”Ehkä ei ollutkaan vielä liian myöhäistä istuttaa omenapuu”: Vera Valan Italialainen peli

 

Vera Vala: Italialainen peli. WSOY 2024.

Joel Kuortti kirjoittaa:

 

”Salla oli halunnut kadota vanhasta elämästään” (41)

Vera Valan (Veera Alanärä, s. 1976) Italiaan sijoittuvat teokset aloitti kuusiosainen Arianna de Bellis -dekkarisarja. Adriana on suomalais-italialainen yksityisetsivä. Vuonna 2021 ilmestyi romanttisempi teos Aprikoosiyöt. Aprikoosiöiden Laura on elämänsä suuntaa Italiaan etsimään lähtevä nuori nainen. Valan uusimmassa, Salla Kotka -sarjassa, päähenkilö Salla on puolestaan oikeuspsykologian opiskelija Milanon psykologian tiedekunnassa. Sarjan avaa Italialainen peli (WSOY 2022), jossa Harlekiiniksi kutsuttu sarjamurhaaja tappaa prostituoituja.

Sallan suosikkiopettaja on laitoksen apulaisprofessori, kukas muukaan kuin Arianna de Bellis. Syy oli siinä, että Arianna ”meni yleensä suoraan asiaan” – ”Toisin kuin antiikin retoriikkaan mieltyneet, kiemuraisin korulausein puhuvat professorit” (24). Kun Salla on lukukauden lopussa etsimässä kesätyötä ja erikoistumiskoulutusta, Arianna ehdottaa hänelle työharjoittelua professoressa Ruth Segren alaisuudessa – palkattomana, kuten Italiassa aina – sekä palkallista työtä etsivätoimistossa. Italialainen peli, giuco piano, on aloitteijoille sopiva klassinen shakkialoitus. Nimenä se sopii Valan uuden sarjan aloitukseksi ja kirjan luvut on rakennettu pelin mukaisesti siirroiksi, joiden välissä on eri henkilöiden näkökulmista kerrottuja jaksoja.

Kuten Valan aiemmissakin teoksissa, myös Sallan menneisyydestä nousee esiin kipeitä asioita. Asianajotoimiston profiloijana Salla kohtaa muiden menneisyyksien ohella omansa. Muutamaa vuotta ennen Milanoon muuttamistaan Salla oli ollut kosmologian väitöskirjatutkija, mutta oli vaihtanut alaa, koska oli menettänyt uskonsa ”absoluuttiseen totuuteen” (52) ja kyllästyi ”akateemiseen maailmaan” (91). Psykologian alalla tämä ei olisi ongelma. Lisäksi Sallan työharjoittelun ohjaaja Ruth kuvaa sarjamurhaajan jahtaamista shakkipeliksi, jossa pitää ”ennakoida vastustajan siirrot” (54).

”Nyt on paras siirtyä syömään” (56)

Veran aiempien kirjojen tapaaan myös Salla Kotka -sarjassa ruoalla ja siitä nauttimisella on iso merkitys – kuten Donna Leonin Guido Brunetti -sarjassa. Salla kertoo, että muutto Italiaan muutti hänen suhtautumisensa ruokaan: ”Suomessa syötiin, jotta pysyttiin elossa, kun taas täällä eletään, jotta pystyttäisiin syömään” (301–302). Valkokastikkeisen sienilasagnen äärellä Salla äityy tutkijataustastaan analysoimaan sen makua: ”Umami syntyy, kun proteiinien hajoamistuotteet glutamaatti ja eräät nukleotidit yhdistyvät tietyissä ruoissa, niin kuin tässä pastassa! (300–301). Hänen kollegansa Antonio ”Kiinnostaako sinua ruoka vai japanilainen kulttuuri? … Vai hajotatko sinä vain uunipastankin atomeiksi?” (301).

Ruoan lisäksi italialainen kulttuuri ja maisema nivoutuu tarinaan monin muinkin tavoin. Ehkä kirjan rakenne ja italialaisen pelin siirrot kertovat shakinpelaajille enemmän kuin peliä syvemmin ymmärtämättömälle, mutta monien käänteiden ja uusien tapahtumien jälkeen loppuratkaisu tulee melko yllättäen.

Hieman romantiikkaakin tavoitellen kirja päättyy toiveikkaaseen viittaukseen – ei suinkaan Martti Lutheriin vaan Juice Leskisen kappaleeseen ”Myrkytyksen oireet”: ”Ehkä ei ollutkaan vielä liian myöhäistä istuttaa omenapuu” (410). Tämän ennakoivan cliffhangerin jälkeen tulee vielä toinenkin, pahaenteisempi ennakkoaavistus sarjan jatkosta ….

Kirjasta WSOY:n sivuilla:

https://www.wsoy.fi/kirjat/italialainen-peli/

 

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

PROFESSORIPOOLI: Goethen Italian matka päiväkirjoineen

 J. W. v. Goethe, Italian matka päiväkirjoineen. Valikoiden suomentanut ja johdannon laatinut Sinikka Kallio. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide, 1992. 377 sivua.

