Perveen Mistry Satapurin ruhtinaskunnassa

 

Sujata Massey, Satapurin jalokivi (Gummerus 2020, pokkarina 2021; The Satapur Moonstone, 2019). Suom. Maija Heikinheimo. Joel Kuortti 20.1.2021, Café Voltaire

Joel Kuortti kirjoittaa: 

Sujata Masseyn intialainen juristisankari, Parveen Mistry, seikkailee 1920-luvun Intiassa. Kotikaupungissaan Bombayssä tapahtuneen ensimmäisen tapauksen jälkeen Parveen kutsutaan brittihallinnon avuksi selvittämään Bombayn hallintoalueeseen kuuluvaa Kolhapurin edustustoa, jonka ”valvonnassa on kaksikymmentäviisi ruhtinaskuntaa ja läänitysaluetta Intian länsiosissa” (12). Vaikka romaanin tapahtumien maantieteellinen sijoittuminen ei olekaan todenmukaista, on se asiallisesti hyvin realistinen.

Brittiläinen Intia koostui 15 provinssista, joilla oli vuodesta 1919 alkaen laaja itsehallinto. Kokonaisuuteen kuului lisäksi yli 500 ruhtinaskuntaa (princely states), jotka eivät kuitenkaan olleet suoraan brittihallinnon alaisuudessa vaan niitä johtivat intialaiset ruhtinaat. Kaiken kaikkiaan ”Iso-Britannia hallitsi noin 60:tä prosenttia Intian niemimaasta. … Hallitsijat maksoivat briteille mittavat verot rahana ja sato-osuuksina siitä hyvästä, että heidän alueidensa ei tarvinnut alistua brittivallan alle” (13), joskin britit hoitivat ruhtinaskuntien ulkosuhteet, puolustus ja monet muut hallinnolliset asiat, eriasteisten sopimusten mukaan.

Avunpyynnön Parveenille esittää hänen ystävänsä Alicen isä, Sir David Hobson-Jones, kuvernöörin neuvonantaja. Ruhtinaskunta, jossa on ilmennyt selvittämistä vaativa ongelma, on Satapur, jonka maharadža Mahendra Rao oli kuollut koleraan ja vallanperijä, uusi maharadža Jiva Rao on vasta kymmenvuotias.  Itse ongelma on vanhan ja nuoren maharanin (ruhtinattaren), Jiva Raon äidin ja isoäidin, välinen ”katkera erimielisyys siitä, miten prinssin koulunkäynti pitäisi järjestää” (16).  Parveen hyväksyy tarjouksen ja saa vielä neuvoteltua palkkionsa säälliseksi.

Parveen lähtee kohti hankalaa määränpäätä, ensin junalla, sitten postivaunuilla ja myöhemmin kantotuolillakin. Satapurissa Parveenin ottaa vastaan brittihallinnon asiainhoitaja Colin Sandringham. Vaikkei briteillä ollutkaan valtaa ruhtinaskunnissa, he toimivat välittäjinä ristiriitatilanteissa. Tähän tarvittiin Sandringhamin kaltaisia asiainhoitajia – ja nyt Parveenia. Kaikessa hiljaisuudessa Parveen kuului Kongressipuolueeseen, jota oli vuodesta 1920 johtanut Mohandas Gandhi. Se ajoi avoimesti Intian itsenäisyyttä. Parveenin tavatessa Gandhin, tämä oli toivonut hänen rohkaisevan ”lisää naisia liittymään toimintaan” (28). Brittihallinnon näkökulmasta tässä olisi ollut selkeä intressiristiriita, mutta Parveenin jäsenyys ei ollut tullut ilmi. Tarinassa on siis selkeä antikolonialistinen poliittinenkin vire. Tähän liittyvät myös Intian sähkö- ja rautatieverkkojen laajentamiseen liittyvät hankkeet. Niin Masseyn Rei Shimura -dekkareissa kuin nyt Parveen Mistry -tarinoissa keskeistä on naisten aseman ja mahdollisuuksien pohdinta. Parveenin kohdalla kyse on kulttuurishistoriallisen taitekohdan korostamisessa. Vaikka Intian itsenäistymisprosessi on tavallisesti kuvattu hyvin patriarkaalisesti, Masseyn naiset toimivat ”malliesimerkkinä intialaisten naisten voimasta” (392).

