PROFESSORIPOOLI: Mary Shelleyn Frankenstein: Ihmisen uhma ja yksinäisyys

Mary Shelley, Frankenstein: Moderni Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus, 1818, 2. laitos 1831). Suom. Hannu Poutiainen. Helsinki: Basam Books, 2021.

 

Bo Pettersson kirjoittaa:

 

Monet varmaan uskovat tuntevansa Mary Shelleyn romaanin Frankenstein: Moderni Prometheus (1818), koska ovat lukeneet tai nähneet eri sovituksia siitä. Alkuperäisteos on kuitenkin yllättävän erilainen kuin useimmat populaarikulttuurin versiot. Esimerkiksi suuri osa kirjasta on kirjemuodossa ja keskeisiä kertojia on kolme.

 

Kehyskertomuksessa brittiläinen kapteeni Robert Walton mainitsee kirjeitse siskolleen Margaretille tavanneensa geneveläisen luonnontieteilijän Victor Frankensteinin. Tästä alkaa varsinainen romaani, jossa Frankenstein kertoo Waltonille elämästään ja hirviömäisestä, nimettömästä luomuksestaan, joka vuorostaan kuudessa luvussa keskellä kirjaa kertoo luojalleen omasta elämästään. Suomeksi romaanista on Paavo Lehtosen käännös vuodelta 1973 ja Hannu Poutiaisen käännös vuodelta 2021.

Goottinen luomiskertomus

Frankenstein jatkaa goottisen kerronnan perinteitä, mutta yhdistää siihen sen verran luonnontieteellistä tematiikkaa, että sitä pidetään ensimmäisenä varsinaisena tieteisromaanina. Frankenstein luo hirviönsä yhdistämällä eri ruumiinosia ja herättämällä sen eloon sähkön avulla, mistä mahdollisuudesta keskusteltiin tiedepiireissä 1800-luvun alussa. Romaanin elokuvasovituksissa yleensä keskitytään itse luomisprosessiin ja luomuksen tekemiin murhiin, mutta Shelley käyttää niitä lähinnä käydäkseen keskustelua luomisen moraalisista seurauksista.

 

Luomalla uutta elämää tieteen kautta Frankenstein asettuu Luojan tasolle. Hän uhkuu hybristä eli ylimielistä uhmaa: ”Niin paljon on tehty – näin huusi Frankensteinin sielu – mutta minä saavutan vielä enemmän, vielä paljon enemmän: – – raivaan uuden polun, tavoitan tuntemattomia voimia, avaan maailman silmät luomisen syvimmille mysteereille”. Hän on uudenlainen Prometheus, joka kreikkalaisessa mytologiassa uhmaa Zeusta luomalla ihmiset ja varastamalla tulen heille. Kostoksi tämä määrää kotkan ikuisesti nokkimaan hänen maksaansa (Zeuksen poika Herakles päästää hänet piinasta 30 vuoden jälkeen). Frankenstein kertoo tarinansa varoitukseksi Waltonille, jolla myös on suuria tieteellisiä unelmia, mutta hänen omaksi kohtalokseen muodostuu hänen luomansa hirviö, joka kostaa luojansa hyljeksinnän tappamalla kaikki, mikä tälle on rakasta.

 

Näin lukija on Waltonin asemassa kuullessaan Frankensteinin tarinan: hän voi oppia varomaan tieteen ylilyöntejä ja hirviön tarinan kautta ymmärtämään myös tämän näkökulmaa. Käy ilmi, että luomus ei alun perin suinkaan ollut hirviö vaan että ihmisten torjuva ja kauhistunut suhtautuminen häneen johtaa hänet tekemään hirmutekoja. Kirjan motto on John Miltonin Kadotetusta paratiisista, jossa Aatami valittaa kohtaloaan Luojalleen: ”Pyysinkö, luoja [sic], tästä savesta / muovaamaan minut, ihmisen? Pyysinkö / kohottamaan minut pimeästä?” (X, 743–5). Poutiainen on viisaasti käännöksessään käyttänyt Shelleyn itsensä korjaamaa toista laitosta vuodelta 1831 esipuheineen, mutta pyrkimyksessään ajanmukaisuuteen kääntäjä menee mielestäni liian pitkälle kirjoittaessaan Milton-sitaatissa luoja, eikä Luoja (englanniksi Maker).

