PROFESSORIPOOLI: Giuseppe Tomasi di Lampedusan Tiikerikissa

 

Giuseppe Tomasi di Lampedusa, Tiikerikissa. Romaani. Suomentanut Tyyni Tuulio. Teoksen esittelyn kirjoittanut Roberto Wis. Vignetit piirtänyt Alfons Eder. Porvoo – Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1959. 272 sivua. (Alkuteos Il Gattopardo, 1958).

H.K. Riikonen kirjoittaa:

Otsikko ”Tiikerikissa” tuonee mieleen ensiksi Luchino Viscontin elokuvan, jossa esiintyivät Burt Lancaster ja Claudia Cardinale. Elokuvan pohjana on Giuseppe Tomasi di Lampedusan (1896-1957) merkittävä, tekijänsä ainoaksi jäänyt romaani. Kirjoittaja, Parman herttua ja Lampedusan ruhtinas, ei ehtinyt nähdä teostaan painettuna. Se löydettiin hänen jälkeenjääneistä papereistaan; tekijä ei myöskään nähnyt sitä, että teos sai arvostetun Strega-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1959.

Tiikerikissan kuusi ensimmäistä lukua sijoittuvat Sisiliaan 1860-luvun alussa, ts. Italian yhdistymisen, risorgimenton aikaan. Nationalisti Giuseppe Garibaldi toimi juuri vuonna 1860 Sisilian Palermossa ja Messinassa; henkilönä hän ei romaanissa esiinny, mutta hän ja ajan poliittiset tapahtumat ovat taustalla vaikuttamassa. Romaanin päähenkilö Don Fabrizio, Salinan ruhtinas, edustaa perinteellisiä arvoja. Hänellä on erityisenä harrastuksena tähtitiede ja hän on löytänyt – kuten romaanin kirjoittajan esi-isä – kaksi pikkuplaneettaa. Ruhtinas perheineen edustaa patriarkaalista elämänjärjestystä, johon kuuluu kirkon ja uskonnollisten muotojen kunnioittaminen. Ruhtinas ylpeilee sillä, että hänellä on pääsy Santo Spiriton luostariin, jonne miehiltä muutoin oli pääsy ankarasti kielletty: ”Juuri siksi ruhtinas kävi siellä erikoisen mielellään, koska kielto ei koskenut häntä, perustajan jälkeläistä suoraan alenevassa polvessa, ja tästä etuoikeudestaan, joka hänen lisäkseen oli vain Napolin kuninkaalla, hän oli lapsellisen ja mustasukkaisen ylpeä.” Luostarissa erään kammion seinällä ruhtinas näkee esiäitinsä, Autuaan Corbèran paholaiselle lähettämän kirjeen, jossa Corbèra yrittää käännyttää paholaisen hyvälle tielle. Paholaisen vastauksessa nähtävästi valitettiin, että totteleminen ei ollut mahdollista.

Salinan ruhtinaan vastapoolina on uutta aikaa ja yhteiskunnallista nousua edustava don Calogero Sedàran perhe; nousuun ovat vaikuttaneet Sedàran onnistuneet liiketoimet. Kehitys on vastaansanomaton: ruhtinas ymmärtää tämän ja sallii uuden järjestyksen mukaan menneen sisarenpoikansa Tancredin avioitua Sedàran perheen kauniin tyttären Angelican kanssa. Lopulta ruhtinas itse tanssii Angelican kanssa – kuuluisa kohtaus myös Viscontin elokuvassa. Teoksen nimi, Tiikerikissa (ital. Il Gattopardo), viittaa Salinan suvun vaakunassa olevaan figuuriin, mutta on tavallaan ironinen, kun ottaa huomioon suvun aseman heikentymisen, tiikeri on tullut voimattomaksi (sana gattopardo tarkoittaa jonkinlaista tiikerinsukuista kissaeläintä).

