PROFESSORIPOOLI: Günter Grassin Grimmin sanat

Günter Grass, Grimmin sanat. Rakkaudentunnustus. Suomennos ja jälkisanat Oili Suominen. Helsinki: Teos, 2015. (Saksal. alkuteos Grimms Wörter. Eine Liebeserklärung, 2010)

H.K. Riikonen kirjoittaa:

Nimi Grimm tuo tietenkin mieleen ensin Grimmin veljekset ja heidän kokoelmansa Lasten- ja kotisatuja (Kinder- und Hausmärchen). Mutta veljekset kuuluvat myös saksalaiseen kielitieteeseen sanakirjansa ansiosta. Deutsches Wörterbuchin ensimmäinen osa, A:sta sanaan Biermolke (oluthera) ilmestyi Leipzigissa 1854. Sanakirja saatettiin päätökseen kuitenkin vasta paljon myöhemmin, vuonna 1961, mutta työ jatkui täydentämisen osalta 2000-luvulle asti. Jacob Grimm tunnetaan myös saksan kieliopistaan, Deutsche Grammatik (1819-1837).

Günter Grassin Grimmin sanat on alaotsikkonsa mukaisesti rakkaudentunnustus – se on rakkaudentunnustus Grimmin sanakirjalle mutta samalla myös sanoille ja niiden etymologioille, sanalliselle ilmaisulle ja saksan kielelle yleensä. Siinä tulee esille myös kiinnostus vanhempaa saksalaista kirjallisuutta kohtaan, josta varhaisemman esimerkin Grassin tuotannossa tarjoaa 30-vuotisen sodan loppuaikaan mutta samalla myös toisen maailmansodan loppumisen tuntoja ja tuolloista Ryhmä 47:ää heijasteleva teos Kirjailijakokous (Das Treffen in Telgte, 1979).

Grimmin sanat on kiehtova yhdistelmä Grimmin veljesten henkilöhistoriaa, sanakirjan synnyn ja sen avustajien ja työn jatkajien historiaa, Grassin omaelämäkertaa ja hänen kirjailijanuransa ja myös poliittisen aktiivisuutensa muistelua ja kommentointia.

Veljesten sanakirjatyö on heittäytymistä keskelle ”aakkosten aaltoja, sanojen syövereitä”. Grass on parhaimmillaan kuvatessaan, miten veljekset etsivät ja valikoivat sanojaan ja miten hän itse sirottelee mukaan omia mieltymyksiään esimerkiksi seuraavaan tapaan:

Jacob ei E:stä paljon perustanut. Minua E:n monipuolisuus sen sijaan viehättää. Pidän saksan kielen sanoista Esche, Eiche, Euter, marinoin sillejä etikassa, laulan kernaasti es war ein König in Thule tai es zogen zwei Grenadiere. Sanon mielelläni ”ei” ja pidän elegioista. E-kirjaimesta on moneksi.

Wilhelmin viipyillessä D:n monissa yksitavuisissa sanoissa (Dank, Deich, Dieb, Dorn) Jacob on ehtinyt E:hen ja moitiskelee sitä ”ei-alkuperäiseksi ja siksi myös horjuvaiseksi, epämääräiseksi vokaaliksi. ” Jacobin mieltymykset käyvät ilmi myös seuraavasta:

Esimerkillisenä Jacob piti puhdasta ja voimallista A:ta, joka niin kauniisti soi gootin kielessä: ”vas manna habands ahman”. Hiukan keinotekoisella lauseella hän pyrki osoittamaan, miten ohuelta ja voimattomalta E kuulosti: ”vergebens, er endete erst den letzten jenner”, lisäsipä vielä että ”moista yksitoikkoisuutta tuskin muissa mielissä onkaan”.

Sanakirjalla oli luonnollisesti omat arvostelijansa, ”kaksi hämähäkkiä”, joiden nimiä Jacob Grimm ei mainitse, mutta jotka Grass nimeää. Toinen oli Christian Friedrich Ludwig Wurm, jonka sukunimi (Wurm = mato) sai Grimmin kannattajat esittämään pahanilkisiä huomautuksia. Toista, vakuuttavampaa kritiikkiä esittänyttä Daniel Sandersia, puolestaan herjattiin juutalaisena. Grimm itsekin totesi, että Sanders ”on juutalainen, joten hän on ryhtynyt laatimaan juutalais-saksalaista sanakirjaa, mikä selittääkin aika paljon”.

