Atwoodin muistelmat

 

Margaret Atwood: Book of Lives. A Memoir of Sorts. London: Chatto & Windus, 2025. (599 pp.)

 Päivi Kosonen kirjoittaa:

Kun kanadalainen kirjailija Margaret Atwood kirjoitti vuonna 2019 Testamentteja (The Testaments), kustannusmaailmassa alkoi levitä huhu käsikirjoitusvarkaasta. Joku oli jo pitkään onnistunut varastamaan tunnettujen kirjailijoiden tekeillä olevia käsikirjoituksia tekeytymällä sähköpostiviestissä esimerkiksi kustannustoimittajaksi tai kirjallisuusagentiksi, jonka on oltava perillä käsikirjoituksen muutoksista. Tämä tapasi pyytää täysin häikäilemättömästi toisen kirjoittamaa tekstiä itselleen: ”Voisitko lähettää ensimmäisen luvun uudestaan?”

Asia luonnollisesti huolestutti Atwoodia. Vaikka kaikki mahdolliset turvatoimet oli tehty Testamenttien salassa pitämisen turvaamiseksi, Atwoodin teosten julkistamiset alkoivat olla volyymiltään sitä luokkaa, ettei varkaalta ainakaan mahdollisuuksia puuttunut. Ja vähältä pitikin, ettei yksi editoreista langennut Booker-palkintolautakunnan jäsenenä esiintyneen käsikirjoitusrosvon ansaan.

Testamentit julkistettiin lopulta syyskuussa 2019 neonvihreänvärisessä megatapahtumassa Lontoossa, jonne kirjailija oli matkustanut elämänkumppaninsa Graeme Gibsonin kanssa. Kaikki sujui lopulta hyvin ja ilman suurempia skandaaleja. Atwoodin lukijat sekä HBO:n televisiosarjan katsojat pääsisivät vihdoin lukemaan Orjattaresi-romaanin (The Handmaid’s Tale, 1985) jatkoa. Trumpin valtakauden myötä Offredin ja Lydia-tädin todellisuus alkoi tuntua aina vain ajankohtaisemmalta.

Julkistamisen jälkeinen onni osoittautui kuitenkin lyhyeksi, sillä Gibson sai seuraavana päivänä massiivisen aivoverenvuotokohtauksen, joka johti kuolemaan muutaman päivän päästä. Syksyllä 2025 ilmestyneiden muistelmiensa Book of Lives loppupuolella Atwood kirjoittaa kokeneensa olevansa menetyksen jälkeen todella yksin. Muistelmien kerronnan sävy vaikuttaa vastaavasti kirjan loppupuolella muuttuneen henkilökohtaisemmaksi. Suru tuo Atwoodin lähemmäksi lukijaa.  

Jonkin sortin muistelmat

Imelää surupuhetta Margaret Atwoodilta on turha odottaa. Sellaiseen hän ei ole sortunut runoissaan eikä proosassaan. Eikä hän sorru sentimentalisointiin kirjallisissa muistelmissaankaan (literary memoir), jossa liikutaan luontevasti ulkoisen ja sisäisen rekisterin, tapahtumien ja tunteiden kertomisen välillä. Kerronnan pääpaino on muistelmille ominaisessa ulkoisessa ja julkisessa elämässä, sen kertomisessa miten ja milloin kirjoittaminen alkoi, miten runokokoelmat ja romaanit pääsivät maailmaan ja miten ne otettiin vastaan.

Olennaista Atwoodin kirjailijaksi-tulemisen kertomuksessa on sen niveltäminen Kanadan kirjallisuuden historiaan. Atwoodin aloittaessa uraansa se ei vielä muodostanut mitenkään erityisen suurta kertomusta. Itse asiassa kansallisen kirjallisuushistorian ohuudesta kertoo jotain se, että esimerkiksi vuonna 1961 (siis 30 vuotta itsenäistymisen jälkeen) julkaistiin vain viisi kanadalaista romaania. Atwood antaakin ymmärtää, että kirjailijoille riitti tilaa. Hän alkoi myös jo varhain saada tunnustusta kirjoittamisestaan. Jo ensimmäisestä runokokoelmastaan The Circle Game (1966) hän sai Kenraalikuvernöörin palkinnon (Governor General’s Award). Myöhemmin tuli monia muita, kuten kaksi Booker-palkintoa: vuonna 2000 romaanista Sokea surmaaja (The Blind Assasin, 2000) ja toisen kerran 2019 Testamenteista. Nobel-palkintoa Atwood ei ole saanut, eikä ehkä saakaan, kun sen vei Kanadaan vuonna 2013 naiskirjailijakollega Alice Munro. 

