Sisar, taide, elämä: Susan Sellersin Vanessa & Virginia

 

Osallistuin tänään Turun Kirjamessujen Elegia Virginia Woolfille! -keskusteluun Laura Gustafssonin ja Riikka Pelon kanssa (keskustelun johdattelijana Jaana Airaksinen). Meillä oli antoisa keskustelu Susan Sellersin Vanessa & Virginia -romaanista, Virginia Woolfista, hänen erityislaatuisesta kielestään ja tyylistään ja laajemmin taiteesta, elämästä ja näiden välisestä suhteesta. Sekä Gustafssonia että Peloa on nimitetty Suomen Virginia Woolfiksi, ja meitä kaikkia yhdisti Woolfin – erityisesti hänen soljuvan kielensä, sen rytmin ja rohkean kokeilevuuden – ihailu.

Kerroimme ensin omasta Woolf-suhteestamme ja sitten siitä, mitä pidimme kiinnostavimpana Sellersin romaanissa. Muistan elävästi, miten luin 17-vuotiaana Woolfin Majakan (To the Lighthouse, 1927) ja lumouduin täydellisesti hänen tyylistään, siitä miten sanoilla voi tavoittaa tajunnan virran, sen kaiken mitä ohikiitävänä hetkenä tapahtuu mielessä, kerroksellisen ajan, muistojen, mielikuvien, suunnitelmien, assosiaatioiden soljumisen toisiinsa.

Olen aina kokenut puhuttelevana myös Woolfin tuotannosta välittyvän todellisuuskuvan ja taidekäsityksen. Hänen teoksissaan elämä on kaoottista, kuin pimeä meri, mutta kuin majakanvalo, joka hetken välähdyksessä luo jäsennyksen maailmaan, taide voi antaa todellisuudelle hahmon ja mielen, vaikka vain hetkellisen ja osittaisen. Taide on merkitsevän muodon etsimistä, ja kuten Woolfin Majakan Lili Briscoe ja Sellersin romaanissa Woolfin sisko Vanessa Bell toteavat, joskus yksi viiva voi onnistua luomaan ratkaisevan yhteyden asioiden välille.

Vanessan ja Virginian sisaruussuhteeseen keskittyvästä Susan Sellersin romaanista välittyy jokin samantapainen elämäntuntu, vaikka sitä ei pidä ryhtyä vertailemaan esimerkiksi kielen ja kerronnan osalta Woolfiin. Itse asiassa romaani reflektoi epäsuorasti kysymystä siitä, miten kukaan kuolevainen voi kirjoittaa kertomuksen kielellisesti niin ylivertaisesta Virginia Woolfista. Kertojaratkaisu on tietynlainen keino selvitä haasteesta. Vanessa puhuttelee sisartaan läpi eräänlaisena kirjeenä toimivan romaanin ja toteaa, että jos Virginia olisi elossa ja kertoisi tätä tarinaa, hän löytäisi juuri oikeat sanat: "Sinä olit se, joka tiesi kuinka kuvata tapahtuma niin että sen olemus paljastuisi. Minulla ei ole sinun lahjakkuuttasi. Jos olisit täällä, tietäisit kuinka tämä tarina pitää kertoa." (Vanessa & Virginia, 24.)

Oikeutus sille, että Vanessa kertoo tarinan, on se, että muuten se jäisi kertomatta. Vastaavasti Sellersin oikeutus kirjan kirjoittamiselle on se, että muuten Vanessa ja Virginian ainutlaatuisen sisarussuhteen tarina ei pääsisi suuren yleisön tietoisuuteen. Lisäksi romaani korostaa, että kunkin on löydettävä itselleen ominainen ilmaisun tapa.

Vanessa on kuvataiteilija, joka hahmottaa maailmaa visuaalisesti; Woolfin väline on kieli. Sellersin romaanissa nämä yhdistyvät. Vanessalla jonkin tilanteen tai tunnelman kuvaamisessa on lähtökohtana visuaalinen kuva, jonka sävyjä hän tarkastelee: "Luon mielikuvan tapahtumasta kuin se olisi maalaus" (13). Sitten hän lähtee vähitellen kehimään siitä kertomuksen fragmenttia. Samalla koko romaani on kuitenkin Vanessan sisäistä puhetta, sisarten jaettujen kokemusten ja muistojen sanallistamista.

