keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Ennakkoaavistus: Dolores Redondo, Baskimaan murhat 4

 


Dolores Redondo, Sydämen pohjoispuoli (La cara norte del corazón, 2019). Baskimaan murhat 4. Suom. Sari Selander, Gummerus, 2020. 735 s.

Joel Kuortti kirjoittaa:

Vuonna 2016 esittelin Café Voltairessa goottilaista baskihenkeä Dolores Redondon Baskimaan murhat -trilogian osalta. Sarjan neljäs osa, Sydämen pohjoispuoli, on itse asiassa sen esiosa, eli tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen kuin päähenkilö, Pamplonan poliisin 25-vuotias vanhempi rikoskonstaapeli – myöhemmissä kirjoissa rikosylikonstaapeli – Amaia Salazar, joutuu trilogian aluksi ratkomaan murhaa kotikyläänsä Elizondoon Baztánin laaksossa. Sydämen pohjoispuoli sijoittuu pääasiassa Yhdysvaltoihin, missä Amaia osallistuu eurooppalaisena poliisina FBI:n akatemian koulutukseen. Erikoisagentti Aloisius Dupreen luennolla Amaia joutuu silmätikuksi, mutta hänen tukihenkilönsä agentti Emerson pitää sitä meriittinä: ”Vau, vanhempi konstaapeli Salazar, taisitte tehdä pomoon vaikutuksen” (s. 33).     

Koulutuksen kuluessa tulee ilmi epäilyttävien kuolemien sarja, joka liittyy luonnonkatastrofeihin. Katastrofien kaaoksen keskellä epäillään toimivan perheitä surmaavan sarjamurhaajan. Erään silminnäkijän kertomuksen perusteella epäilty tekijä saa lisänimen ”säveltäjä”. Uhrien viktimologiaa ja tekijän profiilia sekä tapahtumia ja tilanteita tutkimalla Amaia ja muut tutkijat päätyvät siihen, että tekijä iskisi pian uudelleen. Amaia esittää myös, että jo tunnistettujen tapausten lisäksi olisi vielä yksi. Hän perustaa tämän latentteihin muuttujiin: ”Sellaisia muuttujia, joita ei huomaa suoraan, mutta jotka ovat johdettavissa toisista, jo havaituista muuttujista” (s. 64). Amaian deduktiivinen päättely on hyvin tieteellistä. Se ei ole ihme, sillä olihan hän suorittanut tutkinnon katolisessa Loyolan yliopistossa Bostonissa ”pääaineinaan oikeustiede, valtio-oppi ja käyttäytymistieteet” (s. 47). Hänen gradunsa aihe oli ”Nonverbaalin viestinnän soveltaminen syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin” (s. 49). Espanjassa hän sitten jatkoi opintojaan ennen poliisin uraansa.

Meksikonlahdella kehittyvä hurrikaani uhkaa Floridaa ja sinne lähetetään tutkijaryhmä. Samaan aikaan myös New Orleansiin odotetaan myrskyä. Amaia lähtee toisen ryhmän mukana sinne. On elokuu 2005. Hirmumyrsky Katrina on iskemässä Louisianaan. Amaia odottaa muiden kanssa uutta tragediaa tyhjenevässä kaupungissa ja samalla käydään läpi aiempien tapauksen yksityiskohtia ja mahdollisen epäillyn profiilia. Myrskyn voimistumisen myötä tutkinnan tielle nousee monenlaisia esteitä.

Aiemmista Baskimaan murhat -sarjan teoksista tutut mystiset elementit ovat läsnä myös Sydämen pohjoispuolen tarinassa. Baskimyyttien oheen sekoittuvat louisianalaisen rämealueen – le grand bayoun – cajun-yhteisön tavat sekä voodoo-uskonnon ominaispiirteet. Kirjassa olevassa sanastossa molempia kulttuuripiirteitä selitetään yhtä paljon, mikä on hieman outoa, koska kirja sijoittuu pääosin New Orleansiin. Toisaalta kirjassa käsitellään Amaian lapsuutta ja sellaisia seikkoja, joita ei aiemmissa osissa ole käsitelty. Näin hänen oma baskitaustansa nivoutuu yhteen Dupreen voodoo-näkemyksiin. Amaian ja Dupreen välillä on toinenkin yhteys: he molemmat uskovat ennakkoaavistuksiin. Jo aiemmin Amaia oli selvittänyt rikoksen ennakkoaavistuksen perusteella: ”Kun Amaia joutui selittämään loppuraportissa, mikä hänet oli johdattanut keräilijän jäljille, ei hän ollut osannut vastata muuta kuin että ennakkoaavistus” (s. 31).

Kahteen osaan jaettu kirja on tietyllä tavalla kolmiosainen, vaikkei siinä kolmatta osaa olekaan. Ensimmäisessä osassa juoni keskittyy murhakysymyksen hahmottamiseen ja tutkinnan rakentamiseen. Toinen osa sijoittuu Katrina-myrskyn jälkeiseen aikaan ja siirtyy rämealueelle. Siinä on psykologinen vire, kun Amaia ja Dupree käsittelevät omia traumojaan sekä niiden yhteyksiä myytteihin ja uskomuksiin. Kolmas osa kokoaa sitten nopeasti asioita yhteen ja rikosasia tulee ratkaistuksi. Ennakkoaavistus toimii jälleen johtotähtenä.

Neljäntenä osan voisi vielä pitää kautta kirjan kulkevaa kertomusta Amaian lapsuudesta ja siitä miten hän päätyi nuorena Yhdysvaltoihin. Se ei kuitenkaan kuljeta juonta vaan selittää Amaian elämää tarkemmin, vaikka käsittääkin 16 lukua kirjan 79:stä luvusta. Baski- tai voodoomytologiaa keskeisempi elementti kirjassa on Katrinan tuhojen keskellä toimivien tutkijoiden kokemukset ja näkemykset. Paikalliset agentit Bill ja Bull kokevat hävityksen hyvin raskaasti: ”Katrina ja tämä kaupunki …: tämä on kuin Harmageddon” (s. 376). Tuhon keskellä löytyy kuitenkin myös myönteisiä asioita, välittämistä ja sinnikkyyttä.

Sydämen pohjoispuoli saa nimensä pohjoisen läpikäyvästä läsnäolosta Redondon teoksista. Amaian koiran nimi on Ipar, joka on baskia ja tarkoittaa juuri pohjoista. Ennen varsinaisen tarinan alkua on lyhyt teksti, jossa Redondo kuvaa pohjoisen merkitystä: ”Mistään ei löydy kuitenkaan yhtä kylmää ja lohdutonta paikkaa kuin ihmissydämen pohjoispuoli” (s. 6). Tämän kylmän pohjoisen kanssa Amaia kipuilee läpi elämänsä. Mielenkiintoinen kirja Redondolta jälleen, ainakin jos on lukenut aiemmat sarjan osat. Oma ennakkoaavistukseni on, että sellaiselle, joka ei ole aiempia osia lukenut, kirja ei ehkä samalla tavalla avaudu. Ehkä voisi kirjoittaa jutun Redondon kirjasta Tämän kaiken minä annan sinulle (2016)?

