tiistai 12. lokakuuta 2021

PROFESSORIPOOLI: Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme: Vinksahtanut goottinen satu



Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme. Suom. Laura Vesanto. Turku: Fabriikki Kustannus, 2018.

 Bo Pettersson kirjoittaa:

 Amerikkalaisen kirjailijan Shirley Jacksonin (1916–1965) taidokkaimmissa romaaneissa tietää heti ensimmäisestä sivusta, että maailma ei ole mallillaan: pikkutyttö pyytää saada työntää isoäitinsä portaita alas (The Sundial, 1958), talo ”ei ole järjissään” (The Haunting of Hill House, 1959) tai kertoja toivoo, että olisi syntynyt ihmissutena (We Have Always Lived in a Castle, 1962). Mikään ei ole aivan siltä miltä näyttää, ja harva henkilö – tai talo – on selväjärkinen Jacksonin yli kahdessasadassa novellissa ja kuudessa romaanissa, joista vain viime mainittu löytyy suomeksi Laura Vesannon sujuvana käännöksenä Linna on aina ollut kotimme. Olisi aika ainakin suomentaa myös kaksi edellä mainittua, sillä nekin kuuluvat modernin gotiikan parhaimmistoon. Lukemisen arvoisia ovat lisäksi Jacksonin kaksi muistelmansa kotiäitinä olemisesta 1940- ja 1950-luvuilla, Life Among the Savages ja Raising Demons.

Jackson on psykologisen kauhun mestareita, ja häntä ovat suitsuttaneet muiden muassa Joyce Carol Oates, Stephen King, Neil Gaiman ja Donna Tartt, eli hyvinkin erilaiset kirjailijat. Mikä hänessä sitten kiehtoo?

Ihmismieli on (kuin) talo

Linna on aina ollut kotimme alkaa kertojan esittäytymisellä: ”Minun nimeni on Mary Katherine Blackwood”, ja häntä kutsutaan Merricatiksi. Kauhukirjallisuuden ystävät tunnistavat näin heti viittauksen lajityypin johtaviin hahmoihin kuuluvaan brittiläiseen Algernon Blackwoodiin (1869–1951), joka uskoi ihmisen yliluonnollisiin kykyihin. Kun kahdeksantoistavuotiaalla Merricatilla myös on musta kissa, ja hän näkee tulevaisuuteen kuin kreikkalaisen mytologian Kassandra, vaikkei hänen ennustuksiinsa uskota, hänessä on helppo nähdä yliluonnollisia, jopa noitamaisia piirteitä.

 Äveriäs Blackwoodin suku on tietoinen yläluokkalaisuudestaan, ja asuu hulppeassa talossa eli ”linnassa” kylän liepeillä, ilmeisesti Uudessa-Englannissa. (Jackson on myös kirjoittanut kirjan Massachusettsin pikkukaupungin Salemin noitavainoista 1690-luvulla.) Kyläläiset inhoavat Blackwoodin sukua, mutta tunne tuntuu olevan molemminpuolinen, varsinkin Merricatin kohdalla. Kuusi vuotta ennen kertomuksen alkua koko Blackwoodin perhe Merricatia ja hänen isosiskonsa Constancea lukuun ottamatta on kuollut arsenikkimyrkytykseen. Constancea syytettiin murhista, mutta vapautettiin kun todisteita ei löytynyt. Nyt siskokset asuvat setänsä Julianin kanssa linnassaan, ja ainoastaan Merricat käy pakon edessä kylässä kerran viikossa ruokaostoksilla.

 Näin luokkatietoinen vastakkainasettelu ja Blackwoodien eristäytyminen tulevat esiin alusta alkaen. Varsinkin romaanin suomenkielisestä otsikosta käy selvästi ilmi käänteinen näkemys sanonnasta kotini on linnani, mutta on tärkeä panna merkille, että se on monikossa. Sekä talo että sen asukkaat tuntuvat vähintäänkin erikoisilta: Merricatilla on pakonomainen tarve haudata tavaroita, eikä hän hyväksy vieraita, jotka häiritsevät talon rutiineja. Constance taas määrää kaikesta, mutta on usein poissaolevan tuntuinen, ja setä Julianin muisti pätkii, eikä hän aina tunnu muistavan, että loput perheestä on kuollut. Kuten niin usein Jacksonilla, myös itse talo on henkilöity ja elää asukkaidensa tunnekuohujen mukaan – tai ainakin siltä näyttää Merricatin mielestä. Eli kielikuvat ihmismielestä talona ja talosta ihmismielenä sävyttävät kerrontaa.

Kuka on turvassa ja miltä?