Kohtalo ja vapaa tahto

Pahinta romaanin hirviölle on yksinäisyys. Kaikki hylkäävät hänet, eikä Frankenstein hänen pyynnöstään huolimatta luo hänelle kumppania, omaa Eevaa. Oman kertomuksensa mukaan hän on ollut hyvä niille, jotka ovat hänelle näyttäneet hyväsydämisyyttä, mutta kun häntä kohdellaan kaltoin, hän haluaa kostaa julman kohtalonsa. Yksinäisyyteen Shelley tavallaan palasi kirjassaan Viimeinen ihminen (1826), toinen uraauurtava tieteisromaani, joka vastikään on suomennettu.

 

Shelley pystyy siis esikoisromaanissaan sujuvasti yhdistämään tieteellisiä, mytologisia, uskonnollisia, moraalisia ja psykologisia motiiveja. Sanaa kohtalo toistetaan usein kirjassa samalla kun juoni kyseenalaistaa sen ehdottomuutta. Eikö Frankensteinilla ollut vapaa tahto päättää, ettei Prometheuksen lailla leikkisi tulella? Eikö Waltonilla ja meillä muilla ole mahdollisuus tehdä moraalisempi päätös? Vielä tänä päivänä Frankensteinin ja hänen luomuksensa suhde kiehtoo lukijoita, mistä osoituksena Merete Mazzarellan Sielun pimeä puoli: Mary Shelley ja Frankenstein (2014), jossa pohditaan, kumpi oikeastaan on hirviö, Frankenstein vai hänen luomuksensa.

 

Tänä teknologian aikakautena Frankenstein ja hänen dilemmansa on ajankohtaisempi kuin koskaan. Mikä teknologia on ihmiselle hyväksi? Missä kulkee tieteen raja ja kenen kuuluisi se vetää, tieteentekijöiden vai politikkojen? Vai onko yksinkertaisesti niin, että ihmisen luomaa voidaan paljolti käyttää niin hyvään kuin pahaan?

Sateisen kesän satoa

Frankenstein sai alkunsa siitä, kun Mary Shelley (silloin vielä Godwin) ja hänen tuleva miehensä, kirjailija Percy Bysshe Shelley viettivät sateisen kesän 1816 lordi Byronin luona Genevenjärven rannalla Sveitsissä. He lukivat saksalaisia kummitustarinoita ranskaksi käännettynä ja päättivät kilpailla siitä, kuka kirjoittaa parhaimman kauhutarinan. Aluksi 18-vuotias Mary Godwin ei saanut tarinaa aikaiseksi merkittävien runoilijoiden seurassa, mutta eräänä yönä hän keksi tarinan ihmisen luomasta olennosta, mistä sitten tuli tieteiskirjallisuuden peruskivi.

 

Byronin seurueeseen kesällä 1816 kuului myös neljäs jäsen, Byronin henkilääkäri John Polidori. Vuosi Frankensteinin ilmestymisen jälkeen hän julkaisi The Vampyre -nimisen pienoisromaanin. Tästä alkoi modernin vampyyritarinan historia.

 

Onneksi Sveitsin kesä 1816 oli sateinen!

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.   

 

PROFESSORIPOOLI: Karel Čapekin Salamanterisota: Ennakoiva tieteissatiiri

 Karel Čapek, Salamanterisota. Suom. Reino Silvanto. Helsinki: WSOY, 1938. 2. painos 1962.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Joskus sitä muistaa missä ja milloin on lukenut tietyn kirjan, varsinkin jos se on tehnyt vaikutuksen. Karel Čapekin Salamanterisodan (1936) otin mukaan astuessani armeijaan Dragsvikin varuskuntaan syksyllä 1982, osin koska se oli sopivan pieni pokkari, osin koska halusin pitää yllä suomen kieltäni. Olin siis maailmassa, joka koostui pelkistä harmaisiin pukeutuneista aikuisista tai melkein aikuisista miehistä. Kaikki harjoittelimme sodankäyntiä, mutta minä kävin salamanterisotaa iltaisin. Oli mullistava kokemus lukea tämä antitotalitarismin merkkiteos armeijassa: salamantereita oli kaikkialla.

Maailmansotien välisenä aikana tšekkiläinen Karel Čapek (1890–1938) oli huomattavampia eurooppalaisia kirjailijoita, huhuttiinpa hänen olleen toistuvasti ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Hän oli harvinaisen monipuolinen kynäniekka, kirjoitti tieteisromaaneja, esseitä ja salapoliisinovelleja sekä näytelmiä veljensä Josefin kanssa. Sanan robotin nykymerkitys juontaa juurensa heidän suositusta R.U.R. (Rossumin Universaalit Robotit) -nimisestä draamasta vuodelta 1920. Myös näytelmästä Hyönteiselämää (1921) tuli suosittu, ja se on innoittanut irlantilaisen Flann O’Brienin uudisversion Rhapsody in Stephen’s Green ja Kalevi Ahon oopperan Hyönteiselämää ja seitsemännen sinfonian.