H. K. Riikoinen kirjoittaa:

Vuosisatojen ajan kiinnostava osa Euroopan kulttuurihistoriaa ovat olleet matkat antiikin ja renessanssin muistomerkkien äärelle Italiaan ja erityisesti Roomaan. 1700-luvun lopun kuuluisin Italian-matkaaja oli Johann Wolfgang von Goethe. Hänen suuri matkansa tapahtui syyskuusta 1786 huhtikuuhun 1788. Kuten suomennosvalikoimasta Italian matka päiväkirjoineen ilmenee, Goethe näki matkan tärkeänä käännekohtana elämässään. Roomaan saapumisestaan hän kirjoittaa: ”/…/ lasken toiseksi syntymäpäiväkseni, todellisen jälleensyntymiseni päiväksi sen, jolloin astuin Rooman kamaralle.” Kun matkan alkamisesta on kulunut vuosi, hän miettii: ”Mikä vuosi! ja merkillinen epookki minulle, katsoessani sitä tänään, herttuan syntymäpäivänä, ja päivänä jolloin itse synnyin uuteen elämään.” Matkan lopulla Goethe saattoi todeta: ”Ensi kerran löysin itseni vasta Roomassa, vasta siellä tulin onnelliseksi ja järkevöidyin sopusoinnussa itseni kanssa.”

Kuten niin monet muutkin Italian-matkaajat, Goethe saapui maahan Brenner-solan kautta. Ensimmäinen suuri kaupunki oli Verona, ja ensimmäinen hänen näkemänsä antiikin monumentti oli Veronan suuri amfiteatteri. Sieltä matka jatkui itään päin Venetsiaan, josta Goethe lähti useiden keski-Italian kaupunkien kautta Roomaan. Lopulta matka ulottuu Napoliin sekä Sisiliaan, jossa Goethe käy muiden muassa Palermossa ja Messinassa.

Niin vaikuttavia ja kiinnostavia kuin Goethen kannalta monet Italian paikat olivatkin, kaiken keskipisteenä näyttäytyy Rooma. Siitä Goethe kirjoittaa: ”Kun katselee tuollaista olemassa olevaa elämän ilmentymää, jolla on ikää kaksi tuhatta vuotta ja enemmänkin ja joka aikojen vieriessä on niin moneen kertaan ja perinpohjaisesti muuttanut muotoaan ja on silti yhä vielä maaperältään samaa, alati samaa vuorta, usein jopa pylväiltään ja muureiltaan samaa ja kun kansan luonteessa yhä on piirteitä vanhoilta ajoilta, niin tuntee joutuvansa kohtalon suurten päätösten myötäeläjäksi; ja niin katsojalle käy alun alkaen vaikeaksi selvitellä, miten Rooma seuraa Roomaa,  eikä ainoastaan uusi vanhaa, vaan vieläpä vanhan ja uuden eri epookit menevät päälletysten.” Neuvostoliittolainen filosofi ja kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin kiinnittikin kehitysromaania käsittelevässä tutkimuksessaan huomiota Goethen Rooman-kuvauksiin, joissa kaupunki Bahtinin terminologian mukaan näyttäytyy ”historian suurena kronotooppina”, paikkana, jossa eri epookit ovat samanaikaisesti läsnä.

Antiikin monumenteista Goetheen tekevät erityisen vaikutuksen Veronan amfiteatteri ja Rooman Colosseum. Edellisen yhteydessä hän toteaa, miten täyden vaikutuksen tehdäkseen amfiteatterin pitäisi olla täynnä väkeä: ”Kun sinne astuu sisään, tai kun seisoo ylhäällä kaiteen äärellä, on vaikutelma eriskummallinen: jotain suurta, vaikka ei oikeastaan ole mitään varsinaista nähtävää. Mutta ei se haluakaan näyttäytyä tyhjiltään, vaan ihmisiä täpötäynnä, sellaisena kuin keisari ja paavi sen näkivät. Sillä vain noina varhaisempina aikoina se vaikutuksensa teki, kun kansa vielä enemmän oli kansaa kuin nyt. Koska oikeastaan tuollainen amfiteatteri on tehty siksi, että kansa voisi imponoitua itsestään, oman itsensä parhaaksi.” Colosseumia Goethe – monien muiden varhaisten matkailijoiden lailla – ihailee kuunvalossa: ”Erityisen kauniin näkymän tarjoaa Colosseum. Se suljetaan aina yöksi, muuan erakko asuu siellä pienessä kirkon tapaisessa, ja kerjäläiset ovat pesiytyneet luhistuneiden holvien alle. He ovat sytyttäneet maahan nuotion, ja tyynessä ilmassa savu ajautui ensiksi areenalle, jolloin raunioiden alaosa peittyi ja siitä ylös kohosivat synkkinä suunnattoman jyhkeät muurit; seisoimme ristikkoportin edessä ja katselimme tuota ilmiötä, kuu oli korkealla ja kirkas. Vähitellen savu löysi tiensä seinien, halkeamien ja aukkojen lävitse, kuu valaisi sitä kuin sumuverhoa. Näky oli ihastuttava.”

Goethe panee merkille myös ns. Pontisten soiden kuivausyrityksen. Asia oli ollut esillä jo antiikin ajalla, ja päätöksensä se sai vasta 1900-luvulla Mussolinin aikana. Jonkin aikaa ennen Goethen saapumista Messinaan oli tapahtunut suuri maanjäristys (vielä paljon tuhoisampi tapahtui 1908); kuten Italian matkasta ilmenee, jäljelle jääneille kotinsa menettäneille oli kiireesti rakennettu laudoista jonkinlainen hökkelikaupunki (Bretterstadt).

