PROFESSORIPOOLI: Junichiro Tanizaki, Makiokan sisarukset: Perinteinen elämänmuoto ja avioliiton solmimisen vaikeus

 H.K. Riikonen kirjoittaa:

Junichiro Tanizaki, Makiokan sisarukset. Suomentanut Kai Nieminen. Helsinki: Tammi, 1991. 714 sivua. Alkuteos Sasameyuki (1943-1948)

Japanilaisen Junichiro Tanizakin pääteokselle, laajalle romaanille Sasameyuki on suomentaja Kai Nieminen antanut neutraalin nimen Makiokan sisarukset. Ratkaisu on ymmärrettävä, sillä alkuperäisen otsikko ”pakenee herkkyydessään ja viitteellisyydessään kaikkia käännösyrityksiä”, kuten suomentaja on alkusanoissaan todennut. Alkuperäinen nimi tarkoittaa ”tuprahdellen pyryävää vitilunta”, mutta se on lähellä myös kuiskausta merkitsevää sanaa sekä viittaa romaanin Yukiko-nimiseen henkilöön ja hänen Taeko-sisarensa esittämään Lumi-tanssiin.

Romaanin aihe on sangen yksinkertainen. Kun Makiokan perheen neljästä tyttärestä kaksi vanhinta on jo naimisissa, tehtävänä on  sopivan aviomiehen löytäminen toiseksi nuorimmalle tyttärelle Yukikolle; toisaalta nuorin tytär Taeko käyttäytyy epäsovinnaisesti – hänen ei pitäisi löytää miestä ennen vanhempaa sisarta eikä solmia miessuhteita. Eräitä sopivan tuntuisia ehdokkaita Yukikolle löytyykin avioliittoja välittävän puuhakkaan rouva Itanin ponnistelujen ansiosta, mutta tapaamiset sulhaskandidaattien kanssa eivät lopultakaan johda tulokseen Yukikon päättämättömyyden ja muidenkin syiden takia. Tilannetta hankaloittavat japanilaisen sukuyhteisön normit ja käytänteet: suvun päätalouden on hyväksyttävä aviomiesehdokas ja hankittava tarkat tiedot hänen taustastaan. Makiokan sisarukset on olennaisesti naisten ja naisten toiminnan kuvausta. Vaikka miehistäkin annetaan yksityiskohtaisia luonnehdintoja, heidän asemansa romaanissa on toissijainen.

Tanizakin romaanin julkaisemisessa oli omat vaikeutensa. Koko teos voitiin julkaista vasta toisen maailmansodan jälkeen, sillä aiheeltaan sitä oli pidetty ”ajankohtaan sopimattomana”. Kohtalokkaiden historiallisten tapahtumien aikana tapahtuvassa ja kirjoitetussa romaanissa huomio keskittyy avioliittoaiheen ohella esimerkiksi pukeutumiseen, ostosten tekemiseen ja ravintoloissa syömiseen. Maailmanpolitiikan käänteitä ei ole kuitenkaan täysin unohdettu: niistä mainitaan aina silloin tällöin esimerkiksi henkilöiden lukiessa lehdistä uutisia ulkomaiden tapahtumista. Vanhemman sisaren mies Teinosuke on jopa kiinnostunut maailmanpolitiikasta, mutta on varovainen: ”/…/ nyt kun ajat olivat sellaiset kuin olivat hän katsoi sitäkin tarkemmin mitä suustaan päästi: hän ei halunnut joutua hankaluuksiin varomattomien puheitten tähden.” Perhe joutuu myös kokemaan poikkeukselliset olot. Niinpä Yukikon vanhempi sisar Sachiko joutuu ilmahälytysharjoituksen aikana ensi kertaa elämässään vesisankojen välitysketjuun. Äänilevyjäkään ei sovi soitella aamusta asti.

