perjantai 19. helmikuuta 2021

PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Guermantesin tie 2

 Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä: Guermantesin tie 2. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava, 1986. 384 s.

H.K. Riikonen kirjoittaa:

Marcel Proustin romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä suomennoksen kuudes nide, Guermantesin tie 2, alkaa jaksolla, joka kuvaa kertojan isoäidin sairautta ja kuolemaa. Kyseessä on yksi kirjallisuuden suurista kuolinkohtauksista. Kuvauksen keskiössä on kuoleva isoäiti, mutta yhtä huomionarvoisia ovat hänen ympärillään häärivät omaiset, lääkärit ja palvelijatar Françoise. Etenkin lääkärien osuus on kuvattu groteskein kääntein. Paikalle saapuu erikoislääkäri ”laukku pullollaan potilaittensa nuhaa kuin Aioloksen talli!”. Koska isoäiti kieltäytyy tutkimuksista, erikoislääkäri tutkii muiden nenät; hän on nimittäin sitä mieltä, että ”migreeni ja ripuli, sokeritauti ja sydänviat ovat vain väärin ymmärrettyjä nenän sairauksia”. Hän onnistuu tartuttamaan kaikkiin nenä- ja kurkkutulehduksen.

Toinen paikalle saapuva lääkäri, tohtori Dieulafoy, on vähintään yhtä groteski hahmo. Hän oli ”suuri lääkäri ja ihailtava opettaja, mutta näihin kahteen rooliin, joissa hän oli aivan erinomainen on liitettävä kolmas, jossa hän esiintyi neljäkymmentä vuotta ilman kilpailijaa, yhtä omaperäinen kuin uskotun ystävän, pajatson tai ylevän isän osa, ja jonka ydin oli siinä, että hän kävi toteamassa kuolinkamppailun tai kuolemantapauksen. Jo hänen nimestään heijastui arvokkuus, jolla hän osastaan suoriutui, ja kun palvelijatar tuli ilmoittamaan: ”Tohtori Dieulafoy”, olisi voinut luulla olevansa Molièren talossa.”

Näiden groteskien hahmojen vastapainoksi jakso päättyy vaikuttavaan, omalla tavallaan harmoniseen vainajan kuvaukseen, jonka päätössanat ovat Proustin kauneinta proosaa: ”Elämä oli poistuessaan vienyt muassaan tuottamansa pettymykset. Hymy näytti kohonneen hänen huulilleen. Kuin keskiajan kuvanveistäjän kuolema oli laskenut isoäitini hänen viimeiselle leposijalleen nuoren tytön hahmossa.” Kertojan ja hänen äitinsä suru isoäidin kuoleman johdosta ja isoäitiin liittyvät muistot ovat vaikuttavasti esillä myös jatkossa, Sodoma ja Gomorra 2:ssa.

Jatkossa kertojan elämään tulee uudelleen Albertine. Kertoja joutuu pohtimaan yleisemminkin suhdettaan naisiin, jotka hän rinnastaa keräilykohteisiin. On tosin järkevämpää kerätä naisia kuin postimerkkejä tai vanhoja nuuskarasioita, mutta kokoelman pitäisi ”osoittaa miten vaarallista on pitää vain yhtä naista eikä useampia”. Kertoja menee osin tapahtumien edelle viitaten myöhempään suhteeseensa Albertineen, mutta palaa nykyhetkeen: ”Tässä ja nyt minun tulee vain valittaa sitä, etten tyytynyt viisaasti keräilemään naisia niin kuin esimerkiksi vanhoja nenälaseja, joita ei koskaan tunnu kertyvän tarpeeksi lasikuvun alle, missä aina on tilaa uudelle ja muita harvinaisemmalle lornjetille.”

Kun kertoja on käsitellyt tapaamistaan Robert de Saint-Loup’n kanssa, keskeiselle sijalle nousee kuvaus Guermantesin salongista ja Guermantesin herttuan ja herttuattaren seurapiiristä, johon kertojakin on päässyt. Keskeisiä muita hahmoja ovat Parman prinsessa, ruhtinas von Faffenheim ja Agrigenten ruhtinas. Kuvaus ei ole seurapiirejä imarteleva. Herttualla on sarja rakastajattaria, joista viimeisintä, varakreivitär d’Arpajonia, herttua oli ”niin suuresti rakastanut, että oli pakottanut hänet lähettämään itselleen jopa kymmenen sähkettä päivässä (mikä kävi jonkin verran herttuattaren hermoille), vaihtoi hänen kanssaan kuulumisia kirjekyyhkysten välityksellä Guermantesissa ollessaan ja oli pitkään ollut niin riippuvainen tästä naisesta, että sinä talvena joka hänen piti viettää Parmassa hän kävi kerran viikossa Pariisissa, vaikka matkaan kului kaksi päivää, tavatakseen rakastajattarensa.”

Seurapiirihahmojen puheista ei puutu puolivillaisuuksia eikä ilkeyksiä. Jälkimmäisten esittäjänä kunnostautuu etenkin Guermantesin herttuatar. Kun kenraali Montserfeuil on seitsemän kertaa hävinnyt vaaleissa, hänen kerrotaan lohduttautuneen tekemällä uuden lapsen vaimolleen. Parman prinsessan huudahdettua ”Onko tämä onneton Madame de Montserfeuil taas raskaana”, Oriana de Guermantes toteaa: ”On kuin onkin /…/, hänen vatsansa on ainoa piirikunta missä kenraali-parka ei koskaan ole joutunut tappiolle.”

Kertojalla on tiedossaan myös kaikenlaisia tapauksia seuraelämästä, jossa joudutaan pohtimaan, kuka on sovelias vierailemaan missäkin ja millaisia vieraita voidaan kutsua. Pyrkimys soveliaisuuden noudattamiseen voi johtaa koomiseen lopputulokseen. Järjestäessään iltapäiväkutsut keisari Napoleonin veljentyttären prinsessa Mathilden kunniaksi kutsuja arveli, että vieraiksi voidaan kutsua vain bonapartisteja, koska kuningasvallan kannattajat olisivat voineet tehdä epäedullisen vaikutuksen Hänen Keisarilliseen Korkeuteensa. Bonapartistien löytäminen oli kuitenkin hankalaa. Niinpä prinsessa, ”jonka salongissa Faubourg Saint-Germainin kerma kokoontui, hämmästyi aika lailla kun hän Madame de Courvoisier’n luona tapasi vain erään tunnetun kuokkavieraan, keisarikunnan aikaisen poliisipäällikön lesken, postilaitoksen johtajan lesken ja muutamia muita henkilöitä jotka kaikki olivat kuuluisia paitsi uskollisuudestaan Napoleon III:tta kohtaan myös typeryydestään ja pitkäpiimäisyydestään.” Prinsessa Mathilde suhtautuu kuitenkin tilanteeseen lempeästi ja antaa ”ruhtinaallisen suosionsa sataa näitten kovanonnen kummajaisten päälle”.

Kaikesta kritiikistä ja ironiasta huolimatta kertojan kannalta seurustelulla aatelisten seurapiireissä on kuitenkin myös ilmeiset etunsa. Aatelisilta, samoin kuin talonpojilta, voi nimittäin oppia kaikenlaista entisaikojen elämään, tapoihin ja tottumuksiin liittyvää, kaikenlaista sellaista, mistä ”raharuhtinailla” ei ole aavistustakaan. Lisäksi aristokraattisilla keskusteluilla Madame de Guermantesin luona oli se etu, että niissä käytettiin erinomaista ranskan kieltä.

Guermantesien illallisilta kertoja kiiruhtaa paroni de Charlusin, Guermantesin herttuan veljen, luokse kellon ollessa jo yksitoista illalla. Kertoja, kuten niin monet 1900-luvun alun kirjailijat, kiinnittää huomionsa kuvattavansa päähän: ”Jo suurenmoisen ja samalla luotaantyöntävän päänsä ansiosta hän vei voiton kaikista sukulaisistaan; mieleen tuli lähinnä vanhentunut Apollo, joskin näytti siltä kuin sapenkarvainen sylki olisi koska tahansa voinut valahtaa vääntyneestä suusta; mutta älykkyys, sitä ei voinut kieltää, avasi hänelle kuin laaja kompassinkiertämä näkymiä, jotka ikuisesti pysyisivät Guermantesin herttuan ulottumattomissa.”