Linkit ja lähteet:

Goottilaista jännitystä Baskimaalla: Dolores Redondo

Café Voltaire: Goottilaista jännitystä Baskimaalla: Dolores Redondo, Baskimaan murhat 1-3 (avaincafevoltaire.blogspot.com)

Gummeruksen sivuilla lyhyesti Redondon teoksesta Sydämen pohjoispuoli:

Sydämen pohjoispuoli | Gummerus Kustannus

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

maanantai 3. toukokuuta 2021

PROFESSORIPOOLI: Kafkan Amerikka

 

Franz Kafka: Amerikka. Suomentanut Elvi Sinervo. Helsinki: Tammi 1981

Liisa Steinby kirjoittaa: 

Kafkan romaani ilmestyi alun perin postuumina vuonna 1927 nimellä Amerika. Vuonna 1983 se julkaistiin Kafkan sille alun perin aikomalla nimellä Der Verschollene, joka tarkoittaa tietymättömiin kadonnutta tai hukkaan joutunutta. Sanaa on käytetty esimerkiksi merimiehestä, josta ei ole pitkään aikaan kuulunut mitään ja jota siksi pidetään kuolleena. Myös esine voi olla ”verschollen”, jolloin se kadoksissa siten, ettei arvella sen enää löytyvän. Romaanin nimenä ”Tietymättömiin kadonnut” on monituinen. Miten niin ”tietymättömiin”, jos kuitenkin tarina kertoo juuri siitä, mitä päähenkilö koki Amerikassa? Kenen kannalta tietymättömiin? Haluaisin väittää, että otsikko on oleellinen osa Kafkan Amerikka-romaania. Samalla en voi olla pahoittelematta sitä, uudelle englanninkieliselle käännökselle on annettu nimeksi The Man Who Disappeared ja suomenkieliselle Mies joka katosi – ikään kuin päähenkilö olisi ”mies” ja kuin tarina koskisi sitä, miten hän ”katosi”. Romaani ei ole kertomus miehestä vaan kuusitoistavuotiaasta pojasta, eikä se kerro hänen ”katoamisensa” tarinaa. ”Der Verschollene” viittaa tilaan, ei tapahtumaan: Karl on alusta alkaen tietymättömiin tai lopullisesti kadoksiin joutunut. Romaani alkaa seuraavasti:

Kun kuusitoistavuotias Karl Rossmann, jonka hänen poloiset vanhempansa olivat lähettäneet Amerikkaan, koska palvelustyttö oli vietellyt hänet ja saanut lapsen hänen kanssaan, lähestyi New Yorkin satamaa höyrylaivassa, hänestä tuntui kuin auringonpaiste jo kaukaa tähyillen vapauden jumalattaren ympärillä olisi äkkiä ikään kuin kirkastunut. Miekkaa pitelevä käsi oli koholla kuten äskenkin, ja jumalattaren hahmon ympärillä puhaltelivat vapaat tuulet.

Aloituksessa ratkaiseva tapahtuma, jossa Karl joutuu lopullisesti kadoksiin, on kätketty ensimmäisen virkkeen sivulauseeseen: Karlin vanhemmat ovat hylänneet hänet ja lähettäneet hänet Amerikkaan, koska palvelustyttö – jonka myöhemmin mainitaan olleen kolmekymmentäviisivuotias – on vietellyt hänet ja saanut lapsen hänen kanssaan. Näin ratkaiseva teko, joka tekee Karlista ”hukkaan joutuneen”, on tapahtunut ennen romaanin alkua; ja sen tekijöitä ovat hänen vanhempansa. Vanhemmat ovat halunneet lähettämällä Karlin tietymättömiin Amerikkaan päästä hänestä lopullisesti eroon. Kirjoittajan myötätunto on näköjään ”poloisten” vanhempien puolella, jotka ovat joutuneet häpeää välttääkseen turvautumaan näin rajuun toimenpiteeseen, kun taas Karl tavataan myönteisessä mielentilassa: hän uumoilee ”vapauden tuulten” puhaltavan vapaudenpatsaan ympärillä (onko miekka jumalattaren kädessä, soihdun asemasta, tietoista ironiaa vai ainoastaan osoitus siitä, miten vähän Kafka välitti paneutua todelliseen Amerikkaan kuvatessaan sitä paikkaa, minne Karl Rossmann oli kadotettu).

                      Karlia ei nähdä missään kohdin romaania murehtimassa menneisyyttään tai sitä asiaa, että hänen vanhempansa ovat ”pyyhkäisseet hänet pois niin kuin ärsyttävä kissa paiskataan ovesta ulos”, kuten hänen Amerikasta löytyvä enonsa asian ilmaisee. ”Vapauden tuulten” ihastelu voisi kuitenkin viitata siihen, että hän arvelee päässeensä pois pakonalaisuudesta. Karlin hylätyksi tuleminen ja hänen alistumisensa siihen näköjään ilman kapinaa – tai kapinoinnin mahdollisuutta – osoittavat, että Karl ei nimestään huolimatta ole mikään ”mies” vaan täysin vanhemmilleen alistettu, epäautonominen lapsi – koulupoika, jolle voidaan langettaa rangaistuksia ilman mitään rajaa. Myöhemmin kerrotaan tapauksesta, joka oli aiheuttanut Karlin hylätyksi tulemisen: palvelijatar oli vienyt hänet huoneeseensa, lukinnut oven, riisunut häneltä vaatteet ja lähes tukehduttanut hänet syleilyynsä; ja yhdynnän Karl oli kokenut minän rajojen katoamisena, mikä oli ollut pelottava avuttomuuden kokemus. Näin teko, josta Karlia syytettiin, oli todellisuudessa ollut häneen kohdistuvaa ruumiillista pakottamista, johon liittyi itsemääräämisen täydellisen kadottamisen kokemus. Tämä itsemääräämisen puute – omaehtoisen tekemisen estäminen ja suoranainen ruumiillinen pakottaminen – leimaavat Karlin olemista sekä kotona että Amerikassa.

                      Karl ei sinänsä ole tahdoton tai passiivinen, kuten osoittaa ensimmäinen luku nimeltä ”Lämmittäjä”. Karl asettuu voimakkaasti puolustamaan laivan lämmittäjää, joka oman kertomuksensa mukaan on tullut väärin kohdelluksi. Karlin asiaan puuttuminen ei tietenkään tuota tulosta vaan pikemmin osoittaa hänen olevan tietämätön aikuisten maailman pelisäännöistä. Hänen avuttomuuttaan ilmentää myös se, että lähdettäessä laivasta New Yorkin satamassa hän pyytää tuttavaa vahtimaan hänen matkalaukkuaan, kun hän hakee hyttiin unohtuneen sateenvarjonsa, muttei palatessaan löydä tuttavaansa sen enempää kuin matkalaukkuaankaan.

                      Kun New Yorkista löytyy yllättäen hyvässä asemassa oleva eno, joka ottaa Karlin huostaansa, uusi mahdollisuus näyttää avautuvan Karlille. Karlin elämä enon luona on yhtä epäautonomista kuin millaista sen on täytynyt olla kotona vanhempien luona. Hänen ei ole lupa kulkea vapaasti enon talossa tai lähteä kaupungille; eno ei pidä edes siitä, että hän seisoo huoneensa ikkunan ääressä katselemassa suurkaupunkia. Enon määräämä päiväjärjestys sisältää ratsastustunteja puoli viideltä aamulla (!) ja englannintunteja puoli seitsemältä; ja kokoaikainen kontrolli on varmistettu sillä, että eno voi koska tahansa tulla hänen huoneeseensa eikä silloin halua löytää häntä ikkunan äärestä seisomasta. Karl myöntyy tähän kaikkeen. Hylkääminen kuitenkin toistuu, ja jälleen siten, että Karlia syytetään jostakin, mikä ei ollut hänen oma tekonsa: Karl vierailee enon tuttavan luona, mihin eno vastahakoisesti antaa hänelle luvan. Kun Karl haluaisi palata enon luo, häntä ei päästetä lähtemään. Puolelta öin vierailun isäntä antaa hänelle kirjeen, jossa eno ilmoittaa hylkäävänsä Karlin; käy ilmi, että ei olisi hylännyt tätä, jos tämä olisi palannut ennen puolta yötä. Karl joutuu kirjaimellisesti maantielle, ja hänen seuraansa liittyy kaksi hampparia, jotka anastavat hänen hienot vaatteensa ja hänen rahansa. Karl ei ponnistuksistaan huolimatta pääse miehistä eroon, vaan nämä tekevät hänestä palvelijan toisen miehen rakastajattarelle, tavattoman lihavalle Bruneldalle. Tässä asemassa Karlilta jälleen puuttuu kokonaan oikeus omaehtoiseen tekemiseen tai edes liikkumiseen ja fyysiseen koskemattomuuteen.