Minua kiehtoi romaanissa erityisesti sen punaisena lankana kulkeva ajatus elämästä luomisena, jonka näytetään olevan pohjimmiltaan yhdessäluomista. Romaanissa elämä näyttäytyy yhtenä luomisen prosessina, jossa oman elämän jäsentäminen joksikin taideteoksen kaltaiseksi ja taiteen luominen ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa. Jossakin vaiheessa Vanessa oivaltaa, että voi maalata "kehysten ulkopuolella" ja alkaa maalata hahmoja ja abstrakteja kuvioita ympäri taloaan. Välillä hänestä kaikki tuntuu hajoavan ja muuttuvan merkityksettömäksi, mutta toisina hetkinä, usein Virginian kanssa jaettuina, palasista tuntuu rakentuvan taideteos: "Vähitellen elämäni palaset – juhlien sekasotku, lasten riisutut vaatteet, oma kerkeneräinen takkani – sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi." (135.)

Romaanissa luomisen näytetään koko ajan tapahtuvan yhdessä toisten kanssa, yhteydessä toisiin, sekä suhteessa aiempaan taiteeseen että suhteessa ympärillä oleviin ihmisiin – heiltä tukea etsien, heidän kanssaan kiistellen ja kilpaillen. Kun Vanessa lukee Majakan, hänen kokemansa tunteiden kirjo ulottuu alemmuudentunteesta ihailuun ja sen oivaltamiseen, että lukemisen kautta hän alkaa "nähdä vastaavanlaisia esteitä ja mahdollisuuksia" omassa taiteessaan (106).

Vanessa ja Virginia ovat keitä ovat sekä ihmisinä että taiteilijoina, koska heidän ympärillään on ne ihmiset jotka ovat. Taide nousee tästä elämänpiiristä, taiteilijoiden, intellektuellien, ystävien ja rakastajien joukosta (joka myös Bloomsburyn ryhmänä tunnetaan), niistä keskusteluista ja kohtaamisista joita heillä on; kokemukset ja oivallukset, jotka vievät heidän taidettaan eteenpäin, syntyvät tästä vuorovaikutuksesta.

Tämä teema sai meidät tänään keskustelussamme pohtimaan myös tapoja, joilla oma kirjoittamisemme syntyy vuoropuhelussa toisten kanssa. Esiin tuli myös taiteiden ja tieteiden välisen vuoropuhelun merkitys – ja tällaiseen vuoropuheluunhan myös keskustelumme itsessään pyrki.

Kaiken kaikkiaan Sellersin romaani on elegia sisarelle mutta viime kädessä myös laajemmin ihmisten väliselle yhteydelle  ja luovuudelle. Romaanin lopetuskappale kuuluu seuraavasti:

Otan pinosta seuraavan paperin. Kun viimeinenkin on päästetty irti, teen omistuksen. Tämä kertomus on sinulle. Kävelen hitaasti kotiin ja tulen puutarhaan takaportista. Silmäni osuu narsissien loimuun omenapuiden alla. Päätän tuoda maalaustelineeni ulos ja maalata sen sijaan ne. Katson eloisaa ja kouriintuntuvaa keltaista auringon valossa. Sinä olet oikeassa. Tärkeää on se, ettemme lakkaa luomasta. (244.)

Susan Sellers: Vanessa & Virginia. Suom. Soili Takkala. Helsinki: Into, 2013 (alkuteos 2008).

Lindgrenin Muistissa ja toisiinsa kietoutuvat elämäntarinat

Hanna Meretoja kirjoittaa:


Yksi tämä kesän kirjoistani oli Torgny Lindgrenin fiktiivinen omaelämäkerta Muistissa (Minnen, 2010, suom. 2012). Lindgren käsittelee läpi tuotantonsa kiinnostavasti kysymystä tarinankerronnan ja elämän suhteesta, mutta Muistissa-teoksessa ensi kertaa minämuodossa. Samalla hän pohtii omaelämäkerrallisen muistin luonnetta hieman uudesta näkökulmasta.