Salamanterisodasta on kuitenkin tullut Čapekin rakastetuin ja käännetyin teos. Reino Silvanto suomensi sen jo 1938, kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen, ja siitä on otettu kolme painosta. Sen kieli voi tänä päivänä tuntua hiukan vanhahtavalta, mutta sehän sopii, jos haluaa saada mahdollisimman autenttisen kuvan Čapekin 1930-luvusta. Silvanto selviää myös mallikkaasti romaanin eri kielistä ja kielellisistä rekistereistä. Tarinan toden tuntua vahvistaa WSOY:n panostus romaanissa esiintyviin eri lajityyppeihin (muun muassa lehtiartikkeleita, tieteellistä tekstiä, käyntikortteja, käsin kirjoitettuja kirjeitä) ja niiden kirjasintyyppeihin. Verrattakoon tätä suomennosta vaikkapa erääseen romaanin uusimpiin laitoksiin englanniksi, War with the Newts (2012) kustantaja Gollanczin mainiossa SF Masterworks -sarjassa, missä käytetään vähemmän ja uudempia kirjasintyyppejä (ja vanhaa englanninnosta). Itse luen mieluummin Silvannon moni-ilmeisempää suomennosta.

Mihin kapitalismi johtaa

Mikä tekee Salamanterisodasta niin kiehtovan, on se, ettei se kuvaa sotaa kuin viimeisimmissä luvuissa, vaan keskittyy siihen, kuinka älykäs salamanterilaji Andrias scheuchzeri löydetään, valjastetaan kapitalismin käyttöön, viljellään ja orjuutetaan. Se – vai pitäisikö sanoa hän – on aikuisena kymmenvuotiaan lapsen kokoinen, väriltään lähes musta, kävelee takajaloillaan ja käyttää eturaajojaan käsinä. Vähitellen salamanterista tulee ihmisille ”itsestään selvä asia, aivan kuin laskukone tai jokin automaatti”. Čapekin teksti on täynnä viitteitä ja implikaatioita, esimerkiksi Andrias scheuchzeri on todellinen, sukupuuttoon kuollut salamanterilaji, ja maailmanlaajuisen markkinatalouden kritiikki on viiltävää. Niin on poliittinenkin, ja näin välittyy ihmisen pahuus, kuten orjuuden historia salamanterin evoluution muodossa.

                Tätä kehitystä seurataan romaanissa perin pohjin eri maiden lehdissä ja eri kielillä, jopa eräällä fiktiivisellä kielellä. Sitä kommentoivat aikansa älyköt ja julkisuuden henkilöt. George Bernard Shaw ironisoi: ”Niillä ei ole sielua, se on varmaa, ja siinä suhteessa ne ovat ihmisen kaltaisia”. Mae West on eri syystä samalla kannalla: ”Niillä ei ole sukupuolikutsumusta, eikä siis sieluakaan”. Toiset ovat eri mieltä, mutta taidetta niillä ei ainakaan ole; ne ovat ”realisteja”.

                Vähitellen salamanterit asuttavat kaikki rannikot ja tarvitsevat lisää elintilaa. Koska niitä on seitsemän miljardia ja ne pyörittävät kapitalismin rattaita, ihmiset tekevät parhaansa täyttääkseen niiden toiveen. Salamanterien johtajalla, Chief Salamanderilla, on ”ylevä ja uudenaikainen ajattelutapa”, mutta hän paljastuu ihmiseksi, joka ensimmäisessä maailmansodassa palveli vääpelinä. Muutetaan vääpeli muotoon korpraali, niin eivätköhän kaikki lukijat ymmärrä, että tässä – siis vuonna 1936 ilmestyneessä kirjassa – viitataan Hitleriin ja hänen Lebensraum-argumentointiinsa. Čapekin veli Josef menehtyi muuten sittemmin Bergen-Belsenin keskitysleirillä, mutta hän itse säästyi tältä kohtalolta, koska ehti kuolla keuhkokuumeeseen joulupäivänä 1938.

Salamanterit keskuudessamme

Romaanin markkinatalouden ja teknologian palvelijasta – salamanterista – tulee vallanpitäjä. Kuka on syyllinen? ”Kaikki tehtaat. Kaikki pankit. Kaikki valtiot”, vastaa eräs henkilö. Toinen sanoo: ”Kaikki tahtoivat ansaita niillä. Me olemme lähettäneet niille aseita ja vaikka mitä. Syyllisiä olemme kaikki”. Čapek näyttää, että molemmat ovat oikeassa. Kuinka salamanterisodassa käy jätän kertomatta, jotta mahdollisimman moni lukija pääsee nauttimaan tästä verrattomasta tieteissatiirista.

