PROFESSORIPOOLI: Andrei Belyin Peterburg

Kuukauden klassikko:
Andrei Belyi. Peterburg. (Alkuteos 1916.) Suom. Esa Adrian. WSOY 1968. 2. painos 1992.

Pekka Pesonen kirjoittaa:

Vladimir Nabokov kirjoittaa teoksessaan Strong Opinions:
"Minulle suurimmat mestariteokset 1900-luvun kirjallisuudessa ovat, tässä järjestyksessä: Joycen Odysseus, Kafkan Muodonmuutos, Belyin Peterburg ja ensimmäinen puolisko Proustin sadusta Kadonnutta aikaa etsimässä."
Belyin Peterburg tuskin on monenkaan kirjallisuudentutkijan 1900-luvun eurooppalaisten romaanien top-listalla. Minulla on romaaniin erityissuhde. Olen kirjoittanut romaanista ja sen aatetaustasta väitöskirjani. Onko romaani todella maineensa veroinen? Onko se lukukelpoinen edelleen?

Peterburg–elämäni alkoi kun Esa Adrianin loistelias suomennos ilmestyi vuonna 1968. Belyin omintakeinen neologismeja vilisevä kieli tarjoaa virtuoosiselle kääntäjälle mahdollisuudet näyttää kaikki taitonsa.

Romaaninsa prologissa Belyi kirjoittaa:
"Jos Peterburg ei ole pääkaupunki, silloin Peterburgia ei olekaan. On pelkkä kuvitelma että se on olemassa."
Belyi kirjaa tunnetun myytin: tosi ja kuvitelma yhtyvät aina kun puhutaan Pietarin kaupungista. Voimme puhua Dickensin Lontoosta tai Balzacin Pariisista, mutta niillä ei ole samanlaisia myyttisiä ulottuvuuksia kuin venäläisen kirjallisuuden Pietarilla. Pietarista luodun fiktion pohjana on kaupungista jo kohta sen perustamisen jälkeen syntynyt myytti.

Pietarin kaupunki luotiin tyhjästä, suolle ja sumuun. Se oli uusi kaupunki, jonka perustamisen oli määrä olla Venäjän uuden – eurooppalaisen – tien alku. Kaupungin perustajalla, Pietari Suurella, oli vastustajansa. Heille hänen kaupunkinsa oli alusta alkaen Venäjän väärän tien inkarnoituma. Se oli viimeisten aikojen apokalyptinen kaupunki, Antikristuksen luomus ja valtakunta. Sillä olisi edessään väistämätön tuho.

Molemmat lähestymistavat tekivät kaupungista ennustusten toteutumisen näyttämön. Pietarin kaupungin ja sen kohtalon oli määrä ratkaista paitsi Venäjän myös koko maailmankaikkeuden kohtalo. Se mikä ei ratkennut Pietarissa ei ollut ratkaistavissa.

Tämä myytti syntyi jo kaupunkia perustettaessa. Se oli todellisuutta. Fiktioksi se alkoi muotoutua jo 1700-luvulla ja sai huippunsa 1800-luvulla, jolloin syntyi se venäläinen kaunokirjallisuus, jota ilman kaupungin reaalinen todellisuus ei enää ole ajateltavissa. Tarttolaisten semiootikkojen 1980-luvun taitteessa luoman termin mukaan 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa muotoutui erityinen ”pietarilaisteksti”, kaupungin kaunokirjallisten kuvausten kokonaisuus, joka elää sen myöhemmissä toteutuksissa.

Yksi toteutusten huipentumista on Belyin Peterburg. Pietari-teemaan tarttuminen ei ollut sattumaa hänen tuotannossaan. Se ei ollut vain yksi teema, Belyi kytki siihen ”kaiken”. Se oli hänen eri suuntiin poukkoilleen maailmankatsomuksensa ja mitä moninaisimpien kielellisten kokeilujen perusta. Se nojaa Pietari-myytin ytimeen: kaiken ratkaisemiseen ja muuttamiseen.

Belyi oli kaikessa luomistyössään fanaattinen ja hillitön samalla kun hän pyrki käsitteelliseen, jopa täsmälliseen ilmaisuun. Hän ei itse ollut koskaan tyytyväinen tekemäänsä. Se ei ole kirjailijalle kovinkaan tavatonta, mutta harva on ryhtynyt samaan kuin hän: kirjoittamaan julkaistuja tekstejään yhä uudestaan ja uudestaan, Peterburgiakin monta kertaa.

Belyi kielsi ehdottomasti symbolismin subjektiivisuuden. Koko hänen tuotantonsa on yritys luoda objektiviinen maailmanselitys, ”elämänuskonto”, niin kuin hän sitä kutsui. Sen avulla piti peruspietarilaisesti ratkaista ”kaikki”. Oppaita olivat mm. Kant, Schopenhauer, Wagner, Nietzsche, uuskantilaiset filosofit, Steiner ja tämän kanssa samanaikaisesti myös Marx - aikansa eurooppalaisen ajattelun muotifilosofit - joita Belyi yhdisteli ja suodatti varsin omintakeisesti, venäläisiä ajattelijoita ja kirjailijoita unohtamatta.

Belyin auktoriteetit olivat keskeisesti läntisiä, mutta ihmismielen ja maailmankaikkeuden kohtalon ratkaisun hän siirsi itään. Sieltä tulivat rationaalisen ajattelun murtajat, kaoottiset voimat, jotka olivat sekä uhka että pelastus. Perusongelmaksi nousee: Itä vai Länsi? Se oli Belyin suunnitteleman trilogian otsikko. Peterburg oli sen toinen osa. Ensimmäinen oli Serebrjanyi golub (Hopeakyyhky; ei suom.), kolmas ei koskaan ilmestynyt.

Belyille Idän ja Lännen viimeisen taistelun näyttämö on Pietari, jossa läntisen ajattelun umpikujan tuli ratketa. Idän voima ovat mongolien uhkaavat laumat, mutta myös pelastavat utopiat ja perimmäiset selitykset: okkultismi, Blavatskyn teosofia, steinerilaisuus.

Peterburg on aateromaani. Se testaa Belyin teoreettisen tuotannon ideoita ja visioita. Romaanissa niistä tulee fiktiota ja ne yhdistyvät aineksista, joiden perusta on semioottinen pietarilaisteksti. Kant saa rinnalleen Pushkinin siinä kuin Steiner Dostojevskin.

Peterburgissa intertekstuaalisuus on viety äärimmilleen. Sen todellisuus on viidakko, jonne helposti eksyy. Belyi ottaa lähtökohdakseen vallankumouksen. Romaanin tapahtumat ajoittuvat muutamaan viikkoon syksyllä 1905. Kuvatun ajan reaalitodellisuuden tapahtumat ja henkilöt tehdään osaksi tekstien välistä verkkoa, joka silmukoidaan mytologisoiden.

Kumous on muutoksen uhka ja voima. Sen suunta on epäselvä, mutta olennaista on ratkaisun hetki. Kumous on viimeisten aikojen tapahtuma. Niin paikalleen pysähtyneiden byrokraattien, hysteeristen älykkökumouksellisten kuin etenevien massojen takana ja vierellä kulkevat Kristus ja Antikristus monin eri naamioin.

Pietarin kaupunkia ja sen asukkaita kiusaavat kohtalokkaat vastakohdat. Niiden piina ajaa pietarilaisen sankarin mielipuolisuuteen. Painajaiset ja kaksoisolennot hallitsevat hänen todellisuuttaan. Harmoniaa ei löydä kukaan.

Kumouksen metafora ja symboli on Peterburgissa aikapommi, kumousliikkeen perustyöväline. Sen räjähdys ei romaanin parodisessa todellisuudessa tuhoa eikä pelasta ketään, mutta silti siinä tiivistyy Belyin ajattelun perusproblematiikka: todellinen on vain se muutos, jossa kaikki luodaan uudeksi, ja uusille ratkaisuille etsitään jatkuvasti uudet perusteet. Räjähdyksessä kaikki hajoaa, mikään ei pidä eikä myöskään uudistu aiottuun suuntaan. Mutta itse räjähdys – muutos – tapahtuu. Sitä romaani profetoi kaikilla tasoillaan.

Kumouksen tavoite oli synteesi, kaiken ratkaisu ja selitys. Siihen Belyi ei koskaan päässyt, vaikka fanaattisesti niin uskoikin, nojaten milloin mihinkin auktoriteettiin. Kiistattomimmin Belyi toteutti kumousihanteensa luomalla uudeksi romaanin muotoa ja kieltä. Hän on kerrontaratkaisuissaan, uudissanoissaan, rytmisen proosan ja mytologisen, intertekstuaalisen romaanin luomisessa suurten romaaninuudistajien rinnakkaishahmo, jopa edeltäjäkin.

Nabokovin näkemyksiin voi yhtyä: Peterburg on viime vuosisadan eurooppalaisen kirjallisuuden suuria romaaneja olemalla synteesi venäläisestä kirjallisuudesta, kulttuurista, aatteista. Synteesi syntyy räjäyttämällä kaikki palasiksi ja kokoamalla ne yhteen intohimoisen, fanaattisen tajunnan koko voimalla, mielikuvituksen kaikkien harharetkien riemulla.

Teoreettisessa tuotannossaan Belyi oli profeetta ja fanaatikko. Peterburgissa hän asettaa koomiseen valoon omatkin näkemyksensä- Fiktio testaa niin reaalitodellisuuden tapahtumat kuin erilaisten aatemallien tarjoamat ratkaisut. Tuloksena on parodia, Suuri Nauru. Sen kärjistää aikapommin räjähdys. Kaiken synteettisen tuhoavana se on samalla suuri synteesi.

