Neuvostoajan muistoja ja pohdintaa virolaisuudesta

Andrei Hvostov
Sillamäen kärsimysnäytelmä
Suomentanut Sanna Immanen
Moreeni, 2013
(Alkuteos: Sillamäe passioon, 2011)


Mirka Ahonen kirjoittaa:

Andrei Hvostovin (s. 1963) Sillamäen kärsimysnäytelmä kertoo kirjailijan omista lapsuus- ja nuoruusmuistoista Koillis-Virossa, Suomenlahden rannalla sijaitsevassa Sillamäessä, joka oli neuvostoaikana suljettu kaupunki, sillä se toimi ydinteollisuusteollisuuden palveluksessa. Kirja kuvaa Hvostovin omaa henkilökohtaista suhdetta neuvostoaikaan sekä virolaisuuteen. Neuvostoaikaa tarkastellaan nykypäivän perspektiivistä ja lähinnä aikuisen Hvostovin näkökulmasta tulkittuna.

Neuvostoaikaa lähestytään erilaisten arkielämään liittyvien, osin tuttujenkin teemojen kautta, jotka myös rytmittävät kirjan rakennetta. Teemoina ovat muun muassa muovipussit, Suomi, lentokoneet, koulu ja alkoholi. Hvostovin mukaan neuvostoajan ihmisiltä puuttui kuluttamisoikeus, minkä vuoksi länsimaiset kulutustavarat olivat suuressa arvossa. Muovipussi saattoi maksaa saman verran kuin viinapullo, ja muovipusseja entisöitiin ja vahvistettiin lisämuovisuikaleilla, jotta ne kestäisivät mahdollisimman pitkään; puolalaisten Milton’s farkkujen saamisessa nähtiin vaivaa, ja samoja farkkuja pidettiin vuosikausia. Hvostov kuvaa neuvostoaikaa erityisesti älyllisesti nöyryyttävänä aikana, mikä näkyi muun muassa hillittömänä alkoholikulttuurina. Vaikka muistot pureutuvat pääosin neuvostoajan epäkohtiin, mukaan mahtuu myös kepeämpiä sävyjä kuten nuoruuden innostus kirjojen lukuun sekä virolaisen isoäidin luona vietetyt ajat Põlulan kylässä, ”oikeassa” Virossa.

Vaikka kuvaukset neuvostoajan arkielämästä ovatkin paikoitellen ihan kiinnostavaa luettavaa, kirjan mielenkiintoisin anti liittyy kuitenkin kansallisuuskysymyksen ja virolaisen identiteetin pohdintaan. Sillamäen asukkaista vironkielisiä oli vain muutama prosentti, sillä kaupungin asukkaat oli tuotu eri puolilta Neuvostoliittoa. Hvostovin äiti oli virolainen ja isä venäläinen, mutta venäläisestä isästään (ja nimestään) huolimatta Hvostov kokee itsensä nimenomaan virolaiseksi. Hvostov kuvaa, minkälaisia viron- ja venäjänkielisten ihmisten väliset suhteet olivat ja millaista oli kasvaa vironkielisenä venäjänkielisessä ympäristössä. Toisaalta Hvostovin oma virolaisuuskaan ei näyttäydy koko aikaa ristiriidattomana, esimerkiksi vieraillessaan isoäitinsä luona täysin vironkielisessä ympäristössä hän kokee olevansa joidenkin silmissä ulkopuolinen. Isän menneisyys ja Hvostovin etäinen suhde isään askarruttavat lukijaa jo heti kirjan alussa, mutta aihetta avataan vasta teoksen lopulla, kun Hvostov lähestyy kansallisuuskysymystä omien vanhempiensa elämäntarinan kautta. Vanhempien tarina valottaa vaiettua aikakautta uudenlaisesta näkökulmasta ja saa lukijan pohtimaan: Mitä on virolaisuus? Kuka saa ja voi olla virolainen?

Sillamäen kärsimysnäytelmä on tyyliltään ja rakenteeltaan esseemäinen pohdinta, jonkinlainen henkilökohtainen tilitys, jonka räävitön kieli ja toisaalta taas julistava ja paatoksellinen sävy saattavat ärsyttää joitakin lukijoita. Teos vilisee erilaisia viittauksia kaunokirjallisiin teoksiin, televisiosarjoihin ja elokuviin sekä venäläisiin sanontoihin ja loruihin, joista monet ovat suomalaiselle lukijalle tuntemattomia. Kääntäjä Sanna Immanen onkin tarttunut melkoiseen haasteeseen, mutta ei turhaan, sillä teos tarjoaa myös suomalaiselle lukijalle uudenlaisia näkökulmia Viron menneisyydestä käytävään keskusteluun.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.

