maanantai 3. toukokuuta 2021

PROFESSORIPOOLI: Kafkan Amerikka

 

Franz Kafka: Amerikka. Suomentanut Elvi Sinervo. Helsinki: Tammi 1981

Liisa Steinby kirjoittaa: 

Kafkan romaani ilmestyi alun perin postuumina vuonna 1927 nimellä Amerika. Vuonna 1983 se julkaistiin Kafkan sille alun perin aikomalla nimellä Der Verschollene, joka tarkoittaa tietymättömiin kadonnutta tai hukkaan joutunutta. Sanaa on käytetty esimerkiksi merimiehestä, josta ei ole pitkään aikaan kuulunut mitään ja jota siksi pidetään kuolleena. Myös esine voi olla ”verschollen”, jolloin se kadoksissa siten, ettei arvella sen enää löytyvän. Romaanin nimenä ”Tietymättömiin kadonnut” on monituinen. Miten niin ”tietymättömiin”, jos kuitenkin tarina kertoo juuri siitä, mitä päähenkilö koki Amerikassa? Kenen kannalta tietymättömiin? Haluaisin väittää, että otsikko on oleellinen osa Kafkan Amerikka-romaania. Samalla en voi olla pahoittelematta sitä, uudelle englanninkieliselle käännökselle on annettu nimeksi The Man Who Disappeared ja suomenkieliselle Mies joka katosi – ikään kuin päähenkilö olisi ”mies” ja kuin tarina koskisi sitä, miten hän ”katosi”. Romaani ei ole kertomus miehestä vaan kuusitoistavuotiaasta pojasta, eikä se kerro hänen ”katoamisensa” tarinaa. ”Der Verschollene” viittaa tilaan, ei tapahtumaan: Karl on alusta alkaen tietymättömiin tai lopullisesti kadoksiin joutunut. Romaani alkaa seuraavasti:

Kun kuusitoistavuotias Karl Rossmann, jonka hänen poloiset vanhempansa olivat lähettäneet Amerikkaan, koska palvelustyttö oli vietellyt hänet ja saanut lapsen hänen kanssaan, lähestyi New Yorkin satamaa höyrylaivassa, hänestä tuntui kuin auringonpaiste jo kaukaa tähyillen vapauden jumalattaren ympärillä olisi äkkiä ikään kuin kirkastunut. Miekkaa pitelevä käsi oli koholla kuten äskenkin, ja jumalattaren hahmon ympärillä puhaltelivat vapaat tuulet.

Aloituksessa ratkaiseva tapahtuma, jossa Karl joutuu lopullisesti kadoksiin, on kätketty ensimmäisen virkkeen sivulauseeseen: Karlin vanhemmat ovat hylänneet hänet ja lähettäneet hänet Amerikkaan, koska palvelustyttö – jonka myöhemmin mainitaan olleen kolmekymmentäviisivuotias – on vietellyt hänet ja saanut lapsen hänen kanssaan. Näin ratkaiseva teko, joka tekee Karlista ”hukkaan joutuneen”, on tapahtunut ennen romaanin alkua; ja sen tekijöitä ovat hänen vanhempansa. Vanhemmat ovat halunneet lähettämällä Karlin tietymättömiin Amerikkaan päästä hänestä lopullisesti eroon. Kirjoittajan myötätunto on näköjään ”poloisten” vanhempien puolella, jotka ovat joutuneet häpeää välttääkseen turvautumaan näin rajuun toimenpiteeseen, kun taas Karl tavataan myönteisessä mielentilassa: hän uumoilee ”vapauden tuulten” puhaltavan vapaudenpatsaan ympärillä (onko miekka jumalattaren kädessä, soihdun asemasta, tietoista ironiaa vai ainoastaan osoitus siitä, miten vähän Kafka välitti paneutua todelliseen Amerikkaan kuvatessaan sitä paikkaa, minne Karl Rossmann oli kadotettu).

