PROFESSORIPOOLI: Ongelmaisen ihmisen tapaus: Italo Svevon Zenon tunnustuksia

Kuukauden klassikko:
Italo Svevo: Zenon tunnustuksia. (La coscienza di Zeno, 1923.) Suom. Mirjam Polkunen. 1. painos 1971. Uusin painos 1984. Weilin & Göös.
Hannu K. Riikonen kirjoittaa:

Liikemies ja kirjailija ei ole kovinkaan yleinen yhdistelmä maailmankirjallisuudessa. Kuitenkin eräät 1900-luvun alkupuolen merkittävät kirjailijat ovat toimineet liike-elämässä. Heihin kuuluu ennen kaikkea kaksi Itävalta-Unkarissa, Habsburgien monarkiassa uransa aloittanutta kirjailijaa, Hermann Broch ja Ettore Schmitz, edellinen Wienissä, jälkimmäinen Triestessä. Heidän joukkoonsa voidaan lisätä kirjallisiakin ambitioita omannut liikemies ja Weimarin tasavallan poliitikko, vuonna 1922 murhattu Walther Rathenau, jonka piirteitä on Robert Musilin suuren romaanin Der Mann ohne Eigenschaften (suom. Mies vailla ominaisuuksia) Paul Arnheimissa.

Liike-elämässä omalla nimellään toiminut Ettore Schmitz tunnetaan kirjailijana nimellä Italo Svevo. Hänen kirjallinen uransa alkoi hankalasti: hänen kaksi ensimmäistä romaaniaan, Una vita (Eräs elämä) ja Senilitá (Vanhuus) eivät saavuttaneet juuri mitään vastakaikua, etenkin kun ne kielellisesti ja tyylillisesti erosivat täysin Gabriele d’Annunzion kaunopuheisesta tyylistä. Kuitenkin eräs onnellinen yhteensattuma sai Ettore Schmitzin ryhtymään uudestaan kirjoittamaan. Liiketoimiaan varten hän opiskeli englantia. Sitä hänelle opetti tuolloin Triestessä asunut James Joyce, joka puolestaan ymmärsi Italo Svevon kyvyt kirjailijana. Tuloksena oli 1900-luvun klassikoihin kuuluva romaani Zenon tunnustuksia. Mutta tässäkin tapauksessa toteutui sanonta Nemo propheta in patria, ei kukaan ole profeetta omassa maassaan. Vasta tultuaan tunnetuksi Pariisin kirjallisissa piireissä Italo Svevo kohosi maineeseen.

Zenon tunnustuksia koostuu Zeno Cosini -nimisen triesteläisen liikemiehen psykoanalyytikko-lääkärinsä kehotuksesta laatimista teksteistä. Teoksen lopussa olevissa vuoteen 1915 päivätyissä jaksoissa Zeno tarkastelee suhdettaan psykoanalyysiin, jonka hän oli kohdaltaan keskeyttänyt. Romaanin alussa on puolestaan tohtori S:n allekirjoittama lyhyt esipuhe, jossa S (Schmitzin ja Svenon alkukirjain!) toteaa julkaisevansa Zenon tekstit kostoksi; jos Zeno jatkaisi keskeyttämäänsä hoitoa, hän olisi valmis jakamaan tekijänpalkkiot tämän kanssa. Nämä asetelmat jo itsessään osoittavat, että romaani kokonaisuutena suhtautuu enemmän tai vähemmän ironisesti psykoanalyysiin.