Veljekset olivat myös poliittisia hahmoja. Jacob esimerkiksi joutui Hessenin vaaliruhtinaskunnan lähetystöneuvoksena osallistumaan Wienin kongressiin ja ”sietämään kaiken sen kamalan tanssimisen ja samanaikaiset lehmänkaupat” ja ”kohtaamaan isomahaisen Friedrich von Schlegelin, joka esitteli Metternichille taantumuksellisia ajatuksiaan”. Grass asettaa rinnakkain oman puheensa ”Lahjaksi saatu vapaus” ja Jacobin muistopuheen tiedeakatemiassa veljestään Wilhelmistä. Kummallekin, Grassille ja Grimmille, keskeistä oli vapaus, Freiheit. Mutta mikä oli tulos? ”Hänen puheensa akatemiassa, minun puheeni. Kumpikin kaikui kuuroille korville, mutta oli silti välttämätön.” Frei-sanan (vapaa) kohdalla Grass viipyy pitempäänkin. Yksi teoksen vaikuttavimmista jaksoista liittyykin juuri siihen. Grass näkee veljekset keväisessä luonnossa:

Menen lähemmäs, kiertelen heidän ympärillään, kuuntelen, tekee mieli puuttua puheisiin, houkuttelen heitä puhumaan vapaudesta, näistä F-sanoista: Freiheitsgebot! Freiheitskrieg! Freibier!

Ja kas, kun Wilhelm yhä vain ruokkii häntä kiltisti seuraavia sinisorsia, Jakob tarttuu syöttiin ja toteaa frei-sanan johtuvan latinan sanasta liber. ”Gootissa freis, muinaisyläsaksassa fri”, hän sanoo ja puhuu ”vapaasta omaisuudesta” ja verbistä freien, kosia. Hänen käsityksensä mukaan samaa juurta ovat myös froh ja freuen. Hän puhuu vapautetuista orjista eikä ole näkevinään minua, vaikka sai minulta iskusanan. Hän toteaa Wilhelmille, että oli puhunut Paavalinkirkossa aivan turhaan, koska enemmistö oli torjunut hänen ehdotuksensa, että hylättäisiin kaikkinaiset kunniamerkit, samaten perinnölliset aatelisarvot ja aatelin etuoikeudet: ”Pois vain!”

Sitten hän työntää mielestään kaikki aivan liian raskaat muistot menneiltä ajoilta, äkkää keväisestä linnunlaulusta sanan vogelfrei, toteaa Goethen tavoin olevansa in freier Luft, nauraa kaksimielisesti, mikä on hänelle varsin tavatonta, kertoo Logaun käyttäneen sanontaa freie Brüste, paljaat rinnat, ja huomauttaa, että Luther käyttää maksullisista naisista fraasia freie Dirnen, sillä frei voi tarkoittaa myös röyhkeää, frech.

Ylevän frei-sanan pohdinta siteeratussa jaksossa paljastaa etymologian ja kieli- ja kirjallisuushistorian kautta siis myös vähemmän yleviä yhteyksiä.

Jacob ja Wilhelm Grimmin ohella teoksessa tulee esille joukko kiinnostavia henkilöhahmoja. Näitä on ennen kaikkea Bettine von Arnim, kirjailija Achim von Arnimin vaimo ja toisen kirjailijan, Clemens Brentanon sisar:

Bettine oli aikansa puhetorvi. Hänen vastustamaton vuolassanaisuutensa niin kirjoissa, joissa ei arkailtu eikä arasteltu, kuin kirjeissäkin, joissa salaisuudet paljastuivat. Etenkin Jacob kärsi hänen tunkeilevasta löpinästään. Yhä uudelleen Bettine teki tiettäväksi, että Martin Opitzin neuvo ”ei pidä arkailla vaan puhua suunsa puhtaaksi” oli hänestä oikeus ja kohtuus. Hän kehtasi käydä eläintarhassa yhdessä opiskelijoiden kanssa – täysikuun aikaan! ja hänen perheessään vallitsi kunnon porvarien mielestä täysi kaaos.

