PROFESSORIPOOLI: Voltairen Candide

Voltaire: Candide (1759). Suom. J. A. Hollo. Helsinki: Tammi 1973 (3. p.).

Liisa Steinby kirjoittaa:

Suomentaja J. A. Hollo kutsuu esipuheessaan Voltairen Candidea pienoisromaaniksi (tarkemmin sanoen ”pikkuromaaniksi”). Kirjallisuushistoriallisesti osuvampi nimitys voisi olla valistusajan satiirinen proosakertomus. Candide on nimittäin kaukana siitä, mitä olemme tottuneet odottamaan romaanilta: henkilöhahmoja, joihin voisimme samaistua, ja fiktiivistä maailmaa, johon voisimme eläytyä. Samaistuminen ja eläytyminen eivät olleet tässä Voltairen tavoitteita vaan pikemminkin satiiri, jolla lukijaa hauskutetaan, ja samalla tarinan tapahtumien esittäminen tähtää tietyn filosofisen näkemyksen kumoamiseen. Tämä näkemys on Leibnizin oppi siitä, miten maailmamme on välttämättä paras mahdollinen, koska Jumala, kaikkivoipa ja hyvä, on valinnut sen kaikkien loogisesti mahdollisten maailmojen joukosta. Valistuksen aikakaudella vallinneen klassisen kirjallisuuskäsityksen mukaisesti kirjailija lähtee tietystä yleisestä ideasta, jonka kuvitukseksi ja todistukseksi hän esittää fiktiivisen kertomuksensa. Näin hän toteuttaa vaatimukset lukijan ”huvittamisesta” ja samalla hänen opettamisestaan kiinnostavan ja hauskan kertomuksen kautta. Tyypillistä valistusajattelua tässä on ihmisten järjettömyyden, suvaitsemattomuuden, omanvoitonpyynnin ja julmuuden esittäminen satiiris-kriittisestä perspektiivistä.

Päähenkilön, saksalaisen aatelismiehen Candiden kotiopettaja Pangloss julistaa Leibnizin oppia. Päähenkilön ja sivuhenkilöiden kokemukset osoittavat kuitenkin päinvastaista: maailma on mieletön ja ihmisen onnellisuuspyrinnöt turhiksi tekevä. Voltairen satiirin iskevyys tulee siitä, että hänen kritiikin kohteensa ei ole pelkästään ihmisluonto yleensä – ihmisen järjettömyys, ahneus, irstaus ja julmuus – vaan hän kytkee kritiikkinsä oman aikansa todellisuuden ilmiöihin ja instituutioihin. Kytkentä tapahtuu tietenkin satiiristen pelkistysten ja kärjistysten ja nimeämisen eikä lavean realistisen kuvauksen kautta. Tämä oman ajan todellisuuteen ankkuroiminen, vaikkakin satiirikon kevyellä kädellä, on yksi piirre, joka erottaa Candiden barokkiromaanista tai -romanssista, jonka tapahtumakaavaa se periaatteessa noudattaa. Barokkiromaanin jo myöhäisantiikista periytyvän kaavan mukaan teoksen alussa ylhäisöön kuuluva rakastavainen pari joutuu erotetuksi toisistaan, ja kumpikin joutuu kokemaan monenlaisia – stereotyyppisiä – vastuksia ja seikkailuja, kuten valtaistuimen menettämisen, merihätään ja merirosvojen vangiksi joutumisen, orjaksi myymisen, vastenmielisen kosijan ahdistelemaksi joutumisen, sotia ja taisteluita, uhkan joutua poltetuksi roviolla. Sekä sankari että sankaritar selviävät kuitenkin kaikista näistä koettelemuksista hyveensä ja uskollisuutensa säilyttäen, pääsevät lopulta entiseen asemaansa ja saavat toisensa. Onnellisessa lopussa hyve on saanut palkkionsa ja pahat ovat saaneet palkkansa, ja välissä olevat onnettomuudet ovat pääparin kannalta katsoen menneet ohi jälkiä jättämättä. Candide tulvii samantapaisia onnettomuuksia kuin barokkiromaani: sodat, taistelut, roviolla polttamiset, teloittamiset, raiskaukset, merirosvot, omaisuuden ja aseman menetykset seuraavat toisiaan. Nyt ei kuitenkaan ole kysymys abstraktista hyveellisten ja paheellisten välisestä kamppailusta, vaan ihmisten mielettömyydet ja julmuudet kytketään aikalaistodellisuuteen, joka näytetään satiirisessa valossa. Esimerkiksi rakastavaisten alussa tapahtuva ero motivoidaan aateliskalenterista käsin. Candidesta sanotaan, että hän oli saksalaisen paronin sisaren ja lähiseudun aatelismiehen avioton lapsi, koska vanhemmat eivät olleet voineet solmia avioliittoa arvoasemiensa erilaisuuden vuoksi: mies ”ei ollut voinut todistaa aateluuttansa kauemmaksi kuin seitsemänteenkymmenenteen ensimmäiseen polveen”. Tämän takia Candide karkotetaan kotoaan hänen suudeltuaan paronin tytärtä Kunigundea. Tästä alkavat kummankin osapuolen seikkailut, kertomuksen päälinjan seuratessa Candidea.