Teos kertoo oman menneisyyden hahmottamisesta tarinoiden kudelmana, muistojen luomisesta ja tulkinnasta. Se kysyy esimerkiksi: rakennammeko elämäntarinaamme luomalla yhteyksiä erillisten tapahtumien ja kokemusten välille vai syntyvätkö yhteydet jollain muulla tavoin? Erilaisten tarina- ja muistofragmenttien kautta se näyttää, miten mielemme liittää asioita toisiinsa ilman, että olisimme tästä kovinkaan tietoisia tai ymmärtäisimme logiikkaa, jolla asiat yhdistyvät tai jäävät yhdistymättä.

Erityisen kiinnostavasti teos pohtii toisten roolia tässä yhteyksien luomisessa ja syntymisessä. Yksilön elämäntarinan - tai pikemmin tarinafragmenttien - näytetään kietoutuvan toisten tarinoihin moninaisin säikein. Jopa siinä määrin, että koko minä-pronomini alkaa tuntua ongelmalliselta.

Kirjailija käy tapaamassa sairasta äitiään:

Ja hän kysyi: Sinä siis kirjoitat?

Niin, sanoin. Ei minusta koskaa ollut mihinkään muuhun.

Kirjoitatko sinä koskaan sanaa minä? hän kysyi.

Ennen en koskaan kirjoittanut, sanoin. Mutta voi olla että joskus kirjoitan.

Jos sen teet, hän sanoi, niin tiedätkö sinä kuka tämä minä on? Olenko minä osa sitä minää? Ja kaikki esi-isät?

Olette, sanoin. En ole koskaan kuvitellut että minä olen minä. Tietysti minä olen me. Kirjoitan minä koska minulla ei ole oikeata sanaa. (Muistissa, 99.)

Persoonapronominit hämäävät esittämällä, että olemme toisistamme erillisiä, kun todellisuudessa raja minän ja muiden välillä on liukuva. Erilliset kategoriat peittävät näkyvistä jatkumon minästä sinään, meistä teihin ja heihin. Tarinamme rakentuvat tällä jatkumolla osana loputonta tarinoiden kudelmaa, josta hahmotamme vain pienen osan. Ne ovat osa moninaisten äänten sekamelskaa, joista kuulemme ja muistamme vain häviävän pienen fragmentin. Ja silti niin merkityksellisen, sillä kuten minäkertojan isä toteaa: "Todellista on vain se minkä pystymme muistamaan." (Muistissa, 60.)

Sitä, mitä pystymme muistamaan, määrittää puolestaan se, mitä ja miten kerromme - itsellemme ja toisille - ja mitä ja miten muut kertovat meille. Tällaisen tarinankerronnan kautta rakentuvan vuoropuhelun pohjalta muotoutuu kokonaisuus, joka on harvoin sellainen kuin olemme suunnitteleet:

En ole koskaan nähnyt elämässäni mitään yhteneväisyyksiä, sanoin. Syy-yhteydet puuttuvat. Elämästäni muodostuu novellikokoelma. Eikä romaani, niin kuin tahtoisin. (Muistissa, 146.)

Jos elämässäni on ollut joitain yhteneväisyyksiä, ne ovat olleet muiden ihmisten luomia. Muut ihmiset, ventovieraat, ovat kuljettaneet minut yhdestä askelesta toiseen, joidenkin nimi näyttää olleen Syy, toisten Seuraus. Vaikka he olisivatkin kuolleet jo kauan sitten, he pitelevät yhä elämääni koossa.

Yksi ventovieraista, joka on pitänyt elämääni koossa viimeiset viisikymmentä vuotta, on Thomas Mann. (Muistissa, 151.)

Tämä lienee tuttu tunne ainakin meille kirjallisuusihmisille: toiset pitävät koossa hauraita, pirstaleisia elämäntarinoitamme - ja näiden toisten joukossa on ventovieras jos toinenkin.

 

Torgny Lindgren: Muistissa (Minnen, 2010). Suom. Liisa Ryömä. Helsinki: Tammi, 2012.

