PROFESSORIPOOLI: Dostojevskin Köyhää väkeä. Naurettava ja traaginen ”pieni” ihminen

 

F. M. Dostojevski. Köyhää väkeä. suomentanut Ida Pekari. Helsinki: Otava 1981

Liisa Steinby kirjoittaa:

Olemme tottuneet ajattelemaan, että realistinen romaani noudattaa rakentumistavassaan itse elämän logiikkaa, ikään kuin elämä itse määräisi, miten siitä kerrotaan. Dostojevskia pidetään yhtenä suurimmista venäläisistä realisteista. Hänen esikoisromaaninsa Köyhää väkeä osoittaa kuitenkin hienosti, miten realistinenkin kirjallisuus voi toimia intertekstuaalisesti monella eri tasolla. Teoksessa kommentoidaan suoraan kirjallisuutta ja ajan kirjallisia ilmiöitä, verrataan kirjallisuutta elämään ja rakennetaan kokonaisuutta vastapuheenvuoroksi toiselle kirjalliselle teokselle ja tyylilajille. Romaani on vastateos Gogolin satiiriselle kirjoitustavalle, jossa pilkan kohteena ovat ihmisten monet eriskummalliset ja naurettavat tavat ja tottumukset, sekä erityisesti hänen kertomukselleen ”Päällysviitta”, tarinalle pikkuvirkamiesköyhimyksestä, jolta varastetaan päällysviitta.

            Dostojevskin pienoisromaanin päähenkilö Makar Devuškin on köyhä, oppimaton, tunteellinen, jokseenkin typerän tuntuinen ja naurettavakin pikkuvirkamies, joka käy sydämellistä kirjeenvaihtoa äärimmäisessä köyhyydessä elävän sukulaistytön Varvara Aleksejevnan kanssa. Tyttö on Devuškinin ainokainen, jolle hän kirjoittaa monin hellittelysanoin mutta teitittelymuotoon pitäytyen kirjeitä, vaikka tyttö asuu aivan lähellä: tytön maineen suojelemiseksi he tapaavat vain harvoin, kun taas kirjeenvaihto on lähes päivittäistä. Voidakseen ostaa niukasta palkastaan tytölle pieniä lahjoja Devuškin muuttaa asumaan vuokralle keittiön nurkkaukseen ja pidättäytyy jopa teen juonnista. Yhteen kirjeeseen Varvara Aleksejevna on sisällyttänyt kuvauksen lapsuudestaan ja nuoruudestaan, rakkaudestaan ylioppilaaseen joka kuoli, ja joutumistaan kurjuuteen äidin kuoleman jälkeen. Varvaran tilanne on arkaluontoinen ja vaikea myös siksi, että hän on vietelty ja hylätty tyttö. Romaani päättyy siihen, että hänet vietellyt tilanomistaja, vastenmielinen öykkäri, kosii häntä – ainoastaan perillisen saadakseen, kuten mies sanoo hänelle. Tyttö suostuu, koska hän ei näe muutakaan elämisen keinoa, vaikka merkit siitä, että hän joutuu miehensä alaisena uuteen onnettomuuteen, ovat ilmeiset.

            Varvaran kurjuutta lievittää Devuškinin myötätunto ja hänen huolenpitonsa niissä rajoissa, kuin hänelle on mahdollista. Dostojevskin vahva kannanotto tässä romaanissa on, että henkilöhahmon rajoittuneisuus ja jopa hänen ilmeinen naurettavuutensa ei tee hänen kokemuksestaan ja kärsimyksestään vähemmän merkitsevää. Näin hän kommentoi Gogolin koomista pikkuvirkamiehen kuvausta osoittaen, että koomisuus ei sulje pois traagisuutta. ”Pienen” ihmisen kärsimykset eivät ole pieniä silloinkaan, kun hänen suurin huolensa ovat pohjasta puhki kuluneet saappaat, joiden kanssa ei oikeastaan sopisi enää mennä työpaikalle. ”En ymmärrä, mistä saan huomiseksi saappaat jalkaani lähteäkseni toimeen”, kirjoittaa Devuškin, ”tuollainen itsessään aivan mitätön seikka saattaa kuitenkin viedä ihmisen perikatoon” (s. 129). Hän kysyy myös, miksei joskus saisi juoda ja unohtaa huolensa: ”eivät muistu silloin mieleen edes saappaiden anturat, itse asiassahan pohjat ovat pelkkää roskaa! Saappaan pohja on ja on ainiaaksi jäävä aivan tavalliseksi, mitättömän alhaiseksi, likaiseksi pohjaksi!” (s. 139) Hän myös saarnaa itselleen, että eihän hän ole suutari, eikö hän siis voisi keksiä murehtimisensa aiheeksi jotakin jalompaa kuin saappaat (s. 154). Mutta saappaat ovat välttämätön osa kunniallisen virkamiehen olemusta, eikä niitä siksi voi sivuuttaa. Pikkuvirkamies tai vietelty tyttö katsovat kumpikin välttämättömäksi varjella tarkoin mainettaan: se ei ole heille yhtään sen vähemmän tärkeä kuin ylhäisöön kuuluville heidän maineensa, pikemmin päinvastoin, koska heillä on kyseessä elannon turvaaminen.

            Edelleen, se että Makar Devuškin ilmaisee isällistä rakkauttaan Varvara Aleksejevnalle kliseemäisin hellittelysanoin, ei tee hänen tunteistaan vähemmän aitoja. Aito tunne ja sen ilmaisu ovat kaksi eri asiaa. Devuškin kommentoi useissa kohdin omaa kirjoittamistaan ja pyrkii kehittämään ”tyyliään”. Tyylistä käydään myös kirjallisuutta koskevaa keskustelua kirjeenkirjoittajien kesken. Makar Devuškin intoilee aluksi kirjailija Ratazajevin puolesta, johon hän on tutustunut. Tämä ”kirjoittaa niin että pois tieltä! Mitä terävin kynä ja tyyliäkin on hänen kirjansa ihan kukkurallaan, sitä on siinä ihan joka ikisessä sanassa […]. Suurenmoista kerrassaan, kukkasia, tyylikukkasia aivan täpötäynnä” (s. 78). Hän kertoo juuri ”toissapäivänä” kuulleensa tuttaviltaan, miten ”suurenmoisen ihana” asia kirjallisuus on: ”Syvälle juurittuva seikka! Se vahvistaa ihmisen sydäntä, se opettaa ja julistaa”, hänelle on sanottu (s. 79). Kun hieman kehittyneemmän maun omaava Varvara Aleksejevna sättii Ratazajevin tekstiä, jonka Devuškin antoi hänelle luettavaksi, ja lainaa hänelle niteen Puškinin kertomuksia, Devuškin on innoissaan. Yhdessä kertomuksista hän tunnistaa tuttuja elämisen asioita: ”Elät elämistäsi etkä ollenkaan tiedä, että tuossa aivan ulottuvillasi on kirjanen, jossa koko sinun elämäsi on tarkalleen aivan juurta jaksaen kerrottuna […] niin aivan kuin itse olisit sen kirjoittanut, aivan kuin olisi kysymys niin sanoakseni omasta sydämestäsi” (s. 94). Mutta kun hän lukee Gogolin Päällysviitan, hän on äärimmäisen tuohtunut ja loukkaantunut, koska hän ajattelee, että siinä pilkataan juuri häntä itseään! Hän epäilee nyt myös Ratazajevia halusta kuvata satiirisesti heidän kummankin elämää. Mutta tuohtumuksessaankin hän haluaa lohduttaa Varvara Aleksejevnaa, mikä tapahtuu mitätöimällä koko kirjallisuus: ”Viis minä kirjasta, kullannuppu! Eihän kirja ole yhtään mitään! Sehän on vain henkilöosiin jaettu tarina olemattomista! […] eihän Shakespearekaan ole muuta kuin jonninjoutavaa lörpötystä, ja kaikki on vain häväistystarkoituksessa kyhättyä!” (s. 116)