Muisti, identiteetti ja historia saksalaisessa nykykirjallisuudessa

Turun kaupunginkirjaston syksyn studia generalia -luentosarjassa tarkastellaan saksalaista kirjallisuutta useasta eri näkökulmasta. Luennot keskittyvät etenkin saksalaisen nykykirjallisuuden yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin sekä sen tapoihin käsitellä muistin, identiteetin ja historian kysymyksiä.

Luentosarjan järjestävät yhteistyössä Turun kaupunginkirjasto ja Turun yliopiston yleinen kirjallisuustiede. Luennot pidetään maanantaisin klo 18.00 - n.19.30 pääkirjaston Studiossa. Niille on vapaa pääsy.

Saksalainen kulttuuri on esillä pääkirjaston syksyssä myös torstaina 14.11. koululaisille suunnatussa saksalaisessa päivässä ja iltatapahtumassa. Marraskuussa pääkirjaston aulaan avautuu Saksankieliset maahanmuuttajat -kiertonäyttely.

Studia generalia -ohjelma:
•2.9. FT Lotta Kähkönen (Turun yliopisto) ja
prof. Hanna Meretoja (Tampereen yliopisto ja Turun yliopisto):
Saksalainen nykykirjallisuus muistamisen ja unohtamisen peilinä
•9.9. FT Kaisa Kaakinen (Cornell University ja Turun yliopisto):
Surrealistiset strategiat W. G. Sebaldin ja Peter Weissin tuotannossa
•16.9. Dos. Marja-Leena Hakkarainen (Turun yliopisto):
Muisti, historia, trauma: Herta Müller
•23.9. Prof. Liisa Steinby (Turun yliopisto):
Christa Wolf - saksalainen ja eurooppalainen menneisyys,
nykyisyys ja identiteetti
•30.9. FM Helen Moster:
Bestsellerit Hans Fallada ja Timur Vermes
•7.10. FT Christian Rink (Vaasan yliopisto):
Günter Grass ja saksalaiset muistikulttuurit
•14.10. FT Lotta Kähkönen ja prof. Hanna Meretoja:
Sukupuolittuneen kokemusmaailman kuvaajat
Julia Franck, Jenny Erpenbeck ja Kathrin Schmidt


Tämä teksti on lainattu suoraan osoitteesta:
http://www.turku.fi/public/default.aspx?contentid=460118&nodeid=4873

Olemassaolon ja kielen rajoilla

Lotta Kähkönen kirjoittaa:

Kathrin Schmidt (s. 1958) kuuluu Saksan nykykirjallisuuden eturivin kirjailijoihin. Itä-Saksassa syntynyt Schmidt debytoi runoilijana jo opiskeluaikoinaan. Päätös ryhtyä kokopäiväiseksi kirjailijaksi kypsyi 1980-luvun lopussa ja toteutui lopulta muurin murtumisen jälkeen. Ensimmäinen romaani Die Gunnar-Lennefsen-Expedition (1998) sai useita kirjallisuuspalkintoja. Schmidin romaaneja on kuvattu barokkimaisiksi ja kielellisesti vaikuttaviksi.

Varsinainen kaupallinen menestys tuli neljännen romaanin Et sinä kuole (Du Stirbst nicht, 2009) myötä. Omaelämänkerrallinen romaani kuvaa keski-ikäisen kirjailijan, Helene Wiesendahlin toipumista koomaan johtaneesta aneurysman puhkeamisesta. Schmidt sai itse aivoverenvuodon kesällä 2002. Omaelämänkerrallisuus herättää suuren yleisön uteliaisuuden, mutta Schmidtin tapauksessa uteliaisuus palkitsee monenlaiset lukijat. Kirjailija on kielellinen taituri, jolla on romaanikirjailijan mielikuvitus ja kyky rakentaa monitasoinen, lukijan otteessaan pitävä kertomus.

