keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

PROFESSORIPOOLI: Goethen Italian matka päiväkirjoineen

 J. W. v. Goethe, Italian matka päiväkirjoineen. Valikoiden suomentanut ja johdannon laatinut Sinikka Kallio. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide, 1992. 377 sivua.

H. K. Riikoinen kirjoittaa:

Vuosisatojen ajan kiinnostava osa Euroopan kulttuurihistoriaa ovat olleet matkat antiikin ja renessanssin muistomerkkien äärelle Italiaan ja erityisesti Roomaan. 1700-luvun lopun kuuluisin Italian-matkaaja oli Johann Wolfgang von Goethe. Hänen suuri matkansa tapahtui syyskuusta 1786 huhtikuuhun 1788. Kuten suomennosvalikoimasta Italian matka päiväkirjoineen ilmenee, Goethe näki matkan tärkeänä käännekohtana elämässään. Roomaan saapumisestaan hän kirjoittaa: ”/…/ lasken toiseksi syntymäpäiväkseni, todellisen jälleensyntymiseni päiväksi sen, jolloin astuin Rooman kamaralle.” Kun matkan alkamisesta on kulunut vuosi, hän miettii: ”Mikä vuosi! ja merkillinen epookki minulle, katsoessani sitä tänään, herttuan syntymäpäivänä, ja päivänä jolloin itse synnyin uuteen elämään.” Matkan lopulla Goethe saattoi todeta: ”Ensi kerran löysin itseni vasta Roomassa, vasta siellä tulin onnelliseksi ja järkevöidyin sopusoinnussa itseni kanssa.”

Kuten niin monet muutkin Italian-matkaajat, Goethe saapui maahan Brenner-solan kautta. Ensimmäinen suuri kaupunki oli Verona, ja ensimmäinen hänen näkemänsä antiikin monumentti oli Veronan suuri amfiteatteri. Sieltä matka jatkui itään päin Venetsiaan, josta Goethe lähti useiden keski-Italian kaupunkien kautta Roomaan. Lopulta matka ulottuu Napoliin sekä Sisiliaan, jossa Goethe käy muiden muassa Palermossa ja Messinassa.

Niin vaikuttavia ja kiinnostavia kuin Goethen kannalta monet Italian paikat olivatkin, kaiken keskipisteenä näyttäytyy Rooma. Siitä Goethe kirjoittaa: ”Kun katselee tuollaista olemassa olevaa elämän ilmentymää, jolla on ikää kaksi tuhatta vuotta ja enemmänkin ja joka aikojen vieriessä on niin moneen kertaan ja perinpohjaisesti muuttanut muotoaan ja on silti yhä vielä maaperältään samaa, alati samaa vuorta, usein jopa pylväiltään ja muureiltaan samaa ja kun kansan luonteessa yhä on piirteitä vanhoilta ajoilta, niin tuntee joutuvansa kohtalon suurten päätösten myötäeläjäksi; ja niin katsojalle käy alun alkaen vaikeaksi selvitellä, miten Rooma seuraa Roomaa,  eikä ainoastaan uusi vanhaa, vaan vieläpä vanhan ja uuden eri epookit menevät päälletysten.” Neuvostoliittolainen filosofi ja kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin kiinnittikin kehitysromaania käsittelevässä tutkimuksessaan huomiota Goethen Rooman-kuvauksiin, joissa kaupunki Bahtinin terminologian mukaan näyttäytyy ”historian suurena kronotooppina”, paikkana, jossa eri epookit ovat samanaikaisesti läsnä.

Antiikin monumenteista Goetheen tekevät erityisen vaikutuksen Veronan amfiteatteri ja Rooman Colosseum. Edellisen yhteydessä hän toteaa, miten täyden vaikutuksen tehdäkseen amfiteatterin pitäisi olla täynnä väkeä: ”Kun sinne astuu sisään, tai kun seisoo ylhäällä kaiteen äärellä, on vaikutelma eriskummallinen: jotain suurta, vaikka ei oikeastaan ole mitään varsinaista nähtävää. Mutta ei se haluakaan näyttäytyä tyhjiltään, vaan ihmisiä täpötäynnä, sellaisena kuin keisari ja paavi sen näkivät. Sillä vain noina varhaisempina aikoina se vaikutuksensa teki, kun kansa vielä enemmän oli kansaa kuin nyt. Koska oikeastaan tuollainen amfiteatteri on tehty siksi, että kansa voisi imponoitua itsestään, oman itsensä parhaaksi.” Colosseumia Goethe – monien muiden varhaisten matkailijoiden lailla – ihailee kuunvalossa: ”Erityisen kauniin näkymän tarjoaa Colosseum. Se suljetaan aina yöksi, muuan erakko asuu siellä pienessä kirkon tapaisessa, ja kerjäläiset ovat pesiytyneet luhistuneiden holvien alle. He ovat sytyttäneet maahan nuotion, ja tyynessä ilmassa savu ajautui ensiksi areenalle, jolloin raunioiden alaosa peittyi ja siitä ylös kohosivat synkkinä suunnattoman jyhkeät muurit; seisoimme ristikkoportin edessä ja katselimme tuota ilmiötä, kuu oli korkealla ja kirkas. Vähitellen savu löysi tiensä seinien, halkeamien ja aukkojen lävitse, kuu valaisi sitä kuin sumuverhoa. Näky oli ihastuttava.”