Romaani tarjoaa havainnollisen kuvan Osakan seudun elämästä, elämänmuodosta ja käytöstavoista sekä erilaisista juhlista; myöskään perinteellisiä taiteen muotoja ei ole unohdettu. Makiokan perheen on lisäksi elettävä säätynsä tai luokkansa mukaista elämää. Henkilöt panevat merkille myös kielenkäytön, puhutaanko Osakan kielimuotoa vai onko puheessa tokiolainen korostus. Muoto- ja tapakulttuurin tärkeydestä kertoo esimerkiksi kirjeiden kirjoitus ja siinä noudatetut muodot. Niinpä erään sulhasehdokkaan kirje herättää suuttumusta: ”Kirje oli kirjoitettu rullaksi kääritylle kirjepaperille muodollisella kirjakielellä; käsiala oli kaavamaista, lauseet samaten, koko kirje sanalla sanoen keskikertainen. Sachikon suu loksahti hämmästyksestä auki: jos kerran Sawazakit ja Suganot korostivat sukujensa arvokkuutta noudattamalla tällaisia vanohja perinteitä paljon tavanomaista ankarammin, miten oli mahdollista että he kohtelivat heitä näin? Rouva Sugano oli aivan omapäisesti, lainkaan neuvottelematta asiasta etukäteen Makiokan perheen kanssa, kirjoittanut miehelle jota ei edes tuntenut ja ehdottanut että hän tapaisi Yukikon – eikö hänen ikäisensä naisen olisi pitänyt osoittaa parempaa harkintakykyä?”

Japanin eri seutujen toisistaan poikkeavat perinteet ja tavat ovat havainnollisesti esillä. Niinpä erään ravintolanisännän taustaa kuvataan seuraavasti: ”Isäntä oli oppinut ammattinsa nykyisin jo lopetetussa mutta Meiji-kaudella kuuluisassa Tokion Ryōgokussa olleessa Yoheessa, jonka nimestä hän oli muuntanut oman ravintolansa nimen, mutta hänen sushinsa oli erilaista kuin entisaikojen Yohe-sushi: vaikka hän oli saanut oppinsa Tokiossa hän oli syntyjään kobelainen ja hänen tapansa tehdä sushia noudatti ilmiselvästi Kansain perinteitä.” Isännän mielestä sushiin sopimatonta kalaa ei ollutkaan, joten hänen valikoimaansa kuului ”meriankerias, pallokala, simppu, keltapyrstö, osteri, raaka merisiili, kampelan eväntyvi, punasimpukan sisälmykset, valaanliha.” Kalat isäntä tarjosi ”keitettynä tai paistettuina, mutta ravut ja merikorvat olivat aina eläviä ja liikahtelivat siihen saakka kunnes hän asiakkaan silmien edessä valmisti niistä sushia.” Romaanissa mainitaan joukko muitakin japanilaisia ruokalajeja, kuten kyyhkynmunakeitto ja misolla ja purjosipulilla maustettu ankannahka käärittynä riisikakkaroiden ympärille.

Mutta myös eurooppalaiset vaikutteet ovat tunkeutuneet perinteelliseen japanilaiseen elämänmuotoon. Makiokan perheen tuttavapiiriin kuuluu saksalainen Stolzin perhe – ei voi olla ajattelematta, että Stolz-nimi on peräisin Gontšarovin Oblomovista, jossa juuri Stolz-niminen mies yrittää saada Oblomovia aktiivisemmaksi. Klassinen venäläinen romaani tulee tietenkin mieleen nimistä Kirilenko ja Vronski. Välillä kuunnellaan Schubertia, luetaan Anatole Francea, ollaan tietoisia unkarilaisesta Ferenc Molnarista ja katsotaan ranskalaisia elokuvia. Japanilaistyylisessä huoneessa saattaa olla länsimaisia huonekaluja.

Myös länsimainen lääketiede on saavuttanut jalansijaa. Kuten Tanizakin romaanissa Avain, myös Makiokan sisaruksissa otetaan ruiskeita, esimerkiksi B-vitamiinin lisäämiseksi, ja muita lääkkeitä. Romaanissa on eräitä vaikuttavia sairauden kuvauksia, etenkin herra Itakuran ja nuorimman sisaruksen Taekon sairaudet. Taekon ulkonäkö on sairauden seurauksena muuttunut: ”Joutuessaan jonkin pitkällisen sairauden tähden vuoteenomaksi Taekon ikäinen nainen yleensä kutistui hellyttäväksi kolme- neljätoistavuotiaan näköiseksi tyttöseksi, toisinaan sai jopa puhtaan ja viattoman, pyhän tuntuisin hahmon, mutta Taeko päinvastoin menetti tavallisen nuorekkuutensa ja näytti aivan ikäiseltään – tai  paremminkin ikäistään paljon vanhemmalta. Ja mikä ihmeellisintä koko hänen nykyaikaisuutensa oli kadonnut ja hän vaikutti lähinnä jonkin geishatalon tai baarin – ja sittenkin hämäräperäisen, ei kovin korkeatasoisen paikan – tarjoilijalta. Ainahan Taeko oli käyttäytynyt paljon huonommin kuin sisarensa, mutta säilyttänyt silti jotakin hyvän perheen tyttärelle ominaista, mutta nyt hänen kasvojensa mutaisen harmaa, veltto iho näytti aivan kuin jonkin sukupuolitaudin himmentämältä ja toi väistämättä mieleen rappiolle joutuneen naisen.”