            Dostojevski antaa lukijan tehdä omat päätelmänsä Makar Devuškinista kirjallisuuden arvostelijana. Samalla hän omalla teoksellaan tarttuu kysymykseen kirjallisuuden tavasta näyttää henkilöt naurettavina. Samalla kun Devuškin on monessa suhteessa naurettava henkilö, lukija suhtautuu häneen myötämielisesti eläytyen ja hänen tuskansa aitouden ja painavuuden tunnustaen. Koomisuus ei sulje pois traagisuutta. Toisaalta Varvava Aleksejevnakaan, vietelty tyttöparka, ei jää koomisen valaistuksen ulkopuolelle. Kun hänen vastenmielinen viettelijänsä, nykyinen kosijansa käskee hänen hankkia sellaiset kapiot, että lähiseudun rouvat maalla, minne he ovat muuttamassa, kalpenevat kateudesta, morsian juoksuttaa Makar Devuškinia näillä asioilla selostaen tarkoin, minkälaisia pitsejä on hankittava ja minkälaisia reikäompeleita nenäliinoissa on oltava: ”Sanokaa vielä, että olenkin muuttanut mieltäni ompelutavasta, että kirjonta olisikin suoritettava valkoisella ja nenäliinat nimikoitava tambourompelua käyttäen, muistattekohan sanoa. siis tambour’ia eikä täyteompelua”, ja olisi sanottava ompelijalle ”että Jumalan tähden hän ei vain unohtaisi kirjailla pelliriinin kukkakiehkuroita täytettyinä, mutta ohdakkeenviikset ja kukat saavat taas olla cordonnetompelua” (s. 183). Tosin sulhanen pian rupeaa perumaan antamiaan määräyksiä ja kulujen takia alkaa jo katua ryhtymistään tähän ”soppaan” (s. 185). Makar Devuškin on tytön altis palvelija ja haluaa aluksi uskoa, että tapahtunut on Jumalan tahto, kuten Varvara vakuuttaa, ja että tyttö nyt saa elää yltäkylläisyydessä. Mutta kun tämä ihan kohta on todellakin lähdössä, ikuisiksi ajoiksi, niin kuin on ilmeistä, Makar Devuškin joutuu paniikkiin: miten hän voi jäädä tänne, yksin? Tytön ei pitäisi matkustaa, ei juuri nyt, kun ”ilmakin on niin kovin huono […] ja vesikin on niin märkää” (s. 180). Lopulta, kun lähtö todella tapahtuu, Makar haluaa uskoa, että vaunut eivät ehdi viemään Varvaraa ulos kaupunginportista, kun ne jo hajoavat: ”Ettekö tiedä, että Pietarissa valmistetut vaunut ovat täysin kelvottomia” (s. 191). Viimeistä kirjettä ei ole päivätty eikä ilmeisesti lähetetty. Kirje päättyy Makarin voivotteluun, kuinka tämä muka voisi olla viimeinen kirje – kuinka kirjeenvaihto voisi loppua, ”kun tyylinikin alkoi jo hieman sorvautua”, mutta toteaa saman tien, että mitä tyylistä, kunhan hän vain saa kirjoittaa omalle kullannuppuselleen. Lukija ei tarvitse paljon mielikuvitusta muodostaakseen käsityksen näiden kahden ihmisen elämän riutumisesta, kummankin omalla tahollaan. Myötätunto jää kaikesta naurettavuudesta huolimatta päällimmäiseksi tunteeksi.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Leo Tolstoin Hadži-Murat

 Liisa Steinby kirjoittaa:

Leo Tolstoi: Hadži-Murat. Kokoelmassa Valitut kertomukset, III osa, suomentanut Juhani Konkka. WSOY: Helsinki 1963

Pienoisromaani tai laaja kertomus Hadži-Murat sijoittuu Kaukasukselle vuosiin 1851 ja 1852, missä venäläiset käyvät ikuista sotaansa tšetšeenejä ja muita Kaukasuksen islaminuskoisia heimoja vastaan. Nimihenkilö ja kertomuksen päähenkilö on yksi vuoristoheimojen mahtimiehistä, joka saavutettuaan erityisen urhean soturin maineen taistelussa venäläisiä vastaan liittoutuu näiden kanssa voidakseen kostaa veriviholliselleen, toiselle kaukasialaiselle heimo- ja sotapäällikölle – kunnes karkaa venäläisten huostasta pelastaakseen perheensä, joka on jäänyt verivihollisen vangiksi. Pakomatkalla hän saa surmansa taistelussa venäläisiä vastaan. Kertomus Hadži-Muratista perustuu tositapaukseen, jonka Tolstoi oli merkinnyt muistiin toimiessaan nuorena upseerina Kaukasuksella.

Tolstoi on totuttu näkemään moralistina, mikä nykyään kuulostaa moitteelta tai ainakin merkittävältä kirjailijanotteen rajoitukselta. Epäilemättä hän onkin sitä – mutta ei ehkä kuitenkaan enempää kuin hänen kuvaamansa ihmiset, jotka mittaavat itseään ja tekojaan tiettyjen sisäistämiensä moraalisääntöjen mukaan. ”Moralisointi” ei näin ole pelkästään tai edes ensi sijassa kirjailijan taholta tapahtuvaa tekojen tuomitsemista tai arvottamista, vaan pikemminkin moraalitaju näyttäytyy oleellisena osana ihmisten kokemustodellisuutta. Ehkä juuri tämä tekee Tolstoista ”vanhahtavan” kirjailijan: hänen romaaniensa ja kertomustensa maailmassa moraalitajulla on paljon suurempi tapahtumista, kokemista ja ihmisten itsearviointia ohjaava merkitys kuin nykykirjallisuudessa näyttäisi olevan asian laita. Tästä ei seuraa, että Tolstoin maailma olisi mustavalkoinen. Hadži-Muratin, kaksinkertaisen petturin, tarina on hyvä osoitus siitä, miten Tolstoin ihmiskuvaus on kaukana tästä. Olematta ”opettavainen” hyvän ja pahan suhteen tarina pikemminkin näyttää pyrkivän avartamaan ja myös kyseenalaistamaan lukijoiden käsityksiä hyvästä ja pahasta.

Hadži-Muratia kuvataan sinä ajanjaksona, jolloin hän on antautunut venäläisille ja sanoo haluavansa taistella näiden rinnalla verivihollistaan vastaan. Hän herättää erilaisuutensa takia mielenkiintoa venäläisissä sotilashenkilöissä. Hänen legendaarinen urheutensa on kaikkien tiedossa, mikä on yksi syy uteliaisuuteen. Hänen poikkeava vaatepartensa ja hänen aseensa kuvataan tarkoin, mutta myös hänen epätavallinen käytöksensä: jos hän tuntee ystävystyneensä jonkun kanssa, hän lahjoittaa tälle tavaran, jota henkilö on ihaillut. Hänet kuvataan vilpittömäksi – hän kertoo avoimesti syyn venäläisten kanssa liittoutumiseensa – ja ystävälliseksi niitä kohtaan, jotka miellyttävät häntä. Hän saa esimerkiksi komentavan upseerin puolison myötätunnon puolelleen. Tolstoi, entinen Kaukasuksen upseeri, kuvaa Hadži-Muratissa ”toiseutta” haluten ymmärtää sitä. Näkökulma Hadži-Muratiin on useimmiten ulkopuolisen tarkkailijan, mutta kirjailija antaa myös tämän kertoa omista varhemmista vaiheistaan, ja hänen ajatuksiaan tietyissä tilanteissa kuvataan lyhyesti sisältä päin. Näin Tolstoi osoittaa, että kaukasuslainen ei ole kummajainen, vaikka käyttäytyykin toisin kuin venäläiset. Häntä ei voi myöskään tuomita yksinkertaisesti petturina. Vaikka venäläisistä näyttää petokselta liittoutua oman kansan pitkäaikaisen vihollisen – tässä tapauksessa venäläisten – kanssa, Hadži-Muratin kannalta katsoen oikein on etsiä verikostoa, johon kaukasuslainen moraali velvoittaa. Kun venäläiset eivät pystykään pelastamaan hänen perhettään, Hadži-Muratin on lähdettävä yrittämään sitä itse. ”Sotilaskunnian” ohi menee tässä huolenpito omasta perheestä – mikä ei ole enää vain kaukasuslaista perinnettä vaan yleisinhimillistä. Hadži-Muratin kaksinkertainen petos ei näin ole mitään yksinkertaisesti tuomittavaa. Hänestä ei silti myöskään tehdä ylivertaista sankaria. Pikemminkin osoitetaan, miten hän toimii niin kuin niissä olosuhteissa oli mahdollista, ja lopputulos – kiinni saaminen ja tapetuksi joutuminen – on, kuten niin usein Tolstoin ihmisten kohdalla, oleellisesti myös sattuman tulosta.

Hadži-Muratin tarinaan on punoutunut lukuisia episodeja ja muiden henkilöiden kannalta ratkaiseviakin tapahtumia. Tolstoille tyypillisesti se, mitä yhdelle ihmiselle tapahtuu, on yhteydessä lukuisten muiden ihmisten tekemisiin ja kokemuksiin. Tolstoi kuvaa kaikenlaisia ihmisiä ja tekoja ikään kuin samalta viivalta, näiden yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta ja näiden tekoja kaunistelematta tai kauhistelematta. Alkupuolella kerrotaan rivisotilaasta, joka on uhrautunut astumalla palvelukseen perheellisen veljensä tilalla, mutta valittaa nyt sotilaselämän ikävyyttä ja pahoittelee silloista ratkaisuaan. Kun hän kuolee kahakassa, hän kuitenkin tuntee, että asia meni niin kuin pitikin. Hänen kotiväkensä kerrotaan surevan – mutta hänen nuori leskensä on kuitenkin oikeastaan tyytyväinen koska nyt on toivoa, että hän pääsee kunniallisesti naimisiin miehen kanssa, jonka kanssa on jo elänyt. Tolstoi näyttää, miten myös triviaali ja eksistentiaalinen limittyvät kokemuksessamme. Sotilas voi tulla surmatuksi ilman että asianomainen on oikeastaan ottanut sitä mahdollisuutta lukuun. Kuvataan nuorta upseeria, jolle Kaukasus on romanttinen seikkailu. Lukija voisi ennakoida, että tämäkin sotilas tulee yllättäen saamaan surmansa. Näin ei kuitenkaan käy; sen sijaan romantiikka hiipuu pelivelkojen tuomaan ahdistukseen. Toinen nuori mies, joka lähtee ajamaan takaa pakenevaa Hadži-Muratia, kuolee ilman että on ollenkaan ehtinyt tajuta omaa kuolemaansa. Kuolema on kuitenkin Tolstoin mukaan ihmiselämän tärkein tapahtuma: siinä yksilön elämä palaa alkuperäänsä.