Bettinen touhukkuus ja kapinallisuus johtavat jopa vankilatuomioon ja saivat lapset häpeämään äitiään. Levottomana sieluna esiintyy myös kirjailija Hoffmann von Fallersleben, joka joutuu aina liikkumaan urkkijat kintereillään ja joka kirjallisuushistoriaan jää lastenlauluistaan.

Mukana on myös kuvauksia monista Grassin omaan henkilöhistoriaan kuuluvista henkilöistä, kuten kustantajista Maria Sommerista ja Helen Wolffista, jotka Grassin omien sanojen mukaan tunsivat hänen salaiset huoneensa ja piiloleikkiensä säännöt paremmin kuin hän halusi tietääkään. Sanakirjan julkaisemiseen kiinteästi sitoutunut Hirzelin kustantamo ja siinä toimineet eri sukupolvet tulevat niin ikään luonnollisesti esille.

Grimmin sanat on ollut haasteellinen tehtävä kääntäjälle. Oili Suominen on kääntänyt ja osin sovittanut teoksen onnistuneesti suomen kielelle. Loppuun on suomentaja liittänyt kiinnostavan katsauksen ”Sanoista, saduista ja suomennoksesta”. Mukana on myös hyödyllinen luettelo, jossa on suomennettuina teoksessa esiintyvät saksan sanat ja fraasit.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

Neuvostoajan muistoja ja pohdintaa virolaisuudesta

Andrei Hvostov
Sillamäen kärsimysnäytelmä
Suomentanut Sanna Immanen
Moreeni, 2013
(Alkuteos: Sillamäe passioon, 2011)


Mirka Ahonen kirjoittaa:

Andrei Hvostovin (s. 1963) Sillamäen kärsimysnäytelmä kertoo kirjailijan omista lapsuus- ja nuoruusmuistoista Koillis-Virossa, Suomenlahden rannalla sijaitsevassa Sillamäessä, joka oli neuvostoaikana suljettu kaupunki, sillä se toimi ydinteollisuusteollisuuden palveluksessa. Kirja kuvaa Hvostovin omaa henkilökohtaista suhdetta neuvostoaikaan sekä virolaisuuteen. Neuvostoaikaa tarkastellaan nykypäivän perspektiivistä ja lähinnä aikuisen Hvostovin näkökulmasta tulkittuna.

Neuvostoaikaa lähestytään erilaisten arkielämään liittyvien, osin tuttujenkin teemojen kautta, jotka myös rytmittävät kirjan rakennetta. Teemoina ovat muun muassa muovipussit, Suomi, lentokoneet, koulu ja alkoholi. Hvostovin mukaan neuvostoajan ihmisiltä puuttui kuluttamisoikeus, minkä vuoksi länsimaiset kulutustavarat olivat suuressa arvossa. Muovipussi saattoi maksaa saman verran kuin viinapullo, ja muovipusseja entisöitiin ja vahvistettiin lisämuovisuikaleilla, jotta ne kestäisivät mahdollisimman pitkään; puolalaisten Milton’s farkkujen saamisessa nähtiin vaivaa, ja samoja farkkuja pidettiin vuosikausia. Hvostov kuvaa neuvostoaikaa erityisesti älyllisesti nöyryyttävänä aikana, mikä näkyi muun muassa hillittömänä alkoholikulttuurina. Vaikka muistot pureutuvat pääosin neuvostoajan epäkohtiin, mukaan mahtuu myös kepeämpiä sävyjä kuten nuoruuden innostus kirjojen lukuun sekä virolaisen isoäidin luona vietetyt ajat Põlulan kylässä, ”oikeassa” Virossa.