                      Kafkan Amerikka kertoo ”hukassa olemisesta”. Karl Rossmann on tietymättömissä vanhemmiltaan, jotka ajoivat hänet pois kotoaan. Mutta vanhemmilta tietymättömissä olemisen tila ei ole sellainen, jossa Karl olisi vapaana vanhempien kontrollista saavuttanut itsenäisyyden. Hän on edelleen itseltään hukassa: hän on kokonaan vailla itsemääräämistä. Kafkan Amerikka on, kuten hänen romaaninsa Oikeusjuttu ja Linna, vastateos modernin aikakauden romaaneille, jotka tyypillisesti kertovat modernin, autonomisen yksilön tarinan. Kafkan päähenkilöt eivät ole oman elämänsä sankareita eivätkä edes sen subjekteja. He ovat toisten ihmisten mielivaltaisen toiminnan kohteita, joiden omalle toimijuudelle ei anneta minkäänlaista tilaa.

                     

 Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Perveen Mistry Satapurin ruhtinaskunnassa

 



Sujata Massey, Satapurin jalokivi (Gummerus 2020, pokkarina 2021; The Satapur Moonstone, 2019). Suom. Maija Heikinheimo. Joel Kuortti 20.1.2021, Café Voltaire

Joel Kuortti kirjoittaa: 

Sujata Masseyn intialainen juristisankari, Parveen Mistry, seikkailee 1920-luvun Intiassa. Kotikaupungissaan Bombayssä tapahtuneen ensimmäisen tapauksen jälkeen Parveen kutsutaan brittihallinnon avuksi selvittämään Bombayn hallintoalueeseen kuuluvaa Kolhapurin edustustoa, jonka ”valvonnassa on kaksikymmentäviisi ruhtinaskuntaa ja läänitysaluetta Intian länsiosissa” (12). Vaikka romaanin tapahtumien maantieteellinen sijoittuminen ei olekaan todenmukaista, on se asiallisesti hyvin realistinen.

Brittiläinen Intia koostui 15 provinssista, joilla oli vuodesta 1919 alkaen laaja itsehallinto. Kokonaisuuteen kuului lisäksi yli 500 ruhtinaskuntaa (princely states), jotka eivät kuitenkaan olleet suoraan brittihallinnon alaisuudessa vaan niitä johtivat intialaiset ruhtinaat. Kaiken kaikkiaan ”Iso-Britannia hallitsi noin 60:tä prosenttia Intian niemimaasta. … Hallitsijat maksoivat briteille mittavat verot rahana ja sato-osuuksina siitä hyvästä, että heidän alueidensa ei tarvinnut alistua brittivallan alle” (13), joskin britit hoitivat ruhtinaskuntien ulkosuhteet, puolustus ja monet muut hallinnolliset asiat, eriasteisten sopimusten mukaan.

Avunpyynnön Parveenille esittää hänen ystävänsä Alicen isä, Sir David Hobson-Jones, kuvernöörin neuvonantaja. Ruhtinaskunta, jossa on ilmennyt selvittämistä vaativa ongelma, on Satapur, jonka maharadža Mahendra Rao oli kuollut koleraan ja vallanperijä, uusi maharadža Jiva Rao on vasta kymmenvuotias.  Itse ongelma on vanhan ja nuoren maharanin (ruhtinattaren), Jiva Raon äidin ja isoäidin, välinen ”katkera erimielisyys siitä, miten prinssin koulunkäynti pitäisi järjestää” (16).  Parveen hyväksyy tarjouksen ja saa vielä neuvoteltua palkkionsa säälliseksi.

Parveen lähtee kohti hankalaa määränpäätä, ensin junalla, sitten postivaunuilla ja myöhemmin kantotuolillakin. Satapurissa Parveenin ottaa vastaan brittihallinnon asiainhoitaja Colin Sandringham. Vaikkei briteillä ollutkaan valtaa ruhtinaskunnissa, he toimivat välittäjinä ristiriitatilanteissa. Tähän tarvittiin Sandringhamin kaltaisia asiainhoitajia – ja nyt Parveenia. Kaikessa hiljaisuudessa Parveen kuului Kongressipuolueeseen, jota oli vuodesta 1920 johtanut Mohandas Gandhi. Se ajoi avoimesti Intian itsenäisyyttä. Parveenin tavatessa Gandhin, tämä oli toivonut hänen rohkaisevan ”lisää naisia liittymään toimintaan” (28). Brittihallinnon näkökulmasta tässä olisi ollut selkeä intressiristiriita, mutta Parveenin jäsenyys ei ollut tullut ilmi. Tarinassa on siis selkeä antikolonialistinen poliittinenkin vire. Tähän liittyvät myös Intian sähkö- ja rautatieverkkojen laajentamiseen liittyvät hankkeet. Niin Masseyn Rei Shimura -dekkareissa kuin nyt Parveen Mistry -tarinoissa keskeistä on naisten aseman ja mahdollisuuksien pohdinta. Parveenin kohdalla kyse on kulttuurishistoriallisen taitekohdan korostamisessa. Vaikka Intian itsenäistymisprosessi on tavallisesti kuvattu hyvin patriarkaalisesti, Masseyn naiset toimivat ”malliesimerkkinä intialaisten naisten voimasta” (392).

Masseyn romaanissa sekoittuvat niin Intian sisäiset ja paikalliset kasti-, uskonto- ja palatsivastakkainasettelut kuin laajemmat kolonialistiset taloudelliset, poliittiset ja valtakuviot. Jälleen kerran oman erityisvärinsä antaa Parveenin kuuluminen parsivähemmistöön. Näin tavanomainen ja monissa muissa teoksissa keskeinen hindu–muslimi -vastakkainasettelu jää syrjään, tai ainakin vähemmälle huomiolle. Parveenin katse, ja häneen itseensä kohdistunut mielenkiinto, ohjaa lukijaa pohtimaan ”ulkopuolisen” silmin.

Tämä asetelma on, monien muiden diasporisista positioista kirjoitettujen teosten lailla, ongelmallinen, koska kohdeyleisö ei ole se, josta kirjoitetaan, vaan muu, erityisesti länsimainen kirjallisuuden kuluttajien joukko. Tähän viittaa myös teoksen loppuun liitetty sanasto, jossa selitetään lyhyesti joitain tekstissä esiintyviä sanoja ja käsitteitä, vaikkei niistä useimmiten mainita, mistä kielestä tai kontekstista ne juontuvat tai kumpuavat. Kaikista näistä varauksista huolimatta Masseyn tarina on hyvin luettava, kiinnostava, jopa jännittävä.

 

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

 

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

 

Linkki Mistryn ensimmäisen tapauksen arvioon Café Voltairessa:

http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2020/07/bombayn-ensimmainen-naispuolinen.html

 

Lyhyt kuvaus romaanista suomalaisen kustantaja Gummeruksen sivuilla:

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512416578/satapurin-jalokivi/

 

Sujata Masseyn kotisivut:

https://sujatamassey.com

 

**

 

Kuva: Gummerus

perjantai 19. helmikuuta 2021

PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Guermantesin tie 2

 Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä: Guermantesin tie 2. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava, 1986. 384 s.

