PROFESSORIPOOLI: Junichiro Tanizaki, Makiokan sisarukset: Perinteinen elämänmuoto ja avioliiton solmimisen vaikeus

 H.K. Riikonen kirjoittaa:

Junichiro Tanizaki, Makiokan sisarukset. Suomentanut Kai Nieminen. Helsinki: Tammi, 1991. 714 sivua. Alkuteos Sasameyuki (1943-1948)

Japanilaisen Junichiro Tanizakin pääteokselle, laajalle romaanille Sasameyuki on suomentaja Kai Nieminen antanut neutraalin nimen Makiokan sisarukset. Ratkaisu on ymmärrettävä, sillä alkuperäisen otsikko ”pakenee herkkyydessään ja viitteellisyydessään kaikkia käännösyrityksiä”, kuten suomentaja on alkusanoissaan todennut. Alkuperäinen nimi tarkoittaa ”tuprahdellen pyryävää vitilunta”, mutta se on lähellä myös kuiskausta merkitsevää sanaa sekä viittaa romaanin Yukiko-nimiseen henkilöön ja hänen Taeko-sisarensa esittämään Lumi-tanssiin.

Romaanin aihe on sangen yksinkertainen. Kun Makiokan perheen neljästä tyttärestä kaksi vanhinta on jo naimisissa, tehtävänä on  sopivan aviomiehen löytäminen toiseksi nuorimmalle tyttärelle Yukikolle; toisaalta nuorin tytär Taeko käyttäytyy epäsovinnaisesti – hänen ei pitäisi löytää miestä ennen vanhempaa sisarta eikä solmia miessuhteita. Eräitä sopivan tuntuisia ehdokkaita Yukikolle löytyykin avioliittoja välittävän puuhakkaan rouva Itanin ponnistelujen ansiosta, mutta tapaamiset sulhaskandidaattien kanssa eivät lopultakaan johda tulokseen Yukikon päättämättömyyden ja muidenkin syiden takia. Tilannetta hankaloittavat japanilaisen sukuyhteisön normit ja käytänteet: suvun päätalouden on hyväksyttävä aviomiesehdokas ja hankittava tarkat tiedot hänen taustastaan. Makiokan sisarukset on olennaisesti naisten ja naisten toiminnan kuvausta. Vaikka miehistäkin annetaan yksityiskohtaisia luonnehdintoja, heidän asemansa romaanissa on toissijainen.

Tanizakin romaanin julkaisemisessa oli omat vaikeutensa. Koko teos voitiin julkaista vasta toisen maailmansodan jälkeen, sillä aiheeltaan sitä oli pidetty ”ajankohtaan sopimattomana”. Kohtalokkaiden historiallisten tapahtumien aikana tapahtuvassa ja kirjoitetussa romaanissa huomio keskittyy avioliittoaiheen ohella esimerkiksi pukeutumiseen, ostosten tekemiseen ja ravintoloissa syömiseen. Maailmanpolitiikan käänteitä ei ole kuitenkaan täysin unohdettu: niistä mainitaan aina silloin tällöin esimerkiksi henkilöiden lukiessa lehdistä uutisia ulkomaiden tapahtumista. Vanhemman sisaren mies Teinosuke on jopa kiinnostunut maailmanpolitiikasta, mutta on varovainen: ”/…/ nyt kun ajat olivat sellaiset kuin olivat hän katsoi sitäkin tarkemmin mitä suustaan päästi: hän ei halunnut joutua hankaluuksiin varomattomien puheitten tähden.” Perhe joutuu myös kokemaan poikkeukselliset olot. Niinpä Yukikon vanhempi sisar Sachiko joutuu ilmahälytysharjoituksen aikana ensi kertaa elämässään vesisankojen välitysketjuun. Äänilevyjäkään ei sovi soitella aamusta asti.