                      Karlia ei nähdä missään kohdin romaania murehtimassa menneisyyttään tai sitä asiaa, että hänen vanhempansa ovat ”pyyhkäisseet hänet pois niin kuin ärsyttävä kissa paiskataan ovesta ulos”, kuten hänen Amerikasta löytyvä enonsa asian ilmaisee. ”Vapauden tuulten” ihastelu voisi kuitenkin viitata siihen, että hän arvelee päässeensä pois pakonalaisuudesta. Karlin hylätyksi tuleminen ja hänen alistumisensa siihen näköjään ilman kapinaa – tai kapinoinnin mahdollisuutta – osoittavat, että Karl ei nimestään huolimatta ole mikään ”mies” vaan täysin vanhemmilleen alistettu, epäautonominen lapsi – koulupoika, jolle voidaan langettaa rangaistuksia ilman mitään rajaa. Myöhemmin kerrotaan tapauksesta, joka oli aiheuttanut Karlin hylätyksi tulemisen: palvelijatar oli vienyt hänet huoneeseensa, lukinnut oven, riisunut häneltä vaatteet ja lähes tukehduttanut hänet syleilyynsä; ja yhdynnän Karl oli kokenut minän rajojen katoamisena, mikä oli ollut pelottava avuttomuuden kokemus. Näin teko, josta Karlia syytettiin, oli todellisuudessa ollut häneen kohdistuvaa ruumiillista pakottamista, johon liittyi itsemääräämisen täydellisen kadottamisen kokemus. Tämä itsemääräämisen puute – omaehtoisen tekemisen estäminen ja suoranainen ruumiillinen pakottaminen – leimaavat Karlin olemista sekä kotona että Amerikassa.

                      Karl ei sinänsä ole tahdoton tai passiivinen, kuten osoittaa ensimmäinen luku nimeltä ”Lämmittäjä”. Karl asettuu voimakkaasti puolustamaan laivan lämmittäjää, joka oman kertomuksensa mukaan on tullut väärin kohdelluksi. Karlin asiaan puuttuminen ei tietenkään tuota tulosta vaan pikemmin osoittaa hänen olevan tietämätön aikuisten maailman pelisäännöistä. Hänen avuttomuuttaan ilmentää myös se, että lähdettäessä laivasta New Yorkin satamassa hän pyytää tuttavaa vahtimaan hänen matkalaukkuaan, kun hän hakee hyttiin unohtuneen sateenvarjonsa, muttei palatessaan löydä tuttavaansa sen enempää kuin matkalaukkuaankaan.

                      Kun New Yorkista löytyy yllättäen hyvässä asemassa oleva eno, joka ottaa Karlin huostaansa, uusi mahdollisuus näyttää avautuvan Karlille. Karlin elämä enon luona on yhtä epäautonomista kuin millaista sen on täytynyt olla kotona vanhempien luona. Hänen ei ole lupa kulkea vapaasti enon talossa tai lähteä kaupungille; eno ei pidä edes siitä, että hän seisoo huoneensa ikkunan ääressä katselemassa suurkaupunkia. Enon määräämä päiväjärjestys sisältää ratsastustunteja puoli viideltä aamulla (!) ja englannintunteja puoli seitsemältä; ja kokoaikainen kontrolli on varmistettu sillä, että eno voi koska tahansa tulla hänen huoneeseensa eikä silloin halua löytää häntä ikkunan äärestä seisomasta. Karl myöntyy tähän kaikkeen. Hylkääminen kuitenkin toistuu, ja jälleen siten, että Karlia syytetään jostakin, mikä ei ollut hänen oma tekonsa: Karl vierailee enon tuttavan luona, mihin eno vastahakoisesti antaa hänelle luvan. Kun Karl haluaisi palata enon luo, häntä ei päästetä lähtemään. Puolelta öin vierailun isäntä antaa hänelle kirjeen, jossa eno ilmoittaa hylkäävänsä Karlin; käy ilmi, että ei olisi hylännyt tätä, jos tämä olisi palannut ennen puolta yötä. Karl joutuu kirjaimellisesti maantielle, ja hänen seuraansa liittyy kaksi hampparia, jotka anastavat hänen hienot vaatteensa ja hänen rahansa. Karl ei ponnistuksistaan huolimatta pääse miehistä eroon, vaan nämä tekevät hänestä palvelijan toisen miehen rakastajattarelle, tavattoman lihavalle Bruneldalle. Tässä asemassa Karlilta jälleen puuttuu kokonaan oikeus omaehtoiseen tekemiseen tai edes liikkumiseen ja fyysiseen koskemattomuuteen.

