Pienoisesseitä 1760-luvulta - Voltairen Filosofinen sanakirja

Voltaire: Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa
suomentanut Erkki Salo
Vastapaino, 2013
526 s.

Virpi Alanen kirjoittaa:

Voltaire (François-Marie Arouet, 1694-1778) julkaisi Filosofisen taskusanakirjansa 70-vuotispäivänsä tienoilla vuonna 1764. Teos joutui oitis Geneven ja Pariisin viranomaisten kiellettyjen kirjojen listoille. Vatikaanin kiellettyjen kirjojen listalta se poistettiin vasta vuonna 1966, kun koko listakin lakkautettiin, kertoo Lauri Mehtonen nyt suomennoksena julkaistun Filosofisen sanakirjan esipuheessa. Erkki Salon laatiman suomennoksen pohjana on ollut teoksen kuudes, tekijän tarkastama, korjaama ja täydentämä laitos.

Pienoisessee osoittautuu Filosofista sanakirjaa lukiessa nykylukijaakin kiinnostavaksi muodoksi. Voltaire kirjoittaa valtavan suurista aiheista (kuten ”jumala”, ”aistit”, ”kauneus”, ”sielu”) parin-kolmen sivun tekstejä, joissa perustaa kriittiset mielipiteensä luonnolliseen järkeen. 1760-luvun tekstit ovat edelleen, kiitos myös sujuvasanaisen suomennoksen, kiehtovaa luettavaa. Voltairen teksti on älykkäällä tavalla nenäkästä, kun hän osoittelee maailman tilaa ja ihmiskunnan järjenkäytöllisiä puutteita. Historian suuret filosofiset keskustelunaiheet ja ihmisten keskinäinen kommunikaatio alkavat Voltairen käsittelyssä usein vaikuttaa hivenen surkuhupaisilta, absurdin suuntaisilta.

”Antiikissa kiisteltiin paljon korkeimmasta hyvästä. Yhtä hyvin olisi kannattanut kysyä, mikä on korkein sininen tai korkein muhennos, korkein käveleminen, korkein lukeminen jne.”
(Filosofinen sanakirja, s. 95)

Voltaire viljelee paikoin omanlaistaan piikikkään-vakavaa huumoria, sijoitellen tekstiin mainioita yksityiskohtia, jotka saavat odottamattomiakin käänteitä. Esimerkiksi verratessaan eläinten yhteisöllisiä muotoja ihmisyhteiskuntiin, Voltaire kirjoittaa lampaista näin:

”Lampaat viettävät varsin rauhallista yhteiselämää. Pidämme niitä hyväluontoisina, koska emme näe, miten suunnattoman määrän eläimiä ne nielevät. Voidaan jopa uskoa, että ne syövät niitä viattomasti ja huomaamatta, samalla tavoin kuin me syömme Sassenagen juustoa. Lampaiden valtio on kulta-ajan tarkka jäljennös.” (FS, s. 361, ”Laeista”)

Kärkevimmän kritiikkinsä Voltaire suuntaa uskontojen nimissä harjoitettuihin järjettömyyksiin, ihmisten kyvyttömyyteen nähdä kokonaisuutta filosofisesti sekä taikauskon multiploitumiseen uskontojen välisissä suhteissa:

”Näin on selvää, että toisen lahkon uskon ydin on toiselle taikauskoa.
Muslimit syyttävät taikauskosta kaikkia kristittyjä, jotka puolestaan syyttävät siitä muslimeja. Kuka ryhtyisi näin ison oikeusjutun tuomariksi? Kenties järki. Tosin jokainen lahko väittää, että järki on sen puolella. Vahvemman oikeus siis ratkaisee, kunnes järki on tunkeutunut riittävän moneen päähän ja riisunut väkivallan aseista.” (FS, s. 488)

Voltaire pohtii muun muassa yhteiskunnallista kysymystä siitä, voisiko ateisteista koostuva yhteisö olla toimiva. Voltairen mukaan ateismikin saattoi hallitsijoiden ja muiden vaikutusvaltaisten omaksumana olla tuhoisaa. Fanatismissa ja ateismissa on molemmissa vaaransa, Voltaire pohtii, provosoivastikin: ”Ateistit ovat enimmäkseen uhkarohkeita mutta harhaantuneita oppineita ja huonoja järkeilemään. Koska he eivät pysty käsittämään luomista, pahan alkuperää ja muita vaikeita asioita, he turvautuvat hypoteesiin asioiden ikuisuudesta ja välttämättömyydestä” (FS, s. 81-81)

Voltaire peräänkuuluttaa järkeä ennen kaikkea siihen, miten ihmiset toistensa elämäntavat ymmärtävät. Filosofisen sanakirjan pohdinnat suvaitsevuudesta tuntuvat hätkähdyttävän ajankohtaisilta. Voltaire puolustaa muun muassa vanhoja itäisiä kulttuureja ja eläinten oikeuksia tunteellisina olentoina. Ihminen on vajavainen, mutta suvaitsevuuden ja filosofisen ajattelun myötä ihmiskunnalla on mahdollisuus parempaan.

”Mitä on suvaitsevuus? Se on ihmisyyden myötä saatu lahja. Me kaikki olemme täynnä heikkouksia ja virheitä. Luonnon ensimmäinen laki kuuluu: antakaamme typeryydet anteeksi toinen toisellemme.” (FS, s. 492, ”Suvaitsevuus”)

Voltairen kirjallinen tuotanto on käsittämättömän laaja. Näytelmien, satiirien, runojen, pamflettien, filosofisten tarinoiden, uskontokritiikin, luonnontieteellisten, valtio-opillisten ja historiallisten teosten lisäksi se sisältää yli 20 000 kirjettä. Eräänlainen kirjemäisyyden tuntu, vaikutelma vauhdikkaasti kirjoitetusta tekstistä, on läsnä myös Filosofisen sanakirjan pienoisesseissä, vaikka toisaalta niiden tunnelma on samaan aikaan aforistisen harkittua. Voltairen ilmaisu tuntuu hakeutuvan parin-kolmen sivun pituuteen, jossa tekijä tiivistää mielipiteensä suurista kysymyksistä sangen pieneen tilaan. Pienoisesseiden aloituslauseet ovat tiheitä, usein poleemisiakin.

Valistusfilosofi, kartanonherra Voltaire oli aikansa julkkis; ihailtu ja vihattu, luettu ja sensuroitu. Hänen tekstinsä korostavat oman ajattelun tärkeyttä. Filosofisen sanakirjan pohdinnoissaan hän on samanaikaisesti iloisen innostunut ja yhteiskunnallisen vakava.

Virpi Alanen on runoilija, aforisti ja kriitikko.

Luoteis-Lontoon kirjavia ihmiskohtaloita

Zadie Smith: NW. Hamish Hamilton 2012.

Päivi Brink kirjoittaa:

Zadie Smith on yksi kiinnostavimmista brittiläisistä nykykirjailijoista monestakin syystä. Ensinnäkin hän kirjoittaa ihailtavan sujuvasti, uskottavasti ja herkkävaistoisesti ja toisekseen hänen käsittelemänsä teemat tuntuvat tärkeiltä ja ajankohtaisilta. Pidän hänestä myös henkilökohtaisesta syystä: olemme lähes saman ikäisiä, ja Smith kirjoittaa usein oman sukupolveni ihmisistä. Näin hän tekee myös viime elokuussa julkaistussa romaanissa NW, joka kertoo Lontoon luoteisosan lähiössä lapsuutensa eläneistä yli kolmikymppisistä ihmisistä. Heidän elämänsä ovat kulkeneet hyvin erilaisiin suuntiin, mutta jotain samaa heihin on jäänyt lapsuuden kokemuksista. Romaania ei vielä ole suomennettu.