Tolstoi ei noudata perinteisiä, ennakoitavia juonen kaavoja. Hänen realismilleen on ominaista, että tapahtuminen on kyllä yhteydessä henkilön luonteeseen ja pyrkimyksiin sekä olosuhteisiin mutta sisältää aina myös ennakoimattomia seikkoja. Niinpä kun sotaministeri esittelee tsaari Nikolaille Hadži-Muratin tapauksen, Nikolai sattuu olemaan pahalla tuulella eikä halua siksi kuunnella sotaministerinsä neuvoa lähettää Hadži-Murat johonkin kaukaiseen karkotuspaikkaan Venäjällä. Nikolai sanoo, että Kaukasuksella on noudatettava metsien ja kylien hävittämisen taktiikkaa, jonka hän luulee vastoin totuutta itse keksineensä, ja näkee Hadži-Muratin voivan olla siinä avuksi. Tsaarin kuvaus on armotonta. Itsevaltias kuuntelee ”sisäistä ääntään”, johon hän ehdottomasti luottaa. Häntä ympäröivien imartelijoiden jatkuva hymistely on saanut hänet vakuuttumaan siitä, että kaikki hänen käskynsä, mitä ikinä ne ovatkaan, ovat loogisia, johdonmukaisia ja oikeaan osuvia. Niinpä hän tuomitsee kuolemaan ylioppilaan, joka oli käynyt kynäveitsellä hänet reputtaneen professorin kimppuun ja saanut aikaan jokusen naarmun. Tuomion kovuus johtuu siitä, että ylioppilas on puolalainen, ja puolalaisia on tsaarin käsityksen mukaan erityisesti kuritettava, samoin kuin Kaukasuksen kansoja. Tämän jälkeen kerrotaan tšetšeenikylän hävityksestä: majat ja vilja on poltettu, eläimet teurastettu, hedelmäpuut revitty irti maasta ja kaivo liattu, sen lisäksi että on tapettu ne muutamat ihmiset, jotka eivät olleet ehtineet paeta. Tätä taustaa vasten kyläläisten syvä viha venäläisiä kohtaan on ymmärrettävä. Tuo viha, tai ”vihaakin voimakkaampi tunne”, oli ”venäläisiin koiriin kohdistuvaa inhoa ja vastenmielisyyttä, neuvottomuutta ajateltaessa noitten olentojen järjetöntä julmuutta, se oli samanlaista hävittämishalua, jota he tunsivat rottia, myrkyllisiä hämähäkkejä ja susia kohtaan, yhtä luonnollista kuin itsesuojeluvietti.”

Tarinan lopussa venäläissotilaat juhlivat voittoa Hadži-Muratista esitellen hänen irti leikattua päätään. Upseerinrouva, joka oli tuntenut myötätuntoa Hadži-Muratia kohtaan, syyttää miehiä murhaajiksi ja teurastajiksi, jotka eivät kunnioita vainajia. Taannehtivasti kerrotaan Hadži-Muratin kuolemasta. Hetkellä ennen Hadži-Muratin kuolemaa mennyt elämä ja sen tärkeät ihmiset vilahtavat hänen mielessään, mutta ”kaikki tuntui niin vähäpätöiseltä verrattuna siihen, mikä oli jo alkanut hänen kohdallaan” – kuoleminen. ”Toiseuttaminen” kiistetään myös kaukasuslaisen kuolinhetken kuvauksessa: eksistentiaalinen rajakokemus on samanlainen meillä kaikilla.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Andrei Belyin Peterburg

Kuukauden klassikko:
Andrei Belyi. Peterburg. (Alkuteos 1916.) Suom. Esa Adrian. WSOY 1968. 2. painos 1992.

Pekka Pesonen kirjoittaa:

Vladimir Nabokov kirjoittaa teoksessaan Strong Opinions:
"Minulle suurimmat mestariteokset 1900-luvun kirjallisuudessa ovat, tässä järjestyksessä: Joycen Odysseus, Kafkan Muodonmuutos, Belyin Peterburg ja ensimmäinen puolisko Proustin sadusta Kadonnutta aikaa etsimässä."
Belyin Peterburg tuskin on monenkaan kirjallisuudentutkijan 1900-luvun eurooppalaisten romaanien top-listalla. Minulla on romaaniin erityissuhde. Olen kirjoittanut romaanista ja sen aatetaustasta väitöskirjani. Onko romaani todella maineensa veroinen? Onko se lukukelpoinen edelleen?

Peterburg–elämäni alkoi kun Esa Adrianin loistelias suomennos ilmestyi vuonna 1968. Belyin omintakeinen neologismeja vilisevä kieli tarjoaa virtuoosiselle kääntäjälle mahdollisuudet näyttää kaikki taitonsa.

Romaaninsa prologissa Belyi kirjoittaa:
"Jos Peterburg ei ole pääkaupunki, silloin Peterburgia ei olekaan. On pelkkä kuvitelma että se on olemassa."
Belyi kirjaa tunnetun myytin: tosi ja kuvitelma yhtyvät aina kun puhutaan Pietarin kaupungista. Voimme puhua Dickensin Lontoosta tai Balzacin Pariisista, mutta niillä ei ole samanlaisia myyttisiä ulottuvuuksia kuin venäläisen kirjallisuuden Pietarilla. Pietarista luodun fiktion pohjana on kaupungista jo kohta sen perustamisen jälkeen syntynyt myytti.

Pietarin kaupunki luotiin tyhjästä, suolle ja sumuun. Se oli uusi kaupunki, jonka perustamisen oli määrä olla Venäjän uuden – eurooppalaisen – tien alku. Kaupungin perustajalla, Pietari Suurella, oli vastustajansa. Heille hänen kaupunkinsa oli alusta alkaen Venäjän väärän tien inkarnoituma. Se oli viimeisten aikojen apokalyptinen kaupunki, Antikristuksen luomus ja valtakunta. Sillä olisi edessään väistämätön tuho.

Molemmat lähestymistavat tekivät kaupungista ennustusten toteutumisen näyttämön. Pietarin kaupungin ja sen kohtalon oli määrä ratkaista paitsi Venäjän myös koko maailmankaikkeuden kohtalo. Se mikä ei ratkennut Pietarissa ei ollut ratkaistavissa.

Tämä myytti syntyi jo kaupunkia perustettaessa. Se oli todellisuutta. Fiktioksi se alkoi muotoutua jo 1700-luvulla ja sai huippunsa 1800-luvulla, jolloin syntyi se venäläinen kaunokirjallisuus, jota ilman kaupungin reaalinen todellisuus ei enää ole ajateltavissa. Tarttolaisten semiootikkojen 1980-luvun taitteessa luoman termin mukaan 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa muotoutui erityinen ”pietarilaisteksti”, kaupungin kaunokirjallisten kuvausten kokonaisuus, joka elää sen myöhemmissä toteutuksissa.

Yksi toteutusten huipentumista on Belyin Peterburg. Pietari-teemaan tarttuminen ei ollut sattumaa hänen tuotannossaan. Se ei ollut vain yksi teema, Belyi kytki siihen ”kaiken”. Se oli hänen eri suuntiin poukkoilleen maailmankatsomuksensa ja mitä moninaisimpien kielellisten kokeilujen perusta. Se nojaa Pietari-myytin ytimeen: kaiken ratkaisemiseen ja muuttamiseen.

Belyi oli kaikessa luomistyössään fanaattinen ja hillitön samalla kun hän pyrki käsitteelliseen, jopa täsmälliseen ilmaisuun. Hän ei itse ollut koskaan tyytyväinen tekemäänsä. Se ei ole kirjailijalle kovinkaan tavatonta, mutta harva on ryhtynyt samaan kuin hän: kirjoittamaan julkaistuja tekstejään yhä uudestaan ja uudestaan, Peterburgiakin monta kertaa.