Olennainen osa Helenen toipumisprosessia on kielen, muistin ja minuuden uudelleen löytäminen. Kolmiyhteys kietoutuu erottamattomasti yhteen päähenkilön aistihavaintojen ja tuntemusten tasolla. Muistikuvien työstäminen ja kielen hapuilu on päähenkilölle kivuliasta, uuvuttavaa ja ylitsevuotavan emotionaalista, mutta samalla äärimmäisen palkitsevaa ja minuutta eheyttävää. Helenen kieli on tallella, mutta sen kytkeymät toimivat arvaamattomilla tavoilla. Myös muisti on solmussa. Hän tietää kuka on, mutta elämäntarinassa on aukkoja ja kronologia on sekaisin. Muistot ja kieli sekä niiden merkitys omassa elämäntarinassa palaavat vähitellen. Päähenkilö tietää prosessin välttämättömäksi olemassaololleen.

Et sinä kuole kerrotaan minämuodossa. Päähenkilön kokemus kerrotaan taitavasti: lukija todellakin pääsee Helenen ihon alle. Tämä tapahtuu huolellisilla yksityiskohdilla sekä kekseliään ja tiiviin ilmaisun avulla. Päähenkilön kielen hapuilu etenee voimakkaiden tuntemusten myötä. Jokainen ymmärtämättä jäänyt lause saa kielellisesti lahjakkaan Helenen epätoivon partaalle. Toisaalta toipuminen ja normaaliin elämään palaaminen pelottaa. Romaanin lopussa Helene alkaa kirjoittaa runoja ja tekstiä ystävänsä näytelmään. Sairaalasta kotiutumisen kynnyksellä hän muistaa hetken juuri ennen tajunnan menetystään sekä dialogin miehensä kanssa.

Romaani toimii siksi, että kieli ei ole vain kieltä. Romaani herättää tietoisuuden kielestä ja kertomisesta ruumiillisena kokemuksena ja olemassaoloamme rakentavana. Se toimii aistihavaintojen tasolla osoittaen tarkasti, miten kertomista ja kieltä ei voi erottaa tavastamme kokea asioita.

Lotta Kähkönen on turkulainen kirjallisuudentutkija ja toinen Café Voltairen Muistijälkiä-kirjan toimittajista.

Muiston pysymättömyydestä ja muistamisen mahdottomuudesta

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi. Otava 2012, suomentanut Markku Päkkilä, 540 s.
(Alkuteos The Stranger’s Child 2011)

Livia Hekanaho kirjoittaa:

Viimeinkin on ilmestynyt ensimmäinen suomennos englantilaisen Alan Hollinghurstin tuotannosta. Hollinghurstin esittelyä myös suomalaiselle lukijakunnalle on kaivattu hartaasti ja pitkään, eikä Markku Päkkilän loistelias suomennos Vieraan lapsi petä odotuksia. Hollinghurst kirjoittaa omien sanojensa mukaan kävelyvauhtia, hitaasti ja viimeistellysti, joten nyt suomennettu Vieraan lapsi on vasta hänen viides romaaninsa. Hän julkaisi esikoisromaaninsa The Swimming-Pool Library vuonna 1988 ja singahti sen myötä yhdeksi brittiläisen kaunokirjallisuuden ehdottomista kärkinimistä. The Line of Beauty -teos toi hänelle Booker-palkinnon, ja seuraajaa tälle usein Hollinghurstin pääteoksena pidetylle romaanille jouduttiin odottamaan aina vuoteen 2011 saakka. Tällöin ilmestyi The Stranger’s Child, jossa pintatasolla ratkaistaan ensimmäisessä maailmansodassa nuorena kuolleen runoilijan elämän ja tuotannon arvoitusta.

Vieraan lapsen ajallinen kaari on laaja: se koostuu viidestä jaksosta, joista kukin sijoittuu eri vuosikymmenelle. Ensimmäinen jakso sijoittuu vuoteen 1913 ja viimeinen vuoteen 2008. Kuva patrioottisen runouden suureksi nimeksi julistetusta, joskin kirjailijana varsin toistaitoisesta Cecil Valancesta rakentuu monen näkökulmahenkilön kautta. Heistä osa on tavannut Cecilin, osa koettaa rekonstruoida kirjailijan elämästä biografian sääntöjen mukaista esitystä. Totuutta Cecilistä ei tavoiteta, mutta romaanin myötä rakentuu kuva brittiläisen yhteiskunnan muutoksesta ja erityisesti homomiesten elämänehtojen ja kulttuurin muutoksesta. Cambridgen opiskelijoiden hurmioituneesta pederastiasta kuljetaan 1960-luvun kaappihomouden vuosien kautta nykyhetkeen, jossa rekisteröityneen parisuhteen kunniallisen sataman saavuttaneet pariskunnat tekevät eroa kaikkeen omasta mielestään kunniattomaan. Hollinghurst on tunnettu juuri tästä: hän kirjoittaa brittiläisen homokulttuurin historiaa ja tarkastelee muuttuvaa yhteiskuntaa homomiesten kulttuurin lävitse. Myös romaanin nimi kytkee teoksen tähän suureen hankkeeseen, viittaahan se Alfred Lord Tennysonin runoon In Memoriam A.H.H., homokirjallisuuden keskiöön kuuluvaan elegiaan, joka on kirjoitettu kuolleen nuorukaisen muistoksi.