Muistelmakerronnan rinnalla kulkee omaelämäkerrallinen tarina, henkilökohtainen kasvukertomus. Siinä kirjailijan tarinan rinnalle piirtyy sen tarina, joka elää: syntyy tiettyyn sukuun ja perheeseen (isä on menestyksekäs hyönteistutkija), kasvaa tiettyyn arvomaailmaan (selviytymään metsässä ja kaupunkiolosuhteissa), opiskelee (mm. Harvardin yliopistossa), menee naimisiin (Jim Polkin kanssa), eroaa ja löytää uuden miehen (Graeme Gibsonin), saa lapsen (Jessin), harjoittaa kirjailijan ammattiaan (kirjoittaa, opettaa, edistää kirjallisuutta, toimii aktiivisesti PEN-klubissa, kiertää maailmaa ja markkinoi teoksiaan). Atwoodin yksityiselämästä tiedetään suhteellisen paljon medioista, esimerkiksi miehen kanssa tehdyistä lintubongausmatkoista maailman eri kolkkiin, mutta muistelmissa on epäilemättä myös uusia henkilökohtaisuuksia – Atwoodin tuntien luonnollisestikin hyvin harkittuja ja erilaisilla elämäkirjoittamisen (life-writing) tyyleillä kerrottuja.

Naistenlehtien tunnustustyyliä edustavat esimerkiksi muistelmiin nivelletyt ”Lukijan kirjeet” (Dear Inner Adviser Columnist), toisin sanoen itselle kirjoitetut vanhat kirjeet, joissa Atwood etsii kirjoittamalla vastausta ongelmiinsa, kuten lapsen kaipuuseensa tai avioliittohaaveisiinsa. Apologista tyyliä edustaa puolestaan esimerkiksi Me Too -kampanjan vanavedessä raiskaussyytteen saaneen miehen oikeuksien puolustuspuhe. Puolusteltavaa löytyy myös kirjailijan henkilökohtaisesta elämästä, erityisesti toiseen liittoon liittyvistä ihmissuhdekuvioista. Näissä kirjallisissa muistelmissa ketään ei kuitenkaan panetella, vaan kerrontaa leimaa maltillinen argumentointi. Läheisten henkilökohtainen elämä jätetään kokonaan rauhaan. Lisäksi monista asioista, kuten esimerkiksi kirjailijan seksielämästä, vaietaan kokonaan.

Kaikkea tätä höystävät ja maustavat vielä valokuvat, lukuisat tarinat ja lainaukset Margaret Atwoodin omasta kirjallisesta tuotannosta. Atwoodin lukijoita ei luultavastikaan yllätä tieto, että tekijä on hyödyntänyt romaaneissaan oman elämänsä tapahtumia ja tuntoja. Proosatuotanto ei kuitenkaan ole omaelämäkertaa, vaan kirjallista fiktiota (literary fiction). Muistelmissaan Atwood luo itsestään kuvaa nimenomaan fiktion kirjoittajana, erilaisten vaihtoehtoisten todellisuuksien ja kuvitelmien luojana.

Dystopioista ja utopioista ustopioihin

Vaihtoehtoiset todellisuudet ovat aina kiinnostaneet Margaret Atwoodia, naispäähenkilöiden elämänkulkujen kuviteltavissa olevat mahdollisuudet. Niitä hän tykkää ja taitaa kehitellä. Ja ne ovat kiinnostaneet myös naislukijoita ympäri maailmaa, naishahmojen toimintaedellytykset erilaisissa elämänkriiseissä: Lievää vakavampi -romaanin (Bodily Harm, 1981) Rennien näkymät rintasyöpähoitojen jälkeen, Alias Gracen (1996) päähenkilön toivonkipinät murhatuomion jälkeen. Puhtaita utopioita Atwood ei ole kaiketi koskaan kirjoittanut, vaan kaikkein viihdyttävimmissäkin yksilönaissankarittaren elämää kuvaavissa romaaneissaan, kuten Ryövärimorsiamessa (The Robber Bride, 1993) on aina mukana myös kulttuurinen, yhteiskunnallinen ja poliittinen todellisuus – ja sen mukanaan tuoma kehystys ristiriitoineen ja prospekteineen. 