Vierailusta muodostuu fiasko alkaen jo siitä, että tuntematta paronin tapoja kertoja on erehtynyt kysymään, pitäisikö hänen välttämättä seistä: ”Enhän voinut tietää, että maalla ollessaan, Charlusin linnassa, hänellä oli tapana päivällisen jälkeen leikkiä kuningasta, asettua mukavasti nojatuoliinsa tupakkahuoneessa ja antaa vieraittensa seistä ympärillään.” Paroni vuodattaa suoranaisen syytöspuheen kertojaa vastaan. Hänen käyttäytymisensä on muutenkin kovin erikoista ja ennakoimatonta. Hän tosin saattaa kertojan kotiin, mutta lopuksi hän toteaa tälle, että hänen osansa on nyt päättynyt”. Paronin käytös tulee ymmärrettävämmäksi seuraavassa osassa, Sodoma 1:ssa, jossa tuodaan esille myös hänen homoseksuaalisuutensa.

Proustin romaanisarjassa kohdataan toisinaan pitkänkin välimatkan päästä aikaisemmin tavattuja henkilöitä. Guermantesin tie 2:n lopussa kertoja tapaa Charles Swannin, nyt jo vanhentuneena ja sairaana. Swannin esikuvana on pidetty seurapiireissä ja kirjallisissa piireissä liikkunutta Charles Haasia; myös hänen nimensä vilahtaa loppujaksossa.

Niitä moninaisia uusia asioita, joita kertojan elämään romaanisarjan kuluessa ilmaantuu, ovat Guermantesin tie 2:ssa ohimennen mainitut autot ja lentokoneet. Niihin kuuluu myös eräs asusteisiin liittyvä uutuus. Kertoja vetää kutsuista pois lähtiessään jalkaansa ”amerikkalaiset kumijalkineet”, kalossit. Paikalle sattuva Parman prinsessa, joka on teoksessa jo aikaisemmin huvittavalla tavalla innostunut kaikesta uudesta, mitä hän kutsuilla näkee, pitää kalosseja hienona keksintönä ja käytännöllisinä, aihe, joka aiheuttaa jonkin verran keskustelua myös James Joycen novellissa ”Kuolleet”.

James Joycen novellissa ”Murattipäivä komitean istuntohuoneessa” väitellään kuningas Edward VII:stä ja hänen Irlannin-vierailustaan (kohta, joka osaltaan aiheutti Dublinilaisia-novellikokoelman julkaisemisen lykkääntymisen). Kuningas Edward on esillä myös Proustilla. Madame de Guermantesin mielestä hän on miellyttävä, mutkaton ja ”terävämpi kuin luulisikaan”. Ruhtinas von Faffenheimilla on toinen käsitys. Hänen mielestään, jos Edward Walesin prinssinä ollessaan olisi ollut tavallinen yksityishenkilö, ”sellaista kerhoa ei olisi ollutkaan joka ei olisi antanut hänelle porttikieltoa”.

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

tiistai 19. tammikuuta 2021

PROFESSORIPOOLI: Wisława Szymborskan valitut runot: Maailma runojen näyttämönä

 

Wisława Szymborskan Hetki [valitut runot]. Suom. Martti Puukko. Helsinki: LIKE, 2004.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Ensin härkää sarvista: Voiko vuonna 2012 kuolleen kirjailijan tuotantoa jo tässä vaiheessa kutsua klassiseksi ja näin antaa ymmärtää, että se tulee jäämään kirjallisuudenhistoriaan? Väittäisin, että tässä tapauksessa voi. Ensiksi, puolalainen runoilija Wisława Szymborska kirjoitti laadukkaita runoja jo yli viisikymmentä vuotta sitten, ja toiseksi, vuonna 1996 myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto on ainakin hänen tapauksessaan laadun merkki. Pentti Saarikoski kirjoittaa Hämärän tanssien (1983) alkusivuilla: ”Yritän puhua niin yksinkertaisesti että aikuinenkin ymmärtää”, ja samaan pyrkii Szymborskakin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heidän runonsa olisivat millään lailla yksiulotteisia.

Suomeksi Szymborskan valittuja runoja löytyy kolme laajempaa kokoelmaa, yksi Jussi Rostilta ja kaksi Martti Puukolta. Näistä ehkä kattavin on Puukon Hetki (2004), josta löytyy runoja 1940-luvulta julkaisuvuoteen asti (Rostin kokoelman toinen laitos kattaa vuodet 1957–2003). Lisäksi Puukon alkusanoista käy ilmi, että hän tapasi Szymborskan useita kertoja, minkä perusteella hän lyhyesti kuvaa runoilijan elämää. Puukon suomennokset tuntuvat sympaattisen eleettömästi seuraavan Szymborskan selkeää kielenkäyttöä ja mahdollisuuksien mukaan runojen rytmiä ja riimittelyä. Puhun tässä puolaa osaamattomana, mutta kuitenkin vakuuttuneena vertailtuani Puukkoa ruotsin- ja englanninkielisiin käännöksiin (Anders Bodegård / Adam Czerniawski).

”Ihmisiä sillalla”

Hyvän kuvan Szymborskan lyriikasta saa runosta ”Ihmisiä sillalla” (1986), joka on niin keskeinen hänen tuotannossaan, että niin Rosti kuin Czerniawski ovat nimenneet käännöksensä sen mukaan. Aluksi siinä mainitaan merkillinen planeetta ja sen ajan armoilla olevia ihmisiä. Sitten se siirtyy kuvaamaan japanilaisen puupiirtäjän Hiroshige Utagawan ”Ihmisiä sillalla” (1850-luku), eli teosta, joka pysäyttää ajan hetkeen, jolloin ihmiset kiiruhtavat sadekuuroa pakoon sillalla. Tässä Szymborska jatkaa ikivanhaa ut pictura poesis -perinnettä eli kuvaa taideteosta sanoilla. Sitten hän pohtii taideteoksen katsojia ja heidän liikuttumistaan. Runo loppuu näin:

On jopa heitä, joille sekään ei riitä.

He kuulevat jopa sateen kohinan,

tuntevat pisaroiden viileyden kaulallaan ja selässään,

he katsovat siltaa ja ihmisiä,

kuin näkisivät siellä itsensä,

juoksemassa ikuista juoksua

loppumattomalla tiellä, koskaan päättymättömällä taipaleella

ja röyhkeydessään he uskovat

että niin asia onkin.

Nämä rivit näyttävät antavan suhteellisen suorasukaisen näkemyksen taideteoksen tulkinnasta. Kun niitä tarkastelee tarkemmin, huomaa, että katsojat ovat tulkintansa kautta taulussa, jossa he monipuolisesti aistivat sateen (kuulevat/tuntevat/katsovat). Vaikka he ovat vain tuossa ainoassa hetkessä, heidän juoksunsa sillalla muuttuu heille allegoriaksi heidän omasta elämästään, mitä runominä pitää röyhkeänä. Näin näkökulma vaihtuu avaruudesta ihmisiin, hetkestä elämänjuoksuun, klassisesta japanilaisesta puupiirroksesta sen allegoriseen tulkintaan tänä päivänä, ja tulkinnasta sen kritiikkiin. Kuka katselee mitä, mistä, miten ja milloin?

Jalat maan päällä ja pää pilvissä

Szymborskalla on jalat maassa silloinkin, kun ajalliset, kehitysopilliset ja avaruudelliset perspektiivit huimaavat. Hänen enkelissään ei ole juurikaan Rilken romanttisuutta, vaan se on ”munanvalkuaisista tehty”, ”suoraan Korkeastaveisusta [sic] oleva elävistä rauhasista koostuva leija”, jonka vieressä kivi ”omalla arkaistisella ja yksinkertaisella tavallaan / näkee elämän epäonnistuneiden yritysten ketjuna” (”Saapuminen”). Usein mukana on myös ripaus huumoria. Runossa ”Rubensin naiset” muistetaan myös pyöreiden naisten laihoja sisaria ja heidän laskettavissa olevia kylkiluitaan: ”Kolmastoista vuosisata antaisi heille kullatun taustan. / Kahdeskymmenes – valkokankaan”. Moraali käy silloin tällöin ilmi, yleensä epäsuorasti. Runossa ”Viha” nähdään ”kuinka hyväkuntoisena se onkaan pysynyt / vuosisadallamme”, kun ”sen kasvot vääristyvät / intohimon palosta”. Tai sitten ”kirjoittaja” pohtii, kuinka sodissa ”häviävät aina molemmat osapuolet”, mikä myös pätee ”ihmisten ylentämisestä (sic!) toisten / yläpuolelle” (”Arvio kirjoittamattomasta runosta”).