Viimeisessä luvussa tekijä itse astuu esiin ja keskustelee sisäisen äänensä kanssa siitä, mitä sitten tapahtui. Hän antaa ymmärtää, että romaani ei ehkä kuvaa omaa aikaansa tai tulevaisuutta, vaan ehkä historiaa, kuten viitisenkymmentä vuotta myöhemmin Pierre Boullen tieteisromaaniin perustuvassa elokuvassa Apinoiden planeetta. Näin Salamanterisodassa esiintyvän metafiktion, lajikirjon ja kirjasintyyppien leikittelyn myötä Čapek on aikaansa edellä, jopa siinä määrin, että häntä voisi kutsua pre-postmoderniksi kirjailijaksi.

               Kuten näytelmässä R.U.R. ja Čapekin tuotannossa yleensä, Salamanterisodassa ihmisen itsekkyys ja ahneus ottavat ylivallan ja hänen toimintansa osuu lopulta hänen omaan nilkkaansa. Kirjailijan oppineisuus ja monipuolisuus ovat aina havaittavissa, mutta ote on inhimillinen ja satiiri hyväsydämistä, joskin kärkevää. Alkusanoissaan romaanin Gollanczin laitoksessa brittiläinen tieteiskirjailija ja tutkija Adam Roberts vertaa Čapekia kahteen muuhun böömiläiseen aikalaiskirjailijaan, Jaroslav Hašekiin ja Franz Kafkaan, ja on jopa sitä mieltä, että Čapek laajuutensa, energisyytensä ja ymmärryksensä syvyyden ansiosta on Kafkaakin merkittävämpi kirjailija.

Prahaan on pystytetty järkälemäinen kivipaasi Čapekin muistolle. Siinä lukee KAREL ČAPEK kissankokoisin kirjaimin, jotka koostuvat parin sentin mustanpuhuvista reijistä. Čapekin katse porautuu niin graniitin kuin ihmismielen läpi mustalla huumorillaan.

                      Jos Salamanterisota jonkun mielestä tuntuu aikansa eläneeltä, niin ajatelkoon vaikka, mitä hän tällä hetkellä pitää käsissään tai mitä hän vierittää toisen käden etusormella. Onko tietotekniikka tämän päivän salamanteri? Ainakin markkinavoimat osaavat hyödyntää sitä voittojen maksimointiin yhtä hyvin kuin 1930-luvun kapitalistit salamantereita. Andrias salamanterilajin nimessä muuten tarkoittaa ’ihmisenkaltainen’. Salamanterit liikkuvat jo keskuudessamme, ja ehkä jotkut meistä ovat salamantereiden sukua.

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.

 

Vaikeaselkoinen avaruusseikkailu

Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief. Gollancz. London 2010.
Hannu Rajaniemi: The Fractal Prince. Gollancz 2012.
Suomennettu nimillä Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas. Suom. Antti Autio. Gummerus 2011 ja 2013.


Päivi Brink kirjoittaa:

Suomalainen Hannu Rajaniemi on asunut Iso-Britanniassa jo ainakin 10 vuotta. Nykyisin hän asuu Skotlannissa, ja hän on valmistunut tohtoriksi Edinburghin yliopiston matemaattisen fysiikan laitokselta. Kiinnostuin hänestä alun perin Kvanttivarkaan ilmestyttyä vuonna 2010, koska hän kirjoittaa englanniksi ja julkaisee romaaninsa brittiläisen kustantamon kautta. Hänen molemmat romaaninsa Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas on suomennettu, mutta ymmärtääkseni hän ei ole vaikuttanut suomennostyöhön millään lailla. Luin Kvanttivarkaan englanniksi ja heti perään suomeksi juuri suomennetun Fraktaaliruhtinaan. Täytyy kehua suomentaja Antti Autiota siitä, että romaanien tyyli ja kieli muistuttivat hyvin paljon toisiaan. Ihailin suomentajaa sitäkin enemmän, koska olin itse puolet lukuajasta auttamattomasti hukassa. Kuka? Missä? Mitä tapahtui? Palasin usein taaksepäin ja koetin selvittää, mistä lukemassani oli kyse.