Don Fabriziolla sen paremmin kuin romaanin kertojallakaan ei sinänsä ole mitään illuusioita Sisilian ja sisilialaisten tyypillisistä piirteistä. Sisilia on maa, jonka perinteisiin ei mikään uusi ole aikoihin päässyt tunkeutumaan eikä siellä tiedetä mitään esimerkiksi uudesta eurooppalaisesta kirjallisuudesta. Paikalle mannermaalta saapuneelle virkamiehelle ruhtinas selittää: ”Sisiliassa ei ole väliä sillä tehdäänkö hyvin vai pahoin: synti, jota me sisilialaiset emme koskaan anna anteeksi on se, että yleensä ’tehdään’.” Sisiliaan ja sisilialaisiin ovat Don Fabrizion mukaan olennaisesti vaikuttaneet ympäristö, ilmanala ja maisema: ”Nämä ovat ne voimat, jotka yhdessä ja ehkä enemmänkin kuin vieraat vallanpitäjät ja sopimattomat väkisinmakaamiset ovat muovanneet sielua: tämä maisema, joka ei tunne keskitietä hempeän nautinnon ja tuhoavan hehkun välillä, maisema, joka ei koskaan ole arkinen, keskinkertainen, rauhallinen niin kuin järkevien ihmisten asuttavaksi tarkoitetun maan pitäisi olla, tämä maa, jossa muutaman peninkulman päässä toisistaan on Randazzon seudun helvetti ja Taorminan lahden kauneus /…/.” Maisemaan kiinnitetään muutenkin huomiota: ”Ympärillä aaltoili kolkko maisema, keltaisena sängestä, mustana poltetuista jätteistä. Heinäsirkkojen valitus täytti ilman ja oli kuin palaneen Sisilian korinaa, maan, joka elokuun lopulla turhaan odotti sadetta.” Sisiliassa saattaa olla, kuten romaanissa todetaankin, Theokritoksen paimenidyllin luonnetta, mutta yleisesti ottaen se on kaukana esimerkiksi Vergiliuksen Italiasta, joka on eräänlainen ”Land der Mitte”, kuten sitä on saksalaisittain kutsuttu.

Don Fabrizio itse katsoo kuuluvansa ”kovaosaiseen sukupolveen, joka ratsastaa vanhan ja uuden ajan välillä eikä viihdy kummassakaan”. Kun häntä pyydetään uuden järjestelmän mukaiseen senaattiin, hän vastaa pyytäjälle: ”/…/ olen, kuten ette ole voinut olla huomaamatta, vailla harhaluuloja, ja mitäpä senaatti tekisi minulla, kokemattomalla lainlaatijalla, jolta puuttuu kyky pettää itseään, ja sehän kyky täytyy olla jokaisella, joka haluaa johtaa toisia.”

Tiikerikissa jakaantuu toisistaan selvästi erottuviin lukuihin, jotka rakentuvat selkeille kohtauksille. Kunkin luvun alussa on keskeiset kohtaukset mainittu. Monet näistä kohtauksista ovat mieleenpainuvia. Niitä on esimerkiksi kuvaus Salinan ruhtinaasta audienssilla Napolin kuninkaan luona. Kuninkaan rahvaanomainen sydämellisyys masentaa Don Fabriziota ja hän ymmärtää, että tuollaisella yksinvallalla on kuoleman merkit kasvoillaan. Oma komiikkansa on kohtauksella, jossa jesuiitta-isä Pirrone, ruhtinaan rippi-isä, puhuu yrttien myyjälle, joka ei ymmärrä puheesta mitään; jesuiitta jatkaa puhettaan, vaikka puhuteltava on nukahtanut. Samaa voidaan sanoa kohtauksesta, jossa isä Pirrone näkee ruhtinaan nousevan kylvystä ”kuin Farnesen Herakles”: ”Mahtavan ruhtinaan näkeminen Aatamin asussa oli isä Pirronelle uutuus. Katumuksen sakramentti oli totuttanut hänet näkemään sielujen alastomuutta, mutta ei juuri ruhtinaiden, ja mies, joka olisi silmää räpäyttämättä kuunnellut vaikkapa sukurutsan tunnustamista, hämmentyi tämän titaanisen alastomuuden edessä.”

