PROFESSORIPOOLI: Cao Xueqinin ja Gao En Punaisen huoneen uni: Jadekiven tarina

Cao Xueqin ja Gao E: Punaisen huoneen uni. Hung Luo Meng (1791). Suom. Jorma Partanen. Jyväskylä: Gummerus, 1957.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Kiinan kirjallisuudessa sanotaan olevan neljä klassikkoromaania: Kolmen kuningaskunnan kertomus (Sanguo yanyi), Lännenmatkan muistelmat (Xiyouji), Vesirajan tarinat (Shui hu zhuan) ja Punaisen huoneen uni (Hongluo meng). Ne ilmestyivät 1400-luvulta 1700-luvulle ja koostuvat kaikki yli kahdestatuhannesta sivusta. Viimeisin näistä, 1790-luvun alussa ilmestynyt Punaisen huoneen uni, syrjäytti suositun mutta paheksutun, eroottista kuvausta sisältävän teoksen Luumunkukka kultamaljassa (Jinpingmei, 1610), jonka Jorma Partanen suomensi otsikolla Chin ping mei. Hsi Menin ja hänen kuuden vaimonsa elämäntarina vuonna 1955. Näin klassikkoromaaneja on oikeastaan viisi.

Partanen käänsi lyhennetyn laitoksen Luumunkukasta kultamaljassa ruotsin-, englannin- ja saksankielisten käännösten pohjalta ja kaksi vuotta myöhemmin Punaisen huoneen unen saksankielisen Franz Kuhnin lyhennelmän pohjalta. Kun muita teoksia ole suomennettu, voidaan sanoa, että suomalaiselle sinologille olisi tilaus tehdä kulttuuriteko niiden kääntämisessä. Romaanit ovat sinällään kertomusten aarreaittoja, mutta antavat myös aivan erilaisen näkemyksen proosan historiasta ja valottavat länsimaista käsitystämme romaanin kehityksestä ja ominaispiirteistä. Punaisen huoneen unen kirjoitti kaksi miestä: 1700-luvun alkupuolella Cao Xueqin sai valmiiksi kirjan 80 ensimmäistä lukua ja vuosisadan lopulla Gao E lisäsi 40 puuttuvaa lukua (romaaneissa kun kuului olla 120 lukua).

Punaisen huoneen unen merkitystä kuvaa ehkä parhaiten kriitikko Anthony Westin näkemys, että romaani on kiinalaisille sitä, mitä Karamazovin veljekset on venäläisille ja Kadonnutta aikaa etsimässä ranskalaisille. Ymmärrettävästi romaani on keskeinen kiinalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa. Kuka kirjoitti mitäkin ja millä tarkoitusperillä, on romaaniin keskittyvän tieteenhaaran hong xuen (eli puna-logian) keskeisiä kiistoja.

Allegoriaa ja realismia
Suomennoksen 670-sivuinen lyhennetty versiokin Punaisen huoneen unesta antaa osviittaa siitä, kuinka omintakeinen kiinalainen romaani on. Kehyskertomus kertoo jadekivestä, jonka jumalatar jätti käyttämättä korjatessaan taivaanpatsasta ja joka nyt haluaa oppia maanpäällisestä elämästä. Sen tietä Harhan valtakunnassa siivittää kaksi munkkia, buddhalainen ja taolainen. Ylhäisöperheen poika Pao Yü saa kiven ja se kulkee hänen mukaansa läpi elämän. Hänen tarinansa on kiven tarina ja päinvastoin, mikä käy paremmin ilmi englanninkielisten kattavien käännösten paljon laajemmasta ja metafiktiivisestä kehyksestä. Klassisessa kiinalaisessa proosassa muuten jokainen luku on tuplaluku, eli siinä on kaksi erilaista kertomusta, jotka heijastavat toisiaan eri tavoin. Näin eräänlainen dialektisuus on rakenteellinen osa kerrontaa. Nobel-palkitun Mo Yanin romaani Seitsemän elämääni (2006, suom. 2013) käyttää myös tätä muotoa loppua lukuun ottamatta.

Partasenkin suomennoksessa viitataan uskonnolliseen kehystarinaan, kun Suuren tyhjyyden harhamaailman pilareissa lukee: ”Harha todeksi, tosi harhaksi. / Ei-mikään joksikin, jokin ei-miksikään”. Tässä on kyse niin buddhalaisesta näkemyksestä maailman harhasta kuin mielikuvituksen luomasta fiktiosta. Pao Yün elämänkulku on siten nähtävä sekä allegoriana että mielikuvituksen tuotteena. Sitä paitsi kiinalaista 1700-luvun ylhäisöelämää kuvataan niin tarkalla, osin jopa psykologisella realismilla, että Jian-suvun vajoamista köyhyyteen voidaan rinnastaa Anton Tšehovin näytelmiin tai Booth Tarkingtonin ja William Faulknerin romaaneihin.