                      Kafkan Amerikka kertoo ”hukassa olemisesta”. Karl Rossmann on tietymättömissä vanhemmiltaan, jotka ajoivat hänet pois kotoaan. Mutta vanhemmilta tietymättömissä olemisen tila ei ole sellainen, jossa Karl olisi vapaana vanhempien kontrollista saavuttanut itsenäisyyden. Hän on edelleen itseltään hukassa: hän on kokonaan vailla itsemääräämistä. Kafkan Amerikka on, kuten hänen romaaninsa Oikeusjuttu ja Linna, vastateos modernin aikakauden romaaneille, jotka tyypillisesti kertovat modernin, autonomisen yksilön tarinan. Kafkan päähenkilöt eivät ole oman elämänsä sankareita eivätkä edes sen subjekteja. He ovat toisten ihmisten mielivaltaisen toiminnan kohteita, joiden omalle toimijuudelle ei anneta minkäänlaista tilaa.

                     

 Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Perveen Mistry Satapurin ruhtinaskunnassa

 



Sujata Massey, Satapurin jalokivi (Gummerus 2020, pokkarina 2021; The Satapur Moonstone, 2019). Suom. Maija Heikinheimo. Joel Kuortti 20.1.2021, Café Voltaire

Joel Kuortti kirjoittaa: 

Sujata Masseyn intialainen juristisankari, Parveen Mistry, seikkailee 1920-luvun Intiassa. Kotikaupungissaan Bombayssä tapahtuneen ensimmäisen tapauksen jälkeen Parveen kutsutaan brittihallinnon avuksi selvittämään Bombayn hallintoalueeseen kuuluvaa Kolhapurin edustustoa, jonka ”valvonnassa on kaksikymmentäviisi ruhtinaskuntaa ja läänitysaluetta Intian länsiosissa” (12). Vaikka romaanin tapahtumien maantieteellinen sijoittuminen ei olekaan todenmukaista, on se asiallisesti hyvin realistinen.

Brittiläinen Intia koostui 15 provinssista, joilla oli vuodesta 1919 alkaen laaja itsehallinto. Kokonaisuuteen kuului lisäksi yli 500 ruhtinaskuntaa (princely states), jotka eivät kuitenkaan olleet suoraan brittihallinnon alaisuudessa vaan niitä johtivat intialaiset ruhtinaat. Kaiken kaikkiaan ”Iso-Britannia hallitsi noin 60:tä prosenttia Intian niemimaasta. … Hallitsijat maksoivat briteille mittavat verot rahana ja sato-osuuksina siitä hyvästä, että heidän alueidensa ei tarvinnut alistua brittivallan alle” (13), joskin britit hoitivat ruhtinaskuntien ulkosuhteet, puolustus ja monet muut hallinnolliset asiat, eriasteisten sopimusten mukaan.

Avunpyynnön Parveenille esittää hänen ystävänsä Alicen isä, Sir David Hobson-Jones, kuvernöörin neuvonantaja. Ruhtinaskunta, jossa on ilmennyt selvittämistä vaativa ongelma, on Satapur, jonka maharadža Mahendra Rao oli kuollut koleraan ja vallanperijä, uusi maharadža Jiva Rao on vasta kymmenvuotias.  Itse ongelma on vanhan ja nuoren maharanin (ruhtinattaren), Jiva Raon äidin ja isoäidin, välinen ”katkera erimielisyys siitä, miten prinssin koulunkäynti pitäisi järjestää” (16).  Parveen hyväksyy tarjouksen ja saa vielä neuvoteltua palkkionsa säälliseksi.

Parveen lähtee kohti hankalaa määränpäätä, ensin junalla, sitten postivaunuilla ja myöhemmin kantotuolillakin. Satapurissa Parveenin ottaa vastaan brittihallinnon asiainhoitaja Colin Sandringham. Vaikkei briteillä ollutkaan valtaa ruhtinaskunnissa, he toimivat välittäjinä ristiriitatilanteissa. Tähän tarvittiin Sandringhamin kaltaisia asiainhoitajia – ja nyt Parveenia. Kaikessa hiljaisuudessa Parveen kuului Kongressipuolueeseen, jota oli vuodesta 1920 johtanut Mohandas Gandhi. Se ajoi avoimesti Intian itsenäisyyttä. Parveenin tavatessa Gandhin, tämä oli toivonut hänen rohkaisevan ”lisää naisia liittymään toimintaan” (28). Brittihallinnon näkökulmasta tässä olisi ollut selkeä intressiristiriita, mutta Parveenin jäsenyys ei ollut tullut ilmi. Tarinassa on siis selkeä antikolonialistinen poliittinenkin vire. Tähän liittyvät myös Intian sähkö- ja rautatieverkkojen laajentamiseen liittyvät hankkeet. Niin Masseyn Rei Shimura -dekkareissa kuin nyt Parveen Mistry -tarinoissa keskeistä on naisten aseman ja mahdollisuuksien pohdinta. Parveenin kohdalla kyse on kulttuurishistoriallisen taitekohdan korostamisessa. Vaikka Intian itsenäistymisprosessi on tavallisesti kuvattu hyvin patriarkaalisesti, Masseyn naiset toimivat ”malliesimerkkinä intialaisten naisten voimasta” (392).