Romaanin seitsemäs luku tapahtuu 20 vuotta myöhemmin. Siinä kuvataan Don Fabrizion viimeiset päivät, jolloin hän tekee tiliä elämästään, ja hänen kuolemansa. Jakso on epäilemättä kirjallisuuden suuria kuolinkohtauksia. ”Hän itse oli sanonut että Salinat olisivat aina Salinoja. Hän oli erehtynyt. Viimeinen oli hän itse. Tuo Garibaldi, tuo parrakas Vulcanus, oli lopultakin voittanut,” joutuu kuoleva Fabrizio ajattelemaan.

Viimeinen, kahdeksas luku, tapahtuu edellistä lukua 30 vuotta myöhemmin, vuonna 1910. Se on romaanin kokonaisuudessa jossain määrin irrallinen, mutta on omalla tavallaan vaikuttava kaikessa karmeudessaan. Siinä kuvataan Don Fabrizion jo korkeaan ikään ehtineitä tyttäriä, Concettaa, Caterinaa ja Carolinaa, joista varsinkin Carolina on omistautunut pyhäinjäännösten keräilylle. Kirkon edustaja saapuu kuitenkin paikalle ja havaitsee ne lähes kaikki arvottomiksi. Muutenkin koko sisarusten elämänpiiri on rappion ja kuoleman leimaamaa: ”Muotokuvat esittivät vainajia, joita ei enää rakastettu, valokuvat ystäviä, jotka eläessään olivat aiheuttaneet haavoja ja joita vain siitä syystä ei unohdettu kuolemassa, vesivärimaalaukset taloja ja paikkoja, jotka suurimmaksi osaksi oli myyty tai epäedullisesti vaihdettu, tuhlaavaisten veljenpoikien toimesta. Jos tarkemmin olisi katsellut madonsyömää turkiskasaa, olisi huomannut kaksi pystyä korvaa, mustan puisen kuonon, kaksi hämmästynyttä keltaista lasisilmää: se oli Bendicò, joka neljäkymmentäviisi vuotta sitten oli kuollut ja neljäkymmentäviisi vuotta sitten palsamoitu, hämähäkinverkkojen ja koin pesä, jota palveluskunta kammosi ja jonka luovuttamista roskienkerääjän haltuun oli jo vuosikymmeniä pyydetty.” Lopulta Concetta kuitenkin päättää, että palsamoitu koira on vietävä pois. Romaani päättyykin Bendicòn viimeiseen matkaan: ”Kun ruumista laahattiin pois, lasiset silmät kiinnittivät häneen katseen, jossa oli poistettavan, tuhottavaksi määrätyn nöyrää syytöstä. Muutamaa minuuttia myöhemmin se mikä oli jäljellä Bendicòsta viskattiin pihalle erääseen nurkkaan, jonka roskienkerääjä kävi tyhjentämässä joka päivä. Lentäessään ikkunasta ulos se sai hetkeksi entisen muotonsa: oli kuin olisi nähnyt nelijalkaisen, pitkäviiksisen otuksen tanssivan ilmassa, ja oikeanpuoleinen etukäpälä oli kuin kohotettu manaukseen. Sitten kaikki sai rauhan kelmeässä tomukasassa.” Nämä romaanin viimeiset rivit, joissa on samaa groteskisuutta kuin Flaubertin Yksinkertaisen sydämen päätössanoissa, ovat aivan kuin symboli Don Fabrizion edustaman aristokraattisen elämänjärjestyksen tuhosta.

Tyyni Tuulion tekemä Tiikerikissan suomennos ilmestyi pian alkuteoksen julkaisemisen jälkeen. Suomennos edustaa ulkoasultaan ja painotekniikaltaan 1950-luvun parasta tasoa. Etevän, Suomessa pitkään toimineen itävaltalaisen graafikon Alfons Ederin suunnittelemat päällys ja elegantit vinjetit ovat harvinaisen onnistuneita.