Zenon lääkärilleen kirjoittama omaelämäkerta koostuu viidestä jaksosta: Viimeinen savuke, Isäni kuolema, Avioliittoni tarina, Vaimo ja rakastajatar ja Liikekumppanuus. Näiden jaksojen perusteella Zeno näyttää olevan malliesimerkki monenlaisten kompleksien vallassa olevasta ihmisestä. Hänen kompleksinsa tulevat esille, olipa kysymyksessä yritykset lopettaa tupakanpoltto, suhde isään, vaimoon ja rakastajattareen tai liiketoimintaan ja liikekumppaniin. Mutta muitakin ongelmia ilmenee: ”Samoihin aikoihin minuun tarttui pieni sairaus. josta en koskaan enää parantunut: vanhaksi tulemisen ja ennen kaikkea kuoleman pelko. Luulen, että se syntyi erikoisesta mustasukkaisuuden muodosta.” Zeno nimittäin kuvittelee, miten hänen kuoltuaan hänen vaimonsa Augusta ryhtyisi heti säädyllisen ajan jälkeen etsimään Zenolle seuraajaa ja miten uusi ”mies saisi sitten viettää samaa tervettä ja säännöllistä elämää, joka nyt onnellisti minua”.

Zenoa vaivaavat myös monet kuvitellut sairaudet: ”Kaikki diagnoosit sopivat täsmälleen vaivoihini ja kilpailivat keskenään ensimmäisestä sijasta. On päiviä, jolloin kärsin virtsaputken tulehduksesta ja toisia, jolloin tulehduksen on tappanut, toisin sanoen parantanut, verisuonten tulehdus.” Todella järjestyksessä Zenon elämässä ovatkin vain lääkelaatikot. Zenon lähipiirissä puolestaan on ihmisiä, joilla on todellisia sairauksia. Kun hänen vaimonsa Augustan sisar Ada on sairastunut Basedowin tautiin, Zeno kehittelee omalaatuisen yhteiskuntateorian, jossa hän toteaa muun muassa: ”Yhteiskunta menee eteenpäin, koska basedowilaiset sitä tyrkkäävät, mutta se ei etene nopeasti, koska toiset haraavat vastaan. Olen varma, että jos haluaisi rakentaa yhteiskunnan, sen voisi tehdä yksinkertaisemmallakin tavalla, mutta asia nyt on vain näin. Toisessa päässä on struuma ja toisessa vesipöhö; sille ei mahda mitään. Välillä ovat ne, joilla on struuman tai vesipöhön alje, eikä koko suoralla, koko ihmiskunnassa, ole olemassakaan täydellistä terveyttä.” Teoria on osaltaan erikoinen kehitelmä Aristoteleen keskivälin (keskitien) ajatuksesta.

Zenon kuvaukset elämästään, jotka itsessään osoittavat varsin tarkkaa ja selvänäköistä itseanalyysia, eivät ole vailla tragikoomisia ja groteskejakin ulottuvuuksia. Hänelle myös sattuu kaikenlaisia pienempiä epäonnistumisia. Hän esimerkiksi vakuuttaa vaimonsa toiselle sisarelle Albertalle, että latina oli ollut hänen mieliaineensa, mutta: ”[o]lin kuitenkin niin kevytmielinen, että käytin heti sen jälkeen latinankielistä sitaattia, jota Albertan täytyi korjata. Todellinen munaus.”

Zenon tunnustuksia on myös mielenkiintoinen ajankuva Triestestä. Sen sijaan Rooma, jossa Zeno käy vaimonsa kanssa, ja sitä myöten antiikin kulttuuri asettuvat koomiseen valoon: päihtynyt ajuri ajaa heidät päin antiikin muuria, vakuuttaa, että antiikin roomalaiset tunsivat sähkön ja käyttivät sitä moniin tarkoituksiin, ja deklamoi vakuudeksi runoja latinaksi.

Teoksen lopussa Zeno palaa sairautta ja terveyttä koskeviin pohdintoihinsa. Terveyden palauttamiseksi tarvittaisiin jokin valtava mullistus, kun joku valmistaa uuden tuhoisan räjähdysaineen, eli kuten Zeno teoksen viimeisessä virkkeessä toteaa: ”Siitä tulee mahtava räjähdys, jota kukaan ei kuule, ja tähtisumuksi palannut maa harhailee avaruudessa puhtaana loisista ja sairauksista.”

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

Kesällä luettua: Milan Kunderan Identiteetti

Milan Kundera: Identiteetti. Suom. Annikki Suni. WSOY 1998.