Masseyn romaanissa sekoittuvat niin Intian sisäiset ja paikalliset kasti-, uskonto- ja palatsivastakkainasettelut kuin laajemmat kolonialistiset taloudelliset, poliittiset ja valtakuviot. Jälleen kerran oman erityisvärinsä antaa Parveenin kuuluminen parsivähemmistöön. Näin tavanomainen ja monissa muissa teoksissa keskeinen hindu–muslimi -vastakkainasettelu jää syrjään, tai ainakin vähemmälle huomiolle. Parveenin katse, ja häneen itseensä kohdistunut mielenkiinto, ohjaa lukijaa pohtimaan ”ulkopuolisen” silmin.

Tämä asetelma on, monien muiden diasporisista positioista kirjoitettujen teosten lailla, ongelmallinen, koska kohdeyleisö ei ole se, josta kirjoitetaan, vaan muu, erityisesti länsimainen kirjallisuuden kuluttajien joukko. Tähän viittaa myös teoksen loppuun liitetty sanasto, jossa selitetään lyhyesti joitain tekstissä esiintyviä sanoja ja käsitteitä, vaikkei niistä useimmiten mainita, mistä kielestä tai kontekstista ne juontuvat tai kumpuavat. Kaikista näistä varauksista huolimatta Masseyn tarina on hyvin luettava, kiinnostava, jopa jännittävä.

 

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

 

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

 

Linkki Mistryn ensimmäisen tapauksen arvioon Café Voltairessa:

http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2020/07/bombayn-ensimmainen-naispuolinen.html

 

Lyhyt kuvaus romaanista suomalaisen kustantaja Gummeruksen sivuilla:

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512416578/satapurin-jalokivi/

 

Sujata Masseyn kotisivut:

https://sujatamassey.com

 

**

 

Kuva: Gummerus

perjantai 19. helmikuuta 2021

PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Guermantesin tie 2

 Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä: Guermantesin tie 2. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava, 1986. 384 s.

H.K. Riikonen kirjoittaa:

Marcel Proustin romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä suomennoksen kuudes nide, Guermantesin tie 2, alkaa jaksolla, joka kuvaa kertojan isoäidin sairautta ja kuolemaa. Kyseessä on yksi kirjallisuuden suurista kuolinkohtauksista. Kuvauksen keskiössä on kuoleva isoäiti, mutta yhtä huomionarvoisia ovat hänen ympärillään häärivät omaiset, lääkärit ja palvelijatar Françoise. Etenkin lääkärien osuus on kuvattu groteskein kääntein. Paikalle saapuu erikoislääkäri ”laukku pullollaan potilaittensa nuhaa kuin Aioloksen talli!”. Koska isoäiti kieltäytyy tutkimuksista, erikoislääkäri tutkii muiden nenät; hän on nimittäin sitä mieltä, että ”migreeni ja ripuli, sokeritauti ja sydänviat ovat vain väärin ymmärrettyjä nenän sairauksia”. Hän onnistuu tartuttamaan kaikkiin nenä- ja kurkkutulehduksen.

Toinen paikalle saapuva lääkäri, tohtori Dieulafoy, on vähintään yhtä groteski hahmo. Hän oli ”suuri lääkäri ja ihailtava opettaja, mutta näihin kahteen rooliin, joissa hän oli aivan erinomainen on liitettävä kolmas, jossa hän esiintyi neljäkymmentä vuotta ilman kilpailijaa, yhtä omaperäinen kuin uskotun ystävän, pajatson tai ylevän isän osa, ja jonka ydin oli siinä, että hän kävi toteamassa kuolinkamppailun tai kuolemantapauksen. Jo hänen nimestään heijastui arvokkuus, jolla hän osastaan suoriutui, ja kun palvelijatar tuli ilmoittamaan: ”Tohtori Dieulafoy”, olisi voinut luulla olevansa Molièren talossa.”