Todettakoon heti, että romaanisarja kuuluu scifi-kirjallisuuden lajityyppiin, jota tunnen huonosti. Onko Rajaniemen tyyli sitten suomalaista vai brittikirjallisuudesta tuttua? Lähinnä sanoisin brittiläistä tai sellaista kansainvälistä englanninkielistä kirjallisuutta, jota on vaikea sijoittaa tietyn maan kirjallisuusperinteen jatkoksi. Mutta todennäköisemmin romaanit avautuvat parhaiten scifin ja fantasiapelien ystäville. Hyvä matematiikan tuntemus voisi myös tuoda lisää syvyyttä teoksien tulkintaan. Rajaniemi kirjoittaa selvästi kansainväliselle yleisölle, mikä perustelee myös kielivalinnan kirjoittaa englanniksi. Muun muassa Tähtivaeltaja-lehti kehuu: ”Kvanttivaras on vetävä ja ihmeen tuntua pursuava teos, jota ei tahdo päästää käsistään.” Kvanttivaras sai myös Tähtivaeltaja-palkinnon parhaasta suomeksi julkaistusta scifi-romaanista.

Kyseessä on romaanisarja, jonka päähenkilönä on mestarivaras Jean le Flambeur, joka elää aurinkokuntamme eri planeetoilla jossain tulevaisuudessa. Vai onko kyse sittenkin vain virtuaalimaailmoista? Todellisuuden ja paikan käsitteet rakentuvat omalakisesti Rajaniemen romaaneissa. Rajaniemi vinkkaa le Flambeurin esikuvan olevan Arsène Lupin. Lupinin charmi auttaa häntä eteenpäin varkaan uralla, mutta le Flambeurista mieleeni syntyi lähinnä hajanaisia mielikuvia, ei hurmaavaa sankaria. Romaanin henkilöiden identiteetit ovat jatkuvassa hajoamisen ja uudistumisen tilassa jo siksi, että he eivät ole ihmisiä vaan post-ihmisiä. He voivat vaihtaa ruumista ja toimia myös ilman fyysistä olomuotoa. He voivat kuolla ja syntyä uudestaan. Tai ainakin jotkut heistä voivat. Minua kiinnosti sankaria enemmän romaanisarjan sankaritar Mieli, jonka nimi on Mieli myös englanniksi. Hänen hahmoonsa Rajaniemi on tuonut joitain suomalaisia piirteitä. Mieli saunoo ja juo tervasnapsia. Hänen jumalattarensa ovat Ilmatar ja Kuutar ja hän kaipaa kotiinsa, missä kalevalaista laulantaa muistuttava laulu yhdistää kansaa ja tuo heille voimia. Mielessä oli herkkyyttä ja rohkeutta, jota arvostin.

Suomalainen kustantaja Gummerus kuvailee Kvanttivarasta näin: ”Jean le Flambeur on mestarivaras, huijari, josta tiedetään vähän mutta jonka teoista on kuultu kaikkialla. Hän teki kuitenkin yhden virheen ja maksaa siitä nyt virtuaalisessa dilemmavankilassa, jossa vangit pelaavat loputtomia kuolettavia pelejä tuhansia itsensä kopioita vastaan. Kunnes Mieli-niminen nainen tarjoaa hänelle mahdollisuuden vapauteen. Hänen on vain vietävä loppuun yksi keikka, jossa hän ei aikanaan aivan onnistunut…”

Ja Fraktaaliruhtinasta Gummerus kuvaa näin: ”Jean le Flambeur, mestarivaras, on paennut aurinkokuntaa hallitsevan Sobornost-kollektiivin peliteoreettisesta vankilasta ja voittanut itsensä Marsissa – kirjaimellisesti. Mutta lunastaakseen lopullisesti vapautensa salaperäiseltä pellegrini-jumalattarelta hänen on keksittävä keino murtautua Sobornostia hallitsevan fraktaaliruhtinaan mieleen.”

Itse en olisi pystynyt kertomaan romaanien juonesta näin selkeästi. Romaaneissa selvennetään kyllä välillä, mitä on tapahtunut, mutta lukijaa autetaan scifi-maailman sääntöihin ja logiikkaan usein jälkikäteen, kun jokin tapahtumaketju on jo kerrottu. Eri olentotyypit ja niiden toimintalogiikka jätetään aluksi kertomatta eikä näitä termejä, kuten ”dilemmavankila”, ”sobornost”, ”gogolit” ym. selvennetä sitä mukaa kuin niistä kerrotaan. Näin lukija (ainakin minä) elää jatkuvan hämmennyksen vallassa. Kun lisätietoa lopulta annetaan, jo kerrottua pitäisi jälkikäteen tulkita uuden tiedon varassa. Joskus tämä onnistuu, aina ei. Monimutkaiset kertojarakenteet ja tarinoiden sisään upotetut tarinat (tyyliin Tuhannen ja yhden yön tarinoita) vain sekoittivat minua entisestään. Koetin lähestyä teosta postmodernina romaanina, jonka henkilöiden identiteetit ovat pirstaloituneet, mutta tällainen teoretisointi ei auttanut lainkaan teoksen tulkinnassa.