Mutta synteesilläkin on aina monet kasvot. Sen – kuten romaanin kaikkien tasojen – takana on ”aivojen leikki”, yhtä aikaa ”joutava” ja ”polttava”. Tämä Peterburgin keskeinen kielikuva testaa kaikkien aatteiden umpikujan. Mikään totuus ei pidä, mutta erilaiset totuudet leikkaavat toisiaan päättymättömässä ”aivojen leikissä”. Siihen mukaan heittäytyminen on lukijalle melkoinen koetus, mutta samalla suuri ilo.

Pekka Pesonen on Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori.

Sanajevin riipaiseva kertomuskokoelma pojan ja mummon suhteesta

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taa. Suom. Kirsti Era. Into, 2014.

Hannu Tommola kirjoittaa:

Uransa näyttelijänä ja kääntäjänä aloittanut ohjaaja ja käsikirjoittaja Pavel Sanajev (s. 1969) tuli Venäjällä kuuluisaksi aikakauslehdessä julkaistusta, pikkupojan kärsimyksiä mummolassa kuvaavasta kertomuskokoelmastaan Haudatkaa minut jalkalistan taa (Pohoronite menja za plintusom 1996). Sanajevin nimeä kirjailijana on pidetty jatkuvasti yllä. Kun vuoden 1997 Booker-ehdokkuus uhkasi unohtua, kertomukset ilmestyivät vuonna 2003 kirjana, josta tuli valtava myyntimenestys. Elokuvasuunnitelmat nostattivat seuraavan kohun. Sen myötä kirjasta otettiin uusi, täydennetty painos vuonna 2009. Seuraavaa kirjaa (Hroniki Razdolbaja ’Hunsvotin aikakirjat’, 2013), jota mainostetaan esikoisen omaelämäkerrallisena jatko-osana, saatiin odottaa lähes kaksikymmentä vuotta. Nyt Sanajevin Haudatkaa minut jalkalistan taa on viimein ilmestynyt suomeksi Kirsti Eran taidokkaasti suomentamana.

Kirjan teemana on lapsen selviytyminen perheessä, jota hallitsee rääväsuinen katkeroitunut mummo. Minä-kertoja on toista luokkaa käyvä Saša, joka mummon mielestä on kaikilla mahdollisilla tavoilla sairas. Mummo kontrolloi Sašaa koko ajan ja kieltää häneltä huvitukset ja leikit. Sašan elämään mahtuu silti tavallisten kaupunkilaispoikien touhuja. Kun hän jää kiinni kielletyllä työmaalla, mummo uhkaa ohjeistaa vartijoita seuraavalla kerralla tappamaan, repimään pojalta raajat ja tunkemaan mutterin takapuoleen. Uhkaukset ovat ehkä vain osa värikästä puhetapaa, mutta lapsi ottaa ne helposti tosissaan. Kerran kun Saša kulkee vähän matkaa takaperin, mummo sanoo: ”Joka kävelee takaperin, siltä kuolee äiti”.

Mummon hahmo on kauhistuttava. Toisaalta hänen väsymätön kielensä nostaa henkilön myyttisiin mittoihin. Saša tuntuu kertojanakin olevan kahden vaiheilla, uskaltaako sanoa kammoksuvansa tätä vai ei. Hän antaa mummon puheen tulla repliikkeinä niin kuin sen tuntee.

Mummo tuntuu vihaavan tyttärensä lasta, jonka kuitenkin haluaa pitää ja kasvattaa. Siinä on vanhan naisen elämän sisältö: ilman poikaa ei olisi ketään, kelle vaikertaa vaivojaan ja purkaa vihaansa; mies väistää riidat häipymällä vaikka kalaan. Saša on mummolle sekä rakas että välttämätön. Rakkaus ja viha ovat kietoutuneet toisiinsa kuin Dostojevskilla.

Mummo on jankuttanut Sašan mätänevän kaikkine tauteineen ennen kuin ehtii täyttää kuusitoista. Kuoleman pelossa kauheinta on, että sitten ”ei ole mitään”. Poika kavahtaa tulemista haudatuksi pimeään ja kosteaan maahan, jossa on matoja. Siksi hän keksii, että voisi pyytää äitiä hautaamaan hänet luokseen seinänviereen jalkalistan taakse.

Avainromaani. Venäjällä tarinan suosioon vaikuttivat kirjallisten ansioitten lisäksi myös ulkoiset tekijät. Sanajevin äiti ja isoisä olivat tunnettuja näyttelijöitä ja sana kiiri, että kyseessä on avainromaani – tirkistelyvietti kasvatti lukijakuntaa. Romaani on omistettu Rolan Bykoville, jonka ohjaamassa Linnunpelättimessä (Tšutšelo 1983) 14-vuotias Pavel Sanajev oli ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Bykov muistettaneen Suomessakin esimerkiksi unohtumattomasta sivuosasta ilveilijänä Tarkovskin Andrei Rublevissa. Suomennoksessa omistukseen on lisätty ”isäpuolelleni”.

Mummon katkeruuden syyksi voi ymmärtää osaltaan kateuden, kun sekä aviomies että tytär ovat teatterialalla. Ainakin kertojan välittämässä mummon monologissa tämä syyttää kohtalostaan isäänsä, joka ei päästänyt tytärtä näyttelijäksi ”persettään keikuttamaan”.

Mummon kielenkäyttö on rikasta mutta likaista. Vaari on hänelle petturi, piiskuri ja ”munaton kolli”, ”tuo löyhkäävä äijä”. Tytärtään, Sašan äitiä, hän sanoo huoraksi. Tavallisin haukkumasana mummolla on svolotš, jonka Kirsti Era on kotouttanut suomalaisen suuhun sopivaksi paskaksi. Sašan mummo on kehittänyt manauksista toistuvia monikerroksisia litanioita, esim.: ”Senkin kirottu rankkuri, yököttävä tattari! [—] Kiroan sinut taivaan, Jumalan, maan, lintujen, kalojen, ihmisten, merten ja ilman kautta!” Omaperäinen solvaussanasto ei ole helposti siirrettävissä muille kielille. Luovuutta on tarvittu vastineiden löytämiseksi värikkäille ilmaisuille, kieli maistuu täysin luontevalta suomelta. Sanajevin romaani on käännetty ainakin ranskaksi ja saksaksi, mutta kansainvälistä bestselleriä siitä ei ole tullut.

Rikos? Rangaistus? Onko anteeksiantaminen oikein? Pitääkö isoisän aina ummistaa silmät siltä, miten lasta kohdellaan? Miksi äiti antaa pojan olla neljä vuotta kiusattavana? Saša tulee kertoneeksi isoisän lammasmaisuudesta ja tyttären vastuuttomuudesta. Myös Saša heikompana mukautuu ja samalla omaksuu menettelytavat, jotka tässä maailmassa ovat tarpeen. Vaikka äidin uuden miehen, Toljan, kerrotaan olevan taipuvainen ryypiskelyyn, hänet esitetään selväjärkisimpänä. Juuri hän tekee ratkaisevan siirron, ja Saša pääsee kotiin äitinsä luo eikä jää mummon kiusattavaksi.

Neuvostoaikana kutsuttiin lapsen synnyttyä mummo maalta hätiin, jotta voitiin jatkaa työelämässä. Joidenkin lukijoiden on ollut vaikea sulattaa läheisiinsä vihamielisesti suhtautuvaa mummoa, toiset taas ovat tunnistavinaan oman isoäitinsä.

Sanajevin esikoisteoksen kulttimaine saattaa osaltaan perustua siihen, että se tiivistää monen neuvostolapsen elämää sävyttäneen uskomattoman liioittelun, joka kuluneesti tulkitaan venäläisen ”lavean luonteen” ilmentymäksi: hellyys ja hempeys, mutta toisaalta tulinen viha ja raakuus. Paapominen on ollut ominaista varsinkin isoäideille, kun taas nuoret äidit ovat hämmästyttävän kevyesti saattaneet jättää pienet lapsensa mummojen huostaan ja toteuttaneet itseään muilla mailla. Itse asiassa tästäkin on kysymys Sanajevin kirjassa, jos sen niin haluaa lukea.

Hannu Tommola kirjoitti Sanajevista laajemman esseen Café Voltairen osaan Kenen aika?

Rockrunoilija vetoaa rauhan puolesta

Tomi Huttunen kirjoittaa:

Venäläisen rockmusiikin elävä legenda, jo 1970-luvun alussa musiikillisen uransa aloittanut Boris Grebenštšikov (s. 1953) on vedonnut voimakkaasti Venäjän presidenttiin, että tämä ymmärtäisi välttää verenvuodatusta Krimillä. Grebenštšikov on myös harvoja taide-elämän vaikuttajia, joiden vetoomukset levisivät nopeasti ja hyvin laajasti venäläisiin ja ukrainalaisiin tiedostusvälineisiin. Grebenštšikov ja hänen yhtyeensä Akvarium ovat hyvin pidettyjä koko entisen Neuvostoliiton alueella, myös Ukrainassa ja Valko-Venäjällä.