H.K. Riikonen kirjoittaa:

Marcel Proustin romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä suomennoksen kuudes nide, Guermantesin tie 2, alkaa jaksolla, joka kuvaa kertojan isoäidin sairautta ja kuolemaa. Kyseessä on yksi kirjallisuuden suurista kuolinkohtauksista. Kuvauksen keskiössä on kuoleva isoäiti, mutta yhtä huomionarvoisia ovat hänen ympärillään häärivät omaiset, lääkärit ja palvelijatar Françoise. Etenkin lääkärien osuus on kuvattu groteskein kääntein. Paikalle saapuu erikoislääkäri ”laukku pullollaan potilaittensa nuhaa kuin Aioloksen talli!”. Koska isoäiti kieltäytyy tutkimuksista, erikoislääkäri tutkii muiden nenät; hän on nimittäin sitä mieltä, että ”migreeni ja ripuli, sokeritauti ja sydänviat ovat vain väärin ymmärrettyjä nenän sairauksia”. Hän onnistuu tartuttamaan kaikkiin nenä- ja kurkkutulehduksen.

Toinen paikalle saapuva lääkäri, tohtori Dieulafoy, on vähintään yhtä groteski hahmo. Hän oli ”suuri lääkäri ja ihailtava opettaja, mutta näihin kahteen rooliin, joissa hän oli aivan erinomainen on liitettävä kolmas, jossa hän esiintyi neljäkymmentä vuotta ilman kilpailijaa, yhtä omaperäinen kuin uskotun ystävän, pajatson tai ylevän isän osa, ja jonka ydin oli siinä, että hän kävi toteamassa kuolinkamppailun tai kuolemantapauksen. Jo hänen nimestään heijastui arvokkuus, jolla hän osastaan suoriutui, ja kun palvelijatar tuli ilmoittamaan: ”Tohtori Dieulafoy”, olisi voinut luulla olevansa Molièren talossa.”

Näiden groteskien hahmojen vastapainoksi jakso päättyy vaikuttavaan, omalla tavallaan harmoniseen vainajan kuvaukseen, jonka päätössanat ovat Proustin kauneinta proosaa: ”Elämä oli poistuessaan vienyt muassaan tuottamansa pettymykset. Hymy näytti kohonneen hänen huulilleen. Kuin keskiajan kuvanveistäjän kuolema oli laskenut isoäitini hänen viimeiselle leposijalleen nuoren tytön hahmossa.” Kertojan ja hänen äitinsä suru isoäidin kuoleman johdosta ja isoäitiin liittyvät muistot ovat vaikuttavasti esillä myös jatkossa, Sodoma ja Gomorra 2:ssa.

Jatkossa kertojan elämään tulee uudelleen Albertine. Kertoja joutuu pohtimaan yleisemminkin suhdettaan naisiin, jotka hän rinnastaa keräilykohteisiin. On tosin järkevämpää kerätä naisia kuin postimerkkejä tai vanhoja nuuskarasioita, mutta kokoelman pitäisi ”osoittaa miten vaarallista on pitää vain yhtä naista eikä useampia”. Kertoja menee osin tapahtumien edelle viitaten myöhempään suhteeseensa Albertineen, mutta palaa nykyhetkeen: ”Tässä ja nyt minun tulee vain valittaa sitä, etten tyytynyt viisaasti keräilemään naisia niin kuin esimerkiksi vanhoja nenälaseja, joita ei koskaan tunnu kertyvän tarpeeksi lasikuvun alle, missä aina on tilaa uudelle ja muita harvinaisemmalle lornjetille.”

Kun kertoja on käsitellyt tapaamistaan Robert de Saint-Loup’n kanssa, keskeiselle sijalle nousee kuvaus Guermantesin salongista ja Guermantesin herttuan ja herttuattaren seurapiiristä, johon kertojakin on päässyt. Keskeisiä muita hahmoja ovat Parman prinsessa, ruhtinas von Faffenheim ja Agrigenten ruhtinas. Kuvaus ei ole seurapiirejä imarteleva. Herttualla on sarja rakastajattaria, joista viimeisintä, varakreivitär d’Arpajonia, herttua oli ”niin suuresti rakastanut, että oli pakottanut hänet lähettämään itselleen jopa kymmenen sähkettä päivässä (mikä kävi jonkin verran herttuattaren hermoille), vaihtoi hänen kanssaan kuulumisia kirjekyyhkysten välityksellä Guermantesissa ollessaan ja oli pitkään ollut niin riippuvainen tästä naisesta, että sinä talvena joka hänen piti viettää Parmassa hän kävi kerran viikossa Pariisissa, vaikka matkaan kului kaksi päivää, tavatakseen rakastajattarensa.”

Seurapiirihahmojen puheista ei puutu puolivillaisuuksia eikä ilkeyksiä. Jälkimmäisten esittäjänä kunnostautuu etenkin Guermantesin herttuatar. Kun kenraali Montserfeuil on seitsemän kertaa hävinnyt vaaleissa, hänen kerrotaan lohduttautuneen tekemällä uuden lapsen vaimolleen. Parman prinsessan huudahdettua ”Onko tämä onneton Madame de Montserfeuil taas raskaana”, Oriana de Guermantes toteaa: ”On kuin onkin /…/, hänen vatsansa on ainoa piirikunta missä kenraali-parka ei koskaan ole joutunut tappiolle.”

Kertojalla on tiedossaan myös kaikenlaisia tapauksia seuraelämästä, jossa joudutaan pohtimaan, kuka on sovelias vierailemaan missäkin ja millaisia vieraita voidaan kutsua. Pyrkimys soveliaisuuden noudattamiseen voi johtaa koomiseen lopputulokseen. Järjestäessään iltapäiväkutsut keisari Napoleonin veljentyttären prinsessa Mathilden kunniaksi kutsuja arveli, että vieraiksi voidaan kutsua vain bonapartisteja, koska kuningasvallan kannattajat olisivat voineet tehdä epäedullisen vaikutuksen Hänen Keisarilliseen Korkeuteensa. Bonapartistien löytäminen oli kuitenkin hankalaa. Niinpä prinsessa, ”jonka salongissa Faubourg Saint-Germainin kerma kokoontui, hämmästyi aika lailla kun hän Madame de Courvoisier’n luona tapasi vain erään tunnetun kuokkavieraan, keisarikunnan aikaisen poliisipäällikön lesken, postilaitoksen johtajan lesken ja muutamia muita henkilöitä jotka kaikki olivat kuuluisia paitsi uskollisuudestaan Napoleon III:tta kohtaan myös typeryydestään ja pitkäpiimäisyydestään.” Prinsessa Mathilde suhtautuu kuitenkin tilanteeseen lempeästi ja antaa ”ruhtinaallisen suosionsa sataa näitten kovanonnen kummajaisten päälle”.

Kaikesta kritiikistä ja ironiasta huolimatta kertojan kannalta seurustelulla aatelisten seurapiireissä on kuitenkin myös ilmeiset etunsa. Aatelisilta, samoin kuin talonpojilta, voi nimittäin oppia kaikenlaista entisaikojen elämään, tapoihin ja tottumuksiin liittyvää, kaikenlaista sellaista, mistä ”raharuhtinailla” ei ole aavistustakaan. Lisäksi aristokraattisilla keskusteluilla Madame de Guermantesin luona oli se etu, että niissä käytettiin erinomaista ranskan kieltä.

Guermantesien illallisilta kertoja kiiruhtaa paroni de Charlusin, Guermantesin herttuan veljen, luokse kellon ollessa jo yksitoista illalla. Kertoja, kuten niin monet 1900-luvun alun kirjailijat, kiinnittää huomionsa kuvattavansa päähän: ”Jo suurenmoisen ja samalla luotaantyöntävän päänsä ansiosta hän vei voiton kaikista sukulaisistaan; mieleen tuli lähinnä vanhentunut Apollo, joskin näytti siltä kuin sapenkarvainen sylki olisi koska tahansa voinut valahtaa vääntyneestä suusta; mutta älykkyys, sitä ei voinut kieltää, avasi hänelle kuin laaja kompassinkiertämä näkymiä, jotka ikuisesti pysyisivät Guermantesin herttuan ulottumattomissa.”