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Ongelmaisen ihmisen tapaus: Italo Svevon Zenon tunnustuksia

Kuukauden klassikko:
Italo Svevo: Zenon tunnustuksia. (La coscienza di Zeno, 1923.) Suom. Mirjam Polkunen. 1. painos 1971. Uusin painos 1984. Weilin & Göös.
Hannu K. Riikonen kirjoittaa:

Liikemies ja kirjailija ei ole kovinkaan yleinen yhdistelmä maailmankirjallisuudessa. Kuitenkin eräät 1900-luvun alkupuolen merkittävät kirjailijat ovat toimineet liike-elämässä. Heihin kuuluu ennen kaikkea kaksi Itävalta-Unkarissa, Habsburgien monarkiassa uransa aloittanutta kirjailijaa, Hermann Broch ja Ettore Schmitz, edellinen Wienissä, jälkimmäinen Triestessä. Heidän joukkoonsa voidaan lisätä kirjallisiakin ambitioita omannut liikemies ja Weimarin tasavallan poliitikko, vuonna 1922 murhattu Walther Rathenau, jonka piirteitä on Robert Musilin suuren romaanin Der Mann ohne Eigenschaften (suom. Mies vailla ominaisuuksia) Paul Arnheimissa.

Liike-elämässä omalla nimellään toiminut Ettore Schmitz tunnetaan kirjailijana nimellä Italo Svevo. Hänen kirjallinen uransa alkoi hankalasti: hänen kaksi ensimmäistä romaaniaan, Una vita (Eräs elämä) ja Senilitá (Vanhuus) eivät saavuttaneet juuri mitään vastakaikua, etenkin kun ne kielellisesti ja tyylillisesti erosivat täysin Gabriele d’Annunzion kaunopuheisesta tyylistä. Kuitenkin eräs onnellinen yhteensattuma sai Ettore Schmitzin ryhtymään uudestaan kirjoittamaan. Liiketoimiaan varten hän opiskeli englantia. Sitä hänelle opetti tuolloin Triestessä asunut James Joyce, joka puolestaan ymmärsi Italo Svevon kyvyt kirjailijana. Tuloksena oli 1900-luvun klassikoihin kuuluva romaani Zenon tunnustuksia. Mutta tässäkin tapauksessa toteutui sanonta Nemo propheta in patria, ei kukaan ole profeetta omassa maassaan. Vasta tultuaan tunnetuksi Pariisin kirjallisissa piireissä Italo Svevo kohosi maineeseen.

Zenon tunnustuksia koostuu Zeno Cosini -nimisen triesteläisen liikemiehen psykoanalyytikko-lääkärinsä kehotuksesta laatimista teksteistä. Teoksen lopussa olevissa vuoteen 1915 päivätyissä jaksoissa Zeno tarkastelee suhdettaan psykoanalyysiin, jonka hän oli kohdaltaan keskeyttänyt. Romaanin alussa on puolestaan tohtori S:n allekirjoittama lyhyt esipuhe, jossa S (Schmitzin ja Svenon alkukirjain!) toteaa julkaisevansa Zenon tekstit kostoksi; jos Zeno jatkaisi keskeyttämäänsä hoitoa, hän olisi valmis jakamaan tekijänpalkkiot tämän kanssa. Nämä asetelmat jo itsessään osoittavat, että romaani kokonaisuutena suhtautuu enemmän tai vähemmän ironisesti psykoanalyysiin.