Teoksen juonta eteenpäin kuljettavat kirjailijaelämäkerran ja muistelmien kirjoittamisen hankkeet kertovat toivottomista yrityksistä tavoittaa ja kertoa totuus. Laajemmin teoksessa on kysymys muistamisen ongelmallisuudesta. Käy selväksi, että on mieletöntä tavoitella totuutta jonkun toisen elämästä ja ajatuksista, sillä omakin eletty elämä pakenee muistelijaa. Tuloksena on hätävalheita ja keksittyjä tarinoita, jotka korvaavat kiusalliset ja muistia pakenevat eletyt tapahtumat. Kuten muistelmansa kirjoittanut – tai pikemminkin sepittänyt – vanharouva Daphne itselleen myöntää, muistelmien kirjoittamisessa on haasteensa: ”Totuus nimittäin oli, että kaikki hänen aikuisikänsä mielenkiintoiset ja tärkeät tapahtumat olivat tapahtuneet, kun hän oli enemmän tai vähemmän humalassa. Hän muisti hyvin vähän siitä, mitä tapahtui iltaisin varttia vaille seitsemän jälkeen, ja jo kuuden vuosikymmenen ajalta ja kauemminkin illat peittänyt sumu täytti päivätkin.” (Vieraan lapsi s.472.)

Vieraan lapsessa kaikki juovat. Kaikki juovat liikaa: unohtaakseen, kaunistellakseen todellisuutta ja paetakseen elämän ahdistavuutta. Juomisen, itsepetoksen ja elämänvalheen kudosten keskellä elämäkerran kirjoittamisesta tulee yksi houkkamaisuuden ja valehtelun muoto. Totuuden kertomisen mahdottomuus kohoaa teemaksi, jota romaanissa työstetään monin eri äänin. Elegisen menneisyyden tavoittamattomuuden tutkistelun ohella tarjolla on satiiria, jossa sekä öykkäröivä yläluokka että pyrkyrimäinen keskiluokka läpivalaistaan sarkasmissa säästelemättä.

Itsekin kustantajien kanssa Hollinghurst-asioissa neuvotelleena ja kirjailijan tuotannosta kirjoittaneena olen törmännyt käytäntöön, jossa tuotannon suomentaminen halutaan aloittaa viimeisimmästä teoksesta eikä esimerkiksi klassikon aseman saavuttaneesta esikoisteoksesta. Monen kirjailijan kohdalla kannattaisi toimia toisin. Hollinghurstin suomentamisen olisin suonut alkavan aiemmista teoksista, jolloin Vieraan lapsi olisi paljastanut paremmin kiinnostavuutensa ja merkityksensä Hollinghurstin tuotannossa. Jäänmurtajana tätä hillittyä ja kirjalliseen maailmaan sijoittuvaa romaania paremmin toimisivat särmikkäämmät Hollinhurstin romaanit, kuten jo mainitsemani The Swimming-Pool Library (1988) tai The Line of Beauty (2004). Siitä, mitä Hollinghurst on ennen Vieraan lasta kirjoittanut, kerron esseessäni ”Kauneudesta, rakkaudesta ja muista rikoksista” Café Voltaire -sarjan teoksessa Imperiumin perilliset, Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta (2009). Nyt kun suomalaista lukijakuntaa hellitään suomennoksella, jossa Hollinghurstin kieli, tyyli ja sävyt tavoitetaan täydellisesti, yhä useampaa houkutellee myös kirjailijan varhaisempaan tuotantoon tutustuminen. Näin ainakin Hollinghurst-entusiastina toivon!

Livia Hekanaho on helsinkiläinen homokirjallisuuteen ja maskuliinisuuden kuvauksiin erikoistunut kirjallisuudentutkija, joka on viime vuosina julkaissut artikkeleita muun muassa Alan Hollinghurstin tuotannosta sekä suomeksi että englanniksi.