Romaanin päähenkilöiksi nousevat ystävykset Leah ja Natalie, jotka kumpikin ovat tavallaan menestyneet elämässä. Heillä on työpaikat, aviomiehet ja suhteellista vaurautta. Mutta kummallakin on myös salaisuuksia ja he piilottelevat tyytymättömyyttään ja pelkojaan näennäisen onnellisuuden takana. Romaanin keskeinen teema onkin ystävyys ja kuva, jonka annamme läheisimmille ystäville ja perheenjäsenille itsestämme ja elämästämme. Mikä on salaamisen arvoista ja mikä on rehellisyyden hinta?

Leah on valkoinen ja Natalie musta. Tämä tuodaan selvästi esiin, mutta samalla heidän etninen taustansa jää yhteiskuntaluokan ja yhteisen menneisyyden varjoon. Työväenluokkainen tausta ja opintojen myötä tapahtunut luokkanousu yhdistävät heitä. Natalie on lakimies ja Leah eräänlainen sosiaalityöntekijä. He ovat pystyneet ottamaan etäisyyttä lapsuutensa lähiöön ja vanhempiensa elämäntapaan. Mutta samalla he tuntevat jonkinlaista kaipuuta lähiöelämän ihmissuhteisiin, niiden rehellisyyteen ja kaunistelemattomuuteen.

Romaanin keskeisiä henkilöitä ovat myös Felix ja Nathan, joiden kautta kuvataan heitä, jotka eivät ole päässeet pois lähiöstä. Romaani on jaettu neljään eripituiseen osaan, joista ensimmäisen keskushenkilö on Leah, toisen Felix, kolmannen Natalie ja neljännen Nathan. Näistä Natalien osuus on pisin ja sen kerrontakeinona on käytetty palastelua lyhyisiin lukuihin. Tämä teki mielestäni lukemisesta katkonaista ja nykivää. Pidin enemmän muista osioista, vaikka Natalien elämänkaari ryysyistä rikkauksiin sinänsä oli kiinnostava. Felixin kautta kuvataan miestä, joka on juuri irrottautumassa ongelmalähiön kierteestä, suoranaisesta pyörteestä, joka on imenyt häntä alaspäin. Nathan sen sijaan on liian syvällä pyörteessä: hän on narkomaani ja rikollinen, eikä näe ulospääsyä ongelmistaan. Romaanin lopussa Natalie ja Nathan kohtaavat vanhassa tutussa lähiössä ja heidän tapaamisensa tuo esiin niin yhtäläisyyksiä kuin erojakin heidän elämäntilanteessaan.

Olen itse viimeisilläni raskaana, joten NW-romaanissa vahvana esiintyvä äitiyden teema kiinnosti minua kovasti. Natalie on kahden lapsen äiti ja äitiys on hänelle osa onnellisen ja menestyneen uranaisen roolin suorittamista. Leah sen sijaan ei halua lapsia lainkaan ja hän joutuu salaamaan tämän mieheltään, joka haluaisi lapsia. Äitiys on Leahin silmissä ulkoapäin tuputettu rooli, johon hän ei lainkaan samastu tai tunne omakseen. Natalien ja Leahin suhde omiin äiteihinsä on myös kiinnostava: he ovat vieraantuneet äitiensä maailmankuvasta ja arvoista, mutta ovat silti tunnetasolla syvästi sidoksissa heihin.

“Natalie Blake and Leah Hanwell were of the belief that people were willing them to reproduce. Relatives, strangers on the street, people on television, everyone. In fact the conspiracy went deeper than Hanwell imagined. Blake was a double agent. She had no intention of being made ridiculous by failing to do what ever was expected of her. For her, it was only a question of timing.” (s.236)

Smithin romaaneissa tyylikäs kieli ja luonteva dialogi tekevät aina vaikutuksen. Hallittu rakenne sen sijaan ei ole hänen vahvuutensa. Esimerkiksi hänen edellinen romaaninsa Kauneudesta kärsi minusta liian pitkistä, loputtomista keskusteluista ja tuntui jotenkin vellovan ihmissuhdekuvauksissaan. NW:ssä tämä ei ole häiritsevä ongelma, mutta neljän osan yhteispeli ei mielestäni toimi kovin hyvin. Romaanin 300-sivua ovat kompakti paketti, eivätkä muotoratkaisut ehdi alkaa ärsyttää. Dialogi ja teemojen pohdinta sen sijaan viehätti minua kovasti. Mihinkään suuriin loppuratkaisuihin romaani ei päädy, mutta luokkayhteiskunnan merkitys ja intiimien ihmissuhteiden kietoutuminen toisiinsa sai pohtimaan teemaa laajemmin oman aikamme ilmiönä. Ahmin romaanin muutamassa päivässä innoissani ja jään miettimään sitä varmasti pitkäksi aikaa.

Luoteis-Lontoo miljöönä elää enemmän henkilöiden päässä mielenmaisemana ja kokemusmaailmana kuin tapahtumaympäristönä. Mielikuvat lähiöstä jäävät stereotyyppisiksi, eivät yksilöllisiksi. Ehkä tämä on tarkoituskin: tällaisia kuluneita ja ahdistavia lähiöitä löytyy kaikkialta Euroopasta, myös Suomesta.

Päivi Brink on Café Voltaire -blogin ja Facebook-sivun emäntä, kirjallisuudentutkija ja toimittaja, ja hän osallistui Café Voltairen -kirjasarjan osien Tarinoiden paluu ja Imperiumin perilliset toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta.

PS.
Zadie Smithin aiempaan tuotantoon voi tutustua Café Voltairen Imperiumin perilliset -osassa julkaistussa esseessä, jonka on kirjoittanut Johanna Matero.

Nadine Gordimer kirjoittaa vapaustaistelijoiden pettymyksestä uudessa Etelä-Afrikassa

Päivi Brink kirjoittaa:

Nadine Gordimer: No Time Like the Present. Picador Africa 2012.

Asun Kapkaupungissa ja haluan lukea paikallista nykykirjallisuutta muun muassa siksi, että saisin kuvan kirjailijoiden näkemyksistä Etelä-Afrikasta. Nobelilla vuonna 1991 palkittu Nadine Gordimer julkaisi uuden romaaninsa No Time Like the Present huhtikuussa 2012, ja aloin innoissani lukea sitä heinäkuussa. Oma tutkimusintressini on pitkään ollut yhteiskunnallisessa kirjallisuudentutkimuksessa ja Gordimer tunnetaan nimenomaan poliittisena kirjailijana. Sain romaanin luettua eilen, eli en voi väittää sen imaisseen minua mukaansa, mutta siitä huolimatta kyseessä on tärkeä puheenvuoro eteläafrikkalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tänä vuonna 90 vuotta täyttävä Gordimer tunnetaan apartheidin vastustajana ja vapaustaistelijana. Hän aloitti kirjallisen uransa jo vuonna 1949 ja vastusti romaaniensa avulla apartheid-politiikkaa kuvaten etnisten ryhmien välisiä jännitteitä ja alistettujen kohtaloita. Hän oli ANC-puolueen jäsen, kun puolue oli vielä kielletty, ja osallistui aktiivisesti poliittiseen toimintaan. Monet hänen romaaneistaan kiellettiin Etelä-Afrikassa 1970-luvulla.

Gordimerin isä oli Liettuasta 1900-luvun alussa paennut juutalainen ja äiti brittiläinen kristitty. Vaikka Nadine kasvatettiin kristityksi, hänen isänsä kokemukset venäläisten juutalaisvainoissa vaikuttivat suuresti kirjailijan poliittisten näkemysten muotoutumiseen. Jokainen hänen uusi teoksensa on kirjallinen tapaus Etelä-Afrikassa. Edellinen romaani ilmestyi vuonna 2005.