Masseyn romaanissa sekoittuvat niin Intian sisäiset ja paikalliset kasti-, uskonto- ja palatsivastakkainasettelut kuin laajemmat kolonialistiset taloudelliset, poliittiset ja valtakuviot. Jälleen kerran oman erityisvärinsä antaa Parveenin kuuluminen parsivähemmistöön. Näin tavanomainen ja monissa muissa teoksissa keskeinen hindu–muslimi -vastakkainasettelu jää syrjään, tai ainakin vähemmälle huomiolle. Parveenin katse, ja häneen itseensä kohdistunut mielenkiinto, ohjaa lukijaa pohtimaan ”ulkopuolisen” silmin.

Tämä asetelma on, monien muiden diasporisista positioista kirjoitettujen teosten lailla, ongelmallinen, koska kohdeyleisö ei ole se, josta kirjoitetaan, vaan muu, erityisesti länsimainen kirjallisuuden kuluttajien joukko. Tähän viittaa myös teoksen loppuun liitetty sanasto, jossa selitetään lyhyesti joitain tekstissä esiintyviä sanoja ja käsitteitä, vaikkei niistä useimmiten mainita, mistä kielestä tai kontekstista ne juontuvat tai kumpuavat. Kaikista näistä varauksista huolimatta Masseyn tarina on hyvin luettava, kiinnostava, jopa jännittävä.

 

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

 

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

 

Linkki Mistryn ensimmäisen tapauksen arvioon Café Voltairessa:

http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2020/07/bombayn-ensimmainen-naispuolinen.html

 

Lyhyt kuvaus romaanista suomalaisen kustantaja Gummeruksen sivuilla:

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512416578/satapurin-jalokivi/

 

Sujata Masseyn kotisivut:

https://sujatamassey.com

 

**

 

Kuva: Gummerus

”Bombayn ensimmäinen naispuolinen lakimies”

Sujata Massey, Murha Bombayssa (Gummerus 2019; The Widows of Malabar Hill, 2018)
Suom. Maija Heikinheimo

Joel Kuortti kirjoittaa:

Yhdysvaltalainen kirjailija Sujata Massey tuli 1990-luvulla tunnetuksi Rei Shimura -dekkareistaan. Kun arvioin toistaiseksi viimeisimmän Rei-romaanin Rei Shimura menetysten rannikolla (2016) Café Voltaireen, kysyin: ”Viekö Masseyn mukanaan oma, intialais–saksalais–englantilainen syntyperä vai Rein toisenlainen diasporinen identifikaatio – vai jokin muu? Tämä jää nähtäväksi, mutta niin tai näin, lupaavalta näyttää.”

Nyt tähän kysymykseen on saatu vastaus. Massey on kirjoittanut 1920-luvun Intiaan sijoittuvan dekkarin Murha Bombayssa (2019), jossa seikkailee Perveen Mistry. Perveen kuuluu Intian zarathustralaiseen parsiväestöön, joka muutti maahan Persiasta muslimivalloituksen jälkeen. Zarathustralaiset joutuivat Persiassa vainotuksi, mutta saivat turvapaikan Intian Gujaratista, missä pienestä yhteisöstä kasvoi kulttuurisesti merkittävä: ”Vaikka Bombayn asukkaista vain kuusi prosenttia oli parseja, kaikista kaupungin lakimiehistä näitä oli kolmannes” (14).

Perveen on ”Bombayn ensimmäinen naispuolinen lakimies” (15). Hän hoitaa perheen lakitoimiston sopimusasioita, koska naisena hänellä ei ole pääsyä itse tuomioistuimeen. Tätä kautta hän pääsee selvittämään toimiston asiakkaana olevan perheen asioita, jossa asianosaisina on kolme leskeä, englanninkielisen teoksen nimen mukaiset ”Malabar Hillin lesket”. Koulutuksensa Perveen oli saanut Englannissa St. Hildan collegessa Oxfordin yliopistossa (samasta opinahjosta kuin isänsä), kun naiset saivat vuonna 1920 tutkinto-oikeuden. Hän ei ollut alun perin halunnut lähteä Englantiin, mutta henkilökohtainen tragedia (josta ei tässä sen enempää) pakottaa hänet lähtemään.