Talo ajan, muistin ja historian kuvana: maailmassa oleminen rakentamisena ja tuhoamisena

Hanna Meretoja kirjoittaa:

Olin Yle 1:n Kirjakerhossa keskustelemassa Stefan Mosterin kanssa saksalaisesta nykykirjallisuudesta, erityisesti Jenny Erpenbeckin Kodin ikävästä ja Martin Walserin romaanista Muuan rakastava mies. Vaikka puhuimme kirjoista tunnin, paljon jäi sanomatta, joten – kuten lupasin – jatkan vielä tässä hieman siitä, mihin ajatukseni jäivät.

Luin Kodin ikävää erityisesti romaanina ajan, muistin ja historian luonteesta. Sen ”päähenkilönä” toimii järven rannalla seisova talo, joka todistaa sadan vuoden aikana, miten erilaiset historian heittelemät ihmiset – perheet, pariskunnat, yksilöt – tulevat ja asettuvat, lähtevät ja kaipaavat. Samalla talo toimii ajan ja muistin kuvana. Kuten erään henkilöhahmon näkökulmasta todetaan, menneisyys on meissä toisiaan risteävinä, rinnakkaisina aikoina, joissa voi kulkea kuin maisemassa tai kuin talon huoneesta toiseen: ”Tänään voi olla tänään mutta myös eilen tai kaksikymmentä vuotta sitten, ja hänen naurunsa on naurua nyt, eilen ja kaksikymmentä vuotta sitten, ihan kuin hän voisi käyttää aikaa kuin taloa, jossa hän voi astua milloin yhteen, milloin toiseen huoneeseen.” (s. 63)

Kokemus menneen jatkuvasta läsnäolosta nykyhetkessä määrittää etenkin niiden kokemusmaailmaa, jotka ovat saaneet elää vanhoiksi: ”Nyt kun on vanha ja elää vain ollakseen elossa, kaikki on läsnä yhtä aikaa.” (s. 117) Toisaalta sodan jälkeen moni haluaisi unohtaa ja aloittaa alusta, mutta mennyttä ei pääse pakoon: ”Missä uusi ihminen haluaa aloittaa, hänen on kasvettava vanhasta. […] Uusi maailma syököön vanhan, vanha pitää puoliaan, uusi ja vanha asuvat vierekkäin samassa ruumiissa.” (s. 106)

Talo on perinteisesti toiminut kirjallisuudessa minän metaforana. Kodin ikävässäkin pohditaan monisyisesti, miten rakennamme elämäämme kuin taloa, mutta samalla kysytään, miten paljon siitä on lopulta meidän itsemme rakentamaa. Talon tyttären lapsuudentoverista todetaan: ”Joskus hän miettii, olisiko, jos isät eivät olisi melkein kuin salaa sopineet tekevänsä tytöstä ja hänestä leikkikaverit, olisiko hänen elämästään siinäkin tapauksessa tullut hänen elämänsä? (s. 141)

Romaanissa paitsi yhden ihmisen elämä myös laajemmin historia näyttäytyy rakentamisen ja tuhoamisen kuvaston kautta. Romaani herättää kysymyksen, missä määrin olemme ylipäätään tekemässä historiaa aktiivisina toimijoina ja missä määrin olemme historian heittelemiä olentoja, joille asiat pikemminkin tapahtuvat ja jotka joutuvat mukaan sellaiseen, mitä eivät ole halunneet tai suunnitelleet. Tämä ajatus nousee esiin romaanista nimenomaan kysymyksenä, ei väitteenä tai vastauksena. Se kiteytyy esimerkiksi kohtauksessa, jossa lapset katsovat, kuinka heidän toverinsa raiskaa toisen lapsen. He ovat piilossa seinän takana tirkistelemässä. Ensin on liian aikaista puuttua asiaan, sitten liian myöhäistä. Hetki, jolloin puuttuminen, toiminta, olisi ollut mahdollista, on häviävän pieni. Se on ohi ennen kuin lapset ovat edes tajunneet sitä. Äkkiä heillä on vain häpeä ja syyllisyys.