Atwoodin varhaista romaanituotantoa on usein luonnehdittu feministiseksi, ja sen huipentaa vakavaa yhteiskuntadystopiaa edustava Orjattaresi, joka on puhutellut yhä uusia lukijasukupolvia. Länsimaailma on mennyt siihen suuntaan, että alun perin fiktioksi kirjoitetusta teoksesta on tullut uskonnollisen oikeiston nousun myötä yhä enemmän reaalitodellisuutta. Atwood haluaakin muistelmissaan muistuttaa selvin sanoin lukijoitaan uskonnollisen äärioikeiston naispoliittisen opin yksinkertaisuudesta: Naiset saadaan kotiin helposti riistämällä heiltä oma raha ja huone.

MaddAddamm-trilogian (Oryx ja Crake, Oryx and Crake 2002; Herran tarhurit, The Year of the Flood, 2009; Uusi maa, MaddAddam, 2013) dystopia on vieläkin laajempi ja totaalisempi. Siinä luodaan näkymää WTC:n iskujen jälkeiseen aikaan länsimaissa, ”rauhan ja kaupan aikakauden” päättymiseen, sekä ihmiskunnan mahdollisuuksiin suhteessa luontoon ja teknologiaan.

Ei olekaan yllättävää, että vasta ilmestyneessä kertomuskokoelmassa Vanhaa rakkautta (Old Babes in the Wood, 2023) Atwood-niminen henkilöhahmo keskustelee George Orwellin kanssa vanhoista ja nykyisistä dystopioista, erilaisista epätoivottavista ja enemmän ja vähemmän kauheista yhteiskuntajärjestelmistä. Jokaisessa dystopiassa, Atwood haluaa tähdentää muistelmissaan, on ustopiaa, ripaus utopiaa, mahdollisuus pakoon, joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen: ”kultaiseksi muistettuun menneisyyteen, kulmaukseen tai käytävään, joka mahdollistaa paon” (433). Mutta totalitarismista, jonka operatiivinen sana on ”totaalinen”, ustooppinen elementti puuttuu. Totalitarismissa kaikki käyttävät maskia, ja jokainen vastarinnan merkki vaiennetaan.

COVID-vuosina Atwood osallistui verkko-opetushankkeeseen, kaikille kiinnostuneille tarkoitettuun online-kurssiin. Practical Utopias (Käytännölliset utopiat) -kurssin lähtökohtana oli käsitellä kahta kysymystä, joita Atwoodilta itseltään kysyttiin koko ajan. Kysymykset olivat ”Onko meillä toivoa?” ja ”Miksi et kirjoita utopiaa vaan dystopiaa?” Ensimmäiseen Atwood vastaa: ”Kyllä, aina on toivoa, tai ainakin melkein aina, ellet siis olet ansassa esimerkiksi Titanicin kannen alla.”  Jälkimmäinen kysymys on hankalampi ja Atwood lähestyy sitä vastakysymyksellä: ”Miksi [Danten Jumalallisen näytelmän] Helvetti on niin äärettömän paljon kiinnostavampi kuin Paratiisi? Toisin sanoen, jos kaikki on täydellistä, mitä pitkästymisen kanssa on tehtävissä?”

Käytännölliset utopiat -projektissa 200 kurssin osallistujaa saivat tehtäväksi luoda pienryhmissä täydellisen yhteiskunnan suunnitelman tiettyjen heille annettujen parametrien pohjalta. Tulokset esiteltiin kahden kuukauden kuluttua. Kaikki olivat ihailtavia, kerta kaikkiaan houkuttelevia yhteiskuntamalleja, kirjoittaa Atwood, mutta kaikkia vaivasivat samat kaksi ongelmaa. Ensinnäkin se, mitä olisi tehtävä ihmisille, jotka eivät kannata tuota luotua mallia, jotka ovat esimerkiksi rikollisia tai jotka haluavat hyökätä mallia vastaan. Toisen ongelman nimi on raha. Yhdessäkään mallissa ei kyetty luomaan uskottavaa rahoitusmallia. ”Utopiat sortuvat näihin kysymyksiin, aivan kuten todellisessa elämässä”, Atwood kirjoittaa.  