Kiinalainen Kauniit ja rohkeat fantasialla höystettynä
Punaisen huoneen uni sisältää muitakin lajityyppejä. Se on myös rakkausromaani: Pao Yü rakastuu kahteen serkkuunsa Tai Yühun ja Pao Chaihin. Tässäkin on allegoriaa, sillä edellisen nimi tarkoittaa ’sinimustaa jadea’ ja Pao Yün nimi ’arvokasta jadea’, eli he ovat sielunkumppaneita, kun taas Pao Yün ja Pao Chain suhde osin kuvastaa lihallista rakkautta. Tämän lisäksi päähenkilöllä on suhteita palvelustyttöjen ja kamarineitien kanssa, mitä yleensä kuvataan tyylikkäällä ellipsillä: he harjoittavat ”vanhaa tapaa, jonka tyhjentävä kuvaus lienee tarpeeton”. Kohtaaminen, johon tässä viitataan, tapahtuu Pao Yün unessa, jossa hänelle veisataan henkilauluja ”Punaisen huoneen unesta”. Romaanin otsikko ilmentää näin sekä unta ja hengellisyyttä että todellisuutta ja lihallisuutta. Suhteiden ja rakkaussuhteiden kuvauksia on niin paljon, että Kauniiden ja rohkeiden ihmissuhdekommervenkit ovat pientä tähän verrattuna – paitsi ettei lapsia paljon siitetä.

Kun kiinalaisissa romaaneissa – myös tänä päivänä (esim. Mo Yan) – fantasia ja realismi kietoutuvat toisiinsa, ei ole yllättävää, että Punaisen huoneen unesta löytyy noitia, fantasiaolentoja, merirosvoja, ritareita, aaveita ja muita kiehtovia henkiolentoja, varsinkin alkuperäisessä romaanissa, jossa on noin 400 sivuhenkilöä. Eli jos joku pitää venäläisten romaanien henkilögalleriaa liian vaikeaselkoisena, tässä on vielä enemmän purtavaa, ei vähiten siksi, että kiinalaisten nimien ja kutsumanimien oppimisessa menee tovi. On siis ymmärrettävää, että Kuhn ja siten myös Partanen ovat poistaneet suuren osan sivuhenkilöistä.

Kehitysromaani ja (suhteellisen) onnellinen loppu
Mitä tähän soppaan vielä voisi lisätä? Gao E lopettaa romaanin tavalla, joka tekee siitä eräänlaisen allegorisen kehitysromaanin. Kun suomeksi käännetystä teoksesta on lukenut yli 600 sivua (ja alkuperäisessä yli 2 500 sivua) Pao Yün ja hänen perheensä vaiheista, on yllättävää huomata, että päähenkilö on vasta yhdeksäntoistavuotias nuori mies. Tässä vaiheessa hän kuitenkin ryhdistäytyy ja hänen elinkaarensa saa kehitysromaaninomaisen lopun, mikä ei olisi ollut mahdollista länsimaisen modernin kirjallisuuden perhetragedioissa.

Uskonnollinen allegoria saatetaan kuitenkin päätökseen suhteellisen nykyaikaisella tavalla ja kehyskertomuksen jadekiven merkitystä syvennetään, taas kerran yksityiskohtaisemmin lyhentämättömässä teoksessa. En paljasta, mitä viimeisessä luvussa tapahtuu, mutta siinä käydään muun muassa leikkisää polemiikkaa kaunokirjallisuuden ja elämän merkityksestä.

Voiko yksi romaani tarjota enempää?

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden professori.

Romaani on kokonaisuudessaan käännetty englanniksi kaksi kertaa: A Dream of Red Mansions. Käänt. Yang Xianyi ja Gladys Yang. Beijing: Foreign Languages Press, 1978–1980 (nid. 2004) ja The Story of the Stone. Käänt. David Hawkes (luvut 1–80) ja John Minford (luvut 81–120). Lontoo: Penguin, 1973–1986.

PROFESSORIPOOLI: Voltairen Candide

Voltaire: Candide (1759). Suom. J. A. Hollo. Helsinki: Tammi 1973 (3. p.).

Liisa Steinby kirjoittaa:

Suomentaja J. A. Hollo kutsuu esipuheessaan Voltairen Candidea pienoisromaaniksi (tarkemmin sanoen ”pikkuromaaniksi”). Kirjallisuushistoriallisesti osuvampi nimitys voisi olla valistusajan satiirinen proosakertomus. Candide on nimittäin kaukana siitä, mitä olemme tottuneet odottamaan romaanilta: henkilöhahmoja, joihin voisimme samaistua, ja fiktiivistä maailmaa, johon voisimme eläytyä. Samaistuminen ja eläytyminen eivät olleet tässä Voltairen tavoitteita vaan pikemminkin satiiri, jolla lukijaa hauskutetaan, ja samalla tarinan tapahtumien esittäminen tähtää tietyn filosofisen näkemyksen kumoamiseen. Tämä näkemys on Leibnizin oppi siitä, miten maailmamme on välttämättä paras mahdollinen, koska Jumala, kaikkivoipa ja hyvä, on valinnut sen kaikkien loogisesti mahdollisten maailmojen joukosta. Valistuksen aikakaudella vallinneen klassisen kirjallisuuskäsityksen mukaisesti kirjailija lähtee tietystä yleisestä ideasta, jonka kuvitukseksi ja todistukseksi hän esittää fiktiivisen kertomuksensa. Näin hän toteuttaa vaatimukset lukijan ”huvittamisesta” ja samalla hänen opettamisestaan kiinnostavan ja hauskan kertomuksen kautta. Tyypillistä valistusajattelua tässä on ihmisten järjettömyyden, suvaitsemattomuuden, omanvoitonpyynnin ja julmuuden esittäminen satiiris-kriittisestä perspektiivistä.