Belyi kielsi ehdottomasti symbolismin subjektiivisuuden. Koko hänen tuotantonsa on yritys luoda objektiviinen maailmanselitys, ”elämänuskonto”, niin kuin hän sitä kutsui. Sen avulla piti peruspietarilaisesti ratkaista ”kaikki”. Oppaita olivat mm. Kant, Schopenhauer, Wagner, Nietzsche, uuskantilaiset filosofit, Steiner ja tämän kanssa samanaikaisesti myös Marx - aikansa eurooppalaisen ajattelun muotifilosofit - joita Belyi yhdisteli ja suodatti varsin omintakeisesti, venäläisiä ajattelijoita ja kirjailijoita unohtamatta.

Belyin auktoriteetit olivat keskeisesti läntisiä, mutta ihmismielen ja maailmankaikkeuden kohtalon ratkaisun hän siirsi itään. Sieltä tulivat rationaalisen ajattelun murtajat, kaoottiset voimat, jotka olivat sekä uhka että pelastus. Perusongelmaksi nousee: Itä vai Länsi? Se oli Belyin suunnitteleman trilogian otsikko. Peterburg oli sen toinen osa. Ensimmäinen oli Serebrjanyi golub (Hopeakyyhky; ei suom.), kolmas ei koskaan ilmestynyt.

Belyille Idän ja Lännen viimeisen taistelun näyttämö on Pietari, jossa läntisen ajattelun umpikujan tuli ratketa. Idän voima ovat mongolien uhkaavat laumat, mutta myös pelastavat utopiat ja perimmäiset selitykset: okkultismi, Blavatskyn teosofia, steinerilaisuus.

Peterburg on aateromaani. Se testaa Belyin teoreettisen tuotannon ideoita ja visioita. Romaanissa niistä tulee fiktiota ja ne yhdistyvät aineksista, joiden perusta on semioottinen pietarilaisteksti. Kant saa rinnalleen Pushkinin siinä kuin Steiner Dostojevskin.

Peterburgissa intertekstuaalisuus on viety äärimmilleen. Sen todellisuus on viidakko, jonne helposti eksyy. Belyi ottaa lähtökohdakseen vallankumouksen. Romaanin tapahtumat ajoittuvat muutamaan viikkoon syksyllä 1905. Kuvatun ajan reaalitodellisuuden tapahtumat ja henkilöt tehdään osaksi tekstien välistä verkkoa, joka silmukoidaan mytologisoiden.

Kumous on muutoksen uhka ja voima. Sen suunta on epäselvä, mutta olennaista on ratkaisun hetki. Kumous on viimeisten aikojen tapahtuma. Niin paikalleen pysähtyneiden byrokraattien, hysteeristen älykkökumouksellisten kuin etenevien massojen takana ja vierellä kulkevat Kristus ja Antikristus monin eri naamioin.

Pietarin kaupunkia ja sen asukkaita kiusaavat kohtalokkaat vastakohdat. Niiden piina ajaa pietarilaisen sankarin mielipuolisuuteen. Painajaiset ja kaksoisolennot hallitsevat hänen todellisuuttaan. Harmoniaa ei löydä kukaan.

Kumouksen metafora ja symboli on Peterburgissa aikapommi, kumousliikkeen perustyöväline. Sen räjähdys ei romaanin parodisessa todellisuudessa tuhoa eikä pelasta ketään, mutta silti siinä tiivistyy Belyin ajattelun perusproblematiikka: todellinen on vain se muutos, jossa kaikki luodaan uudeksi, ja uusille ratkaisuille etsitään jatkuvasti uudet perusteet. Räjähdyksessä kaikki hajoaa, mikään ei pidä eikä myöskään uudistu aiottuun suuntaan. Mutta itse räjähdys – muutos – tapahtuu. Sitä romaani profetoi kaikilla tasoillaan.

Kumouksen tavoite oli synteesi, kaiken ratkaisu ja selitys. Siihen Belyi ei koskaan päässyt, vaikka fanaattisesti niin uskoikin, nojaten milloin mihinkin auktoriteettiin. Kiistattomimmin Belyi toteutti kumousihanteensa luomalla uudeksi romaanin muotoa ja kieltä. Hän on kerrontaratkaisuissaan, uudissanoissaan, rytmisen proosan ja mytologisen, intertekstuaalisen romaanin luomisessa suurten romaaninuudistajien rinnakkaishahmo, jopa edeltäjäkin.

Nabokovin näkemyksiin voi yhtyä: Peterburg on viime vuosisadan eurooppalaisen kirjallisuuden suuria romaaneja olemalla synteesi venäläisestä kirjallisuudesta, kulttuurista, aatteista. Synteesi syntyy räjäyttämällä kaikki palasiksi ja kokoamalla ne yhteen intohimoisen, fanaattisen tajunnan koko voimalla, mielikuvituksen kaikkien harharetkien riemulla.

Teoreettisessa tuotannossaan Belyi oli profeetta ja fanaatikko. Peterburgissa hän asettaa koomiseen valoon omatkin näkemyksensä- Fiktio testaa niin reaalitodellisuuden tapahtumat kuin erilaisten aatemallien tarjoamat ratkaisut. Tuloksena on parodia, Suuri Nauru. Sen kärjistää aikapommin räjähdys. Kaiken synteettisen tuhoavana se on samalla suuri synteesi.

Mutta synteesilläkin on aina monet kasvot. Sen – kuten romaanin kaikkien tasojen – takana on ”aivojen leikki”, yhtä aikaa ”joutava” ja ”polttava”. Tämä Peterburgin keskeinen kielikuva testaa kaikkien aatteiden umpikujan. Mikään totuus ei pidä, mutta erilaiset totuudet leikkaavat toisiaan päättymättömässä ”aivojen leikissä”. Siihen mukaan heittäytyminen on lukijalle melkoinen koetus, mutta samalla suuri ilo.

Pekka Pesonen on Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori.

Sanajevin riipaiseva kertomuskokoelma pojan ja mummon suhteesta

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taa. Suom. Kirsti Era. Into, 2014.

Hannu Tommola kirjoittaa:

Uransa näyttelijänä ja kääntäjänä aloittanut ohjaaja ja käsikirjoittaja Pavel Sanajev (s. 1969) tuli Venäjällä kuuluisaksi aikakauslehdessä julkaistusta, pikkupojan kärsimyksiä mummolassa kuvaavasta kertomuskokoelmastaan Haudatkaa minut jalkalistan taa (Pohoronite menja za plintusom 1996). Sanajevin nimeä kirjailijana on pidetty jatkuvasti yllä. Kun vuoden 1997 Booker-ehdokkuus uhkasi unohtua, kertomukset ilmestyivät vuonna 2003 kirjana, josta tuli valtava myyntimenestys. Elokuvasuunnitelmat nostattivat seuraavan kohun. Sen myötä kirjasta otettiin uusi, täydennetty painos vuonna 2009. Seuraavaa kirjaa (Hroniki Razdolbaja ’Hunsvotin aikakirjat’, 2013), jota mainostetaan esikoisen omaelämäkerrallisena jatko-osana, saatiin odottaa lähes kaksikymmentä vuotta. Nyt Sanajevin Haudatkaa minut jalkalistan taa on viimein ilmestynyt suomeksi Kirsti Eran taidokkaasti suomentamana.

Kirjan teemana on lapsen selviytyminen perheessä, jota hallitsee rääväsuinen katkeroitunut mummo. Minä-kertoja on toista luokkaa käyvä Saša, joka mummon mielestä on kaikilla mahdollisilla tavoilla sairas. Mummo kontrolloi Sašaa koko ajan ja kieltää häneltä huvitukset ja leikit. Sašan elämään mahtuu silti tavallisten kaupunkilaispoikien touhuja. Kun hän jää kiinni kielletyllä työmaalla, mummo uhkaa ohjeistaa vartijoita seuraavalla kerralla tappamaan, repimään pojalta raajat ja tunkemaan mutterin takapuoleen. Uhkaukset ovat ehkä vain osa värikästä puhetapaa, mutta lapsi ottaa ne helposti tosissaan. Kerran kun Saša kulkee vähän matkaa takaperin, mummo sanoo: ”Joka kävelee takaperin, siltä kuolee äiti”.

Mummon hahmo on kauhistuttava. Toisaalta hänen väsymätön kielensä nostaa henkilön myyttisiin mittoihin. Saša tuntuu kertojanakin olevan kahden vaiheilla, uskaltaako sanoa kammoksuvansa tätä vai ei. Hän antaa mummon puheen tulla repliikkeinä niin kuin sen tuntee.

Mummo tuntuu vihaavan tyttärensä lasta, jonka kuitenkin haluaa pitää ja kasvattaa. Siinä on vanhan naisen elämän sisältö: ilman poikaa ei olisi ketään, kelle vaikertaa vaivojaan ja purkaa vihaansa; mies väistää riidat häipymällä vaikka kalaan. Saša on mummolle sekä rakas että välttämätön. Rakkaus ja viha ovat kietoutuneet toisiinsa kuin Dostojevskilla.