Vetoomuksen julkaisuajankohta oli laskiaissunnuntai, toiselta nimeltään sovintosunnuntai, joka tarkoittaa ortodokseille laskeutumista pääsiäistä edeltävään paastonaikaan. Sovinto onkin vetoomuksen johtoidea. Grebenštšikov peräänkuuluttaa neuvottelua, sopimista ja diplomatiaa – rauhanomaista politiikkaa sotimisen sijaan. Hän julkaisi miltei rukouksen muotoon laaditun vetoomuksensa Facebookissa keräten yhdessä päivässä yli 20000 tykkäystä:

Tänään sovintosunnuntaina haluan sanoa yhden yksinkertaisen asian, ja tulkoot sanani kuulluiksi.
Te, joilla on tänään valta käsissänne – muistakaa kansaa, joka on antanut teille tuon vallan; ilman tuota kansaa te ette ole mitään; lakatkaa pettämästä kansaa.
Miten kovasti halusittekaan jäädä historiaan, älkää yrittäkö tehdä sitä teihin luottamuksensa asettaneiden ihmisten henkien kustannuksella.
Ei ole olemassa ongelmia, joita ei voi ratkaista rauhanomaisesti; aina löytyy ratkaisu, jonka avulla voidaan välttää ihmiskuolemat.
Olkaa kaukonäköisiä: lakatkaa myrkyttämästä ihmisten välisiä suhteita, lakatkaa valehtelemasta kansallenne tämänpäiväisen hyödyn toivossa – huomenna se johtaa mittaamattomiin menetyksiin.
Luoja, anna meille viisautta ratkaista riidat rauhanomaisesti!

Vetoomuksen jälkeisenä päivänä Grebenštšikov päätyi uudelleen otsikoihin, kun valtiollinen TV-kanava Rossija esitti propagandatarkoituksessa videokatkelman hänen laulustaan nimeltä Juna on tulessa. Laulu on vuodelta 1986, siinä kuvataan Afganistanin sotaa ja Neuvostoliiton vääjäämätöntä tuhoa perestroikan hengessä. Rossija-kanavaa lienee kiinnostanut nimenomaan laulun kertosäkeistö, jossa lauletaan ikään kuin Venäjälle kuuluvan maan palauttamisesta:

Tämä maa oli meidän,
kunnes juutuimme taisteluun.
Ei-kenenkään-maana se kuolee,
on aika lunastaa se omilleen.

Mutta säkeistön irrottaminen yhteydestään on tunnetusti vaarallista. Tosi asiassa vakavasti sodanvastaisessa laulussa on kyse Venäjänmaan lunastamisesta ihmisille kommunistisen puolueen hirmuvallalta. Kuultuaan lauluaan käytetyn televisiossa Grebenštšikov suivaantui ja kirjoitti Rossija-kanavan toimitukselle kirjeen: ”Olen liikuttunut että päätitte käyttää katkelmaa laulustani Juna on tulessa lähetyksessänne, mutta kun kerran teitte niin, uskaltakaa siis olla leikkaamatta siitä säkeitä ja julkaiskaa se kokonaisuudessaan, myös sanat ’Olen nähnyt kenraalit, ne juovat ja syövät meidän kuolemaa’. Muistutan teille metropoliitta Antoni Surožskin sanat: ’ne jotka vihaavat yksiä toisten tähden, pelaavat suoraan paholaisen käteen’. Ymmärrättehän, että te teette juuri näin?”

Kun Venäjä sitten maanantaina 3.3.2014 esitti uhkavaatimuksensa Ukrainalle ja aseellinen konflikti Krimillä alkoi näyttää väistämättömältä, vihainen Grebenštšikov julkaisi YouTubessa nyt laajalle venäjänkieliseen maailmaan levinneen uuden tähän päivään osuvan sodanvastaisen laulunsa nimeltä Rakkautta sodan aikaan. Siinä samassa hän ikään kuin otti kylänpäällikön paikkansa venäläisen kulttuuriväen keskuudessa ja purki inhimillisen raivonsa säkeisiin, joissa ei ole paljon toivoa mutta sitäkin enemmän pakollista rakkautta.

Rakkautta sodan aikaan
http://www.youtube.com/watch?v=y4wyQOlnzRA

en muista miten pääsin yli kynnyksen,
mutta taivas on raskas yllä silvotun tien,
jonka päässä meille valehdellaan, että luvattu rauha koittaa.

päällemme levitettiin talvinen lippu,
vihollisella ei ole kasvoja, ei kasvoja meikäläisillä,
äläkä tule lähelle ennen kuin sanot, kuka oikein olet.

ulkona riehuvat raivon moottorit,
asfalttiin on kääritty se metsä, jossa meille selvisi
jotain mistä ei voi puhua ääneen.

kuulen lapioiden äänet, meihin on käännetty aamunkoiton aseet,
mutta kohta niiden patruunat alkavat räjähtää
niiden omissa rungoissa.

tunnen selässäni, kuinka meitä ajetaan varjojen taa,
joki leimuaa tulta ja sillat on nostettu.

hyvyyttään herra antaa meille mitä me halusimme,
antaa rakkauden… sodan aikaan.

minä ojennan käden toiseen käteen,
mutta se on kuin heittäisin bensaa tuleen,
käsi kädessä rotkoon – nuo houreet tunnen ulkoa.

enkä muista kuka olin – tiedän vain, keneksi tulin,
mutta vereni on nyt terästäkin vahvempaa,
he eivät selviä helpolla, kun herään.

järjellä tiedän kyllä, ettei täällä ole jäätä eikä myräkkää,
mutta olen kurkkua myöten lumessa, silmäni eivät näe kevättä.

herra, sano minulle, keitä me olemme, miksi niin halusimme,
että rakkaus… on pakollista sodan aikaan?

---

Boris Grebenštšikovin ja Akvariumin koko tuotanto on kuunneltavissa ja ladattavissa vapaasti ja ilmaiseksi osoitteessa http://aquarium.kroogi.com

Venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Tomi Huttunen on Kenen aika? -kirjan toimittaja yhdessä Tintti Klapurin kanssa.

Neuvostoajan muistoja ja pohdintaa virolaisuudesta

Andrei Hvostov
Sillamäen kärsimysnäytelmä
Suomentanut Sanna Immanen
Moreeni, 2013
(Alkuteos: Sillamäe passioon, 2011)


Mirka Ahonen kirjoittaa:

Andrei Hvostovin (s. 1963) Sillamäen kärsimysnäytelmä kertoo kirjailijan omista lapsuus- ja nuoruusmuistoista Koillis-Virossa, Suomenlahden rannalla sijaitsevassa Sillamäessä, joka oli neuvostoaikana suljettu kaupunki, sillä se toimi ydinteollisuusteollisuuden palveluksessa. Kirja kuvaa Hvostovin omaa henkilökohtaista suhdetta neuvostoaikaan sekä virolaisuuteen. Neuvostoaikaa tarkastellaan nykypäivän perspektiivistä ja lähinnä aikuisen Hvostovin näkökulmasta tulkittuna.

Neuvostoaikaa lähestytään erilaisten arkielämään liittyvien, osin tuttujenkin teemojen kautta, jotka myös rytmittävät kirjan rakennetta. Teemoina ovat muun muassa muovipussit, Suomi, lentokoneet, koulu ja alkoholi. Hvostovin mukaan neuvostoajan ihmisiltä puuttui kuluttamisoikeus, minkä vuoksi länsimaiset kulutustavarat olivat suuressa arvossa. Muovipussi saattoi maksaa saman verran kuin viinapullo, ja muovipusseja entisöitiin ja vahvistettiin lisämuovisuikaleilla, jotta ne kestäisivät mahdollisimman pitkään; puolalaisten Milton’s farkkujen saamisessa nähtiin vaivaa, ja samoja farkkuja pidettiin vuosikausia. Hvostov kuvaa neuvostoaikaa erityisesti älyllisesti nöyryyttävänä aikana, mikä näkyi muun muassa hillittömänä alkoholikulttuurina. Vaikka muistot pureutuvat pääosin neuvostoajan epäkohtiin, mukaan mahtuu myös kepeämpiä sävyjä kuten nuoruuden innostus kirjojen lukuun sekä virolaisen isoäidin luona vietetyt ajat Põlulan kylässä, ”oikeassa” Virossa.

Vaikka kuvaukset neuvostoajan arkielämästä ovatkin paikoitellen ihan kiinnostavaa luettavaa, kirjan mielenkiintoisin anti liittyy kuitenkin kansallisuuskysymyksen ja virolaisen identiteetin pohdintaan. Sillamäen asukkaista vironkielisiä oli vain muutama prosentti, sillä kaupungin asukkaat oli tuotu eri puolilta Neuvostoliittoa. Hvostovin äiti oli virolainen ja isä venäläinen, mutta venäläisestä isästään (ja nimestään) huolimatta Hvostov kokee itsensä nimenomaan virolaiseksi. Hvostov kuvaa, minkälaisia viron- ja venäjänkielisten ihmisten väliset suhteet olivat ja millaista oli kasvaa vironkielisenä venäjänkielisessä ympäristössä. Toisaalta Hvostovin oma virolaisuuskaan ei näyttäydy koko aikaa ristiriidattomana, esimerkiksi vieraillessaan isoäitinsä luona täysin vironkielisessä ympäristössä hän kokee olevansa joidenkin silmissä ulkopuolinen. Isän menneisyys ja Hvostovin etäinen suhde isään askarruttavat lukijaa jo heti kirjan alussa, mutta aihetta avataan vasta teoksen lopulla, kun Hvostov lähestyy kansallisuuskysymystä omien vanhempiensa elämäntarinan kautta. Vanhempien tarina valottaa vaiettua aikakautta uudenlaisesta näkökulmasta ja saa lukijan pohtimaan: Mitä on virolaisuus? Kuka saa ja voi olla virolainen?

Sillamäen kärsimysnäytelmä on tyyliltään ja rakenteeltaan esseemäinen pohdinta, jonkinlainen henkilökohtainen tilitys, jonka räävitön kieli ja toisaalta taas julistava ja paatoksellinen sävy saattavat ärsyttää joitakin lukijoita. Teos vilisee erilaisia viittauksia kaunokirjallisiin teoksiin, televisiosarjoihin ja elokuviin sekä venäläisiin sanontoihin ja loruihin, joista monet ovat suomalaiselle lukijalle tuntemattomia. Kääntäjä Sanna Immanen onkin tarttunut melkoiseen haasteeseen, mutta ei turhaan, sillä teos tarjoaa myös suomalaiselle lukijalle uudenlaisia näkökulmia Viron menneisyydestä käytävään keskusteluun.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.