Perveen on saanut innoituksensa brittiläisen Intian ja samalla Ison-Britannian ensimmäisestä naisasianajajasta Cornelia Sorabjista (1866–1954), joka oli myös parsi. Sorabji ei ollut vain juristi ja yhteiskunnallinen uudistaja vaan myös näytelmä-, novelli-, romaani- ja tietokirjailija. Hänen ensimmäinen novellikokoelmansa oli Love and Life behind the Purdah (1901). Myös hänen tietokirjansa The Purdahnashins (1917) on tässä yhteydessä relevantti. Sorabjin lisäksi oman äidin ja muiden parsinaisten esimerkki kannustaa Perveenia ajamaan naisten oikeuksia, vaikka hänen isänsä toteaakin: ”Olet myös puhunut naisten oikeuksista enemmän kuin useimmat ovat valmiita kuulemaan” (29).

Sorabjin esimerkin mukaisesti Perveen auttaa romaanissa purdahnashineja, eristyksessä eläviä muslimileskiä näiden testamenttiasioissa. Pian tapaus muuttuu murhatutkinnaksi, jonka yhteydessä Perveeninkin henki on uhattuna. Häntä auttaa hänen opiskeluaikainen aatelisystävänsä Alice Hobson-Jones, joka kirjan alussa palaa Intiaan vanhempiensa luokse.

Kirjan ajallinen kontekstista ei ole kovin paljon viitteitä, lukuun ottamatta sitä, että osat on nimetty vuosien mukaisesti. Esimerkiksi vuosien 1916–1917 tapahtumien yhteydessä ei ole viittauksia maailmansotaan, lukuun ottamatta mainintaa, ettei armeijassa ole parsiosastoja (65) tai että Perveenin oli vaikeaa saada lippua lähtiessään Oxfordiin, koska vain harvoja laivoja kulki Intian ja Englannin välillä (381). Mohandas Gandhiin tai intialaiseen vapausliikehdintään ei viitata, mutta muihin ajallisiin ankkureihin kuuluvat Irlannin vapaavaltion synty vuonna 1921 (405), Al Jolsonin vuonna 1920 levyttämä George Gershwinin ja Irving Caesarin laulu ”Swanee” (300) ja ensimmäinen filmatisointi Kalidasan näytelmästä Śakuntalā (1920, ohj. Suchet Singh), jossa pääosaa esitti yhdysvaltalainen Dorothy Kingdom, koska, kuten Perveen toteaa: ”Yksikään intialainen perhe ei antaisi tyttärensä mennä töllisteltäväksi valkokankaalle. … Meillä naisilla on vielä pitkä tie edessämme, niin elokuvissa kuin oikeassakin elämässä” (300).

Kirjan lopussa on nelisivuinen sanasto, jossa selitetään persian ja Intian eri kielten sanojen merkityksiä. Sanoista puheen ollen, Hobson-Jonesien nimi viittaa Henry Yulen ja Arthur C. Burnellin klassiseen sanakirjaan Hobson-Jobson: A Glossary of Colloquial Anglo–Indian Words and Phrases, and of Kindred Terms, Etymological, Historical, Geographical and Discursive (1886). Rein ja Perveenin välissä Massey kirjoitti erityisesti brittiläiseen Intiaan sijoittuvia historiallisia kertomuksia: 1930-luvulle sijoittuvan romaanin The Sleeping Dictionary (2013) ja novellikokoelman India Gray (2015), jonka tarinat sijoittuvat 1920-luvun ja II maailmansodan aikaiseen Intiaan, nykyajan Pakistaniin, sekä vuoden 1919 Oxfordiin. Tässä tarinassa seikkailevat jo Perveen ja Alice.

Perveenin toinen romaaniseikkailu, Satapurin jalokivi (2020) on juuri ilmestynyt, joten myös siitä on odotettavissa arvio tänne lähiaikoina.


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

Joel Kuortti Rei Shimura on palannut. Café Voltaire (10.6.2016), http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2016/08/rei-shimura-on-palannut.html.

Henry Yule & Arthur C. Burnell, Hobson-Jobson (1886),
https://archive.org/stream/hobsonjobsonbein00yuleuoft#page/n7/mode/2up

Cornelia Sorabji. The Purdahnashin. Calcutta: Thacker, Spink & Co., 1917. Luettavissa:
Gale Nineteenth Century Collections Online, European Literature, 1790–1840: The Corvey Collection.

Cornelia Sorabji. Love and Life behind the Purdah. London: Freemantle, 1901.
https://digital.library.upenn.edu/women/sorabji/purdah/purdah.html

Lyhyt kuvaus romaanista suomalaisen kustantaja Gummeruksen sivuilla:
https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512414192/murha-bombayssa/
**

Björk ratkoo rikoksia 20-luvun Helsingissä

Virpi Hämeen-Anttila:
Yön sydän on jäätä. Otava 2014.
Käärmeitten kesä. Otava 2015.