Goethe panee merkille myös ns. Pontisten soiden kuivausyrityksen. Asia oli ollut esillä jo antiikin ajalla, ja päätöksensä se sai vasta 1900-luvulla Mussolinin aikana. Jonkin aikaa ennen Goethen saapumista Messinaan oli tapahtunut suuri maanjäristys (vielä paljon tuhoisampi tapahtui 1908); kuten Italian matkasta ilmenee, jäljelle jääneille kotinsa menettäneille oli kiireesti rakennettu laudoista jonkinlainen hökkelikaupunki (Bretterstadt).

Antiikin ohella Goethea kiinnostaa suuresti myös renessanssin taide. Huomionarvoisia ovat ne pari lyhyttä kohtaa, joissa hän puhuu Michelangelosta, kuten: ”Ihailimme vuoroin Michelangelon Viimeistä tuomiota ja moninaisia kattomaalauksia. Mestarin sisäinen varmuus ja miehekkyys, hänen suuruutensa ei ole ilmaistavissa sanoin” ja ”/…/ olen siinä määrin Michelangelon lumoissa, ettei hänen jälkeensä edes luonto minulle maistu, koska en kuitenkaan voi nähdä sitä yhtä suurin silmin kuin hän.” Näin ollen Goethe ei ryhdykään yksityiskohtaisemmin luonnehtimaan Michelangelon taidetta; se on liian suurta analysoitavaksi.

Italian luonnonnäkymistä Goethe kirjoittaa varsin paljon. Häntä kiinnostaa etenkin Vesuviuksen purkauksen tuottama upea näkövaikutelma, ei sen aiheuttamat tuhot: ”Vesuvius syöksee kiviä ja tuhkaa, ja öisin näkyy sen hehkuva huippu. Kunpa luonto toimisi ja antaisi meille laavavyöryn! Tuskin enää maltan odottaa, että nuokin suuret asiat saisin itse kokea.”

Etelän ja pohjoisen vastakohtaisuus tulee Italian-matkojen kuvauksissa usein esille. Näin on myös Goethen kohdalla. Kuitenkin hän torjuu käyttämässään saksalaisen matkakirjailijan J. J. Volkmannin teoksessa esitetyn väitteen, että Napolissa olisi jopa neljäkymmentä tuhatta joutilasta ihmistä. Goethe sanoo itse tulleensa siihen tulokseen, että on pohjoismainen näkökanta pitää laiskurina jokaista joka ei ahkeroi aamusta iltaan. Goethe on suorittanut tarkkailua eikä mielestään näe lainkaan vetelehtijöitä. Ahkeruus on kuitenkin erilaista etelässä ja pohjoisessa ilmastollisista oloista johtuen; pohjoisessa joudutaan varautumaan tulevan varalle. Etelän ihmiselle on tyypillistä myös huolettomuus: ”Täällä saa viljalti esimerkkejä /…/ vähään tyytymisestä ja taidosta käyttää hyväksi kaikki mikä muuten menisi hukkaan. Minusta tässä kansassa on tavattoman paljon eloisaa ja älykästä kekseliäisyyttä, joka ei tähtää rikastumiseen vaan huolettomaan elämiseen.” Goethen ajatuksen etelän ihmisestä on Tauno Nurmela esseessään ”Pohjolan ja etelän ihminen” (teoksessa Vox Humana) ilmaissut muodossa ”jumalainen huolettomuus huomisesta päivästä”. Samalla Goethe on kuitenkin tavannut kaikenlaisia kummallisia ihmistyyppejä. Etenkin Pallagonian ruhtinaan hullutuksille ja älyttömyyksille hän antaa paljon palstatilaa. Tunnettu on myös Rooman karnevaalin kuvaus. Goethe siteeraa myös tapaamansa kreivi Cesarein elämänfilosofiaa: ”Mitä se ajatteleminen kannattaa! Ei kannata ajatella, se vain vanhentaa. Ei ihmisen pidä lukkiutua vain yhteen ainoaan asiaan, koska siitä vain tulee hulluksi – pitää olla paljon asioita päässä, ja kaikki sikinsokin.”