Candide joutuu kokemaan sodan mielettömyyden ja julmuuden ensin eurooppalaisena ja sitten muhamettilaisena versiona, jossa on kysymys emiirin 50 pojan välisestä 50-kertaisesta sisällissodasta. Uskonkiihko sekä erityisesti katolisen kirkon turmeltuneisuus tulee esille useissa eri muodoissa: espanjalaisessa inkvisitiossa, paavin antikristukseksi julistavien saarnaajien kiihkomielisyydessä, paavin tyttären [!] lähes kuninkaallisessa asemassa, jesuiittahallinnon julmuuksissa. Kuvataan sukupuolitautien tuomista Uudesta Maailmasta Eurooppaan ja niiden leviämistä munkeilta prostituoiduille, näiltä aatelisille jne. Maailmanjärjestyksestä vastaavaa Jumalaa syytetään suoraan kohdassa, jossa Candide osuu Lissaboniin juuri silloin, kun maajäristys tuhoaa suurimman osan kaupunkia ja kymmeniä tuhansia ihmisiä kuolee. Pilkan kohteeksi joutuvat paitsi saksalaiset aatelisköyhimykset myös Pariisin seurapiirit, kirjalliset ja teatteripiirit mukaan lukien. Mutta myöskään ”villikansoille” ei anneta Rousseaun esittämää jalouden leimaa: Voltairen Etelä-Amerikkaan sijoittavat villit pitävät paviaaneja rakastajinaan, ja Candide ja hänen kumppaninsa säästyvät näiden kannibaalien ateriaksi joutumiselta vain, kun he saavat nämä vakuuttumaan siitä, että eivät ole jesuiittoja vaan päinvastoin jesuiittojen tappajia. Palattuaan Eurooppaan Candide kohtaa joukon eurooppalaisia kruununsa menettäneitä hallitsijoita, ja kun hän lopulta asettuu asumaan Konstantinopolin liepeille, hän joutuu näkemään, miten heikosti pää lepää turkkilaisten imperiumissa korkeissa asemissa olevien harteilla.