Mummo on jankuttanut Sašan mätänevän kaikkine tauteineen ennen kuin ehtii täyttää kuusitoista. Kuoleman pelossa kauheinta on, että sitten ”ei ole mitään”. Poika kavahtaa tulemista haudatuksi pimeään ja kosteaan maahan, jossa on matoja. Siksi hän keksii, että voisi pyytää äitiä hautaamaan hänet luokseen seinänviereen jalkalistan taakse.

Avainromaani. Venäjällä tarinan suosioon vaikuttivat kirjallisten ansioitten lisäksi myös ulkoiset tekijät. Sanajevin äiti ja isoisä olivat tunnettuja näyttelijöitä ja sana kiiri, että kyseessä on avainromaani – tirkistelyvietti kasvatti lukijakuntaa. Romaani on omistettu Rolan Bykoville, jonka ohjaamassa Linnunpelättimessä (Tšutšelo 1983) 14-vuotias Pavel Sanajev oli ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Bykov muistettaneen Suomessakin esimerkiksi unohtumattomasta sivuosasta ilveilijänä Tarkovskin Andrei Rublevissa. Suomennoksessa omistukseen on lisätty ”isäpuolelleni”.

Mummon katkeruuden syyksi voi ymmärtää osaltaan kateuden, kun sekä aviomies että tytär ovat teatterialalla. Ainakin kertojan välittämässä mummon monologissa tämä syyttää kohtalostaan isäänsä, joka ei päästänyt tytärtä näyttelijäksi ”persettään keikuttamaan”.

Mummon kielenkäyttö on rikasta mutta likaista. Vaari on hänelle petturi, piiskuri ja ”munaton kolli”, ”tuo löyhkäävä äijä”. Tytärtään, Sašan äitiä, hän sanoo huoraksi. Tavallisin haukkumasana mummolla on svolotš, jonka Kirsti Era on kotouttanut suomalaisen suuhun sopivaksi paskaksi. Sašan mummo on kehittänyt manauksista toistuvia monikerroksisia litanioita, esim.: ”Senkin kirottu rankkuri, yököttävä tattari! [—] Kiroan sinut taivaan, Jumalan, maan, lintujen, kalojen, ihmisten, merten ja ilman kautta!” Omaperäinen solvaussanasto ei ole helposti siirrettävissä muille kielille. Luovuutta on tarvittu vastineiden löytämiseksi värikkäille ilmaisuille, kieli maistuu täysin luontevalta suomelta. Sanajevin romaani on käännetty ainakin ranskaksi ja saksaksi, mutta kansainvälistä bestselleriä siitä ei ole tullut.

Rikos? Rangaistus? Onko anteeksiantaminen oikein? Pitääkö isoisän aina ummistaa silmät siltä, miten lasta kohdellaan? Miksi äiti antaa pojan olla neljä vuotta kiusattavana? Saša tulee kertoneeksi isoisän lammasmaisuudesta ja tyttären vastuuttomuudesta. Myös Saša heikompana mukautuu ja samalla omaksuu menettelytavat, jotka tässä maailmassa ovat tarpeen. Vaikka äidin uuden miehen, Toljan, kerrotaan olevan taipuvainen ryypiskelyyn, hänet esitetään selväjärkisimpänä. Juuri hän tekee ratkaisevan siirron, ja Saša pääsee kotiin äitinsä luo eikä jää mummon kiusattavaksi.

Neuvostoaikana kutsuttiin lapsen synnyttyä mummo maalta hätiin, jotta voitiin jatkaa työelämässä. Joidenkin lukijoiden on ollut vaikea sulattaa läheisiinsä vihamielisesti suhtautuvaa mummoa, toiset taas ovat tunnistavinaan oman isoäitinsä.

Sanajevin esikoisteoksen kulttimaine saattaa osaltaan perustua siihen, että se tiivistää monen neuvostolapsen elämää sävyttäneen uskomattoman liioittelun, joka kuluneesti tulkitaan venäläisen ”lavean luonteen” ilmentymäksi: hellyys ja hempeys, mutta toisaalta tulinen viha ja raakuus. Paapominen on ollut ominaista varsinkin isoäideille, kun taas nuoret äidit ovat hämmästyttävän kevyesti saattaneet jättää pienet lapsensa mummojen huostaan ja toteuttaneet itseään muilla mailla. Itse asiassa tästäkin on kysymys Sanajevin kirjassa, jos sen niin haluaa lukea.

Hannu Tommola kirjoitti Sanajevista laajemman esseen Café Voltairen osaan Kenen aika?

Rockrunoilija vetoaa rauhan puolesta

Tomi Huttunen kirjoittaa:

Venäläisen rockmusiikin elävä legenda, jo 1970-luvun alussa musiikillisen uransa aloittanut Boris Grebenštšikov (s. 1953) on vedonnut voimakkaasti Venäjän presidenttiin, että tämä ymmärtäisi välttää verenvuodatusta Krimillä. Grebenštšikov on myös harvoja taide-elämän vaikuttajia, joiden vetoomukset levisivät nopeasti ja hyvin laajasti venäläisiin ja ukrainalaisiin tiedostusvälineisiin. Grebenštšikov ja hänen yhtyeensä Akvarium ovat hyvin pidettyjä koko entisen Neuvostoliiton alueella, myös Ukrainassa ja Valko-Venäjällä.

Vetoomuksen julkaisuajankohta oli laskiaissunnuntai, toiselta nimeltään sovintosunnuntai, joka tarkoittaa ortodokseille laskeutumista pääsiäistä edeltävään paastonaikaan. Sovinto onkin vetoomuksen johtoidea. Grebenštšikov peräänkuuluttaa neuvottelua, sopimista ja diplomatiaa – rauhanomaista politiikkaa sotimisen sijaan. Hän julkaisi miltei rukouksen muotoon laaditun vetoomuksensa Facebookissa keräten yhdessä päivässä yli 20000 tykkäystä:

Tänään sovintosunnuntaina haluan sanoa yhden yksinkertaisen asian, ja tulkoot sanani kuulluiksi.
Te, joilla on tänään valta käsissänne – muistakaa kansaa, joka on antanut teille tuon vallan; ilman tuota kansaa te ette ole mitään; lakatkaa pettämästä kansaa.
Miten kovasti halusittekaan jäädä historiaan, älkää yrittäkö tehdä sitä teihin luottamuksensa asettaneiden ihmisten henkien kustannuksella.
Ei ole olemassa ongelmia, joita ei voi ratkaista rauhanomaisesti; aina löytyy ratkaisu, jonka avulla voidaan välttää ihmiskuolemat.
Olkaa kaukonäköisiä: lakatkaa myrkyttämästä ihmisten välisiä suhteita, lakatkaa valehtelemasta kansallenne tämänpäiväisen hyödyn toivossa – huomenna se johtaa mittaamattomiin menetyksiin.
Luoja, anna meille viisautta ratkaista riidat rauhanomaisesti!

Vetoomuksen jälkeisenä päivänä Grebenštšikov päätyi uudelleen otsikoihin, kun valtiollinen TV-kanava Rossija esitti propagandatarkoituksessa videokatkelman hänen laulustaan nimeltä Juna on tulessa. Laulu on vuodelta 1986, siinä kuvataan Afganistanin sotaa ja Neuvostoliiton vääjäämätöntä tuhoa perestroikan hengessä. Rossija-kanavaa lienee kiinnostanut nimenomaan laulun kertosäkeistö, jossa lauletaan ikään kuin Venäjälle kuuluvan maan palauttamisesta:

Tämä maa oli meidän,
kunnes juutuimme taisteluun.
Ei-kenenkään-maana se kuolee,
on aika lunastaa se omilleen.

Mutta säkeistön irrottaminen yhteydestään on tunnetusti vaarallista. Tosi asiassa vakavasti sodanvastaisessa laulussa on kyse Venäjänmaan lunastamisesta ihmisille kommunistisen puolueen hirmuvallalta. Kuultuaan lauluaan käytetyn televisiossa Grebenštšikov suivaantui ja kirjoitti Rossija-kanavan toimitukselle kirjeen: ”Olen liikuttunut että päätitte käyttää katkelmaa laulustani Juna on tulessa lähetyksessänne, mutta kun kerran teitte niin, uskaltakaa siis olla leikkaamatta siitä säkeitä ja julkaiskaa se kokonaisuudessaan, myös sanat ’Olen nähnyt kenraalit, ne juovat ja syövät meidän kuolemaa’. Muistutan teille metropoliitta Antoni Surožskin sanat: ’ne jotka vihaavat yksiä toisten tähden, pelaavat suoraan paholaisen käteen’. Ymmärrättehän, että te teette juuri näin?”

Kun Venäjä sitten maanantaina 3.3.2014 esitti uhkavaatimuksensa Ukrainalle ja aseellinen konflikti Krimillä alkoi näyttää väistämättömältä, vihainen Grebenštšikov julkaisi YouTubessa nyt laajalle venäjänkieliseen maailmaan levinneen uuden tähän päivään osuvan sodanvastaisen laulunsa nimeltä Rakkautta sodan aikaan. Siinä samassa hän ikään kuin otti kylänpäällikön paikkansa venäläisen kulttuuriväen keskuudessa ja purki inhimillisen raivonsa säkeisiin, joissa ei ole paljon toivoa mutta sitäkin enemmän pakollista rakkautta.