Vanha latinankielinen sananparsi kuvaa osuvasti Szymborskan poetiikkaa: audiatur et altera pars, täytyy kuulla myös toista osapuolta. Jopa Hitler saa himpun verran ymmärrystä, kun puhujana on hänen rakas susikoiransa (”Historiaan sotkeutuneen koiran monologi”). Aika voi olla pitkäpartainen vanhus tai ”koiranpentu, / joka hyppii likaisine käpälineen / meidän vastasyntyneiden ja juuri heränneiden petivaatteiden päälle” – molemmat yhtä tosia näkemyksiä (”Mielikuvan vaihto”). Rakastettu nähdään yleensä hänenä, mutta pujahtaa kerran sinuna minän lakanoihin: ”Ja niin vain siinä minulle on käynyt, että olen luonasi. / Ja en näe siinä todellakaan mitään tavanomaista”. Joskus vähemmän on enemmän: kuinka paljon arkisen rakkauden taikaa onkaan noissa kahdessa rivissä!

Harva kirjailija pystyy näkemään ihmiselämän niin etäältä ja samalla niin läheltä kuin Szymborska. Ei siis ole yllättävää, että eräs toistuva kuva on elämästä näyttämönä. Esitys on tuolla, sitä katsomme, samalla kun tiedämme, että se kertoo meistä kaiken, jopa sen nurjan puolen, jonka emme soisi olevan päivänvalossa. Runoilija kirjoittaa siitä, ”Mitä todella oli, / ja mikä vain hädintuskin vaikutti siltä / tähtien välisellä ja tähtien alla / olevalla näyttämöllä, näytöksessä / jossa sisäänpääsylipun lisäksi / ulospääsylippu on pakollinen” (”Luettelo”).

Kirje taivaaseen

Hyvä Wisława (jos sallit),

Tämä on jotensakin hypoteettinen pyyntö, mutta pyyntö kuitenkin. Jos sattuisin pääsemään taivaaseen, niin mikäli siellä sallitaan sellainen pieni pahe kuin tupakointi, voisin, jos sopii, tuoda sinulle topan tupakkaa, joka taisi olla sinulle kovin rakasta. Voisit siinä tuprutella, ja samalla voisimme yhdessä hetken seurata noita hellyttävän ja raivostuttavan surkuhupaisia kaksijalkaisia maan päällä. Se kun taitaa olla maailmankaikkeuden parasta teatteria, jota sinä jo mielenkiinnolla seurasit ollessasi keskuudessamme. Siitä kertoo pieni hymynvirneesi valokuvissa – niin ja runosi.

Eräs ihailijasi Suomesta

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.

 

maanantai 9. marraskuuta 2020

PROFESSORIPOOLI: Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen

 

Aino Kallas, Barbara von Tisenhusen. Liivinmaalainen tarina. Somistanut Topi Vikstedt. Helsinki: Otava, 1923. 96 sivua.

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Tallinnassa 1500-luvun lopulla pappina toiminut Balthasar Russow kertoo keskialasaksaksi kirjoittamassaan Liivinmaan kronikassa ruotsalaisten hyökkäyksestä: ”Ruotsalaiset kulkivat pikamarssia tiheiden ja ryteikköisten metsien läpi ja yllättivät yöllä Ubakalun kylässä Rannun linnan isännän Jürgen Tiesenhausenin ja hänen lippueensa, jossa olivat mukana myös lähes kaikki liivinmaalaiset junkkerit. Ruotsalaiset tappoivat, surmasivat ja polttivat sisälle taloihin kaikki lippueen miehet ja saivat komean sotasaaliin. Näin kostettiin ja maksettiin Jürgen Tiesenhausenille samalla mitalla takaisin se, mitä hän oli tehnyt ratsumiestensä kanssa omaa isänmaataan vastaan ja myöskin se, että vastoin veljellistä rakkautta ja vastoin veljellisiä tunteita hän oli antanut hukuttaa säkissä oman lihallisen sisarensa, koska tämä oli rakastunut erääseen kirjuriin ja hairahtunut tämän miehen kanssa ja halunnut tämän aviopuolisokseen.” (suom. Timo Reko).

Russowin mainitseman hukuttamistapauksen ja muiden asiaa koskeneiden vanhojen lähteiden pohjalta Aino Kallas on kirjoittanut pienoisromaanin Barbara von Tisenhusen. Teoksessaan Kallas käyttää kehittämäänsä ja muissakin teoksissaan käyttämää vanhojen kronikoiden tyylin ja kielen mukaelmaa. Kertojana on Rannun kirkkoherra Jeremias Friesner. Hän kertoo Barbara von Tisenhusenin ja Franz Bonniuksen traagisen tarinan vuosia tapahtumien jälkeen.

Teoksen alussa Friesner hahmottelee yleisiä olosuhteita Saksalaisen ritarikunnan hallitsemalla Liivinmaalla: ”Mutta niinä aikoina, kuin nämä kaikki tapahtuivat, oli Liivinmaa vielä Ordon hallussa, ja sitä hallitsivat Ordon Suurmestarit yhdessä piispain kanssa. Ja se oli vielä silloin ylen äveriäs ja siunattu maa eikä ollut vielä ehtinyt joutua kaikilta nation’eilta elikkä kansakunnilta surkeasti raadelluksi. Vaan sitä nimitettiin Livland = Blivland, koskapa jokainen, joka sinne kerran joutui, sinne myöskin jäädä halusi eikä enää pois pyrkinyt.” Mutta Friesner katsoo myös, että vaikka Liivinmaalla kasvoi rikkaus ja hyvinvointi, samalla kasvoi myös ”Saatanan kylvöstä kaikkinainen rikkaruoho, kuin ovat prameus ja hekuma sekä hallitsijain että alamaisten seassa”.

Tapahtumien ja juonen kulku on sinänsä varsin yksinkertainen ja rakentuu, kuten Aino Kallaksen elämää ja tuotantoa koskevan tutkimuksen perustan luonut Kai Laitinen on osoittanut, muutamien avainkohtausten varaan. Niitä ovat Tallinnan hääpidot, Bonniuksen tulo ja kohtaus linnan portilla, karhuleikki, Barbaran ja pappi Friesnerin keskustelu Pärnun sopimuksesta, oikeudenkäynti ja hukuttamiskohtaus. Teoksen lopussa Friesner kertoo Jürgen von Tisenhusenin kohtalon, jonka myös Russow on kronikassaan maininnut.

Orvoksi joutunut Barbara kasvaa tätinsä Anna von Tödwenin suojeluksessa. Ensimmäisessä julkisessa esiintymisessään, erään sukulaisen häissä, hän jo herättää paikallisten ritarien huomiota, nämä ”surisevat” hänen ympärillään ”niin kuin mettiäiset mesikukan vaiheilla”. Paluumatkalla häistä Barbara suhtautuu näkemänsä ja kuulemansa perusteella kansaan uudella tavalla. Hänessä on tapahtunut, kuten Friesner panee merkille, ”mutatio elikkä mielenmuutos”. Friesner kuvaa muutoksen seurausta: ”Tämä neitsykäinen Barbara on alkanut käydä epäsaksalaisten savupirteissä, joissa he yhdessä elukoittensa kanssa viheliäisesti asuvat, ja on ryhtynyt puheisiin heidän vaimojensa ja tyttäriensä kanssa, kuin myös opastamaan heitä erinäisissä taidoissa, kuten ovat ompeleminen ynnä hienompi kehruu.”

Kirjurin toimeen kutsuttu Franz Bonnius saapuu paikalla. Barbara on erehtynyt pitämään häntä ritarina. Friesner sattuu itse olemaan paikalla ja kuulemaan lyhyen sananvaihdon. Hän kuvaa vaikutelmaansa: ”Ja minä tunsin, koska nämä kaksi nuorta ihmistä toisillensa nämä sanat sanoivat, että heidän välillänsä tänä hetkenä tapahtui, mitä ei kenkään taida tekemättömäksi tehdä, ja mikä kaikilta salattu on, ja heidän toinen toiseensa sidottiin yhdellä väkevällä ja voimallisella siteellä, joka oli kestävä aina kuolemaan astikka. Mutta tästä kaikesta eivät he vielä itsekään mitään tienneet.”

Kohtauksessa, jossa aatelisto huvittelee katselemalla, miten koirat usutetaan karhun kimppuun, Barbara osoittaa itsenäisyyttään vastustamalla luontokappaleen kiusaamista. Veli, Jürgen von Tisenhusen sanoo tämän johdosta vielä nujertavansa neitsykäisen – uhkaus jonka hän myöhemmin toteuttaa karmealla tavalla. Jälleen Friesner on tapahtuman todistajana: ”Silloin minun silmäni sattuivat juuri sen kirjurin, sen Franz Bonniuksen kohdalle, ja minä äkkäsin hänen muodossansa  äkillisen muutoksen, Sillä hän oli sen näköinen, kuin hän olisi tahtonut siinä tuokiossa herra Jürgenin kurkkuun karata, niinkuin ajokoirat karhun kimppuun.” Friesner on todistamassa myös Barbaran ja Bonniuksen kohtausta näiden suudellessa.