Täytyy kuitenkin kehua Rajaniemen luoman scifi-maailman uskottavuutta. Kertojille tämä maailma on totta, sen osaset pelaavat yhteen ja maailmankaikkeuden rakenne tuntuu olevan selvänä kertojien päässä. Mielikuva vaan ei välity lukijalle asti. Tuntui siltä kuin romaani kuvaisi minulle täysin vierasta maailmaa sen asukkaiden näkökulmasta, minulle sitä selittämättä. Rajaniemi luo vaikuttavia visioita tulevaisuuden maailmasta ja taistelukohtauksia, joita meidän maailmamme lait eivät rajoita. Hänen kerrontansa kieli ja dialogi ovat sujuvia, ja maailmoja kuvaillaan monivivahteisesti.

Jos uit sujuvasti scifi-kirjallisuudessa, tartu ihmeessä Rajaniemen romaaneihin ja muodosta oma näkemyksesi. Jos olet yhtä pihalla kuin lumiukko (ja minä) tämän lajin periaatteista, näistä romaaneista ei ehkä kannata aloittaa. Sekavuuden tunne ei ollut nautinnollinen kokemus.

Lue lisää:
Gummerus: http://www.gummerus.fi/page.asp?sivuID=280&component=/PublishDB/Kirjat_kirjaesittely.asp&recID=9635
Wikipedia:
http://en.wikipedia.org/wiki/Hannu_Rajaniemi
Tähtivaeltaja:
http://tahtivaeltaja.com/t%C3%A4htivaeltaja-113/hannu-rajaniemi-t%C3%A4htivaeltajan-kryosohvalla

Kokoelma vanhinta suomalaista scifiä

Tietokirjailija Juri Nummelin kirjoittaa:

Aivopeili. Autonomian ajan tieteiskirjallisuutta. Toim. Jari Koponen ja Vesa Sisättö. 350 s. Avain 2011.

Tieteiskirjallisuuden perinnön ohuutta Suomessa on aina valiteltu kovaan ääneen. Se ei kuitenkaan ole koskaan ollut niin olematon kuin on annettu ymmärtää, vaan suomalaisen kirjallisuuden historia on itse asiassa täynnä tieteiskirjallisuutta, sitä vain ei ole useinkaan otettu huomioon historiankirjoituksessa, vaan kaikki mahdolliset esiintymät on sysätty syrjään tai ne on unohdettu, joko tieten tai tietämättä.

Jari Koposen ja Vesa Sisätön kokoama Aivopeili korjaa puutetta kiitettävästi. Koponen on käynyt läpi autonomian ajan sanoma- ja lukemistolehtiä ja kirjannut ylös kaikki vähänkin science fictioniin viittaavat tarinat. Viime syksynä ilmestyneeseen Aivopeiliin on valittu näistä kiinnostavimpia. Suomalaisen science fiction varhaisvaiheita ryydittävät Sisätön ja Koposen hyvät esipuheet, joista varsinkin Koposen teksti on erityisen kiinnostava, sekä seitsemän ulkomaisilta kirjailijoilta valittua tarinaa, joiden kaikkien käännökset ilmestyivät jo aikanaan suomalaisissa lehdissä. Aivopeilistä syntyy erinomainen kuva siitä, miten tieteiskirjallisuus Suomeen tuli ja ketkä sitä kirjoittivat.

Sisätön esipuhe on lähinnä teoreettinen avaus siihen, miten suomalaista tieteiskirjallisuutta tulisi lähestyä. Koposen esipuheen perusteella suomalaisen science fictionin varhaisvuosien kiinnostavimmat tarinat ovat selkeästi romaaneja, varsinkin Gabriel Sandenin englanninkielisellä nimellä varustettu Money. En amerikansk roman (1916), joka vaikuttaa siltä, että se pitäisi aivan ehdottomasti saada suomeksi. Samoin Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä (1917) pitäisi julkaista uudestaan hyvällä esipuheella ja muutamalla aikalaisarvostelulla varustettuna. Hauskasti Koponen tyrmää presidentti Kekkosen varhaisen tarinan "Matka Marsiin", joka ilmestyi Perjantaissa vuonna 1916: "kyhäelmä ei juuri mainintaa ansaitsisi". Tarina löytyy sekä kirjasta Nuori Urho (1999) että kokoelmasta Minä olin diktaattori (2009).