Traktorilla taivaaseen: uutta moldovanvenäläistä kirjallisuutta

Tintti Klapuri kirjoittaa:

Vladimir Lortšenkovin romaanissa Lentävä traktori (Vse tam budem, 2008) moldovalainen Lagran kylä päättää muuttaa Italiaan. Maanpäälliseen paratiisiin yritetään traktorilla, kotitekoisella sukellusveneellä ja curlingjoukkueeksi naamioituneena. Perille ei päästä koskaan, ei vaikka matkaan olisi valmistauduttu italian keskusteluoppaaseen uppoutumalla – opaskin nimittäin osoittautuu harhaanjohtavasti norjankieliseksi.

Karistolta nyt ilmestyvän veijariromaanin aihe on mitä ajankohtaisin, sillä Italiassa työskentelee tuhansia laittomia moldovalaisia siirtolaisia. Romaani on moldovanvenäläisen Lortšenkovin (s. 1979) kahdestoista teos. Tuottelias kirjailija sai vuonna 2003 parhaalle venäjänkieliselle esikoisteokselle jaettavan Debjut-palkinnon, ja myös hänen myöhemmät romaaninsa ovat menestyneet hyvin kirjallisuuspalkintomittelöissä.

Lortšenkovilla on taito kirjoittaa lennokasta, elämänmakuista dialogia, jonka huumori syntyy tilanteiden absurdiudesta ja kertojan ironisesta distanssista henkilöhahmoihinsa, olivatpa nämä pikkukylän paikallisia neropatteja, kuten päähenkilöiksi nousevat Valise ja Serafim, tai lipeviä italialaisia maahanmuuttoviranomaisia, joiden ainoana periaatteena on olla ikinä myöntämättä ensimmäistäkään viisumia moldovalaiselle hakijalle. Parhaimmillaan Lortšenkov on keskittyessään veitikoidensa Valisen ja Serafimin seikkailuihin, jotka tuovat mieleen veijariromaanin klassikot sotamies Švejkin ja sen neuvostoaikaisen sukulaisen, Vladimir Voinovitšin yksinkertaisen sotamies Tšonkinin. Hetkittäin Lortšenkovin parivaljakon edesottamukset muistuttavat jopa 20-luvun venäläisen mestarien Ilfin ja Petrovin Kahdentoista tuolin sankareita. Siinä missä Ostap Bender ja Ippolit Matvejevitš keksivät toinen toistaan hurmaavampia menetelmiä löytää tuoleihin kätketyt jalokivet, Valise ja Serafim käyttävät kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot päästäkseen unelmien Italiaan.

Sujuvasti etenevä Lentävä traktori ei ole täysin ongelmaton teos. Lukijaa voi hämmentää esimerkiksi romaanin paikoittainen motivoimattomalta tuntuva raakuus. Sivulauseenomaisesti kuvatut silmittömät julmuudet tulevat astetta ymmärrettävämmiksi, kun ajatellaan Lortšenkovin satiirin kohdistuvan niin läntisiin kuin moldovalaisiinkiin päättäjiin, joiden piittaamattomuus yhteiskunnallisista ongelmista johtaa ihmiskauppaan, prostituutioon ja joukkoraiskauksiin.

Lortšenkovin romaani on Karistolta rohkea askel venäläisen nykykirjallisuuden kentälle. Yhdessä Jeremei Aipinin juuri suomennetun romaanin Siperian veriset lumet (Into, 2013) kanssa se tuo suomalaisen lukijan ulottuville metropolien ulkopuolella kirjoitettavan venäläisen nykykirjallisuuden. Tämän kehityksen soisi jatkuvan: suomentamistaan odottavat sellaiset venäläisen nykykirjallisuuden todelliset helmet kuin Zahar Prilepin ja Roman Sentšin, joiden teokset tarjoavat näkökulmia paitsi elämään provinsseissa myös Venäjän viimeaikaisiin poliittisiin tapahtumiin.

Tintti Klapuri on Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta -kokoelman toinen toimittaja.

Venäjän mielenosoitusten talvi synnytti hienoa proosaa

Tomi Huttunen kirjoittaa:


Roman Sentšin kirjoitti Venäjän kiihkeän poliittisen talven 2012 tapahtumista pienoisromaanin – tapahtumien näkijänä, kokijana ja pohtijana on hänen 14-vuotias tyttärensä.

Moskovassa asuva, Tuvan tasavallasta lähtöisin oleva Roman Sentšin (s. 1971) on venäläisen nykyproosan tunnettu ja palkittu edustaja, niin kutsutun uuden realismin tärkeimpiä nimiä. Uuden realismin johtoidea on, että valokuvantarkka dokumentointi ja todenmukainen yhteiskunnallisen tilanteen kuvaaminen on paras tapa muuttaa asioita nyky-Venäjällä kirjallisuuden keinoin. Tyylillisiä kokeiluja uusrealistit vieroksuvat. Sentšinin proosa on tunnetusti hyvin lakonista ja synkkäsävyistä, etenkin Venäjän syrjäseutuja käsittelevä teos Jeltyševy (2009), joka on masentavaa luettavaa ja josta tuli silti ilmestyessään keskustelluimpia nykykirjallisuuden teoksia. Se on saanut valtionpalkinnon lisäksi useita muita huomionosoituksia.

Sentšin on kansalaisena ollut poliittisesti aktiivinen. Hän tuntuu kannattavan milloin nationalistista oikeistoa, milloin vasemmistoa, mutta yleisesti ottaen hän edustaa Venäjän opposition radikaalimpaa siipeä.

Sentšinin uuden teoksen nimi on Mitä te haluatte? (Чего вы хотите?). Se on ilmestynyt maaliskuussa pitkän linjan kirjallisuuslehdessä Družba narodov sekä erillisenä Eksmo-kustantamon julkaisemana niteenä. Teoksen tapahtumat alkavat tarkasta päivämäärästä 18.12.2011 – epäillystä duuman vaaleissa tapahtuneesta vilpistä ja Bolotnajan mielenosoituksesta – ja päättyvät helmikuun loppuun 2012, toisin sanoen Pussy Riotin tutkintavankeuteen ja niin kutsuttuun valkoisen renkaan mielenosoitukseen. Romaani kuvaa viimevuotista mielenosoitusten ja vaalien talvea Venäjällä – tapahtumaketjua, jonka päättymistä monet ovat jo ehtineet ihmetellä.

Kuten aiemminkin, Sentšin käyttää romaanissa omaa nimeään ja perhettään. Kyse on realistisesta dokumenttia imitoivasta autofiktiosta. Missä on fakta, missä on fiktio, sitä ei lukija tiedä eikä voikaan tietää. Teoksen päähenkilö on perheen 14-vuotias Daša-tyttö, jonka isä on kirjailija Roman Sentšin. Dašaa alkavat kiinnostaa yhteiskunnalliset kysymykset, vanhempien poliittiset näkemykset ja ajankohtaiset tapahtumat. Hän käy koulua gastarbaitereiden valtaamassa Moskovassa, soittaa fagottia, koluaa venäläistä nettiä ja kyselee vanhemmiltaan, mitä on tapahtumassa. Wikipedia valehtelee Venäjän väestötilanteesta ja BKT:n kehityslinjoista, internetistä tulviva tieto on ideologisesti värittynyttä. Romaanin kerronta on keskeisesti Dašan sisäistä puhetta ja kaikuja perheen keittiössä käytävistä keskusteluista, joihin osallistuu enemmän tai vähemmän tunnettuja kirjailijoita – ei ole kauhean tärkeää, keitä he ovat, mutta todelliset nimet vahvistavat entisestään uusrealistisen dokumentin vaikutelmaa.

Sentšinin alakuloisten teosten joukossa Mitä te haluatte? on ehdottomasti valoisa kirja, tekstissä on jopa hiukan huumoria.

Romaani on kiinnostavan dialogisesti rakennettu orastava kasvutarina, jossa ei ole hirveästi tapahtumia – Daša tulee teoksen aikana tietoisemmaksi ympäröivästä yhteiskunnasta, mutta informaatiotulva ahdistaa ja herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Isä ja äiti kannattavat radikaalia oppositiota, kuuntelevat punkia (Sentšin on myös punkmuusikko) ja ovat toimissaan maltillisia. He osallistuvat mielenosoituksiin mutta kirjoittavat ”suoran toiminnan runoutta”, etenkin perheen äiti. Romaani tuo heidän ideologisia näkemyksiään julki dialogien kautta, mutta kyse ei ole minkään aatteen julistuksesta. Dašan kysymykset ja muiden perheen luona vierailevien kirjailijoiden ajatukset synnyttävät pikemminkin moniäänisen kudoksen. Kaikki yksittäiset ideologiat näyttäytyvät hiukan naiiveina.

Mitä te haluatte? ei ole suuri romaani mitaltaan, mutta se on kiinnostava ja keskustelua herättävä teos, joka tarraa nykyhetkeen. Venäläisen realismin teoreetikon Vissarion Belinskin henki leijuu tämän uuden teoksen yllä. Se pitäisi ehdottomasti suomentaa, sillä valistava teos opettaa paljon viime talven tapahtumista ja toisi suomalaiselle lukijalle tolkkua tämän päivän Venäjän ideologiseen sekamelskaan.

Venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Tomi Huttunen on Kenen aika? -kirjan toimittaja yhdessä Tintti Klapurin kanssa.

