, jonka kirjat viihdyttävät, mutta puhuvat samalla merkityksellisistä sosiaalisista ongelmista. Hänet muistetaan myös Lontoon kuvaajana - uuden, räjähdysmäisesti kasvaneen suurkaupungin ilmiöiden pohtijana.

The Guardian julkaisi tänään Dickensin elämäkerran kirjoittajan Claire Tomalinin kirjeen Dickensille. Tässä ote siitä, mitä Dickens Tomalinin mukaan ajattelisi nykyajasta:

"In London, you would notice at once that the great black bulging dome of St Paul's, as you described it, is no longer black. The fog, the mud and the filthiest slums have gone. The absence of workhouses and the small number of street children would please you, and the lack of blatant prostitution in the Haymarket.

But you would see the same gulf between the rich, at ease enjoying their money and power, and the poor, relying on out-of-date food thrown out by supermarkets and food parcels from charities, and fearing for their jobs. And since you were obsessively interested in prisons all your life, you might be daunted by the huge increase in our prisons and number of prisoners."
http://www.guardian.co.uk/books/2012/feb/07/letter-charles-dickens-200th-birthday

New York Times kirjoittaa Dickensin vauhdikkaasta persoonasta:
"It’s a wonder Dickens didn’t explode and perish long before his death in 1870, at age 58. Quite apart from the act of composing his novels, he was a whirlwind, living a life that is nearly unmatched in its vigor. He had one entire career as a magazine editor, another as an actor and manager of theatrical productions, still another as a philanthropist and social reformer. The record of his private engagements alone — dinners, outings, peregrinations with his entourage of family and friends — is exhausting to read. The novels stand out against the backdrop of hundreds of other compositions, all of them written against tight deadlines."
http://www.nytimes.com/2012/01/15/opinion/sunday/the-whirling-sound-of-planet-dickens.html?_r=2

Ja täällä Dickensiä esitellään laajemmin: http://dickens.fi/dickens.html

Tässä vain pari netistä löytämääni Dickens-sivua. Nyt jos koskaan kannattaa tutustua Dickensiin ensimmäistä kertaa tai uudestaan! Lopuksi vielä puheenvuoro sankarille itselleen, joka rakasti yöllisiä kävelyretkiä Lontoon kaduilla:

"Although I am an old man, night is generally my time for walking. In the summer I often leave home early in the morning, and roam about the fields and lanes all day, or even escape for days or weeks together; but, saving in the country, I seldom go out until after dark, though, Heaven be thanked, I love its light and feel the cheerfulness it sheds upon the earth as much as any creature living."
Näin alkaa romaani The Old Curiosity Shop.