Vish Puri ratkoo rikoksia Intiassa

Tarquin Hall:
Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus.
Suomentanut Tero Valkonen.
Gummerus, 2012; 360 sivua
(Alkuteos The Case of the Missing Servant: From the Files of Vish Puri, Most Private Investigator, 2009.)

Joel Kuortti kirjoittaa:

Delhiläinen yksityisetsivä Vish Puri kapinoi. Uhmaten tohtori Mohanin neuvoa välttää paistettua ruokaa ja makeita jälkiruokia hän nauttii pakoroista, samosoista, tikka-kanasta, jalebeista ja ladooista – vaimonsa Rumpin valmistamien terveysruokien lisäksi. Herkkusuu ei sylje myöskään lasiin, etenkään viskilasiin. Hän on tarkka myös pukeutumisestaan, tapausarkistostaan ja kattopuutarhassaan hän kasvattaa ruukuissa fiikuksia ja chilejä. On kyseessä kerta kaikkiaan ylemmän keskiluokan intialainen herrasmies. Hänelle yksityisetsivän työn ensimmäinen sääntö: ”Muista aina syödä aamiaiseksi hyvää aloo paranthaa. Ajattelemiseen tarvitaan täyttä vatsaa” (s. 344).

Vish Puri on brittikirjailija Tarquin Hallin (s. 1969) Intiaan sijoittuvan dekkarisarjan päähenkilö. Sarjan ensimmäisessä teoksessa Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus (suom. 2012; alun perin 2009) pureudutaan tavanomaisiin intialaisen nyky-yhteiskunnan ongelmiin: järjestettyjen avioliittojen järjestämisen vaikeuksiin modernissa maailmassa, korruptioon ja poliisin epäpätevyyteen ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Delhin lisäksi Jaipuriin ja Jharkhandiin. Puri, jota hänen vaimonsa ja äitinsä kutsuvat Pullukaksi, inhoaa sitä, kun häntä verrataan Sherlock Holmesiin. Holmesin sijaan hänen esikuvanaan on Chanakya, Maurya-valtakuntaa 300-luvulla eaa. hallinneen Chandraguptan poliittinen neuvonantaja, ”maailman ensimmäinen mestarivakooja” (s. 125). Huolimatta Purin omasta näkemyksestä, kirjallisena hahmona hänen esikuviaan ovat eittämättä niin Conan Doylen Holmes kuin Christien Hercule Poirot tai Stoutin Nero Wolfe.

Vaikka Intiassa yksityisetsivän ammatti ei olekaan arvostettu, Puri on ylpeä työstään ja Mitä yksityisimmät etsivät Oy -yrityksestään. Kirja on kirjoitettu historiallisten dekkareiden hengessä, mutta mukana on myös viimeisintä teknologiaa salakuunteluvälineineen ja peiteoperaatioihin käytettyine puhelinlinjoineen. Herrasmiesetsivän on pysyttävä ajan tasalla muuttuvassa maailmassakin. Mutta arvoista ei tingitä: ”Intia nykyaikaistuu …, mutta meidän on pidettävä kiinni perhearvoistamme, eikö? Mihin joutuisimme ilman niitä?” (s. 340).

Perinteiseen sosiaaliseen arvojärjestykseen uskovasta Vish Purista naisten ei sovi sekaantua sellaisiin asioihin kuin etsiväntoimeen. Kun hän kirjan alussa joutuu uransa kahdennentoista murhayrityksen kohteeksi, hänen äitinsä, entinen Modern Schoolin johtava opettajatar päättää selvittää asian huolimatta Pullukan vastalauseista: ”Minä vielä näytän mihin äidit pystyvät” (s. 107). Ja niinhän siinä käy, että pojaltaan loppuun asti salassa hän selvittää kuin selvittääkin visaisen rikoksen. Muita neuvokkaita naishahmoja kirjassa ovat etsivätoimiston puhelinlinjoja hoitava rouva Chadha ja Kasvovoide, nepalilainen pakolaisnainen, joka osallistui moniin Pullukan peiteoperaatioihin. Tästä huolimatta Puri pitää kiinni perinteisistä työnjaosta: ”Intiassa oli tärkeää pitää kiinni komentoketjusta; ihmiset olivat tottuneet hierarkiaan ja kunnioittivat auktoriteetteja” (s. 11).

Hall käyttää kirjassaan paljon intialaista kulttuurisanastoa ja viittauksia monenlaisiin kulttuuri-ilmiöihin, Bollywood-elokuvista Rudyard Kiplingin Kimiin. Monet näistä selitetään tekstissä, minkä lisäksi teoksessa on romaaniksi laaja, 14 sivun sanasto. Kirjaa ei selvästikään ole tarkoitettu intialaiselle lukijakunnalle. Mikäli tämänkaltainen selittely ei lukijaa häiritse niin silloin voi nauttia kirjan dekkariperinnettä kunnioittavasta kerronnasta. Ja jos Hallin kirja herättää oikeita tai kirjallisia ruokahaluja, voi niitä lisätä ja lievittää Seija Vilénin ja Anna Kortesalmen teoksella Sormet sahramissa: Ruokaa ja kirjoja Intiasta (Avain 2011), jossa yhdistellään intialaisia reseptejä ja tarinoita. Hallin kirjojen sarjassa ovat ilmestyneet myös The Case of the Man Who Died Laughing (2010) ja The Case of the Deadly Butter Chicken (2012), jotka lupaavat hyvää jatkoa ensimmäiselle osalle. Purikin on vakuuttunut, että totuus aina lopulta paljastuu.


Lue lisää:
Marie Kajavan kritiikki samasta kirjasta, Maailman Kuvalehti 3/2013
http://www.maailmankuvalehti.fi/kulttuuri/12476

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori,jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus, intialainen diasporinen kirjallisuus ja karibialainen kirjallisuus.