Romaani tuntuisi esittävän, että laajemmassa mittakaavassa jotakin samantapaista on sotien taustalla. Ensin on liian aikaista toimia, sitten liian myöhäistä. Äkkiä nuoret miehet huomaavat olevansa mukana jossakin, mihin voivat vaikuttaa hyvin vähän. Heille jää pelko, kärsimys, raivo. Nuoret venäläissotilaat tahrivat ulosteillaan rikkaiden saksalaisten taloja, ja heidän nuori johtajansa ajattelee: ”Yhdet paskantavat pelosta, toiset koska eivät pääse ulos piilostaan ja kolmannet koska ovat raivoissaan, ja kaikki yhdessä tarkoittaa sotaa.” (s. 87)

Tapahtumien pyörteessä ihminen muuttuu vaivihkaa toiseksi – ja koti vieraaksi. Se, mikä on ensin kammottavaa, unheimlich, muuttuu tutuksi ja siihen sopeutuu. Eräs henkilöhahmo kokee voimakkaasti, että sodan myötä aika muuttuu toiseksi ja koti vieraaksi: hän ei enää tiedä mitään mistään, mitkään vanhat säännöt eivät päde, ja hän haluaa palata siihen, mitä oli, minkä tunsi, missä asioilla oli turvallinen järjestys. Ensin tulee primitiivireaktio: en halua olla osa tätä. Ja sitten, vähitellen, kammottavimpaankin sopeutuu, nopeammin kuin on aavistanut. Jäljelle jää vain kodin ikävä: ”häneen, jonka kotimaa ei olisi enää yksikään maa vaan ihmisyys, asettui epätoivo ikuiseksi koti-ikäväksi” (s. 103).

Romaanin otsikon kodin ikävä tuntuisikin olevan kaipuuta kotiin, jota ei ole. Se on kaipuuta lapsuuden kokemukseen siitä, että maailma on hyvä ja turvallinen, että kullakin on siinä oma paikkansa, jossa asiat ovat kohdallaan. Se on kaipuuta viattomuuden aikaan, jolloin asioilla oli tuttu järjestys ja saattoi uskoa, että ihmiset (oma itse mukaan lukien) ovat pohjimmiltaan hyviä. Sodan jälkeen saksalaiset kaipaavat takaisin tällaiseen viattomuuden aikaan, mutta paluuta ei ole. Ihmiset kaipaavat Saksaa ennen hirmutekoja, Saksaa, jota ei enää ole eikä tule.

Kylävieras pohtii, ”eikö asioiden ja ihmisten kulku, elämäksi muunnettuna, olekin periaatteessa aina sama kuin paon aikana […]. Kun on tultu perille, kutsutaanko pakoa yhä paoksi? Ja kun paetaan, päästäänkö koskaan perille?” (s. 117) Romaani maalaa näkyviin kuvan elämästä jatkuvana pakenemisena, köyhyyden, sodan, milloin minkäkin pakenemisena. Ensin pakenemme sitä pahaa, joka tulee ulkopuoleltamme, lopulta pakenemme myös itseämme. Talo edustaa kotia, paikkaa, johon kuuluisi, perilletuloa. Mutta perilläolon tunnetta ei tule, on vain pysyvä kodin ikävä.

Talon läpi kulkevia ihmisiä seuratessa syntyy vaikutelma siitä, että elämä on jatkuvaa opettelemista ja rakentamista, ja lopulta kaikki opittu, ymmärretty ja rakennettu raukeaa tyhjiin, se otetaan pois, väkivalloin tai yksinkertaisesti siksi, että aika murentaa ja tuhoaa lopulta kaiken.

Kaksitoistavuotias Doris piiloutuu kaappiin, kuten hänen äitinsä neuvoi lähtiessään. Siellä hän ”haluaisi jonkin todisteen siitä että on olemassa mutta todistetta ei ole”; hänellä on vain muistoja siitä, kuka hän oli, ”todennäköisesti oli” (s. 70). Se, kuka hän oli, otetaan lopullisesti pois, kun hänet löydetään. Kun hän astuu laudalle ammuttavaksi, koko hänen elämänsä raukeaa tyhjiin:

Kolme vuotta oli tyttö opetellut pianonsoittoa mutta nyt, kuolleen ruumiin luisuessa monttuun, ihmiset ottavat pois piano-sanan, rekillä tehdyn takavoltin, jonka tyttö hallitsi paremmin kuin yksikään toinen koulutoveri, ja kaikki uimarin tekemät liikkeetkin, ottavat pois rapujen pyydystämisen ja purjehduksessa tarvittavan lyhyen solmuopin, ottavat kaiken pois keksimättömien asioiden joukkoon, ja lopulta, aivan viimeiseksi, tytön nimen, jolla kukaan ei sitä enää koskaan kutsu: Doris. (s. 80)