Päivi Brink kirjoittaa:
Lietson nyt Björk-innostusta kaikkialla kehumalla Virpi Hämeen-Anttilan uutta dekkarisarjaa. Sarjassa on ilmestynyt kaksi romaania Yön sydän on jäätä ja Käärmeitten kesä. Ensimmäisessä osassa keskityttiin pitkälti Björkin hahmon ja 20-luvun yhteiskunnallisen ja fyysisen miljöön esittelyyn. Toisessa osassa dekkarijuoni pääsee mielestäni paremmin vauhtiin. Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alkuun, jolloin sisällissodan katkerat muistot vaikuttavat vielä vahvasti suomalaisten mielissä.

Sarjassa parasta on ehdottomasti Karl Axel Björkin viehättävä persoona. Hän on sisäasiainministeriön virkamies, joka ratkoo iltaisin rikoksia omin päin. Hänen ystävänsä Martti Ekman on kylläkin ylikonstaapeli Helsingin rikospoliisissa, ja toinen ystävä Anton Helander on Helsingin Sanomien toimittaja. Näin hänellä on pääsy suurelta yleisöltä salattuihin tietoihin. Björkissä on Sherlock Holmesin piirteitä, sillä hän käyttää naamioitumista apunaan ja kerää tarkkaan johtolankoja ja sormenjälkiä rikospaikoilta. Mutta hän on myös Poirot’n sukua turhamaisuudessaan. Hän rakastaa vaatteita, kauneustuotteita ja kattokruunujen välkettä.

Björk on nuori mies, vain 27-vuotias, mutta paljon nähnyt. Sisällissotaan hän ei osallistunut, koska oli ulkomailla opiskelemassa sen aikana. Mutta hänen veljensä kuoli taistellessaan valkoisten puolella. Björkin isä on kadonnut Venäjän vallankumouksen jalkoihin, mutta äiti ja nuorempi veli asuvat Helsingissä. Björkin äiti on suomenkielinen ja köyhemmästä perheestä kuin ruotsinkielinen, varakasta sukua oleva isä. Niinpä Björkin isoisä oli evännyt pojaltaan perintöosuuden. Björk tasapainoileekin kaiken aikaa pienen virkamiespalkkansa ja liian suurten menojensa välillä. Yön sydän on jäätä -romaanissa ruotsinkielinen suku ottaa kuitenkin yhteyttä Björkiin ja alkaa hieroa sovintoa.

Käärmeitten kesän julkistustilaisuus pidettiin kesän alussa helsinkiläisessä salakapakassa. Virpi Hämeen-Anttila kuvaili tilaisuudessa hienosti Björkiä välittäjähahmoksi, joka tuntee hyvin niin ruotsinkielisen porvarismaailman kuin suomenkielisen köyhälistön elämän Pitkänsillan tuolla puolen. Hän jahtaa rikollisia Martin kanssa Helsingin yössä, mutta on yhtä kotonaan keskustellessaan akateemisesti patologin kanssa. Tämä tekee hänestä hyvän soluttautujan rikollispiireihin, mutta saa hänet viihtymään silkin ja sametin välkkeessä Kampin pöydässäkin.

Björk viehättää naisia, ja tavoittelee heistä puolitosissaan useita, kunnes rakastuu tulisesti. Intohimo pääsee kunnolla valloilleen Käärmeitten kesässä. Seksuaalisuus on 20-luvun ilmapiirissä usein syyllisyyden ja himojen tukahduttamisen sävyttämää. Björk haaveilee ajoittain avioliitosta ja rauhallisesta perhe-elämästä, mutta ei usko sen olevan häntä varten.

Hämeen-Anttila kuvaa hienosti 1920-luvun Helsinkiä ja Suomea. Poliittinen ilmapiiri syntymässä olevan Neuvostoliiton kupeessa, valkoisten ja punaisten vihamielisyyden jatkuessa, on kireä. Vanhojen suojeluskuntalaisten ja jääkärien muodostama ryhmä Valaveljet ei kaihda rikollisiakaan keinoja ajaessaan Suur-Suomen asiaa. Björk joutuu heidän kanssaan vastakkain, ja saa heistä voimakkaita vihamiehiä.