Väliin suorastaan kliinisten sairaskuvausten ohella romaanin huipentumia ovat tulvan ja myrskyn vaikuttavat ja laajat kuvaukset. Mutta luonnonilmiöt ovat esillä myös pienemmissä mittasuhteissa: ”Äkkiä hän [Teinosuke] kuuli rapsahduksia puutarhan araalioiden kuivuneilla lehdillä, ja kun hän kurottautui työpöytäänsä nojaten avaamaan edessään olevan paperi-ikkunan hän huomasi että vasta äsken seesteiseltä taivaalta tihkui nyt syksyinen sadekuuro: hennot norot alkoivat hiljalleen valua räystäältä maahan.”

Romaanin keskiössä olevasta Makiokan perheestä erottuu selvästi Yukikon ja Taekon, kahden sisaren vastakohtaisuus. Toimeliaan ja itsenäisen Taekon rinnalla Yukiko on ujo ja suorastaan oudon passiivinen. Suhteessaan sulhaskandidaatteihin hän ei juuri saa sanaa suustaan, oikeastaan vain jotain mutinaa. Eräänlaisena ääriesimerkkinä hänen käyttäytymisestään on rouva Itanin raportoima tapaus. Sulhasehdokkaan herra Hasideran pyydettyä yllättäen Yukikoa kanssaan kauppaan ostamaan sukkia ”Yukiko-neiti oli vain seissyt hätääntyneen näköisenä ja huokaillut ja vääntelehtinyt ja kääntynyt moneen kertaan katsomaan teitä muita jotka olitte viitisenkymmentä metriä taempana ikään kuin olisi odottanut teidän tulevan pelastamaan hänet, ja herra Hasideraa oli alkanut suututtaa niin että hän oli mennyt yksin kauppaan ostoksilleen.” Mutta joissain tilanteissa Yukiko osoittautuu myös päättäväiseksi tavalla joka vanhempaa sisarta hämmästyttää.

Vastakohtana Yukikolle Taekon epäsovinnaisuus ei ilmene vain miessuhteissa vaan muussakin käyttäytymisessä: ”/…/ ei ollut harvinaista että hän palvelijatarten läsnäollessakin vilvoitteli tuulettimen ääressä kimono auki repsottaen tai kuljeskeli kylvystä tultuaan asussa joka saattoi sopia jollekulle vuokrakasarmissa asuvalle työläisnaiselle.” Mukana on myös onnistunut ja hellyttävä lapsihahmo, vanhemman sisaren Sachikon tytär Etsuko. Samoin mukana on joukko elävästi luonnehdittuja sivuhahmoja, kuten edellä mainitut rouva Itani ja herra Itakura sekä palvelijatar Oharu. Varsin erilaisina hahmoina esillä on myös sarja sulhasehdokkaita.  Lopulta sopiva ehdokas löytyykin, erään japanilaisen varakreivin avioton poika. Hänen taustastaan, vaihtelevista opinnoistaan ja monenlaisesta yritteliäisyydestä rouva Itani esittää seikkaperäisen katsauksen unohtamatta myöskään ulkonäön kuvausta: ”Ulkonäöstä voin kertoa että hän on tummaihoinen ja niin kuin niin monet kauan länsimailla asuneet osaksi kalju – ei mitenkään varsinaisesti komea mies, mutta sillä tavoin jalopiirteinen että hänet huomaa heti sivistyneeksi mieheksi. Hän on vanttera, voisi ehkä sanoa pyylevä, eikä hän ole vielä koskaan ollut sairas.”

Mutta romaanin loppu on avoin: Yukiko on kyllä menossa naimisiin, mutta ennen lähtöään hääpaikkaan tuntee vatsavaivoja. Romaanin viimeinen virke kaikessa realistisuudessaan on mieliinpainuva: ”Ripuli ei sinäkään päivänä parantunut: se kiusasi häntä koko junamatkan ajan.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori. 