Päähenkilön, saksalaisen aatelismiehen Candiden kotiopettaja Pangloss julistaa Leibnizin oppia. Päähenkilön ja sivuhenkilöiden kokemukset osoittavat kuitenkin päinvastaista: maailma on mieletön ja ihmisen onnellisuuspyrinnöt turhiksi tekevä. Voltairen satiirin iskevyys tulee siitä, että hänen kritiikin kohteensa ei ole pelkästään ihmisluonto yleensä – ihmisen järjettömyys, ahneus, irstaus ja julmuus – vaan hän kytkee kritiikkinsä oman aikansa todellisuuden ilmiöihin ja instituutioihin. Kytkentä tapahtuu tietenkin satiiristen pelkistysten ja kärjistysten ja nimeämisen eikä lavean realistisen kuvauksen kautta. Tämä oman ajan todellisuuteen ankkuroiminen, vaikkakin satiirikon kevyellä kädellä, on yksi piirre, joka erottaa Candiden barokkiromaanista tai -romanssista, jonka tapahtumakaavaa se periaatteessa noudattaa. Barokkiromaanin jo myöhäisantiikista periytyvän kaavan mukaan teoksen alussa ylhäisöön kuuluva rakastavainen pari joutuu erotetuksi toisistaan, ja kumpikin joutuu kokemaan monenlaisia – stereotyyppisiä – vastuksia ja seikkailuja, kuten valtaistuimen menettämisen, merihätään ja merirosvojen vangiksi joutumisen, orjaksi myymisen, vastenmielisen kosijan ahdistelemaksi joutumisen, sotia ja taisteluita, uhkan joutua poltetuksi roviolla. Sekä sankari että sankaritar selviävät kuitenkin kaikista näistä koettelemuksista hyveensä ja uskollisuutensa säilyttäen, pääsevät lopulta entiseen asemaansa ja saavat toisensa. Onnellisessa lopussa hyve on saanut palkkionsa ja pahat ovat saaneet palkkansa, ja välissä olevat onnettomuudet ovat pääparin kannalta katsoen menneet ohi jälkiä jättämättä. Candide tulvii samantapaisia onnettomuuksia kuin barokkiromaani: sodat, taistelut, roviolla polttamiset, teloittamiset, raiskaukset, merirosvot, omaisuuden ja aseman menetykset seuraavat toisiaan. Nyt ei kuitenkaan ole kysymys abstraktista hyveellisten ja paheellisten välisestä kamppailusta, vaan ihmisten mielettömyydet ja julmuudet kytketään aikalaistodellisuuteen, joka näytetään satiirisessa valossa. Esimerkiksi rakastavaisten alussa tapahtuva ero motivoidaan aateliskalenterista käsin. Candidesta sanotaan, että hän oli saksalaisen paronin sisaren ja lähiseudun aatelismiehen avioton lapsi, koska vanhemmat eivät olleet voineet solmia avioliittoa arvoasemiensa erilaisuuden vuoksi: mies ”ei ollut voinut todistaa aateluuttansa kauemmaksi kuin seitsemänteenkymmenenteen ensimmäiseen polveen”. Tämän takia Candide karkotetaan kotoaan hänen suudeltuaan paronin tytärtä Kunigundea. Tästä alkavat kummankin osapuolen seikkailut, kertomuksen päälinjan seuratessa Candidea.

Candide joutuu kokemaan sodan mielettömyyden ja julmuuden ensin eurooppalaisena ja sitten muhamettilaisena versiona, jossa on kysymys emiirin 50 pojan välisestä 50-kertaisesta sisällissodasta. Uskonkiihko sekä erityisesti katolisen kirkon turmeltuneisuus tulee esille useissa eri muodoissa: espanjalaisessa inkvisitiossa, paavin antikristukseksi julistavien saarnaajien kiihkomielisyydessä, paavin tyttären [!] lähes kuninkaallisessa asemassa, jesuiittahallinnon julmuuksissa. Kuvataan sukupuolitautien tuomista Uudesta Maailmasta Eurooppaan ja niiden leviämistä munkeilta prostituoiduille, näiltä aatelisille jne. Maailmanjärjestyksestä vastaavaa Jumalaa syytetään suoraan kohdassa, jossa Candide osuu Lissaboniin juuri silloin, kun maajäristys tuhoaa suurimman osan kaupunkia ja kymmeniä tuhansia ihmisiä kuolee. Pilkan kohteeksi joutuvat paitsi saksalaiset aatelisköyhimykset myös Pariisin seurapiirit, kirjalliset ja teatteripiirit mukaan lukien. Mutta myöskään ”villikansoille” ei anneta Rousseaun esittämää jalouden leimaa: Voltairen Etelä-Amerikkaan sijoittavat villit pitävät paviaaneja rakastajinaan, ja Candide ja hänen kumppaninsa säästyvät näiden kannibaalien ateriaksi joutumiselta vain, kun he saavat nämä vakuuttumaan siitä, että eivät ole jesuiittoja vaan päinvastoin jesuiittojen tappajia. Palattuaan Eurooppaan Candide kohtaa joukon eurooppalaisia kruununsa menettäneitä hallitsijoita, ja kun hän lopulta asettuu asumaan Konstantinopolin liepeille, hän joutuu näkemään, miten heikosti pää lepää turkkilaisten imperiumissa korkeissa asemissa olevien harteilla.

