torstai 20. lokakuuta 2011

Haudantakainen näkökulma elämään

Hanna Meretoja kirjoittaa:

Välillä on terveellistä yrittää miettiä, miltä tämä kaikki näyttäisi, jos sitä pääsisi katsomaan haudan takaa. Harva enää nykyisessä maallistuneessa yhteiskunnassamme uskoo kuolemanjälkeiseen elämään, mutta nyt onkin kyse ajatusleikistä: miltä oma elämämme ja nykyinen maailmanmeno näyttäisivät meistä itsestämme jälkikäteen, lopun jälkeen tarkasteltuna. Klassinen kertomuksen määritelmähän esittää, että kunnon kertomuksella on alku, keskikohta ja loppu. Vasta tarinan loputtua se voidaan kertoa. Mennyt muoto onkin kertomakirjallisuuden hallitseva aikamuoto. Elämä taas tapahtuu preesensissä. Toki kerromme jatkuvasti menneisyydestämme, mutta kerronnan näkökulmaa rajoittaa se, ettei koko elämämme kokonaisuus ole näköpiirissämme.

Brasilialaisen Machado de Assisin (1839-1908) romaani Brás Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat (1881) toteuttaa mestarillisesti tämän ajatusleikin haudantakaisesta näkökulmasta. Sen kertojana toimii kuollut Brás Cubas. Muistelmat on omistettu jäähyväislahjana ”madolle, joka ensimmäisenä jyrsi ruumiini kylmää lihaa”.

Kuolemanjälkeisen näkökulman parhaita puolia on sen tarjoama mahdollisuus ainutlaatuiseen rehellisyyteen. Haudantakaisen näkökulmansa suojasta kertoja kuvaa säälimättömän tarkkanäköisesti ja vailla rangaistuksen tai julkisen häpeän pelkoa niin oman aikansa brasilialaista yhteiskuntaa kuin omia paheitaan ja heikkouksiaan. Ja näin hän selittää rehellisyytensä lukijalle:

Lukijaa ehkä ällistyttää, että näin rehellisesti levittelen ja korostan keskinkertaisuuttani; tiedettäköön että vainajan päähyve on rehellisyys. Elämässä yleinen mielipide, eturistiriidat, ahneudesta aiheutuva taistelu pakottavat ihmiset salaamaan vanhat rääsynsä, kätkemään repeämät ja paikat, pitämään omana tietonaan omantunnon paljastukset; ja parhaiten selviää, jos petettyään muita lopulta pettää itseäänkin, sillä siten säästyy häpeältä, joka on kiusallinen tunne, ja tekopyhyydeltä, joka on inhottava pahe. Mutta kuoltuamme, mikä ero! mikä huojennus! mikä vapaus! Kun voi karistaa yltään verhot, siteet, maalit, hepeneet, heittää helyt katuojaan, tunnustaa suoraan millainen oli ja millainen ei ollut! Koska, lyhyesti sanottuna, enää ei ole naapureita, ei ystäviä eikä vihollisia, ei tuttuja eikä vieraita, ei yleisöä. (Brás Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat, 56-57)

Kirjaa lukiessa on hyvä pohtia, minkälaiset muistelmat itse kukin kirjoittaisi haudan takaa. Ja samalla se saa näkemään, miten hienoa on elämäntarinoidemme aukinaisuus. Juuri siksi, että oman elämän loppu on avoin, on samalla kaikki muukin jatkuvasti auki. Elämää, jo elettyäkin, voidaan aina kertoa toisin: siinä on ainekset loputtomaan määrään erilaisia kertomuksia ja niiden uudelleentulkintoja. Kaikki riippuu siitä, minkä tapahtumien ja kokemusten välillä näkee merkityksellisiä yhteyksiä, mitä nostaa esiin ja missä valossa, mitä unohtaa ja miten, millaisia jatkoja ja lopetuksia keksii kuvitella.

Loppumainintana vielä: Machado de Assisin vuonna 1881 ilmestynyt romaani osoittaa loistavasti, miten hankalia kirjallisuuden periodisoinnit ovat. Jos olisin lukenut kirjaa ilman ennakkotietoja, olisin hyvin saattanut pitää sitä postmodernina, vaikkapa 1960-luvulla tai nykypäivänä kirjoitettuna teoksena. Siinä on epäilemättä niin romantiikan kuin realisminkin piirteitä, mutta samalla se kritisoi, parodioi ja satirisoi näitä tyylisuuntia herkeämättä. Sen fragmentaarinen muoto, leikkisä itseironia, lukijan puhuttelu ja muut metafiktiiviset (omaa fiktiivisyyttään pohtivat) piirteet tekevät siitä postmodernismin edelläkävijän. Salman Rushdie onkin sanonut:

”Jos Borges on kirjailija, joka teki García Márquezin mahdolliseksi, ei ole liioiteltua sanoa, että Machado de Assis on kirjailija, joka teki Borgesin mahdolliseksi.”