No Time Like the Present kertoo keski-ikäisestä pariskunnasta, mustasta Jabulilesta ja valkoisesta Stevenistä, jotka asuvat kahden lapsensa kanssa Johannesburgin esikaupungissa. He löysivät toisensa apartheidiä vastustavien kapinallisten piireissä, missä he taistelivat kaikin keinoin valtaapitävää hallintoa vastaan. Romaanin alkaessa Nelson Mandela on jo vapautettu vankilasta ja demokratian aikaa on jo eletty jonkin aikaa. Mandelan jälkeen presidenttinä on Thambo Mbeki. Vapaustaistelijat koettavat sopeutua uuteen elämään rauhan aikana. Steven opettaa yliopistolla ja Jabulile on asianajaja. Heidän ympärillään asuu etnisesti erilaisia ihmisiä, monet heidän vanhoja ystäviään taistelun ajalta. Romaanin alussa tunnelma on optimistisen odottava, mutta hyvin pian ystäväpiiri joutuu pettymään uusiin vallanpitäjiin ja hitaaseen kehitysvauhtiin.

Gordimer nostaa esiin 2000-luvun Etelä-Afrikan kaikki merkittävät yhteiskunnalliset ongelmat: työttömyyden, huonon koulutustason, huonosti varustellut koulut ja huonosti koulutetut opettajat, townshipien kurjat asumisolot, räikeät tulo- ja varallisuuserot, rasistiset rikokset, väkivaltarikokset, raiskaukset jne. Terävimmän kritiikin Gordimer osoittaa kuitenkin presidentti Jacob Zumaa ja hänen aikanaan ANC:n johdossa olleita kohtaan. Korruptiosta on tullut luonnollinen osa politiikkaa, eivätkä kiinni jääneet joudu vastuuseen teoistaan. Zuma itse on päässyt kuin koira veräjästä lukemattomista korruptiosyytöksistä ja jopa raiskaussyytteestä huolimatta. Gordimerin romaanin julkaisemisen jälkeen Zuma on valittu uudelleen ANC:n puheenjohtajaksi, mikä tarkoittaa, että hänestä tullee parin vuoden päästä toisen kerran Etelä-Afrikan presidentti.

Esikaupungissa Steven, Jabulele ja heidän ystävänsä seuraavat järkyttyneinä mediasta politiikan uutisia ja rikosuutisia, eivätkä he voi uskoa, että heidän ihailemansa vapaustaistelijat osoittautuvat itsekkäiksi päästyään valtaan. Toisin kuin monet muut Steven ja Jabulele (Jabu) eivät suostu sokeasti ihailemaan ANC:tä ja äänestämään sitä vuodesta toiseen, jos poliitikot rikkovat lupauksensa kerta toisensa jälkeen. Jabulle Zuman kritisointi on vaikeampaa, koska hän on zulu kuten Zuma ja hänen sukunsa ihailee suuresti presidenttiä. Steven ja Jabu päätyvät suunnittelemaan muuttoa siirtolaisiksi Australiaan – kuten niin moni muu eteläafrikkalainen tällä hetkellä. He uskovat Australian tarjoavan paremman tulevaisuuden sekä heille itselleen että heidän lapsilleen.

No Time Like the Present muistuttaa paikoin leikekirjaa, jossa poliittisia uutisia vastaanotetaan ja pohditaan. Gordimer on kerännyt valtavasti faktatietoa 2000-luvun Etelä-Afrikasta kirjaansa. Hän haluaa kaivaa poliitikkojen rikokset (sekä moraaliset että lailliset) esiin ja muistuttaa lukijoita kaikesta, mitä viimeisen reilun 10 vuoden aikana on tapahtunut. Hän haastaa lukijan toimimaan, kritisoimaan valtaapitäviä – vaikka he ovatkin nyt ANC:n edustajia.

Tämä faktapainotteisuus tekee romaanista kuitenkin raskaan lukea. Se on enemmän poliittinen essee kuin romaani. Henkilöillä on hyvin vähän elämää poliittisten tapahtumien ulkopuolella. Romaania voisi verrata 1930-luvun eurooppalaisiin poliittisiin romaaneihin tai toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettuihin lähihistoriaa analysoiviin romaaneihin. Itselläni tuli eniten mieleen Simone de Beauvoirin Mandariinit, joka analysoi miehitetyn Ranskan tapahtumia ja ydinpommin vaikutusta ranskalaisen älymystön maailmankuvaan. Mutta Beauvoir onnistuu siinä, missä Gordimer ei mielestäni onnistu: henkilöidensä eläväksi tekemisessä. Steven ja Jabu jäävät lukijalle etäisiksi. Heidän elämänsä on pelkkää politiikkaa ja heidän henkilökohtaiset reaktionsa jäävät usein kysymyksiksi ja järkyttyneeksi hiljaisuudeksi tapahtumien edessä. Välillä heidän yksityiselämässään tapahtuu jotain merkittävää, mutta tätä jaksoa ei saada sidottua osaksi romaanin kokonaisuutta. Romaanissa ei ole juonta eikä sen rakenne ole muutenkaan dynaaminen. Ainoa kehityslinja on päähenkilöiden muutto ulkomaille. Gordimerin romaani kokonaisuudessa ei tuonut minulle mitään uusia näkemyksiä Etelä-Afrikan tilanteeseen, eikä hän tarjoa vaihtoehtoja tai ratkaisuja siihen. Pidän tätä romaania enemmän tärkeänä poliittisena dokumenttina ajastamme kuin taideteoksena.

Romaanin lopussa Steven purkaa ahdistustaan ystäväpiirille:

”Say it! Say it! Say it for what it is. Turned out to be! What we’ve produced! What we’re producing! Corruption’s our culture. The Spirit of the Nation. U BU U N TU UBUNTU U U”

Ubuntu tarkoittaa yhtenäisyyttä, yhteistoimintaa ja Steven kokee, että korruptio on pilannut koko sanan. Tämä sitaatti kertoo myös vastuuntunnosta: näille ihmisillekö me taistelimme vallan?

Gordimer asuu itse edelleen Etelä-Afrikassa. Hän nousi uutisotsikoihin vuonna 2006, kun hänen kotiinsa murtauduttiin ja häntä pahoinpideltiin murron aikana. No Time Like the Present -romaanissa onkin elävästi kuvattu kohtaus, jossa iäkäs musta palvelija pahoinpidellään asuntomurron aikana. Gordimer näyttää menettäneen uskonsa ANC:hin ja vallassa oleviin vanhoihin vapaustaistelijoihin, joiden rinnalla hän ennen seisoi. Hän ei näe valoisaa tulevaisuutta uudelle Etelä-Afrikalle. Romaani päättyy kuitenkin sanoihin ”I’m not going”, joiden lausuja jää epäselväksi. Australiaan lähtö ei ole ratkaisu, jota Gordimer näyttäisi kannattavan. Pikemminkin romaani on haaste nuoremmalle polvelle poliittiseen aktiivisuuteen.

Ene Mihkelsonin Ruttohauta ja muistamisen taakka

Mirka Ahonen kirjoittaa:


Ene Mihkelson: Ruttohauta.
Suomentanut Kaisu Lahikainen.
WSOY, 2011. (Alkuteos: Katkuhaud, 2007.)