Vierailusta muodostuu fiasko alkaen jo siitä, että tuntematta paronin tapoja kertoja on erehtynyt kysymään, pitäisikö hänen välttämättä seistä: ”Enhän voinut tietää, että maalla ollessaan, Charlusin linnassa, hänellä oli tapana päivällisen jälkeen leikkiä kuningasta, asettua mukavasti nojatuoliinsa tupakkahuoneessa ja antaa vieraittensa seistä ympärillään.” Paroni vuodattaa suoranaisen syytöspuheen kertojaa vastaan. Hänen käyttäytymisensä on muutenkin kovin erikoista ja ennakoimatonta. Hän tosin saattaa kertojan kotiin, mutta lopuksi hän toteaa tälle, että hänen osansa on nyt päättynyt”. Paronin käytös tulee ymmärrettävämmäksi seuraavassa osassa, Sodoma 1:ssa, jossa tuodaan esille myös hänen homoseksuaalisuutensa.

Proustin romaanisarjassa kohdataan toisinaan pitkänkin välimatkan päästä aikaisemmin tavattuja henkilöitä. Guermantesin tie 2:n lopussa kertoja tapaa Charles Swannin, nyt jo vanhentuneena ja sairaana. Swannin esikuvana on pidetty seurapiireissä ja kirjallisissa piireissä liikkunutta Charles Haasia; myös hänen nimensä vilahtaa loppujaksossa.

Niitä moninaisia uusia asioita, joita kertojan elämään romaanisarjan kuluessa ilmaantuu, ovat Guermantesin tie 2:ssa ohimennen mainitut autot ja lentokoneet. Niihin kuuluu myös eräs asusteisiin liittyvä uutuus. Kertoja vetää kutsuista pois lähtiessään jalkaansa ”amerikkalaiset kumijalkineet”, kalossit. Paikalle sattuva Parman prinsessa, joka on teoksessa jo aikaisemmin huvittavalla tavalla innostunut kaikesta uudesta, mitä hän kutsuilla näkee, pitää kalosseja hienona keksintönä ja käytännöllisinä, aihe, joka aiheuttaa jonkin verran keskustelua myös James Joycen novellissa ”Kuolleet”.

James Joycen novellissa ”Murattipäivä komitean istuntohuoneessa” väitellään kuningas Edward VII:stä ja hänen Irlannin-vierailustaan (kohta, joka osaltaan aiheutti Dublinilaisia-novellikokoelman julkaisemisen lykkääntymisen). Kuningas Edward on esillä myös Proustilla. Madame de Guermantesin mielestä hän on miellyttävä, mutkaton ja ”terävämpi kuin luulisikaan”. Ruhtinas von Faffenheimilla on toinen käsitys. Hänen mielestään, jos Edward Walesin prinssinä ollessaan olisi ollut tavallinen yksityishenkilö, ”sellaista kerhoa ei olisi ollutkaan joka ei olisi antanut hänelle porttikieltoa”.

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

tiistai 19. tammikuuta 2021

PROFESSORIPOOLI: Wisława Szymborskan valitut runot: Maailma runojen näyttämönä

 

Wisława Szymborskan Hetki [valitut runot]. Suom. Martti Puukko. Helsinki: LIKE, 2004.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Ensin härkää sarvista: Voiko vuonna 2012 kuolleen kirjailijan tuotantoa jo tässä vaiheessa kutsua klassiseksi ja näin antaa ymmärtää, että se tulee jäämään kirjallisuudenhistoriaan? Väittäisin, että tässä tapauksessa voi. Ensiksi, puolalainen runoilija Wisława Szymborska kirjoitti laadukkaita runoja jo yli viisikymmentä vuotta sitten, ja toiseksi, vuonna 1996 myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto on ainakin hänen tapauksessaan laadun merkki. Pentti Saarikoski kirjoittaa Hämärän tanssien (1983) alkusivuilla: ”Yritän puhua niin yksinkertaisesti että aikuinenkin ymmärtää”, ja samaan pyrkii Szymborskakin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heidän runonsa olisivat millään lailla yksiulotteisia.

Suomeksi Szymborskan valittuja runoja löytyy kolme laajempaa kokoelmaa, yksi Jussi Rostilta ja kaksi Martti Puukolta. Näistä ehkä kattavin on Puukon Hetki (2004), josta löytyy runoja 1940-luvulta julkaisuvuoteen asti (Rostin kokoelman toinen laitos kattaa vuodet 1957–2003). Lisäksi Puukon alkusanoista käy ilmi, että hän tapasi Szymborskan useita kertoja, minkä perusteella hän lyhyesti kuvaa runoilijan elämää. Puukon suomennokset tuntuvat sympaattisen eleettömästi seuraavan Szymborskan selkeää kielenkäyttöä ja mahdollisuuksien mukaan runojen rytmiä ja riimittelyä. Puhun tässä puolaa osaamattomana, mutta kuitenkin vakuuttuneena vertailtuani Puukkoa ruotsin- ja englanninkielisiin käännöksiin (Anders Bodegård / Adam Czerniawski).

”Ihmisiä sillalla”

Hyvän kuvan Szymborskan lyriikasta saa runosta ”Ihmisiä sillalla” (1986), joka on niin keskeinen hänen tuotannossaan, että niin Rosti kuin Czerniawski ovat nimenneet käännöksensä sen mukaan. Aluksi siinä mainitaan merkillinen planeetta ja sen ajan armoilla olevia ihmisiä. Sitten se siirtyy kuvaamaan japanilaisen puupiirtäjän Hiroshige Utagawan ”Ihmisiä sillalla” (1850-luku), eli teosta, joka pysäyttää ajan hetkeen, jolloin ihmiset kiiruhtavat sadekuuroa pakoon sillalla. Tässä Szymborska jatkaa ikivanhaa ut pictura poesis -perinnettä eli kuvaa taideteosta sanoilla. Sitten hän pohtii taideteoksen katsojia ja heidän liikuttumistaan. Runo loppuu näin:

On jopa heitä, joille sekään ei riitä.

He kuulevat jopa sateen kohinan,

tuntevat pisaroiden viileyden kaulallaan ja selässään,

he katsovat siltaa ja ihmisiä,

kuin näkisivät siellä itsensä,

juoksemassa ikuista juoksua

loppumattomalla tiellä, koskaan päättymättömällä taipaleella

ja röyhkeydessään he uskovat

että niin asia onkin.

Nämä rivit näyttävät antavan suhteellisen suorasukaisen näkemyksen taideteoksen tulkinnasta. Kun niitä tarkastelee tarkemmin, huomaa, että katsojat ovat tulkintansa kautta taulussa, jossa he monipuolisesti aistivat sateen (kuulevat/tuntevat/katsovat). Vaikka he ovat vain tuossa ainoassa hetkessä, heidän juoksunsa sillalla muuttuu heille allegoriaksi heidän omasta elämästään, mitä runominä pitää röyhkeänä. Näin näkökulma vaihtuu avaruudesta ihmisiin, hetkestä elämänjuoksuun, klassisesta japanilaisesta puupiirroksesta sen allegoriseen tulkintaan tänä päivänä, ja tulkinnasta sen kritiikkiin. Kuka katselee mitä, mistä, miten ja milloin?