Venäläinen kirjallisuus - nyt

Suomi-Venäjä-seura järjestää keskustelutilaisuuden la 13.4. klo 16 - 20 Venäläistä kulttuuria Vysotskista nykypäivään

16.00-17.30 Venäläinen kirjallisuus - nyt
Venäläistä kirjallisuutta suomennetaan nyt enemmän kuin koskaan uuden Venäjän aikana. Mitä nykykirjallisuus kertoo Venäjästä?
Keskustelua johdattelee venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori Pekka Pesonen, mukana tutkijakoulutettava Tintti Klapuri ja kääntäjä ja opiskelija Anni Lappela.


18.00-20.00 Vysotski-ilta
Turkulainen Ritm-yhtye esittää muusikko-näyttelijän karheita kappaleita. Vysotski-tuntija Pentti Stranius kertoo Vysotskin elämästä ja kohtaamisista tämän kanssa.

Vapaa pääsy, ei lipunvarausta

Paikka: Kulttuurikeskus Caisa, Helsinki, Mikonkatu 17 C / Vuorikatu 14 / Kaisaniemen metroasema

Järjestäjä: Etelä-Suomen piiri

Kansalliskirjasto-lehden Venäjä-numero

Kansalliskirjasto-lehden Venäjään keskittyvä teemanumero on ilmestynyt. Lehden voi lukea verkossa. Mukana myös Kenen aika? -kirjan toinen toimittaja professori Tomi Huttunen, joka kertoo omasta suhteesta Kansalliskirjaston kokoelmiin ja ennen muuta Slaavilaisen kirjaston kokoelmaan.

"Lehden teemana on tällä kertaa Venäjä ja itäinen Eurooppa ja sen sivuilla juhlitaan maailmankuulun Slaavilaisen kirjaston perustajan 200-vuotispäivää. Pietarilaisen kosmopoliitin ja fennofiilin Jakov Grotin ansiosta Kansalliskirjastolla on nyt laajin kokoelma Venäjän keisarikunnan aikaisia julkaisuja Venäjän ulkopuolella. Mutta kuka Grot oli ja mikä häntä inspiroi? Venäläisen kirjallisuuden professori Tomi Huttunen taas valottaa venäläisen rockin ja Pussy Riotin historiaa sekä kertoo uudesta avantgarde-tutkimusprojektista. On myös Komin Kansalliskirjaston haastattelu, Vilnan yliopiston kirjaston suuren lahjoituskampanjan mysteeri ja uusi digitointiprojekti, joka tuo inkeroista, vepsää, maria ja mordvaa verkkoon."


http://www.kansalliskirjasto.fi/yleistieto/uutiset/1355920771605.html

Venäläinen vampyyrimoraliteetti

Kuvalähde: Into

Päivi Brink kirjoittaa:

Sergei Lukjanenko: Yöpartio. Suom. Arto Konttinen. Into 2012.

Harvoin hyvän ja pahan taistelu onnistuu välttämään mustavalkoiset asetelmat yhtä hyvin kuin Sergei Lukjanenkon Yöpartio. Vaikka Valon puolella olevat olennot ovat valinneet hyvän ja Pimeyden puolella olevat pahan, kumpikin osapuoli saa aikaan sekä positiivisia että negatiivisia asioita. He eivät ole ihmisiä vaan kuuluvat ”Muihin”. He voivat olla velhoja, noitia, ihmissusia tai vampyyrejä, mutta ihmiset eivät erota heitä ihmisistä. Muihin kuuluvat kyllä tunnistavat toisensa. Hyvä ja paha käyvät jatkuvaa kamppailua, mutta ne eivät ole sotatilassa. Niillä on sopimus, jota valvovat Yöpartio (hyvät) ja Päiväpartio (pahat). Tämä sopimus johtaa jatkuviin kompromisseihin moraalikysymyksissä.

Lukjanenkon viisiosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa, joka on nyt saatu sujuvana suomennoksena, julkaistiin vuonna 1998. Sarjan viimeinen osa julkaistiin Venäjällä viime kesänä. Venäläisen Timur Bekmambetovin ohjaama elokuva Yöpartiosta (2004) nosti kirjasarjan maailmanmaineeseen. Venäjällä Lukjanenko on yksi suosituimmista fantasiakirjailijoista ja hyvin tuottelias. Lukuisin palkinnoin palkittu Lukjanenko syntyi vuonna 1968 Kazakstanissa ja on siviiliammatiltaan psykiatri. Hän pohtiikin paljon ihmisten ja Muiden tapaa reagoida toisiinsa ja omiin ajatussolmuihinsa.

Sarjan ensimmäinen osa Yöpartio koostuu kolmesta yhteenkietoutuvasta tarinasta, joiden päähenkilö on Anton, keskitason velho ja Yöpartion partiomies. Hän vaikuttaa tavalliselta, keski-ikäiseltä venäläismieheltä, jolle maistuu halpaa vodka ja vuosikertabrandy. Mutta öisin hän partioi Moskovan katuja ja ajelee metroissa etsimässä Pimeyden edustajia. Sopimuksen vastaisesta toiminnasta rangaistaan ja partiomies on ikään kuin henkielämän poliisi. Ensimmäisessä tarinassa hän tappaa miesvampyyrin, joka on juuri kouluttamassa uutta naisvampyyriä veren iloihin. Naisvampyyri pääsee pakenemaan, mutta hän on ehtinyt solmia siteen uhriinsa, joka selvisi säikähdyksellä. Anton koettaa suojella uhria, nuorta poikaa, jossa on jotakin omituista: hän kuuluu muihin, mutta kukaan ei tiedä, tuleeko hänestä hyvän vai pahan palvelija.

Jokainen tarina kiihtyy loppua kohti henkien taistoon, jossa velhojen mahti punnitaan, mutta heidän uhreillaan on myös voimaa valita puolensa. Valo ja Pimeys eivät ole kaoottisia voimia vaan niiden organisaatio on tiukan hierarkkinen. Lukjanenko taitaa hienojen, visuaalisten fantasianäkyjen kuvaamisen, mutta aivan yhtä taitavasti hän kuvaa arkista Moskovaa, neuvostolähiöitä ja katujen ihmisiä. Venäjää ja sen nykykirjallisuutta sen paremmin tuntematta nautiskelin suoranaisista kliseistä, kuten siitä, että lähiöasunnoissa juodaan teetä hillon kanssa (tai sitä vodkaa) ja keskustellaan moraalista. Mielikuvissani venäläiset älyköt tekevät juuri näin. Myös viittaukset Venäjän lähihistoriaan ovat kiinnostavia. Vuonna 1998 Neuvostoliiton ja kommunistisen järjestelmän romahdus olivat vielä tuoreita tapauksia ja ne sidotaankin osaksi Yöpartion juonenkäänteitä.

Jännittävän juonen ohella nämä moraalikeskustelut ja -mietteet tekevät Yöpartiosta kiinnostavan ja omaperäisen romaanin. Vaikka Anton ja hänen ystävänsä ja johtajansa pyrkivät hyvää, he joutuvat jatkuvasti tasapainottelemaan kokonaisuuden tasapainon eteen. Yksittäisessä tapauksessa joudutaan tekemään moraalisesti väärin, jotta kokonaistilanne pelastetaan. Muihin kuuluvilla on myös hyvin ihmismäiset tunteet, jotka johtavat heitä välillä harhaan ja välillä oikeisiin päätöksiin. On piristävää lukea tällaista kirjallisuutta, jossa päähenkilöt haluavat kaikin voimin tehdä oikein ja hyvää muille, vastoinkäymisistä, omasta heikkoudestaan ja voimakkaista vaarallisista vastustajista huolimatta. Tällaiset kirjat ovat nykyään harvassa. Lukjanenko kirjoittaa jännittävää viihdettä, joka saa ajattelemaan moraalikysymyksiä. Toivottavasti koko sarja käännetään suomeksi.


Lukjanenkon englanninkielinen haastattelu vuodelta 2011: http://www.strangehorizons.com/2011/20111128/seeley-a.shtml

Tervetuloa Kenen aika? -kirjan julkaisutilaisuuteen

Tomi Huttusen ja Tintti Klapurin toimittama kokoelma

Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta (Avain)

julkistetaan Turun kirjamessuilla lauantaina 6.10. klo 14.15–15.00 kokoustilassa 1-2. Vararehtori Riitta Pyykkö haastattelee prof. emer. Pekka Pesosta ja toimittajia.

Tule lisäksi juttelemaan Kenen ajan toimittajien kanssa Nuoren Voiman Liiton osastolle (A 43) heti julkistuksen jälkeen klo 15.15–15.45. Tarjolla myös Nuoren Voiman uunituore Venäjä-numero!

Lämpimästi tervetuloa mukaan!

Messuilla kirjaa voi ostaa esittelytilaisuuden lisäksi ainakin Nuoren Voiman Liitosta sekä Pienestä Kirjapuodista (A 84).

*************************
Café Voltaire -sarjan neljäs osa ”Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta” esittelee uuden venäläisen kirjallisuuden tärkeimpiä teemoja ja tekijöitä 1970-luvulta 2010-luvulle. Kokoelman esseissä tarkastellaan kaunokirjallisuuden tapoja osallistua yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen murrokseen. Keskeisiksi nousevat muistamisen, ajan kokemisen ja historian uudelleenkirjoittamisen kysymykset.
Kirjassa pohditaan, kenen aikaa venäläisessä kirjallisuudessa ja yhteiskunnassa nyt eletään: nykyproosan rinnalla esitellään viihdekirjallisuutta, nykyrunoutta ja kulttuurienvälistä kirjallisuutta, jotka tarjoavat vaihtoehtoisia näkökulmia Venäjän nykytilaan. Mukana ovat esimerkiksi Ljudmila Ulitskaja, Natalja Kljutšarjova, Viktor Jerofejev, Jelena Švarts, Sergei Dovlatov, Aleksandra Marinina, Lev Rubinštein, Viktor Pelevin, Joseph Brodsky, Jelena Tšižova ja Tatjana Tolstaja.