Silti romaani ei ole lohduton. Kirkkailla lauseillaan se osoittaa kirjallisuuden kyvyn taistella omalla tavallaan historian tuhoisia voimia vastaan. Romaani itsekin reflektoi tätä kykyä Erpenbeckin alter egona toimivan kirjailijahahmon kautta:

Saksaan tulostaan asti koko hänen intohimonsa on kohdistunut yritykseen muuttaa kirjaimien avulla omat muistot toisten muistoiksi, kuljettaa oma elämä paperilla kuin lautalla toisiin elämiin. Kirjainten avulla on hän nostanut pinnalle monia asioita, jotka ovat vaikuttaneet hänestä varjelemisen arvoisilta, ja työntänyt takaisin menneisyyteen sellaista, mikä on tehnyt kipeää. (s. 109)

Kodin ikävä puolestaan on todiste kirjailijan kyvystä käsitellä myös sitä, mikä tekee kipeää. Samalla se osoittaa kirjallisuuden voiman sanoa sellaista, mitä muuten ei voi sanoa.

Walserin Goethe saa nyt jäädä toiseen kertaan, mutta olen Stefan Mosterin kanssa samaa mieltä siitä, että näiden romaanien tärkein yhtymäkohta on kielitietoisuus. Se ei kuitenkaan estä niitä toimimasta kiinteässä yhteydessä tähän maailmaan ja historiaan. Kumpikin kirjailija on etsinyt juuri sitä kielellistä muotoa, jolla voi ilmaista juuri tietyn historian kokemuksen. Molemmissa muoto ja sisältö ovat erottamattomasti yhtä ja määrittävät toinen toistaan.

Lopuksi toivotan kaikille lukijoillemme antoisaa joululomaa hyvien kirjojen parissa. Ja tervetuloa Café Voltaireen jakamaan lukukokemuksianne – olemme auki koko joulun!

----------------------------------------------------------------------------------

Jenny Erpenbeck: Kodin ikävä (Heimsuchung). Suom. Helen Moster. Avain, 2011.

”Kirjakerho: Historian kuvat saksalaisessa nykykirjallisuudessa” on kuunneltavissa vielä 10 päivän ajan Ylen Areenassa http://areena.yle.fi/audio/1322219607649:

”Kirjakerhossa puhutaan saksalaisesta nykykirjallisuudesta, Goethen rakkaudesta ja unohdukseen kykenevästä muistista. Pietari Kylmälän vieraina ovat kirjallisuudentutkija Hanna Meretoja ja kirjailija-kääntäjä Stefan Moster. Puheenaiheena ovat Jenny Erpenbeckin romaani Kodin ikävä sekä Martin Walserin romaani Muuan rakastava mies. Erpenbeckin romaanin on suomentanut Helen Moster ja Walserin romaanin Otto Lappalainen. Ohjelmassa kuullaan myös, mikä on Goethe-syndrooma.”

Babuškat ja historiallinen muisti

Tintti Klapuri kirjoittaa:

Ajan kokemiseen liittyvät kysymykset ovat olleet modernin venäläisen kirjallisuuden keskiössä ab ovo – osapuilleen Puškinista lähtien siis. Myös venäläinen nykykirjallisuus pohtii ihmisen suhdetta menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, mikä ei olekaan lainkaan hämmästyttävää, kun ajatellaan minkälaisia historiallisia muutoksia maassa on viime vuosikymmeninä tapahtunut.

Eräs venäläisen nykyproosan keskeisiä trendejä on jo 1980-luvulla alkanut lähihistorian tulkinta ja sen uudelleenkirjoittaminen aiemmin vaietuista näkökulmista. Yksi historian uudelleenkirjoittajista on pietarilainen Jelena Tšižova (s. 1957), joka tarkastelee romaaneissaan neuvostoaikaa ja myös uutta Venäjää korostuneesti naisen näkökulmasta.

Tšižovan Venäjän Bookerilla vuonna 2009 palkittu, toistaiseksi suomentamaton Vremja ženštšin (”Naisten aika”) tarjoaa lukijalle vaihtoehtoisen näkökulman sodanjälkeisen Neuvostoliiton historiaan. Venäjällä teosta on nimitetty myös pitkäksi kertomukseksi (povest) mutta Suomessa 193-sivuisen tekstin luontevaksi määreeksi sopii paremmin romaani.

