Kirjallista keskustelua sivistyneessä herraseurassa

Päivi Brink kirjoittaa:

Jacques Bonnet: Kirjaston henget. (Des bibliothèques pleines de fantômes, 2008.) Suom. Jyrki Kiiskinen. Tammi 2011.

Tekisikö mielesi istahtaa samaan pöytään ranskalaisen herrasmiehen seurassa, joka jutustelee kirjallisuudesta ja kirjojen keräilystä? Jacques Bonnet’n esseekirja Kirjaston henget tuntuu leppoisalta jutustelulta, vaikka hänen oppineisuutensa herättääkin ihailua. Vaikka teos on ladattu sitaateilla ja viittauksilla maailmankirjallisuuden klassikoista dekkarikirjallisuuteen, sen lukeminen on vaivatonta ja miellyttävää. Bonnet ei nosta omaa häntäänsä tai leuhota lukeneisuudellaan, sillä hänelle lukeminen on kuin hengittämistä: ainoa tapa elää. Kirjat ja niiden henkilöt ja kirjoittajat ovat hänen ystäviään ja leijuvat hänen ympärillään kirjastossa kuin henget tai haamut. Kirjojen avulla hän on yhteydessä ihmisiin, jotka elivät eri ajassa ja paikassa kuin hän itse. Fiktiiviset hahmot ovat meille lukutoukille usein todellisempia ja tärkeämpiä tuttavuuksia kuin reaaliset ihmiset.

Bonnet on kustantaja, kääntäjä ja kirjailija. Hän on kirjoittanut romaaneja ja taidehistoriallisia tutkimuksia. Lisäksi hän on oman kirjastonsa kirjastonhoitaja, sillä hänen kirjastonsa koostuu 40 000 niteestä. Suuri osa Kirjaston henget -kirjasta koostuukin varsin banaaleista pohdinnoista: miten tällainen kirjamäärä säilytetään, luokitellaan, kuljetetaan ja miten sen kanssa asutaan. Tämä kiinnostanee niitä, joilla on taipumusta kirjojen keräilyyn ja halua niiden omistamiseen. On ihastuttavaa seurata, kuinka rakkaaksi oma kirjasto lukija-kirjastonhoitajalle muodostuu. Minun oli helppo samastua esimerkiksi pohdintoihin, miten vaikea on matkoilla ollessa olla erossa kirjastostaan. Etelä-Afrikassa asuessani oma (huomattavasti vaatimattomampi) kirjastoni on nimittäin Suomessa varastoituna. Onneksi pieni sivukirjasto on jo kehitteillä täällä etelässäkin.

Kirjassa pohditaan lukemistottumuksia, kirjastonhoitoa, kirjojen siivoamista, suhdetta kirjoihin sekä esineinä että aineettomina olentoina, lukijoiden ja kirjankerääjien yhteisöjä ja lukulistoja. Kirjan lopussa on kirjallisuusluettelo, josta voi napata kirjoja omaa listaansa täydentämään.

Bonnet on reilun viisikymppisen näköinen mies (kuva löytyy vaikkapa täältä:) http://www.quercusbooks.co.uk/blog/2010/10/28/phantoms-on-the-bookshelves/
Hän pohtii tulevien sukupolvien suhdetta kirjoihin ja sitä, katoavatko kirjastot kokonaan internetin ja sähkökirjojen aikakaudella. Hän ei sorru halveksumaan sähkökirjan mahdollisuuksia vaan päinvastoin näkee siinä paljon hyvää. Mutta hänelle, kuten monelle muulle, ”oikea” kirja on enemmän oma ja rakas kuin tiedostomuotoinen kirja. Hän kirjoittaa:

”Kirjasto suojelee meitä vihamiehiltä. Se suodattaa maailman äänet, lievittää ympärillä piinaavaa kylmyyttä, mutta antaa myös kaikkivoipuuden tunteen. Sillä kirjasto saa ihmispolon kyvyt näyttämään mitättömiltä: aika ja tila tiivistyvät sinne. Kaikki menneisyyden kerrostumat ovat levittäytyneet hyllystöille.” (s.112)

Onneksi kirjan suomentaja Jyrki Kiiskinen onnistuu tavoittamaan tällaisen kultivoituneen kirjallisen miehen äänensävyn ja sananparren. Suomennos oli erittäin hiottu ja onnistunut.


Samantapaista luettavaa:

Ranskalaista kirjallista rupattelua:
Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Atena 2009.
http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/292

Otavan kustantajasuvun ”grand old man” Heikki Reenpään muistelmat ovat viihdyttävää luettavaa kustannusmaailman ja kirjallisten piirien historiasta Suomessa:
Heikki Reenpää: Pojanpoika. Otava 1998.
Heikki Reenpää: Pikku-Heikki. Otava 2000.