Aivopeilin kiinnostavin novelli on varhaisin, turkulaisen yliopistomiehen Gabriel Israel Hartmanin novelli "Uni", joka ilmestyi jo 1803 (eli ei varsinaisesti ole autonomian ajan teksti). Tarina ilmestyi Åbo Tidningissä ja on kiinnostava maailmanlaajuisestikin, koska siinä - ainakin Jari Koposen mukaan - esiintyy ensimmäistä kertaa ajatus mikrokosmoksesta: Hartmanin nimetön kertoja kuvailee vuonna 1899 tapahtuvaa mikroskooppiesitystä, jossa paljastuu, että maailmat sisältävät aina pienempiä maailmoja ja tämä jatkuu ad infinitum! Yleensä ensimmäisenä mikrokosmos-tarinana on pidetty englantilaisen Fitz-James O'Brienin kertomusta "The Diamond Lens" vuodelta 1858. Hartman on kirjoittanut "Uni"-tarinansa viehättävän täsmällisellä empire-tyylillä. Tarina sietäisi kääntää ja julkaista myös muilla maailman kielillä.

Zachris Topelius tunsi aikansa genrekirjallisuutta ja hän kokeili myös kauhunovelleja, kuten tyylikkäissä tarinoissa "Toholammi" ja "Ikuinen ylioppilas". Aivopeili paljastaa, että Topelius harrasti myös tieteisfiktiota, joskin toisiinsa liittyvät tarinat "Maailmankuivuus" ja "Maa nimeltä Victorianmaa" (kummatkin 1844) ovat enemmänkin runollista yhteiskunnallista utopiaa kuin varsinaista science fictionia. Topeliuksen vahvassa kuvitelmassa maailma tuhoutuu kuivuuteensa - ajankohtainen teema edelleenkin -, mutta uudenlainen utooppinen yhteiskunta muodostuu jonnekin Afrikan seuduille. Samantyyppinen tarina on H. C. Andersenin "Vuosituhansien kuluttua", joka on Aivopeilin ulkomaisten tarinoiden osastossa - köydenvedossa Topelius kuitenkin päihittää tunnetumman satusedän!

Monet Aivopeilin suomalaisista tarinoista kertovat sukupuoliroolien kääntämisestä päälaelleen, jotkut lähes pakkomielteenomaisesti. Koposen esipuheesta käy ilmi, että aihe askarrutti kotimaisia kirjailijoita enemmänkin, eikä esimerkiksi kirjaan päätyneessä Evald Ferdinand Jahnssonin tarinassa "Muistelmia matkaltani Ruskealan pappilaan uuden vuoden aikoina vuonna 1983" anneta mairittelevaa kuvaa naisten tulevasta vallasta. Ei tarinassa kyllä kauhean mairitteleva kuva synny kirjoittajastakaan!

Paremmin pärjäävät asiaan satiirisesti suhtautuneet naiset, Fredrika Runeberg tarinallaan "Nurinkurinen maailma" (1857) sekä oululaissyntyinen Alba Ödegård, jonka tarina "Zulumaassa seitsemänsadankahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua" on tosin aika pitkäpiimäinen jaarittelu. Ideoiden tasolla se on kylläkin herkullinen ja todistaa suomalaisessa kirjallisuudessa melko harvinaista kevyttä piikittelyä.

Monet tarinoista eivät ole kovin novellimaisia, vaan enemmänkin kuvailua siitä, millaista tulevaisuudessa on. Yhteiskunnallisesti kiinnostava on Kyösti Teräksen "Uudenvuodenpäivänä 1995" (1895), jossa kirjoittaja maalailee kiinnostavia näkyjä tulevaisuuden Tampereesta. Samantyyppinen, joskin yhteiskunnallisesti kitkerämpi on työväenliikkeessä mukana olleen Kaapro Jääskeläisen "Heräämiseni eli Jääskeläisen ylösnousemus" (1895). Siinä kuvataan ristiriitaisia tunteita herättävästi tulevaisuuden maailmaa, jossa kiinalaiset ovat ottaneet vallan länsimaissa. Novelli jää kutkuttavasti kesken.

Yllättävän novellimainen ja joukossa hyvin erilainen on toimittaja Axel Fogelholmin lyhyt humoreski "Kuinka ensi vuosisadalla voi polttaa nenänsä" (1883), joka sivuaa jopa ihmissyöntiä. Vielä hurjempaan menoon yltää nimimerkki TRT:n kirjoittama "Ratkaisu" (1917), jossa Suomi räjäytetään irti mantereesta, tarkoituksena ratkaista Itämerellä raivoava sota rannikkovaltioiden kesken. TRT:n todellista henkilöllisyyttä ei tiedetä.