Matkakirjoissa usein kuvataan ulkomailla tavattuja maanmiehiä. Myös Goethen esityksessä heitä on mukana. Heitä ovat Roomassa pitkään asunut, kuuluisan taidehistorioitsijan J. J. Winckelmannin ystävä, hovineuvos J. F. Reiffenstein sekä taidemaalarit J. H. W. Tischbein ja Angelica Kauffmann, jotka molemmat ovat maalanneet Goethen muotokuvan (etenkin Tischbeinin maalaus Goethesta Italiassa on tunnettu). Joukkoon kuuluu myös taidemaalari C. H. Kniep, jonka piirros kummallisista hahmoista omalaatuisen Pallagonian ruhtinaan linnan edustalla on mukana Italian matkan suomennosvalikoimassa. Goethen tapaama Giovanen herttuatar on saksalaista syntyperää ja tietoinen siitä, että ”kirjallisuutemme on kehittynyt vapaamman, avarakatseisemman humanismin suuntaan”. Herttuatar oli tietoinen Herderin pyrkimyksistä ja seurasi saksalaisten naiskirjailijoiden saavutuksia.

Goethe ei myöskään vaikene erilaisista negatiivisista ilmiöistä. Etenkin epäsiisteys ja huonot hygieeniset olot harmittavat häntä. Niinpä tiedusteltuaan Torbolessa mukavuuslaitosta (alkutekstissä eine gewisse Gelegenheit, ’tietty paikka’) hän saa vastaukseksi: ”Sopii tehdä minne vain!” Veronassa hän panee myös merkille yleisen epäsiisteyden ja mukavuuksien puutteen: ”Esipihat, pylväskäytävät jne. ovat kauttaaltaan saastan peitossa, ja se on aivan luonnollista, täytyy taas vain lähteä kansan tarpeista. Kyllä kansa aina tiensä vainuaa. Rikkaat olkoot rikkaita, pysyttäkööt palatseja, jalosukuiset hallitkoot, mutta kun he rakennuttavat pylväskäytäviä ja esipihoja, niin kansa käyttää niitä omiin tarpeisiinsa, eikä sillä sen polttavampaa tarvetta ole kuin päästä mahdollisimman äkkiä eroon siitä mitä se mahdollisimman usein on sisäänsä ahtanut.”

Yli puolitoista vuotta kestänyt matka ei merkinnyt Goethelle pelkästään antiikin ja renessanssin muistomerkkien ja Italian luonnon näkymien ihailua, juhlia ja erotiikkaa, vaan myös monenlaisia muita aktiviteetteja. Hän tekee havaintoja ilmastosta, geologiasta ja botaniikasta, jonka osalta hän kehittelee ideaansa ns. alkukasvista (Urpflanze). Mutta on hän omistanut paljon aikaa myös kirjalliselle työskentelylle. Hän kirjoittaa Ifigeneia- ja Tasso-näytelmiään ja Wilhelm Meister -romaaniaan, mutta hänellä on myös muita suunnitelmia. Oleskelu Sisiliassa innoittaa häntä lukemaan Homerosta, jolta hän saa idean kirjoittaa näytelmä Nausikaasta, faiaakkien kuninkaan tyttärestä, joka tapaa rannalla haaksirikkoutuneen Odysseuksen ja johdattaa hänet kuninkaan palatsiin. Goethe suunnitteli Nausikaa-aiheesta tragediaa, mikä lajivalintana on erikoinen. Italian matkaan sisältyy näytelmän sisältösuunnitelman näytösjakoineen, mutta suunnitelma ei kuitenkaan koskaan toteutunut.

Matkakirjan lopussa oleva kuvaus lähdöstä Roomasta on vaikuttava. Goethe vaeltaa Corson päästä päähän, nousee Capitoliumille ja katselee Marcus Aureliuksen ratsastajapatsasta. Hänen mieleensä nousee Ovidiuksen tunnettu Tristia-kokoelman elegia, jossa runoilija kuvaa tuntojaan joutuessaan kuutamoisena yönä lähtemään Roomasta maanpakoon.

Yhteenvedon asemesta voi siteerata Goethen suurimpiin suomalaisiin ihailijoihin kuuluneen Aino Kallaksen päiväkirjamerkintää vuodelta 1909: ”Rakastamaan Goetheä olen ruvennut oikeastaan vasta hänen ”Italienische Reise” kirjansa ansiosta. Nämä katkonaiset, mitä suurimmassa määrin subjektiiviset muistelmat, mutta silmänräpäyksellisyytensä tautta täynnä sykähtelevää elämää, ovat tuoneet hänet minulle takaisin klassikkojen pölyiseltä hyllyltä elävien maailmaan.”

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

Kielletyt muistot: Vera Valan Aprikoosiyöt



Vera Vala: Aprikoosiyöt, Gummerus 2021. Kansikuva: Gummerus.