”Kun oman elämän muistelemisesta ei enää joutunut vankilaan, oli ymmärtämisen vaatima tausta täynnä mukana olleittenkin kannalta niin sanomattoman kauheita tapahtumia, että edes jonkinlaisen tasapainon säilyttämiseksi ne oli pakko unohtaa.” (s.351)

Virolaisen Ene Mihkelsonin (s. 1944) ensimmäinen suomennettu teos Ruttohauta (2007, suom. 2011) jatkaa neuvostomenneisyyden ruotimista. Aihepiiri on monelle suomalaiselle lukijalle tuttu Imbi Pajun Torjutuista muistoista (2006) ja Sofi Oksasen Puhdistuksesta (2008). Mutta vaikka 1940–50 -lukujen synkistä tapahtumista on alettu keskustella Virossa, aihetta on kuitenkin käsitelty suhteellisen vähän virolaisessa kaunokirjallisuudessa.

Ruttohauta on kertomus naisesta, joka alkaa selvittää sukunsa menneisyyttä. Kaata-tädin kanssa vietetty lapsuus on täynnä vaiettuja asioita ja epäselviä muistoja, joiden merkitystä hän ei ymmärrä. Vanhempien kohtalo on jäänyt hämärän peittoon, sillä metsäveljinä heidät leimattiin kansanvihollisiksi. Vähitellen lapsuuden hatarien muistikuvien, Kaatan ja Sanna-äidin vihjeiden, arkistosta löytyvien asiakirjojen ja Viron historian avulla kuva siitä, mitä todella tapahtui, alkaa selkiytyä.

Ruttohauta on monitasoinen ja vaativa romaani, joka virolaista kulttuuria ja historiaa tuntemattomasta lukijasta voi tuntua vaikealukuiselta. Tärkeinä teemoina ovat muistaminen ja se, miten syyllisyys, häpeä ja pelko vaikuttavat muistamiseen. Romaani kuvaa ihmisen muistin toimintaa, sitä miten muistot palaavat mieleen ja miten ihminen yrittää muokata tuskalliset muistot itselleen sopiviksi. Romaanissa myös pohditaan, mistä menneisyyden tarinat muodostuvat, millä tapaa ihmisten muistot risteytyvät, ja voiko ihminen ylipäätään koskaan tavoittaa totuutta menneisyydestä.

Kaata ja äiti ovat haluttomia puhumaan menneistä tapahtumista, mutta vaikenemisestaan huolimatta he eivät saa mielenrauhaa. Kirjan lopulla Kaata, joka odottaa oikeastaan enää vain kuolemaa, haluaa tehdä tunnustuksen. Samalla myös totuus äidistä paljastuu. Ruttohaudassa lukija saa pohdittavakseen isoja kysymyksiä: Miltä tuntuu, kun läheinen ihminen paljastuu syylliseksi hirvittäviin tekoihin? Voiko ihmisten tekemiä valintoja tuomita mustavalkoisesti? Olisiko ollut parempi, jos totuus ei olisi koskaan paljastunut?

Kääntäjä Kaisu Lahikainen (s.1956) sai käännöksestä Mikael Agricola -palkinnon. Hän on Viron kulttuurin ja kirjallisuuden pitkäaikainen asiantuntija ja kääntänyt paljon virolaista kirjallisuutta suomeksi. Ruttohaudan kääntäminen on varmasti ollut haasteellista, mutta Viro-tietämyksensä ansiosta Lahikainen on selvinnyt urakasta erinomaisesti.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta. Hän on virolaista kirjallisuutta ja kulttuuria harrastavan Turun Tuglas-seuran hallituksen jäsen.

Tuglas-seuran toiminnasta lisää http://www.tuglas.fi/

Isänmaa ja isä omaelämäkerran ytimessä

Päivi Brink kirjoittaa:

J.M. Coetzeen omaelämäkerrallinen trilogia “Scenes of Provincial Life” koostuu kolmesta kirjasta Boyhood, Youth ja Summertime. Kirjat on suomennettu nimillä Poikavuodet, Nuoruus ja Kesä (Otava). Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 1997, toinen osa vuonna 2002 ja kolmas vasta 2009. Kesä ilmestyi suomeksi viime syksynä. Boyhoodista kirjoitin Café Voltairessa jo 30.11. ja nyt kirjoitan romaaneista Youth ja Summertime. Suomennoksia en ole lukenut.

Trilogia – tai pitäisikö sanoa kolme ensimmäistä osaa Coetzeen omaelämäkerrasta – oli erittäin koukuttavaa luettavaa. Ahmin ne kaikki syksyn aikana. Sarjan päätyttyä ollaan vasta 1970-luvulla, joten voihan olla, että Coetzee kirjoittaa lisää osia sarjaan. Kustantaja päätti kuitenkin julkaista kolme nyt ilmestynyttä osaa yhdessä niteessä, mikä saa ajattelemaan, että sarja on päättynyt.

Youth kertoo kaikkitietävän kertojan äänellä John Coetzeesta parikymppisenä matemaatikkona Lontoossa. Hän haluaa uskoa olevansa runoilija ja on vakuuttunut, että Lontoossa hänen taiteilijuutensa alkaa elää ja kukoistaa. Toisin käy. Hän tukahtuu yksinäisyyteen ja tympeään työhön IBM:llä. Hänen naissuhteensa ovat sattumanvaraisia sähellyksiä, jotka tuovat enemmän ongelmia kuin nautintoa. Coetzee on yksinäinen maahanmuuttaja, joka sulkeutuu itseensä ja omaan hiljaiseen maailmaansa.

Summertimessa hypätään hieman ajassa eteenpäin ja ohimennen vain mainitaan, että Coetzee on ollut jonkin aikaa Yhdysvalloissa ennen paluutaan Etelä-Afrikkaan. Hän asuu isänsä kanssa Kapkaupungin esikaupungissa ja tulee juuri ja juuri toimeen sivutoimisen opettajan palkkioillaan. Romaanin muoto on aiempia osia monimutkaisempi: Coetzee on kuollut ja hänen elämäkertaansa kirjoittaa nuori englantilaismies, joka haastattelee muutamia ihmisiä, jotka tunsivat Coetzeen. Haastateltavat eli eri kertojat suhtautuvat kaikki nuivasti tai alentuvasti kirjailijaan, jonka nuoruudessa he eivät olisi uskoneet hänen koskaan kirjoittavan mitään merkityksellistä.

Lopulta Boyhood on osista vaikuttavin. Coetzeelle lapsuus on aikaa, jolloin persoonallisuus muotoutuu. Tai näin sarjassa käy. Jo lapsena hänen elämänsä kipupiste – suhde Etelä-Afrikkaan ja erityisesti afrikaanerikulttuuriin – saa hänet ihailemaan englantilaisuutta. Nuorena hän tavoittelee unelmaansa kulttuurisesti rikkaasta, luovasta Englannista, mutta ei löydä sitä. Coetzee ymmärtää kolmannen osan aikana, että Etelä-Afrikka on hänessä, eikä hän voi sitä paeta, vaikka haluaisi. Emigranttikirjailija kuvaa liikuttavasti rakkauttaan kotimaahan, ja mahdottomuutta elää maan väkivaltaisen historian kanssa.

Isänmaan rinnalla Coetzee käy läpi suhdetta isäänsä ja tämän afrikaanerisukuun. Lapsuuskuvauksessa ihmetytti hänen isäänsä kohtaan tuntemansa avoin viha ja häpeä. Coetzee ei korjaa ajatuksiaan nykyajan perspektiivistä vaan tuo ne esiin sellaisina kuin hän tuona aikana tunsi ja ajatteli. Youth kuvaa nuoruuden leppymättömyyttä ja halua olla erossa vanhemmista. Summertimessa kaikki on toisin, sillä Coetzee katuu ”julmuuttaan”, kuten hän sitä kutsuu, ja haluaa auttaa isäänsä. Kolmekymppisenä hän tuntee isäänsä kohtaan sääliä. Hän haluaisi elää omaa elämäänsä, mutta kokee olevansa sidottu isäänsä.