Niinpä vaikka sekä Café Voltaire -sarjassa että täällä blogissa pääosassa on nykykirjallisuus, välillä on hyvä tehdä tutkimusmatkoja menneisyyteen, jonka varaan nykyisyyskin aina rakentuu. Siten voi keksiä myös uusia tapoja tähyillä tulevaan – ja kuvitteellisista tulevaisuuksista taas nykyhetkeen.

Machado de Assis, Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat. Alkuteos: Memoriás Póstumas de Brás Cubas (1881). Suom. Hilkka Mäki. Helsinki: Love Kirjat, 1991.

5 kommenttia:

  1. Tuot esille monenlaista tavoitetta, johon voisi pyrkiä tässä ja nyt, kun emme (vielä) pääse analysoimaan kuolemamme jälkeistä maailmaa ja omaa elämäämme. Tämän päivän lehdessä Martti Ahtisaari toivoo, että hänet lähetetään kuuhun yhdensuuntaiselle matkalle kun hän täyttää 100v, jotta hän voisi tarkastella etäämmältä maapallon tapahtumia. Tätä etäännytystä moni varmaan kaipaa, kauempaa kun tunnetusti näkee paremmin. Kun kuolemaan emme voi luottaa tässä asiassa, lienee parasta yrittää pudottaa muuten pois kaikki tuo rääsyjen ja salailun ilmakehä ympäriltämme. Mikä ei liene mahdollista varsinkaan tässä yhteiskunnassa, missä yksityisyydensuojasta pidetään kiinni kynsin hampain ja pelätään paljastumisia. Avoimuuden ilmapiiri loisi mahdollisuuksia, mutta toisaalta kuten sanot, äärimmäinen subjektiivisuus kantaa jokaista tarinaa. Mutta paremmin ei näitä asioita voisi ilmaista kuin kirjoitat.

    VastaaPoista
  2. Kiinnostava tuttavuus tuo Assis. Etelä-Amerikan kirjailijoilla kuolema on usein kirjoissa läsnä ikään kuin samumattomana osana elämää, ja kuolleet kommunikoivat elävien kanssa eri tavoin. Mieleeni tulee vaikkapa Allenden Henkien talo, jossa sukupolvien ketju on vaikutusketju.

    Minusta meidän ei kannata rajata kahvilakeskustelua VAIN nykykirjallisuuteen, koska kirjallisuuden perusominaisuus on ajattomuus. Jokainen nykykirja käy keskustelua eri aikojen kirjojen kanssa. Painopiste sopii kuitenkin kirjasarjan hengen mukaisesti olla nykykirjallisuudessa. Hyvä vain saada vanhempaa mukaan, niin voimme pohtia, mikä on muuttunut - vai onko mikään.

    VastaaPoista
  3. Itsekin törmäsin Machado de Assisiin vasta nyt, kun yksi proseminaarilaiseni tekee hänestä työtä. Yksi kirjallisuudentutkijan ja -opettajan työn parhaita puolia onkin se, että pääsee työkseen lukemaan hyviä kirjoja. Ja hyviä kirjoja taas riittää enemmän kuin kukaan ehtii lukea - niin uutta kuin vanhaa (ja myös "vanhat" ovat tietysti jokaiselle uudelle lukijalle uusia).

    Hyvä huomio tuo, että Etelä-Amerikan kirjallisuudessa kuolema ja elämä ovat kietoutuneet yhteen omaperäisellä tavalla. Allendeen ihastuin jo opiskeluaikana – mahdoimmeko itse asiassa joskus muinoin keskustella siitä samassa Prometheuksen (kirjallisuuden opiskelijajärjestön) lukupiirissä?

    Café Voltaire -sarjaan on muuten suunnitteilla Venäjä- ja Unkari-osien jälkeen Latinalaisen Amerikan nykykirjallisuutta käsittelevä osa. Suunnitelmat ainakin näyttävät hienoilta, odotan kirjaa jo innolla…

    VastaaPoista
  4. Klassikko haudan takaa on tietty Chateaubriandin muistelmateos "Haudantakaiset muistelmat". Tuore esimerkki on vaikkapa Philip Rothin romaani "Everyman" (Jokamies). - Mietin, miksi haudan takaa haetaan avaruutta näkökulmaan? Miksei vuorelta - tai vaikkapa sitten avaruudesta?

    VastaaPoista
  5. Onko ajatuksena se, että kuoleman jälkeen elämä on valmis, kuten taideteos? Ja rajan takaa elämää voi tarkkailla kokonaisuutena. Onnistuukohan sekään, kun pienen ihmisen mieli on niin kapea?

    VastaaPoista