Kenen aika? julkaistaan Turun kirjamessuilla

Café Voltairen Venäjä-osa Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta julkaistaan Turun kirjamessuilla lauantaina 6.10.2012 klo 14.15 - 15.00 kokoustilassa 1-2. Professori Riitta Pyykkö haastattelee kirjan toimittajia Tomi Huttusta ja Tintti Klapuria.

Tervetuloa!

Venäläinen nykyrunoilija Sergei Zavjalov

Kuvalähde: Poesia

Päivi Brink kirjoittaa:

Poesia julkaisi keväällä venäläisen runoilijan Sergei Zavjalovin runokokoelman Joulupaasto (suom. Jukka Mallinen), ja nyt kokoelmaan voi tutustua myös arvioiden kautta. Kustantaja esittelee runoilijan näin:

"Sergei Zavjalov (s. 1958) on Venäjän arvostetuimpia nykyrunoilijoita. Hän nosti ensimmäisenä venäläisessä kirjallisuudessa esiin postkolonialistiset teemat ja suomensukuisten kansojen tilanteen. Zavjalov on vaikuttanut Venäjällä toisinajattelijoiden kaunokirjallisessa liitossa Club-81:ssä, ja hänet on palkittu mm. arvostetulla Andrei Belyi -palkinnolla. Zavjalov asui Suomessa vuoteen 2010 saakka. Häneltä on suomennettu aiemmin Melika (ntamo, 2007)."
http://www.poesia.fi/sergei-zavjalov/

Kokoan tähän joitakin linkkejä, joissa runokokoelmaa ja runoilijaa esitellään:

Keskisuomalainen, Hannu Waarala:
http://www.ksml.fi/uutiset/viihde/kirjat/sergei-zavjalov-joulupaasto/1227450
"Zavjalovin teksteissä runous antaa puheoikeuden niille, jotka virallinen historiankirjoitus haluaa lakaista maton alle."

Suomen Kuvalehti, Riitta Kylänpää:
http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kohtaamiset/sergei-zavjalov-ja-sininen-rusetti
"Zavjalov on Venäjän arvostetuimpia nykyrunoilijoita. Volgansuomalainen asui puolenkymmentä vuotta Helsingissä, opiskeli suomea, mutta muutti pari vuotta sitten Sveitsiin hänen puolisonsa saatua Zürichin yliopistosta kirjallisuuden professorin paikan."

Runotapahtumat verkossa, Zavjalov vieraili Helsingissä huhtikuussa:
http://www.runotapahtumat.net/2012/04/tuli-savu-sergei-zavjalov-helsingissa.html
"Joulupaasto on historiallinen kollaasirunoelma, joka nostaa Leningradin piirityksen esiin Auschwitzin ja Gulagin veroisena tragediana."

Helsingin Sanomat, Pauli Tapio:
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Ven%C3%A4j%C3%A4+puretaan+palasiksi/HS20120722SI1KU02hc9
"Vuonna 2007 julkaistun Melika-käännösvalikoiman runot olivat rikkinäisellä venäjällä ja pastisseilla leikitteleviä tekstiraunioita. Joulupaastossa runouskäsitys on toisenlainen. Keinot ovat muuttuneet proosallisemmiksi. Samalla myytin ja identiteetin etsijästä on tullut yhä selkeämmin niiden murtaja ja kyseenalaistaja."

Kiiltomato, Esa Mäkijärvi:
http://www.kiiltomato.net/sergei-zavjalov-joulupaasto/
"Runoilija on määritellyt Venäjän valtion Volgan länsipuolella sijaitsevan Mordvan tasavallan häikäilemättömäksi miehittäjäksi. Kansansa särkyneestä identiteetistä kirjoittavan Zavjalovin runot kertovat ennen kaikkea muistin ja kielen tuhoutumisesta, mutta myös laajemmin todistamistamme lopun ajoista."

Muista myös tämä Tomi Huttusen esittely venäläisen kirjallisuuden käännöksistä vuonna 2012 Café Voltairessa:
http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2012/01/venalaisen-kirjallisuuden-vuosi-2012.html

Café Voltairessa myös Parnasson jutusta, jossa kerrottiin pietarilaisista runoilijoista:
http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2011/05/pietarin-runoilijaryhmat.html

PS.
Viimeisimmän tietoni mukaan Café Voltairen Venäjä-osa Kenen aika? julkaistaan Turun kirjamessuilla.

Turun ylioppilaslehdessä juttu venäläisestä nykykirjallisuudesta

Päivi Brink kirjoittaa:

Marissa Mehr haastattelee kääntäjä Jukka Mallista ja tutkija Tintti Klapuria Turun ylioppilaslehden jutussa Mitä kuuluu, russkaja literatura? Juttu luo katsausta venäläisen kirjallisuuden nykytilasta ja suomennoksista.

http://www.tylkkari.fi/kulttuuri/mita-kuuluu-russk%D0%B0ja-liter%D0%B0tur%D0%B0

Tiedekulman Uusi Venäjä: mukana myös Kenen aika?

Päivi Brink kirjoittaa:

Tiedekulmaan avautuu viikoilla 9 ja 10 Uusi Venäjä -kokonaisuus, jossa esitellään Helsingin yliopistossa tehtävää Venäjä-tutkimusta. Osoite on Aleksanterinkatu 7. Ohjelmassa on yhteensä 62 eri esitystä. 1.3. mukana ovat myös Café Voltaire -sarjan Kenen aika? -osan toimittajat Tintti Klapuri ja Tomi Huttunen.

1.3. VENÄLÄINEN KIRJALLISUUS
Klo 12: Yliopistonlehtori Tomi Huttunen: Venäläisen kirjallisuuden vuosi 2012
Klo 13: Kirjaesittely: Kirsti Ekonen & Sanna Turoma: Venäläisen kirjallisuuden historia (Gaudeamus, 2011)
Klo 14: Emeritusprofessori Pekka Pesonen: minun Pietarini
Klo 15: Pietarin kolme mestaria -valokuvanäyttely: Valokuvaajat Dmitri Konradt, Juri Molodkovets, Andrei Tšežin
Klo 16: Kirjaesittely: Tintti Klapuri: Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta (Avain, 2012)
Klo 17: Professori Ben Hellman: Venäläinen lastenkirjallisuus

Madventuresin Riku Rantala kohtaa yliopiston Venäjän maantieteen asiantuntijat avajaisissa 27.2. klo 15. Kalevalanpäivänä 28.2. puhutaan Suomesta ja Venäjästä, karkauspäivänä 29.3. avautuu karnevalistinen Venäjä ja naistenpäivänä 8.3. naisten Venäjä. Päivät Venäjän presidentinvaalien ympärillä (pe 2.3., ma 5.3. ja ti 6.3.) on omistettu politiikalle ja vaaleille. Venäläinen kirjallisuus on vuorossa 1.3. ja kulttuuri 7.3. Päättäjäispäivänä 9.3. kerrotaan uuden Venäjän uusista ilmiöistä. Silloin kuulemme myös, miksi Pietari on rock!

Aamuisin ja iltaisin Pietarin kolme mestaria -valokuvanäyttely. Kurkista myös öisen Tiedekulman ikkunoista sisään ja katso upea Yöllinen Eremitaasi -valokuvanäyttely. KONTTI-galleriassa esittäytyy kahden viikon ajan Venäjän modernisaation valinnat -huippuyksikkö. Tiedekulmasta löydät myös Ihana Kahvilan ja Rosebudin kirjakaupan!

KATSO KOKO OHJELMA www.helsinki.fi/tiedekulma

Suora linkki Uusi Venäjä-viikoille: http://blogs.helsinki.fi/wdc-2012/2012/02/uusi-venaja-ohjelma/

Ohjelman löydät myös Aleksanteri-instituutin kotisivulta: http://www.helsinki.fi/aleksanteri/

Tiedekulman Uusi Venäjä -ohjelman järjestävät Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutti ja Humanistisen tiedekunnan nykykielten laitos (Venäjän kieli ja kirjallisuus).

Tämä teksti on muokattu Aleksanteri-instituutin materiaalista.

VENÄLÄISEN KIRJALLISUUDEN VUOSI 2012

Tomi Huttunen kirjoittaa:

Kaunokirjallisuuden vuosi 2012 näyttää jo nyt komealta, sillä suomennettua venäläistä kirjallisuutta ilmestyy tänä vuonna poikkeuksellisen paljon. Täydellä syyllä voi puhua venäläisen nykykirjallisuuden buumista, jota saattelemaan ilmestyy keväällä Café Voltaire -sarjan neljäs osa: Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset. Pitkään kaivattu suomennos, Sergei Dovlatovin (1941–1990) suvun tarina vallankumousajan Vladivostokista 80-luvun New Yorkiin. Suom. Pauli Tapio. Idiootti, maaliskuu.

Sergei Dovlatov: Matkalaukku. Dovlatovin anekdooteista koostuva novellikokoelma. Suom. Pauli Tapio. Idiootti, lokakuu.

Sergei Lukjanenko: Yöpartio. Neliosaisen bestseller-kirjasarjan ensimmäinen osa, sekoitus vampyyritarinaa, fantasiaa ja kauhua. Suom. Arto Konttinen. Into, huhtikuu.

Andrei Volos: Animaattori. Fiktiivinen kuvaus vuonna 2002 tapahtuneesta Moskovan teatterikaappauksesta. Suom. Anton Nikkilä. Bazar, maaliskuu.

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä. Lolitan sisarteoksena pidetty klassikko. Gummerus, tammikuu.

Aleksandr Solženitsyn: Vankileirien saaristo. Silberfeldt, syyskuu.