Candide saa lopulta Kunigundensa, mutta tarinan päätös ei ole sellainen kuin barokkiromaanissa eikä sellainen kuin sen tulisi olla parhaassa mahdollisessa maailmassa. Candide on tullut pahoinpidellyksi moneen kertaan sekä joutunut petkutetuksi niin, että hänen Uudesta Maailmasta tuomansa suuret rikkaudet ovat kadonneet ja hänelle on jäänyt lopulta vain taloröttelö puutarhoineen. Nimestään huolimatta – joka viittaa ironisesti barokkiromaaniin – hän on menettänyt omankin viattomuutensa: hän on paitsi ollut uskoton Kunigundelle myös tappanut. Kunigunde, toisin kuin barokkiromaanin sankarittaret, on paitsi pahoinpidelty myös raiskattu lukemattomia kertoja. Mikä pahinta, hän on menettänyt kauneutensa: hänestä on tullut ruma ja pahansisuinen. Tälle Voltaire ei vaivaudu esittämään mitään selitystä, vaikka sellainen olisi ollut helposti löydettävissä, puhutaanhan teoksessa esimerkiksi rutosta ja rampauttavasta kupasta. Voltaire ikään kuin lopussa myöntää suoraan, että kysymys on konventiosta ja sen tahallisesta rikkomisesta eikä mistään realistisesta kuvauksesta. Candide solmii lopulta vain vastentahtoisesti avioliiton kauneutensa menettäneen ja pahansisuisen Kunigunden kanssa. Eikä hän enää voi uskoa, että kysymyksessä olisi paras mahdollinen maailma. Hollo esittää esipuheen lopuksi, että Voltaire ei kuitenkaan päädy pessimismiin, koska romaanin päättävä Candiden vastaus Panglossin todisteluketjuun, että tämä maailma on kokemustemme perusteellakin kuitenkin se paras mahdollinen, tarjoaa jotakin muuta kuin pessimismiä: ”Hyvin sanottu, vastasi Candide, – mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme.” Puutarhan viljely ei kuitenkaan ole mikään sovitteluratkaisu Leibnizin optimismin ja kokemusten perusteella tarjolla olevan pessimismin välillä, vaan se resignaatiota koko kysymyksen suhteen. ”Hyvin sanottu” tarkoittaa oikeastaan ”Puhu mitä puhut”; vain sillä on merkitystä, mihin oikeasti pystymme vaikuttamaan. Ja se, mitä voimme saavuttaa, on paljon vähempi kuin unelmien täyttymys.

Voltairen pessimismin rajallisuus Candidessa tulee esille muualla kuin lopun ”puutarhafilosofiassa”. Se tulee esille siinä, että julistaessaan sodan, uskonkiihkon ja ihmisten turhamaisuuden, ahneuden ja julmuuden järjettömiksi hän ei ota näitä vitsauksia asioiden luontoon välttämättä kuuluvina ja siten väistämättöminä vaan jonakin, mistä voisi päästä ja tulisi päästä eroon. Satiirissa on kaikessa kitkeryydessään aina optimismin itu: se edellyttää, että lukijat voivat todellakin nähdä kuvatut asiat niin järjenvastaisina ja ihmisarvolle sopivina kuin tekijä on ne esittänyt.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Huckleberry Finnin seikkailut: Yhteiskunta pilapeilissä

KUUKAUDEN KLASSIKKO
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (suom. Yrjö Kivimies, WSOY 1927; Jarkko Laine, Otava 1972)

Bo Pettersson kirjoittaa:

Ernest Hemingwayn mukaan kaikki moderni amerikkalainen kirjallisuus on lähtöisin Mark Twainin romaanista Huckleberry Finnin seikkailut (1884). Tästä voi olla monta mieltä, mutta maanmainio teos se kyllä on. Kirja kertoo neljätoistavuotiaasta pojasta Huck, joka auttaa aikuista orjaa Jimiä pakenemaan, sillä hänet aiotaan myydä, mikä erottaisi hänet perheestään. Kulkiessaan omatekoisella lautallaan Mississippi-joen virran mukana he kokevat jos minkälaisia seikkaluja. Eikö se siis vain ole ns. poikakirja Huckin elämänvaiheista Etelävaltioissa 1800-luvun alkupuolella? Sitäkin se on, mutta paljon muuta.

Olennaista on, että päähenkilö on köyhä, valkoinen poika, jonka epäluotettavan kerronnan kautta lukija näkee koko yhteiskunnan kirjon. Huck on sekä naiivi että maailmaa nähnyt, räävittömän holtiton pojankloppi ja katujen kasvatti, jolla on sydän kohdallaan. Kun kaikki nähdään hänen kauttaan, lukijan täytyy itse muodostaa kuva siitä, kuinka uskottava Huck milloinkin on kuvaillessaan syvää etelää ennen sisällissotaa.

Romaanin keskeisin teema on orjuus, ja sen tulkinnasta on pitkään väännetty peistä kirjallisuuskritiikissä. Onko Huck rasisti tai vielä pahempaa, onko Twain itse rotusorron puolustaja? Itse olen sitä mieltä, että Twain kuvaa silloista rasistista ajattelua, jota on Huckiinkin iskostettu, mutta kun tämä auttaa Jimiä pakenemaan ja on ystävänsä takia jopa valmis menemään helvettiin, mielestäni Twainin satiiri on ilmeistä – olkoonkin, että myös Huckin ajatusmaailmaa värittää rotusyrjintä.