Nimensä mukaisesti Merricat iloitsee kissan lailla, kun talo asukkaineen saa olla rauhassa. Vakauden takaa Constance oman nimensä kautta. Rauhan rikkoo serkku Charles, joka yrittää liehitellä Constancea, mikä tietysti ärsyttää Merricatia, joka ymmärtää serkun olevan onnenonkija. Charlesia kiinnostaakin lähinnä talon kassakaappi, jossa perheen rahat pidetään. Keskeiseen kuvastoon kuuluu Merricatin – ja osin Constancen – tarve olla ”turvassa”, kun taas Charlesia kiinnostaa kassakaappi, ja näin talon rauhan rikkominen. Käännöksessä tätä yhteyttä sanojen turvassa ja kassakaappi välillä (molemmat ovat englanniksi safe) ei saada tuotua ilmi, mutta kyllä turvan hakeminen tulee esiin suomennoksessakin.

Yritän välttää liiallisia juonipaljastuksia, mutta mainittakoon kuitenkin, että talossa riehuu tulipalo, joka johtaa eri vastakkainasetteluiden huipennukseen, talo ja sen asukkaat vastaan kyläläiset, Merricat vastaan Charles. Tässä Jackson käyttää joitain piirteitä tunnetuimmasta novellistaan ”The Lottery” (Arpajaiset), joka löytyy useasta antologiasta. Eri kysymykset käyvät varmaan monen lukijan mielessä: Voiko missään olla turvassa, ja miltä, ulkomaailmaltako? Takaako raha rauhaa? Ovatko talo tai sen asukkaat ihan järjissään?

Tarina saa myös piirteitä sadusta ”Hannu ja Kerttu”, sillä taloa verrataan piparkakkutaloon ja lapset voivat joutua noidan syötäviksi. Onko Merricat sadun noita? Ainakin hän lopussa miettii, ”pystyisinkö syömään lapsen jos tilaisuus tulisi”, mihin hänen siskonsa vastaa, ”Minä tuskin pystyisin sellaista valmistaa [sic]”. Jackson tai paremminkin hänen kertojansa siis vähät välittää poliittisesta korrektiudesta tai hyvästä mausta.

Romaanin kuvakielestä löytyy myös hämähäkki, joka yrittää saada kärpäsiä verkkoonsa. Onko Merricat tai kenties hänen hämähäkkikammoinen siskonsa tuo hämähäkki? Joka tapauksessa lukija on pakostakin Merricatin kutomassa verkossa. Kertoja itse tuntuu kuitenkin jääneen siksi kahdentoista vanhaksi tytöksi, joka hän oli, kun muu perhe kuoli. Jos näin on, ja Merricat on epäluotettava kertoja, miten lukija voi ymmärtää, mitä oikeasti tapahtuu?

Hämähäkki lymyilee…

Tätä Jacksonin viimeiseksi jäänyttä romaania on verrattu moneen kauhuklassikkoon, mutta mielestäni osuvin vertailukohta on Henry Jamesin sadunomainen goottilainen lyhytromaani Ruuvikierre, jossa on mahdotonta varmuudella tietää, onko kotiopettajatar murhaaja vai ei. Kuten yllä esittämäni kysymykset kuitenkin antavat ymmärtää, Linna on aina ollut kotimme jättää vielä enemmän arvoitukseksi. Saamme kyllä tietää, kuka murhasi Blackwoodin perheen, mutta se on lähes sivuseikka, koska niin paljon muuta jää ratkaisematta. Miksi ulkopuoliset niin harvoin puhuttelevat Merricatia? Miksi siskokset elävät eräänlaisessa symbioosissa? Jos setä Julianin väite, että Merricat on kuollut, pitää paikkansa, niin kuka on kertoja?

Saduissa yleensä on onnellinen loppu, ja niin on tässäkin – vai onko? Viimeisellä sivulla on paljon moniselitteisyyttä ja tekstin lopussa lymyilee piirretty hämähäkki. Ainakin juoniselosteen mukaan romaanin parin vuoden takaisessa filmatisoinnissa loppu yksinkertaistetaan ja dramatisoidaan tavalla, joka poikkeaa Jacksonin hienovireisen gotiikan tarunomaisesta tunnelmasta.

Avain romaanin tulkintaan voi löytyä eräästä Jacksonin kirjoittamasta tekstistä, mahdollisesti lähettämättömästä kirjeestä, jota Ruth Franklin palkitussa elämäkerrassaan Shirley Jackson: A Rather Haunted Life (2016) siteeraa: siskoksilla on ”yksi identiteetti, turvassa ja viime kädessä salassa pidetty”. Jotain sen suuntaista voi lukijakin uumoilla luettuaan romaanin. Tämä johtaa tietysti siihen, että tekee mieli lukea kirja heti uudestaan.

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.