  

Godotuksen vapaudessa

Tutkija, kriitikko Virpi Alanen kirjoittaa:

Kun Samuel Beckettin tunnetuin näytelmä Godota odottaessa (En attendant Godot, 1948-1949) tuli syksyllä 2011 Arto af Hällströmin ohjaamana ja uudelleen suomentamana versiona Kansallisteatteriin, kaupungissa tuntui pieni absurdi kohahdus - kuin siipien suhinaa. Lehtien kahinaa. Hiekan rahinaa. Oli taas mitä odottaa.

Pääosien esittäjät Esko Salminen (Vladimir), Eero Aho (Estragon), Hannu-Pekka Björkman (Pozzo) ja Janne Reinikainen (Lucky) poseerasivat ympäri kaupunkia levitetyissä mainosjulisteissa vakavina kuin sodan juuri kokeneet. Heti heidän knallihattujensa jälkeen huomio kiinnittyi uudelleen näytelmän käännettyyn nimeen, jossa suomen kielen merkityskerrostuma synnyttää uudissanan ’godottaa’. Sanan, joka tuntuu jo silkalla äänneasullaan viestivän toiminnan nyrjähtäneisyydestä ja outoudesta.

Näytelmän ihmiskuva on samanaikaisesti ankara ja lämmin. Siitä huokuu ajattoman eksistenssikriisin lumovoimainen mukaansatuudittelevuus. Näytelmää on esitetty jo kuusi vuosikymmentä, ja edelleen se kiehtoo ja antaa virikkeitä lukuisille tulkinnoille. Teosta on tulkittu muun muassa poliittisten metaforien, sotahistorian, uskonnollisen symboliikan tai eksistentialististen filosofioiden kautta, freudilaisittain, queer-teorian kautta ja lukuisin muin tavoin. Godot’n odottamisen epävarmuuteen on vuosikymmenten saatossa tullut nostalginen hehku: ikään kuin perimmäisen inhimillisen surkeuden taustalla kytevä tiedostamisen kipinä, elämä maailmassa, jossa lopullisen varmaa on vain epävarmuus - Vladimir ja Estragonhan eivät näytelmässä kykene edes kuolemaan, vaan heidän ainaisen odotuksen tilansa antaa kuolemankin odottaa.

Moinen epävarmuuden tila ei tietenkään olisi mahdollinen ilman modernin yhteiskunnan myötä tullutta vapautta. Vladimir ja Estragon (Didi ja Gogo) ovat, riippuen siitä miten heidän tilannettaan tulkitsee, joko vankeina tai vapautuneina epävarmuuden ja odotuksen tilassaan. Toisaalta heillä ei ole mitään minkä avulla päästä pois - tila siis vaikuttaa kovin lopulliselta - mutta toisaalta heitä on tulkittu myös auktoriteeteista, uskonnosta yms. vapautuneen ihmisen kuvauksena. Joka tapauksessa, perusasetelma on hyvin älyllinen, ja ryysyisten maankiertäjähahmojen akateemissävyinen puheenparsi on askarruttanut tulkitsijoita läpi vuosikymmenten. Toistelluin anekdootti on kriitikko Vivian Mercierin Beckettille heittämä huomio siitä, että Didi ja Gogo puhuvat aivan kuin olisivat filosofian tohtoreita. ”Mistä tiedät, etteivät he ole?” vastasi Beckett.

”Ei sinulla satu olemaan köyttä?”

Godota odottaessa sisältää vaudevilleperinteestä ammentavia ja fyysiseen, klovneriaa lähenevään vitsinkerrontakulttuuriin taipuvia kohtia, jotka näyttämöllä kuitenkin saavat oman absurdin ominaissävynsä. Huomio kiinnitetään usein Vladimirin ja Estragonin surkuhupaisaan kadunmiehen olemukseen, heidän kuluneisiin kenkiinsä ja hattuihinsa, nukkavieruihin vaatteisiinsa. Hattuja vaihdetaan henkilöltä toiselle monimutkaisten näyttämöohjeistusten kera, taskuista kaivellaan porkkanoita ja nauriita, kenkä ei lähde jalasta, housut putoavat. Dialogissa musta huumori läpäisee vakavimmat tilanteet, kuten hirttäytymisen suunnittelun yhteydessä heitetty viaton kysymys: ”Ei sinulla satu olemaan köyttä?”.