Antiikin ohella Goethea kiinnostaa suuresti myös renessanssin taide. Huomionarvoisia ovat ne pari lyhyttä kohtaa, joissa hän puhuu Michelangelosta, kuten: ”Ihailimme vuoroin Michelangelon Viimeistä tuomiota ja moninaisia kattomaalauksia. Mestarin sisäinen varmuus ja miehekkyys, hänen suuruutensa ei ole ilmaistavissa sanoin” ja ”/…/ olen siinä määrin Michelangelon lumoissa, ettei hänen jälkeensä edes luonto minulle maistu, koska en kuitenkaan voi nähdä sitä yhtä suurin silmin kuin hän.” Näin ollen Goethe ei ryhdykään yksityiskohtaisemmin luonnehtimaan Michelangelon taidetta; se on liian suurta analysoitavaksi.

Italian luonnonnäkymistä Goethe kirjoittaa varsin paljon. Häntä kiinnostaa etenkin Vesuviuksen purkauksen tuottama upea näkövaikutelma, ei sen aiheuttamat tuhot: ”Vesuvius syöksee kiviä ja tuhkaa, ja öisin näkyy sen hehkuva huippu. Kunpa luonto toimisi ja antaisi meille laavavyöryn! Tuskin enää maltan odottaa, että nuokin suuret asiat saisin itse kokea.”

Etelän ja pohjoisen vastakohtaisuus tulee Italian-matkojen kuvauksissa usein esille. Näin on myös Goethen kohdalla. Kuitenkin hän torjuu käyttämässään saksalaisen matkakirjailijan J. J. Volkmannin teoksessa esitetyn väitteen, että Napolissa olisi jopa neljäkymmentä tuhatta joutilasta ihmistä. Goethe sanoo itse tulleensa siihen tulokseen, että on pohjoismainen näkökanta pitää laiskurina jokaista joka ei ahkeroi aamusta iltaan. Goethe on suorittanut tarkkailua eikä mielestään näe lainkaan vetelehtijöitä. Ahkeruus on kuitenkin erilaista etelässä ja pohjoisessa ilmastollisista oloista johtuen; pohjoisessa joudutaan varautumaan tulevan varalle. Etelän ihmiselle on tyypillistä myös huolettomuus: ”Täällä saa viljalti esimerkkejä /…/ vähään tyytymisestä ja taidosta käyttää hyväksi kaikki mikä muuten menisi hukkaan. Minusta tässä kansassa on tavattoman paljon eloisaa ja älykästä kekseliäisyyttä, joka ei tähtää rikastumiseen vaan huolettomaan elämiseen.” Goethen ajatuksen etelän ihmisestä on Tauno Nurmela esseessään ”Pohjolan ja etelän ihminen” (teoksessa Vox Humana) ilmaissut muodossa ”jumalainen huolettomuus huomisesta päivästä”. Samalla Goethe on kuitenkin tavannut kaikenlaisia kummallisia ihmistyyppejä. Etenkin Pallagonian ruhtinaan hullutuksille ja älyttömyyksille hän antaa paljon palstatilaa. Tunnettu on myös Rooman karnevaalin kuvaus. Goethe siteeraa myös tapaamansa kreivi Cesarein elämänfilosofiaa: ”Mitä se ajatteleminen kannattaa! Ei kannata ajatella, se vain vanhentaa. Ei ihmisen pidä lukkiutua vain yhteen ainoaan asiaan, koska siitä vain tulee hulluksi – pitää olla paljon asioita päässä, ja kaikki sikinsokin.”

Matkakirjoissa usein kuvataan ulkomailla tavattuja maanmiehiä. Myös Goethen esityksessä heitä on mukana. Heitä ovat Roomassa pitkään asunut, kuuluisan taidehistorioitsijan J. J. Winckelmannin ystävä, hovineuvos J. F. Reiffenstein sekä taidemaalarit J. H. W. Tischbein ja Angelica Kauffmann, jotka molemmat ovat maalanneet Goethen muotokuvan (etenkin Tischbeinin maalaus Goethesta Italiassa on tunnettu). Joukkoon kuuluu myös taidemaalari C. H. Kniep, jonka piirros kummallisista hahmoista omalaatuisen Pallagonian ruhtinaan linnan edustalla on mukana Italian matkan suomennosvalikoimassa. Goethen tapaama Giovanen herttuatar on saksalaista syntyperää ja tietoinen siitä, että ”kirjallisuutemme on kehittynyt vapaamman, avarakatseisemman humanismin suuntaan”. Herttuatar oli tietoinen Herderin pyrkimyksistä ja seurasi saksalaisten naiskirjailijoiden saavutuksia.

Goethe ei myöskään vaikene erilaisista negatiivisista ilmiöistä. Etenkin epäsiisteys ja huonot hygieeniset olot harmittavat häntä. Niinpä tiedusteltuaan Torbolessa mukavuuslaitosta (alkutekstissä eine gewisse Gelegenheit, ’tietty paikka’) hän saa vastaukseksi: ”Sopii tehdä minne vain!” Veronassa hän panee myös merkille yleisen epäsiisteyden ja mukavuuksien puutteen: ”Esipihat, pylväskäytävät jne. ovat kauttaaltaan saastan peitossa, ja se on aivan luonnollista, täytyy taas vain lähteä kansan tarpeista. Kyllä kansa aina tiensä vainuaa. Rikkaat olkoot rikkaita, pysyttäkööt palatseja, jalosukuiset hallitkoot, mutta kun he rakennuttavat pylväskäytäviä ja esipihoja, niin kansa käyttää niitä omiin tarpeisiinsa, eikä sillä sen polttavampaa tarvetta ole kuin päästä mahdollisimman äkkiä eroon siitä mitä se mahdollisimman usein on sisäänsä ahtanut.”