Romaani tarjoaa havainnollisen kuvan Osakan seudun elämästä, elämänmuodosta ja käytöstavoista sekä erilaisista juhlista; myöskään perinteellisiä taiteen muotoja ei ole unohdettu. Makiokan perheen on lisäksi elettävä säätynsä tai luokkansa mukaista elämää. Henkilöt panevat merkille myös kielenkäytön, puhutaanko Osakan kielimuotoa vai onko puheessa tokiolainen korostus. Muoto- ja tapakulttuurin tärkeydestä kertoo esimerkiksi kirjeiden kirjoitus ja siinä noudatetut muodot. Niinpä erään sulhasehdokkaan kirje herättää suuttumusta: ”Kirje oli kirjoitettu rullaksi kääritylle kirjepaperille muodollisella kirjakielellä; käsiala oli kaavamaista, lauseet samaten, koko kirje sanalla sanoen keskikertainen. Sachikon suu loksahti hämmästyksestä auki: jos kerran Sawazakit ja Suganot korostivat sukujensa arvokkuutta noudattamalla tällaisia vanohja perinteitä paljon tavanomaista ankarammin, miten oli mahdollista että he kohtelivat heitä näin? Rouva Sugano oli aivan omapäisesti, lainkaan neuvottelematta asiasta etukäteen Makiokan perheen kanssa, kirjoittanut miehelle jota ei edes tuntenut ja ehdottanut että hän tapaisi Yukikon – eikö hänen ikäisensä naisen olisi pitänyt osoittaa parempaa harkintakykyä?”

Japanin eri seutujen toisistaan poikkeavat perinteet ja tavat ovat havainnollisesti esillä. Niinpä erään ravintolanisännän taustaa kuvataan seuraavasti: ”Isäntä oli oppinut ammattinsa nykyisin jo lopetetussa mutta Meiji-kaudella kuuluisassa Tokion Ryōgokussa olleessa Yoheessa, jonka nimestä hän oli muuntanut oman ravintolansa nimen, mutta hänen sushinsa oli erilaista kuin entisaikojen Yohe-sushi: vaikka hän oli saanut oppinsa Tokiossa hän oli syntyjään kobelainen ja hänen tapansa tehdä sushia noudatti ilmiselvästi Kansain perinteitä.” Isännän mielestä sushiin sopimatonta kalaa ei ollutkaan, joten hänen valikoimaansa kuului ”meriankerias, pallokala, simppu, keltapyrstö, osteri, raaka merisiili, kampelan eväntyvi, punasimpukan sisälmykset, valaanliha.” Kalat isäntä tarjosi ”keitettynä tai paistettuina, mutta ravut ja merikorvat olivat aina eläviä ja liikahtelivat siihen saakka kunnes hän asiakkaan silmien edessä valmisti niistä sushia.” Romaanissa mainitaan joukko muitakin japanilaisia ruokalajeja, kuten kyyhkynmunakeitto ja misolla ja purjosipulilla maustettu ankannahka käärittynä riisikakkaroiden ympärille.

Mutta myös eurooppalaiset vaikutteet ovat tunkeutuneet perinteelliseen japanilaiseen elämänmuotoon. Makiokan perheen tuttavapiiriin kuuluu saksalainen Stolzin perhe – ei voi olla ajattelematta, että Stolz-nimi on peräisin Gontšarovin Oblomovista, jossa juuri Stolz-niminen mies yrittää saada Oblomovia aktiivisemmaksi. Klassinen venäläinen romaani tulee tietenkin mieleen nimistä Kirilenko ja Vronski. Välillä kuunnellaan Schubertia, luetaan Anatole Francea, ollaan tietoisia unkarilaisesta Ferenc Molnarista ja katsotaan ranskalaisia elokuvia. Japanilaistyylisessä huoneessa saattaa olla länsimaisia huonekaluja.