Joel Kuortti kirjoittaa:

”Menneisyys kuin musta aukko”

 Vera Vala jatkaa Italiaan sijoittuvien teosten kirjoittamista. Tällä kertaa kyseessä ei ole Adrianna de Berllis -dekkari, kuten hänen kuusi edellistä kirjaansa vaan jännitystä ja romantiikkaa tarjoava Aprikoosiyöt (Gummerus 2021). Keskeinen hahmo on suomalainen Laura, 38-vuotias osa-aikainen palkanlaskija, joka ei ”enää tiedä kuka minä olen”. Hänen poikaystävänsä Robin toteaa tähän: ”Sinä olet Laura ja olet loman tarpeessa” (s. 65).

 Loma Lauralla onkin mielessä, sillä hän on menossa Italiassa asuvan Aino-tädin luokse kolmeksi viikoksi. Kesken matkasuunnitelmien, Aino joutuu onnettomuuden vuoksi sairaalaan ja on entistä tärkeämpää mennä tämän tueksi. Edellisestä Italian-matkasta on kulunut jo 20 vuotta, joten matka hieman arveluttaa. Toisaalta suhde Robinin kanssa vetelee viimeisiään, ja opinnotkin olivat jääneet kesken: ”Gradu on ollut kesken viimeiset kymmenen vuotta, siinä ei muutama lisäviikko tunnu missään. Kukaan ei palkkaa melkein neljäkymmentävuotiasta humanistia ilman alan työkokemusta”. Kirjoittamisesta kiinnostunut Laura oli valinnut aineikseen kirjallisuuden, historian ja italian, minkä johdosta hänen lähes 20 vuotta vanhempi isosiskonsa ”oli alkanut saarnata edes yhdestä käytännöllisestä sivuaineesta” (s. 52). Hän ei kuitenkaan halunnut englannin ja ranskan opettajaksi, eikä italia sinällään elättäisi.

 Italia on kirjassa läsnä tuoksuina ja makuina, maisemina ja tunnelmina. On vaikeatöisiä macaroneja, herkullista herkkutattirisottoa, muhkeita pastoja. Samettisia aprikooseja, rehevää persiljaa, täyteläistä Brunelloa. Maisemassa ”kohoavat kukkuloiden huiput näyttivät satumaailman lumotuilta saarilta” (s. 245), yössä tanssahtelevat tulikärpäset, ja voi maistaa ”aprikoosin kirpeänmakean maun” (s. 368).

 Laura pääsee perille Italiaan, Ainon Villa Alba -huvilaan. Se sijaitsee Toscanan rajalla Tolfan vuoristossa, 100 kilometriä Roomasta pohjoiseen. Paikalla on Michelle, Ainon puutarhaa hoitava afrikkalaistaustainen mies, jolta Laura saa avaimen. Michele kertoo, että hän oli löytänyt tämän muurilta pudonneena vakavasti loukkaantuneena ja vieneensä tämän sairaalaan. Ennen lähtöään, Michele sanoo, ettei usko Ainon putoamisen olleen onnettomuus. Mitä ihmettä tämä tarkoitti? Sen lisäksi, että oli ”menneisyys kuin musta aukko” (s. 19), myös nykyisyys tuntui salaperäiseltä.

”Kaikki tuntuivat salailevan jotain, ja hän oli väsynyt nyhtämään ihmisiltä murunen kerrallaan”

Muiden Lauraa Italiaan lähtöön sysänneiden syiden lisäksi on myös kirje, jonka hän löytää äitinsä Annan vanhan reseptikirjan välistä. Laura käy läpi lapsuusmuistoja, kun äiti oli sairastunut Alzheimeriin ja hän halusi virkistää kuvaansa lapsuudesta. Laura oli lukenut kirjeen puhelimessa Ainolle, mutta tämä ei ollut suostunut puhumaan siitä puhelimessa. Oli siis otettava se puheeksi paikan päällä.

Monenlaiset avoimet asiat, salaisuudet ja kysymykset kiusaavat Lauraa. Hän yrittää selvittää kirjeen salaisuutta, Ainon epämääräistä onnettomuutta sekä vanhan, pitkäaikaikaisen italialais-yhdysvaltalaisen kirjeenvaihtoystävän, Alexin kanssa päättynyttä suhdettaan. Ylioppilaskeväänä he olivat tavanneet Italiassa, mutta suhde päättyi ja jätti arvet molempiin. Sitäkin Laura murehtii, muiden murheiden lisäksi. Alexilla on omia suuria murheita, mikä käy selväksi, kun he tapaavat uudelleen, mutta ”millaisilla sanoilla saattoi kuroa umpeen kaksikymmentä vuotta?” (s. 153). Alex työskentelee eläinlääkärinä ja avustaa vapaaehtoisjärjestö Auxiliumia, joka huolehtii sekä löytöeläimistä että paperittomista (jollainen Michelekin on). Hän pyytää Lauraa mukaan toimintaan ja tämä suostuukin.