”Surkimus! Syöpäläinen! Keskonen! Sittiäinen! Jyrsijä! Kuraattori! Krumeluuri! Krriitikko!”, kuuluu näytelmän tunnettu haukkumasanaketju nykyasussaan suomeksi. Beckett on humoristisissa kohdissaan ilkikurisen vakava: henkilöhahmoilla on sekä ilonpilke että kuolemanvarjo silmänurkassaan. Uuden suomennoksen kieli on arkisen puhekielen piirteitä noudattelevaa nykysuomea, sanavalinnat on tehty mahdollisten käännösvaihtoehtojen joukosta paikoin hyvinkin värikkäitä ilmaisumahdollisuuksia suosien. Af Hällström on luopunut muun muassa kankeista me-muotoisista lauseista ja korvannut ne puhekielen tyylin mukaisilla passiiveilla.

”No niin, lähdetäänkö? Lähdetään. Eivät liikahdakaan.”

Beckettin näytelmien lumovoima tulee epäilemättä säilymään, vaikka ajat muuttuvat. Godota odottaessa on yksinkertaisen muotonsa vuoksi helposti lähestyttävä ja koskettava, vaikka lukija/yleisö ei tietäisi entuudestaan mitään näytelmän historiasta. Yksinkertaisuus sisältää moneuden, lukuisat tulkinnat, aikaan kuin aikaan sopimisen. Vladimir ja Estragon ovat filosofiselta kannalta loputtoman kestäviä hahmoja.

Beckett on onnistunut mestarillisesti vangitsemaan hahmoihinsa ne inhimilliset ominaisuudet, jotka tavalla tai toisella toistuvat yhtä absurdeina läpi ihmiskunnan historian ja nykyisyyden. Markkinavetoisen maailman sorvaamaa eriarvoistumiskehitystä pohtiessa mieleen tulee väistämättä Pozzon ja Luckyn surkea suhde, epäreiluuden ja jopa julmuuden läpäisemä riippuvuus toinen toisistaan. Entäpä Godot sitten, tuo uskonnollisia tulkintoja usein herättänyt poissaoleva hahmo - hänet voi tulkita vaikkapa sen mukaan mihin mikin aikakausi uskoo, olipa se sitten talouskasvu tai muu jumalankaltaisena pidetty asia. Jos ajatukset uskonnollisesta vapahtajahahmosta tai yhteiskunnallisesta vapauttajahahmosta jätetään Godot-tulkinnasta hetkeksi sivuun, Godot’n voisi tulkita pelkän vapauden käsitteen kautta: ihmiset ikiajoiksi jähmettyneinä omaan vapauden odotukseensa.


Kansallisteatterissa vielä huhtikuuhun asti.
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/godota-odottaessa/

Ihan tavallisena päivänä voi menettää kaiken – tai löytää onnen

Päivi Brink kirjoittaa:

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (Case Histories, 2004), Schildts 2011. Suom. Kaisa Kattelus.

Ihan tavallisena päivänä voi tapahtua jotakin hirveää. Kate Atkinsonin romaanissa esitellään muutamia tällaisia tapauksia, jotka sijoittuvat ajallisesti 1970-luvulta nykypäivään. Kaksi keski-ikäistä naista haluaa tietää, miten heidän nuorin sisarensa katosi lapsena. Mies haluaa selvittää tyttärensä murhan. Nainen etsii sisarensa tytärtä, joka annettiin sijaisvanhemmille äidin murhattua isän. Kaikki tapaukset liittyvät perheen sisäisiin traumoihin, joista henkilöt eivät kykene vapautumaan.
Vähitellen päästään yksityisetsivä Jackson Brodieen, joka selvittää tapaukset jotenkin sattumanvaraisesti, arkisen todellisesti. Romaani on dekkari, mutta rikoksien ratkeaminen ei ole kovin tärkeää. Tärkeämpää on ymmärtää, miksi ne tapahtuivat ja minkälaista elämää uhrit ja syylliset elivät. Brodie on yksi tapauksista, sillä hänenkin elämäänsä varjostaa nuoruuden tragedia.