”Scenes of Provincial Life” on hienosti kirjoitettu ja säälimätön omakuva miehestä, joka ei kohtaa ketään eikä ymmärrä ketään. Kirjallisuudesta on tuleva hänen tapansa kommunikoida, mutta hän ei ole löytänyt vielä ääntään romaanien tarinan päättyessä. Hänen rakkautensa on monimutkaista, eikä sitä rakkaudeksi heti tunnista. Mutta kirjasarjan luettuani ymmärrän paremmin niitä, jotka ovat muuttaneet pois Etelä-Afrikasta, eivätkä pysty asumaan täällä, vaikka rakastavat kotimaataan. Kirjasarja kuvaa Coetzeeta, mutta ihan yhtä paljon se kertoo Etelä-Afrikasta ja sen kipeästä historiasta. Sen lukeminen oli vaikuttava kokemus juuri nyt, kun olen muuttanut Kapkaupunkiin. Coetzeen muun tuotannon osaksi sarja solahtaa luontevasti, ovathan kommunikoinnin ongelmat ja ihmisten kohtaamisen vaikeus olennaisia teemoja hänen muissakin teoksissaan.

Poissa silmistä, vaan ei mielestä

Päivi Brink kirjoittaa:

Meritta Koiviston toinen romaani Poissa (Avain 2011) herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia. Pidin Koiviston tavasta käyttää kieltä, mutta romaanin kokonaisuus ei innostanut. Romaani kertoo lapsista ja nuorista, joiden vanhemmat ovat tavalla tai toisella poissaolevia: kyvyttömiä huolehtimaan lapsistaan, kuolleita tai välinpitämättömiä. Katse osuu sekä yhteiskunnan vähäosaisiin että menestyjiin. Toisaalta aikuisina nämä nuoret kaipaavat toisiaan, poissaolevia ystäviään. Rakkaiden, luotettavien ihmisten puuttuminen ja sen tuoma trauma onkin romaanin keskeinen teema.

Prologin karmiva kuva pikkutytöstä suljettuna pimeään keskelle rottia saa odottamaan synkkää ja ahdistavaa tarinaa. Mikael, Hannu, Kitta, Marie ja Sakari asuvat samassa lastenkodissa, jossa aikuiset käyttävät sadistisia kasvatuskeinoja. Kesäleirillä he tapaavat Jaakobin, joka ei tule toimeen isäpuolensa kanssa. He pitävät yhteyttä aikuisuuteen asti, jolloin he eräänlaisena kostotoimena varastavat suuren summan rahaa. Rahat katoavat, ja vasta paljon myöhemmin selviää, mitä niille on tapahtunut. Rikoksen yhteydessä Kitan poikaystävä Ossi kuolee. Tämä on kirjan juoni, mutta älä huoli, sen kuuleminen etukäteen ei lainkaan haittaa lukukokemusta. Koko rikosjuoni tuntuu jotenkin sivuseikalta, sen tehtävä romaanissa on sitoa henkilöt yhteen loppuiäkseen – vaikka juuri se myös erottaa heidät.

Vaikka henkilöt on huolella rakennettu, romaanin kokonaisuuden kannalta olisi parempi, että niitä olisi vähemmän. Koiviston tarkoituksena on tuoda esiin, kuinka erilaisista taustoista tulevat lapset voivat päätyä lastenkotiin tai muuten vanhempiensa hylkäämiksi. Romaani kuvaa myös erilaisia keinoja selviytyä lapsuuden traumoista. Mutta romaanin rakenne tuntuu huojuvan, eikä mielenkiintoni riittänyt vielä muutaman sivuhenkilön (esim. Jaakobin isäpuolen ja hänen palkkaamansa etsivän) näkökulman kuulemiseen. Olisin toivonut keskittymistä Marien, Jaakobin, Hannun ja Kitan tarinoihin. He jäivät parhaiten mieleen. Erityisesti Marien suhde hoidossaan olevaan Rakel-vanhukseen oli hienosti kuvattu.

Kerronta tapahtuu koko romaanin ajan takaumien ja muistojen kautta. Tämä on lopulta hyvin raskas keino, kun kerronta sahaa menneen ja nykyajan välillä. Romaanin loppupuolella siirrytään vielä 20 vuotta ajassa eteenpäin ja jälleen väliin jäänyt aika käydään takaumina läpi. Kerrottuun syntyy etäisyyttä, eikä se välttämättä ole tarinalle hyväksi.

Pidin enemmän Koiviston esikoisromaanista Lontoolainen rakastaja (Otava 2006), jossa oli lämmintä huumoria ja pikkukaupungin ihmissuhdekuvioita. Esikoisessa kiinnitin jo huomiota Koiviston kielenkäyttöön ja henkilökuvaukseen. Hänen henkilönsä eivät välttämättä osaa analysoida itseään, mutta kirjailija näyttää heidän ajatuksensa ja perimmäiset tunteensa toiminnan kautta. Kerronnassa näkyy mielestäni, että Koivisto on ohjannut kolme elokuvaa. Hän osaa kertoa toiminnan kautta. Toisaalta Koiviston kieli on hetkittäin todella kaunista ja hiottua, kuten tässä Kitan aamulenkin kuvauksessa:

”Juostessaan kosteiden neulasten pehmittämällä polulla hän hymyili tummina kohoavien kuusien välissä vilistävälle auringolle, joka tuntui aivan siltä kuin se olisi halunnut tavoittaa hänet, mutta onnistui siinä vain hetkittäin.”

Seuraan siis Meritta Koiviston kirjoja jatkossakin, koska hänen kirjoissaan on herkkyyttä, aitoutta ja kielen sujuvuutta.

10 000 kävijää Café Voltairessa!

Päivi Brink kirjoittaa:

Kiitos teille kaikille, jotka olette käyneet Café Voltairessa hörppimässä kahvia, juttelemassa mukavia tai pohtimassa syntyjä syviä. Hienoa, että keskustelu on pysynyt vireänä jo puoli vuotta. Avasimme virtuaalikahvilamme 12.5.11 ja tänään rikoimme 10 000 kävijän rajan. Tämä tarkoittaa noin 1500 lukijaa kuukaudessa.

Kahvilamme on suomenkielinen, mutta siitä huolimatta lukijakuntamme asuu ympäri maailmaa: Suomessa, Etelä-Afrikassa, Yhdysvalloissa, Saksassa, Ruotsissa, Venäjällä, Ranskassa, Britanniassa, Belgiassa ja Virossa. Sehän sopii, sillä Café Voltaire -kirjasarjan ja virtuaalikahvilan tavoitteena on viritellä avointa keskustelua kansainvälisestä nykykirjallisuudesta suomen kielellä.

Sivuillemme tullaan Kustannusyhtiö Avaimen sivuilta, Facebookista, Googlesta ja ilhaduttavan paljon myös muiden kirjablogien kautta. Kaikkien aikojen suosituin tekstimme on Päivi Kososen Siri Hustvedtiä käsittelevä kirjoitus ”Sirin kesä”, joka julkaistiin 8.7.11. Minun kirjoittamani pikkuteksti ”Minkä kirjan lukisit riippukeinussa hellepäivänä?” (7.6.11) sijoittui toiseksi ja Hanna Meretojan kirjoitus ”Viihteestä ja taiteesta” (15.7.11) on kolmanneksi suosituin kirjoituksemme tähän mennessä. Olette lukijoina kiinnostuneet hyvin monenlaisista aiheista, ja pyrimme jatkamaan yhtä monipuolisesti kuin tähänkin asti.