Barbara tiedustelee Friesneriltä ns. Pärnun sopimuksesta, joka oli tehty siinä tarkoituksessa, ”että jalosukuiset neitsyet eivät avioliittoja solmisi alhaissukuisten kanssa, vaan verensä puhtaana säilyttäisivät”. Barbara uhmaa kieltoa ja Friesner joutuu omantunnontuskiin sen suhteen, pitäisikö hänen ilmoittaa asia Anna von Tödwenille ja Jürgen von Tisenhusenille. Aamun koittaessa hän kuitenkin päättää kätkeä kaiken sydämeensä.

Rakastunut pari pakenee reellä. Barbara kuitenkin saadaan kiinni ja tuodaan tuomittavaksi. Hän osoittaa sellaista uhmakkuutta, joka lukijalle voi tuoda mieleen Sofokleen Antigonen. Friesnerin kysyttyä, katuuko Barbara syntiään, tämä vastaa itsetietoisesti: ”Isäni, anna minulle anteeksi, jos olen mieltäsi pahoittanut. Mutta jos sinä synniksi sitä nimität, että minä sieluni ja ruumiini rakkaudessa Franz Bonniukselle annoin, niin tiedä, etten minä sitä kadu, vaan riemulla kuolemaan menen, sillä minä olen suuren autuuden nähnyt.”

Tuomio pannaan täytäntöön järven jäällä. Friesner kertoo: ”Ja minä olin yhä rukouksessa, kun he ottivat neitsykäisen Barbaran ja veivät hänet avannon partaalle. / Niin minä kuulin neitsykäisen sanovan, - sillä mikä minä olen hänen neitsyyttään arvostamaan! – niin neitsykäinen sanoi heikolla äänellä: / ”Veljeni, - vesi on kylmää!” / Ja tämä oli ainoa kerta, että hänen lihansa oli hänen henkeänsä heikompi.” Talonpojat kieltäytyvät hukuttamasta Barbaraa, joten Jürgen von Tisenhusen omin käsin yhdessä veljiensä kanssa upottaa sisarensa avantoon.

Franz Bonnius esiintyy Barbaran kuoleman jälkeen eräänlaisena Mikael Kohlhaasina, joka kostaa vääryyksiä. Hän on kuitenkin menestyksekkäämpi kuin Kohlhaas saatuaan Puolan kuninkaalta lupakirjan kostolleen, mutta kuolee taistelussa. Jürgen von Tisenhusen puolestaan saa surmansa ”Suomesta saapuneen Kankaisten herran Carl Henrikinpojan käden kautta”.

Kertoja, pappi Friesner on tavallaan ollut sympaattinen Barbaraa kohtaan ja puhunut hänen puolestaan oikeudenkäynnissä; hän on myös kehottanut Jürgen von Tisenhusenia armahtamaan sisarensa. Mutta Friesner on voimaton: hän ei pysty vastustamaan aatelisherroja, minkä lisäksi häntä sitovat uskonnon määräykset, sillä Barbaraa ei ollut vihitty avioliittoon.

Barbara von Tisenhusen jatkaa Kallakselle tyypillistä ”surmaavan Eroksen” teemaa. Samalla se liittyy hänen kiinnostukseensa Viron historiaan Saksalaisen ritarikunnan aikana. Teosta vallitsee koko ajan jylhän balladin tunnelma. Sitä korostaa vanha kronikkatyyli, jossa kronikoitsija kertoo myös taivaan merkeistä, epätavalliselta vaikuttavasta kuusta ja pyrstötähdestä. Friesnerin kannalta hänen esityksensä on moraliteetti, sillä, kuten hän alkusanoissaan mainitsee, hän on kirjoittanut ”hyödyksi ja ylösrakennukseksi kuin myös murheelliseksi varoitukseksi”.

Aino Kallaksen teokset ovat soveltuneet hyvin oopperan käyttöön. Tauno Pylkkänen on säveltänyt niiden pohjalta oopperat Bathseba Saarenmaalla, Mare ja hänen poikansa ja Sudenmorsian, virolainen säveltäjä Eduard Tubin puolestaan oopperan Barbara von Tisenhusen, jonka libreton on Kallaksen teoksen pohjalta kirjoittanut Jaan Kross. Hannu-Ilari Lampilan arvion mukaan Tubinin ooppera on ”raskaimpia ja synkimpiä teoksia, mitä milloinkaan on syntynyt”.

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

torstai 8. lokakuuta 2020

PROFESSORIPOOLI: Herodotoksen Historiateos

 Herodotos: Historiateos. Suomentanut Edvard Rein. Helsinki: WSOY 1992

Liisa Steinby kirjoittaa: 

Halikarnassolaista Herodotosta (n. 484 – n. 425 eaa.) pidetään historiankirjoituksen isänä. Hänen Historiateoksensa nimi on kreikaksi ”Historioita”, mikä viittaa hänen käyttämäänsä menetelmään koota yhteen suuri joukko perimätietoa menneisyyden tapahtumista ja henkilöistä.

 Kreikan vanhinta, myyttistä ”historiankirjoitusta” olivat olleet Homeroksen Troijan sotaa koskevat eepokset, jotka kertoivat Troijan sodan sankareista, tarkoituksena säilyttää näiden uroteot ikuisessa muistissa. Tähän sotaan myös Olympoksen jumalat olivat osallistuneet. Herodotoksen laaja historiateos kertoo kreikkalaisten Troijan sotaretkeäkin suuremmasta sotilaallisesta menestyksestä, tapahtumasta, joka ei sijoitu myyttiseen muinaisaikaan kuten Troijan sota vaan lähimenneisyyteen, nimittäin kreikkalaisten persialaisista saamasta voitosta. Herodotos haluaa selvittää, mikä on tämä Persian suurvalta, jonka hyökkäyksen Kreikkaan ateenalaiset ja spartalaiset pystyivät torjumaan suurta ylivoimaa vastaan taistellen. Laajasta teoksesta yli puolet koskee Persian suurvallan syntyhistoriaa ja nykytilaa. Herodotos matkusteli kaikkialla Välimeren itäpään alueella kerätäkseen tietoa persialaisten valtakunnasta, sen hallitsijoista ja heidän alistamistaan kansoista sekä näiden elinolosuhteista, tavoista, uskonnosta, historiasta, hallitsijoista, rikkauksista, rakennustaiteesta jne. Herodotoksen esitys onkin monen noiden alueiden historiaa ja kulttuuria koskevan yksityiskohdan suhteen ainoa lähde.

 Herodotos on selvästi ollut loputtoman kiinnostunut kaikesta näkemästään ja kuulemastaan. Hänellä on ollut hyvä havainto- ja asioiden hahmottamisen kyky. Hän kuvaa luonnonolosuhteita, eläimiä, muistomerkkejä, rakennuksia ja jumalille osoitettuja uhrilahjoja ja esittää runsaasti hallitsijoita ja muita merkkihenkilöitä koskevia tarinoita. Erityisen kiinnostava on Egyptiä koskeva jakso, paitsi sisältönsä puolesta myös siinä suhteessa, että Herodotos pitää itsestään selvänä, että Egyptin kulttuuri oli ylivoimainen muihin nähden ja että kreikkalaiset olivat saaneet egyptiläisiltä paitsi jumalansa ja uskonnolliset menonsa myös kaiken näihin liittyvät korkeamman tiedon, esimerkiksi matemaattisen. Käy myös ilmi, miten Kreikan ja Egyptin välillä oli jatkuva vilkas vuorovaikutus.

 Nykylukijan silmään pistävät tapahtumissa toistuvat hallitsijoiden mielivalta ja julmuus sekä jatkuva sodankäynti. Herodotos rakastaa henkilöitä karakterisoivia anekdootteja ja kertoo erityisen mielellään kohtauksista ja keskusteluista, joissa joku keksii pulmatilanteeseen erityisen nokkelan ratkaisun tai kysymykseen yllättävän, sattuvan vastauksen. Hänen esitystapansa tuo mieleen Homeroksen siinä, että hänkin saattaa keskeyttää tapahtumakulun selostuksen kuvatakseen esiin astuvan henkilön, hänen taustansa ja tarinansa. Yksilö ja yksilön suoritus ovat tärkeitä, kuten ne ovat kreikkalaisille yleensäkin. Herodotos saattaa kertoa useita versioita tapahtumien kulusta, jolloin hän usein sanoo, mikä hänen mielestään on uskottavin variantti. Toisinaan hän sanoo pitävänsä jotakin kertomusta epätotena, mutta ottaa sen kumminkin mukaan, koska näin hänelle oli kerrottu.