Naismuistelijan hansikaskäsi

Kaiken tämän jälkeen on myönnettävä, että tunsin alkuun pettymystä Atwoodin Book of Lives -teosta lukiessani. Muistelmien konventionaalisuus yllätti. Tuntui oikeutetulta odottaa proosan mestarilta kokeellista tai leikillistä muistelmateosta. Mutta sellaista ei ollut luvassa. Pohdittuani aikani Atwoodin tekemää kerrontaratkaisua mieleen tuli ranskalaisen omaelämäkertatukijan Philippe Lejeunen aikoinaan esittämä luonnehdinta omaelämäkertakirjallisuudesta erityisenä, vakavana lajina. Ymmärrän vakavuuden tässä viittaavan vastuuseen. Romaanikirjailija on vapaampi kuin muistelmakirjailija, jonka on vastattava sanomisistaan paitsi itselleen myös lukuisille muille yleisöille: läheisille, ystäville, kirjailijakollegoille, lukijoille. Margaret Atwoodin kaltainen kansainvälisesti tunnettu suuri kirjailija joutuu pakostikin miettimään muistelmasopimusta moneen kertaan. On luotava kuvaa ihmisestä, joka eli ja kirjailijasta, joka vaikutti. Mutta missä sävyssä kertoa ja keille kaikille on oltava lojaali – ilman että kadottaa tunnon itsestä?

Omaelämäkertoihin ja muistelmiin liittyy sitä paitsi aina myös lupaus paljastuksista ja salaisuuksien kertomisesta. Tähän suuntaan tuntuu ainakin viittaavan muistelmateoksen kansikuva, jossa majesteettisen punaiseen röyhelöpuseroon puettu Atwood pitää hansikoidun kätensä etusormea suun edessä ikään kuin pyytäisi lukijaa olemaan hiljaa. Shhh, ele tuntuu sanovan, kerron luottamuksellisesti jotain, ehkäpä myös salaisuuksia.

Feministisen kirjallisuudentutkimuksen kultaisella 1980-luvulla hansikaskäsi olisi tuonut mieleen muuta. Ranskalaisten naisten omaelämäkertoja ja muistelmia tutkinut yhdysvaltalainen kirjallisuudentutkija Nancy K. Miller käytti tuolloin ilmausta ”kätellä hansikaskädellä” ilmaistakseen edes jollain tavoin naistutkijan vaikeutta saada käsitystä naisomaelämäkertojan elämän kokonaisuudesta heidän kirjoittamiensa kirjojen perusteella. Naiskirjailijoilla oli Millerin mukaan taipumus käsitellä muistelmissaan vain julkisista rooliaan ja jättää vähemmälle tai kokonaan syrjään naisten elämänpiiriin kuuluvat asiat: rakkaudet, lapset, naisen keho. Tästä syystä ne olivat niin vaikeasti tulkittavia. Naisten muistelmia lukiessaan on kuin ”kättelisi hansikkaat, vieläpä valkeat hansikkaat kädessä”, Miller kirjoitti.

Atwoodin hansikas on kuitenkin punainen, eikä hän kättele ketään. Koko kansikuvan asetelma – majesteettinen kaulus, punainen väri, asento ja ilme – tuntuu viittaavaan pikemminkin naiskertojan valtaan kuin alistumiseen ja sopeutumiseen: Minä olen se, joka kertoo. Minulla on kertojan valta. Minä kerron sen, mitä olen valinnut kertoa. Näistä asioista ei enää tarvitse neuvotella. Mutta Atwoodkaan ei voi kokonaan välttää kirjailijamuistelmien ja elämänkulun esittämisen yleisiä konventioita, kaikkia normaaliuden ja hyväksyttävyyden vaatimuksia. Hän on se kuuluisa naiskirjailija ja kertoo elämänkulkunsa sen mukaisesti. Ehkä juuri tästä syystä etenkin muistelmien alkupuolella tyyli tuntuu paikoin ulkokohtaiselta ja kertoja etäiseltä. Mutta loppupuolella, kun tullaan lähemmäksi tätä aikaa ja siihen liittyviä ajankohtaisia asioita, vanhenemista ja erilaisia menetyksiä, sävy tuntuu yhtäkkiä omakohtaisemmalta ja kertoja läheisemmältä. Muistelmien lopussa kirjoittaa se Atwood, jonka tunnen hänen proosastaan. 