Motiiveja ja lajeja
Muut motiivit nähdään vastakkainasettelun kautta: yksilön vapaus – yhteiskunnan paineet; ulkonäkö – todellisuus; sivistys – sydämen sivistys; luokkajako – demokratia; maaseutu – kaupunki; viattomuus – tieto; murteet ja puhekieli – yleiskieli. Motiivit limittyvät, ja jokaista henkilöä täytyy tulkita erikseen, sillä he voivat puhua eri tavalla eri tilanteessa. Yleiskieli ei ole Huckin käänteisessä maailmassa aina merkki huonosta moraalista tai huijauksesta (vaikka niin usein on väitetty), vaan hyväntahtoinen tuomari Thatcher ja välillä kiltit Wilks-tytötkin puhuvat myös sitä.

Huckin ja Jimin seikkailujen kautta Twain ehtii myös parodioida eri lajeja ja kirjallisuuden klassikoita: seikkailuromaania, salapoliisiromaania, romanttista runoa, Gulliverin matkoja, Hamletia ja Romeo ja Juuliaa, Monte-Christon kreiviä ja kristillistä saarnaa. Kaikki lajiparodiat toimivat osana juonta ja syventävät näin olennaisinta aiheistoa: mikä tekee ihmisestä inhimillisen ja kuinka vapaa hän on tekemään omia päätöksiä? Eräänlaisena kehyksenä seikkailuille on alun ja lopun keskustelu siitä, kuinka itse kirjallisuus – tässä tapauksessa seikkailukertomukset – voivat muovata todellisuutta. Huckin ystävä Tom Sawyer, tuttu jo Twainin aikaisemmasta kirjasta Tom Sawyerin seikkailut, pyrkii saamaan oman ja kaverinsa elämät seikkailukertomuksen muotoon. Lopun venytetty Jimin vapauttamista käsittelevä osio on usein – ja syystäkin – kritisoitu. Muutenkin kirja on aika löyhästi rakennettu, mutta niin ovat useat Dostojevskin parhaista romaaneista. Twainin lukija kulkee kerronnan virran mukana nähdessään maailman Huckin silmin, ja samalla maisemat ja henkilöt, niin hyvät kuin pahat, heräävät eloon.

Kirjan suomennoksista ja laitoksista
Suomeksi Huckleberryn Finnin seikkailut on useita kertoja käännetty. Näistä käännöksistä suosituimmat ovat Yrjö Kivimiehen (1927) ja Jarkko Laineen (1972) versiot monine painoksineen. Tällaiselta Huck kuulostaa ensimmäisessä lauseessa: ”Te ette tiedä minusta mitään, ellette ole lukenut kirjaa, jonka nimi on Tom Sawyerin seikkailut; mutta mitäpä siitä” (Kivimies) tai ”Te ette tunnekaan mua, ellette ole lukenut yhtä kirjaa, jonka nimi on ’Tom Sawyerin seikkailut’, vaan ei se mitään” (Laine). Itse olen sitä mieltä, että Laineen puheenomaisuus toimii paremmin. Lainea osin kritisoitiin siitä, että Jim puhuu Turun lounaismurretta, mutta sekin mielestäni istuu varsin hyvin: ” – Kuulkas ny! Kuka siäl on? Pahus viäköön, jollen mää jotaan kuullu.” Kivimiehen ”hoono soomi” on haettua ja voi tänä päivänä kuulostaa jopa rasistiselta: ”Sano, kuka te ole? Missä te ole? Koira viekön, jos minä ei kuulla melske.”

Vielä sana kirjan laitoksesta: molemmat käännökset jättävät pois osan Twainin parateksteistä, eli tekstiä ja valokuvan, jotka edeltävät ensimmäistä lukua. Näin kirjailijan satiiriset silmäniskut eivät tule suomalaisen lukijan tietoon. Vielä ikävämpää on, että E. W. Kemblen 174 tunnelmaa korostavaa piirrosta on jätetty pois. Kun noin joka toisella sivulla on piirros, on selvää, että kuvitus on olennainen osa teosta. Esimerkiksi viimeinen piirros näyttää Huckin henkilön pähkinänkuoressa: hän vilkuttaa hatullaan, virnistää hävyttömän iloisesti ja pitää toista kättään sydämellään. Sen kuvatekstiä käytetään kuitenkin itse romaanin loppukaneettina: ”Loppu // Kunnioittavasti / Huck Finn” (Laine; Kivimies jättää pois sanan ”Loppu”). Näin kirja loppuu useimmissa laitoksissa englanniksikin (ks. esim. Penguinin laitos). On perin merkillistä, etteivät useimmat lukijat tänä klassikkoteosten editoinnin ja sarjakuvaromaanien aikana vieläkään saa lukea romaania siinä muodossa kuin Twain sen tarkoitti, ei suomeksi eikä englanniksi.