Candide saa lopulta Kunigundensa, mutta tarinan päätös ei ole sellainen kuin barokkiromaanissa eikä sellainen kuin sen tulisi olla parhaassa mahdollisessa maailmassa. Candide on tullut pahoinpidellyksi moneen kertaan sekä joutunut petkutetuksi niin, että hänen Uudesta Maailmasta tuomansa suuret rikkaudet ovat kadonneet ja hänelle on jäänyt lopulta vain taloröttelö puutarhoineen. Nimestään huolimatta – joka viittaa ironisesti barokkiromaaniin – hän on menettänyt omankin viattomuutensa: hän on paitsi ollut uskoton Kunigundelle myös tappanut. Kunigunde, toisin kuin barokkiromaanin sankarittaret, on paitsi pahoinpidelty myös raiskattu lukemattomia kertoja. Mikä pahinta, hän on menettänyt kauneutensa: hänestä on tullut ruma ja pahansisuinen. Tälle Voltaire ei vaivaudu esittämään mitään selitystä, vaikka sellainen olisi ollut helposti löydettävissä, puhutaanhan teoksessa esimerkiksi rutosta ja rampauttavasta kupasta. Voltaire ikään kuin lopussa myöntää suoraan, että kysymys on konventiosta ja sen tahallisesta rikkomisesta eikä mistään realistisesta kuvauksesta. Candide solmii lopulta vain vastentahtoisesti avioliiton kauneutensa menettäneen ja pahansisuisen Kunigunden kanssa. Eikä hän enää voi uskoa, että kysymyksessä olisi paras mahdollinen maailma. Hollo esittää esipuheen lopuksi, että Voltaire ei kuitenkaan päädy pessimismiin, koska romaanin päättävä Candiden vastaus Panglossin todisteluketjuun, että tämä maailma on kokemustemme perusteellakin kuitenkin se paras mahdollinen, tarjoaa jotakin muuta kuin pessimismiä: ”Hyvin sanottu, vastasi Candide, – mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme.” Puutarhan viljely ei kuitenkaan ole mikään sovitteluratkaisu Leibnizin optimismin ja kokemusten perusteella tarjolla olevan pessimismin välillä, vaan se resignaatiota koko kysymyksen suhteen. ”Hyvin sanottu” tarkoittaa oikeastaan ”Puhu mitä puhut”; vain sillä on merkitystä, mihin oikeasti pystymme vaikuttamaan. Ja se, mitä voimme saavuttaa, on paljon vähempi kuin unelmien täyttymys.

Voltairen pessimismin rajallisuus Candidessa tulee esille muualla kuin lopun ”puutarhafilosofiassa”. Se tulee esille siinä, että julistaessaan sodan, uskonkiihkon ja ihmisten turhamaisuuden, ahneuden ja julmuuden järjettömiksi hän ei ota näitä vitsauksia asioiden luontoon välttämättä kuuluvina ja siten väistämättöminä vaan jonakin, mistä voisi päästä ja tulisi päästä eroon. Satiirissa on kaikessa kitkeryydessään aina optimismin itu: se edellyttää, että lukijat voivat todellakin nähdä kuvatut asiat niin järjenvastaisina ja ihmisarvolle sopivina kuin tekijä on ne esittänyt.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Longos: Dafnis ja Khloe

Longos: Dafnis ja Khloe. Suomentanut Maarit Kaimio. Helsinki:WSOY, 1990.

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Jos kaunokirjallista teosta luonnehditaan viehättäväksi, se tuskin pääsee kaikkein kanonisoiduimpien klassikoiden joukkoon. Kuitenkin sellainen minor classic voi tuottaa lukijalle suurta nautintoa. Hyvän esimerkin tarjoaa antiikin Kreikan ns. romaaneihin kuuluva Longoksen Dafnis ja Khloe. Rakkaustarinan ja seikkailukertomuksen yhdistelminä kreikkalaiset romaanit noudattivat samaa kaavaa. Niissä rakastavaiset joutuvat erilleen toisistaan, kokevat tahoillaan laajalla maantieteellisellä alueella monenkirjavia vaiheita haaksirikkoja, merirosvoja ja oikeudenkäyntejä myöten, kunnes lopulta saavat toisensa. Kyseessä oli oman aikansa viihteellinen kirjallisuus, jolla ei ollut sijaa antiikin runous- tai tyyliopillisessa kirjallisuudessa. Vasta bysanttilaiset oppineet ryhtyivät kiinnittämään niihin huomiota.

Longos-nimisestä kirjailijasta ei tiedetä mitään, kuten ei juuri muistakaan kreikkalaisten romaanien kirjoittajista (hänet on tosin pyritty yhdistämään eräisiin Lesboksen Mytilenessä toimineisiin henkilöihin). Muidenkin kreikkalaisten romaanien tapaan myös Dafniksen ja Khloen ajoittaminen on hankalaa. Nähtävästi teos on kirjoitettu n. v. 200 jKr. Esipuheessaan tekijä kertoo olleensa metsästämässä Lesboksella ja saaneensa siellä näkemästään maalauksesta aiheen teokseensa (esipuheessa oleva ekfrasis, maalauksen verbaalinen kuvaus on tyypillistä kreikkalaiselle romaanille). Kuten Thukydides katsoi tarkoittaneensa Peloponnesolaissodan historiansa ikuiseksi aarteeksi, Longos sanoo tarkoittaneensa teoksensa ihmisille ilahduttavaksi omaisuudeksi.