Otan kupin kahvia ja palan luumutorttua ja istahdan pöytään leputtamaan jalkojani. Aina ei jaksa seisoa tiskin atakana. Jospa vaikka lukisin joitakin vanhoja postauksia ja kiinnostavia kommentteja, joita olemme niihin saaneet. Mieleeni on jäänyt erityisesti vierailevat kirjoittajat, kuten Tintti Klapuri (21.6.) ja Seija Vilén (20.7.). Lähettäkää ihmeessä kommentteja ja omia blogitekstejänne minulle jatkossakin.

Keskustelu jatkukoon.
Terveisin, kahvilan emäntä

Kännykkäkirjallisuutta slumminuorille

Päivi Brink kirjoittaa:

Osallistuin viikonloppuna Open Book Literary Festivaliin täällä Kapkaupungissa ja kuuntelin kiinnostuneena keskustelua nuorisokirjallisuudesta. Miten saadaan lukemaan sellaiset nuoret, jotka asuvat slummissa, ja joiden kotona ei ole kirjallista kulttuuria? Vastaus liittyi sekä muotoon että sisältöön: kännykkänovelleja slummin arjesta. Niistä nuoret kuulemma oikeasti pitävät ja niitä lukevat sellaisetkin, joille lukeminen ei maistu. Slumminuorillakin on kännykät, vaikka ei paljon muuta olisikaan.

Steve Vosloo perusti Yoza-nimisen mobiilitekstien jakokanavan nettiin ja Ros Haden perusti kustantamon Cover2Cover, joka julkaisee townshipien eli slummien arjesta kertovia pokkariromaaneja nuorille.

Steve Vosloo kertoi, että heillä on tällä hetkellä tallissaan kahdeksan tunnettua, eteläafrikkalaista nuorisokirjailijaa, jotka kirjoittavat novelleja Yozan sivuille. Sieltä novellin voi ladata kännykkäsovelluksena ja lukea kännykän näytöltä. Slumminuorten kännykät ovat halvemmasta päästä, joten lukeminen tuntuu kauhean työläältä pikku näytöltä, mutta nuoria tämä ei tunnu haittaavan. Cell phone stories -projekti on ollut menestys: 38 tarinaa on ladattu yhteensä 300 000 kertaa parissa vuodessa. Mobiililukeminen on merkittävä ilmiö Japanissa, mutta näköjään myös afrikkalaisten nuorten keskuudessa, joille kirja ei ole yhtä tuttu media kuin kännykkä.

Kysyin, vaikuttaako kännykkä tekstiin tekemällä esimerkiksi virkkeistä lyhyitä ja kielestä köyhää. Vosloo vakuutti, ettei näin ole, mutta totesi kuitenkin, että kirjallisuudenlajina mobiilinovelli on hyvin kompakti. Se muistuttaa kuulemma elokuvakäsikirjoitusta ja on pituudeltaan noin 30 liuskaa, 12 000 sanaa. Henkilöitä on enintään neljä. Nuoret voivat kommentoida novelleja luettuaan ne, ja kritiikki on kuulemma murhaavaa ja hyvin suorasukaista. Kirjailijat kuitenkin ottavat mielellään vastaa suoraa palautetta. Nuoret kuitenkin tulevat takaisin ja lukevat lisää, joten kommentteja lukiessa pitää muistaa, että teinit eivät helposti kehu mitään. Kommentteja on saatu 40 000. Yoza on tehnyt yhteistyötä Langasta ja Khayelitsasta tulevien slumminuorten kanssa kehittääkseen konseptiaan, ja palaute on ollut todella monipuolista ja kehittävää. Novellien aiheet vaihtelevat suuresti, ja mukana on jopa 5 Shakespearen näytelmää, joita nuoret lukevat koulussa. Nuoret toivoivat rankkojenkin aiheiden käsittelyä, kuten HIV, teiniraskaudet, seksuaalinen hyväksikäyttö, huumeet ja työttömyys.

Kohderyhmä oli alun perin 14 - 19-vuotiaat mutta Vosloo kertoi, että kyselyjen mukaan lukijat olivat usein vanhempia, alle 25-vuotiaita nuoria aikuisia, pääosin kaupungista ja pääosin tyttöjä ja naisia. Etelä-Afrikassa on 11 virallista kieltä, mutta vaikka muitakin kielivaihtoehtoja on annettu, englanti on suosituin kielivalinta. Monelle englanti on juuri kirjoittamisen ja lukemisen kieli, ja oma äidinkieli on puhuttu kieli.

Ros Haden kirjoittaa ja kustantaa painettuja nuorisoromaaneja slummien arjesta. Opettajana hän tekee läheistä yhteistyötä slumminuorten kanssa koulussa ja saa heiltä apua nuorisokieleen ja tekstarikieleen. Tähän mennessä Cover2Cover on julkaissut kolme romaania Harmony High -sarjassa, joka kertoo samannimisestä lukiosta. High Schooliin mennään täällä kyllä jo 14-vuotiaana. Romaanien nuoret kokevat voimakkaita tunteita ja ihmissuhdesotkuja. Heidän perheillään on vakavia ongelmia HIV:n ja työttömyyden ja alkoholismin vuoksi. Nuoret haluavat lukea tällaisia, heidän todelliseen arkeensa liittyviä kokemuksia. Heillä ei kuitenkaan ole rahaa ostaa kirjoja, ja siksi koulujen kirjastot ovat tärkeitä kirjojen jakelukanavia. Cover2Cover kannustaa lahjoittamaan kirjoja kirjastoihin. Kirjasarjaan kuuluu myös opettajan opas, jossa ohjataan keskustelemaan luokassa kirjoista.

Sekä Cover2Cover että Yoza pitävät itseään porttina lukemiseen. Ensin nuori täytyy saada kiinnostumaan fiktion ideasta, kaunokirjallisuuden merkityksestä ja mielihyvästä. Kertomalla lukijalle tutuista aiheista tutulla kielellä saadaan nuori kirjallisuuden maailmaan. Sen jälkeen voidaan laajentaa lukemista laajempaan aihemaailmaan ja monimutkaisempaan kieleen. Projektit ovat tärkeitä myös nuorten omanarvontunnon kannalta: meidän elämämme on tärkeää, lukemisen ja kirjoittamisen arvoista.

Lue lisää:
http://yozaproject.com/about-the-project/
http://www.cover2cover.co.za/

Luetaan koiralle

Päivi Brink kirjoittaa:

Kirjastolehdestä silmiini osui juttu Luetaan koiralle -hankkeesta. Mitä ihmettä? Miksi koira haluaisi, että sille luetaan kirjoja? Mutta vähitellen minulle valkeni, että kyse on lukijan mielihyvästä. Lapset, joilla on ongelmia lukemisen oppimisessa, ovat voineet tammikuusta 2011 alkaen lukea Kaarinan pääkirjastossa koiralle kirjoja. Koirahan ei siis piittaa, jos lukija junnaa paikallaan, eikä pääse eteenpäin. Tällainen armollinen kuulija helpottaa lukijan tehtävää. Lapset lukevat ääneen ja kuulijana oli ensin pehmokoira ja nyt ihan oikea berninpaimenkoira. Aiheesta on tekeillä kaksi graduakin, psykologian alalta. Hieno idea!