Yli puolitoista vuotta kestänyt matka ei merkinnyt Goethelle pelkästään antiikin ja renessanssin muistomerkkien ja Italian luonnon näkymien ihailua, juhlia ja erotiikkaa, vaan myös monenlaisia muita aktiviteetteja. Hän tekee havaintoja ilmastosta, geologiasta ja botaniikasta, jonka osalta hän kehittelee ideaansa ns. alkukasvista (Urpflanze). Mutta on hän omistanut paljon aikaa myös kirjalliselle työskentelylle. Hän kirjoittaa Ifigeneia- ja Tasso-näytelmiään ja Wilhelm Meister -romaaniaan, mutta hänellä on myös muita suunnitelmia. Oleskelu Sisiliassa innoittaa häntä lukemaan Homerosta, jolta hän saa idean kirjoittaa näytelmä Nausikaasta, faiaakkien kuninkaan tyttärestä, joka tapaa rannalla haaksirikkoutuneen Odysseuksen ja johdattaa hänet kuninkaan palatsiin. Goethe suunnitteli Nausikaa-aiheesta tragediaa, mikä lajivalintana on erikoinen. Italian matkaan sisältyy näytelmän sisältösuunnitelman näytösjakoineen, mutta suunnitelma ei kuitenkaan koskaan toteutunut.

Matkakirjan lopussa oleva kuvaus lähdöstä Roomasta on vaikuttava. Goethe vaeltaa Corson päästä päähän, nousee Capitoliumille ja katselee Marcus Aureliuksen ratsastajapatsasta. Hänen mieleensä nousee Ovidiuksen tunnettu Tristia-kokoelman elegia, jossa runoilija kuvaa tuntojaan joutuessaan kuutamoisena yönä lähtemään Roomasta maanpakoon.

Yhteenvedon asemesta voi siteerata Goethen suurimpiin suomalaisiin ihailijoihin kuuluneen Aino Kallaksen päiväkirjamerkintää vuodelta 1909: ”Rakastamaan Goetheä olen ruvennut oikeastaan vasta hänen ”Italienische Reise” kirjansa ansiosta. Nämä katkonaiset, mitä suurimmassa määrin subjektiiviset muistelmat, mutta silmänräpäyksellisyytensä tautta täynnä sykähtelevää elämää, ovat tuoneet hänet minulle takaisin klassikkojen pölyiseltä hyllyltä elävien maailmaan.”

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

Kielletyt muistot: Vera Valan Aprikoosiyöt

Vera Vala: Aprikoosiyöt, Gummerus 2021. Kansikuva: Gummerus.

Joel Kuortti kirjoittaa:

”Menneisyys kuin musta aukko”

 Vera Vala jatkaa Italiaan sijoittuvien teosten kirjoittamista. Tällä kertaa kyseessä ei ole Adrianna de Berllis -dekkari, kuten hänen kuusi edellistä kirjaansa vaan jännitystä ja romantiikkaa tarjoava Aprikoosiyöt (Gummerus 2021). Keskeinen hahmo on suomalainen Laura, 38-vuotias osa-aikainen palkanlaskija, joka ei ”enää tiedä kuka minä olen”. Hänen poikaystävänsä Robin toteaa tähän: ”Sinä olet Laura ja olet loman tarpeessa” (s. 65).

 Loma Lauralla onkin mielessä, sillä hän on menossa Italiassa asuvan Aino-tädin luokse kolmeksi viikoksi. Kesken matkasuunnitelmien, Aino joutuu onnettomuuden vuoksi sairaalaan ja on entistä tärkeämpää mennä tämän tueksi. Edellisestä Italian-matkasta on kulunut jo 20 vuotta, joten matka hieman arveluttaa. Toisaalta suhde Robinin kanssa vetelee viimeisiään, ja opinnotkin olivat jääneet kesken: ”Gradu on ollut kesken viimeiset kymmenen vuotta, siinä ei muutama lisäviikko tunnu missään. Kukaan ei palkkaa melkein neljäkymmentävuotiasta humanistia ilman alan työkokemusta”. Kirjoittamisesta kiinnostunut Laura oli valinnut aineikseen kirjallisuuden, historian ja italian, minkä johdosta hänen lähes 20 vuotta vanhempi isosiskonsa ”oli alkanut saarnata edes yhdestä käytännöllisestä sivuaineesta” (s. 52). Hän ei kuitenkaan halunnut englannin ja ranskan opettajaksi, eikä italia sinällään elättäisi.

 Italia on kirjassa läsnä tuoksuina ja makuina, maisemina ja tunnelmina. On vaikeatöisiä macaroneja, herkullista herkkutattirisottoa, muhkeita pastoja. Samettisia aprikooseja, rehevää persiljaa, täyteläistä Brunelloa. Maisemassa ”kohoavat kukkuloiden huiput näyttivät satumaailman lumotuilta saarilta” (s. 245), yössä tanssahtelevat tulikärpäset, ja voi maistaa ”aprikoosin kirpeänmakean maun” (s. 368).

 Laura pääsee perille Italiaan, Ainon Villa Alba -huvilaan. Se sijaitsee Toscanan rajalla Tolfan vuoristossa, 100 kilometriä Roomasta pohjoiseen. Paikalla on Michelle, Ainon puutarhaa hoitava afrikkalaistaustainen mies, jolta Laura saa avaimen. Michele kertoo, että hän oli löytänyt tämän muurilta pudonneena vakavasti loukkaantuneena ja vieneensä tämän sairaalaan. Ennen lähtöään, Michele sanoo, ettei usko Ainon putoamisen olleen onnettomuus. Mitä ihmettä tämä tarkoitti? Sen lisäksi, että oli ”menneisyys kuin musta aukko” (s. 19), myös nykyisyys tuntui salaperäiseltä.