Vaikka kuvaukset neuvostoajan arkielämästä ovatkin paikoitellen ihan kiinnostavaa luettavaa, kirjan mielenkiintoisin anti liittyy kuitenkin kansallisuuskysymyksen ja virolaisen identiteetin pohdintaan. Sillamäen asukkaista vironkielisiä oli vain muutama prosentti, sillä kaupungin asukkaat oli tuotu eri puolilta Neuvostoliittoa. Hvostovin äiti oli virolainen ja isä venäläinen, mutta venäläisestä isästään (ja nimestään) huolimatta Hvostov kokee itsensä nimenomaan virolaiseksi. Hvostov kuvaa, minkälaisia viron- ja venäjänkielisten ihmisten väliset suhteet olivat ja millaista oli kasvaa vironkielisenä venäjänkielisessä ympäristössä. Toisaalta Hvostovin oma virolaisuuskaan ei näyttäydy koko aikaa ristiriidattomana, esimerkiksi vieraillessaan isoäitinsä luona täysin vironkielisessä ympäristössä hän kokee olevansa joidenkin silmissä ulkopuolinen. Isän menneisyys ja Hvostovin etäinen suhde isään askarruttavat lukijaa jo heti kirjan alussa, mutta aihetta avataan vasta teoksen lopulla, kun Hvostov lähestyy kansallisuuskysymystä omien vanhempiensa elämäntarinan kautta. Vanhempien tarina valottaa vaiettua aikakautta uudenlaisesta näkökulmasta ja saa lukijan pohtimaan: Mitä on virolaisuus? Kuka saa ja voi olla virolainen?

Sillamäen kärsimysnäytelmä on tyyliltään ja rakenteeltaan esseemäinen pohdinta, jonkinlainen henkilökohtainen tilitys, jonka räävitön kieli ja toisaalta taas julistava ja paatoksellinen sävy saattavat ärsyttää joitakin lukijoita. Teos vilisee erilaisia viittauksia kaunokirjallisiin teoksiin, televisiosarjoihin ja elokuviin sekä venäläisiin sanontoihin ja loruihin, joista monet ovat suomalaiselle lukijalle tuntemattomia. Kääntäjä Sanna Immanen onkin tarttunut melkoiseen haasteeseen, mutta ei turhaan, sillä teos tarjoaa myös suomalaiselle lukijalle uudenlaisia näkökulmia Viron menneisyydestä käytävään keskusteluun.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.

Sisar, taide, elämä: Susan Sellersin Vanessa & Virginia

 

Osallistuin tänään Turun Kirjamessujen Elegia Virginia Woolfille! -keskusteluun Laura Gustafssonin ja Riikka Pelon kanssa (keskustelun johdattelijana Jaana Airaksinen). Meillä oli antoisa keskustelu Susan Sellersin Vanessa & Virginia -romaanista, Virginia Woolfista, hänen erityislaatuisesta kielestään ja tyylistään ja laajemmin taiteesta, elämästä ja näiden välisestä suhteesta. Sekä Gustafssonia että Peloa on nimitetty Suomen Virginia Woolfiksi, ja meitä kaikkia yhdisti Woolfin – erityisesti hänen soljuvan kielensä, sen rytmin ja rohkean kokeilevuuden – ihailu.

Kerroimme ensin omasta Woolf-suhteestamme ja sitten siitä, mitä pidimme kiinnostavimpana Sellersin romaanissa. Muistan elävästi, miten luin 17-vuotiaana Woolfin Majakan (To the Lighthouse, 1927) ja lumouduin täydellisesti hänen tyylistään, siitä miten sanoilla voi tavoittaa tajunnan virran, sen kaiken mitä ohikiitävänä hetkenä tapahtuu mielessä, kerroksellisen ajan, muistojen, mielikuvien, suunnitelmien, assosiaatioiden soljumisen toisiinsa.

Olen aina kokenut puhuttelevana myös Woolfin tuotannosta välittyvän todellisuuskuvan ja taidekäsityksen. Hänen teoksissaan elämä on kaoottista, kuin pimeä meri, mutta kuin majakanvalo, joka hetken välähdyksessä luo jäsennyksen maailmaan, taide voi antaa todellisuudelle hahmon ja mielen, vaikka vain hetkellisen ja osittaisen. Taide on merkitsevän muodon etsimistä, ja kuten Woolfin Majakan Lili Briscoe ja Sellersin romaanissa Woolfin sisko Vanessa Bell toteavat, joskus yksi viiva voi onnistua luomaan ratkaisevan yhteyden asioiden välille.