 

PROFESSORIPOOLI: Ryōkanin valitut runot: Läsnäolon ihme

Ryōkan: Suuri hupsu [valitut runot]. Suom. Kai Nieminen. Helsinki: Basam Books, 2000. 4. painos 2008.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Kiina ja Japani vihoittelevat tämän tästä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että niillä on pitkä yhteinen kulttuurihistoria, muun muassa logogrammit (japaniksi kanjit) ja kirjallisuus. Eräs merkittävä sekä kiinaksi että japaniksi kirjoittava japanilainen runoilija oli kerjäläismunkki ja kalligrafi Ryōkan (1758/9–1831). Kääntäjä Kai Niemisen mukaan hänen nimensä tarkoittaa ”hyvä ja avara” ja hänen lisänimensä Taigu ”Suuri hupsu”, joka myös on käännöskokoelman otsikko.

Ryōkan todella piti hupsuttelusta, kuten pallon pomputtelusta lasten kanssa, go-lautapelistä ja riisiviinin juomisesta hyvässä seurassa. Huumori on myös oleellinen osa hänen tuotantoaan, joka sisältää sekä kiinalaisia kanshi-runoja että japanilaisia waka-runoja, niin viisisäkeisiä tankoja, kolmesäkeisiä haikuja kuin pitempiä chōka-runoja. Hän ei välitä, vaikka ihmiset nauraisivat hänelle: ”Kun herkeämättä nauramme ja nauramme, / Maitreyan [seuraavan buddhan] aika koittaa tuota pikaa.” Nieminen, joka itse on julkaissut runokokoelman nimeltään Lopullinen totuus. Kaikesta, on mitä mainioin sukulaissielu japanilaista mestaria kääntämään.

Olla eikä olla olevinaan

Erityisen vastustamatonta Ryōkanissa on se, että hän aina on oma itsensä, tai yksinkertaisesti on, eikä ole olevinaan. Hän on selvästi harvinaisen lukenut mies, mutta ei esittele oppineisuuttaan. Mikään tässä maailmassa ei ole hänelle vierasta, mutta hän näkee kuitenkin alati muuttuvan maailman turhuuksien tuolle puolen: kun ”harha ja oivallus luovat toinen toisensa”, niin voi kysyä: ”Kuka läsnäolon ihmeellisyydessä pitäytyvä / takertuisi alituisesti muuttuviin ilmiöihin?”

Maailma tarjoaakin runoilijalle paljon ihmeteltävää. Hän riemuitsee kaikilla aisteillaan luonnosta kaikkina vuodenaikoina, näin keväällä: ”Linnut laulavat / kaikkialla vuorilla / kukat kukkivat: / kevät! Sydän ei ole / mahtuakseen rintaani.” Tilannekuvissaan japanilaisesta elämästä hän välillä kääntää kriittisen katseensa itseensä: ”Paloittelee myyntiin koiranlihaa, / ripustaa kyltiksi lampaan pään! / Samalta haiskahtaa myös minunkin touhuni, / – jatkan huolettomana, enkä vieläkään lopeta.”

 Kirjan alkuun Nieminen on tarkkanäköisesti valinnut runon, joka kuvastaa Ryōkanin poetiikkaa: ”Kuka sanoo minun runojani runoiksi? / Minun runoni eivät ole runoja. / Vasta kun ymmärrät etteivät runoni ole runoja, / voimme ryhtyä keskustelemaan runoudesta.” Tämä kuvastavaa runoilijan pyyteettömyyttä, mutta samalla se voi antaa ymmärtää, että hänen runonsa ovat enemmän kuin pelkkiä runoja ja muodostavat osan kaikkeutta siinä missä muu olevainen.

Mielikuvat osana luontoa

Tuomas Anhava, toinen arvostettu japanilaisen kirjallisuuden kääntäjä (joskin muiden kielten kautta), on eräässä puheessaan osuvasti luonnehtinut japanilaisessa kirjallisuudessa varhain ilmenevää oivallusta seuraavasti: ”ihmisen mielikuvamaailma on luonnon tuote ja siis osa luontoa niin kuin ihminen muutoinkin; filosofisemmin sanoen, – – mielikuvamme ovat maailmaa ja maailmamme mielikuvaa erottamattomasti” (kokoelmassa Sateen ääni sillalla, toim. Jaakko Anhava, 2007). Kun tämän yhteyden näkee, niin on helpompi ymmärtää, mikä japanilaisessa kirjallisuudessa kiehtoo ja miten se satoja vuosia ennen länsimaista romantiikkaa oli käsittänyt maailman ja ihmisten luomusten keskinäisen suhteen.