”Kaikki tuntuivat salailevan jotain, ja hän oli väsynyt nyhtämään ihmisiltä murunen kerrallaan”

Muiden Lauraa Italiaan lähtöön sysänneiden syiden lisäksi on myös kirje, jonka hän löytää äitinsä Annan vanhan reseptikirjan välistä. Laura käy läpi lapsuusmuistoja, kun äiti oli sairastunut Alzheimeriin ja hän halusi virkistää kuvaansa lapsuudesta. Laura oli lukenut kirjeen puhelimessa Ainolle, mutta tämä ei ollut suostunut puhumaan siitä puhelimessa. Oli siis otettava se puheeksi paikan päällä.

Monenlaiset avoimet asiat, salaisuudet ja kysymykset kiusaavat Lauraa. Hän yrittää selvittää kirjeen salaisuutta, Ainon epämääräistä onnettomuutta sekä vanhan, pitkäaikaikaisen italialais-yhdysvaltalaisen kirjeenvaihtoystävän, Alexin kanssa päättynyttä suhdettaan. Ylioppilaskeväänä he olivat tavanneet Italiassa, mutta suhde päättyi ja jätti arvet molempiin. Sitäkin Laura murehtii, muiden murheiden lisäksi. Alexilla on omia suuria murheita, mikä käy selväksi, kun he tapaavat uudelleen, mutta ”millaisilla sanoilla saattoi kuroa umpeen kaksikymmentä vuotta?” (s. 153). Alex työskentelee eläinlääkärinä ja avustaa vapaaehtoisjärjestö Auxiliumia, joka huolehtii sekä löytöeläimistä että paperittomista (jollainen Michelekin on). Hän pyytää Lauraa mukaan toimintaan ja tämä suostuukin.

Sen sijaan, että asiat alkaisivat selkiytyä, ne mutkistuvat, synkkenevät ja vaarallistuvat: ”Kaikki tuntuivat salailevan jotain, ja hän oli väsynyt nyhtämään ihmisiltä murunen kerrallaan” (s. 219). Pettymykset ja odotukset rakkaudessa, pelko uhkaavasta vaarasta, onnettomuudet ja kuolemantapaukset värittävät tarinaa.

”Kuinka paljon pitää antaa anteeksi toiselle?”

Lauran tarinan rinnalla kulkee toinen, menneisyydessä kulkeva juonne, jonka minäkertojan henkilöllisyys ei ole selvillä. En tässäkään kerro sitä, vaikka asia selviääkin loppua kohti. Erilaiset salaisuudet ja totuudet, menneisyydet ja nykyisyydet, kuolleet ja elävät kietoutuvat toisiinsa Veran romaanissa. Vaikeneminen näyttää olevan ennemminkin tapa kuin satunnaista hiljaisuutta ja kiellettyjen muistojen menneisyys alkaa näyttää haamujen täyttämältä.

Salaisuuksien, arvoitusten, rikostenkin vyyhti alkaa kuitenkin purkautua ja asiat selvitä. Monet seikat ovat vaikeasti sulatettavia ja kirjan toistuvana teemana onkin, ”kuinka paljon pitää antaa anteeksi toiselle?” (s. 29). Aikakerrokset ja kertojanäänet vaihtelevat nopeassa rytmissä, joten niiden erilaiset, myös toisiinsa limittyvät henkilöt ja tapahtumat pysyvät mielessä. Veralla on hyvä ote ja paikallistuntemus, ja kirja pitää mielenkiintoa yllä

LINKKEJÄ:

Kirjasta Gummeruksen sivuilla

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512421572/aprikoosiyot/

https://www.gummerus.fi/fi/ajankohtaista/uutinen/XYDbaBYlQAWiQkgsNfpaRw/uusi-avaus-dekkaristina-tunnetulta-vera-valalta-aistivoimainen-lukuromaani-aprikoosiyot-vie-kukkivaan-italiaan-/

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

PROFESSORIPOOLI: Ongelmaisen ihmisen tapaus: Italo Svevon Zenon tunnustuksia

Kuukauden klassikko:
Italo Svevo: Zenon tunnustuksia. (La coscienza di Zeno, 1923.) Suom. Mirjam Polkunen. 1. painos 1971. Uusin painos 1984. Weilin & Göös.
Hannu K. Riikonen kirjoittaa:

Liikemies ja kirjailija ei ole kovinkaan yleinen yhdistelmä maailmankirjallisuudessa. Kuitenkin eräät 1900-luvun alkupuolen merkittävät kirjailijat ovat toimineet liike-elämässä. Heihin kuuluu ennen kaikkea kaksi Itävalta-Unkarissa, Habsburgien monarkiassa uransa aloittanutta kirjailijaa, Hermann Broch ja Ettore Schmitz, edellinen Wienissä, jälkimmäinen Triestessä. Heidän joukkoonsa voidaan lisätä kirjallisiakin ambitioita omannut liikemies ja Weimarin tasavallan poliitikko, vuonna 1922 murhattu Walther Rathenau, jonka piirteitä on Robert Musilin suuren romaanin Der Mann ohne Eigenschaften (suom. Mies vailla ominaisuuksia) Paul Arnheimissa.