Rakkautta sodan aikaan
http://www.youtube.com/watch?v=y4wyQOlnzRA

en muista miten pääsin yli kynnyksen,
mutta taivas on raskas yllä silvotun tien,
jonka päässä meille valehdellaan, että luvattu rauha koittaa.

päällemme levitettiin talvinen lippu,
vihollisella ei ole kasvoja, ei kasvoja meikäläisillä,
äläkä tule lähelle ennen kuin sanot, kuka oikein olet.

ulkona riehuvat raivon moottorit,
asfalttiin on kääritty se metsä, jossa meille selvisi
jotain mistä ei voi puhua ääneen.

kuulen lapioiden äänet, meihin on käännetty aamunkoiton aseet,
mutta kohta niiden patruunat alkavat räjähtää
niiden omissa rungoissa.

tunnen selässäni, kuinka meitä ajetaan varjojen taa,
joki leimuaa tulta ja sillat on nostettu.

hyvyyttään herra antaa meille mitä me halusimme,
antaa rakkauden… sodan aikaan.

minä ojennan käden toiseen käteen,
mutta se on kuin heittäisin bensaa tuleen,
käsi kädessä rotkoon – nuo houreet tunnen ulkoa.

enkä muista kuka olin – tiedän vain, keneksi tulin,
mutta vereni on nyt terästäkin vahvempaa,
he eivät selviä helpolla, kun herään.

järjellä tiedän kyllä, ettei täällä ole jäätä eikä myräkkää,
mutta olen kurkkua myöten lumessa, silmäni eivät näe kevättä.

herra, sano minulle, keitä me olemme, miksi niin halusimme,
että rakkaus… on pakollista sodan aikaan?

---

Boris Grebenštšikovin ja Akvariumin koko tuotanto on kuunneltavissa ja ladattavissa vapaasti ja ilmaiseksi osoitteessa http://aquarium.kroogi.com

Venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Tomi Huttunen on Kenen aika? -kirjan toimittaja yhdessä Tintti Klapurin kanssa.

Traktorilla taivaaseen: uutta moldovanvenäläistä kirjallisuutta

Tintti Klapuri kirjoittaa:

Vladimir Lortšenkovin romaanissa Lentävä traktori (Vse tam budem, 2008) moldovalainen Lagran kylä päättää muuttaa Italiaan. Maanpäälliseen paratiisiin yritetään traktorilla, kotitekoisella sukellusveneellä ja curlingjoukkueeksi naamioituneena. Perille ei päästä koskaan, ei vaikka matkaan olisi valmistauduttu italian keskusteluoppaaseen uppoutumalla – opaskin nimittäin osoittautuu harhaanjohtavasti norjankieliseksi.

Karistolta nyt ilmestyvän veijariromaanin aihe on mitä ajankohtaisin, sillä Italiassa työskentelee tuhansia laittomia moldovalaisia siirtolaisia. Romaani on moldovanvenäläisen Lortšenkovin (s. 1979) kahdestoista teos. Tuottelias kirjailija sai vuonna 2003 parhaalle venäjänkieliselle esikoisteokselle jaettavan Debjut-palkinnon, ja myös hänen myöhemmät romaaninsa ovat menestyneet hyvin kirjallisuuspalkintomittelöissä.

Lortšenkovilla on taito kirjoittaa lennokasta, elämänmakuista dialogia, jonka huumori syntyy tilanteiden absurdiudesta ja kertojan ironisesta distanssista henkilöhahmoihinsa, olivatpa nämä pikkukylän paikallisia neropatteja, kuten päähenkilöiksi nousevat Valise ja Serafim, tai lipeviä italialaisia maahanmuuttoviranomaisia, joiden ainoana periaatteena on olla ikinä myöntämättä ensimmäistäkään viisumia moldovalaiselle hakijalle. Parhaimmillaan Lortšenkov on keskittyessään veitikoidensa Valisen ja Serafimin seikkailuihin, jotka tuovat mieleen veijariromaanin klassikot sotamies Švejkin ja sen neuvostoaikaisen sukulaisen, Vladimir Voinovitšin yksinkertaisen sotamies Tšonkinin. Hetkittäin Lortšenkovin parivaljakon edesottamukset muistuttavat jopa 20-luvun venäläisen mestarien Ilfin ja Petrovin Kahdentoista tuolin sankareita. Siinä missä Ostap Bender ja Ippolit Matvejevitš keksivät toinen toistaan hurmaavampia menetelmiä löytää tuoleihin kätketyt jalokivet, Valise ja Serafim käyttävät kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot päästäkseen unelmien Italiaan.

Sujuvasti etenevä Lentävä traktori ei ole täysin ongelmaton teos. Lukijaa voi hämmentää esimerkiksi romaanin paikoittainen motivoimattomalta tuntuva raakuus. Sivulauseenomaisesti kuvatut silmittömät julmuudet tulevat astetta ymmärrettävämmiksi, kun ajatellaan Lortšenkovin satiirin kohdistuvan niin läntisiin kuin moldovalaisiinkiin päättäjiin, joiden piittaamattomuus yhteiskunnallisista ongelmista johtaa ihmiskauppaan, prostituutioon ja joukkoraiskauksiin.

Lortšenkovin romaani on Karistolta rohkea askel venäläisen nykykirjallisuuden kentälle. Yhdessä Jeremei Aipinin juuri suomennetun romaanin Siperian veriset lumet (Into, 2013) kanssa se tuo suomalaisen lukijan ulottuville metropolien ulkopuolella kirjoitettavan venäläisen nykykirjallisuuden. Tämän kehityksen soisi jatkuvan: suomentamistaan odottavat sellaiset venäläisen nykykirjallisuuden todelliset helmet kuin Zahar Prilepin ja Roman Sentšin, joiden teokset tarjoavat näkökulmia paitsi elämään provinsseissa myös Venäjän viimeaikaisiin poliittisiin tapahtumiin.

Tintti Klapuri on Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta -kokoelman toinen toimittaja.

Venäjän mielenosoitusten talvi synnytti hienoa proosaa

Tomi Huttunen kirjoittaa:


Roman Sentšin kirjoitti Venäjän kiihkeän poliittisen talven 2012 tapahtumista pienoisromaanin – tapahtumien näkijänä, kokijana ja pohtijana on hänen 14-vuotias tyttärensä.

Moskovassa asuva, Tuvan tasavallasta lähtöisin oleva Roman Sentšin (s. 1971) on venäläisen nykyproosan tunnettu ja palkittu edustaja, niin kutsutun uuden realismin tärkeimpiä nimiä. Uuden realismin johtoidea on, että valokuvantarkka dokumentointi ja todenmukainen yhteiskunnallisen tilanteen kuvaaminen on paras tapa muuttaa asioita nyky-Venäjällä kirjallisuuden keinoin. Tyylillisiä kokeiluja uusrealistit vieroksuvat. Sentšinin proosa on tunnetusti hyvin lakonista ja synkkäsävyistä, etenkin Venäjän syrjäseutuja käsittelevä teos Jeltyševy (2009), joka on masentavaa luettavaa ja josta tuli silti ilmestyessään keskustelluimpia nykykirjallisuuden teoksia. Se on saanut valtionpalkinnon lisäksi useita muita huomionosoituksia.

Sentšin on kansalaisena ollut poliittisesti aktiivinen. Hän tuntuu kannattavan milloin nationalistista oikeistoa, milloin vasemmistoa, mutta yleisesti ottaen hän edustaa Venäjän opposition radikaalimpaa siipeä.

Sentšinin uuden teoksen nimi on Mitä te haluatte? (Чего вы хотите?). Se on ilmestynyt maaliskuussa pitkän linjan kirjallisuuslehdessä Družba narodov sekä erillisenä Eksmo-kustantamon julkaisemana niteenä. Teoksen tapahtumat alkavat tarkasta päivämäärästä 18.12.2011 – epäillystä duuman vaaleissa tapahtuneesta vilpistä ja Bolotnajan mielenosoituksesta – ja päättyvät helmikuun loppuun 2012, toisin sanoen Pussy Riotin tutkintavankeuteen ja niin kutsuttuun valkoisen renkaan mielenosoitukseen. Romaani kuvaa viimevuotista mielenosoitusten ja vaalien talvea Venäjällä – tapahtumaketjua, jonka päättymistä monet ovat jo ehtineet ihmetellä.