Zenon lääkärilleen kirjoittama omaelämäkerta koostuu viidestä jaksosta: Viimeinen savuke, Isäni kuolema, Avioliittoni tarina, Vaimo ja rakastajatar ja Liikekumppanuus. Näiden jaksojen perusteella Zeno näyttää olevan malliesimerkki monenlaisten kompleksien vallassa olevasta ihmisestä. Hänen kompleksinsa tulevat esille, olipa kysymyksessä yritykset lopettaa tupakanpoltto, suhde isään, vaimoon ja rakastajattareen tai liiketoimintaan ja liikekumppaniin. Mutta muitakin ongelmia ilmenee: ”Samoihin aikoihin minuun tarttui pieni sairaus. josta en koskaan enää parantunut: vanhaksi tulemisen ja ennen kaikkea kuoleman pelko. Luulen, että se syntyi erikoisesta mustasukkaisuuden muodosta.” Zeno nimittäin kuvittelee, miten hänen kuoltuaan hänen vaimonsa Augusta ryhtyisi heti säädyllisen ajan jälkeen etsimään Zenolle seuraajaa ja miten uusi ”mies saisi sitten viettää samaa tervettä ja säännöllistä elämää, joka nyt onnellisti minua”.

Zenoa vaivaavat myös monet kuvitellut sairaudet: ”Kaikki diagnoosit sopivat täsmälleen vaivoihini ja kilpailivat keskenään ensimmäisestä sijasta. On päiviä, jolloin kärsin virtsaputken tulehduksesta ja toisia, jolloin tulehduksen on tappanut, toisin sanoen parantanut, verisuonten tulehdus.” Todella järjestyksessä Zenon elämässä ovatkin vain lääkelaatikot. Zenon lähipiirissä puolestaan on ihmisiä, joilla on todellisia sairauksia. Kun hänen vaimonsa Augustan sisar Ada on sairastunut Basedowin tautiin, Zeno kehittelee omalaatuisen yhteiskuntateorian, jossa hän toteaa muun muassa: ”Yhteiskunta menee eteenpäin, koska basedowilaiset sitä tyrkkäävät, mutta se ei etene nopeasti, koska toiset haraavat vastaan. Olen varma, että jos haluaisi rakentaa yhteiskunnan, sen voisi tehdä yksinkertaisemmallakin tavalla, mutta asia nyt on vain näin. Toisessa päässä on struuma ja toisessa vesipöhö; sille ei mahda mitään. Välillä ovat ne, joilla on struuman tai vesipöhön alje, eikä koko suoralla, koko ihmiskunnassa, ole olemassakaan täydellistä terveyttä.” Teoria on osaltaan erikoinen kehitelmä Aristoteleen keskivälin (keskitien) ajatuksesta.

Zenon kuvaukset elämästään, jotka itsessään osoittavat varsin tarkkaa ja selvänäköistä itseanalyysia, eivät ole vailla tragikoomisia ja groteskejakin ulottuvuuksia. Hänelle myös sattuu kaikenlaisia pienempiä epäonnistumisia. Hän esimerkiksi vakuuttaa vaimonsa toiselle sisarelle Albertalle, että latina oli ollut hänen mieliaineensa, mutta: ”[o]lin kuitenkin niin kevytmielinen, että käytin heti sen jälkeen latinankielistä sitaattia, jota Albertan täytyi korjata. Todellinen munaus.”

Zenon tunnustuksia on myös mielenkiintoinen ajankuva Triestestä. Sen sijaan Rooma, jossa Zeno käy vaimonsa kanssa, ja sitä myöten antiikin kulttuuri asettuvat koomiseen valoon: päihtynyt ajuri ajaa heidät päin antiikin muuria, vakuuttaa, että antiikin roomalaiset tunsivat sähkön ja käyttivät sitä moniin tarkoituksiin, ja deklamoi vakuudeksi runoja latinaksi.

Teoksen lopussa Zeno palaa sairautta ja terveyttä koskeviin pohdintoihinsa. Terveyden palauttamiseksi tarvittaisiin jokin valtava mullistus, kun joku valmistaa uuden tuhoisan räjähdysaineen, eli kuten Zeno teoksen viimeisessä virkkeessä toteaa: ”Siitä tulee mahtava räjähdys, jota kukaan ei kuule, ja tähtisumuksi palannut maa harhailee avaruudessa puhtaana loisista ja sairauksista.”