Sotiin valmistaudutaan pyytämällä oraakkelilta ennustusta tulevasta sotamenestyksestä. Herodotos selvästikin itse uskoo oraakkeleihin. Hieman epävarmempi hän on jumalten suoran sotiin osallistumisen suhteen, mutta ainakin eräässä kohdin hän arvelee jumalan estäneen vihollisten pääsyn temppelin alueelle. Jumalten ja ihmisten välinen ero on liukuva, kuten kreikkalaisilla yleensäkin: Spartan hallitsijan sanotaan olevan Herakleen jälkeläinen, myyttisen heeroksen, joka myöhemmin otettiin jumalten joukkoon; vakuuttavuutta väitteeseen tuo välissä olevien esi-isien täydellinen luettelo.

Erityisen yksityiskohtaisesti Herodotos kertoo Kserkseen valmistautumisesta Kreikan sotaretkelle ja kaikista siihen liittyvistä seikoista sekä kreikkalaisten vastaavasta valmistautumisesta. Herodotoksen esityksestä käy ilmi, että kreikkalaisten keskinäinen sotiminen oli normaali asiaintila. Oli aivan poikkeuksellista – ja lyhytkestoista – että kreikkalaiset saattoivat yhdistää voimansa Kserksestä vastaan. Kserkses oli jo alistanut Vähän-Aasian rannikon kreikkalaiskaupungit ja ottanut niistä väkeä omaan armeijaansa, joten hänen sotaretkellään kreikkalaiset sotivat kummallakin puolella. Näissä oloissa tapahtui tietysti myös puolen vaihtamisia sen mukaan, kumman osapuolen arveltiin voittavan. Yleisestikin liittolaissuhteet olivat alati muuttuvia ja epävarmoja. Sodan tuhoavuus tulee myös hyvin esille: tapana oli polttaa valloitettu kaupunki, tappaa asekuntoiset miehet ja ottaa loput väestä orjiksi.

Kaikki tämä huomioon ottaen näyttäytyy jokseenkin epätodennäköisenä yhteensattumana se, että kreikkalaiset onnistuivat voittamaan ja karkottamaan ylivoimaisen vihollisen. Herodotos kuvaa Thermopylain kunniakkaan tappion, Salamiin voiton merellä ja ratkaisevan Plataian taistelun, jossa ateenalaiset ja spartalaiset yhdessä – lähes kaikkien muiden heidän kanssaan liitossa olleiden kreikkalaisten lähtiessä karkuun juuri ennen taistelun alkua – voittivat persialaisten sotajoukon. Näyttääkseen, miten suuresta persialaisten ylivoimasta oli kysymys, Herodotos esittää näköjään tarkan laskelman Xerxeen armeijan eri osastojen vahvuudesta – ja päätyy arvioimaan koko sotajoukon laajuudeksi yli kaksi ja puoli miljoonaa, apuvoimat mukaan lukien tähtitieteelliset viisi ja puoli miljoonaa, kun taas kreikkalaisten määrä oli joitakin kymmeniä tuhansia. Nykytiedon mukaan Xerxeen sotajoukko oli kyllä valtava, mutta kumminkin vain ehkä kymmenes tai kahdeskymmenes osa Herodotoksen esittämästä, ja ylivoima ehkä vain kolmin- tai viisinkertainen.

On kutkuttavaa ajatella, että Plataian taistelun lopputulos oli riippuvainen niin monesta satunnaisesta tekijästä, kuten siitä, että ateenalaiset ja spartalaiset pystyivät pysymään hetken liittolaisina ja että Kserkseen joukkojen ylipäällikön kaatuminen taistelun varhaisessa vaiheessa sai persialaisten sotajoukon menettämään iskukykynsä. Sillä jos tämä taistelu olisi hävitty, ei olisi syntynyt sitä antiikin Ateenaa, jonka lyhytaikainen kukoistus niin ratkaisevalla tavalla vaikutti Euroopan ja sitä kautta koko maailman kulttuuriin: Ateenan filosofia, retoriikka, historiankirjoitus, kuvanveisto, tragedia tulivat muodostamaan eurooppalaisen tieteen ja taiteen pohjan. Vaikka Herodotos ei voinut tietää, kuinka kauaskantoisia seurauksia persialaissodan voitolla tulisi olemaan, mutta oleskellessaan Ateenassa, jonka demokratiaa hän ihaili, näki jotain sen kukoistuskaudesta ennen sen sortumista peloponnesolaissotien kurimukseen Sparta päävihollisenaan. Voi sanoa, että Herodotos näki persialaissotien voiton suuren merkityksen 400-luvun Kreikan perspektiivistä. Ajatteliko hän sodan lopputulosta sattuman vai ateenalaistan ja spartalaisten urhoollisuuden aikaansaannokseksi vai kenties jumalten säätämäksi, siitä meillä ei ole tietoa.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

maanantai 14. syyskuuta 2020

PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, Guermantesin tie 1

 

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä: Guermantesin tie 1. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava, 1985. 412 sivua.

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan suomennoksen viidennessä niteessä Guermantesin tie 1 kertojan perhe on muuttanut uuteen asuntoon. Muuton myötä kertoja tutustuu samassa rakennuskompleksissa asuviin Guermantesin herttuaan ja herttuattareen. Kertojan kuvaus yrityksistään tehdä itseään tykö ihastuksensa kohteelle, herttuattarelle, on tapahtumien kannalta keskeinen, mutta esillä ovat myös tapaamiset ja kohtaamiset armeijassa olevan Robert de Saint-Loupin kanssa; tämä pitää suoranaisen luennon joukko-osastoista ja sodankäynnistä. Kertoja tutustuu Monsieur de Charlusiin ja saa tietää, että tämä on Guermantesin herttuan veli. Mukana on myös keskustelua tuolloin paljon kohua herättäneestä Dreyfusin jutusta. Juutalaisen, maanpetoksesta Pirunsaarelle tuomitun upseerin, kapteeni Alfred Dreyfusin tapaus nostaa erityisen selvästi pintaan antisemitistiset asenteet. Proustin näkökulmat ovat tässä osassa tulleet kriittisemmiksi ja ironisemmiksi kuin sarjan edellisissä osissa.

Proust tuo jälleen esille koko sosiaalisen asteikon herttuasta portinvartijaukkoon. Sosiaalisia distinktioita ei tällöin ole unohdettu: on eri asia, onko saanut aatelisarvon keisarikunnan aikana vai kuuluuko vanhaan aateliin. Seurapiireissäkin on omat eronsa. Madame de Villeparisis’n salonki eroaa suuresti Madame de Guermantesin salongista: ”Rouva de Villeparisis oli noita naisia joilla, niin suureen sukuun kuin he olivatkin syntyneet ja toiseen samanveroiseen avioliiton sitein liittyneet, ei sittenkään ole seurapiireissä kovin näyttävää asemaa, niin ettei heillä salongissaan, lukuun ottamatta muutamaa herttuatarta, nimittäin heidän miniöitään tai paria kruunupäätä, vanhoja perhetuttuja hekin, ole kuin kolmannen luokan kutsuvieraita, porvareita ja maalta tullutta tai degeneroitunutta aatelistoa jotka läsnäolollaan jo kauan sitten ovat karkottaneet ne elegantit ja nirsot vierailijat, joitten sukulaisuussyistä tai ikivanhan ystävyyden perusteella ei ole pakko sinne tulla.”

