tiistai 1. marraskuuta 2022

PROFESSORIPOOLI: Daniel Defoen Moll Flanders

Daniel Defoe: Moll Flanders (1722). Suomentanut Kristiina Kivivuori. Helsinki: Tammi 1957. Naisen selviytymistarina

Liisa Steinby kirjoittaa:

Defoen Moll Flanders ilmestyi vain kolme vuotta maailmanmenestykseen johtaneen Robinson Crusoen jälkeen. Robinson Crusoesta tuli, kuten Marx totesi, länsimaisen individualismin ikoni tai myytti: Robinson Crusoe rakensi omalla neuvokkuudellaan ja työllään autiolle saarelle kaikki ne aikansa ihmisyhteisön toiminnot, jotka hän oli jättänyt taakseen lähtiessään Euroopasta. Robinsonin ja Mollin vaiheiden vertaaminen toisiinsa on antoisaa, koska kummassakin on kysymys selviytymistarinasta. Tärkein – ratkaisevan tärkeä – erottava tekijä näissä kahdessa tarinassa on sukupuoli. Miehen selviytymistarinasta tuli 1700-luvun Englannissa täysin toisenlainen kuin naisen.

 Robinson Crusoe lähti merille, vaikka hänen isänsä olisi halunnut hänen jäävän Yorkiin harjoittamaan käsityöammattia. Robinson onnistuu ennen pitkää vakiinnuttamaan asemansa varakkaana plantaasinomistajana Brasiliassa; kolonialismin lupaama menestys toteutuu näin hänen kohdallaan. Hän ei kuitenkaan tyydy tähän vaan lähtee harjoittamaan orjakauppaa Afrikan ja Amerikan välillä. Tämä yritys päättyy kuitenkin haaksirikkoon, josta hän yksin pelastuu autiolle saarelle. Robinson ei kuitenkaan jää neuvottomaksi vaan panee saarellaan toimeen kaiken sen, mitä hän tekisi saaren kolonialistisena omistajana – mikä hänestä tuleekin sen jälkeen, kun hänet on pelastettu saarelta. Kaikessa käytännöllisessä toimeliaisuudessaan Robinson ei ole unohtanut uskontoa. Hän kokee autiolle saarelle joutumisensa Jumalan rangaistuksena siitä, ettei hän ollut noudattanut isänsä neuvoa – ei siis esimerkiksi siksi, että oli harjoittanut orjakauppaa – ja on nyt omistanut tietyt päivin ja viikon hetket hartaudenharjoitukselle.

 Moll Flandersin tarinan kertoo hän itse vanhoilla päivillään. Moll oli syntynyt Newgaten pahamaineisessa vankilassa, mistä varkaat ja muut pahantekijät joutuivat joko teloitetuiksi tai karkotetuiksi Uudelle Manterelle. Hän ei tunne äitiään, eikä hänen isästään tule missään kohdin puhetta (vaikka Moll tapaa myöhemmin äitinsä). Täysin yksin ja varattomana maailmassa hän olisi nopeasti menehtynyt, ellei hän olisi joutunut armeliaiden ihmisten käsiin. Hieman varttuneempana häntä auttaa hänen hyvä ulkonäkönsä, neuvokkuutensa ja hyvätapaisuutensa niin, että hän saa elää herrasperheen tyttärien seurassa. Kun hänestä tulee kaunotar, hän luonnollisesti joutuu perheen pojan viettelemäksi. Viettelyn eteneminen samoin kuin nuorukaisen Mollille antamat lahjat ja niiden rahallinen arvo raportoidaan tarkoin. Nuorukainen, jota Moll kertoo kovin rakastaneensa, ei häntä kuitenkaan nai; sen sijaan hänen nuoremmasta veljestään tulee Mollin ensimmäinen aviomies. Avioliiton aika kuitataan lyhyesti, kuten kaikki myöhemmätkin avioliitot: ”Tuskin kannattaa puuttua enempiin perhettä tai itseäni koskeviin yksityiskohtiin niiden viiden vuoden kohdalla, jotka elin tämän miehen kanssa, paitsi että synnytin hänelle kaksi lasta ja että hän noiden viiden vuoden kuluttua kuoli.” Oleellinen on sanottu lyhyesti: ”Hän oli tosiaan ollut minulle hyvä mies, ja olimme eläneet yhdessä hyvin miellyttävästi; mutta kun hän ei olut paljon saanut kotoansa eikä sanottavasti vaurastunut lyhyenä elinaikanaan, ei asemani ollut erikoisen hyvä enkä ollut suuria kostunut naimakaupastani.” Mainitaan myös, että miehen vanhemmat ottavat hoiviinsa lapset, joita ei sen koommin mainita. Tästä alkaa seuraavan aviomiehen hankkiminen. Toisesta aviomiehestä todetaan: ”Koska hänen tarinansa on totisesti kaikkea muuta kuin tähdellinen, riittää kun kerron teille, että hän noin kahden ja neljännesvuoden kuluttua [avioliiton alkamisesta] teki vararikon ja joutui velkavankilaan”, josta hän karkaa. Moll on jälleen pulassa: ”Sillä vaikka laskin mukaan hollanninpalttinan ja hienon musliinin, jonka olin aiemmin toimittanut talteen, sekä muutaman hopeakalun ynnä yhtä ja toista muuta, huomasin saavani kokoon nipin napin 500 puntaa; ja asemani oli hyvin pulmallinen.”