Näiden groteskien hahmojen vastapainoksi jakso päättyy vaikuttavaan, omalla tavallaan harmoniseen vainajan kuvaukseen, jonka päätössanat ovat Proustin kauneinta proosaa: ”Elämä oli poistuessaan vienyt muassaan tuottamansa pettymykset. Hymy näytti kohonneen hänen huulilleen. Kuin keskiajan kuvanveistäjän kuolema oli laskenut isoäitini hänen viimeiselle leposijalleen nuoren tytön hahmossa.” Kertojan ja hänen äitinsä suru isoäidin kuoleman johdosta ja isoäitiin liittyvät muistot ovat vaikuttavasti esillä myös jatkossa, Sodoma ja Gomorra 2:ssa.

Jatkossa kertojan elämään tulee uudelleen Albertine. Kertoja joutuu pohtimaan yleisemminkin suhdettaan naisiin, jotka hän rinnastaa keräilykohteisiin. On tosin järkevämpää kerätä naisia kuin postimerkkejä tai vanhoja nuuskarasioita, mutta kokoelman pitäisi ”osoittaa miten vaarallista on pitää vain yhtä naista eikä useampia”. Kertoja menee osin tapahtumien edelle viitaten myöhempään suhteeseensa Albertineen, mutta palaa nykyhetkeen: ”Tässä ja nyt minun tulee vain valittaa sitä, etten tyytynyt viisaasti keräilemään naisia niin kuin esimerkiksi vanhoja nenälaseja, joita ei koskaan tunnu kertyvän tarpeeksi lasikuvun alle, missä aina on tilaa uudelle ja muita harvinaisemmalle lornjetille.”

Kun kertoja on käsitellyt tapaamistaan Robert de Saint-Loup’n kanssa, keskeiselle sijalle nousee kuvaus Guermantesin salongista ja Guermantesin herttuan ja herttuattaren seurapiiristä, johon kertojakin on päässyt. Keskeisiä muita hahmoja ovat Parman prinsessa, ruhtinas von Faffenheim ja Agrigenten ruhtinas. Kuvaus ei ole seurapiirejä imarteleva. Herttualla on sarja rakastajattaria, joista viimeisintä, varakreivitär d’Arpajonia, herttua oli ”niin suuresti rakastanut, että oli pakottanut hänet lähettämään itselleen jopa kymmenen sähkettä päivässä (mikä kävi jonkin verran herttuattaren hermoille), vaihtoi hänen kanssaan kuulumisia kirjekyyhkysten välityksellä Guermantesissa ollessaan ja oli pitkään ollut niin riippuvainen tästä naisesta, että sinä talvena joka hänen piti viettää Parmassa hän kävi kerran viikossa Pariisissa, vaikka matkaan kului kaksi päivää, tavatakseen rakastajattarensa.”

Seurapiirihahmojen puheista ei puutu puolivillaisuuksia eikä ilkeyksiä. Jälkimmäisten esittäjänä kunnostautuu etenkin Guermantesin herttuatar. Kun kenraali Montserfeuil on seitsemän kertaa hävinnyt vaaleissa, hänen kerrotaan lohduttautuneen tekemällä uuden lapsen vaimolleen. Parman prinsessan huudahdettua ”Onko tämä onneton Madame de Montserfeuil taas raskaana”, Oriana de Guermantes toteaa: ”On kuin onkin /…/, hänen vatsansa on ainoa piirikunta missä kenraali-parka ei koskaan ole joutunut tappiolle.”

Kertojalla on tiedossaan myös kaikenlaisia tapauksia seuraelämästä, jossa joudutaan pohtimaan, kuka on sovelias vierailemaan missäkin ja millaisia vieraita voidaan kutsua. Pyrkimys soveliaisuuden noudattamiseen voi johtaa koomiseen lopputulokseen. Järjestäessään iltapäiväkutsut keisari Napoleonin veljentyttären prinsessa Mathilden kunniaksi kutsuja arveli, että vieraiksi voidaan kutsua vain bonapartisteja, koska kuningasvallan kannattajat olisivat voineet tehdä epäedullisen vaikutuksen Hänen Keisarilliseen Korkeuteensa. Bonapartistien löytäminen oli kuitenkin hankalaa. Niinpä prinsessa, ”jonka salongissa Faubourg Saint-Germainin kerma kokoontui, hämmästyi aika lailla kun hän Madame de Courvoisier’n luona tapasi vain erään tunnetun kuokkavieraan, keisarikunnan aikaisen poliisipäällikön lesken, postilaitoksen johtajan lesken ja muutamia muita henkilöitä jotka kaikki olivat kuuluisia paitsi uskollisuudestaan Napoleon III:tta kohtaan myös typeryydestään ja pitkäpiimäisyydestään.” Prinsessa Mathilde suhtautuu kuitenkin tilanteeseen lempeästi ja antaa ”ruhtinaallisen suosionsa sataa näitten kovanonnen kummajaisten päälle”.