Proustia kiinnostaa myös, miten eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat henkilöt puhuttelevat toisiaan ja miten he käyttäytyvät toistensa seurassa. Kuva aatelistosta ei ole mairitteleva. Guermantesin herttuasta kerrotaan, että: ”hän piti ilmeisesti vuokralaisiaan torppareina, moukkina, kansallistettujen tilojen asuttajina joitten mielipiteellä ei ollut mitään arvoa, ajoi aamuisin partaansa yöpaidassa avoimen ikkunan edessä, tuli pihaan vallitsevan lämpötilan mukaan paitahihasillaan, pyjamassa, skottiruutuisessa pörrökarvaisessa pikkutakissa tai takkia lyhyemmässä vaaleassa nutussa ja käski tallirenkinsä juoksuttaa edessään vastaostettua hevosta”. Entä herttuan omalaatuinen käytös hänen tavatessaan kertojan isän: ” /…/ heti kun hän näki isäni tulevan portaita alas ajatukset työasioissa askarrellen ja mielessään toivomus ettei tapaisi ketään tuttavia, herttua jätti tallirenkinsä siihen paikkaan, tuli isääni vastaan, suoristi hänen takkinsa kaulusta alamaisen innokkaasti kuin kuninkaan kamaripalvelijat ennen vanhaan, tarttui hänen käteensä, piteli sitä omassaan, jopa silitteli sitä näyttääkseen hovimiehen hävyttömyydellä, ettei säästellyt kallisarvoisen ihonsa kosketusta ja kuljetti kuin talutushihnasta kadulle asti hämillistä isääni, joka ei tiennyt mitä olisi tehnyt päästäkseen pakoon.” Herttuan (ja yleensä korkeaa aatelia edustavien) käytös alempisäätyisiä kohtaan tulee ymmärrettävämmäksi Guermantesin tie 2:ssa kuvattaessa tilaisuutta Guermantesien salongissa, jonne myös kertoja on kutsuttu.

Myöhemmin herttua tavataan ”istua rehottamassa” Madame de Villeparisis’n salongissa. Kuvaus saavuttaa lähes groteskit mittasuhteet: ”Tuntui kuin tietoisuus suunnattomasta omaisuudesta, joka täytti koko hänen olemuksensa ikään kuin se olisi ollut ihmisen muotoon valettu kultaharkko, olisi kohottanut tämän kallisarvoisen lihan ominaispainon lakipisteeseen.”

Suhtautumista toisiin osoittaa havainnollisesti tapa tervehtiä. Proust on mestarillisesti kuvannut välinpitämättömyyttä osoittavaa tervehdystä. Kutsuilla Guermantesin herttuatar kuittaa tapaamisen erään historioitsijan ja kertojan kanssa seuraavasti: ”Historiantutkija kumarsi syvään niin kuin minäkin ja otaksui kai, että tervehdystä oli aiheellista saatella parilla ystävällisellä sanalla, sillä hänen silmänsä syttyivät ja hän valmistautui avaamaan suunsa, kun Madame de Guermantesin ilme jäähdytti hänet hetkessä; herttuatar oli nimittäin käyttänyt hyväkseen vartalonsa riippumattomuutta taivuttaakseen sitä liioitellun kohteliaasti ja vetäistäkseen sen taas takaisin niin taitavasti, että hänen kasvonsa ja katseensa eivät lainkaan näyttäneet huomanneen, että niitten edessä ylipäänsä seisoi joku; päästettyään kevyen huokauksen herttuatar tyytyi tuomaan julki, miten olemattoman vaikutuksen historioitsijan ja minun näkeminen häneen teki, liikuttamalla sieraimiaan tavalla, jonka täsmällisyys takasi hänen harhailevan tarkkaavaisuutensa täydellisen piittaamattomuuden.”

Proustin kuvaus herttuattaren käyttäytymisestä on kriittinen, mutta jotta tuollainen käytös ja sen kuvaaminen olisivat mahdollisia, tarvitaan vuosisatojen aikana kehittynyt hienostunut tapa- ja kirjallinen kulttuuri. Suomen kirjallisuudesta tälle löytyy yksityiskohtaisessa tarkkuudessaan vain yksi vertailukohta, Volter Kilven kuvaamat isännät Alastalon salissa; heidänkin käyttäytymisensä on tulosta pitkästä perinteestä, mutta se on tyystin erilaista ja erilaisissa olosuhteissa kehittynyttä kuin Proustin aatelisten ja korkeaporvarillisten seurapiirien.

Guermantesin seurapiirissä tavataan myös yksi ulkomaalainen, Saksan lähettiläs, ruhtinas von Faffenheim. Jo ruhtinaan nimi osoittautuu kertojalle kiinnostavaksi pohdinnan kohteeksi. Sen jälkiosa heim viittaa kotiseutuun (vrt. saks. Heimat) ja tuopa nimi mieleen myös kylpylän, jossa kertoja isoäitinsä kanssa oli ollut, ja pikkukaupungin, jonka läheisellä vuorella Goethe oli käyskennellyt. Ruhtinasta on jo vuosikausia taudin tapaan kalvanut halu tulla valituksi erään akatemian ulkojäseneksi. von Faffenheim panee toivonsa edellisistä osista tuttuun entiseen suurlähettilääseen, markiisi de Norpois’aan, jolla on akatemian valinnoissa käytettävissään kymmenen ääntä. Tilanne on kuitenkin ruhtinaan kannalta hankala: ”Mutta vaikka hän olisi keksinyt mitä miellyttävää tahansa, hankkinut markiisille venäläisiä kunniamerkkejä, siteerannut häntä ulkopolitiikkaa koskevissa artikkeleissaan, hänellä oli vastassaan kiittämättömyyden perikuva, joka ei tuntunut antavan minkäänlaista arvoa hänen ponnisteluilleen, ei tehnyt mitään hänen ehdokkuutensa edistämiseksi, ei edes luvannut hänelle omaa ääntään!”

Proustin kriittinen katse ei kohdistu kuitenkaan vain yläluokkaiseen seurapiiriin. Ivan kohteena ovat myös esimerkiksi tarjoilijat. Niinpä ollessaan ravintolassa Robert de Saint-Loup’n kanssa kertoja kommentoi tarjoilijoiden olemusta – käyttäen jälleen laajaa vertausta: ”Nämä /…/ muodostivat uskomattoman kokoelman karikatyyrejä, joista erotti tekopyhiä pappeja, kavalia rippi-isiä, enimmäkseen sentään entisaikojen koomikkoja, joitten sokeritopan muotoista otsaa ei enää juuri näe muualla kuin pienten nurkkateattereiden paikallishistoriaa tihkuviin lämpiöihin ripustetuissa muotokuvissa, jotka esittävät heitä kamaripalvelijoitten ja kirkkoruhtinaiden osissa ja joitten juhlallisen tyylin tuo ravintola huolellisesti valitun tai peräti perinnöllisistä syistä nimetyn henkilökunnan ansiosta tuntuu säilyttäneen jonkinmoisen auguurien virkakunnan muodossa.”

Yksi perin kiehtova piirre Proustin romaanisarjassa – samoin kuin monien 1900-luvun alun modernien kirjailijoiden teoksissa – on se, että osa osalta tuodaan esille erilaisia teknisiä innovaatioita. Guermantesin tie 1:ssä mainitaan esimerkiksi eräässä vertauksessa röntgenkuva. Jonkin verran huomiota saavat osakseen myös puhelin ja puhelinkeskustelut; kertojan isäkin on puhelimen hankkinut. Mutta samalla tarjoutuu tilaisuus kuvata uutta, mutta jo ajat sitten kadonnutta ammattikuntaa, keskusneitejä. Kertoja intoutuu luonnehtimaan heitä niin ylettömin sanakääntein ja vertauksin, että he joutuvatkin ironiseen valoon: ”/…/ meidän tarvitsee vain tuoda huulemme maagisen laatan ääreen ja kutsua – joskus liiankin kauan, sen myönnän – viisaita vireitä neitsyitä, joitten äänen me joka päivä kuulemme näkemättä koskaan heidän kasvojaan ja jotka suojelusenkeleinämme pökerryttävissä pimeyksissä tarkkaan vartioivat niitten portteja; nämä kaikkivoivat jotka loihtivat poissaolevat vierellemme ilman että meidän on lupa silmäillä heitä; nämä näkymättömät danaidit jotka lakkaamatta tyhjentävät, täyttävät, tarjoavat ääniaaltojen uurnaa; nämä ivalliset raivottaret jotka juuri kun kuiskasimme ystävättärellemme salaisuuden toivoen samalla ettei se kantautuisi vieraisiin korviin, julmasti huutavat: ”Minä kuuntelen!”; nämä salaisuuksien ikiärtyneet palvelijattaret, Näkymättömän tuohtuvaiset papittaret, keskusneidit!” Näillä Proustin kuvaamilla keskusneideillä on juorujen ja salaisuuksien kuuntelijoina sama funktio kuin vanhoista suomalaisista elokuvista tutuilla vastineillaan, joita ei kuitenkaan suurin surminkaan ole verrattu antiikin danaideihin tai papittariin.