Dj Stalingrad: Eksodus. Omaelämäkerrallinen kuvaus 2000-luvun Venäjältä. Keskiössä moskovalainen hc-punkskene. Suom. Veli Itäläinen. Into, huhtikuu.

Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi. Pariskunnan kirjeenvaihdosta kehittyy ajan ja todellisuuden ylittävä tarina. Suom. Vappu Orlov. WSOY, elokuu.

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen. Sisältää Anna Ahmatova -elämäkerturin pienoisromaanit Vajoaminen ja Sofia Petrovna. Suom. Kirsti Era. Into, huhtikuu.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa. Lesken muistot, perheen kohtalot ja 1900-luvun Venäjän historia peilautuvat moskovalaiskirjailijan proosassa. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala, huhtikuu.



Erityisen ilahduttavaa on, että Sergei Dovlatovin proosaa saadaan vihdoin suomeksi. Leningradista Tallinnan kautta New Yorkiin emigroituneen Dovlatovin fiktiiviset anekdootit ovat viime vuosikymmenten hilpeintä venäläistä kerrontaa. Dovlatov oli nobelistirunoilija Joseph Brodskyn läheinen ystävä. Nykyprosaisteista myös Café Voltairen blogissa esiintynyt Andrei Astvatsaturov on Dovlatovin perillisiä. Molempia kirjailijoita julkaisee haminalainen Idiootti. Into-kustannus puolestaan laittaa markkinoille peräti kolme venäläistä teosta. Näistä Sergei Lukjanenkon fantasiaromaanisarja Yöpartio (Notšnoi dozor) on kansainvälinen bestseller, jonka elokuvaversiosta tuli vielä kirjaakin kovempi hitti. Into julkaisee tänä keväänä sarjan ensimmäisen osan. Bazar puolestaan julkaisee Andrei Volosin Animaattorin, joka käsittelee fiktion keinoin pysyvän ajankohtaista teemaa Venäjällä: romaani kuvaa tšetšeenitytön kasvua terroristiksi, historiallisena viitekehyksenä on kymmenen vuoden takainen Moskovan teatterikaappaus. WSOY julkaisee syksyn aluksi Mihail Šiškinin palkitun romaanin Sinun kirjeesi. Šiškin on paljon suitsutettu menestyskirjailija, jota pidetään vahvan venäläisen realistisen kerrontaperinteen uudistajana. Siltala puolestaan jatkaa Suomessakin menestyneen ja kansainvälisesti arvostetun Ljudmila Ulitskajan proosan julkaisemista, nyt vuorossa on Medeia ja hänen lapsensa.

Vuoden merkittävin uudelleenjulkaisu on Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo, joka palauttanee meillä keskustelun suomettuneisuuteen ja kipeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevään kirjallisuuteen. Sofi Oksasen mielestä Vankileirien saaristo on niitä teoksia, joiden pitää olla jatkuvasti lukijoiden saatavilla, muistutuksena historiallisista tosiasioista. Solženitsynin julkaisee Oksasen Silberfeldt. Tärkeä klassikkojulkaisu on myös Vladimir Nabokovin Naurua pimeässä, joka jatkaa Gummeruksen Nabokov-kertauksia.

Tässäkään tuskin on kaikki venäläinen kirjallisuus, mitä uusi vuosi tuo tullessaan, joten venäläisen kirjallisuuden ystävän kelpaa vuonna 2012. Runoutta toki jää kaipaamaan. Pientä lohtua tuovat Anna Ahmatovasta elämäkertaa kirjoittaneen Lidia Tšukovskajan pienoisromaanit.

-
Tomi Huttunen on Kenen aika? -kirjan toimittaja yhdessä Tintti Klapurin kanssa.

Lapsuus, poikaikä ja keski-ikä Pietarissa

Anni Lappela kirjoittaa:

Andrei Astvatsaturov (s. 1969) ilmestyi venäläiseen, ja etenkin pietarilaiseen, nykykirjallisuuteen vuonna 2009 esikoisromaanillaan Ljudi v golom (suom. Ihmiset alastomuudessa). Hänen anekdoottikerrontansa on omalaatuinen, muttei aivan ainutlaatuinen ilmiö venäläisessä kirjallisuudessa. Kirjailijan kumpikin romaani liittyy komiikallaan venäläiseen anekdoottiperinteeseen. Kyseessä ei ole Daniil Harms -henkinen absurdismi, vaan pikemminkin Sergei Dovlatovin ja osittain Jevgeni Popovin jalanjäljissä syntynyt uusi realistinen anekdoottiperinne. Suullisesta traditiosta tämä kerrontatraditio on jo kaukana, sillä vaikka tarinat ovatkin lyhyitä, ne sisältävät runsaasti henkilöhahmoja ja dialogia. Astvatsaturovin kerronnassa kerrontarakenteessa anekdootti mahdollistaa tiiviin jännitteen lisäksi ennen kaikkea aikatasojen leikkiä. Astvatsaturovin romaanien useimmat luvut ovat itsenäisiä anekdootteja joko kerronnan nykyhetkestä (1990-luvun Pietarista), lähimenneisyydestä tai sitten kirjailijan neuvostolapsuudesta.

Astvatsaturov on sekä pitkänproosan kirjoittaja että lyhytprosaisti. Hän ikään kuin naamioi lyhytproosansa romaanimuotoon ja haluaa tasapainoilla kahden genren välimaastossa. Tällainen määritelmiä pakeneva kerronta on melko tyypillinen ilmiö venäläisessä postmodernismissa. Nykykirjallisuuden muista merkittävistä lyhytprosaisteista – Ljudmila Ulitskajasta, Olga Slavnikovasta, Natalja Kljutšarjovasta ja vaikkapa Ljudmila Petruševskajasta – Astvatsaturov poikkeaa siinä, että hänen teoksensa ovat vailla lajimääritelmää. Edellä mainitut prosaistit ovat sen sijaan kirjoittaneet sekä pitkää että lyhyttä proosaa vakiintumatta kumpaankaan lajiin. Kiinnostavaa on se, pyrkiikö Astvatsaturov seuraavilla teoksillaan määrittelemään lajiaan uudelleen.

Toisessa romaanissaan Skunskamera Andrei Astvatsaturov jatkaa esikoisteoksessa Ihmiset alastomuudessa aloittamaansa omaelämäkerran ja fiktion rajoilla tasapainottelevaa tarinaa elämästään Pietarissa. Uutukainen säilyttää esikoisesta tutun anekdoottiin nojaavan, mutta samalla sitä myös uudistavan kerrontatekniikan. Miljöökin säilyy samana, sillä jälleen kirjoitetaan nuoren polven pietarilaisproosaa osaksi pietarilaistekstien ikivanhaa kaanonia, ja jälleen harhaillaan myös Pietarin yliopiston filologisen tiedekunnan käytävillä ja irvaillaan omille nuoruusmuistoille nykyisten opiskelijoiden edesottamuksille nauramalla, sekä luodaan itseironista suhdetta omaan intellektuelli-identiteettiin ja boheemiin kirjailijaimagoon.

”Talo oli korkein koko asuinalueella, [--] Se ulotti seinänsä yhtä aikaa kahdelle kadulle ja kahdelle aukiolle. Aikuiset nimittivät sitä Pentagoniksi” kuvaa Astvatsaturov lapsuudenkotiaan Skunskamerassa. Ylpeys kotitalosta Ploštšad Mužestva -aukiolla on romaanissa tärkeä osa Astvatsaturovin suhdetta kotikaupunkiinsa. Metroasemien lisäksi nimeltä mainituiksi tulevat myös tutut kadut sekä tietenkin Neva, joka yhtä aikaa levittää kaupunkiin sekä kuolettavan kylmyyteensä että eloon herättävän, ikuisen, eteenpäin suuntautuvan liikkeensä. Pietarilaisteksteille tyypillisesti Astvatsaturovin Pietari on kaksijakoinen kaupunki. Sen rakastaminen on yhtä vaikeaa kuin sen vihaaminen. Kuten aikuisten käsityksessä korkeasta kotitalosta ilmenee, suhdetta kaupunkiin rakennetaan myös suhteessa Amerikkaan. Pentagon on negatiivisista konnotaatioistaan huolimatta vallan ja voiman symboli. Amerikasta pieni Andrei Astvatsaturov haaveilee romaanissa toistuvasti, ja näihin haaveisiin hänet johdattavat monesti makuelämykset, joista jää aikuisuuteen lukuisia makumuistoja. Amerikkalainen rommi on unelmien maku, neuvostoliittolaisten olutkioskien mehut lapsuuden. Kaupunkikuvan rakentamisessa äidin kanssa pieniin neuvostokauppoihin tehdyt retket ovat merkittävä osa. Lapsuuden kaduilla Leningradissa Andrei vaeltaa oppiakseen valitsemaan parhaan ja tuoreimman leivän sen kuoren rapeuden perusteella, aikuisuuden kaduilla vaelletaan jotta löydettäisiin baari, jossa filologillakin olisi varaa olueen. Joskus elämän kauneudesta hämmentyminen pysäyttää liikkeen: ”Aloin rapistella kengänkärjilläni kuivia lehtiä, ja halusin tehdä sitä ikuisesti. Outoa, ajattelin, olen jo 30-vuotias enkä ole rapistellut lehtiä vielä kertaakaan näin hyvin”. Esteetikko ja kirjailija lumoutuu kaupungin suurten linjojen lisäksi sen pienistä yksityiskohdista. Pietarilaistekstin luojana Astvatsaturov liittyy pitkään traditioon kaupungin kaksijakoisuuden kuvauksen lisäksi siinä, että hän kuvaa nimenomaan kaupungin ”älymystöä” ja boheemielämää, eli omaa elinpiiriään, useimpien muiden pietarilaistekstin luojien tavoin. Lisäksi hänenkin Pietariaan on mahdoton käsitellä pelkästään sen nykyhetken kautta. Pietarin kuvaajille kaupunki kantaa aina itsessään myös Leningradia, Petrogradia ja itse asiassa koko kirjavaa historiaansa. Kaupungissa on mahdoton elää vain yhdessä aikatasossa, mikä heijastuu myös aikatasoja sekoittelevaan kerrontaan.