Lue lisää:
http://suomenkirjastoseura.fi/etusivu/lehti/uutiset?modeyksi=yksi&teksti_id=20476

George Eliotin Middlemarch ja Zadie Smith

Päivi Brink kirjoittaa:

Kesälomalla aloin lukea Zadie Smithin esseekokoelmaa Changing my Mind (2009). Se on jaettu osiin: Reading, Being, Seeing, Feeling ja Remembering, ja olen päässyt vasta pisimmän, lukemista käsittelevän osan loppuun. Tämä ei johdu siitä, että Smith ei innostaisi – päinvastoin. Hänen esseensä saavat ajattelemaan koko kulttuurin kenttää, historiaa, ihmismieltä ja lukemista osana henkistä kasvua, joka jatkuu koko elämän ajan. Smith kirjoittaa vaivattomasti vetäen yhteen laajan lukeneisuutensa pohjalta syntyneitä ajatuksia, ilman itsetietoista älyllistä esiintymistä. Löysin kuitenkin sivupolun, jota lähdin kulkemaan Middlemarchiin. Smith kirjoitti niin kiinnostavasti George Eliotin vuonna 1870 kirjoittamasta 700-sivuisesta klassikkoromaanista ”Middlemarch”, että tartuin siihen saman tien. Kirja on julkaistu suomeksi samalla nimellä. Lukiessani pohdin sitäkin, mitä vaikutteita Smith on kenties saanut Eliotilta. (Nämä pohdinnat vievät nyt aika paljon tilaa, mutta onhan tässä mukana kaksi kirjaa!)

Middlemarch on Eliotin romaaniaan varten keksimä pikkukaupunki Englannissa, ja romaani on muotokuva ja analyysi tuon kaupungin yhteisöstä, sen ajattelutavoista, arvoista, yhteiskunnallisesta rakenteesta ja yksilöiden valinnan mahdollisuuksista. Romaani sijoittuu 1830-luvulle, mikä antaa kaikkitietävälle kertojalle mahdollisuuden katsoa tuota mennyttää aikaa hieman yläviistosta, jälkiviisaana. Romaanissa on lukuisia henkilöitä, mutta päähenkilöiksi nousevat ainakin kolme nuorta pariskuntaa: jaloluonteinen Dorothea Brooke ja romanttinen taiteilija-toimittaja Ladislaw, juuri kaupunkiin muuttanut lääkäri John Lydgate ja hänen vaimokseen päätyvä pikkusievä Rosamund Vincy sekä peluri Fred Vincy ja hänen kunniallinen rakastettunsa Mary Garth. Ainakin minun silmissäni tällä lukukerralla nämä pariskunnat kiinnostivat, koska luin Middlemarchia ennen muuta avioliittoromaanina.

Eliot pohtii yksilön mahdollisuuksia tehdä valintoja yhteisössä, jossa peritty raha ja suvun arvot päättävät suurelta osin hänen kohtalostaan. Tai ainakin pyrkivät päättämään. Esimerkiksi Fred Vincy odottaa perintöä, joka muuttaisi hänen elämänsä ja tekisi hänestä rikkaan. Hänen pinnallinen isänsä on köyhdyttänyt suvun perinnön elämällä ylellisesti. Sekä Fred että hänen sisarensa Rosamund ovat tottuneet rahan tuomaan turvaan ja mukavuuksiin. Mutta lopulta sisarten arvomaailma on hyvin erilainen. Fred haluaa voittaa puolelleen kunniallisen ja vähävaraisen Maryn, joten hän suostuu astumaan työtätekevään luokkaan, kun perintöä ei tulekaan. Rosamund sen sijaan nai lääkärin, mutta ei hyväksy miehensä tulotasoa, vaan tuhlaa entiseen tapaan. Hänen miehensä ei kykene vastustamaan vaimoaan, ja pariskunta ajautuu konkurssiin. Molemmat sisaret kasvavat kuitenkin ihmisinä romaanin aikana, koska he tapaavat ihmisiä, jotka ovat heitä parempia ja moraalisesti vahvempia. Eliot on hyvin optimistinen siinä, miten hyvyyden ja luottamuksen kohtaaminen katumuksen hetkellä voi nostaa ihmisen takaisin jaloilleen.

Älykäs ja hyvä Dorothea, joka oli ainakin minulle henkilöistä kiinnostavin, eroaa muista juuri suhtautumisessaan rahaan. Vaikka hänellä on runsaasti varallisuutta, hän ei ole valmis toimimaan moraalinsa vastaisesti pitääkseen rahansa. Hän haaveilee mahdollisuudesta tehdä hyvää muille, koko Middlemarchin yhteisölle ja laajemmin koko yhteiskunnalle, mutta naisena hänellä ei ole paljoa vaihtoehtoja eikä vaikutusvaltaa. Eliot kuvaa hienosti, kuinka nuoret naiset pohtivat naimakauppojaan kuin ammatinvalintaa: mitä voisin tehdä lääkärin rouvana? Upseerin rouvana? Liikemiehen rouvana? Samalla hän näyttää, kuinka naiset katkeroituvat, jos he eivät voi vaikuttaa työn laatuun ja tuloksiin, vaan joutuvat vierestä seuraamaan aviomiestensä saamattomuutta tai hidasta ajatumista tuhoon.

Dorothea haluaa tiedemiehen rouvaksi, ja haaveilee vatimattomasti voivansa edes kirjoittaa puhtaaksi miehensä korkealentoisia jatuksia. Se, että Dorothean ensimmäinen aviomies, uskonnontutkija Mr Casaubon on myös rikas, ei ole hänelle merkityksellistä. Oli todella koskettavaa lukea kuvausta Dorothean tunteista hänen pettyessään karvaasti aviomiehensä luonteeseen, hänen taitoihinsa tiedemiehenä ja erityisesti hänen torjuvaan tapaansa suhtautua vaimoonsa: ”What have I done – what am I – that he should treat me so? He never knows what is in my mind – he never cares. What is the use of anything I do? He wishes he had never married me.” Myös herra Casaubonin näkökulmasta kuvataan kipeästi, kuinka aviopari ajautuu erilleen kasvavan epäluottamuksen myötä. Casaubon kokee vaimon arvostelevan hänen työtään ja persoonaansa, vaikka hän odotti pyyteetöntä ihailua. Avioliitto näyttäytyy Dorothealle erämaana, missä hänellä ei ole mitään roolia. Miehen pikkumainen luonne ja moraalinen heikkous herättävät Dorotheassa kapinamieltä, mutta hänen roolinsa aviovaimona 1800-luvun Englannissa on alistua miehen tahtoon. Kun aviomies kuolee, nykylukija suorastaan innostuu: leskirouvalla sentään on mahdollisuus elää itsenäistä elämää ja tehdä päätöksiä. Eliotin taitavuus naisen aseman ja naisen vaikutusmahdollisuuksien kuvaajana on ihailtavaa. Dorothean vapaus on myös henkistä: hän ei välitä rahasta eikä asemasta vaan oikeudenmukaisuudesta ja mahdollisuudesta tehdä päätöksiä, jotka edistävät koko yhteisön hyvinvointia. Lukija hyväksyy Dorothean rakkauden taiteelliseen Ladislawiin juuri siksi, että myös Ladislaw on vapaa rahan rajoittavasta vaikutuksesta ja ahtaista moraalikäsityksistä. Ladislawin vaimona Dorothean vapautta ei siis rajoitettaisi.

Tärkeä syy romaanin viehätykselle on sen ironinen ja vahva kertoja,joka on tarinan ulkopuolinen ja kaikkitietävä. Ainakin minä ajattelin kaiken aikaa hänen olevan viisas, noin 50-vuotias naishenkilö, jollainen George Eliotkin oli kirjoittaessaan romaanin. Kertoja vaihtaa jatkuvasti näkökulmaa henkilöstä toiseen, ja pysähtyy välillä itse kommentoimaan tapahtumien kulkua tai henkilöiden luonnetta lempeän pisteliäästi: ”It was said of him, that Lydgate could do anything he liked, but he had certainly not yet liked to do anything remarkable.”

Tässä lainaus Smithin esseestä, jossa hän kuvaa hienosti Eliotin kerrontaa ja sen merkitystä romaanin sisällön kannalta:
”The result is that famous Eliot effect, the narrative equivalent of a surround sound. Here is the English novel at its limit, emplying an unprecedented diversity of ’central characters’, so different from the centrifugal narratives of Austen.The novel is a riot of subjectivity. To Mary Garth, Fred Vincy is the central character in Middlemarch. To Ladislaw, it is Dorothea. To Lydgate, it is Rosamond Vincy. To Rosamund, it is herself. And authorial attention is certainly diffuse; it seems to focus not simply on those who are most good, or most attractive or even most interesting, but on those who are ’there’.”