Kaikesta kritiikistä ja ironiasta huolimatta kertojan kannalta seurustelulla aatelisten seurapiireissä on kuitenkin myös ilmeiset etunsa. Aatelisilta, samoin kuin talonpojilta, voi nimittäin oppia kaikenlaista entisaikojen elämään, tapoihin ja tottumuksiin liittyvää, kaikenlaista sellaista, mistä ”raharuhtinailla” ei ole aavistustakaan. Lisäksi aristokraattisilla keskusteluilla Madame de Guermantesin luona oli se etu, että niissä käytettiin erinomaista ranskan kieltä.

Guermantesien illallisilta kertoja kiiruhtaa paroni de Charlusin, Guermantesin herttuan veljen, luokse kellon ollessa jo yksitoista illalla. Kertoja, kuten niin monet 1900-luvun alun kirjailijat, kiinnittää huomionsa kuvattavansa päähän: ”Jo suurenmoisen ja samalla luotaantyöntävän päänsä ansiosta hän vei voiton kaikista sukulaisistaan; mieleen tuli lähinnä vanhentunut Apollo, joskin näytti siltä kuin sapenkarvainen sylki olisi koska tahansa voinut valahtaa vääntyneestä suusta; mutta älykkyys, sitä ei voinut kieltää, avasi hänelle kuin laaja kompassinkiertämä näkymiä, jotka ikuisesti pysyisivät Guermantesin herttuan ulottumattomissa.”

Vierailusta muodostuu fiasko alkaen jo siitä, että tuntematta paronin tapoja kertoja on erehtynyt kysymään, pitäisikö hänen välttämättä seistä: ”Enhän voinut tietää, että maalla ollessaan, Charlusin linnassa, hänellä oli tapana päivällisen jälkeen leikkiä kuningasta, asettua mukavasti nojatuoliinsa tupakkahuoneessa ja antaa vieraittensa seistä ympärillään.” Paroni vuodattaa suoranaisen syytöspuheen kertojaa vastaan. Hänen käyttäytymisensä on muutenkin kovin erikoista ja ennakoimatonta. Hän tosin saattaa kertojan kotiin, mutta lopuksi hän toteaa tälle, että hänen osansa on nyt päättynyt”. Paronin käytös tulee ymmärrettävämmäksi seuraavassa osassa, Sodoma 1:ssa, jossa tuodaan esille myös hänen homoseksuaalisuutensa.

Proustin romaanisarjassa kohdataan toisinaan pitkänkin välimatkan päästä aikaisemmin tavattuja henkilöitä. Guermantesin tie 2:n lopussa kertoja tapaa Charles Swannin, nyt jo vanhentuneena ja sairaana. Swannin esikuvana on pidetty seurapiireissä ja kirjallisissa piireissä liikkunutta Charles Haasia; myös hänen nimensä vilahtaa loppujaksossa.

Niitä moninaisia uusia asioita, joita kertojan elämään romaanisarjan kuluessa ilmaantuu, ovat Guermantesin tie 2:ssa ohimennen mainitut autot ja lentokoneet. Niihin kuuluu myös eräs asusteisiin liittyvä uutuus. Kertoja vetää kutsuista pois lähtiessään jalkaansa ”amerikkalaiset kumijalkineet”, kalossit. Paikalle sattuva Parman prinsessa, joka on teoksessa jo aikaisemmin huvittavalla tavalla innostunut kaikesta uudesta, mitä hän kutsuilla näkee, pitää kalosseja hienona keksintönä ja käytännöllisinä, aihe, joka aiheuttaa jonkin verran keskustelua myös James Joycen novellissa ”Kuolleet”.