Dafnis ja Khloe on kiinnostava muunnelma muiden kreikkalaisen romaanin tavallisista asetelmista. Laajan maantieteellisen alueen asemesta tapahtumat on sijoitettu rajatulle alueelle, Lesbos-saarelle. Vaihtelevien tapahtumapaikkojen asemesta siinä liikutaan maalaismaisemassa ja huomattavien nähtävyyksien asemesta luonnonnäkymillä on osuutensa. Kasvi- ja eläinmaailmasta on useita mainintoja. Henkilöt ovat paimenia ja kaikenlaista jo Theokritoksen pastoraaleista tuttua ainesta paimenhuilua ja eräitä nimiä myöten on mukana. Dafnis ja Khloe edustaakin kreikkalaisen romaanin pastoraalista muunnelmaa. Muutamaan kertaan kaupunkikin mainitaan, ja antiikin kirjallisuudessa itse asiassa varsin yleinen kaupungin ja maaseudun vastakohta-asetelma vilahtaa myös Longoksen romaanissa. Tavallisesti antiikin kirjallisuudessa kaupunkilaiselämän katsottiin edustavan turmeltuneisuutta.

Kertoja panee merkille kaikenlaista pientä ja sievää paimenrunouden ihanteiden mukaisesti. Dafniksen ja Khloen leikit ovat sellaisia, jotka sopivat, kuten kertoja toteaa, lapsille ja paimenille. Khloe punoo liljan varsista heinäsirkkahäkin ja siinä puuhassa unohtaa lampaansa.

Juonen tasolla mukana on kreikkalaisen romaanin tyypillisiä seikkailuvaiheita, kuten merirosovojen hyökkäys, samoin välikertomuksia, puheita (dialogin osuus jää vähäiseksi) ja onnellinen loppu. Lopulta löytölapsien Dafniksen ja Khloen syntyperä ja heitteillejätön syyt paljastuvat ja he saavat toisensa. Syntyperän tunnistamisessa apuna toimivat – kuten myöhemmässäkin viihteellisessä kirjallisuudessa – tunnusesineet.

Romaanin asetelmiin kuuluu myös pahan elementti. Gnathon /…/ "oli ihminen joka ei osannut muuta kuin syödä, juoda itsensä humalaan ja irstailla humalapäissään, sanalla sanoen hän oli pelkkää suuta ja vatsaa ja sitä mikä on navan alapuolella.” Gnathon aikoo myös ottaa Dafniksen väkisin, yrittäen ”saada tätä tarjoamaan itsensä takaapäin otettavaksi niin kuin kutut pukeille.” Yritys kuitenkin epäonnistuu.

Teoksen viehättävyyteen ovat olleet vaikuttamassa useat piirteet. Kun tapahtumat on sijoitettu Lesbos-saarelle, joka on Sapfon runoista lähtien herättänyt mielikuvia rakkauden maailmasta, teos on nuoren, heräävän rakkauden kuvaus. Kun Khloe ensimmäisen kerran suutelee Dafnista, ”suudelma oli oppimaton ja taitamaton, mutta kykeni silti kovasti lämmittämään sydäntä.” Dafnis puolestaan kuvaa suudelman vaikutusta mainitsemalla, miten hänen hengityksensä kiihtyy, sydämensä pamppailee ja sielunsa riutuu – tämä on suoraa lainaa Sapfon tunnetusta rakkauden symptomeja kuvaavasta runosta. Mukana on myös viehättävää sensualismia. Kevään tullessa suhteensa alkuvaiheessa Dafnis ja Khloe viettävät pastoraalista idylliä: ”Dafnis ui joissa, Khloe kylpi lähteissä. Dafnis soitti paimenhuilua kuin voittaakseen pinjojen huminan, ja Khloe lauloi kilpaa satakielen kanssa. He pyydystivät lörpötteleviä heinäsirkkoja, ottivat kiinni laulavia kaskaita, poimivat kukkia, ravistelivat puita ja söivät hedelmiä. Lopultakin he jopa kävivät yhdessä makuulle alasti ja vetivät vuohentaljan peitokseen.” Kun antiikin kirjallisuudessa omena esiintyy rakkauden symbolina, myös Longos mainitsee ylimmällä oksalla loistavasta omenasta. Tämäkin on viittaus erääseen Sapfon häälauluun.

Pastoraaliin kuuluu myös musiikillinen aines paimenhuilun muodossa. Mukana onkin kaunis jakso, jossa Dafnis soittaa vuohille ja saa nämä erilaisilla sävelmillä käyttäytymään eri tavoin. Pienimuotoinen antiikin kreikkalainen vastine Kalevalan Väinämöisen soitolle!

Keskeisen tekijän romaanin viehättävyydessä muodostavat luonnonkuvaukset. Kevään tuloa kuvataan seuraavasti: ”Kevät oli tullut ja kukkia puhkesi kaikkialle, metsiin, niityille ja vuorille. Kuului mehiläisten surinaa, lintujen laulu raikui, vastasyntyneet vuonat hyppelivät. Karitsat hyppelivät vuorilla, mehiläiset surisivat niityillä ja linnut lauloivat metsän tiheiköissä.” Romaanissa esille tulevat myös muut vuodenajat. Luonnonkuvauksissa on Sapfolla ollut oma vaikutuksensa.