Ulkomaiset tarinat ovat monimuotoisempia, mikä tietysti kertoo perinteen vahvuudesta. Parhaiten aikaa on kestänyt saksalaisen Carl Grunertin "Vakooja" (1908), vauhdikas ja kovaotteinenkin kuvaus marsilaisten salaperäisestä hivuttautumisesta Maan päälle. Tarinan suomennos ilmestyi Kyläkirjaston Kuvalehdessä B7/1914. Toisen saksalaisen, paljon tunnetumman Kurd Lasswitzin "Aivopeili" (1900, julkaistu Vipunen-lehdessä 29/1912) on raskassoutuisempi, vaikka Lasswitz onkin tavoitellut kepeätä tyyliä. Vikaa voi olla suomennoksessakin.

Ranskalaisen Albert Robidan "Venäjän tulevaisuus romaanikirjailijan esittämänä" on kiinnostava katkelma, joka julkaistiin lyhyen suojasään aikana vuonna 1906: siinä venäläiset anarkistit käyttävät niin rajuja paukkuja, että maankuoreen repeää suunnaton reikä ja Venäjä on lähellä tuhoutumistaan.

Jack Londonin "Goliat", jota ei Koposen ja Sisätön mukaan ole julkaistu missään muualla suomeksi, on reipashenkinen terrorismia suosiva tarina, jossa parempaa tulevaisuutta haikaileva kapteeni Nemo -hahmo uhkailee maailman eri valtoja niin vahvasti omilla pelottavilla tuhoaseillaan, että nämä tottelevat ja maailmasta todella tulee parempi paikka! London hiukan tuntuu perääntyvän omista haaveistaan kirjoittamalla lopuksi, että tarina on 2250-luvulla kirjoitettu kouluaine - mutta kertoo silti todella tapahtuneesta!

Kirjan päättävät kaksi hyvin erilaista tekstiä, Anton Tshehovin "Tulevaisuuden avioliitto" (1885, julkaistu Perjantai-lehdessä 19/1917), joka on tshehovilainen mutta vähän vaatimaton bagatelli, ja ruotsalaisen naisasianaisen vahvasti satiirinen tulevaisuudenkuvaus "Nainen vuonna 2009", jota lukiessa ensiksi pudistelee päätään epäuskoisena, mutta sitten Key vetää maton lukijan alta. Tarinan alkuperäinen nimi ja ilmestymisvuosi eivät ole tiedossa, joten itse pitäisi periaatteessa epäilyksenalaisena, onko se Keyn kirjoittama. Se ilmestyi Viikko-lehdessä 41/1916.

Tarinoiden lisäksi kirjassa on myös suomalaisen science fictionin bibliografia, joka on varmasti perinpohjainen. Jää mietityttämään, minkälainen on Juhani Ahon "Suurin totuus" (Päivälehti 95/1895), mutta se on helppo tarkistaa, koska tarina on osa Ahon Lastuja.

Aivopeili on hienosti koottu paketti, joka synnyttää halun saada lisää, vaikka kaikki tarinat eivät enää oikein kestäkään lukemista - esimerkiksi Ödegårdin ja Jahnssonin tarinat jäivät minulta kesken. Valituksen aiheita on kuitenkin joitain. Ensinnäkään en ymmärrä, miksi kannessa on Könnin kuokkamiehen kuva, kun yksikään tarinoista ei viittaa hahmoon millään tavalla.

Toiseksi harmittaa, että esipuheissa mainitaan kiinnostavan kuuloisia tekstejä, joita ei kirjassa kuitenkaan ole. Tällaisia ovat ainakin Ilmari Kiannon "Lentokoneella Suomussalmelta Amerikkaan" (1913), jota Jari Koponen kutsuu jopa Alfred Jarry -henkiseksi absurdismiksi (!) ja Vihtori Peltosen eli Johannes Linnankosken "Yhdeksännentoista vuosisadan illansuussa" (1898). Viktor Petterssonin "Kolmenkymmenen vuoden jälkeen" (1886) ilmestyi 1986 kokoelmassa Jäinen vaeltaja, mutta kyllä tähänkin sen olisi voinut ottaa - tai sitten uutena käännöksenä jonkin toisen Pettersonin tarinan, kun niitä esipuheessa kuitenkin kehutaan!

Kolmanneksi hiukan harmittaa, että Koposen kokoama bibliografia ristikkäisviittauksineen on hankalasti hahmotettava ja käytettävä.