Vanessan ja Virginian sisaruussuhteeseen keskittyvästä Susan Sellersin romaanista välittyy jokin samantapainen elämäntuntu, vaikka sitä ei pidä ryhtyä vertailemaan esimerkiksi kielen ja kerronnan osalta Woolfiin. Itse asiassa romaani reflektoi epäsuorasti kysymystä siitä, miten kukaan kuolevainen voi kirjoittaa kertomuksen kielellisesti niin ylivertaisesta Virginia Woolfista. Kertojaratkaisu on tietynlainen keino selvitä haasteesta. Vanessa puhuttelee sisartaan läpi eräänlaisena kirjeenä toimivan romaanin ja toteaa, että jos Virginia olisi elossa ja kertoisi tätä tarinaa, hän löytäisi juuri oikeat sanat: "Sinä olit se, joka tiesi kuinka kuvata tapahtuma niin että sen olemus paljastuisi. Minulla ei ole sinun lahjakkuuttasi. Jos olisit täällä, tietäisit kuinka tämä tarina pitää kertoa." (Vanessa & Virginia, 24.)

Oikeutus sille, että Vanessa kertoo tarinan, on se, että muuten se jäisi kertomatta. Vastaavasti Sellersin oikeutus kirjan kirjoittamiselle on se, että muuten Vanessa ja Virginian ainutlaatuisen sisarussuhteen tarina ei pääsisi suuren yleisön tietoisuuteen. Lisäksi romaani korostaa, että kunkin on löydettävä itselleen ominainen ilmaisun tapa.

Vanessa on kuvataiteilija, joka hahmottaa maailmaa visuaalisesti; Woolfin väline on kieli. Sellersin romaanissa nämä yhdistyvät. Vanessalla jonkin tilanteen tai tunnelman kuvaamisessa on lähtökohtana visuaalinen kuva, jonka sävyjä hän tarkastelee: "Luon mielikuvan tapahtumasta kuin se olisi maalaus" (13). Sitten hän lähtee vähitellen kehimään siitä kertomuksen fragmenttia. Samalla koko romaani on kuitenkin Vanessan sisäistä puhetta, sisarten jaettujen kokemusten ja muistojen sanallistamista.

Minua kiehtoi romaanissa erityisesti sen punaisena lankana kulkeva ajatus elämästä luomisena, jonka näytetään olevan pohjimmiltaan yhdessäluomista. Romaanissa elämä näyttäytyy yhtenä luomisen prosessina, jossa oman elämän jäsentäminen joksikin taideteoksen kaltaiseksi ja taiteen luominen ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa. Jossakin vaiheessa Vanessa oivaltaa, että voi maalata "kehysten ulkopuolella" ja alkaa maalata hahmoja ja abstrakteja kuvioita ympäri taloaan. Välillä hänestä kaikki tuntuu hajoavan ja muuttuvan merkityksettömäksi, mutta toisina hetkinä, usein Virginian kanssa jaettuina, palasista tuntuu rakentuvan taideteos: "Vähitellen elämäni palaset – juhlien sekasotku, lasten riisutut vaatteet, oma kerkeneräinen takkani – sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi." (135.)

Romaanissa luomisen näytetään koko ajan tapahtuvan yhdessä toisten kanssa, yhteydessä toisiin, sekä suhteessa aiempaan taiteeseen että suhteessa ympärillä oleviin ihmisiin – heiltä tukea etsien, heidän kanssaan kiistellen ja kilpaillen. Kun Vanessa lukee Majakan, hänen kokemansa tunteiden kirjo ulottuu alemmuudentunteesta ihailuun ja sen oivaltamiseen, että lukemisen kautta hän alkaa "nähdä vastaavanlaisia esteitä ja mahdollisuuksia" omassa taiteessaan (106).

Vanessa ja Virginia ovat keitä ovat sekä ihmisinä että taiteilijoina, koska heidän ympärillään on ne ihmiset jotka ovat. Taide nousee tästä elämänpiiristä, taiteilijoiden, intellektuellien, ystävien ja rakastajien joukosta (joka myös Bloomsburyn ryhmänä tunnetaan), niistä keskusteluista ja kohtaamisista joita heillä on; kokemukset ja oivallukset, jotka vievät heidän taidettaan eteenpäin, syntyvät tästä vuorovaikutuksesta.