Sapfon ja Theokritoksen ohella romaanissa on viittauksia myös muuhun antiikin kirjallisuuteen Homerosta myöten. Kun esimerkiksi Khloelle ilmaantuu kosijoita, hänestä huolehtiva kasvatti-isä Dryas viivyttää vastauksen antamista kuin Odysseian Penelope ikään.

Longoksen Dafnista ja Khloeta ovat vuosisatojen aikana ihailleet monet kirjailijat ja kuvataiteilijat etenkin sen jälkeen kun Plutarkhos käännöksestään tunnettu Jacques Amyot oli vuonna 1559 kääntänyt sen ranskaksi. 1900-luvulla romaaniin on tunnetun kuvituksen tehnyt Marc Chagall.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Lazarillo de Tormes

Kuukauden klassikko:
Anon: Lazarillo de Tormes (1554). Suomentanut Arto Rintala. Turku: Faros 2012

Liisa Steinby kirjoittaa:

Romaanin juuria voidaan etsiä eri tahoilta ja eri vuosisadoilta, vaikka pysyteltäisiin Euroopan rajojen sisällä. Voidaan muistuttaa myöhäiskreikkalaisen romaanin olemassaolosta, puhua keskiaikaisista runoromaaneista ja ajatella kuin Ian Watt, että modernissa mielessä romaani syntyi Englannissa 1700-luvun alussa. Yksi ehdotus, mistä romaanin uudenaikaisessa mielessä voisi väittää alkavan, on espanjalainen 1500-luvun puolivälistä peräisin oleva Lazarillo de Tormes, jonka kirjoittaja on tähän päivään asti jäänyt tuntemattomaksi. Teosta pidetään yleensä nk. pikareski- eli veijariromaanin varhaisimpana edustajana. Millä perusteella voidaan väittää, että tässä alkaa jotakin uutta, sellaista, joka muodostaa ainakin yhden uuden ajan eurooppalaisen romaanin juurista?

Niin kutsuttu tavallinen lukijakin, joka ei ole erikoisen perehtynyt Espanjan renessanssiaikaiseen kirjallisuuteen, erottaa helposti joitakin oleellisia seikkoja tämän suppean romaanin muodosta samoin kuin sen sisällöstä. Romaani on omaelämäkertamuotoa, mutta kertoja ei ole suurmies vaan alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva henkilö: Lazarillo joutuu pitkän aikaa etsimään elantoaan muiden palveluksessa. Tarinat, joita hän kertoo isännistään, ovat anekdoottimaisia. Tällaisia tarinoita, joissa petkutetaan, pelastutaan pulmatilanteesta neuvokkuudella tai joita kerrotaan pelkästään tilanteeseen sopiva sutkauksen esittämiseksi, on ajateltava kerrotun suullisina tarinoina kautta aikojen. Pilatarinat, joissa naurettavaan ja arveluttavaan valoon joutuvat useat kirkon palvelijat sekä aatelismies, jotka nähdään alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan armottomasta, tarkkanäköisestä perspektiivistä, ovat yhdistettävissä siihen ”kansan naurukulttuuriin”, josta Mihail Bahtin esittää uuden ajan romaanin syntyneen Rabelais’n tuotannossa. Bahtin esittää romaanin syntyneen ”virallisen” kulttuurin ulkopuolella. Tämä pätee myös Lazarilloon: jos virallinen kulttuuri oli yläluokan kulttuuria, joka oli sidoksissa hoviin ja kirkkoon, on Lazarillo tämän kulttuurin kyseenalaistavaa vastakulttuuria. Vastakulttuuri paljastaa armottomasti, mutta myös nauraa ja pilkkaa. On ilmeistä, miksi tekijä ei halunnut nimeään julkisuuteen: paljastumisella olisi voinut olla tekijälle vakavat seuraukset.

Lazarillo syntyi myllärin perheeseen. Mylläri joutui kuitenkin kiinni viljan varastamisesta asiakkailta, hänet vangittiin ja hän joutui sotapalvelukseen, missä hän kuoli soturin muulinajajana. Lazarillo kasvaa majatalossa, missä hänen äitinsä toimii palvelijana. Vielä keskenkasvuisena hän joutuu jättämään äitinsä ja pikkuveljensä ja lähtemään ”maailmalle”, kun sokea kerjäläinen ottaa hänet saattajakseen. Tämän alemmaksi sosiaalisella asteikolla ei voi päästä: siitä asemasta alkaa siis Lazarillon itsenäinen elämä. Lazarillo on omien sanojensa mukaan aluksi ”yksinkertainen”, mutta sokea vanhus opettaa hänelle elämän realismia aloittamalla yhteisen elämän mojauttamalla hänen kallonsa kivipatsasta päin, johon vanhus on käskenyt hänen nojata, niin kovin, että päänsärky kestää kolme päivää. Opetus on, kuten vanha mies selittää, että Lazarillon on uudessa sokean oppaan tehtävässään oltava paholaistakin terävämpi.