Seurapiirien salonkien ja markiisittarien vastapainoksi tavataan osan lopussa vielä yksi ”salonki” ja sitä hallitseva ”markiisitar”, toisin sanoen yleinen käymälä ja sitä hallitseva nainen, joka on tyytyväinen toimeensa eikä harkitse eläkkeelle siirtymistä. Kertoja on kävelyllä isoäitinsä kanssa, joka joutuu käyttämään salonkia, mutta viipyy siellä kauan. Viipyminen pannaan ruuansulatushäiriön tiliin, mutta: ”Hän hymyili surumielisesti ja puristi kättäni. Hän oli ymmärtänyt ettei minulta tarvinnut kätkeä sitä, minkä olin arvannut alusta alkaen: että hän oli saanut lievän kohtauksen.” Päätössanat ennakoivat seuraavassa osassa kerrottua isoäidin kuolemaa. Tohtori Cottard oli koettanut hoitaa isoäiti maitoon perustuvalla ruokavaliolla, joka kuitenkin oli osoittautunut tehottomaksi maitovelliin pannun liian suolan takia. Kertojalle tarjoutuu tämän johdosta tilaisuus lääketieteen määritelmän esittämiseen: ”/…/ lääketiede on lääkäreiden toisiaan seuraavien ja keskenään ristiriidassa olevien erehdysten summa”. Jotakin merkitystä lääketieteellä silti on: ”/…/ olisi suurta hulluutta uskoa lääketieteeseen, ellei olisi vielä suurempaa hulluutta olla uskomatta siihen, sillä tästä erehdysten röykkiöstä on sentään aikaa myöten irtaantunut joitakin totuuksia.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

tiistai 18. elokuuta 2020

PROFESSORIPOOLI: Rainer Maria Rilken Duinon elegioita: Ihminen puun ja Jumalan välissä

Rainer Maria Rilken Duinon elegioita (Duineser Elegien, 1923). Suom. Arja Meski. Helsinki: ntamo, 2015. 

 Bo Pettersson kirjoittaa: 

Prahassa syntynyt itävaltalainen Rainer Maria Rilke (1875–1926) on merkittävimpiä romanttismodernistisia kirjailijoita, mutta häntä pidetään suhteellisen vaikeaselkoisena, varsinkin ydintuotantonsa eli runojensa perusteella. Suomenkielisille tämä voi osin johtua suomennoksesta. Rilken kokoelma Duineser Elegien (1923), Aila Meriluodon käännöksenä Duinon elegiat (1974) ja Arja Meskin uudisversiona Duinon elegioita (2015), on tästä hyvä esimerkki. Meriluodon käännös on laadukas, mutta sen osin vanhahtava kieli painottaa Rilken romanttisuutta. Tässä pari riviä Kolmannesta elegiasta Meriluodolta: ”Sinun vuoksesi tuskin, oi hänet aistiva tyttö, / hedelmällinen ilme tuo hänen suulleen ilmestyi”, kun Meski kirjoittaa: ”Ei sinun vuoksesi, hänet aistiva tyttö, sinun vuoksesi / ei hänen suunsa vetäytynyt hedelmäiseen ilmeeseen”. Meski seuraa tarkemmin Rilken syntaksia, eikä kuulosta turhan ylevältä. Jos Meskin tekstin toinen rivi kuulostaa hiukan erikoiselta, se johtuu lähinnä Rilken runon sisällöstä, ei niinkään käännöksestä. 

Rilkestä ja elegian perinteestä 
Oli siis jo aikakin, että suomeksi saatiin uusi käännös, jotta tämä modernismin klassikko löytäisi uusia lukijoita ja avaisi heidän silmänsä ja mielensä Rilken runoudelle. Rilke aloitti työstää kokoelmaansa Duinon linnassa, lähellä Triesteä Adrianmeren rannalla vuonna 1912, mutta vasta kymmenen vuotta myöhemmin Sveitsissä hän sai kymmenen elegiaansa valmiiksi, toisessa keskiaikaisessa linnassa. Näköjään hän ymmärsi kokoelman olevan hänen tärkeimpiä teoksiaan ja odotti inspiraatiota, jotta saisi sen valmiiksi. Se ilmaantui helmikuussa 1922.

 Itse sana elegia on monimerkityksellinen, ja loppusanoissaan Meski mainitsee, että antiikin elegiat ”ilmaisivat sekä surua että iloa, kertoivat sodasta ja rauhasta, sankareista, kuolemasta, rakkaudesta, nuoruudesta, tämän- ja tuonpuoleisesta, kaiken katoavuudesta”. Näitä piirteitä löytyy myös Rilken elegioista. Kun minulta meni pitkään ennen kuin ainakin osin tunsin ymmärtäväni niitä, ajattelin yrittää auttaa Rilken uusia lukijoita hahmottelemalla niiden keskeistä kuvastoa. 

 Pystysuoraan ja vaakasuoraan 
Elegioita lukiessa voi vähitellen aistia eräänlaisen hierarkian, jossa ehkä keskeisimmin enkelit ja ihmiset yrittävät ymmärtää toisiaan. Ylhäältä-alas suunnassa arvojärjestys alkaa Jumalasta, jumalista ja jumaluudesta, jotka ovat yhteydessä tähtiin ja taivaaseen. Heidän tai niiden alla sijaitsevat enkelit, joita ei kuulu mieltää ainoastaan kristinuskon mukaan. Seuraavina tulevat ihmiset, jotka siis koettavat olla yhteydessä enkeleihin. Ihmiset ovat kuitenkin osin itse eläimiä, mutta ovat – tai luulevat olevansa – hierarkiassa korkeammalla kuin muut eläimet. Alimpana ovat kasvit, eritoten puut. 

 Tämä voi kuulostaa ikivanhalta porrasteiseltä ajatusrakennelmalta: Jumala tai jumalat ylhäällä, ihminen luomakunnan kruununa ja kasvit alimpina. Rilkellä kuitenkin hierarkia elää: ”Näethän, puut ovat; … // Me vain / kuljemme kaiken ohi kuin henkäysten ketju”, sanotaan Toisessa elegiassa. Sittemmin viikunapuun oksisto työntää ”mahlaa ylös ja alas: se unesta syöksähtää / tuskin havahtuen suloisimman tehtävänsä onneen” (Kuudes elegia). Puut ja muut kasvit eivät välttämättä tiedosta elämää, mutta ovat siinä kiinni vahvemmin kuin me katoavaiset kaksijalkaiset. Kaikki on siis yhteydessä kaikkeen, Luoja tai luojat ja koko luomakunta enkeleineen päivineen, eikä siis välttämättä ole edes olemassa pystysuoraa hierarkiaa sinänsä vaan lähinnä erilaisia olentoja. Tavallaan siis Rilke oli aikaansa edellä painottaessaan ihmisen suhdetta muuhun elämään. 

 Ihmiselämässä ainakin yhtä tärkeä tekijä on aika, sen lineaarisuus, mutta myös syklisyys, syntyminen ja kuoleminen. Keskeisiä toimijoita ovat nuoret lisääntymiskykyiset ihmiset (nuori nainen ja nuori mies), sillä he pystyvät viemään elämää eteenpäin. Heillä on kaikilla (ainakin ollut) äiti ja isä, eli ovat olleet lapsia (tyttö ja poika), ja voivat itse siittää lapsia, jolloin heistä vuorostaan tulee vanhempia. Tämän vaakasuoran kuvaston, ihmiselämän (ja muun elämän) lineaarisuuden ja syntymisen ja kuolemisen syklin, on hyvä nähdä suhteessa yllä mainittuun kyseenalaistettuun hierarkiaan. Eli kaikki on suhteessa kaikkeen, sekä pysty- ja vaakasuorat tekijät sinällään että niiden yhteys toisiinsa. Lisäksi runoilija käyttää ensimmäistä, toista ja kolmatta persoonaa niin yksikössä kuin monikossa. Kun sitten vielä lukijana antaa elegioiden vaihtelevan syntaksin ja dynaamisen semantiikan viedä, niin pääsee nauttimaan niiden luomasta melankolian ja ilon yhdistelmästä. 