Tšižova on haastattelussa maininnut jo pitkään pohtineensa, miksi Venäjällä ei ole historiallista muistia. Yhdeksi syyksi hän tarjoaa 1900-luvun Neuvostoliiton traagisia tapahtumia, sisällissotaa ja molempia maailmansotia, joista jälkimmäisessä kuoli tunnetusti valtava määrä juuri venäläissotilaita. Nekin miehet, jotka selvisivät sodasta, eivät suostuneet puhumaan kokemuksistaan ja välittämään tietoa seuraavalle sukupolvelle, kertoo Tšižova viitaten oman isänsä vaikenemiseen. Kokemusten välittäminen onkin jäänyt naisten tehtäväksi, hän toteaa.

Tšižovan pääasiassa 1960-luvun alkuun sijoittuvassa teoksessa historiallista muistia välittäviä miehiä ei totta tosiaan juuri näy: he ovat kuolleet Stalinin puhdistuksissa tai vammautuneet sodassa, traumatisoituneet ja alkoholisoituneet. Naisten elämään miehet osallistuvat pääasiassa siittämällä lapsia puolivahingossa.

Miesten esittäminen marginalisoituina on kiinnostavaa historialliselta kannalta, olihan Neuvostoliitto kokonaisuudessaan varsin miehinen projekti: sen määränpäänä oli sosialistinen tulevaisuus, jota kohti ajateltiin edettävän luonnon ja ihmisen teknologisen hallitsemisen avulla, rajattoman kehitysoptimismin uskossa. Tässä mielessä Neuvostoliitto edusti eräänlaista modernin projektin maskuliinista äärimmäisyyttä.

Tšižovan romaanin naisten aika sen sijaan on jotakin aivan muuta: se on selviytymistä päivästä toiseen työnteon, ruoan jonottamisen, lastenhoidon ja selvitymisen kannalta elintärkeiden ihmissuhteiden vaalimisen täyttämässä arjessa. Ennen muuta naisten aika on kuitenkin kaiken elämän raskauden keskellä historiallisen muistin välittämistä sukupolvelta toiselle – tai oikeastaan kolmannelle.

Romaanin keskiössä on nimittäin kolme babuškaa ja näiden kasvattama Sofja-tyttö. Sofja on mykkä, tai niin ainakin luullaan, mutta hän ajattelee paljon ja kommunikoi ajatuksensa mummoille piirtämällä. Sofjaa ei huostaanoton pelossa viedä kouluun vaan kasvatetaan kotona mummojen hoivassa, ja niinpä tyttö varttuu kuunnellen sodan kokeneen sukupolven Leningradin piirityksen aikaisia muistoja.

Sofjan puhumattomuus nousee romaanissa keskeiseksi ja monimerkityksiseksi symboliksi. Yhtäältä se kuvaa neuvostoaikana välttämätöntä taitoa, kykyä vaieta vaikeista aiheista. Tšižova heijastaa naisten elämää varjostavan vaikenemisen myös kerronnalliselle tasolle: romaanin kerronta etenee välillä raivostuttavankin fragmentaarisesti ja aukkoisesti, kun kaikkea ei yksinkertaisesti voida sanoa. Toisaalta vaikeneminen ja puhumattomuus viittaa myös Sofjan ja romaanin muiden marginaalissa elävien naisten vähäisiin vaikuttamisen mahdollisuuksiin vain päällisin puolin tasa-arvoisessa yhteiskunnassa.

Loppujen lopuksi mykkyys kuitenkin myös voimauttaa: juuri puhumattomuus takaa Sofjalle oman, yksityisen tilan, josta yhteisasuntojen Neuvostoliitossa oli aina pulaa. Ahdistavasta aiheestaan huolimatta Tšižovan taskukokoinen venäläisten naisten arjen kulttuurihistoria onkin täynnä lämpöä, elämää ja toiveikkuutta – sekä sukupolvittain kertyvää elämänviisautta, johon Sofjan kreikkalaisperäinen nimikin viittaa.


************************************************************************

Tintti Klapuri on oululaissyntyinen kirjallisuudentutkija, joka viimeistelee väitöskirjaansa Tšehovista Turun yliopistossa. Hän toimittaa parhaillaan Café Voltaire -sarjan neljättä osaa Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta yhdessä Tomi Huttusen kanssa. Venäläisiä nykykirjailijoita ajan ja historian kokemisen näkökulmasta esittelevä Kenen aika ilmestyy keväällä 2012.