Bo Pettersson on Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa.

PROFESSORIPOOLI: Roomalainen ”henkien taistelu”: Petroniuksen Satyricon

Kuukauden klassikko:
Petronius Arbiter, Satyricon. Kääntänyt ja selityksillä ja jälkisanalla varustanut Pekka Tuomisto. Tammi, 2003.

Hannu K. Riikonen kirjoittaa:

Roomalainen Gaius Petronius (Petronius Arbiter, n. 20-66) tunnetaan henkilönä vain siitä kuvauksesta, jonka Tacitus on esittänyt historiateoksessaan Annales (suom.). Sen mukaan kyseessä oli tehokkaasti toiminut virkamies, joka sittemmin oli antautunut ”paheelliseen tai paheita jäljittelevään elämäntyyliinsä ja oli päässyt Neron lähimpien ystävien joukkoon”. Itsemurhastaankin Petronius oli Tacituksen kuvauksen perusteella järjestänyt erikoisen näytelmän.

Tacitus ei puhu mitään Petroniuksen kirjallisesta toiminnasta. Jälkimaailmakaan ei ole saanut Petroniuksen alun perin poikkeuksellisen laajaa teosta Satyricon (Satyyrikertomuksia) kokonaisuudessaan luettavakseen, ainoastaan fragmentteja, joiden perusteella romaanin juoni voidaan kuitenkin hahmottaa. Vaikka teosta voidaan kutsua romaaniksi, se antiikin luokitusten mukaan oli ns. menippolainen satiiri, jossa yhdistettiin proosaa ja runomittaisia jaksoja. Kyseessä on myös pikareskityyppinen teos, joka kertoo kolmen kaveruksen, Encolpiuksen, Ascyltoksen ja Gitonin, seikkailuista ensin mainitun kertomana. Mukana on myös joukko muita henkilöitä, kuten Troijan valloitus- ja Kansalaissota-aiheisia eepoksiaan tyrkyttävä runoilija Eumolpus; hän vuodattaa runojaan ”kuin suunnaton sanojen suihkulähde”.

Satyriconin tapahtumapaikkoja ovat esimerkiksi reetorikoulu, ilotalo, majatalo, tori ja taidenäyttely. Välillä ollaan nousukas Trimalchion pidoissa, joka muodostaa laajimman säilyneen jakson, välillä tehdään laivamatka, jonka kuluessa kuullaan tarina makaaberi tarina Efesoksen leskestä (ns. miletolainen kertomus, jollaiset olivat suosittuja) ja joka päättyy haaksirikkoon. Säilyneiden jaksojen loppuosat sijoittuvat Krotonin kaupunkiin ja niissä kerrotaan muun muassa perinnönmetsästäjistä, jotka ovat valmiit jopa kannibalismiin, kun testamentti määrää syömään vainajan ruumiin.

Petroniuksen teoksesta muodostuu ihmisten kaikenlaisten paheitten, naurettavuuksien, mauttomuuksien ja turhamaisuuksien kavalkadi. Mauttomuudesta erityisen paljon esimerkkejä on Trimalchion pitoja koskevassa jaksossa; tällöin ei voi olla ajattelematta keisari Neron erikoisia taideharrastuksia, joista antiikin aikainen elämäkerturi Suetonius on antanut esimerkkejä Neron elämäkerrassaan (suom.). Pitojen ruokalajit ovat yhdistelmää ylellisyydestä ja keinotekoisuudesta. Mauttomuuksien huippukohta saavutetaan isännän halutessa saada esimakua omista hautajaisistaan. Paikalle on kutsuttu torvensoittajat, jotka ”puhalsivat rämisevän hautajaissoiton”. Torventoitotus saa paikalliset palovartijat luulemaan tulen päässeen irti ja rupeavat törmäilemään ympäriinsä kirveineen ja vesisankoineen. Syntyneessä hämmingissä seikkailijat onnistuvat pakenemaan.