Välittömin ongelma, jonka Lazarillo kohtaa sokean kerjäläisen apupoikana, on hengissä pysymiseen välttämättömän ruoan hankkiminen. Lazarillon tarina onkin pärjäämistarina sen perustavimmassa, hengissä selviytymisen tarinan mielessä. Keppostelu koskee aina kysymystä, miten hankkia ruokaa henkensä pitimiksi. Tavoitteena ovat milloin leivänkannikat, hiirenloukusta varastettu juustomuru, makkara tai kulaus viiniä. Teema jatkuu yhä uusin muunnelmin, kun Lazarillo vaihtaa isäntää: ensin itaraan pappismieheen, sitten pennittömään mutta kunniastaan ehdottomasti kiinni pitävään aatelismieheen, jolle hän joutuu kerjäämällä hankkimaan ruoan, oman ruokansa lisäksi; köyhän espanjalaisen aatelismiehen tyyppi, vaikkakaan ei näin äärimmäisessä muodossa, tuli puoli vuosisataa myöhemmin maailmankuuluksi Don Quijoten hahmossa. Tämän jälkeen mainitaan lyhyesti Lazarillon olleen munkin palveluksessa, joka viis veisasi luostarilupauksista ja päinvastoin rakasti maallisia huvituksia. Lazarillon viimeinen isänsä on anekauppias, joka saa petkuttamalla kaiken kansan ostamaan aneita. Lopuksi kerrotaan Lazarillon sosiaalisesta noususta: hän pääsi ensi työhön, jossa hän saattoi neljän vuoden tienesteillään ostaa itselleen siistit käytetyt vaatteet, ja tämä avulla hän pääsi ”valtion virkaan”: hänestä tuli kaupungin julkinen kuuluttaja. Tässä ominaisuudessa hän pääsi myös naimisiin: itse tuomiorovasti haluaa naittaa hänet palvelijattarelleen. Tosin Lazarillo saa myöhemmin kuulla, että vaimo on tuomiorovastin rakastajatar ja lienee synnyttänyt tälle jokusen lapsenkin; mutta hän päättää sulkea silmänsä ja korvansa näiltä ”juoruilta” ja nauttia siitä mukavasta elämästä, jonka hänen virkansa ja tuomiorovastin suosio hänelle mahdollistavat.

Lazarillon kertomat yksittäiset anekdootit voisivat olla peräisin kansan suusta. Koottuina yhteen Lazarillon elämäntarinaksi niistä muodostuu kuitenkin jotakin enemmän: kokonainen yhden ihmisen elämän kuva, nähtynä illuusiottomasti, jopa kärjistetyn satiirisesti piirrettyä aikalaiselämän kuvaa vasten. Pelkkä toisto – se että Lazarillo yhä uudestaan ja uudestaan, lapsuudestaan tarinansa loppuun asti, jolloin hän omien sanojensa mukaan on elämänsä ”huipulla”, on samassa pettämisen tai petetyksi tulemisen vaihtoehtojen äärellä – herättää sen vaikutelman, että muita vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan ole. Pettäminen ja petetyksi tuleminen eivät ole välttämätön elämisen muoto vain yhteiskunnan alimmilla portailla, joilla käydään olemassaolon taistelua, vaan se on yleinen elämisen tapa myös yhteiskunnan ylimmillä portailla aatelismiehiä ja tuomiorovastia myöten. Lazarillo ei ole vailla myötätuntoa nälkää näkeviä kohtaan – tätä osoittaa, että hän jakaa leivänkannikkansa rutiköyhän aatelismiehen kanssa – mutta myötätuntoon on harvoin varaa; ei ole myöskään varaa moraaliseen nirsoiluun, jos turvattu elämä on tarjolla. Lopun perusteella Lazarillon voisi sanoa kyynistyneen kokemustensa myötä, mutta romaanin perspektiivissä hänen kehityksensä näyttäytyy pikemmin realiteettien tunnustamisena. Romaanin kirjoittaja on tietenkin tietoinen siitä, että tämä ”realismi” on paljon enemmän kuin ajan kirjallisuuden vartijat voivat suvaita.

Lazarillo de Tormesissa on syntynyt kansanomaisen realismin, toisin sanoen realiteettien tunnustamisen, pohjalta yksi varhaisimmista romaaneista. Romaani on syntynyt, kun anekdooteista on kasvanut kokonaisen elämän ja sen edellytysten kuva. Lazarillossa on toteutunut romaanin pyrkimys ”totaliteettiin”, kokonaiskuvan antamiseen ihmisen elämisestä ja sen mahdollisuuksista.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori.

Naimapuuhia - tai paremminkin avioliittojuonia

Päivi Kosonen kirjoittaa:

Jeffrey Eugenides
Naimapuuhia.
Suomentanut Arto Schroderus.
Otava, 2011.
(Alkuteos: The Marriage Plot, 2011.)

Jeffrey Eugenideen Naimapuuhia-romaanin englanninkielinen nimi, The Marriage Plot, johtaa valistuneet lukijat heti jäljille: naislukijoiden maailmaan sekä eurooppalaisen romaanin perinteeseen olennaisesti kuuluvaan avioliittojuoneen.