Kaupunkikuvan lisäksi kummassakin romaanissa keskeistä on kirjailijan jatkuva ironinen itsereflektio: ”Filologeilla, etenkin sellaisilla kuin minä, [--] silmälasipäisillä, ei tavallisesti ole riittävästi rahaa. Tai terveyttä. Tai vapaa-aikaa. Tai yhtä tai toista kolmatta yhtä aikaa. Ja siksi elämä, taianomainen, kirjava, kulkee ohitsemme”. Kliseisen köyhänä kaduilla kuljeksiva boheemi tiedostaa oman koomisuuteen vivahtavan stereotyyppisyytensä. Esikoisteoksessa kirjailija käy kustantajansa kanssa väittelyä (kehnon) romaaninsa olemassaolon oikeutuksesta, toisessa romaanissa hän hyväksyy jo tyynesti epäonnistuvansa kelvollisen tekstin luomisen lisäksi myös kunnollisen kirjailijaidentiteetin saavuttamisessa: ”Minussa on eräs hyvin epämiellyttävä ominaisuus, joka estää minua tulemasta oikeaksi kirjailijaksi. Olen liian vakava”. Huumorintajun puutteesta kirjailija-Astvatsaturovia tosin on mahdoton syyttää, vaikka hän itse omaa fiktiivistä minähahmoaan siitä moittiikin. Esikoisteoksen legendaarinen kohtaus, jossa virtsanäyte yliopiston lääkärin sijasta päätyy Juri Lotmanille, tai toisen teoksen anekdootti papinpuvun kaltaisiin vaatteisiin sonnustautuneesta ystävästä, jolta tuntematon tyttö tulee pyytämään synninpäästöä siksi, että on ostanut itselleen stringit, todistavat komiikantajusta. Runsas huumori leimaa etenkin yliopistomaailman kuvausta, mikä auttaa suomaan Astvatsaturoville anteeksi useita nykykirjailijoita vaivaavan turhan itsetietoisen intohimon sijoittaa romaaninsa nimenomaan itselle tuttuun akateemiseen ympäristöön.

Astvatsaturovin proosa on äärimmäisen hauskaa ja keveää ironisessa suhteessaan sekä maailmaan että omaan minään. ”Alun alkaen en luottanut maailmaan. Totta puhuakseni se kuitenkin houkutti minua useammin kuin herätti vastenmielisyyttä”, toteaa sankari esikoisteoksessa. Tämä epäluottamus ajaa sekä kirjoittamiseen että maailmaan. Lisäksi se ajaa vasemmistolaisuuteen, ja Astvatsaturov lukeutuukin useiden yliopistotoveriensa tavoin nuoreen vasemmistolaiseen intellektuellijoukkoon. Vasemmistolle on esikoisteoksessa omistettu teksti siinä missä vessanseinätekstien semiotiikalle tai perustamatta jääneille ”Villiomenoiden ritareiden” kaltaisille lupaaville rokkibändeille. Astvatsaturovin romaanien lumo on niiden tiiviin muodon ja pirskahtelevan huumorin lisäksi niiden sekalaisuudessa. Pietarilaiselämän koko sirpaleinen kirjo muodostaa Astvatsaturovin velmuilevan mosaiikin.


Andrei Astvatsaturov: Skunskamera. Sankt-Peterburg: Ad Marginem, 2011.
Andrei Astvatsaturov: Ljudi na golom. Sankt-Peterburg: Ad Marginem, 2009.
Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa. Suom. Tuukka Sandström. Hamina: Idiootti, 2010.

Kenen aika? ilmestyy maaliskuussa

Kannen suunnittelu: Pinja Meretoja

Babuškat ja historiallinen muisti

Tintti Klapuri kirjoittaa:

Ajan kokemiseen liittyvät kysymykset ovat olleet modernin venäläisen kirjallisuuden keskiössä ab ovo – osapuilleen Puškinista lähtien siis. Myös venäläinen nykykirjallisuus pohtii ihmisen suhdetta menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, mikä ei olekaan lainkaan hämmästyttävää, kun ajatellaan minkälaisia historiallisia muutoksia maassa on viime vuosikymmeninä tapahtunut.

Eräs venäläisen nykyproosan keskeisiä trendejä on jo 1980-luvulla alkanut lähihistorian tulkinta ja sen uudelleenkirjoittaminen aiemmin vaietuista näkökulmista. Yksi historian uudelleenkirjoittajista on pietarilainen Jelena Tšižova (s. 1957), joka tarkastelee romaaneissaan neuvostoaikaa ja myös uutta Venäjää korostuneesti naisen näkökulmasta.

Tšižovan Venäjän Bookerilla vuonna 2009 palkittu, toistaiseksi suomentamaton Vremja ženštšin (”Naisten aika”) tarjoaa lukijalle vaihtoehtoisen näkökulman sodanjälkeisen Neuvostoliiton historiaan. Venäjällä teosta on nimitetty myös pitkäksi kertomukseksi (povest) mutta Suomessa 193-sivuisen tekstin luontevaksi määreeksi sopii paremmin romaani.

Tšižova on haastattelussa maininnut jo pitkään pohtineensa, miksi Venäjällä ei ole historiallista muistia. Yhdeksi syyksi hän tarjoaa 1900-luvun Neuvostoliiton traagisia tapahtumia, sisällissotaa ja molempia maailmansotia, joista jälkimmäisessä kuoli tunnetusti valtava määrä juuri venäläissotilaita. Nekin miehet, jotka selvisivät sodasta, eivät suostuneet puhumaan kokemuksistaan ja välittämään tietoa seuraavalle sukupolvelle, kertoo Tšižova viitaten oman isänsä vaikenemiseen. Kokemusten välittäminen onkin jäänyt naisten tehtäväksi, hän toteaa.

Tšižovan pääasiassa 1960-luvun alkuun sijoittuvassa teoksessa historiallista muistia välittäviä miehiä ei totta tosiaan juuri näy: he ovat kuolleet Stalinin puhdistuksissa tai vammautuneet sodassa, traumatisoituneet ja alkoholisoituneet. Naisten elämään miehet osallistuvat pääasiassa siittämällä lapsia puolivahingossa.

Miesten esittäminen marginalisoituina on kiinnostavaa historialliselta kannalta, olihan Neuvostoliitto kokonaisuudessaan varsin miehinen projekti: sen määränpäänä oli sosialistinen tulevaisuus, jota kohti ajateltiin edettävän luonnon ja ihmisen teknologisen hallitsemisen avulla, rajattoman kehitysoptimismin uskossa. Tässä mielessä Neuvostoliitto edusti eräänlaista modernin projektin maskuliinista äärimmäisyyttä.

Tšižovan romaanin naisten aika sen sijaan on jotakin aivan muuta: se on selviytymistä päivästä toiseen työnteon, ruoan jonottamisen, lastenhoidon ja selvitymisen kannalta elintärkeiden ihmissuhteiden vaalimisen täyttämässä arjessa. Ennen muuta naisten aika on kuitenkin kaiken elämän raskauden keskellä historiallisen muistin välittämistä sukupolvelta toiselle – tai oikeastaan kolmannelle.

Romaanin keskiössä on nimittäin kolme babuškaa ja näiden kasvattama Sofja-tyttö. Sofja on mykkä, tai niin ainakin luullaan, mutta hän ajattelee paljon ja kommunikoi ajatuksensa mummoille piirtämällä. Sofjaa ei huostaanoton pelossa viedä kouluun vaan kasvatetaan kotona mummojen hoivassa, ja niinpä tyttö varttuu kuunnellen sodan kokeneen sukupolven Leningradin piirityksen aikaisia muistoja.

Sofjan puhumattomuus nousee romaanissa keskeiseksi ja monimerkityksiseksi symboliksi. Yhtäältä se kuvaa neuvostoaikana välttämätöntä taitoa, kykyä vaieta vaikeista aiheista. Tšižova heijastaa naisten elämää varjostavan vaikenemisen myös kerronnalliselle tasolle: romaanin kerronta etenee välillä raivostuttavankin fragmentaarisesti ja aukkoisesti, kun kaikkea ei yksinkertaisesti voida sanoa. Toisaalta vaikeneminen ja puhumattomuus viittaa myös Sofjan ja romaanin muiden marginaalissa elävien naisten vähäisiin vaikuttamisen mahdollisuuksiin vain päällisin puolin tasa-arvoisessa yhteiskunnassa.

Loppujen lopuksi mykkyys kuitenkin myös voimauttaa: juuri puhumattomuus takaa Sofjalle oman, yksityisen tilan, josta yhteisasuntojen Neuvostoliitossa oli aina pulaa. Ahdistavasta aiheestaan huolimatta Tšižovan taskukokoinen venäläisten naisten arjen kulttuurihistoria onkin täynnä lämpöä, elämää ja toiveikkuutta – sekä sukupolvittain kertyvää elämänviisautta, johon Sofjan kreikkalaisperäinen nimikin viittaa.


************************************************************************

Tintti Klapuri on oululaissyntyinen kirjallisuudentutkija, joka viimeistelee väitöskirjaansa Tšehovista Turun yliopistossa. Hän toimittaa parhaillaan Café Voltaire -sarjan neljättä osaa Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta yhdessä Tomi Huttusen kanssa. Venäläisiä nykykirjailijoita ajan ja historian kokemisen näkökulmasta esittelevä Kenen aika ilmestyy keväällä 2012.