Myös länsimainen lääketiede on saavuttanut jalansijaa. Kuten Tanizakin romaanissa Avain, myös Makiokan sisaruksissa otetaan ruiskeita, esimerkiksi B-vitamiinin lisäämiseksi, ja muita lääkkeitä. Romaanissa on eräitä vaikuttavia sairauden kuvauksia, etenkin herra Itakuran ja nuorimman sisaruksen Taekon sairaudet. Taekon ulkonäkö on sairauden seurauksena muuttunut: ”Joutuessaan jonkin pitkällisen sairauden tähden vuoteenomaksi Taekon ikäinen nainen yleensä kutistui hellyttäväksi kolme- neljätoistavuotiaan näköiseksi tyttöseksi, toisinaan sai jopa puhtaan ja viattoman, pyhän tuntuisin hahmon, mutta Taeko päinvastoin menetti tavallisen nuorekkuutensa ja näytti aivan ikäiseltään – tai  paremminkin ikäistään paljon vanhemmalta. Ja mikä ihmeellisintä koko hänen nykyaikaisuutensa oli kadonnut ja hän vaikutti lähinnä jonkin geishatalon tai baarin – ja sittenkin hämäräperäisen, ei kovin korkeatasoisen paikan – tarjoilijalta. Ainahan Taeko oli käyttäytynyt paljon huonommin kuin sisarensa, mutta säilyttänyt silti jotakin hyvän perheen tyttärelle ominaista, mutta nyt hänen kasvojensa mutaisen harmaa, veltto iho näytti aivan kuin jonkin sukupuolitaudin himmentämältä ja toi väistämättä mieleen rappiolle joutuneen naisen.”

Väliin suorastaan kliinisten sairaskuvausten ohella romaanin huipentumia ovat tulvan ja myrskyn vaikuttavat ja laajat kuvaukset. Mutta luonnonilmiöt ovat esillä myös pienemmissä mittasuhteissa: ”Äkkiä hän [Teinosuke] kuuli rapsahduksia puutarhan araalioiden kuivuneilla lehdillä, ja kun hän kurottautui työpöytäänsä nojaten avaamaan edessään olevan paperi-ikkunan hän huomasi että vasta äsken seesteiseltä taivaalta tihkui nyt syksyinen sadekuuro: hennot norot alkoivat hiljalleen valua räystäältä maahan.”

Romaanin keskiössä olevasta Makiokan perheestä erottuu selvästi Yukikon ja Taekon, kahden sisaren vastakohtaisuus. Toimeliaan ja itsenäisen Taekon rinnalla Yukiko on ujo ja suorastaan oudon passiivinen. Suhteessaan sulhaskandidaatteihin hän ei juuri saa sanaa suustaan, oikeastaan vain jotain mutinaa. Eräänlaisena ääriesimerkkinä hänen käyttäytymisestään on rouva Itanin raportoima tapaus. Sulhasehdokkaan herra Hasideran pyydettyä yllättäen Yukikoa kanssaan kauppaan ostamaan sukkia ”Yukiko-neiti oli vain seissyt hätääntyneen näköisenä ja huokaillut ja vääntelehtinyt ja kääntynyt moneen kertaan katsomaan teitä muita jotka olitte viitisenkymmentä metriä taempana ikään kuin olisi odottanut teidän tulevan pelastamaan hänet, ja herra Hasideraa oli alkanut suututtaa niin että hän oli mennyt yksin kauppaan ostoksilleen.” Mutta joissain tilanteissa Yukiko osoittautuu myös päättäväiseksi tavalla joka vanhempaa sisarta hämmästyttää.