Kirjahulluudesta:
Carlos María Dominguez: Paperitalo. Basam Books 2006.
http://www.basambooks.com/kirja.php?detail_id=148

Kirjan arvo

Päivi Brink kirjoittaa:

Helsingin Kirjamessut ovat taatusti Suomen kaupallisin krijallisuustapahtuma, vaikka messuilla muistetaan onneksi pääosin lähestyä kirjallisuutta sisällön kautta. Kustantaja Niklas Herlin kirjoittaa messujen kynnyksellä hienosti kolumnissaan Uudessa Suomessa siitä, kuinka kotimainen kirjallisuuskeskustelu on alkanut pyöriä ihan liikaa rahan ympärillä. Herlinin kolumnin luettuaan voi lähteä messuille ihmettelemään muun muassa virolaista nykykirjallisuutta, ja miettiä, mitä muuta arvoa kirjallisuudella on, kuin euroissa mitattava arvoa.

Herlin kirjoittaa: "Tietysti voidaan wahlroosilaisittain kysyä, tarvitseeko kirjallisuutta edes olla, jos se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Hyvä kysymys. Mutta jos sitä ei olisi, ei olisi tämä maakaan sellainen kun se on. Enkä tiedä millainen Suomi tai "Suomi" meillä olisi ilman kirjallisuutta. Erilainen ainakin, jos sitä ylipäätään ilman kirjoja olisi."

http://niklasherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/86806-onko-kirjallisuuskeskustelu-rahakeskustelua

Oh, ihana monikanavaisuus

Päivi Brink kirjoittaa:

Tiedättehän, että viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että on olemassa kaunokirjallinen teos ja sillä on lukuisia fyysisiä olomuotoja, kuten painettu kovakantinen kirja, taskukirja, äänikirja ja sähköinen kirja. No, miksipä kirja ei voisi ilmestyä myös WC-paperilla, rullalle käärittynä?

Viime helmikuussa ostin Lambi WC-paperia ja kauhistuin paketin avattuani: paperiin oli painettu runoja. Kuka nyt runoihin voi pyyhkiä, kauhistelin. Sitten luin muutaman näistä romanttista hunajaista tuskaa tihkuvista ”runoista”, eikä enää yhtään harmittanut pyyhkiä niihin. Kyse oli Lambin Ystävänpäivätempauksesta.

Uusimmassa Parnasossa ilmestyi Lasse Koskelan kritiikki tästä runoteoksesta. Kustantaja: Metsä Tissue 2011. Tämä todella jo liikutti minua. Ensin nauratti, mutta sitten totesin, että tähän tämä monikanavaisuus sitten johtaa. WC-paperi on aivan yhtä validi julkaisualusta kuin kirjakin.

Koskela pohtii kiinnostavasti anaalisuuden ja runouden suhteita, muistelee vessapaperille kirjoitettuja runoteoksia ja kirjoittaa sitten kieli poskessa:

”Otan tarkemmin katsottavaksi (tai siis…) yhden rullan Lambin kuusiosaisesta, muovikelmuun rajatusta kokoelmasta. Rullasikermän tai -kokoelman (siinäpä gradun aihe!) rakenne on hiukan yllättävä. Koko rullassa on nimittäin vain kuusi runoa, jotka toistuvat samassa järjestyksessä. // Toisto on ikivanha rakennekeino, ja sen murtaminen on voimakas anomalia. Tämän Lambi tekee ulottamalla toistamansa runon toisinaan sivun rajojen yli. Kyse ei siis ole vain säkeenylityksestä vaan peräti sivunylityksestä.”

Koskela päätyy toteamaan, että ”kirjalliselta arvoltaan Lambin runot ovat ns. p:stä, mitä lienee tässä tapauksessa pidettävä funktionalismina.”

Ihanaa, että kriitikko venyy pohtimaan kirjallisuutemme teosluonnetta ja sen monia ilmiasuja näin taitavan huumorin keinoin!

Koko Koskelan kritiikki löytyy täältä: http://www.parnasso.fi/kritiikit/2011-06/runolla-pyyhkii-hyvin/

Kirjan ja ruusun päivä

Päivi Brink kirjoittaa:

Tiistaina 24.5. on Kirjan ja ruusun päivä... vai oliko se jo 23.4.? Oli mikä oli, anna ystävälle tai rakkaalle kirja tai ruusu. Eihän siitä voi tulla kuin hyvälle mielelle!