James Joycen novellissa ”Murattipäivä komitean istuntohuoneessa” väitellään kuningas Edward VII:stä ja hänen Irlannin-vierailustaan (kohta, joka osaltaan aiheutti Dublinilaisia-novellikokoelman julkaisemisen lykkääntymisen). Kuningas Edward on esillä myös Proustilla. Madame de Guermantesin mielestä hän on miellyttävä, mutkaton ja ”terävämpi kuin luulisikaan”. Ruhtinas von Faffenheimilla on toinen käsitys. Hänen mielestään, jos Edward Walesin prinssinä ollessaan olisi ollut tavallinen yksityishenkilö, ”sellaista kerhoa ei olisi ollutkaan joka ei olisi antanut hänelle porttikieltoa”.

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

tiistai 19. tammikuuta 2021

PROFESSORIPOOLI: Wisława Szymborskan valitut runot: Maailma runojen näyttämönä

 

Wisława Szymborskan Hetki [valitut runot]. Suom. Martti Puukko. Helsinki: LIKE, 2004.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Ensin härkää sarvista: Voiko vuonna 2012 kuolleen kirjailijan tuotantoa jo tässä vaiheessa kutsua klassiseksi ja näin antaa ymmärtää, että se tulee jäämään kirjallisuudenhistoriaan? Väittäisin, että tässä tapauksessa voi. Ensiksi, puolalainen runoilija Wisława Szymborska kirjoitti laadukkaita runoja jo yli viisikymmentä vuotta sitten, ja toiseksi, vuonna 1996 myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto on ainakin hänen tapauksessaan laadun merkki. Pentti Saarikoski kirjoittaa Hämärän tanssien (1983) alkusivuilla: ”Yritän puhua niin yksinkertaisesti että aikuinenkin ymmärtää”, ja samaan pyrkii Szymborskakin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heidän runonsa olisivat millään lailla yksiulotteisia.

Suomeksi Szymborskan valittuja runoja löytyy kolme laajempaa kokoelmaa, yksi Jussi Rostilta ja kaksi Martti Puukolta. Näistä ehkä kattavin on Puukon Hetki (2004), josta löytyy runoja 1940-luvulta julkaisuvuoteen asti (Rostin kokoelman toinen laitos kattaa vuodet 1957–2003). Lisäksi Puukon alkusanoista käy ilmi, että hän tapasi Szymborskan useita kertoja, minkä perusteella hän lyhyesti kuvaa runoilijan elämää. Puukon suomennokset tuntuvat sympaattisen eleettömästi seuraavan Szymborskan selkeää kielenkäyttöä ja mahdollisuuksien mukaan runojen rytmiä ja riimittelyä. Puhun tässä puolaa osaamattomana, mutta kuitenkin vakuuttuneena vertailtuani Puukkoa ruotsin- ja englanninkielisiin käännöksiin (Anders Bodegård / Adam Czerniawski).

”Ihmisiä sillalla”

Hyvän kuvan Szymborskan lyriikasta saa runosta ”Ihmisiä sillalla” (1986), joka on niin keskeinen hänen tuotannossaan, että niin Rosti kuin Czerniawski ovat nimenneet käännöksensä sen mukaan. Aluksi siinä mainitaan merkillinen planeetta ja sen ajan armoilla olevia ihmisiä. Sitten se siirtyy kuvaamaan japanilaisen puupiirtäjän Hiroshige Utagawan ”Ihmisiä sillalla” (1850-luku), eli teosta, joka pysäyttää ajan hetkeen, jolloin ihmiset kiiruhtavat sadekuuroa pakoon sillalla. Tässä Szymborska jatkaa ikivanhaa ut pictura poesis -perinnettä eli kuvaa taideteosta sanoilla. Sitten hän pohtii taideteoksen katsojia ja heidän liikuttumistaan. Runo loppuu näin:

On jopa heitä, joille sekään ei riitä.

He kuulevat jopa sateen kohinan,

tuntevat pisaroiden viileyden kaulallaan ja selässään,

he katsovat siltaa ja ihmisiä,

kuin näkisivät siellä itsensä,

juoksemassa ikuista juoksua

loppumattomalla tiellä, koskaan päättymättömällä taipaleella

ja röyhkeydessään he uskovat

että niin asia onkin.

Nämä rivit näyttävät antavan suhteellisen suorasukaisen näkemyksen taideteoksen tulkinnasta. Kun niitä tarkastelee tarkemmin, huomaa, että katsojat ovat tulkintansa kautta taulussa, jossa he monipuolisesti aistivat sateen (kuulevat/tuntevat/katsovat). Vaikka he ovat vain tuossa ainoassa hetkessä, heidän juoksunsa sillalla muuttuu heille allegoriaksi heidän omasta elämästään, mitä runominä pitää röyhkeänä. Näin näkökulma vaihtuu avaruudesta ihmisiin, hetkestä elämänjuoksuun, klassisesta japanilaisesta puupiirroksesta sen allegoriseen tulkintaan tänä päivänä, ja tulkinnasta sen kritiikkiin. Kuka katselee mitä, mistä, miten ja milloin?