Vastakohtana Yukikolle Taekon epäsovinnaisuus ei ilmene vain miessuhteissa vaan muussakin käyttäytymisessä: ”/…/ ei ollut harvinaista että hän palvelijatarten läsnäollessakin vilvoitteli tuulettimen ääressä kimono auki repsottaen tai kuljeskeli kylvystä tultuaan asussa joka saattoi sopia jollekulle vuokrakasarmissa asuvalle työläisnaiselle.” Mukana on myös onnistunut ja hellyttävä lapsihahmo, vanhemman sisaren Sachikon tytär Etsuko. Samoin mukana on joukko elävästi luonnehdittuja sivuhahmoja, kuten edellä mainitut rouva Itani ja herra Itakura sekä palvelijatar Oharu. Varsin erilaisina hahmoina esillä on myös sarja sulhasehdokkaita.  Lopulta sopiva ehdokas löytyykin, erään japanilaisen varakreivin avioton poika. Hänen taustastaan, vaihtelevista opinnoistaan ja monenlaisesta yritteliäisyydestä rouva Itani esittää seikkaperäisen katsauksen unohtamatta myöskään ulkonäön kuvausta: ”Ulkonäöstä voin kertoa että hän on tummaihoinen ja niin kuin niin monet kauan länsimailla asuneet osaksi kalju – ei mitenkään varsinaisesti komea mies, mutta sillä tavoin jalopiirteinen että hänet huomaa heti sivistyneeksi mieheksi. Hän on vanttera, voisi ehkä sanoa pyylevä, eikä hän ole vielä koskaan ollut sairas.”

Mutta romaanin loppu on avoin: Yukiko on kyllä menossa naimisiin, mutta ennen lähtöään hääpaikkaan tuntee vatsavaivoja. Romaanin viimeinen virke kaikessa realistisuudessaan on mieliinpainuva: ”Ripuli ei sinäkään päivänä parantunut: se kiusasi häntä koko junamatkan ajan.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori. 

 

Vish Puri lemmen jäljillä

Tarquin Hall, Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus (The Case of the Love Commandos, 2013)
Suomentanut Tero Valkonen, Gummerus, 2015; 377 sivua

Joel Kuortti kirjoittaa:

Vish Puri -sarjan neljännessä osassa Lemmenkommandojen tapaus kietoudutaan curry-kastikkeiden ohella muun muassa kastiongelmiin. Puri saa tehtäväkseen toimia rakkauden asialla ratkomassa kahden rakastuneen – ylempikastisen naisen Tulsin ja kastittoman miehen Ramin – ja heidän perheidensä välistä kiistaa. Purin apulainen Kasvovoide on tämän tietämättä mukana Lemmenkommadojen toiminnassa, salanimellä Laxmi. Laxmi halveksii syvästi Tulsin isää, Vishnu Mishraa, joka ”edusti kaikkea, minkä lemmenkommandot tahtoivat Intiassa muuttaa” (s. 8).

Jos ei ota lukuun suhdetta kilpailija Hariin, ei neljäs Puri-kirja tarjoa paljoa uutta Purin persoonasta, mutta se liikkuu erilaisissa, erityisesti maaseutumiljöissä, kuin aiemmat teokset. Jossain määrin voisi sanoa, että kirja on aiempaa sosiologisempi ja vähemmän juonellinen, mutta risteävät juonet pitävät yllä myös dekkareille tärkeää jännitettä. Tällä kertaa en kiinnitä huomiota näihin romaanin ulottuvuuksiin.

Kirjassa on aiempaan tapaan reseptejä (biriyani, pakora, chutney ja halva) sekä sanasto. Suomentajaksi on edellisen kääntäjän Jaana Kapari-Jatan jälkeen palannut Tero Valkonen, joka suomensi myös kaksi ensimmäistä osaa. Käännös on kaikin puolin sujuvaa, mutta yksi yksityiskohta häiritsee heti alussa – intialainen, englanninkielinen arranged marriage -käsite on käännetty monin paikoin ”sovituksi avioliitoksi,” vaikka vakiintunut termi on ”järjestetty avioliitto.” Tälle saattaa olla peruste alkuteoksessa (jota en ole lukenut), mutta siinäkin tapauksessa asia olisi ongelmallinen. Muilta osin teksti on hyvinkin toimivaa.

Tarquin Hallin uusimman romaanin aihe voi tuntua monesta mielikuvitukselliselta, mutta Intiassa todella toimii Lemmenkommadot-niminen vapaaehtoisjärjestö, joka auttaa rakastuneita (hetero)pareja (Butki 2013). Vuonna 2012 BBC:n Intian toimitus raportoi järjestön toiminnasta (Anand 2012), minkä sen jälkeen se on aika ajoin päässyt kansainväliseen (länsimaiseen) uutislevitykseen. Kuten Hall romaanissaan kirjoittaa: ”Hyväntekeväisyysjärjestö auttoi eri kasteja ja uskontoja edustavia intialaispareja pääsemään naimisiin ja asettumaan sitten aloilleen, usein salanimien turvin” (s. 10). Tämä lähtökohta tulee esiin myös Hallin haastattelussa (Butki 2013).