Päivi Kosonen on kirjallisuustieteen dosentti (Helsingin yliopisto, Tampereen yliopisto & Jyväskylän yliopisto) ja kirjallisuusterapeutti, sekä Suomen kirjallisuusterapiayhdistyksen kirjallisuusterapiakouluttaja. Hän on omaelämäkerrallisen kirjallisuuden ja autofiktion asiantuntija ja toimii tällä hetkellä erikoistutkijana Turun yliopistossa.

 

 

Kerstin Ekmanin äänet ja persoonat

Päivi Kosonen kirjoittaa:


Kerstin Ekman
Huijareiden paraati
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Keltainen kirjasto
Tammi, 2014.
Alkuteos: Grand final i skojarbranschen, 2011.


Hän ei tiennyt että siitä, minkä lukee, tulee elettyä elämää. Hän ei ymmärtänyt että kuvat, jotka luettu kutsuu esiin, muuttuvat lukijan omiksi; he eivät enää ole Anna Kareninan joka näkee talonpojan ja tämän tarvekalun [--]. Ne kuvat ovat minun. Näen ne omassa pimeydessäni. (HP, 138.)


Huijareiden paraati on tunnetun ruotsalaiskirjailijan Kerstin Ekmanin (s. 1933) omaelämäkerrallinen leikittely. Miksi vanha rouva leikittelee? Miksei suosittu ja palkittu naiskirjailija kirjoita muistelmiaan? Onhan hän muistelmaiässä ja kirjoittanut jo pitkään eletyn tuntuista proosaa, jonka totuuspohjan voisi nyt paaluttaa, sanoa tämä on totta ja tässä kohtaa sepitin.

Kerstin Ekman haluaa kuitenkin peittää jälkensä ja pitää itsellään oikeuden persoonaansa ja julkisuuskuvaansa. Pitkän kirjailijan uransa suureksi loppufinaaliksi hän tarjoaa lukijoilleen postmodernin omaelämäkerrallisen romaanin, joka vilisee erilaisia ääniä ja kirjailijapersoonia. Osa äänistä ja persoonista on tuttuja Ekmanin romaanituotannosta, jotkut äänet ovat tulleet tutuiksi lehtien sivuilta, haastatteluista ja kritiikeistä.

Huijareiden paratiisissa kertoja alkaa jo tarinan alkumetreillä heitellä omaelämäkerrallisia vihjeitä. Kertoja paljastuu tunnetuksi kirjailijaksi, hyvinkin Ekmania itseään muistuttavaksi vanhemmaksi naiseksi, jolla on tapaaminen kustannustoimittajansa kanssa. Romaanin kirjailijaa pelottaa pelkkä ajatuskin siitä, että kustannustoimittaja ehdottaa hänen kirjoittavan muistelmansa.

Tällaisia omaelämäkerrallisia romaanileikittelyjä sanotaan nykyään autofiktioiksi. Autofiktio kirjoittaa Ekmankin romaaninsa loppuun:

Mutta Max, ei siinä ole mitään keskusteltavaa. Eikä missään nimessä mitään vaarallista. Etkö ole kuullut puhuttavan autofiktiosta? / Oliko hän kuullut sellaisesta? kysyy Babba hänen laskettuaan kuulokkeen alas. / Totta kai. Sehän on viimeistä huutoa. (HP, 474.)


Kahden tai kolmen naamion hulluttelu

Tarina itsessään on hauska hulluttelu, kuten romaanin nimikin, Huijareiden paraati, antaa ymmärtää. Kaksi naista tehtailee yhdessä romaaneja ja julkaisee ne toisen nimellä. Varsinainen luova tekijä, tavallisen oloinen villatakkihyyryläinen Babba Andersson, jää suurelta lukevalta yleisöltä kokonaan tuntematta samalla kun kirjoittajakaksikon edustavampi puoli Lillemor Troj kerää romaaneista julkiset kiitokset ja palkinnot. Tästä kuluneesta kaksoisminä- ja alter ego -aiheesta Kerstin Ekman saa kehiteltyä 500 sivuisen lukuromaanin, jota ei halua hevin laskea käsistään.