Tässä itse asiassa Smith muistuttaa Eliotia. Ajattelen erityisesti romaania ”Kauneudesta”, missä henkilöt edustavat tiettyä elämänkatsomusta ja asemaa hyvin samaaan tapaan kuin Eliotilla. Henkilöiden väliset keskustelut tuovat esiin kipupisteitä ja erilaisia mahdollisuuksia ratkaista ne. Smithin ajatellaan usein olevan ensisijaisesti rotua ja etnisyyttä pohtiva kirjailija, mutta nähdäkseni hän kuvaa nykyajan Britannian tai Yhdysvaltojen yhteiskunnan kokonaisuutta, missä monikulttuurisuus on olennainen osa kokonaisuutta. Hänen tapansa nähdä ihmisten valinnanvaihtoehdot aikaan ja paikkaan sidoittuina on samantapainen kuin Eliotilla. Kummankin romaaneissa vahva tahto saa noudattamaan omaa arvomaailmaa yhteisön normeista huolimatta. Smith tulkitsee, että juuri laajemman totuuden etsiminen, ei vain yhden ihmisen näkökulmasta nähty totuus, on Eliotin romaanikirjallisuudelle asettama tavoite. Romaanin moraalinen pohdinta on olennaista ihmisten keskinäisten suhteiden kannalta, ei niinkään uskonnon kannalta. Smith tiivistää: ”Eliot has replaced metaphysics with human relationships.” Näen, että kuten Eliot myös Smith on hyvin moraalinen kirjailija. Hänen henkilönsä pohtivat, mikä tie on oikea – ei vain heille itselleen vaan myös muiden ihmisten kannalta.

Smith korostaa, että romaanitaiteen on kehityttävä ajan myötä, eikä nykykirjailijan ole tarkoitus kirjoittaa pastisseja 1800-luvun romaaneista: ”Forms, styles, structures – whatever word you prefer – should change like skirt lenghts. They have to; otherwise we make a rule, a religion, of one form; we say, ’This form here, this is what reality is like,’--.” Reading-osion viimeisessä esseessä hän pohtii romaanin tulevaisuutta ja realistisen muodon yllättävän pitkään jatkunutta voittokulkua. Hän analysoi nykykirjallisuuden erilaisia tapoja reagoida realismin perintöön, joka kaiken filosofisen kritiikin jälkeenkin tuntuu olevan valtavirtaa englanninkielisessä kirjallisuudessa – mutta tietoisena konventionaalisuudestaan.

Virginia Woolf on sanonut, että Middlemarch on yksi harvoista englantilaisista romaaneista, jotka on kirjoitettu aikuisille. Tämä näkyy vaikkapa siinä, että tarina ei pääty avioliittoon, vaan alkaa siitä. Myös hyvillä on heikot hetkensä ja itsekkäät auttavat joskus muita. Erehtyminen on inhimillistä, mutta siitä voi oppia. Taloudellis-yhteiskunnalliset vaikuttimet saavat ihmiset solmimaan avioliittoja, kääntymään sukulaisiaan vastaan tai ojeltamaan käden vihollisilleen. Middlemarch on todella monisyinen ja syvällinen analyysi yhteisön toiminnasta – ja samalla se on kaunis rakkausromaani, jossa rakkaus ei ole hetkellistä huumaa, vaan yhteiselo vaatii epäitsekkyyttä ja toisen näkemysten arvostusta.

PS.
Café Voltaire -kirjasarjan osassa ”Imperiumin perilliset” Johanna Matero kirjoittaa esseessään Zadie Smithistä muun muassa näin: ”Smithin henkilöhahmojen käyttämässä kielessä ei koskaan ole mitään sattumanvaraista. Henkilöhahmojen puhekieli joko paljastaa heidän monikulttuurisen identiteettinsä taustoineen tai sen fiktiivisen identiteetin, johon he haluavat samastua, jollaiseksi he siis itse haluaisivat määritellä itsensä.”

Turun Kirjakahvila 30 vuotta

Päivi Brink kirjoittaa:

Onpa mukavaa, että Facebookin välityksellä (kiitos Ninni!) sain tänne Kapkaupunkiin asti tiedon, että Turun Kirjakahvila viettää taiteiden yönä syntymäpäiviään. 30-vuotias Kirjakahvila on vuosien aikana tuonut yhteen kirjallisuuden (ja kahvin) ystäviä, lietsonut kiinnostusta kirjoihin ja tehnyt yksinäisestä harrastuksesta tai ammatista sosiaalisen.

Itsekin olin Kirjakahvilassa aktiivinen vapaaehtoinen vuoden 1998 tienoilla. Siellä tapasin mukavia ihmisiä, joiden kanssa olen edelleen tekemisissä. Muistan hyvin sekä kirjalliset keskusteluillat, kirjanjulkaisutilaisuudet että riehakkaat bileet ja konsertit.

Kun aloitin opintoni Turun yliopistossa vuonna 1992 ehdin nähdä sen vanhan ja kuluneen ja ihanan raihnaisen Kirjakahvilan, joka veti puoleensa boheemeja kirjallisuuden ystäviä. Olimme aika kauhuissamme, kun uusi, hieno Kirjakahvila aukaisi ovensa täydellisesti remontoiduissa tiloissa 90-luvun lopussa. Mutta nekin tilat alkoivat tuntua oikein kotoisilta käytettyjen huonekalujen ja mausteisten keittojen myötä, joita kahvilassa tarjoilimme. Kirjakahvilassa vietin maisterijuhlatkin. Oi niitä aikoja!

Nyt on vaikea ymmärtää, kuinka tärkeää oli voida ostaa Kirjakahvilan kirjakaupasta englanninkielistä tutkimuskirjallisuutta. Nettikirjakaupat eivät olleet 90-luvulla vielä ollenkaan niin monipuolisia ja helppokäyttöisiä kuin nykyään.

Kirjakahvilan tapaiset, pääasiassa vapaaehtoisten työntekijöiden intoon perustuvat kulttuuriyhteisöt ovat kultaakin kalliimpia! Niiden lämmin ilmapiiri, yhteinen rakkaus kirjallisuuteen, tarve keskustella kirjoista ja halu tavata toisia lukijoita ja kirjoittajia on jotakin sellaista, mitä ei rahalla saa.

LÄMPIMÄSTI ONNEA KIRJKAHVILA!

Toivottelee Päivi B.

PS. Paikallislehti Turkulainen kirjoittaa:
”Kipinä toiminnan aloittamiselle tuli alun perin Berliinin kirjakahvilakulttuurista, ja innoituksen ohella kaupungista tuotiin mukana muutakin: hankalasti saatavilla olevien kirjojen ohella kirjakahvila-aktiivit levittivät 1980-luvun Turussa berliiniläisiä industrial-musiikkikasetteja. Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, c-kasetit ovat pitkälti vaihtuneet digitaalisiin formaatteihin. Tästä huolimatta Kirjakahvila muistelee sähköistä historiaansa järjestämällä Turun Taiteiden yönä elektronisen musiikin illan, jossa musiikkiesitysten lomassa folkloristiikan maisteri, museopedagogi ja industrial-harrastaja John Björkman kertoo industrial-musiikista vastakulttuurina. Kirjakahvilan Taiteiden yön loppuhuipentumana on keskiyöllä alkava livesäestetty mykkäelokuvanäytös, jonka järjestää elokuvakerho Kinokopla.”