Kastijärjestelmä ja sen kritiikki onkin yksi romaanin keskeisistä teemoista. Vaikka kyseessä ei ole koskaan ollut kattava tai yksiselitteinen järjestelmä, yleinen käsitys on, että intialaisessa kastijärjestelmässä varnat olivat (ja edelleen ovat) neljä Veda-kirjoituksiin perustuvaa luokkaa (bramiinit, kshatriyat, vaišyot ja šudrat) ja myöhemmin muodostuneet (lukemattomat) jātit puolestaan syntymän perusteella rakentuneita, erityisesti ammattikunnittain periytyviä jaotteluita. Näiden molempien ulkopuolelle jäivät kastittomat. Vaikka vuoden 1950 perustuslain myötä Intia luopui kastijärjestelmän perusteista, järjestelmä on käytännössä edelleen hyvin määräävässä asemassa monilla elämänalueilla politiikasta yksityiselämään.

Sen lisäksi, että neljäs Puri on kiinnostava niin rikoskirjallisuutena kuin sosiologisena kommentaarina, se on myös osa laajempaa jälkikoloniaalista rikoskirjallisuuden buumia, joka on vahvistunut erityisesti vuosituhannen vaihteessa (Manninen 2016; ks. Pearson & Singer 2009, Matzke & Muehleisen 2006, Kuortti 2005, Reddy 2003, Christian 2001, Gosselin 1998). Tältä osin Hallin kirja ja koko teossarja nousee yleisemmälle tasolle kuin mitä se muutoin olisi. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö kirjat olisi mielenkiintoisia itsessään, mutta lisävärin niihin antaa tämä laajempi konteksti, jossa etnis-kansalliset erityispiirteet tarjoavat tulkinnallisia haasteita lukijoille.

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

Anand, Anu. The ’love commandos’ protecting young Indian couples. BBC, New Delhi 5.6.2012.http://www.bbc.com/news/magazine-18280997
Butki, Scott. Interview with Tarquin Hall, Author of The Case of the Love Commandos. 8.10.2013.http://blogcritics.org/an-interview-with-tarquin-hall-author-of-the-mystery-the-case-of-the-love-commandos/
Christian, Ed (ed.) The Post-Colonial Detective. MacMillan 2001.
Gosselin, Adrienne J. (ed.) Multicultural Detective Fiction: Murder From the ’Other’ Side. Routledge 1998.
Gummerus, Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus. 2015.http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512099436/vish-puri-ja-lemmenkommandojen-tapaus/
Kuortti, Joel. Ruumis todisteena: Rei Shimura monikulttuurisena feministisenä etsivänä. Naistutkimus 18.1 (2005): 64–70.
Love Commandos, The, organisation. http://lovecommandos.org/
Manninen, Mari. Dekkarit käyvät myös matkaoppaista. Helsingin Sanomat -verkkolehti 17.1.2016.
Matzke, Christine & Susanne Muehleisen (eds) Postcolonial Postmortems: Crime Fiction from a Transcultural Perspective. Rodopi 2006.
Pearson, Nels & Marc Singer (eds) Detective Fiction in a Postcolonial and Transnational World. Ashgate 2009.
Reddy, Maureen T., Traces, Codes, and Clues: Reading Race in Crime Fiction. Rutgers UP, 2003.


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

PS. Tässä linkit Joel Kuortin aiempiin Vish Puri -arvioihin:

http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2013/03/vish-puri-ratkoo-rikoksia-intiassa.html
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2014/08/vish-purin-tutkimukset-jatkuvat.html
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2015/04/vish-purin-kolmas.html