Sen sijaan, että asiat alkaisivat selkiytyä, ne mutkistuvat, synkkenevät ja vaarallistuvat: ”Kaikki tuntuivat salailevan jotain, ja hän oli väsynyt nyhtämään ihmisiltä murunen kerrallaan” (s. 219). Pettymykset ja odotukset rakkaudessa, pelko uhkaavasta vaarasta, onnettomuudet ja kuolemantapaukset värittävät tarinaa.

”Kuinka paljon pitää antaa anteeksi toiselle?”

Lauran tarinan rinnalla kulkee toinen, menneisyydessä kulkeva juonne, jonka minäkertojan henkilöllisyys ei ole selvillä. En tässäkään kerro sitä, vaikka asia selviääkin loppua kohti. Erilaiset salaisuudet ja totuudet, menneisyydet ja nykyisyydet, kuolleet ja elävät kietoutuvat toisiinsa Veran romaanissa. Vaikeneminen näyttää olevan ennemminkin tapa kuin satunnaista hiljaisuutta ja kiellettyjen muistojen menneisyys alkaa näyttää haamujen täyttämältä.

Salaisuuksien, arvoitusten, rikostenkin vyyhti alkaa kuitenkin purkautua ja asiat selvitä. Monet seikat ovat vaikeasti sulatettavia ja kirjan toistuvana teemana onkin, ”kuinka paljon pitää antaa anteeksi toiselle?” (s. 29). Aikakerrokset ja kertojanäänet vaihtelevat nopeassa rytmissä, joten niiden erilaiset, myös toisiinsa limittyvät henkilöt ja tapahtumat pysyvät mielessä. Veralla on hyvä ote ja paikallistuntemus, ja kirja pitää mielenkiintoa yllä


LINKKEJÄ:

Kirjasta Gummeruksen sivuilla

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512421572/aprikoosiyot/

https://www.gummerus.fi/fi/ajankohtaista/uutinen/XYDbaBYlQAWiQkgsNfpaRw/uusi-avaus-dekkaristina-tunnetulta-vera-valalta-aistivoimainen-lukuromaani-aprikoosiyot-vie-kukkivaan-italiaan-/


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2022

PROFESSORIPOOLI: Karel Čapekin Salamanterisota: Ennakoiva tieteissatiiri

 Karel Čapek, Salamanterisota. Suom. Reino Silvanto. Helsinki: WSOY, 1938. 2. painos 1962.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Joskus sitä muistaa missä ja milloin on lukenut tietyn kirjan, varsinkin jos se on tehnyt vaikutuksen. Karel Čapekin Salamanterisodan (1936) otin mukaan astuessani armeijaan Dragsvikin varuskuntaan syksyllä 1982, osin koska se oli sopivan pieni pokkari, osin koska halusin pitää yllä suomen kieltäni. Olin siis maailmassa, joka koostui pelkistä harmaisiin pukeutuneista aikuisista tai melkein aikuisista miehistä. Kaikki harjoittelimme sodankäyntiä, mutta minä kävin salamanterisotaa iltaisin. Oli mullistava kokemus lukea tämä antitotalitarismin merkkiteos armeijassa: salamantereita oli kaikkialla.

Maailmansotien välisenä aikana tšekkiläinen Karel Čapek (1890–1938) oli huomattavampia eurooppalaisia kirjailijoita, huhuttiinpa hänen olleen toistuvasti ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Hän oli harvinaisen monipuolinen kynäniekka, kirjoitti tieteisromaaneja, esseitä ja salapoliisinovelleja sekä näytelmiä veljensä Josefin kanssa. Sanan robotin nykymerkitys juontaa juurensa heidän suositusta R.U.R. (Rossumin Universaalit Robotit) -nimisestä draamasta vuodelta 1920. Myös näytelmästä Hyönteiselämää (1921) tuli suosittu, ja se on innoittanut irlantilaisen Flann O’Brienin uudisversion Rhapsody in Stephen’s Green ja Kalevi Ahon oopperan Hyönteiselämää ja seitsemännen sinfonian.

Salamanterisodasta on kuitenkin tullut Čapekin rakastetuin ja käännetyin teos. Reino Silvanto suomensi sen jo 1938, kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen, ja siitä on otettu kolme painosta. Sen kieli voi tänä päivänä tuntua hiukan vanhahtavalta, mutta sehän sopii, jos haluaa saada mahdollisimman autenttisen kuvan Čapekin 1930-luvusta. Silvanto selviää myös mallikkaasti romaanin eri kielistä ja kielellisistä rekistereistä. Tarinan toden tuntua vahvistaa WSOY:n panostus romaanissa esiintyviin eri lajityyppeihin (muun muassa lehtiartikkeleita, tieteellistä tekstiä, käyntikortteja, käsin kirjoitettuja kirjeitä) ja niiden kirjasintyyppeihin. Verrattakoon tätä suomennosta vaikkapa erääseen romaanin uusimpiin laitoksiin englanniksi, War with the Newts (2012) kustantaja Gollanczin mainiossa SF Masterworks -sarjassa, missä käytetään vähemmän ja uudempia kirjasintyyppejä (ja vanhaa englanninnosta). Itse luen mieluummin Silvannon moni-ilmeisempää suomennosta.