Tämä teema sai meidät tänään keskustelussamme pohtimaan myös tapoja, joilla oma kirjoittamisemme syntyy vuoropuhelussa toisten kanssa. Esiin tuli myös taiteiden ja tieteiden välisen vuoropuhelun merkitys – ja tällaiseen vuoropuheluunhan myös keskustelumme itsessään pyrki.

Kaiken kaikkiaan Sellersin romaani on elegia sisarelle mutta viime kädessä myös laajemmin ihmisten väliselle yhteydelle  ja luovuudelle. Romaanin lopetuskappale kuuluu seuraavasti:

Otan pinosta seuraavan paperin. Kun viimeinenkin on päästetty irti, teen omistuksen. Tämä kertomus on sinulle. Kävelen hitaasti kotiin ja tulen puutarhaan takaportista. Silmäni osuu narsissien loimuun omenapuiden alla. Päätän tuoda maalaustelineeni ulos ja maalata sen sijaan ne. Katson eloisaa ja kouriintuntuvaa keltaista auringon valossa. Sinä olet oikeassa. Tärkeää on se, ettemme lakkaa luomasta. (244.)

Susan Sellers: Vanessa & Virginia. Suom. Soili Takkala. Helsinki: Into, 2013 (alkuteos 2008).

Olemassaolon ja kielen rajoilla

Lotta Kähkönen kirjoittaa:

Kathrin Schmidt (s. 1958) kuuluu Saksan nykykirjallisuuden eturivin kirjailijoihin. Itä-Saksassa syntynyt Schmidt debytoi runoilijana jo opiskeluaikoinaan. Päätös ryhtyä kokopäiväiseksi kirjailijaksi kypsyi 1980-luvun lopussa ja toteutui lopulta muurin murtumisen jälkeen. Ensimmäinen romaani Die Gunnar-Lennefsen-Expedition (1998) sai useita kirjallisuuspalkintoja. Schmidin romaaneja on kuvattu barokkimaisiksi ja kielellisesti vaikuttaviksi.

Varsinainen kaupallinen menestys tuli neljännen romaanin Et sinä kuole (Du Stirbst nicht, 2009) myötä. Omaelämänkerrallinen romaani kuvaa keski-ikäisen kirjailijan, Helene Wiesendahlin toipumista koomaan johtaneesta aneurysman puhkeamisesta. Schmidt sai itse aivoverenvuodon kesällä 2002. Omaelämänkerrallisuus herättää suuren yleisön uteliaisuuden, mutta Schmidtin tapauksessa uteliaisuus palkitsee monenlaiset lukijat. Kirjailija on kielellinen taituri, jolla on romaanikirjailijan mielikuvitus ja kyky rakentaa monitasoinen, lukijan otteessaan pitävä kertomus.

Olennainen osa Helenen toipumisprosessia on kielen, muistin ja minuuden uudelleen löytäminen. Kolmiyhteys kietoutuu erottamattomasti yhteen päähenkilön aistihavaintojen ja tuntemusten tasolla. Muistikuvien työstäminen ja kielen hapuilu on päähenkilölle kivuliasta, uuvuttavaa ja ylitsevuotavan emotionaalista, mutta samalla äärimmäisen palkitsevaa ja minuutta eheyttävää. Helenen kieli on tallella, mutta sen kytkeymät toimivat arvaamattomilla tavoilla. Myös muisti on solmussa. Hän tietää kuka on, mutta elämäntarinassa on aukkoja ja kronologia on sekaisin. Muistot ja kieli sekä niiden merkitys omassa elämäntarinassa palaavat vähitellen. Päähenkilö tietää prosessin välttämättömäksi olemassaololleen.

Et sinä kuole kerrotaan minämuodossa. Päähenkilön kokemus kerrotaan taitavasti: lukija todellakin pääsee Helenen ihon alle. Tämä tapahtuu huolellisilla yksityiskohdilla sekä kekseliään ja tiiviin ilmaisun avulla. Päähenkilön kielen hapuilu etenee voimakkaiden tuntemusten myötä. Jokainen ymmärtämättä jäänyt lause saa kielellisesti lahjakkaan Helenen epätoivon partaalle. Toisaalta toipuminen ja normaaliin elämään palaaminen pelottaa. Romaanin lopussa Helene alkaa kirjoittaa runoja ja tekstiä ystävänsä näytelmään. Sairaalasta kotiutumisen kynnyksellä hän muistaa hetken juuri ennen tajunnan menetystään sekä dialogin miehensä kanssa.