Liike-elämässä omalla nimellään toiminut Ettore Schmitz tunnetaan kirjailijana nimellä Italo Svevo. Hänen kirjallinen uransa alkoi hankalasti: hänen kaksi ensimmäistä romaaniaan, Una vita (Eräs elämä) ja Senilitá (Vanhuus) eivät saavuttaneet juuri mitään vastakaikua, etenkin kun ne kielellisesti ja tyylillisesti erosivat täysin Gabriele d’Annunzion kaunopuheisesta tyylistä. Kuitenkin eräs onnellinen yhteensattuma sai Ettore Schmitzin ryhtymään uudestaan kirjoittamaan. Liiketoimiaan varten hän opiskeli englantia. Sitä hänelle opetti tuolloin Triestessä asunut James Joyce, joka puolestaan ymmärsi Italo Svevon kyvyt kirjailijana. Tuloksena oli 1900-luvun klassikoihin kuuluva romaani Zenon tunnustuksia. Mutta tässäkin tapauksessa toteutui sanonta Nemo propheta in patria, ei kukaan ole profeetta omassa maassaan. Vasta tultuaan tunnetuksi Pariisin kirjallisissa piireissä Italo Svevo kohosi maineeseen.

Zenon tunnustuksia koostuu Zeno Cosini -nimisen triesteläisen liikemiehen psykoanalyytikko-lääkärinsä kehotuksesta laatimista teksteistä. Teoksen lopussa olevissa vuoteen 1915 päivätyissä jaksoissa Zeno tarkastelee suhdettaan psykoanalyysiin, jonka hän oli kohdaltaan keskeyttänyt. Romaanin alussa on puolestaan tohtori S:n allekirjoittama lyhyt esipuhe, jossa S (Schmitzin ja Svenon alkukirjain!) toteaa julkaisevansa Zenon tekstit kostoksi; jos Zeno jatkaisi keskeyttämäänsä hoitoa, hän olisi valmis jakamaan tekijänpalkkiot tämän kanssa. Nämä asetelmat jo itsessään osoittavat, että romaani kokonaisuutena suhtautuu enemmän tai vähemmän ironisesti psykoanalyysiin.

Zenon lääkärilleen kirjoittama omaelämäkerta koostuu viidestä jaksosta: Viimeinen savuke, Isäni kuolema, Avioliittoni tarina, Vaimo ja rakastajatar ja Liikekumppanuus. Näiden jaksojen perusteella Zeno näyttää olevan malliesimerkki monenlaisten kompleksien vallassa olevasta ihmisestä. Hänen kompleksinsa tulevat esille, olipa kysymyksessä yritykset lopettaa tupakanpoltto, suhde isään, vaimoon ja rakastajattareen tai liiketoimintaan ja liikekumppaniin. Mutta muitakin ongelmia ilmenee: ”Samoihin aikoihin minuun tarttui pieni sairaus. josta en koskaan enää parantunut: vanhaksi tulemisen ja ennen kaikkea kuoleman pelko. Luulen, että se syntyi erikoisesta mustasukkaisuuden muodosta.” Zeno nimittäin kuvittelee, miten hänen kuoltuaan hänen vaimonsa Augusta ryhtyisi heti säädyllisen ajan jälkeen etsimään Zenolle seuraajaa ja miten uusi ”mies saisi sitten viettää samaa tervettä ja säännöllistä elämää, joka nyt onnellisti minua”.

Zenoa vaivaavat myös monet kuvitellut sairaudet: ”Kaikki diagnoosit sopivat täsmälleen vaivoihini ja kilpailivat keskenään ensimmäisestä sijasta. On päiviä, jolloin kärsin virtsaputken tulehduksesta ja toisia, jolloin tulehduksen on tappanut, toisin sanoen parantanut, verisuonten tulehdus.” Todella järjestyksessä Zenon elämässä ovatkin vain lääkelaatikot. Zenon lähipiirissä puolestaan on ihmisiä, joilla on todellisia sairauksia. Kun hänen vaimonsa Augustan sisar Ada on sairastunut Basedowin tautiin, Zeno kehittelee omalaatuisen yhteiskuntateorian, jossa hän toteaa muun muassa: ”Yhteiskunta menee eteenpäin, koska basedowilaiset sitä tyrkkäävät, mutta se ei etene nopeasti, koska toiset haraavat vastaan. Olen varma, että jos haluaisi rakentaa yhteiskunnan, sen voisi tehdä yksinkertaisemmallakin tavalla, mutta asia nyt on vain näin. Toisessa päässä on struuma ja toisessa vesipöhö; sille ei mahda mitään. Välillä ovat ne, joilla on struuman tai vesipöhön alje, eikä koko suoralla, koko ihmiskunnassa, ole olemassakaan täydellistä terveyttä.” Teoria on osaltaan erikoinen kehitelmä Aristoteleen keskivälin (keskitien) ajatuksesta.

Zenon kuvaukset elämästään, jotka itsessään osoittavat varsin tarkkaa ja selvänäköistä itseanalyysia, eivät ole vailla tragikoomisia ja groteskejakin ulottuvuuksia. Hänelle myös sattuu kaikenlaisia pienempiä epäonnistumisia. Hän esimerkiksi vakuuttaa vaimonsa toiselle sisarelle Albertalle, että latina oli ollut hänen mieliaineensa, mutta: ”[o]lin kuitenkin niin kevytmielinen, että käytin heti sen jälkeen latinankielistä sitaattia, jota Albertan täytyi korjata. Todellinen munaus.”