 Avioliitto on siis Mollille ensisijaisesti toimeentulokeino. Jos mies on miellyttävä tai Moll häntä suorastaan rakastaa, sitä parempi; tärkeintä on kuitenkin toimeentulon turvaaminen. Moll pitää tarkkaa lukua omaisuudestaan; miehet sen sijaan eivät yksilöidy. Heitä ei mainita nimeltä vaan heidät erotetaan tarvittaessa muilla keinoin (Lancasterin-aviomies, maantierosvo-aviomies, aviomies joka osoittautui Mollin veljeksi). Moll pitää lukua kunkin avioliiton kestosta: avioliiton kestoaika on turvallisuuden aikaa. Sen päättyessä Moll on jälleen oman itsensä varassa. Hänen täytyy pitää tarkkaa lukua varoistaan – ja pyrkiä uudestaan avioliiton turvasatamaan. Mitä muuta keinoa hänellä olisi naisena turvata elämisensä? Moll kuvaa yksityiskohtaisesti niitä jaksoja, joissa hän on oman itsensä varassa ja – vähitellen yhä taitavammin – etsii itselleen sopivaa, eli varakasta, aviomiestä, kun taas avioliittojen aika voidaan sivuuttaa nopeasti. Avioliittojen ”sivutuotteina” syntyvät lapset ohitetaan nopeasti, usein sivulauseessa: niin ja niin monta lasta syntyi tästä avioliitosta, niin ja niin monta kuoli imeväisikäisenä, loput sijoitettiin ruokolle tai orpokotiin tai vain jätetään sivuun ilman sen enempää mainintaa. Moll ei palaa lapsiinsa myöhemminkään elämäntarinassaan – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: poikaa, jonka hallussa on aviomiehen Mollille tarkoittama perintö. Pojalle Moll vakuuttaa, että tämä on hänen ainoa lapsensa! Vaikka Moll on toki ilahtunut tavatessaan aikuisen poikansa, todella merkitseväksi tämä tulee vain, kun hän lisää Mollin varallisuutta – mitä lapset, jos heistä olisi pitänyt kiinni, olisivat päinvastoin syöneet häneltä.

Moll jatkaa avioliitosta toiseen pääsemättä kuitenkaan pysyvästi turvattuun asemaan. Lopulta, ollessaan viiden avioliiton jälkeen viisissäkymmenissä, hän joutuu toteamaan, että avioliittomarkkinat eivät enää ole häntä varten. Hän ajautuu elättämään itseään varastamalla ja tuleekin siinä oikein taitavaksi. Moll toteaa moneen kertaan viettäneensä syntistä elämää ja kertovansa tarinansa varoitukseksi muille. Mutta millä tavoin hän muuten olisi voinut elättää itsensä? Moll kuvaa suurella tarkkuudella yksittäisiä varkaustapauksia, joissa on joka hetki uhkana kiinni jääminen ja joutuminen Newgateen ja edelleen teloitetuksi tai karkotetuksi tuleminen. Lopulta hän joutuukin kiinni. Vankilassa hän tapaa kuitenkin neljännen aviomiehensä (maantierosvon), ja heidät karkotetaan yhdessä Virginiaan, missä he Mollin varkauksilla keräämän omaisuuden turvin saavat perustetuksi hyvän ja tuottoisan maatilan. Niinpä he voivat joitakin vuosia myöhemmin, kun Moll on jo lähellä seitsemääkymmentä, palata varakkaina viettämään viimeisiä vuosiaan Englannissa, ”missä olemme päättäneet viettää jäljellä olevat ikävuotemme vilpittömästi katuen syntistä elämäämme”. Päätös viettää jäljellä olevat elinvuodet ”vilpittömästi katuen” kuulostaa Mollin elämäntarinassa yhtä rationaaliselta päätökseltä kuin hänen kirjanpitonsa siitä, mitä hän on hyötynyt kustakin avioliitosta: nyt, kuoleman kynnyksellä, on paras panostaa tulevaan elämään.

 Moll Flandersin selviytymistarina on sisällöltään sangen toisenlainen kuin Robinson Crusoen. Naisen oman elantonsa hankinta voi tapahtua vain miesten kautta: avioliittoja solmimalla, ja silloinkin kun oma varallisuus sallii maatilan perustamisen, tämä on mahdollista toteuttaa vain aviomiehen turvin. Ainoa ”elinkeino”, jonka Moll voi toteuttaa miehistä riippumatta, on varkaan. Moll pahoittelee monissa kohdin syntistä elämäänsä – myös haureuden syntiin tuli joskus syyllistyttyä varojen niukkuuden siihen pakottaessa – mutta tällöin hän pahoittelee sellaista, mille hän ei voinut mitään. Vasta varakkaana hän voi kokonaan keskittyä syntiensä katumiseen. Robinson Crusoe saattoi, huolimatta tottelemattomuudestaan isäänsä kohtaan, toimia pelkästään itsensä varassa menetyksellisesti ja sangen vapaana tunnonvaivoista. Turvattoman naisen täytyi suostua tekemään syntiä ja elämään jatkuvassa kiinni jäämisen pelossa, ja katumaan hän saattoi ryhtyä vasta sitten, kun hänellä oli siihen varaa.


Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.