Kapinallinen diagnostikko

Kuvalähde: Kirjailijan arkisto.

Runoilija Lev Rubinštein palkittiin Moskovassa 700.000 ruplan arvoisella NOS-kirjallisuuspalkinnolla.

Tomi Huttunen kirjoittaa:

Neuvostokirjallisuuden tympeää muotokieltä aikanaan vastustaneen moskovalaisen konseptualismin perustajiin kuulunut Lev Rubinštein ei ole tottunut menestykseen kotimaassaan.

Rubinštein (s. 1947) loi kokeellisen taiteensa metodit 1970-luvulla, jolloin hän ei voinut kuvitellakaan saavansa tekstejään julki. Kirjastonhoitajana hän keksi kirjoittaa kuulemaansa, lukemaansa, näkemäänsä tai kuvittelemaansa lyhyiksi teksteiksi kirjastokorteille. Näitä tekstejä ei ollut tarkoituskaan julkaista – käsintehdyistä korttipakoista vain tuli osa Rubinšteinin performanssia.

Moskovalaiset konseptualistit loivat venäläistä vastinetta Marcel Duchampin käsitetaiteelle ja Andy Warholin poptaiteelle. Jotkut heistä hyökkäsivät vihaisesti neuvostokielen ja neuvostojärjestelmän kimppuun, mutta Rubinštein kulki omaa tietään. Hänelle ongelmat olivat kielen rakenteessa ja runouden vakiintuneissa muodoissa. Siksi hän halusi kierrättää niitä arkipuheessa. Hän muun muassa räätälöi kadulla kuulemiaan repliikkejä nelipolviseen jambiin, venäläisen kirjallisuuden klassiseen mittaan.

Metodi alkoi muuttua ja monipuolistua, kun Rubinštein sai tekstejään julki 1980-luvun lopulla. Suomeksi häntä julkaistiin ensi kerran venäläisen avantgarderunouden antologiassa Päämäärä vie meitä ympyrää (1989). Nykyisin Rubinštein tunnetaan Venäjällä paitsi entisenä underground-runoilijana, myös esseistään ja kolumneistaan, joissa hän on ravistellut Medvedevin ja Putinin kulttuuripolitiikkaa sekä sen nuoleskelijoita ja syyttänyt Venäjää kulttuurihistoriallisesta muistinmenetyksestä.

Rubinštein on ollut aktiivisimpia kirjailijoita opposition riveissä ja oli toukokuussa 2012 organisoimassa niin kutsuttua kirjailijoiden lempeää marssia. Sen tarkoituksena oli tarkistaa, voiko venäläinen kirjailija kävellä rauhassa Moskovan keskustassa tulematta pidätetyksi. Taustalla olivat toukokuun 7. päivän tapahtumat – presidentti Putinin nimityspäivänä Moskovassa pidätettiin mellakoiden pelosta varotoimenpiteenä 120 ihmistä, heidän joukossaan runoilija Rubinštein.

Vuonna 2008 Rubinšteinilta ilmestyi fragmenttiromaani Duhi vremeni (Ajan hajusteet). Siinä hän kirjoitti venäläisestä älymystöstä – ja samalla itsestään: ”Hän ei ole oppositiossa eikä valtion apologeetti. Hän on sen tervejärkinen kriitikko ja ironinen kommentaattori. Hän on virallisesti tunnustettu riippumattoman näkökulman edustaja. Hän on diagnostikko.”

Rubinšteinin toistaiseksi viimeinen korttipakka Tässä olen minä (1995) näyttää kirjalliselta valokuvakansiolta, mutta on lopulta häikäisevä postmoderni leikki, joka yllättää, huijaa, lupaa ja lunastaa. Autenttisessa asussa Rubinšteinin tekstejä ei ole muilla kielillä juuri ilmestynyt, mutta kustantamo Nastamuumio otti vuonna 2010 tietoisen riskin ja julkaisi Rubinšteinin teoksen korttipakkana suomeksi.

Kirjallisuuspalkintoja Rubinštein ei ole juuri haalinut. Palkintojuryt eivät ole yleensä pystyneet määrittämään, pitäisikö hänen tekstinsä lukea runouteen, proosaan, näytelmiin vai esseistiikkaan. Tähän hän on kunnon avantgardistina pyrkinytkin – pakenemaan määritelmiä. Nyt moskovalainen Prohorov-säätiö on ansaitusti palkinnut Rubinšteinin työtä arvostetulla NOS (Nenä) -palkinnolla, jonka suuruus on 700.000 ruplaa. Palkinnon Rubinštein sai ennen kaikkea esseekokoelmastaan Znaki vnimanija (Varoitusmerkkejä), joka ilmestyi vuonna 2012.



Tässä olen minä. Nastamuumio 2010.

SERGEI DOVLATOV - HIENO UUSI TUTTAVUUS

Päivi Kosonen kirjoittaa:


Idiootti-niminen kustantamo on tehnyt itsensä näkyväksi julkaisemalla venäläiseltä emigranttikirjailijalta Sergei Dovlatovilta (1941–1990) kaksi hienoa suomennosta. Toinen on nimeltään Meikäläiset, toinen Matkalaukku. Molemmat ovat kertomuskokoelmia, ja ne on alunperin julkaistu vuonna 1983, lännessä kertoo takakansi. Pauli Tapio on suomentanut kokoelmat.