Romaani toimii siksi, että kieli ei ole vain kieltä. Romaani herättää tietoisuuden kielestä ja kertomisesta ruumiillisena kokemuksena ja olemassaoloamme rakentavana. Se toimii aistihavaintojen tasolla osoittaen tarkasti, miten kertomista ja kieltä ei voi erottaa tavastamme kokea asioita.

Lotta Kähkönen on turkulainen kirjallisuudentutkija ja toinen Café Voltairen Muistijälkiä-kirjan toimittajista.

Kääntäjän painajainen eli kirjailijan ja lukijan tasaveroisuudesta

Arto Rintala kirjoittaa:

Niin paljon kuin olen pitänytkin Milan Kunderan (s. 1929) romaaneista, hänen mielipiteensä kääntämisestä ovat lyhytnäköisyydessään tyrmääviä. Kunderan vaatimukset kääntäjiä, ammattimaisia tekstin tulkitsijoita, kohtaan nousevat sellaisiin sfääreihin, että voidaan jo kysyä, vastaako mikään minkä amatööritulkitsijana olen ymmärtävinäni, sitä mitä Kundera haluaa niin kiivaasti kirjoistaan luettavan?

En syytä ahdistuksestani suomentajaa vaan kirjailijaa. Kundera pyrkii näköjään harjoittamaan ehdotonta auktoriteettia paitsi tekstinsä välittämisessä hänelle tuntemattomiin kieliin, myös sen tulkinnassa. Kääntäjä on lukija, mutta toisin kuin useimmat, hän on jatkuvasti vastuussa sekä tekijän intentioille että omankieliselleen vastaanottavalle yleisölle, aina parhaan ymmärryksensä mukaan. Tämä vaatii loputonta tasapainoilua ymmärtämisen ja selittämisen välillä, eikä Kunderan komentelusta siinä ainakaan avuksi liene. Esseekokoelmassaan Petetyt testamentit (Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt) Kundera luettelee nipun sääntöjä, jotka ovat omiaan sementoimaan merkitykset ainakin näennäisesti paikoilleen ja estämään ”liiallisia” tulkinnan mahdollisuuksia. Voiko tällainen edes olla mahdollista, kun kyse on kirjallisuudesta? Ja jos kääntäjä on tulkitsijana näin kahlittu, mitä Kundera sitten ajattelee lukijoistaan?

Onhan näitä muuallakin kuultu; ”täsmälleen” alkutekstiä vastaavat virkerakenteet ja välimerkittäminen, synonyymien pannaan julistaminen... Pitkän päälle se vain on yksinkertaisesti mahdotonta, ja on varsin outoa että sitä pitää vielä erikseen selittää. Ei ole tarpeen mennä keskusteluihin mistään saarikoskelaisesta suomentamisesta, sillä liukumaa tapahtuu jo hyvin vaatimattomalla tasolla ja sitä Kundera tuntuu kammoavan.

Jokainen kääntäjä ymmärtää, että kielijärjestelmät (edes yksityiset) eivät vastaa täydellisesti ja jäännöksettömästi toisiaan kuten suureet = -merkin oikealla ja vasemmalla puolella. Itse asiassa se on eräs ensimmäisistä asioista, jotka jo pikkulapsi oppii saadessaan kiinni äidinkielestään; ajatus siitä, että opittu sana tarkoittaisi kaikkine mahdollisine vivahteineen ja mielleyhtymineen samaa vauvalle itselleen ja vanhemmalle, on pakostakin hylättävä jo kehityksen alkuvuosina atavistisena fantasiana. Meille jää ainoastaan likimääräisyys ja toive toisen ihmisen tavoittamisesta; henkilö, joka kykenee tähän suhteellisen hyvin kielen avulla, saattaa usein päätyä juuri kirjailijaksi.