 Täälläolemisesta 
Saksalaisesta filosofiasta kiinnostunut lukija pani ehkä merkille yllä siteeratun ilmauksen ”puut ovat”. Rilke onkin kiinnostunut juuri olemisesta, ja Martin Heideggerin Olemisesta ja ajasta (1927) myöhemmin tuttu termi Dasein (täälläoleminen) on varmaan osin saanut inspiraatiota Rilkeltä, jota Heidegger sekä luki että kommentoi. Myös Martin Buberin Minä ja Sinä (1923), mm. sen puutematiikka (puukin voivat olla Sinä), on mahdollisesti voinut saada vaikutteita Rilkeltä – aivan kuten Rilke oli kiinnostunut Buberin teksteistä työstäessään elegioitaan. Rilkellä täälläolemisella on kuitenkin eri sävyjä: usein hän käyttää sanoja Dasein tai Hiersein (Meski kääntää molemmat sanalla täälläoleminen), mutta myös muita sanoja olemisesta, sen katoavuudesta ja haihtuvuudesta, ei vähiten eri muotoja verbistä olla (saksaksi sein). Mielestäni riipaisevimmassa ja ehkä helpoiten lähestyttävässä Yhdeksännessä elegiassa Rilke kirjoittaa: 

 Vaan koska täälläolo on paljon, ja koska – siltä näyttää – 
täällä kaikki meitä tarvitsee, tämä haihtuva, 
meitä oudosti koskettava. Meitä, haihtuvimpia. Kerran
vain kerran. Yhden kerran, ei muuta. Niin mekin, 
vain kerran. Ei koskaan uudestaan. Mutta se että 
ollut on kerran, vaikka vain kerran
ollut mainen kerran, peruuttamattomalta vaikuttaa. 

Rilke painottaa sanaa yksi/kerran (ein) kuusi kertaa, enemmän kuin mitään muuta sanaa kokoelmassa. Eikä ole sattumaa, että ein ja sein ovat keskeisiä sanoja, joita ei erota kuin yksi kirjain. Me ihmiset olemme täällä vain tämän yhden ainoan kerran. Samalla meidän hauras elämä on yhteydessä kaikkeen muuhun kaikkoavaan täälläoloon. 

Tämä ei ole oodi ilolle, vaan elegia elämälle. Suokaamme se itsellemme, me haihtuvat. 

 Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden professori.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

”Bombayn ensimmäinen naispuolinen lakimies”



Sujata Massey, Murha Bombayssa (Gummerus 2019; The Widows of Malabar Hill, 2018)
Suom. Maija Heikinheimo

Joel Kuortti kirjoittaa:


Yhdysvaltalainen kirjailija Sujata Massey tuli 1990-luvulla tunnetuksi Rei Shimura -dekkareistaan. Kun arvioin toistaiseksi viimeisimmän Rei-romaanin Rei Shimura menetysten rannikolla (2016) Café Voltaireen, kysyin: ”Viekö Masseyn mukanaan oma, intialais–saksalais–englantilainen syntyperä vai Rein toisenlainen diasporinen identifikaatio – vai jokin muu? Tämä jää nähtäväksi, mutta niin tai näin, lupaavalta näyttää.”

Nyt tähän kysymykseen on saatu vastaus. Massey on kirjoittanut 1920-luvun Intiaan sijoittuvan dekkarin Murha Bombayssa (2019), jossa seikkailee Perveen Mistry. Perveen kuuluu Intian zarathustralaiseen parsiväestöön, joka muutti maahan Persiasta muslimivalloituksen jälkeen. Zarathustralaiset joutuivat Persiassa vainotuksi, mutta saivat turvapaikan Intian Gujaratista, missä pienestä yhteisöstä kasvoi kulttuurisesti merkittävä: ”Vaikka Bombayn asukkaista vain kuusi prosenttia oli parseja, kaikista kaupungin lakimiehistä näitä oli kolmannes” (14).

Perveen on ”Bombayn ensimmäinen naispuolinen lakimies” (15). Hän hoitaa perheen lakitoimiston sopimusasioita, koska naisena hänellä ei ole pääsyä itse tuomioistuimeen. Tätä kautta hän pääsee selvittämään toimiston asiakkaana olevan perheen asioita, jossa asianosaisina on kolme leskeä, englanninkielisen teoksen nimen mukaiset ”Malabar Hillin lesket”. Koulutuksensa Perveen oli saanut Englannissa St. Hildan collegessa Oxfordin yliopistossa (samasta opinahjosta kuin isänsä), kun naiset saivat vuonna 1920 tutkinto-oikeuden. Hän ei ollut alun perin halunnut lähteä Englantiin, mutta henkilökohtainen tragedia (josta ei tässä sen enempää) pakottaa hänet lähtemään.

Perveen on saanut innoituksensa brittiläisen Intian ja samalla Ison-Britannian ensimmäisestä naisasianajajasta Cornelia Sorabjista (1866–1954), joka oli myös parsi. Sorabji ei ollut vain juristi ja yhteiskunnallinen uudistaja vaan myös näytelmä-, novelli-, romaani- ja tietokirjailija. Hänen ensimmäinen novellikokoelmansa oli Love and Life behind the Purdah (1901). Myös hänen tietokirjansa The Purdahnashins (1917) on tässä yhteydessä relevantti. Sorabjin lisäksi oman äidin ja muiden parsinaisten esimerkki kannustaa Perveenia ajamaan naisten oikeuksia, vaikka hänen isänsä toteaakin: ”Olet myös puhunut naisten oikeuksista enemmän kuin useimmat ovat valmiita kuulemaan” (29).

Sorabjin esimerkin mukaisesti Perveen auttaa romaanissa purdahnashineja, eristyksessä eläviä muslimileskiä näiden testamenttiasioissa. Pian tapaus muuttuu murhatutkinnaksi, jonka yhteydessä Perveeninkin henki on uhattuna. Häntä auttaa hänen opiskeluaikainen aatelisystävänsä Alice Hobson-Jones, joka kirjan alussa palaa Intiaan vanhempiensa luokse.

Kirjan ajallinen kontekstista ei ole kovin paljon viitteitä, lukuun ottamatta sitä, että osat on nimetty vuosien mukaisesti. Esimerkiksi vuosien 1916–1917 tapahtumien yhteydessä ei ole viittauksia maailmansotaan, lukuun ottamatta mainintaa, ettei armeijassa ole parsiosastoja (65) tai että Perveenin oli vaikeaa saada lippua lähtiessään Oxfordiin, koska vain harvoja laivoja kulki Intian ja Englannin välillä (381). Mohandas Gandhiin tai intialaiseen vapausliikehdintään ei viitata, mutta muihin ajallisiin ankkureihin kuuluvat Irlannin vapaavaltion synty vuonna 1921 (405), Al Jolsonin vuonna 1920 levyttämä George Gershwinin ja Irving Caesarin laulu ”Swanee” (300) ja ensimmäinen filmatisointi Kalidasan näytelmästä Śakuntalā (1920, ohj. Suchet Singh), jossa pääosaa esitti yhdysvaltalainen Dorothy Kingdom, koska, kuten Perveen toteaa: ”Yksikään intialainen perhe ei antaisi tyttärensä mennä töllisteltäväksi valkokankaalle. … Meillä naisilla on vielä pitkä tie edessämme, niin elokuvissa kuin oikeassakin elämässä” (300).

Kirjan lopussa on nelisivuinen sanasto, jossa selitetään persian ja Intian eri kielten sanojen merkityksiä. Sanoista puheen ollen, Hobson-Jonesien nimi viittaa Henry Yulen ja Arthur C. Burnellin klassiseen sanakirjaan Hobson-Jobson: A Glossary of Colloquial Anglo–Indian Words and Phrases, and of Kindred Terms, Etymological, Historical, Geographical and Discursive (1886). Rein ja Perveenin välissä Massey kirjoitti erityisesti brittiläiseen Intiaan sijoittuvia historiallisia kertomuksia: 1930-luvulle sijoittuvan romaanin The Sleeping Dictionary (2013) ja novellikokoelman India Gray (2015), jonka tarinat sijoittuvat 1920-luvun ja II maailmansodan aikaiseen Intiaan, nykyajan Pakistaniin, sekä vuoden 1919 Oxfordiin. Tässä tarinassa seikkailevat jo Perveen ja Alice.

Perveenin toinen romaaniseikkailu, Satapurin jalokivi (2020) on juuri ilmestynyt, joten myös siitä on odotettavissa arvio tänne lähiaikoina.


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

Joel Kuortti Rei Shimura on palannut. Café Voltaire (10.6.2016), http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2016/08/rei-shimura-on-palannut.html.

Henry Yule & Arthur C. Burnell, Hobson-Jobson (1886),
https://archive.org/stream/hobsonjobsonbein00yuleuoft#page/n7/mode/2up

Cornelia Sorabji. The Purdahnashin. Calcutta: Thacker, Spink & Co., 1917. Luettavissa:
Gale Nineteenth Century Collections Online, European Literature, 1790–1840: The Corvey Collection.

Cornelia Sorabji. Love and Life behind the Purdah. London: Freemantle, 1901.
https://digital.library.upenn.edu/women/sorabji/purdah/purdah.html

Lyhyt kuvaus romaanista suomalaisen kustantaja Gummeruksen sivuilla:
https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512414192/murha-bombayssa/
**