Mihin kapitalismi johtaa

Mikä tekee Salamanterisodasta niin kiehtovan, on se, ettei se kuvaa sotaa kuin viimeisimmissä luvuissa, vaan keskittyy siihen, kuinka älykäs salamanterilaji Andrias scheuchzeri löydetään, valjastetaan kapitalismin käyttöön, viljellään ja orjuutetaan. Se – vai pitäisikö sanoa hän – on aikuisena kymmenvuotiaan lapsen kokoinen, väriltään lähes musta, kävelee takajaloillaan ja käyttää eturaajojaan käsinä. Vähitellen salamanterista tulee ihmisille ”itsestään selvä asia, aivan kuin laskukone tai jokin automaatti”. Čapekin teksti on täynnä viitteitä ja implikaatioita, esimerkiksi Andrias scheuchzeri on todellinen, sukupuuttoon kuollut salamanterilaji, ja maailmanlaajuisen markkinatalouden kritiikki on viiltävää. Niin on poliittinenkin, ja näin välittyy ihmisen pahuus, kuten orjuuden historia salamanterin evoluution muodossa.

                Tätä kehitystä seurataan romaanissa perin pohjin eri maiden lehdissä ja eri kielillä, jopa eräällä fiktiivisellä kielellä. Sitä kommentoivat aikansa älyköt ja julkisuuden henkilöt. George Bernard Shaw ironisoi: ”Niillä ei ole sielua, se on varmaa, ja siinä suhteessa ne ovat ihmisen kaltaisia”. Mae West on eri syystä samalla kannalla: ”Niillä ei ole sukupuolikutsumusta, eikä siis sieluakaan”. Toiset ovat eri mieltä, mutta taidetta niillä ei ainakaan ole; ne ovat ”realisteja”.

                Vähitellen salamanterit asuttavat kaikki rannikot ja tarvitsevat lisää elintilaa. Koska niitä on seitsemän miljardia ja ne pyörittävät kapitalismin rattaita, ihmiset tekevät parhaansa täyttääkseen niiden toiveen. Salamanterien johtajalla, Chief Salamanderilla, on ”ylevä ja uudenaikainen ajattelutapa”, mutta hän paljastuu ihmiseksi, joka ensimmäisessä maailmansodassa palveli vääpelinä. Muutetaan vääpeli muotoon korpraali, niin eivätköhän kaikki lukijat ymmärrä, että tässä – siis vuonna 1936 ilmestyneessä kirjassa – viitataan Hitleriin ja hänen Lebensraum-argumentointiinsa. Čapekin veli Josef menehtyi muuten sittemmin Bergen-Belsenin keskitysleirillä, mutta hän itse säästyi tältä kohtalolta, koska ehti kuolla keuhkokuumeeseen joulupäivänä 1938.

Salamanterit keskuudessamme

Romaanin markkinatalouden ja teknologian palvelijasta – salamanterista – tulee vallanpitäjä. Kuka on syyllinen? ”Kaikki tehtaat. Kaikki pankit. Kaikki valtiot”, vastaa eräs henkilö. Toinen sanoo: ”Kaikki tahtoivat ansaita niillä. Me olemme lähettäneet niille aseita ja vaikka mitä. Syyllisiä olemme kaikki”. Čapek näyttää, että molemmat ovat oikeassa. Kuinka salamanterisodassa käy jätän kertomatta, jotta mahdollisimman moni lukija pääsee nauttimaan tästä verrattomasta tieteissatiirista.

Viimeisessä luvussa tekijä itse astuu esiin ja keskustelee sisäisen äänensä kanssa siitä, mitä sitten tapahtui. Hän antaa ymmärtää, että romaani ei ehkä kuvaa omaa aikaansa tai tulevaisuutta, vaan ehkä historiaa, kuten viitisenkymmentä vuotta myöhemmin Pierre Boullen tieteisromaaniin perustuvassa elokuvassa Apinoiden planeetta. Näin Salamanterisodassa esiintyvän metafiktion, lajikirjon ja kirjasintyyppien leikittelyn myötä Čapek on aikaansa edellä, jopa siinä määrin, että häntä voisi kutsua pre-postmoderniksi kirjailijaksi.