Milan Kundera ei huomaa, ettei koko maailma puhu ”hänen” kieltään, vaikka hän on itsekin kirjoituskieltä vaihdettuaan tuottanut selvästi aiempaa vaatimattomampia teoksia. Sen luulisi herättävän ajatuksia puhtaiden siirtymien mahdollisuuksista eri kielijärjestelmien välillä - ja Kunderan omasta kyvystä mestaroida äidinkielensä ulkopuolella.

Vaikuttaa siltä, että Kundera on Testamentteja kirjoittaessaan kriisiytynyt pahan kerran, kenties saatuaan kuulla tuotannostaan liian pitkälle meneviä tulkintoja. Siitä huolimatta koen hänen menneen liian pitkälle kieltäessään käytännössä kirjallisuudelta sen kollektiivisen luonteen. Ainakin omasta mielestäni kirjallisuus on ja tulee aina olemaankin lukuisten ihmisten keskenään rakentama, jatkuva prosessi. Siihen ei luojan kiitos mahdu mitään 1800-lukulaisten määritelmien erehtymättömiä goetheaanisia neroja, joiden papereihin jättämät kahvitahratkin on toistettava uskollisesti.

Usein on sanottu, että romaani – taidemuoto jota Kundera itse on syvällisesti ja laajasti pohtinut – on epäonnistumisen taidetta. Tämä voidaan käsittää myös niin, että siinä missä kirjailija on pakotettu instrumenttinsa epätarkkuuden vuoksi aina jossain määrin epäonnistumaan, lukija kerää levinneet palikat ja rakentaa niistä oman taideteoksensa. Vasta silloin teos alkaa elää, vaikka kirjoittaja joutuukin palkakseen sietämään ikuista vaaran mahdollisuutta: liiallista väärintulkintaa.

Tulkinnan tiellä meillä ei ole suuntaviittoinamme muuta kuin historiallinen ja kulttuurillinen taustatieto teoksen ympäriltä ja se paljon puhuttu ”maalaisjärki”, joka ainakin toivon mukaan estää useimpia tulkitsemasta esimerkiksi José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumia (1991) 'syvästi uskonnollisena teoksena', kuten eräs lukeneesta menevä, lahkonsa silmälasit päähän sementoinut ja Keltaisen Kirjaston auktoriteettia kumartava henkilö kerran minulle esitti.

Joskus taustatieto tai maalaisjärkikään ei riitä. Loisteliaimpia esimerkkejä tästä lienee miljoonia ihmisiä puhutellut Franz Kafka, jonka vaikuttimet ja intentiot ovat jälkipolville suurelta osin täysin tuntemattomat – mutta tässä tapauksessa nimenomaan tuosta mysteeristä on osaltaan tullut se käyttövoima, jonka avulla Kafkan teokset elävät ja voivat hyvin vuosikymmenestä toiseen.

Kundera itse kirjoittaa Testamenteissaan Kafkasta laveasti ja pitkään, yrittäen oikeuttaa kirjailijan diktatorista valtaa yli tulkitsijoiden – hän muun muassa valittaa, miten kustantajat ovat tuhonneet Kafkan ominaislaadun, koska hänen teoksiaan ei koskaan ole painettu kapitaaleilla. Tällaisen toiveen Kafka on Kunderan mukaan joskus heittänyt ilmaan. (Emme tosin tunne lausahduksen kontekstia.) Toisaalta Kundera puolustelee Kafkan teosten julkaisua vaikka se olikin vastoin hänen viimeistä toivomustaan. Ehkäpä Kafkan aikoma taideteos olikin täydellinen unohdus ja tyhjyys, kukapa tietää? Yhden miehen taideteoksen sijaan saimme kuitenkin uuden tavan ymmärtää maailmaa, ja pakostakin se tuntuu arvokkaammalta.

Mitä tulee Kunderaan, en kiistä postmodernistien tavoin kirjailijan oikeuksia tekstiinsä ja oikeutta vaikuttaa sen tulkintoihin, mutta en myöskään hyväksy tekijän pakkoneuroottisen rigidisti harjoittamaa ”yksinoikeutta” teokseensa, sillä silloin sillä ei oikeastaan ole enää arvoa kenellekään muulle. Tämän toivoisi Kunderankin ymmärtävän.

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.