Jalat maan päällä ja pää pilvissä

Szymborskalla on jalat maassa silloinkin, kun ajalliset, kehitysopilliset ja avaruudelliset perspektiivit huimaavat. Hänen enkelissään ei ole juurikaan Rilken romanttisuutta, vaan se on ”munanvalkuaisista tehty”, ”suoraan Korkeastaveisusta [sic] oleva elävistä rauhasista koostuva leija”, jonka vieressä kivi ”omalla arkaistisella ja yksinkertaisella tavallaan / näkee elämän epäonnistuneiden yritysten ketjuna” (”Saapuminen”). Usein mukana on myös ripaus huumoria. Runossa ”Rubensin naiset” muistetaan myös pyöreiden naisten laihoja sisaria ja heidän laskettavissa olevia kylkiluitaan: ”Kolmastoista vuosisata antaisi heille kullatun taustan. / Kahdeskymmenes – valkokankaan”. Moraali käy silloin tällöin ilmi, yleensä epäsuorasti. Runossa ”Viha” nähdään ”kuinka hyväkuntoisena se onkaan pysynyt / vuosisadallamme”, kun ”sen kasvot vääristyvät / intohimon palosta”. Tai sitten ”kirjoittaja” pohtii, kuinka sodissa ”häviävät aina molemmat osapuolet”, mikä myös pätee ”ihmisten ylentämisestä (sic!) toisten / yläpuolelle” (”Arvio kirjoittamattomasta runosta”).

Vanha latinankielinen sananparsi kuvaa osuvasti Szymborskan poetiikkaa: audiatur et altera pars, täytyy kuulla myös toista osapuolta. Jopa Hitler saa himpun verran ymmärrystä, kun puhujana on hänen rakas susikoiransa (”Historiaan sotkeutuneen koiran monologi”). Aika voi olla pitkäpartainen vanhus tai ”koiranpentu, / joka hyppii likaisine käpälineen / meidän vastasyntyneiden ja juuri heränneiden petivaatteiden päälle” – molemmat yhtä tosia näkemyksiä (”Mielikuvan vaihto”). Rakastettu nähdään yleensä hänenä, mutta pujahtaa kerran sinuna minän lakanoihin: ”Ja niin vain siinä minulle on käynyt, että olen luonasi. / Ja en näe siinä todellakaan mitään tavanomaista”. Joskus vähemmän on enemmän: kuinka paljon arkisen rakkauden taikaa onkaan noissa kahdessa rivissä!

Harva kirjailija pystyy näkemään ihmiselämän niin etäältä ja samalla niin läheltä kuin Szymborska. Ei siis ole yllättävää, että eräs toistuva kuva on elämästä näyttämönä. Esitys on tuolla, sitä katsomme, samalla kun tiedämme, että se kertoo meistä kaiken, jopa sen nurjan puolen, jonka emme soisi olevan päivänvalossa. Runoilija kirjoittaa siitä, ”Mitä todella oli, / ja mikä vain hädintuskin vaikutti siltä / tähtien välisellä ja tähtien alla / olevalla näyttämöllä, näytöksessä / jossa sisäänpääsylipun lisäksi / ulospääsylippu on pakollinen” (”Luettelo”).

Kirje taivaaseen

Hyvä Wisława (jos sallit),

Tämä on jotensakin hypoteettinen pyyntö, mutta pyyntö kuitenkin. Jos sattuisin pääsemään taivaaseen, niin mikäli siellä sallitaan sellainen pieni pahe kuin tupakointi, voisin, jos sopii, tuoda sinulle topan tupakkaa, joka taisi olla sinulle kovin rakasta. Voisit siinä tuprutella, ja samalla voisimme yhdessä hetken seurata noita hellyttävän ja raivostuttavan surkuhupaisia kaksijalkaisia maan päällä. Se kun taitaa olla maailmankaikkeuden parasta teatteria, jota sinä jo mielenkiinnolla seurasit ollessasi keskuudessamme. Siitä kertoo pieni hymynvirneesi valokuvissa – niin ja runosi.

Eräs ihailijasi Suomesta

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.