Jackson Brodie -sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt neljä osaa, joista ”Ihan tavallisena päivänä” on ensimmäinen. Brodie on entinen sotilas ja entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä. Hän on kotoisin Yorkshiresta, mutta asuu tässä romaanissa Cambridgessa. Työläistaustainen Brodie ei viihdy sievistelevän yläluokan parissa, vaan kaipaa muualle, unelmiensa Etelä-Ranskaan. Vapaa-aikanaan hän opiskelee ranskaa ja koettaa selviytyä avioerostaan. Hänen elämänsä tärkein ihminen on 8-vuotias tytär. Brodie on hyvin charmikas ja komea, ja naiset lankeavat hänen viehätysvoimansa edessä. Atkinson onnistuu luomaan Brodiesta kiinnostavan, kokonaisen ihmisen, vaikka hänessä on paljon dekkariklisheiden piirteitä.

Olen aikaisemin lukenut sarjan seuraavan osan One good turn, ja molemmissa lukemissani Brodie-romaaneissa minua viehättää eniten kertojan ääni: sarkastinen, mutta lempeä kertoja riisuu paljaaksi henkilönsä salaisimmat ja likaisimmat ajatukset, mutta samalla jokaisessa ihmisessä on myös mukavia, jopa herttaisia piirteitä. Juonenkäänteet yllättävät, mutta ovat silti uskottavia, ja kokonaisuutena romaani saa miettimään ihmiselämän kummallisuutta – miten sattuma tekee ihmisestä onnellisen tai onnettoman. Kaiken voi menettää nopeasti, mutta samalla tavoin elämä voi hetkessä tuoda eteen uuden onnen. Suosittelen Atkinsonin persoonallisia, omaperäisiä ja pohdittuja kirjoja lämpimästi. Humoristiset ja jännittävät romaanit sopivat lomalukemiseksi tai viikonlopun iloksi.

Vuonna 1951 Yorkissa syntynyt Atkinson asuu nykyisin Edinburghissa, Skotlannissa. Hän on opiskellut englantilaista ja amerikkalaista kirjallisuutta yliopistossa ja toiminut muun muassa opettajana. Hänen esikoisromaaninsa ”Behind the scenes at the museum” ilmestyi 1995 ja se oli myyntimenestys. BBC on tehnyt kolmesta ensimmäisestä Jackson Brodie -kirjasta kuusiosaisen TV-sarjan, joka on saatavana jo DVD:näkin. Brodieta näyttelee Jason Isaacs. Sarja sijoittuu Edinburghiin, minne kirjojenkin Brodie muuttaa toisessa osassa. Schildts aikoo suomentaa koko sarjan.

TV-ohjelman kotisivut: http://www.bbc.co.uk/programmes/b011whc9
Kirjailijan kotisivut: http://www.kateatkinson.co.uk/

Haudantakainen näkökulma elämään

Hanna Meretoja kirjoittaa:

Välillä on terveellistä yrittää miettiä, miltä tämä kaikki näyttäisi, jos sitä pääsisi katsomaan haudan takaa. Harva enää nykyisessä maallistuneessa yhteiskunnassamme uskoo kuolemanjälkeiseen elämään, mutta nyt onkin kyse ajatusleikistä: miltä oma elämämme ja nykyinen maailmanmeno näyttäisivät meistä itsestämme jälkikäteen, lopun jälkeen tarkasteltuna. Klassinen kertomuksen määritelmähän esittää, että kunnon kertomuksella on alku, keskikohta ja loppu. Vasta tarinan loputtua se voidaan kertoa. Mennyt muoto onkin kertomakirjallisuuden hallitseva aikamuoto. Elämä taas tapahtuu preesensissä. Toki kerromme jatkuvasti menneisyydestämme, mutta kerronnan näkökulmaa rajoittaa se, ettei koko elämämme kokonaisuus ole näköpiirissämme.

Brasilialaisen Machado de Assisin (1839-1908) romaani Brás Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat (1881) toteuttaa mestarillisesti tämän ajatusleikin haudantakaisesta näkökulmasta. Sen kertojana toimii kuollut Brás Cubas. Muistelmat on omistettu jäähyväislahjana ”madolle, joka ensimmäisenä jyrsi ruumiini kylmää lihaa”.