Jalat maan päällä ja pää pilvissä

Szymborskalla on jalat maassa silloinkin, kun ajalliset, kehitysopilliset ja avaruudelliset perspektiivit huimaavat. Hänen enkelissään ei ole juurikaan Rilken romanttisuutta, vaan se on ”munanvalkuaisista tehty”, ”suoraan Korkeastaveisusta [sic] oleva elävistä rauhasista koostuva leija”, jonka vieressä kivi ”omalla arkaistisella ja yksinkertaisella tavallaan / näkee elämän epäonnistuneiden yritysten ketjuna” (”Saapuminen”). Usein mukana on myös ripaus huumoria. Runossa ”Rubensin naiset” muistetaan myös pyöreiden naisten laihoja sisaria ja heidän laskettavissa olevia kylkiluitaan: ”Kolmastoista vuosisata antaisi heille kullatun taustan. / Kahdeskymmenes – valkokankaan”. Moraali käy silloin tällöin ilmi, yleensä epäsuorasti. Runossa ”Viha” nähdään ”kuinka hyväkuntoisena se onkaan pysynyt / vuosisadallamme”, kun ”sen kasvot vääristyvät / intohimon palosta”. Tai sitten ”kirjoittaja” pohtii, kuinka sodissa ”häviävät aina molemmat osapuolet”, mikä myös pätee ”ihmisten ylentämisestä (sic!) toisten / yläpuolelle” (”Arvio kirjoittamattomasta runosta”).

Vanha latinankielinen sananparsi kuvaa osuvasti Szymborskan poetiikkaa: audiatur et altera pars, täytyy kuulla myös toista osapuolta. Jopa Hitler saa himpun verran ymmärrystä, kun puhujana on hänen rakas susikoiransa (”Historiaan sotkeutuneen koiran monologi”). Aika voi olla pitkäpartainen vanhus tai ”koiranpentu, / joka hyppii likaisine käpälineen / meidän vastasyntyneiden ja juuri heränneiden petivaatteiden päälle” – molemmat yhtä tosia näkemyksiä (”Mielikuvan vaihto”). Rakastettu nähdään yleensä hänenä, mutta pujahtaa kerran sinuna minän lakanoihin: ”Ja niin vain siinä minulle on käynyt, että olen luonasi. / Ja en näe siinä todellakaan mitään tavanomaista”. Joskus vähemmän on enemmän: kuinka paljon arkisen rakkauden taikaa onkaan noissa kahdessa rivissä!

Harva kirjailija pystyy näkemään ihmiselämän niin etäältä ja samalla niin läheltä kuin Szymborska. Ei siis ole yllättävää, että eräs toistuva kuva on elämästä näyttämönä. Esitys on tuolla, sitä katsomme, samalla kun tiedämme, että se kertoo meistä kaiken, jopa sen nurjan puolen, jonka emme soisi olevan päivänvalossa. Runoilija kirjoittaa siitä, ”Mitä todella oli, / ja mikä vain hädintuskin vaikutti siltä / tähtien välisellä ja tähtien alla / olevalla näyttämöllä, näytöksessä / jossa sisäänpääsylipun lisäksi / ulospääsylippu on pakollinen” (”Luettelo”).

Kirje taivaaseen

Hyvä Wisława (jos sallit),

Tämä on jotensakin hypoteettinen pyyntö, mutta pyyntö kuitenkin. Jos sattuisin pääsemään taivaaseen, niin mikäli siellä sallitaan sellainen pieni pahe kuin tupakointi, voisin, jos sopii, tuoda sinulle topan tupakkaa, joka taisi olla sinulle kovin rakasta. Voisit siinä tuprutella, ja samalla voisimme yhdessä hetken seurata noita hellyttävän ja raivostuttavan surkuhupaisia kaksijalkaisia maan päällä. Se kun taitaa olla maailmankaikkeuden parasta teatteria, jota sinä jo mielenkiinnolla seurasit ollessasi keskuudessamme. Siitä kertoo pieni hymynvirneesi valokuvissa – niin ja runosi.

Eräs ihailijasi Suomesta

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.

 

maanantai 9. marraskuuta 2020

PROFESSORIPOOLI: Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen

 

Aino Kallas, Barbara von Tisenhusen. Liivinmaalainen tarina. Somistanut Topi Vikstedt. Helsinki: Otava, 1923. 96 sivua.

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Tallinnassa 1500-luvun lopulla pappina toiminut Balthasar Russow kertoo keskialasaksaksi kirjoittamassaan Liivinmaan kronikassa ruotsalaisten hyökkäyksestä: ”Ruotsalaiset kulkivat pikamarssia tiheiden ja ryteikköisten metsien läpi ja yllättivät yöllä Ubakalun kylässä Rannun linnan isännän Jürgen Tiesenhausenin ja hänen lippueensa, jossa olivat mukana myös lähes kaikki liivinmaalaiset junkkerit. Ruotsalaiset tappoivat, surmasivat ja polttivat sisälle taloihin kaikki lippueen miehet ja saivat komean sotasaaliin. Näin kostettiin ja maksettiin Jürgen Tiesenhausenille samalla mitalla takaisin se, mitä hän oli tehnyt ratsumiestensä kanssa omaa isänmaataan vastaan ja myöskin se, että vastoin veljellistä rakkautta ja vastoin veljellisiä tunteita hän oli antanut hukuttaa säkissä oman lihallisen sisarensa, koska tämä oli rakastunut erääseen kirjuriin ja hairahtunut tämän miehen kanssa ja halunnut tämän aviopuolisokseen.” (suom. Timo Reko).

Russowin mainitseman hukuttamistapauksen ja muiden asiaa koskeneiden vanhojen lähteiden pohjalta Aino Kallas on kirjoittanut pienoisromaanin Barbara von Tisenhusen. Teoksessaan Kallas käyttää kehittämäänsä ja muissakin teoksissaan käyttämää vanhojen kronikoiden tyylin ja kielen mukaelmaa. Kertojana on Rannun kirkkoherra Jeremias Friesner. Hän kertoo Barbara von Tisenhusenin ja Franz Bonniuksen traagisen tarinan vuosia tapahtumien jälkeen.

Teoksen alussa Friesner hahmottelee yleisiä olosuhteita Saksalaisen ritarikunnan hallitsemalla Liivinmaalla: ”Mutta niinä aikoina, kuin nämä kaikki tapahtuivat, oli Liivinmaa vielä Ordon hallussa, ja sitä hallitsivat Ordon Suurmestarit yhdessä piispain kanssa. Ja se oli vielä silloin ylen äveriäs ja siunattu maa eikä ollut vielä ehtinyt joutua kaikilta nation’eilta elikkä kansakunnilta surkeasti raadelluksi. Vaan sitä nimitettiin Livland = Blivland, koskapa jokainen, joka sinne kerran joutui, sinne myöskin jäädä halusi eikä enää pois pyrkinyt.” Mutta Friesner katsoo myös, että vaikka Liivinmaalla kasvoi rikkaus ja hyvinvointi, samalla kasvoi myös ”Saatanan kylvöstä kaikkinainen rikkaruoho, kuin ovat prameus ja hekuma sekä hallitsijain että alamaisten seassa”.

Tapahtumien ja juonen kulku on sinänsä varsin yksinkertainen ja rakentuu, kuten Aino Kallaksen elämää ja tuotantoa koskevan tutkimuksen perustan luonut Kai Laitinen on osoittanut, muutamien avainkohtausten varaan. Niitä ovat Tallinnan hääpidot, Bonniuksen tulo ja kohtaus linnan portilla, karhuleikki, Barbaran ja pappi Friesnerin keskustelu Pärnun sopimuksesta, oikeudenkäynti ja hukuttamiskohtaus. Teoksen lopussa Friesner kertoo Jürgen von Tisenhusenin kohtalon, jonka myös Russow on kronikassaan maininnut.