Kaiken tekijyyskohelluksen lomassa romaanissa avataan kahden naisen elämäntarinat. Molempien tarinoissa on kirjoja ja miehiä, ja ne avautuvat sodan jälkeiseen Ruotsiin: tavalliseen arkeen ja kirjallisen eliitin juhlahetkiin. On kiinnostavaa lukea ruotsalaisesta kirja- ja kustannusmaailman muuttumisesta, esimerkiksi siitä miten nopea oli romaanien julkaisuprosessi vielä 1960-luvulla. Romaanissa kuvattu lukemisen kulttuurin muutos tavoittaa vanhan ja viisan naisen kokemuksen myös lukemiseen liittyvistä kipeistä puolista. Lukeminen muuttaa meitä perustavanlaatuisesti:

He [minun vanhempani] lukivat keittiönpöydän äärellä, missä loisteputkilamppu oli pelastava siunaus näön alkaessa pettää. He ahtoivat itsensä täyteen Afrikan pimeyttä ja kuukausien mittaisia sateita, Intian muinaisaikaista kauhua vuorten onkaloissa, ja tahmaista rakkautta lopun aikoja elävissä siirtomaissa. Työnsin itse heille käteen Greeneä, Forsteria, Shutea ja Maughamia. He olivat lukeneet meidän työläiskirjailijoidemme elämänkuvauksia kunnes osasivat ne ulkoa, sillä ne kirjat he olivat ostaneet omaksi työpaikkansa edusmiehen kautta ja panneet keittiön seinähyllyyn. He lukivat monet niistä kerran toisensa jälkeen uudestaan. Häpeän ajatellessani, että juuri minä houkuttelin heidät omasta selkein linjoin leikattujen puukaiverrusten maailmastaan vieraiden maanosien öljyistä raskaiden pimeäntaulujen koukeroihin. / He luulivat ruokkivansa itseään tiedolla, mutta heidän lukemistonsa muistutti leivoksia, joita Lillemor oli ahtanut itseensä. (HP, 82–83.)


Luovuuden monet kasvot

Kertomuksen syventyessä huomataan, että molemmat naiset tarinassa ovat omalla tavallaan luovia. Toinen pystyy jo nuorena näkemään aluspaitojen ja kiviseinien taakse, kuvittelemaan ja kuuntelemaan ja kirjoittamaan niiden pohjalta tarinoita. Hän on Babba, se vakavampi ja rumempi, se joka pohtii ja reflektoi. Lillemor Troj taas editoi, korjaa ja lisäilee, rakentaa tarinoille muodon. Hän myös edustaa kaksikkoa julkisuudessa, antaa kasvot ja nimensä romaanien tekijälle. Hänellä on toisenlaista luovuutta, jota kirjallisessa prosessissa myös tarvitaan.

Kerstin Ekman kirjoittaa kepeästi, ja hänellä on hieno rytmitaju, jonka suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen tavoittaa. Paikoin teksti on lakonista proosaa, joskus taas pitkää ja kuvailevaa, eeppisen viipyilevää. Tietynlainen moniäänisyys ja moniarvoisuus nousevat erityisiksi arvoiksi. Ekmanin tyyli toi mieleeni monia nimiä, joita romaanin kirjallisessa pyörityksessä ei mainita. Mieleen tulevat ennen kaikkea kanadalaiset mestarit Margaret Atwood, Alice Munro ja Carol Shields. Näiden tavoin Ekmankin luo teoksessaan oman poetiikkansa, jossa syvät filosofiset kysymykset ujutetaan viihdyttävään lukuromaaniin.

Syvimmillään Ekmaninkin romaanissa on kyse minuudesta ja kirjoittamisesta, sen pohtimisesta kuka meissä oikein kirjoittaa. Kuinka paljon muutumme lukemisemme myötä? ”Eihän siitä, minkä on kerran lukenut, pääse eroon koskaan”, Babba pohtii romaanissa (HP, 82).