Kuolemanjälkeisen näkökulman parhaita puolia on sen tarjoama mahdollisuus ainutlaatuiseen rehellisyyteen. Haudantakaisen näkökulmansa suojasta kertoja kuvaa säälimättömän tarkkanäköisesti ja vailla rangaistuksen tai julkisen häpeän pelkoa niin oman aikansa brasilialaista yhteiskuntaa kuin omia paheitaan ja heikkouksiaan. Ja näin hän selittää rehellisyytensä lukijalle:

Lukijaa ehkä ällistyttää, että näin rehellisesti levittelen ja korostan keskinkertaisuuttani; tiedettäköön että vainajan päähyve on rehellisyys. Elämässä yleinen mielipide, eturistiriidat, ahneudesta aiheutuva taistelu pakottavat ihmiset salaamaan vanhat rääsynsä, kätkemään repeämät ja paikat, pitämään omana tietonaan omantunnon paljastukset; ja parhaiten selviää, jos petettyään muita lopulta pettää itseäänkin, sillä siten säästyy häpeältä, joka on kiusallinen tunne, ja tekopyhyydeltä, joka on inhottava pahe. Mutta kuoltuamme, mikä ero! mikä huojennus! mikä vapaus! Kun voi karistaa yltään verhot, siteet, maalit, hepeneet, heittää helyt katuojaan, tunnustaa suoraan millainen oli ja millainen ei ollut! Koska, lyhyesti sanottuna, enää ei ole naapureita, ei ystäviä eikä vihollisia, ei tuttuja eikä vieraita, ei yleisöä. (Brás Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat, 56-57)

Kirjaa lukiessa on hyvä pohtia, minkälaiset muistelmat itse kukin kirjoittaisi haudan takaa. Ja samalla se saa näkemään, miten hienoa on elämäntarinoidemme aukinaisuus. Juuri siksi, että oman elämän loppu on avoin, on samalla kaikki muukin jatkuvasti auki. Elämää, jo elettyäkin, voidaan aina kertoa toisin: siinä on ainekset loputtomaan määrään erilaisia kertomuksia ja niiden uudelleentulkintoja. Kaikki riippuu siitä, minkä tapahtumien ja kokemusten välillä näkee merkityksellisiä yhteyksiä, mitä nostaa esiin ja missä valossa, mitä unohtaa ja miten, millaisia jatkoja ja lopetuksia keksii kuvitella.

Loppumainintana vielä: Machado de Assisin vuonna 1881 ilmestynyt romaani osoittaa loistavasti, miten hankalia kirjallisuuden periodisoinnit ovat. Jos olisin lukenut kirjaa ilman ennakkotietoja, olisin hyvin saattanut pitää sitä postmodernina, vaikkapa 1960-luvulla tai nykypäivänä kirjoitettuna teoksena. Siinä on epäilemättä niin romantiikan kuin realisminkin piirteitä, mutta samalla se kritisoi, parodioi ja satirisoi näitä tyylisuuntia herkeämättä. Sen fragmentaarinen muoto, leikkisä itseironia, lukijan puhuttelu ja muut metafiktiiviset (omaa fiktiivisyyttään pohtivat) piirteet tekevät siitä postmodernismin edelläkävijän. Salman Rushdie onkin sanonut:

”Jos Borges on kirjailija, joka teki García Márquezin mahdolliseksi, ei ole liioiteltua sanoa, että Machado de Assis on kirjailija, joka teki Borgesin mahdolliseksi.”

Niinpä vaikka sekä Café Voltaire -sarjassa että täällä blogissa pääosassa on nykykirjallisuus, välillä on hyvä tehdä tutkimusmatkoja menneisyyteen, jonka varaan nykyisyyskin aina rakentuu. Siten voi keksiä myös uusia tapoja tähyillä tulevaan – ja kuvitteellisista tulevaisuuksista taas nykyhetkeen.

Machado de Assis, Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat. Alkuteos: Memoriás Póstumas de Brás Cubas (1881). Suom. Hilkka Mäki. Helsinki: Love Kirjat, 1991.