               Kuten näytelmässä R.U.R. ja Čapekin tuotannossa yleensä, Salamanterisodassa ihmisen itsekkyys ja ahneus ottavat ylivallan ja hänen toimintansa osuu lopulta hänen omaan nilkkaansa. Kirjailijan oppineisuus ja monipuolisuus ovat aina havaittavissa, mutta ote on inhimillinen ja satiiri hyväsydämistä, joskin kärkevää. Alkusanoissaan romaanin Gollanczin laitoksessa brittiläinen tieteiskirjailija ja tutkija Adam Roberts vertaa Čapekia kahteen muuhun böömiläiseen aikalaiskirjailijaan, Jaroslav Hašekiin ja Franz Kafkaan, ja on jopa sitä mieltä, että Čapek laajuutensa, energisyytensä ja ymmärryksensä syvyyden ansiosta on Kafkaakin merkittävämpi kirjailija.

Prahaan on pystytetty järkälemäinen kivipaasi Čapekin muistolle. Siinä lukee KAREL ČAPEK kissankokoisin kirjaimin, jotka koostuvat parin sentin mustanpuhuvista reijistä. Čapekin katse porautuu niin graniitin kuin ihmismielen läpi mustalla huumorillaan.

                      Jos Salamanterisota jonkun mielestä tuntuu aikansa eläneeltä, niin ajatelkoon vaikka, mitä hän tällä hetkellä pitää käsissään tai mitä hän vierittää toisen käden etusormella. Onko tietotekniikka tämän päivän salamanteri? Ainakin markkinavoimat osaavat hyödyntää sitä voittojen maksimointiin yhtä hyvin kuin 1930-luvun kapitalistit salamantereita. Andrias salamanterilajin nimessä muuten tarkoittaa ’ihmisenkaltainen’. Salamanterit liikkuvat jo keskuudessamme, ja ehkä jotkut meistä ovat salamantereiden sukua.

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.

 

keskiviikko 5. tammikuuta 2022

PROFESSORIPOOLI: Broch: Luutnantti Pasenow eli romantiikka 1888. Unissakulkijat I.

 Hermann Broch: Luutnantti Pasenow eli romantiikka, 1888. Unissakulkijat I. Suomentanut Oili Suominen. Helsinki: Tammi 1988

 Liisa Steinby kirjoittaa:

Brochin Unissakulkijat-teos (Die Schlafwandler, 1931–1932) koostuu kolmesta romaanista, joista jälkimmäiset ovat nimeltään Kirjanpitäjä Esch eli anarkia, 1903 ja Liikemies Huguenau eli asiallisuus, 1918. Otsikot ilmaisevat, että trilogia kertoo kolmen eri päähenkilön kautta tietyn, 1900-luvun taitteeseen sijoittuvan yleisen kehityskulun, jonka eri vaiheita nämä henkilöt edustavat ja jota seurataan viidentoista vuoden välein. Päähenkilöt on nimetty edustamaan romantiikkaa, anarkiaa ja asiallisuutta. Näitä yhdistäväksi teemaksi osoittautuu ”arvojen rappeutuminen”, jota käsitellään trilogian kolmannesta osassa myös esseiden sarjassa. Unissakulkijat käsittelee vuosisadan vaihteen kulttuuri- ja arvokriisiä, jossa traditionaaliset, ennen muuta kristilliset, arvot ovat menettäneet merkityksensä eikä tilalle ole tullut mitään yhteistä ja kaiken kattavaa arvopohjaa.

 Näin esitettynä romaanin tematiikka kuulostaa kovin teoreettiselta. Romaanitrilogia ei kuitenkaan ole mikään esseeromaani, vaan suurin osa romaanien kerronnasta on päähenkilöiden tajunnanvirran kuvausta. Keskieurooppalaisen modernismin – Brochin ja Musilin – ero anglosaksiseen, Woolfin ja Joycen modernismiin tuleekin hyvin esille, kun verrataan näiden kirjailijoiden tajunnanvirran kuvausta toisiinsa.

 Woolfin Mrs Dallowayssa seurataan läheltä päähenkilön ajatusten kulkua yhden päivän aikana. Ajatukset etenevät assosiaatiosta toiseen, mutta niistä rakentuu kaiken kaikkiaan mosaiikkimainen kokonaiskuva päähenkilöstä, hänen elämästään ja sen tärkeimmistä henkilöistä. Joycen Odysseuksessa keskiössä ovat niin ikään päähenkilön Leopold Bloomin mielenliikkeet yhden päivän aikana. Täällä yhden ihmisen mielenliikkeitä peilataan Odysseus-myytin taustaa vasten. Lukijalle vihjataan, että ei ainoastaan yhden ihmisen luonne ja elämä ole luettavissa hänen yhden päivän kokemuksistaan, vaan niissä tulevat esille tai niihin voidaan yhdistää paljon yleisempi, kulttuurinen kokemus, jolla on pitkät juuret. Näille romaaneille samoin kuin kaikille Brochin Unissakulkijoiden osille on ominaista, että päähenkilö on ns. tavallinen ihminen, ei mikään intellektuelli, joka edustaisi kirjailijan käsittelemää problematiikkaa korkeimmalla mahdollisella tiedostuksen tasolla.