Satyricon on mielenkiintoinen ja tärkeä teos paitsi satiirisena ajankuvana myös sikäli, että se käyttää hyväkseen koko edeltävän kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden traditiota. Se on parodisessa suhteessa niin Odysseiaan kuin seikkailukertomusta ja rakkaustarinaa yhdistelevään kreikkalaiseen romaaniin. Esimerkiksi kreikkalaisen romaanin heteroseksuaalinen rakkaus on Petroniuksella kääntynyt tilanteeksi, jossa kaksi miestä Encolpius ja Ascyltos kiistelevät kolmannen miehen, Gitonin rakkaudesta. Eumolpuksen runoilut puolestaan parodioivat roomalaisten eepoksia – esimerkiksi runoilija Lucanus oli kirjoittanut sekä kansalaissodasta että Troijasta. Eumolpuksen aiheita on myös kaljupäisyys. Trimalchion pidot –jakso saa lisävärikkyyttä siitä, että paikalle kokoontunut seurue käyttää värikästä puhekieltä – kyseessä on antiikin puhekielen tutkijalle arvokas lähde.

Ivalta ei säästy myöskään Petroniuksen aikalainen, samoin Neron hovissa toiminut filosofi Seneca. Kun haaksirikossa menehtyneen Lichaan ruumis löytyy rannalta, Encolpius yltyy pitämään Lichaalle onton ruumissaarnan, joka jäljittelee Senecan lyhytsanaista tyyliä esimerkiksi seuraavaan tapaan: ”Sotilaan pettävät hänen aseensa. Uhrilupaukset eivät auta sitä, joka jää sortuvan kotinsa raunioihin. Kiireinen matkamies heittää henkensä vaunuista pudotessaan. Mässäilijä tukehtuu ruokaansa, pidättyväinen nääntyy omaan kunnollisuuteensa. Jos asioita tutkii joka puolelta, huomaa että haaksirikko uhkaa kaikkialla.”

Naurettavaan valoon asettuvat myös monet seksuaalisen käyttäytymisen muodot. Siinä missä Odysseus pakeni merenjumala Poseidonin vihaa, siinä Encolpius pakenee Priapoksen, hedelmällisyyden jumalan vihaa. ”Välillä hän hyökkäsi rääkättyjen takapuoliemme kimppuun, välillä hän suuteli meitä pahanhajuisella suullaan,” kertoo Encolpius seurueen kohtaamasta rattopojasta. Eumolpus puolestaan kerskailee siitä, miten hän oli iloitellut tapaamansa kvestorin kauniin pojan kanssa: ”Kahmin ensin käsiini hänen maidonvalkeat rintansa, sitten suutelin häntä ja lopulta täytin kaikki toiveeni”.

Säilyneissä fragmenteissa on kirjallisuuden ohella otettu huomioon roomalaisessa kulttuurissa tärkeä retoriikka – monet kirjailijat pohtivat Roomassa retoriikan opettamista ja myös retoriikan rappiota – ja kuvataide, johon on varsin paljon viittauksia. Trimalchion pidot –jaksossa mainitut laulut ja tanssit antavat kuvaa aikansa kansanomaisemmasta kulttuurista. Satyricon on alkuperäisessä laajuudessaan ollut kaikesta päättäen laajamuotoinen satiiri koko aikansa kulttuurista, epäilemättä roomalainen vastine suurelle suomalaiselle satiirille, Joel Lehtosen Henkien taistelulle, jossa muuten yksi jakso onkin nimetty Trimalchion pitojen mukaan.

Satyricon on innoittanut Federico Fellinin ohjaamaan elokuvan Fellini Satyricon. Ikimuistoisen kuvan Petroniuksesta on puolestaan esittänyt Henryk Sienkiewicz historiallisessa romaanissaan Quo vadis? Teos on kiinnostanut myös monia 1900-luvun modernistikirjailijoita James Joycea ja T. S. Eliotia myöten.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.