Runoissaan Ryōkan ilmaisee havaitsemansa luonnon juuri näin: kun kevät – tai joku muu vuodenaika – täyttää hänen mielensä, se puhkeaa runoon: ”Mitä jättäisin / muistoksi itsestäni? / Kevään kukkaset, / kesän käen ja syksyn / ruskan värjäämät lehdet”. Yhteys kuvittelun ja olemisen välillä on jakamaton: ”Unen maailmassa / torkun ja näen unta / josta kerron ja / unta on että kerron / unesta, unta kaikki”. Tämä taas kuvastaa runoilijan zen-buddhalaista maailmankatsomusta, jossa on ripaus shintolaista luonnonmystiikkaa, kuten hänen luontorunonsa osoittavat.

 Myös omassa elämässään Ryōkan harjoitti buddhismia. Monet ovat kertomukset hänen anteliaisuudestaan: hyttysverkon alta hän jätti jalkansa hyttysten syötäviksi, ja kun varkaat kävivät hänen vaatimattomassa majassaan, hän ei ollut heräävinään, jotta he saisivat tavaroita, joita tarvitsivat enemmän kuin hän. Eikä sitä nyt aina tarvitse syödä itsensä kylläiseksi, hän miettii eräässä runossaan, kunhan saa vanheta rauhassa. Voisimmeko oppia Ryōkanilta vähään tyytymistä: ”Ellei ahnehdi, kaikkea on kyllin, / jos vaatii, mikään ei riitä”?

Yksin, yhdessä

Kaikin aistein voi köyhänäkin ihmetellä maailmaa, jopa nauttia siitä, mutta tietoisuus ajan kulusta, kuolemasta ja kaiken turhuudesta on aina läsnä: ”Maallinen menestys ja epäonni: alati muotoa muuttava pilvi.” Ryōkan oli hyvin seurallinen ja usein apea yksinäisyydessään, mutta hänen laajakatseisuudessaan on myös toinen ulottuvuus: ”Ei niin, että en / välitä seurustella / muun maailman kanssa / – osaan vain pitää hauskaa / parhaiten yksinäni.”

Ryōkan ei irstaile eikä kiukuttele, kuten Ikkyuu (1394–1481), joka muuten monessa suhteessa on hänen hengenheimolaisensa (ks. Ikkyuu, Riehaantunut pilvi ja Luurankouni, käänt. Kai Nieminen). Kyllä hänkin välillä juopuu, mutta useammin luonnon kauneudesta kuin viinistä. Pallon pompottelunkin hän näkee suorasukaisesti; sen ”perimmäinen tarkoitus” on ”Yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi seitsemän”. Vanhemmalla iällä hän voi kuitenkin kääntää sen eräänlaiseksi zen-buddhalaiseksi viisaudeksi: ”Kappas, kymmenen / kymmentä tekee sata? / Jos vain sen tiesin / olisin lopettanut / yhdeksään pompautukseen.”

Nieminen on koonnut Ryōkanin runot löyhästi temaattisiin lukuihin, jotka osin tuntuvat seuraavan runoilijan elämää (mitään varmuutta kronologiasta ei ole, sillä runoja ei ole päivätty). Koskettavimmat runot tulevat viimeisinä. Korkealla iällä Ryōkan sai sydänystäväkseen neljäkymmentä vuotta nuoremman buddhalaisen nunnan nimeltä Teishin, ja heidän kirjeenvaihtonsa, joka etupäässä on tanka-runon muodossa, antaa riipaisevan kuvan heidän kaipauksestaan. Muutos hänestä sinuun kuvastaa rakkaan liikettä runoilijan luokse: ”Milloin, milloin hän / tulee – odotin kauan; / nyt hän on tullut: / sain vielä nähdä sinut, / mitä kaipaisin enää.”

Lämmittää mieltä, että Ryōkan vielä vanhoilla päivillään sai kokea rakkauden, joka kirjallisessa muodossaan nunna Teishinin kirjaamana yltää kirjallisuuden huomattavimpien rakkauskertomusten tasolle. Runoilija oli antanut pois maallisen omaisuutensa ja sai vastineeksi Teishinin varauksettoman rakkauden ja hoivan elämänsä loppuun asti.

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.