Kaiken kaikkiaan romaanin maailma on hienosti rakennettu. Helsinki näyttää yhtä aikaa tutulta ja tuntemattomalta, ja Björkin seurassa pääsee tutustumaan kaupungin eri kerroksiin. Björkin estetismi antaa mahdollisuuden visuaalisen maailman luomiseen, johon liittyvät niin sisustus kuin vaatteet, tuoksut ja käytösetiketti. Näiden kautta päästään 20-luvun hurmaavaan miljööseen, mutta se ei peitä alleen inhimillisyyttä, ihmiskohtaloita ja tunnemyrskyjä rikosten takana. Hämeen-Anttila on tehnyt valtavasti tarkkaa taustatyötä, mutta detaljia ei tule liikaa, vaan dekkarit hengittävät. Henkilöhahmoja alkaa toisen osan jälkeen olla aika paljon muistettavana, mutta joidenkin juonilinjojen sulkeutuminen hoitanee tämän ongelman.

Komisario Palmu -sarjan ystävät löytävät toivottavasti Björkin. Tällainen angloamerikkalaisten cozy mystery’ksi kutsuma laji, missä epokki ja Agatha Christie -tyylinen rikosten arkisuus herätetään henkiin uusissa dekkareissa, on tervetullut lisä suomalaiseenkin rikoskirjallisuuteen. Yhteiskunnallisen realismin ja huumorin rinnalle sopii tällainen perinteinen pohtiva dekkari.

Hämeen-Anttila kertoi julkaisutilaisuudessa, että Björk-sarjan ensimmäiset osat on julkaistu tarkalleen samaan aikaan vuoden välein. Miten maltan odottaa ensi kesään?!

Hämeen-Anttilan blogi 1920-luvusta tukee dekkarisarjaa:
https://20lukuaetsimassa.wordpress.com/

Näkökulma on tekniikkalaji

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi. (The Paris Wife, 2011.) Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2014.

Päivi Brink kirjoittaa:

Paula McLainin romaani Nuoruutemme Pariisi (The Paris Wife) kertoo Ernest Hemingwayn ensimmäisen vaimon Hadleyn näkökulmasta samasta ajanjaksosta kuin Hemingwayn muistelmateos Nuoruuteni Pariisi (The Moveable Feast, 1964). Hemingway kertoi muistelmissaan 1920-luvun alun Pariisista, missä amerikkalaiset kirjailijat ja taiteilijat tutustuivat toisiinsa ja osallistuivat modernismin synnyttämiseen. Gertrude Steinin, F. Scott Fitzgeraldin ja John Dos Passosin vaikutus nuoreen Hemingwayhin oli merkittävä – samoin etäisyys Yhdysvaltoihin ja sen arvomaailmaan. Paula McLainin Nuoruutemme Pariisi pyrkii näyttämään Hemingwayn ja hänen seurapiirinsä Hadleyn näkökulmasta. Mutta miksi? Saadaksemme toisenlaisen kuvan suuresta kirjailijasta? Vai tutustuaksemme Hadley’hin, josta on erilaisten muistelmien ja haastattelujen pohjalta syntynyt aika tylsä mielikuva? Hän ei ollut taiteellinen, kukaan ei muista hänen olleen erityisen nokkela tai edes kaunis. Hän tuntuu jääneen täysin miehensä varjoon. Haluaako McLain näyttää, että hän olikin kiinnostava? Ongelma on, ettei McLain mielestäni onnistu tässä. Hadley ei edelleenkään innosta, eikä hänen näkökulmansa avaudu tässä romaanissa.

Niin, romaanissa. Tämä lajivalinta onkin ongelman ydin. Kun kirjailija valitsee kirjoittavansa fiktiota faktan sijaan, siis elämäkerran sijaan, odotan häneltä fiktion keinojen käyttämistä. Yksi modernismin merkittävimmistä kirjallisista keinoista oli hioa näkökulmatekniikka huippuunsa. Kun näkökulmaa vaihdetaan, sen pitäisi vaikuttaa kerrontaan, sekä ilmaisutyyliin että sisältöön. Saamme toki lukea minä-kerrontaa Hadleyn äänellä ja kerrottu on sellaista, mitä Hadley koki, mutta minusta ei tuntunut siltä, että nämä asiat tapahtuivat hänelle. Kerrotut epävarmuuden ja hirveän aviopetoksen hetket eivät tehneet vaikutusta. Minusta ei tuntunut siltä, että äänessä oli nainen, jolle tämä tapahtui.