Juha Kara kirjoittaa:

Jos lähdet Kunderan mukana Ranskaan Normandian hiekkarannikoille, voit nähdä miehiä niska kenossa lähettelemässä leijoja ilmaan, tai pysähtyä katselemaan aaltoja, purjeveneitä, pilviä. Havaitset pian myös yksinäisen naisen kävelevän siellä.

Chantal on saapunut tuohon pikkukaupunkiin päivää ennen miestään. Hän kävelee tuntemattomana ihmisten joukossa, ja havaitsee suureksi pettymyksekseen etteivät miehet enää seuraa häntä katseillaan. Kun Jean-Marc sitten hakee vaimoaan hiekkarannalla, hän luulee tunnistavansa Chantalin takaapäin toisessa naisessa, ja hämmästyy erehdystään. Mihin ihmisen identiteetti oikein perustuu, jos emme pysty tunnistamaan rakasta vaimoamme? Chantal pohtii silmän ja katseen kautta asemaa, joka hänellä on suhteessa Toiseen. Kundera kehitteleekin tästä sitten jonkinlaista rakkausdraamaa, jossa päähenkilöt puhuvat kyllä toisilleen, mutta eivät kohtaa toisiaan. Kunderan maailma on kylmä, välinpitämätön, unohdettu. Aika kulkee väistämättä eteenpäin, vieden nousuveden lailla hiekkaan piirretyt merkit mennessään. Päähenkilöt ovat avuttomia rakkauden epäjohdonmukaisuuden edessä. Rakastettu pysyy vieraana ja on ikään kuin lopullisesti menetetty. Nämähän ovat tuttuja teemoja hänen aiemmistakin romaaneista, Jean-Marc yrittää kuitenkin epätoivoisesti repiä vaimoaan irti tuosta yksinäisyydestä, tarjoten hänelle mahdollisuuden haaveiluun, haluamiseen toisaalla. Hän lähettelee vaimolleen anonyymejä rakkauskirjeitä, mutta tämä vain sotkee parisuhdetta.

Kirjan alussa viitataan ranskalaiseen televisio-ohjelmaan ”kadonnut jäljettömiin” ja kirjan lopussa arvuutellaan oliko kaikki vain unta, mikä oikein oli todellista. Kunderan maailmassa kaikki on väliaikaista ja katoavaista, niin ihmiset kuin tunteetkin. Tässä pelissä keskeinen asema on silmän ja katseen funktiolla, ja se koskettaa olemisen juuria asettaen tarkasteltaviksi henkilöiden identiteetit. Tämä funktio hallitseekin romaania alusta loppuun eri muodoissaan, tuoden siihen liittyvät illuusiot esiin, kuten ranskalainen analyytikko Lacan on niin hyvin kuvannut ”peilivaihe” käsitteessään. Minä ei ole yksi vaan myös Toinen. Ilman sinää ei ole minää. Jos voimme tavallaan lähestyä identiteettiä Toisen katseen kautta, niin mitä tehdä kun aviomies ei juuri meitä enää huomaa. Miten uskoa vielä rakkauteen kun vaimo murtuu kokiessaan, ettei enää ole miesten katseiden kohde (halujen kohde). Kirje ilmestyy jonkinlaiseksi vastaukseksi pariskunnan välille. Kirje yllättää ja hämmentää päähenkilöä, saaden hänet uudestaan haluavaksi. Tässä ei ole kyse mistään E. Allan Poen ”varastetusta kirjeestä”, mutta liikkeet ja hahmot, joita se piilottaa, herättävät uudestaan päähenkilössä yrityksen lähestyä naisena olemista. Kirjeen herättämät kielletyt hedelmät pysäyttävät hetkeksi ajan. Kirjeet toimivat halun sanansaattajina, herättävät sen uudestaan henkiin, muuttuen lopulta nautinnoksi.


Juha Kara on psykoterapeutti, joka lukee mielellään ranskalaista kirjallisuutta.

Teksti on julkaistu myös blogissa verkkosivuilla: www.mediatorconsulting.fi

Lue lisää Kunderasta Café Voltairen Ranska-kirjasta Tarinoiden paluu!