Kuten aiemminkin, Sentšin käyttää romaanissa omaa nimeään ja perhettään. Kyse on realistisesta dokumenttia imitoivasta autofiktiosta. Missä on fakta, missä on fiktio, sitä ei lukija tiedä eikä voikaan tietää. Teoksen päähenkilö on perheen 14-vuotias Daša-tyttö, jonka isä on kirjailija Roman Sentšin. Dašaa alkavat kiinnostaa yhteiskunnalliset kysymykset, vanhempien poliittiset näkemykset ja ajankohtaiset tapahtumat. Hän käy koulua gastarbaitereiden valtaamassa Moskovassa, soittaa fagottia, koluaa venäläistä nettiä ja kyselee vanhemmiltaan, mitä on tapahtumassa. Wikipedia valehtelee Venäjän väestötilanteesta ja BKT:n kehityslinjoista, internetistä tulviva tieto on ideologisesti värittynyttä. Romaanin kerronta on keskeisesti Dašan sisäistä puhetta ja kaikuja perheen keittiössä käytävistä keskusteluista, joihin osallistuu enemmän tai vähemmän tunnettuja kirjailijoita – ei ole kauhean tärkeää, keitä he ovat, mutta todelliset nimet vahvistavat entisestään uusrealistisen dokumentin vaikutelmaa.

Sentšinin alakuloisten teosten joukossa Mitä te haluatte? on ehdottomasti valoisa kirja, tekstissä on jopa hiukan huumoria.

Romaani on kiinnostavan dialogisesti rakennettu orastava kasvutarina, jossa ei ole hirveästi tapahtumia – Daša tulee teoksen aikana tietoisemmaksi ympäröivästä yhteiskunnasta, mutta informaatiotulva ahdistaa ja herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Isä ja äiti kannattavat radikaalia oppositiota, kuuntelevat punkia (Sentšin on myös punkmuusikko) ja ovat toimissaan maltillisia. He osallistuvat mielenosoituksiin mutta kirjoittavat ”suoran toiminnan runoutta”, etenkin perheen äiti. Romaani tuo heidän ideologisia näkemyksiään julki dialogien kautta, mutta kyse ei ole minkään aatteen julistuksesta. Dašan kysymykset ja muiden perheen luona vierailevien kirjailijoiden ajatukset synnyttävät pikemminkin moniäänisen kudoksen. Kaikki yksittäiset ideologiat näyttäytyvät hiukan naiiveina.

Mitä te haluatte? ei ole suuri romaani mitaltaan, mutta se on kiinnostava ja keskustelua herättävä teos, joka tarraa nykyhetkeen. Venäläisen realismin teoreetikon Vissarion Belinskin henki leijuu tämän uuden teoksen yllä. Se pitäisi ehdottomasti suomentaa, sillä valistava teos opettaa paljon viime talven tapahtumista ja toisi suomalaiselle lukijalle tolkkua tämän päivän Venäjän ideologiseen sekamelskaan.

Venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Tomi Huttunen on Kenen aika? -kirjan toimittaja yhdessä Tintti Klapurin kanssa.

Kapinallinen diagnostikko

Kuvalähde: Kirjailijan arkisto.

Runoilija Lev Rubinštein palkittiin Moskovassa 700.000 ruplan arvoisella NOS-kirjallisuuspalkinnolla.

Tomi Huttunen kirjoittaa:

Neuvostokirjallisuuden tympeää muotokieltä aikanaan vastustaneen moskovalaisen konseptualismin perustajiin kuulunut Lev Rubinštein ei ole tottunut menestykseen kotimaassaan.

Rubinštein (s. 1947) loi kokeellisen taiteensa metodit 1970-luvulla, jolloin hän ei voinut kuvitellakaan saavansa tekstejään julki. Kirjastonhoitajana hän keksi kirjoittaa kuulemaansa, lukemaansa, näkemäänsä tai kuvittelemaansa lyhyiksi teksteiksi kirjastokorteille. Näitä tekstejä ei ollut tarkoituskaan julkaista – käsintehdyistä korttipakoista vain tuli osa Rubinšteinin performanssia.

Moskovalaiset konseptualistit loivat venäläistä vastinetta Marcel Duchampin käsitetaiteelle ja Andy Warholin poptaiteelle. Jotkut heistä hyökkäsivät vihaisesti neuvostokielen ja neuvostojärjestelmän kimppuun, mutta Rubinštein kulki omaa tietään. Hänelle ongelmat olivat kielen rakenteessa ja runouden vakiintuneissa muodoissa. Siksi hän halusi kierrättää niitä arkipuheessa. Hän muun muassa räätälöi kadulla kuulemiaan repliikkejä nelipolviseen jambiin, venäläisen kirjallisuuden klassiseen mittaan.

Metodi alkoi muuttua ja monipuolistua, kun Rubinštein sai tekstejään julki 1980-luvun lopulla. Suomeksi häntä julkaistiin ensi kerran venäläisen avantgarderunouden antologiassa Päämäärä vie meitä ympyrää (1989). Nykyisin Rubinštein tunnetaan Venäjällä paitsi entisenä underground-runoilijana, myös esseistään ja kolumneistaan, joissa hän on ravistellut Medvedevin ja Putinin kulttuuripolitiikkaa sekä sen nuoleskelijoita ja syyttänyt Venäjää kulttuurihistoriallisesta muistinmenetyksestä.

Rubinštein on ollut aktiivisimpia kirjailijoita opposition riveissä ja oli toukokuussa 2012 organisoimassa niin kutsuttua kirjailijoiden lempeää marssia. Sen tarkoituksena oli tarkistaa, voiko venäläinen kirjailija kävellä rauhassa Moskovan keskustassa tulematta pidätetyksi. Taustalla olivat toukokuun 7. päivän tapahtumat – presidentti Putinin nimityspäivänä Moskovassa pidätettiin mellakoiden pelosta varotoimenpiteenä 120 ihmistä, heidän joukossaan runoilija Rubinštein.

Vuonna 2008 Rubinšteinilta ilmestyi fragmenttiromaani Duhi vremeni (Ajan hajusteet). Siinä hän kirjoitti venäläisestä älymystöstä – ja samalla itsestään: ”Hän ei ole oppositiossa eikä valtion apologeetti. Hän on sen tervejärkinen kriitikko ja ironinen kommentaattori. Hän on virallisesti tunnustettu riippumattoman näkökulman edustaja. Hän on diagnostikko.”

Rubinšteinin toistaiseksi viimeinen korttipakka Tässä olen minä (1995) näyttää kirjalliselta valokuvakansiolta, mutta on lopulta häikäisevä postmoderni leikki, joka yllättää, huijaa, lupaa ja lunastaa. Autenttisessa asussa Rubinšteinin tekstejä ei ole muilla kielillä juuri ilmestynyt, mutta kustantamo Nastamuumio otti vuonna 2010 tietoisen riskin ja julkaisi Rubinšteinin teoksen korttipakkana suomeksi.

Kirjallisuuspalkintoja Rubinštein ei ole juuri haalinut. Palkintojuryt eivät ole yleensä pystyneet määrittämään, pitäisikö hänen tekstinsä lukea runouteen, proosaan, näytelmiin vai esseistiikkaan. Tähän hän on kunnon avantgardistina pyrkinytkin – pakenemaan määritelmiä. Nyt moskovalainen Prohorov-säätiö on ansaitusti palkinnut Rubinšteinin työtä arvostetulla NOS (Nenä) -palkinnolla, jonka suuruus on 700.000 ruplaa. Palkinnon Rubinštein sai ennen kaikkea esseekokoelmastaan Znaki vnimanija (Varoitusmerkkejä), joka ilmestyi vuonna 2012.



Tässä olen minä. Nastamuumio 2010.

YLEn Kääntäjäkarhu-palkinto Jukka Malliselle

YLEn Tanssiva karhu -runopalkinnon saa tänä vuonna Maria Matinmikko kokoelmasta Valkoinen. Café Voltairea kiinnostaa kuitenkin erityisesti Kääntäjäkarhu-palkinto, joka myönnettiin venäläisen kirjallisuuden kääntäjä Jukka Malliselle.

YLEn tiedotteesta:

Yleisradion vuoden 2012 Tanssiva karhu-runopalkinto on myönnetty Maria Matinmikolle kokoelmasta Valkoinen. Kääntäjäkarhun sai Jukka Mallinen kahdesta runosuomennoksestaan, Uladzimir Njakljajeun Punainen auringonlasku ja Sergei Zavjalovin Joulupaasto.

Palkintoraadin jäsenet olivat tänä vuonna runoilija Sinikka Vuola, kirjallisuustoimittajat Tarleena Sammalkorpi ja Marit Lindqvist sekä kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi.

Kääntäjäkarhu-palkinto:

Jukka Mallinen kahdesta runosuomennoksestaan, Uladzimir Njakljajeun Punainen auringonlasku ja Sergei Zavjalovin Joulupaasto.

Jukka Mallinen saa Tanssivan karhun kääntäjäpalkinnon kahdesta teoksesta. On kuvaavaa Mallisen suomentajantyölle, että hän on liikkeellä kaiken aikaa. Hän tulee sanansaattajana sieltä, missä muiden silmille on vielä pimeää.