1970–1980-luvulla feministiset kirjallisuudentutkijat alkoivat kiinnittää huomiotamme 1700-luvun mieskirjailijoiden romaanien juonikuvioon. Yksi feministien tekemä huomio oli esimerkiksi se, että 1700-luvun miesten kirjoittamissa romaaneissa naispäähenkilöllä oli yleensä vain kaksi loppuratkaisumahdollisuutta: joko avioliitto tai kuolema. Naiskirjailijat rankaisivat joskus itsekin sankarittariaan sopimattomista itsenäistymispyrkimyksistä ja vapauden haaveista. ”Loppuratkaisun tuolle puolen kirjoittamisella” (writing beyond the ending) alettiin sitten viitata niihin harvoihin ja uskaliaisiin romaaneihin, joissa pyrittiin tietoisesti murtamaan vanhaa ja ahdasmielistä joko–tai -asetelmaa ja kirjoittamaan naispäähenkilöille uudenlaisia juoniratkaisuja. Tästä puhuttiin ”uudelleen kirjoittamisena” – kauan ennen ”narratiivista käännettä”.

Eugenideen romaani liittyy siis pohjimmiltaan länsimaisen romaanin juoniratkaisuihin. Arto Schroderus on taitava suomentaja, mutta Naimapuuhissa on kohtia joissa jää miettimään, kuinka hyvin hän mahtaa tuntea Nancy K. Millerit, Rachel Blau du Blessikset ja muut feministipioneerit, joiden ajatukset ja lainaukset muodostavat Eugenideen romaanin pohjavirran.

Kaiken kaikkiaan Eugenides on onnistunut hyvin omassa uudelleenkirjoituksessaan. Naimapuuhat siis liittyvät länsimaisen romaanin perinteeseen ja avioliittojuoneen, jota kirjailija pyrkii kirjoittamaan uusiksi. Ratkaisun tuoreus ja mielenkiintoisuus on tuossa hankkeessa an sich, siis siinä tosiasiassa että naisten ja miesten parisuhdedynamiikka ei ole sittenkään muuttunut niin radikaalisti kuin haluaisi uskoa. Samat triangelidraamat, samat sanomatta jättämiset, samat rakastumisen rituaalit – joita Eugenideen romaanissa kuvaillaan Roland Barthesin Rakastuneen kielellä -kirjan pohjalta – samat pettymykset, samat toiveet, samat pelot. Periaatteessa siis.

Samalla moni asia on muuttunut. Eugenideen henkilöhahmot, nuoret kandidaattivaiheen kirjallisuudenopiskelijat, elävät modernissa yhteiskunnassa, jossa ehkäisyvälineet ja laillinen avioero luovat mahdollisuuden irtosuhteisiin ja vapaaseen seksiin ja sitäkin kautta uudenlaisiin juoniratkaisuihin. Näitä mahdollisuuksia romaanissa hyödynnetäänkin – alkoholi- ja lääketeollisuuden tarjoamien runsaiden lisämahdollisuuksien kanssa. Eugenideen romaani ei kuitenkaan ole moraliteetti, vaan tutkielma tuon modernin hyödyntämisen vaikutuksista. Asiat ovat 1970–1980-luvulla yhtä sotkussa ja suhteet yhtä vaarallisia kuin 1700-luvulla, mutta vaikutukset ovat aina ruumiillisia ja konkreettisia, ja romaanissa jokainen henkilöhahmo kärsii niistä omassa elämässään omalla yksilöllisellä tavallaan.

Eugenideen romaanin naissankaritar, porvallisesta kotitaustasta tuleva Madeleine, esimerkiksi on lukenut liikaa jälkistrukturalistista teoriaa ja kadottanut itsensä Roland Barthesin teorioihin. Hän on kiinnostunut 1800-luvun romaaneista ja pitää itseään viktorianistina, mutta rakastuu Barthesia lukiessaan Leonardiin, orvon oloiseen ja maaniseen boheemiopiskelijaan, joka vaikuttaa hänestä trendikkään kiinnostavalta, koska hän osaa dekonstruoida asioiden ja sanojen merkitykset. Vähitellen Madeleinelle alkavat valjeta Leonardin pimeät puolet ja hän huomaa säilyttävänsä ullakollaan omaa hulluaan – niin kuin Kotiopettajattaren romaanissa konsanaan. Vie kuitenkin aikansa ennen kuin Madeleine on valmis kirjoittamaan oman tarinansa loppuratkaisun uusiksi.

Romaanin kiinnostavinta antia on kaksisuuntaisen mielialahäiriön todellisuuden kuvaaminen. Ja kun tuota ennen maanis-depressiivisenä mielisairautena kuvattua häiriötä kuvataan myöhäismodernissa romaanissa, se tarkoittaa että sitä kuvataan mahdollisimman monesta eri näkökulmista ja monilla äänillä: kärsimyksen sisältä ja kokemuksellisesti sekä lähimmäisten havaintoina ja kärsimyksinä. Eugenideen kertoja menee yllättävän pitkälle ja syvälle kuvatessaan erilaisten litium-pohjaisten lääkkeiden vaikutuksia ihmisen mielessä ja ruumiissa. Samalla sisäisyyden asteella hän liikkuu kuvatessaan romaanin kolmannen päähenkilön, Mitchellin, tekemää matkaa keskiaikaiseen mystiikan maailmaan, kuten Pyhän Teresan Sisäiseen linnaan.

Jeffrey Eugenides on seurattava nimi nykykirjallisuudessa.