Zenon tunnustuksia on myös mielenkiintoinen ajankuva Triestestä. Sen sijaan Rooma, jossa Zeno käy vaimonsa kanssa, ja sitä myöten antiikin kulttuuri asettuvat koomiseen valoon: päihtynyt ajuri ajaa heidät päin antiikin muuria, vakuuttaa, että antiikin roomalaiset tunsivat sähkön ja käyttivät sitä moniin tarkoituksiin, ja deklamoi vakuudeksi runoja latinaksi.

Teoksen lopussa Zeno palaa sairautta ja terveyttä koskeviin pohdintoihinsa. Terveyden palauttamiseksi tarvittaisiin jokin valtava mullistus, kun joku valmistaa uuden tuhoisan räjähdysaineen, eli kuten Zeno teoksen viimeisessä virkkeessä toteaa: ”Siitä tulee mahtava räjähdys, jota kukaan ei kuule, ja tähtisumuksi palannut maa harhailee avaruudessa puhtaana loisista ja sairauksista.”

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

Sarjamurhia Milanossa all’italiana: Vera Valan Milanon nukkemestari

Vera Vala: Milanon nukkemestari. Gummerus 2016.
Joel Kuortti kirjoittaa:

”Varjon ja valon syleily. Ilman vastakohtia ei ollut mitään. Vasta kärsimys antoi merkityksen levollisuudelle. Taiteilija antoi teokseensa valituille lahjan, jonka veroisen voi antaa vain Jumala, kaiken luoja: taiteessa heistä tuli ikuisia” (s. 11).

Antipasti
Suomessa on aina ollut paljon kiinnostusta Italiaan – niin muinaiseen kuin nykyiseen. Viime vuosina kiinnostus näyttää entisestään kasvaneen, mikä näkyy esimerkiksi italialaisen tai italiaan sijoittuvan dekkarikirjallisuuden kasvussa.

Suomalainen Vera Vala on kirjoittanut Italiaan sijoittuvia rikosromaaneja, joissa pääosassa on Arianna de Bellis, suomalais-italialainen yksityisetsivä. Hänen neljä ensimmäistä kirjaansa ovat Kuolema sypressin varjossa (Gummerus 2012), Kosto ikuisessa kaupungissa (2013), Villa Sibyllan kirous (2014) ja Tuomitut (2015). Uusimman, sarjan viidennen teoksen, Milanon nukkemestarin (2016), tapahtumapaikkoina ovat Milano ja Piemonten alue.

”Kaikki epäkiinnostavat ihmiset saavat minun puolestani kuolla. Nukkemestari oli oikeassa. Vasta kuolemassa heidän mitätön elämänsä sai merkityksen” (s. 404).

Primi
Teos poikkeaa sarjan edeltävistä osista monin tavoin. En kuitenkaan tässä paljasta miten, jotta lukija voi itse tutustua sarjaan ja todeta, kuinka se kehittyy ja henkilöhahmot muuttuvat vuosien kuluessa. Teokset seuraavat toisiaan, joten kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, vaikka niissä tuetaankin jonkin verran aiemmin tapahtuneen muistamista. Erillisten murhatapausten ohessa kulkee läpileikkaavia teemoja, jotka yhdistävät sarjan kokonaisuudeksi.

Salaliittoteorioiden, korruptioepäilyjen, sukuriitojen sekä yhteiskunnallisen ja uskonnollisen mädännäisyyden ohella Arianna seikkailee makujen maailmassa. Vaikkei hän nykyisin yleistyneeseen tapaan esittelekään valmistamiensa tai nauttimiensa ruokien reseptejä, saa niistä kohtalaisen hyvän käsityksen valmistusprosessien kuvausten kautta. Viinien osalta Ariannan ehdoton suosikki on piemontilainen Barolo – muita tuskin mainitaankaan, paitsi hänen suosikkikuohuviininsä, lombardialainen Franciacorta.

”Hän sanoi aina, että halusi muokata Caravaggion tauluista vielä parempia. Viedä ne kokonaan uudelle tasolle” (s. 259).

Secondi
Milanon nukkemestari -kirjan nimihahmo jää hieman ulkokohtaiseksi ja shakespeariaaninen loppuratkaisu sen vuoksi aiempiin teoksiin nähden äkkinäiseksi, vaikka jännitys loppua kohden tiivistyykin. Ehkä osasyynä tähän on se, että Arianna ei ole kirjan ehdoton päähenkilö vaan jää hieman Vatikaania edustavan Ares-veljensä varjoon. Samoin ruoka jää taiteen, erityisesti Caravaggion (1571–1610) maalausten, varjoon. Pintapuolisempikin tutustuminen tämän ristiriitaisen taiteilijan taustaan ja teoksiin syventää myös Valan teoksen lukemista, sillä teoksilla on merkittävä rooli juonen kulussa.

Vera kirjoittaa sujuvasti ja pieniä kauneusvirheitä lukuun ottamatta kirja on myös hyvin viimeistelty. Kaiken kaikkiaan Italian joulukuuhun ajoittuva dekkari Milanon nukkemestari (samoin kuin koko sarja) sopii mainiosti Suomen suvessa nautittavaksi, vaikkapa mustikka-speck-kinkku pastakastikkeen ja Barolon kera. Valan oman suomalais-italialaisen kirjallis-kulinaarisen fuusioreseptin mukaisesti.

”Minä tiedän, mustikat speckin seurana pastakastikkeessa kuulostaa samalta kuin ananas pizzassa” (s. 156).