Nyt palkittavat kokoelmat ovat Uladzimir Njakljajeun Punainen auringonlasku ja Sergei Zavjalovin Joulupaasto. Kumpikin valikoima on suomennettu Malliselle luonteenomaisella intohimolla ja niiden perustana on syvällinen venäjänkielisen lyriikan tuntemus. Jukka Mallisen on vuosikymmenten ajan onnistunut löytää venäläisen runouden karheat riitasoinnut, katupojat ja vainotut, poikkipuoliset väärinajattelijat.

Jukka Mallisen suomentajantyö tuo suomalaisten lukijoiden ulottuville kirjojen lisäksi myös monta kertomusta monesta eri runoilijasta. Kaikissa näissä kohtaloissa suomentaja on elänyt mukana. Elämä ja runous, politiikka ja poetiikka ovat yhtä.

Sergei Zavjalovin Joulupaaston ytimessä on runoelma Leningradin piirityksestä, “tajuttavaksi mahdottomasta todellisuudesta” ja sen uhreista. Myös valkovenäläisen Uladzimir Njakljajeun Punainenauringonlasku hohkaa “dramaattisesti paistavaa” historiaa.

“Yritin vihata sitä,
mutta siitä ei tullut mitään…
Yritän rakastaa.
Mutta mistä hyvästä?”
Uladzimir Njakljajeu: Venäläinen juna


Tanssiva karhu-runopalkinto on 3 500 euroa ja Kääntäjäkarhu 1 000 euroa. Tanssiva karhu-palkintoa on jaettu vuodesta 1994 alkaen.

http://yle.multiedition.fi/1Yle/uutiskirje/2012/Palkintotiedote_Tanssivakarhu11012013.php?_nlid=629001

Lue lisää venäläisestä nykyrunoudesta Café Voltaire -sarjan osasta Kenen aika? - Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta!

Kansalliskirjasto-lehden Venäjä-numero

Kansalliskirjasto-lehden Venäjään keskittyvä teemanumero on ilmestynyt. Lehden voi lukea verkossa. Mukana myös Kenen aika? -kirjan toinen toimittaja professori Tomi Huttunen, joka kertoo omasta suhteesta Kansalliskirjaston kokoelmiin ja ennen muuta Slaavilaisen kirjaston kokoelmaan.

"Lehden teemana on tällä kertaa Venäjä ja itäinen Eurooppa ja sen sivuilla juhlitaan maailmankuulun Slaavilaisen kirjaston perustajan 200-vuotispäivää. Pietarilaisen kosmopoliitin ja fennofiilin Jakov Grotin ansiosta Kansalliskirjastolla on nyt laajin kokoelma Venäjän keisarikunnan aikaisia julkaisuja Venäjän ulkopuolella. Mutta kuka Grot oli ja mikä häntä inspiroi? Venäläisen kirjallisuuden professori Tomi Huttunen taas valottaa venäläisen rockin ja Pussy Riotin historiaa sekä kertoo uudesta avantgarde-tutkimusprojektista. On myös Komin Kansalliskirjaston haastattelu, Vilnan yliopiston kirjaston suuren lahjoituskampanjan mysteeri ja uusi digitointiprojekti, joka tuo inkeroista, vepsää, maria ja mordvaa verkkoon."


http://www.kansalliskirjasto.fi/yleistieto/uutiset/1355920771605.html

SERGEI DOVLATOV - HIENO UUSI TUTTAVUUS

Päivi Kosonen kirjoittaa:


Idiootti-niminen kustantamo on tehnyt itsensä näkyväksi julkaisemalla venäläiseltä emigranttikirjailijalta Sergei Dovlatovilta (1941–1990) kaksi hienoa suomennosta. Toinen on nimeltään Meikäläiset, toinen Matkalaukku. Molemmat ovat kertomuskokoelmia, ja ne on alunperin julkaistu vuonna 1983, lännessä kertoo takakansi. Pauli Tapio on suomentanut kokoelmat.

Venäjän kirjallisuuden asiantuntijoille Sergei Dovlatov ei varmaankaan ole uusi nimi. Itse en kuulu tähän joukkoon, vaan olen ehtinyt vain hyvin satunnaisesti jonkun suosittelemana seuraamaan uudempaa, sanotaan 1980-luvun jälkeistä venäläistä kirjallisuutta. Dovlatovkin tulivat vastaan juuri näin. Ystävä suositteli. Valitsimme kirjat lukupiiriin. Sitten kuuluikin jo kustantajalta painos olleen lopussa.

Mikä Dovlatovissa vetää? Ensinnäkin tyyli ja kerrontatapa tuntuu jatkavan luontevalla tavalla venäläisen kirjallisuuden historiaa, itse kun olen jäänyt joko niihin paljon parjattuihin ”suuriin mestareihin” – Dostojevskiin, Tolstoihin, Tsehoviin – tai sitten päässyt kronologiassa vain hivenen pitemmälle, Harmsin absurdeihin kertomuksiin, johonkin Ahmatovan ”Kuudenteen elegiaan”. Mutta Dovlatov kirjoittaa näiden jälkeen, luo umpeen aron, tytön ja pojan ja traktorin muotoista aukkoa omassa kielellisessä ja kirjallisuushistoriallisessa sivistymättömyydessäni. Tulee tunne, että Dovlatovin Neuvostopäivityksen jälkeen voisi lukea jotain aivan uutta venäläistä – muutakin kuin uusia venäläisiä dekkareita, jotka kyllä nekin ovat hyviä.

Dovlatovin vetonaula on myös hänen pistämätön realisminsa ja kertomisen taitonsa. Hän kirjoittaa havumetsävyöhykkeen leveyspiireille ominaista venäläis-suomalais-virolaista absurdia realismia, joka varmaan Yhdysvalloissa on aikoinaan tulkittu fantastiseksi tarinankerronnan taidoksi. Toisaalta Dovlatov tuntuu vain panevan asioita muistiin, luovan pienieleisen lakonisen lauseen. Juopottelu ja vodka muodostavat kerronnan johtomotiivit. Syntyvät draamat ja tunteen liekit tukahdutetaan nopeasti. Elämä on hullua. Mikään ponnistelu ei kannata. Voi silti onnistua. Sattumoisin. Ehkä. Kuka tietää. Katellaan.

Verraton on Dovlatovin kertojan antropologinen silmä. Hän huomaa sävyt ja piirteet, yksityiskohdat, piirtelee varmoin käsin meille tuttuja luonnekuvia. Otetaan vaikka Meikäläisissä esitetty isoisoisä Moisei, joka leikkaa polakkaa pitkittäin eikä poikittain, juo vodkaa maitolasista ja niin edelleen. Tällaisia verrattoman hassuja ja hyvän ruokahalun omaavia poikia on meillä Suomessakin paljon – eikä ole ihme, että heillä on EU-Suomen rakennekyntisten naisten kanssa ilmeistä epäsopivuutta.

Tai Meikäläisten Borja, jota kertoja luonnehtii ”tiedostamattomaksi, alkuvoimaiseksi eksistentialistiksi”, joka ”kykeni toimimaan vain äärimmäisissä tilanteissa”, ”luomaan uraa vain vankilassa”, ”taistelemaan elämästään vain seistessään kuilun partaalla”. Hyvä Jumala, ajattelin Dovlatovia lukiessani, tässähän on suomalaisten nykyhullujen – kaiken maailman duudsoneiden ja tundraa kiertävien nykytoimittajien – kuva. Ja sitten tulin ajatelleeksi, kuinka paljon samaa hulluutta on myös itsessäni... Mutta ei nyt siitä sen enempää.

Sanalla sanoen Dovlatov luo näillä teoksillaan oman tekijän leimansa ja jälkensä, kirjoittaa itsensä traagisella huumorilla osaksi venäläisen kirjallisuuden hullua historiaa. Hänen kirjailijaksi tulemisensa etapit on kirjoitettu Meikäläisiin ja Matkalaukkuun joilla hän ansaitsee paikkansa kirjallisessa kaanonissani. Häntä ei aivan helposti unohdakaan. Kertomuksiin tekee mieli palata. Niiden tuttuun hulluuteen:

Lukekaa vaikka. Kirjailijan omakuva itsestään:

Syön mitä sattuu. Leikkaan hiukseni, kun lakkaan näyttämästä ihmiseltä. Ajan ne sitä paitsi heti siiliksi, jotta ei taas kolmeen kuukauteen tarvitsisi vaivautua. / Olen sanalla sanoen haluton poistumaan kotoa. Toivon, että minut jätettäisiin rauhaan.... (Matkalaukku, Popliinipaita, 105.)

Ensin ajattelin että no vot, lainaus sopii suomalaisiin miehiin. Sitten älysin katsahtaa peiliin. Tuollainenhan itsekin olen enimmän aikaa. Meikäläiset? Karjalaisten perilliset? Neuvostoajan kasvattamat?

Eiköhän tämä riitä tästä. Turha editoida. Koha hänes on.