Orvoksi joutunut Barbara kasvaa tätinsä Anna von Tödwenin suojeluksessa. Ensimmäisessä julkisessa esiintymisessään, erään sukulaisen häissä, hän jo herättää paikallisten ritarien huomiota, nämä ”surisevat” hänen ympärillään ”niin kuin mettiäiset mesikukan vaiheilla”. Paluumatkalla häistä Barbara suhtautuu näkemänsä ja kuulemansa perusteella kansaan uudella tavalla. Hänessä on tapahtunut, kuten Friesner panee merkille, ”mutatio elikkä mielenmuutos”. Friesner kuvaa muutoksen seurausta: ”Tämä neitsykäinen Barbara on alkanut käydä epäsaksalaisten savupirteissä, joissa he yhdessä elukoittensa kanssa viheliäisesti asuvat, ja on ryhtynyt puheisiin heidän vaimojensa ja tyttäriensä kanssa, kuin myös opastamaan heitä erinäisissä taidoissa, kuten ovat ompeleminen ynnä hienompi kehruu.”

Kirjurin toimeen kutsuttu Franz Bonnius saapuu paikalla. Barbara on erehtynyt pitämään häntä ritarina. Friesner sattuu itse olemaan paikalla ja kuulemaan lyhyen sananvaihdon. Hän kuvaa vaikutelmaansa: ”Ja minä tunsin, koska nämä kaksi nuorta ihmistä toisillensa nämä sanat sanoivat, että heidän välillänsä tänä hetkenä tapahtui, mitä ei kenkään taida tekemättömäksi tehdä, ja mikä kaikilta salattu on, ja heidän toinen toiseensa sidottiin yhdellä väkevällä ja voimallisella siteellä, joka oli kestävä aina kuolemaan astikka. Mutta tästä kaikesta eivät he vielä itsekään mitään tienneet.”

Kohtauksessa, jossa aatelisto huvittelee katselemalla, miten koirat usutetaan karhun kimppuun, Barbara osoittaa itsenäisyyttään vastustamalla luontokappaleen kiusaamista. Veli, Jürgen von Tisenhusen sanoo tämän johdosta vielä nujertavansa neitsykäisen – uhkaus jonka hän myöhemmin toteuttaa karmealla tavalla. Jälleen Friesner on tapahtuman todistajana: ”Silloin minun silmäni sattuivat juuri sen kirjurin, sen Franz Bonniuksen kohdalle, ja minä äkkäsin hänen muodossansa  äkillisen muutoksen, Sillä hän oli sen näköinen, kuin hän olisi tahtonut siinä tuokiossa herra Jürgenin kurkkuun karata, niinkuin ajokoirat karhun kimppuun.” Friesner on todistamassa myös Barbaran ja Bonniuksen kohtausta näiden suudellessa.

Barbara tiedustelee Friesneriltä ns. Pärnun sopimuksesta, joka oli tehty siinä tarkoituksessa, ”että jalosukuiset neitsyet eivät avioliittoja solmisi alhaissukuisten kanssa, vaan verensä puhtaana säilyttäisivät”. Barbara uhmaa kieltoa ja Friesner joutuu omantunnontuskiin sen suhteen, pitäisikö hänen ilmoittaa asia Anna von Tödwenille ja Jürgen von Tisenhusenille. Aamun koittaessa hän kuitenkin päättää kätkeä kaiken sydämeensä.

Rakastunut pari pakenee reellä. Barbara kuitenkin saadaan kiinni ja tuodaan tuomittavaksi. Hän osoittaa sellaista uhmakkuutta, joka lukijalle voi tuoda mieleen Sofokleen Antigonen. Friesnerin kysyttyä, katuuko Barbara syntiään, tämä vastaa itsetietoisesti: ”Isäni, anna minulle anteeksi, jos olen mieltäsi pahoittanut. Mutta jos sinä synniksi sitä nimität, että minä sieluni ja ruumiini rakkaudessa Franz Bonniukselle annoin, niin tiedä, etten minä sitä kadu, vaan riemulla kuolemaan menen, sillä minä olen suuren autuuden nähnyt.”

Tuomio pannaan täytäntöön järven jäällä. Friesner kertoo: ”Ja minä olin yhä rukouksessa, kun he ottivat neitsykäisen Barbaran ja veivät hänet avannon partaalle. / Niin minä kuulin neitsykäisen sanovan, - sillä mikä minä olen hänen neitsyyttään arvostamaan! – niin neitsykäinen sanoi heikolla äänellä: / ”Veljeni, - vesi on kylmää!” / Ja tämä oli ainoa kerta, että hänen lihansa oli hänen henkeänsä heikompi.” Talonpojat kieltäytyvät hukuttamasta Barbaraa, joten Jürgen von Tisenhusen omin käsin yhdessä veljiensä kanssa upottaa sisarensa avantoon.

Franz Bonnius esiintyy Barbaran kuoleman jälkeen eräänlaisena Mikael Kohlhaasina, joka kostaa vääryyksiä. Hän on kuitenkin menestyksekkäämpi kuin Kohlhaas saatuaan Puolan kuninkaalta lupakirjan kostolleen, mutta kuolee taistelussa. Jürgen von Tisenhusen puolestaan saa surmansa ”Suomesta saapuneen Kankaisten herran Carl Henrikinpojan käden kautta”.

Kertoja, pappi Friesner on tavallaan ollut sympaattinen Barbaraa kohtaan ja puhunut hänen puolestaan oikeudenkäynnissä; hän on myös kehottanut Jürgen von Tisenhusenia armahtamaan sisarensa. Mutta Friesner on voimaton: hän ei pysty vastustamaan aatelisherroja, minkä lisäksi häntä sitovat uskonnon määräykset, sillä Barbaraa ei ollut vihitty avioliittoon.

Barbara von Tisenhusen jatkaa Kallakselle tyypillistä ”surmaavan Eroksen” teemaa. Samalla se liittyy hänen kiinnostukseensa Viron historiaan Saksalaisen ritarikunnan aikana. Teosta vallitsee koko ajan jylhän balladin tunnelma. Sitä korostaa vanha kronikkatyyli, jossa kronikoitsija kertoo myös taivaan merkeistä, epätavalliselta vaikuttavasta kuusta ja pyrstötähdestä. Friesnerin kannalta hänen esityksensä on moraliteetti, sillä, kuten hän alkusanoissaan mainitsee, hän on kirjoittanut ”hyödyksi ja ylösrakennukseksi kuin myös murheelliseksi varoitukseksi”.

Aino Kallaksen teokset ovat soveltuneet hyvin oopperan käyttöön. Tauno Pylkkänen on säveltänyt niiden pohjalta oopperat Bathseba Saarenmaalla, Mare ja hänen poikansa ja Sudenmorsian, virolainen säveltäjä Eduard Tubin puolestaan oopperan Barbara von Tisenhusen, jonka libreton on Kallaksen teoksen pohjalta kirjoittanut Jaan Kross. Hannu-Ilari Lampilan arvion mukaan Tubinin ooppera on ”raskaimpia ja synkimpiä teoksia, mitä milloinkaan on syntynyt”.

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

torstai 8. lokakuuta 2020

PROFESSORIPOOLI: Herodotoksen Historiateos

 Herodotos: Historiateos. Suomentanut Edvard Rein. Helsinki: WSOY 1992

Liisa Steinby kirjoittaa: 

Halikarnassolaista Herodotosta (n. 484 – n. 425 eaa.) pidetään historiankirjoituksen isänä. Hänen Historiateoksensa nimi on kreikaksi ”Historioita”, mikä viittaa hänen käyttämäänsä menetelmään koota yhteen suuri joukko perimätietoa menneisyyden tapahtumista ja henkilöistä.