Dolci: Muuta Italia-kirjallisuutta

Italiaan sijoittuvista dekkareista kuuluisimpia ovat varmasti yhdysvaltalaisen Donna Leonin Guido Brunetti -kirjat Venetsiasta (25 kirjaa vuodesta 1992 alkaen). Edesmenneen englantilaisen Michael Dibdinin Aurelio Zenin seikkailuista kertovat dekkarit ovat nekin hyvin tunnettuja (11 kirjaa vuosina 1988–2007). Myös Dan Brownin Enkelit ja demonit (2000) sijoittuu Italiaan. Italialaisten Andrea Camillerin 24:stä 1994 alkaen ilmestyneestä Salvo Montalbano -kirjasta yhdeksän on suomennettu, Gianrico Carofiglion Bariin sijoittuvista viidestä Guido Guerrieri -teoksesta (ilmestyneet 2005 alkaen) kolme on suomennettu. Suomalaisista dekkareista Pekka Matilaisen Kupoli (2013) sijoittuu 1400-luvun Firenzeen.

Vähemmän Suomessa tunnettuja dekkareita ovat Iain Pearsin taidemaailmaan sijoittuvat Jonathan Argyll -sarjan teokset (seitsemän osaa vuosina 1991–2000) kuten myös englantilaisen Christobel Kentin Firenzeen ja laajemminkin Toscanaan sijoittuvat Sandro Cellini -kirjat (viisi osaa vuodesta 2009 alkaen) ja hänen muut Italiassa tapahtuvat romaaninsa. Italialaisen Giulio Leonin Mosaiikkimurha (suom. 2006) ja Valon salaisuus (suom. 2007) kuuluvat hänen Dante-mysteereihinsä, joissa murhia ratkoo itse Dante. Sarjasta ovat (vielä) suomentamatta ensimmäinen osa Dante Alighieri i delitti della Medusa (2000) sekä myöhemmät osat La crociata delle tenebre (2007) ja La sindone del diavolo (2014). Klassisen Giovanni Guarechin Isa Camillo -sarjan hengessä kirjoittaa myös Marco Malvadi, jonka toscanalaisen rannikkokaupungin barista Massimo Vivianin pitämään BarLumen ravintolaan liittyvän sarjan kuudesta teoksesta (vuodesta 2006 alkaen) kaksi on suomennettu. Vuonna 2014 kuolleen Giorgio Falettin teoksista Viimeinen katse (suom. 2010) sijoittuu osin Roomaan, osin New Yorkiin. Brittiläisen David Hewsonin Roomaan sijoittuvan, vuonna 2003 alkaneen Nic Costa -sarjan kolme ensimmäistä osaa on suomennettu.

Muista viime vuosien suomalaisista Italiaa koskevista teoksista mainittakoon Hannu Raittilan Canal Grande (2001), Antti Tuurin Pitelemättömät (2015), Matti Särkän matkakirjat Taormina rakastettuni (2001) ja Jättiläinen ja minä (2004), sekä omaelämäkerralliset Eija Wagerin Tupaantuliaiset Italiassa (2002), Koirani haukkuu italiaksi (2003) ja Vuorten valossa (2006) ja Kirsi Pihan Medicien naapurissa (2008). Varhaisemmista julkaisuista saa tietoa muun muassa Jorma Vallinkosken teoksesta Italia suomalaisessa kirjallisuudessa 1640–1953 (1955) ja Elettra Carbonen tuoreesta kirjasta Nordic Italies: Representations of Italy in Nordic Literature from 1830s to the 1910s (2016).

Buon appetito!


LINKKEJÄ:
Vera Vala Gummeruksen sivuilla http://www.gummerus.fi/fi/kirjailija/vera-vala/307/
Vera(n) Italia -sivulla: http://veravala.blogspot.fi/p/vera-vala.html.
Valan haastattelu Suomen dekkariseuran sivustolla: https://dekkariseura.wordpress.com/2012/05/10/775/
Lue lisää:
Caravaggiosta: http://www.caravaggio-foundation.org/
Donna Leonista: http://www.dekkariseura.fi/rk_309_a.html
Michael Dibdinistä: https://www.theguardian.com/books/2007/apr/04/culture.obituaries
Dan Brownista: http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%3Aateos_3800#.V4U3lLh97IV
Andrea Camillerista: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1436324948112
Gianrico Carofigliosta: http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/kirjat/Gianrico-Carofiglio-Perusteltuja-ep%C3%A4ilyksi%C3%A4/405222
Pekka Matilaisesta: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1373684290476
Iain Pearsista: http://www.wow.com/wiki/Iain_Pears
Christobel Kentistä: http://us.macmillan.com/author/christobelkent
Giulio Leonista: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353064894523
Giovannino Guareschista: http://www.giovanninoguareschi.com/
Marco Malvaldista: http://marcomalvaldi.altervista.org/
Giorgio Falettista: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353064894523
David Hewsonista: http://davidhewson.com/books/info/
Hannu Raittilasta: http://kirjakompassi.blogspot.fi/2015/01/hannu-raittila-canal-grande.html
Antti Tuurista: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1443411436117
Matti Särkästä: http://www.ts.fi/kulttuuri/1073988754/Poikaveljen+poika+jattilaisen+jaljilla
Eija Wagerista: http://www.eijawager.fi/
Kirsi Pihasta: http://www.pallontallaajat.net/pt3/keskustelu/index.php?topic=18025.0


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.