 Myös Brochilla päähenkilöiden ajatuksenjuoksu näyttäytyy assosiaatioketjuna. Huomio ei kuitenkaan kohdistu, kuten Woolfilla ja Joycella, nimenomaan siihen tosiasiaan, että mielemme toimii assosiaatioiden varassa, vaan Brochin lukija kiinnittää huomiota päähenkilön mielenliikkeiden ristiriitaisuuksiin ja epäjohdonmukaisuuksiin samoin kuin päähenkilöiden omiin turhiin yrityksiin saada ajatteluunsa selkeyttä. Kun Mrs. Dallowaylle tai Leopold Bloomille itselleen ei maailman tai oman itsen hahmottaminen ollut mikään ongelma, ne ovat sitä Brochin Joachim von Pasenowille. Pasenow tuntee olonsa turvalliseksi vain upseerin univormussaan, joka edustaa hänelle kiistämätöntä järjestystä ja yhdistyy hänen mielessään maalaisaatelin elämänmuotoon ja kristinuskoon. Univormu ei kuitenkaan sovellu käytettäväksi kaikissa elämäntilanteissa. Kaipuu sosiaalisesti määriteltyyn, kyseenalaistamattomaan elämänmuotoon, mitä univormu Pasenowille symbolisesti edustaa, on sitä, mitä Broch tarkoittaa Pasenowin ”romanttisella” elämänasenteella: se on kaipuuta takaisin ehyeen, ristiriidattomaan maailmaan, jollaista ei enää ole olemassa.

 Pasenow tuntee vetoa myös suurkaupungin moderniin maailmaan, jota hänelle edustaa etenkin Berliinin yöelämä. Täällä ei univormuun liitetty koodisto enää päde, mikä saa hänet levottomaksi. Pasenow ei pysty sovittamaan yhteen vanhaa, joka on jo tullut toimimattomaksi, ja uutta, josta puuttuu selkeä, kattava ja yleisesti hyväksytty moraalikoodisto; hän ei pysty edes käsittelemään ongelmaa rationaalisesti. Se, että Pasenow on ns. ”keskinkertainen” ihminen päähenkilön roolissa, merkitsee juuri sitä, että hänen kykynsä tiedostaa oma tilansa ja kulttuurinsa yleinen tilaa on sangen vajavainen. Ristiriita modernin maailman hahmottamispyrkimyksen ja Pasenowilla siihen käytettävissä olevien keinojen välillä tulee esille Pasenowin ajatuksissa ja teoissa epämukavina tunteina, ristiriitaisina ajatuksina, ajatushyppäyksinä ja assosiaatioina, jotka, kuten lukija helposti havaitsee, olettavat yhteyksiä asioiden ja henkilöiden välille siellä, missä sellaisia ei ole. Ajattelun epäselvyys heijastuu Pasenowin toimintaan: se on epävarmaa ja epäjohdonmukaista, ja usein tekojen motiivit jäävät epäselviksi. Brochin lukijalle osoittama rooli on tarkkailijan ja epäilijän: tarkoitus ei ole ainoastaan seurata päähenkilön ajatuksen kulkua vaan muodostaa hänestä ja hänen ajattelutavastaan kuva, joka ylittää hänen itsetiedostuksensa. Kuten romaanisarjan otsikko vihjaa, Pasenow on unissakulkija, joka ei tunne itseään eikä tiedosta ympäristöään pystyäkseen muodostamaan siitä analyyttisen kokonaiskuvan. Hän joutuu kuitenkin elämään ja tekemään elämänratkaisunsa oman puutteellisen ajattelunsa varassa.

 Pasenowin eroa Mrs. Dallowayhin ja Leopold Bloomiin voisi luonnehtia niin, että ensin mainittua vaivaa, toisin kuin jälkimmäisiä, jatkuva todellisuuden vaikeatulkintaisuuden ja oman olemassaolon ristiriitaisuuden tunne, joka juontuu länsimaisen elämänmuodon arvojen murroksesta 1900-luvun taitteen tienoilla. Yksilön mielen assosiatiiviset liikkeet näyttäytyvät Brochilla näin toisesta perspektiivistä kuin niissä romaaneissa, joita tavallisesti ajattelemme, kun puhumme tajunnanvirtaromaaneista. Kun Woolfin ja Joycen uusi oivallus oli osoittaa assosiaation olevan ihmisen mielen keskeinen, ”luonnollinen” toimintatapana, Broch myöntää näin olevan, samalla kun hän näkee assosiaation olevan syvästi problemaattinen asioiden tiedollisen käsittelyn muoto. Assosiaatio tuottaa epäluotettavia ja vääriä mielleyhtymiä ja on kaikkiaan riittämätön keino modernin maailman monimutkaisuuden hahmottamiseen.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.