Venäjän kirjallisuuden asiantuntijoille Sergei Dovlatov ei varmaankaan ole uusi nimi. Itse en kuulu tähän joukkoon, vaan olen ehtinyt vain hyvin satunnaisesti jonkun suosittelemana seuraamaan uudempaa, sanotaan 1980-luvun jälkeistä venäläistä kirjallisuutta. Dovlatovkin tulivat vastaan juuri näin. Ystävä suositteli. Valitsimme kirjat lukupiiriin. Sitten kuuluikin jo kustantajalta painos olleen lopussa.

Mikä Dovlatovissa vetää? Ensinnäkin tyyli ja kerrontatapa tuntuu jatkavan luontevalla tavalla venäläisen kirjallisuuden historiaa, itse kun olen jäänyt joko niihin paljon parjattuihin ”suuriin mestareihin” – Dostojevskiin, Tolstoihin, Tsehoviin – tai sitten päässyt kronologiassa vain hivenen pitemmälle, Harmsin absurdeihin kertomuksiin, johonkin Ahmatovan ”Kuudenteen elegiaan”. Mutta Dovlatov kirjoittaa näiden jälkeen, luo umpeen aron, tytön ja pojan ja traktorin muotoista aukkoa omassa kielellisessä ja kirjallisuushistoriallisessa sivistymättömyydessäni. Tulee tunne, että Dovlatovin Neuvostopäivityksen jälkeen voisi lukea jotain aivan uutta venäläistä – muutakin kuin uusia venäläisiä dekkareita, jotka kyllä nekin ovat hyviä.

Dovlatovin vetonaula on myös hänen pistämätön realisminsa ja kertomisen taitonsa. Hän kirjoittaa havumetsävyöhykkeen leveyspiireille ominaista venäläis-suomalais-virolaista absurdia realismia, joka varmaan Yhdysvalloissa on aikoinaan tulkittu fantastiseksi tarinankerronnan taidoksi. Toisaalta Dovlatov tuntuu vain panevan asioita muistiin, luovan pienieleisen lakonisen lauseen. Juopottelu ja vodka muodostavat kerronnan johtomotiivit. Syntyvät draamat ja tunteen liekit tukahdutetaan nopeasti. Elämä on hullua. Mikään ponnistelu ei kannata. Voi silti onnistua. Sattumoisin. Ehkä. Kuka tietää. Katellaan.

Verraton on Dovlatovin kertojan antropologinen silmä. Hän huomaa sävyt ja piirteet, yksityiskohdat, piirtelee varmoin käsin meille tuttuja luonnekuvia. Otetaan vaikka Meikäläisissä esitetty isoisoisä Moisei, joka leikkaa polakkaa pitkittäin eikä poikittain, juo vodkaa maitolasista ja niin edelleen. Tällaisia verrattoman hassuja ja hyvän ruokahalun omaavia poikia on meillä Suomessakin paljon – eikä ole ihme, että heillä on EU-Suomen rakennekyntisten naisten kanssa ilmeistä epäsopivuutta.

Tai Meikäläisten Borja, jota kertoja luonnehtii ”tiedostamattomaksi, alkuvoimaiseksi eksistentialistiksi”, joka ”kykeni toimimaan vain äärimmäisissä tilanteissa”, ”luomaan uraa vain vankilassa”, ”taistelemaan elämästään vain seistessään kuilun partaalla”. Hyvä Jumala, ajattelin Dovlatovia lukiessani, tässähän on suomalaisten nykyhullujen – kaiken maailman duudsoneiden ja tundraa kiertävien nykytoimittajien – kuva. Ja sitten tulin ajatelleeksi, kuinka paljon samaa hulluutta on myös itsessäni... Mutta ei nyt siitä sen enempää.

Sanalla sanoen Dovlatov luo näillä teoksillaan oman tekijän leimansa ja jälkensä, kirjoittaa itsensä traagisella huumorilla osaksi venäläisen kirjallisuuden hullua historiaa. Hänen kirjailijaksi tulemisensa etapit on kirjoitettu Meikäläisiin ja Matkalaukkuun joilla hän ansaitsee paikkansa kirjallisessa kaanonissani. Häntä ei aivan helposti unohdakaan. Kertomuksiin tekee mieli palata. Niiden tuttuun hulluuteen:

Lukekaa vaikka. Kirjailijan omakuva itsestään:

Syön mitä sattuu. Leikkaan hiukseni, kun lakkaan näyttämästä ihmiseltä. Ajan ne sitä paitsi heti siiliksi, jotta ei taas kolmeen kuukauteen tarvitsisi vaivautua. / Olen sanalla sanoen haluton poistumaan kotoa. Toivon, että minut jätettäisiin rauhaan.... (Matkalaukku, Popliinipaita, 105.)

Ensin ajattelin että no vot, lainaus sopii suomalaisiin miehiin. Sitten älysin katsahtaa peiliin. Tuollainenhan itsekin olen enimmän aikaa. Meikäläiset? Karjalaisten perilliset? Neuvostoajan kasvattamat?

Eiköhän tämä riitä tästä. Turha editoida. Koha hänes on.