 Kreikan vanhinta, myyttistä ”historiankirjoitusta” olivat olleet Homeroksen Troijan sotaa koskevat eepokset, jotka kertoivat Troijan sodan sankareista, tarkoituksena säilyttää näiden uroteot ikuisessa muistissa. Tähän sotaan myös Olympoksen jumalat olivat osallistuneet. Herodotoksen laaja historiateos kertoo kreikkalaisten Troijan sotaretkeäkin suuremmasta sotilaallisesta menestyksestä, tapahtumasta, joka ei sijoitu myyttiseen muinaisaikaan kuten Troijan sota vaan lähimenneisyyteen, nimittäin kreikkalaisten persialaisista saamasta voitosta. Herodotos haluaa selvittää, mikä on tämä Persian suurvalta, jonka hyökkäyksen Kreikkaan ateenalaiset ja spartalaiset pystyivät torjumaan suurta ylivoimaa vastaan taistellen. Laajasta teoksesta yli puolet koskee Persian suurvallan syntyhistoriaa ja nykytilaa. Herodotos matkusteli kaikkialla Välimeren itäpään alueella kerätäkseen tietoa persialaisten valtakunnasta, sen hallitsijoista ja heidän alistamistaan kansoista sekä näiden elinolosuhteista, tavoista, uskonnosta, historiasta, hallitsijoista, rikkauksista, rakennustaiteesta jne. Herodotoksen esitys onkin monen noiden alueiden historiaa ja kulttuuria koskevan yksityiskohdan suhteen ainoa lähde.

 Herodotos on selvästi ollut loputtoman kiinnostunut kaikesta näkemästään ja kuulemastaan. Hänellä on ollut hyvä havainto- ja asioiden hahmottamisen kyky. Hän kuvaa luonnonolosuhteita, eläimiä, muistomerkkejä, rakennuksia ja jumalille osoitettuja uhrilahjoja ja esittää runsaasti hallitsijoita ja muita merkkihenkilöitä koskevia tarinoita. Erityisen kiinnostava on Egyptiä koskeva jakso, paitsi sisältönsä puolesta myös siinä suhteessa, että Herodotos pitää itsestään selvänä, että Egyptin kulttuuri oli ylivoimainen muihin nähden ja että kreikkalaiset olivat saaneet egyptiläisiltä paitsi jumalansa ja uskonnolliset menonsa myös kaiken näihin liittyvät korkeamman tiedon, esimerkiksi matemaattisen. Käy myös ilmi, miten Kreikan ja Egyptin välillä oli jatkuva vilkas vuorovaikutus.

 Nykylukijan silmään pistävät tapahtumissa toistuvat hallitsijoiden mielivalta ja julmuus sekä jatkuva sodankäynti. Herodotos rakastaa henkilöitä karakterisoivia anekdootteja ja kertoo erityisen mielellään kohtauksista ja keskusteluista, joissa joku keksii pulmatilanteeseen erityisen nokkelan ratkaisun tai kysymykseen yllättävän, sattuvan vastauksen. Hänen esitystapansa tuo mieleen Homeroksen siinä, että hänkin saattaa keskeyttää tapahtumakulun selostuksen kuvatakseen esiin astuvan henkilön, hänen taustansa ja tarinansa. Yksilö ja yksilön suoritus ovat tärkeitä, kuten ne ovat kreikkalaisille yleensäkin. Herodotos saattaa kertoa useita versioita tapahtumien kulusta, jolloin hän usein sanoo, mikä hänen mielestään on uskottavin variantti. Toisinaan hän sanoo pitävänsä jotakin kertomusta epätotena, mutta ottaa sen kumminkin mukaan, koska näin hänelle oli kerrottu.

Sotiin valmistaudutaan pyytämällä oraakkelilta ennustusta tulevasta sotamenestyksestä. Herodotos selvästikin itse uskoo oraakkeleihin. Hieman epävarmempi hän on jumalten suoran sotiin osallistumisen suhteen, mutta ainakin eräässä kohdin hän arvelee jumalan estäneen vihollisten pääsyn temppelin alueelle. Jumalten ja ihmisten välinen ero on liukuva, kuten kreikkalaisilla yleensäkin: Spartan hallitsijan sanotaan olevan Herakleen jälkeläinen, myyttisen heeroksen, joka myöhemmin otettiin jumalten joukkoon; vakuuttavuutta väitteeseen tuo välissä olevien esi-isien täydellinen luettelo.

Erityisen yksityiskohtaisesti Herodotos kertoo Kserkseen valmistautumisesta Kreikan sotaretkelle ja kaikista siihen liittyvistä seikoista sekä kreikkalaisten vastaavasta valmistautumisesta. Herodotoksen esityksestä käy ilmi, että kreikkalaisten keskinäinen sotiminen oli normaali asiaintila. Oli aivan poikkeuksellista – ja lyhytkestoista – että kreikkalaiset saattoivat yhdistää voimansa Kserksestä vastaan. Kserkses oli jo alistanut Vähän-Aasian rannikon kreikkalaiskaupungit ja ottanut niistä väkeä omaan armeijaansa, joten hänen sotaretkellään kreikkalaiset sotivat kummallakin puolella. Näissä oloissa tapahtui tietysti myös puolen vaihtamisia sen mukaan, kumman osapuolen arveltiin voittavan. Yleisestikin liittolaissuhteet olivat alati muuttuvia ja epävarmoja. Sodan tuhoavuus tulee myös hyvin esille: tapana oli polttaa valloitettu kaupunki, tappaa asekuntoiset miehet ja ottaa loput väestä orjiksi.

Kaikki tämä huomioon ottaen näyttäytyy jokseenkin epätodennäköisenä yhteensattumana se, että kreikkalaiset onnistuivat voittamaan ja karkottamaan ylivoimaisen vihollisen. Herodotos kuvaa Thermopylain kunniakkaan tappion, Salamiin voiton merellä ja ratkaisevan Plataian taistelun, jossa ateenalaiset ja spartalaiset yhdessä – lähes kaikkien muiden heidän kanssaan liitossa olleiden kreikkalaisten lähtiessä karkuun juuri ennen taistelun alkua – voittivat persialaisten sotajoukon. Näyttääkseen, miten suuresta persialaisten ylivoimasta oli kysymys, Herodotos esittää näköjään tarkan laskelman Xerxeen armeijan eri osastojen vahvuudesta – ja päätyy arvioimaan koko sotajoukon laajuudeksi yli kaksi ja puoli miljoonaa, apuvoimat mukaan lukien tähtitieteelliset viisi ja puoli miljoonaa, kun taas kreikkalaisten määrä oli joitakin kymmeniä tuhansia. Nykytiedon mukaan Xerxeen sotajoukko oli kyllä valtava, mutta kumminkin vain ehkä kymmenes tai kahdeskymmenes osa Herodotoksen esittämästä, ja ylivoima ehkä vain kolmin- tai viisinkertainen.

On kutkuttavaa ajatella, että Plataian taistelun lopputulos oli riippuvainen niin monesta satunnaisesta tekijästä, kuten siitä, että ateenalaiset ja spartalaiset pystyivät pysymään hetken liittolaisina ja että Kserkseen joukkojen ylipäällikön kaatuminen taistelun varhaisessa vaiheessa sai persialaisten sotajoukon menettämään iskukykynsä. Sillä jos tämä taistelu olisi hävitty, ei olisi syntynyt sitä antiikin Ateenaa, jonka lyhytaikainen kukoistus niin ratkaisevalla tavalla vaikutti Euroopan ja sitä kautta koko maailman kulttuuriin: Ateenan filosofia, retoriikka, historiankirjoitus, kuvanveisto, tragedia tulivat muodostamaan eurooppalaisen tieteen ja taiteen pohjan. Vaikka Herodotos ei voinut tietää, kuinka kauaskantoisia seurauksia persialaissodan voitolla tulisi olemaan, mutta oleskellessaan Ateenassa, jonka demokratiaa hän ihaili, näki jotain sen kukoistuskaudesta ennen sen sortumista peloponnesolaissotien kurimukseen Sparta päävihollisenaan. Voi sanoa, että Herodotos näki persialaissotien voiton suuren merkityksen 400-luvun Kreikan perspektiivistä. Ajatteliko hän sodan lopputulosta sattuman vai ateenalaistan ja spartalaisten urhoollisuuden aikaansaannokseksi vai kenties jumalten säätämäksi, siitä meillä ei ole tietoa.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.