Hemingway oli karismaattinen hahmo jo kaksikymppisenä, sotatraumoistaan toipuvana kirjailijanalkuna. Hän vei valtavasti tilaa tavatessaan muita kulttuurivaikuttajia ja riitautui lähes kaikkien kanssa. Kukkoilustaan ja ailahtelustaan huolimatta hän on Nuoruutemme Pariisin kiinnostavin hahmo, riitaisuudessaan elävä. Hadley sen sijaan jää juuri sellaiseksi kuin aina: harmaa hiirulainen suuren miehen rinnalla. Tuskin hän itse näki itsensä niin. Ja jos näki, mikä häntä sitten kiinnosti? Miksi minä haluaisin nähdä hänen maailmansa? Lukiessani Nuoruutemme Pariisia mieleni tekee vain lukea Hemingwayn novelleja tai romaania Ja aurinko nousee, jonka kirjoittamista McLain kuvaa.

Vain romaanin alussa, kun Ernest on 21-vuotias ja Hadley jo 28, heidän suhteensa valta-asetelma on aidosti tasavertainen. Hadley tarvitsee Ernestiä päästäkseen eroon luutuneesta, kuivettuneesta elämästään perhetragedioiden varjossa. Ernest tarvitsee Hadleyn suorasukaisuutta ja rehtiyttä selviytyäkseen sotatraumoistaan ja uskoakseen itseensä kirjailijana. Kumpikin haluaa paeta menneisyyttään ja tulla uudeksi Euroopassa. Mutta saman tien, kun pariskunta muuttaa Pariisiin, missä kirjallinen uudistuminen on käynnissä, suorastaan väreilee ilmassa, Hadleyn merkitys Ernestin elämässä tuntuu tämän romaanin sivuilla pienentyvän. Romaanin englanninkielinen nimi on The Paris Wife, mutta Hadley ei sovi lainkaan Pariisiin. Hän tuntee olevansa ulkopuolinen ja epämuodikas perinteisine arvoineen ja pitkine hiuksineen. McLain ei oikeastaan saa mitään irti 1920-luvun Pariisista Hadleyn näkökulmasta katsoessaan. Uskon, että se on pettymys monelle lukijalle, joka tarttuu tähän teokseen. Onhan kirjassa monen lukijan ennakko-odotuksissa kaksi kiinnostavaa aihetta: Hemingway ja 20-luvun Pariisi. Näistä molemmista voimme kuitenkin lukea monista muista kirjoista. Hadleyn näkökulma olisi siis ollut ainoa tämän kirjan erikoisuus. Nyt kuulemme Hadleyn äänellä kerrottuna samat jutut, mitkä olemme kuulleet jo aiemmin.

Lopussa Hadley riutuu petettynä naisena Hemingwayn löydettyä vaimon numero 2. (Vaimoja hänelle kertyi elämässään yhteensä 4.) Saamme lukea miltä tuntuu olla petetty ja jätetty, mutta tässäkään en kokenut pääseväni yhtään lähemmäs Hemingwayn vaimoa vaan luin vain jonkun naisen rakkaussuruja. Hadleyn erityisyys ei tullut esiin.

Olen varmaan ollut liian niuho tätä kirjoittaessani. Kyseessähän on viihderomaani. Mutta tätä kirjaa on myyty Yhdysvalloissa järjettömän paljon. Se oli pitkään New York Timesin bestsellerlistalla. Toivoin, että se olisi ollut omaperäisempi ja koskettavampi. Uskon, että olisin pitänyt enemmän elämäkerran muotoon kirjoitetusta Hadleyn tarinasta. Oikeassa elämässä hyvät, rehdit naiset ovat kultaa, mutta romaaneissa heistä on vaikea tehdä vetäviä.

Lopuksi sananen kansikuvataiteesta. Kyse on kirjan kansainvälisestä kannesta, jota Suomessakin käytetään. Miksi ihmeessä siinä on 1950-luvun tyyliin puettu, äärimmäisen muodikas nainen kannessa, kun kertoo 1920-luvun Pariisissa asuvasta naisesta, joka omien sanojensa mukaan ”pukeutuu säkkiin”?!

Päivi Brink osallistui Café Voltaire -kirjasarjan kahden ensimmäisen osan toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta. Hän on erikoistunut maailmansotien välisen ajan ranskalaiseen kirjallisuuteen.

Kirjailija McLainin haastattelu löytyy englanniksi täältä: http://www.randomhouse.com/rhpg/features/paula_mclain/author/

Lue myös Päivi Kososen arvio Nuoruutemme Pariisista Agricolasta. Mukana valokuvia Hemingwaysta ja Hadleysta ja muista kirjan henkilöistä:
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3471