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

Sarjamurhia Milanossa all’italiana: Vera Valan Milanon nukkemestari

Vera Vala: Milanon nukkemestari. Gummerus 2016.
Joel Kuortti kirjoittaa:

”Varjon ja valon syleily. Ilman vastakohtia ei ollut mitään. Vasta kärsimys antoi merkityksen levollisuudelle. Taiteilija antoi teokseensa valituille lahjan, jonka veroisen voi antaa vain Jumala, kaiken luoja: taiteessa heistä tuli ikuisia” (s. 11).

Antipasti
Suomessa on aina ollut paljon kiinnostusta Italiaan – niin muinaiseen kuin nykyiseen. Viime vuosina kiinnostus näyttää entisestään kasvaneen, mikä näkyy esimerkiksi italialaisen tai italiaan sijoittuvan dekkarikirjallisuuden kasvussa.

Suomalainen Vera Vala on kirjoittanut Italiaan sijoittuvia rikosromaaneja, joissa pääosassa on Arianna de Bellis, suomalais-italialainen yksityisetsivä. Hänen neljä ensimmäistä kirjaansa ovat Kuolema sypressin varjossa (Gummerus 2012), Kosto ikuisessa kaupungissa (2013), Villa Sibyllan kirous (2014) ja Tuomitut (2015). Uusimman, sarjan viidennen teoksen, Milanon nukkemestarin (2016), tapahtumapaikkoina ovat Milano ja Piemonten alue.

”Kaikki epäkiinnostavat ihmiset saavat minun puolestani kuolla. Nukkemestari oli oikeassa. Vasta kuolemassa heidän mitätön elämänsä sai merkityksen” (s. 404).

Primi
Teos poikkeaa sarjan edeltävistä osista monin tavoin. En kuitenkaan tässä paljasta miten, jotta lukija voi itse tutustua sarjaan ja todeta, kuinka se kehittyy ja henkilöhahmot muuttuvat vuosien kuluessa. Teokset seuraavat toisiaan, joten kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, vaikka niissä tuetaankin jonkin verran aiemmin tapahtuneen muistamista. Erillisten murhatapausten ohessa kulkee läpileikkaavia teemoja, jotka yhdistävät sarjan kokonaisuudeksi.

Salaliittoteorioiden, korruptioepäilyjen, sukuriitojen sekä yhteiskunnallisen ja uskonnollisen mädännäisyyden ohella Arianna seikkailee makujen maailmassa. Vaikkei hän nykyisin yleistyneeseen tapaan esittelekään valmistamiensa tai nauttimiensa ruokien reseptejä, saa niistä kohtalaisen hyvän käsityksen valmistusprosessien kuvausten kautta. Viinien osalta Ariannan ehdoton suosikki on piemontilainen Barolo – muita tuskin mainitaankaan, paitsi hänen suosikkikuohuviininsä, lombardialainen Franciacorta.

”Hän sanoi aina, että halusi muokata Caravaggion tauluista vielä parempia. Viedä ne kokonaan uudelle tasolle” (s. 259).

Secondi
Milanon nukkemestari -kirjan nimihahmo jää hieman ulkokohtaiseksi ja shakespeariaaninen loppuratkaisu sen vuoksi aiempiin teoksiin nähden äkkinäiseksi, vaikka jännitys loppua kohden tiivistyykin. Ehkä osasyynä tähän on se, että Arianna ei ole kirjan ehdoton päähenkilö vaan jää hieman Vatikaania edustavan Ares-veljensä varjoon. Samoin ruoka jää taiteen, erityisesti Caravaggion (1571–1610) maalausten, varjoon. Pintapuolisempikin tutustuminen tämän ristiriitaisen taiteilijan taustaan ja teoksiin syventää myös Valan teoksen lukemista, sillä teoksilla on merkittävä rooli juonen kulussa.

Vera kirjoittaa sujuvasti ja pieniä kauneusvirheitä lukuun ottamatta kirja on myös hyvin viimeistelty. Kaiken kaikkiaan Italian joulukuuhun ajoittuva dekkari Milanon nukkemestari (samoin kuin koko sarja) sopii mainiosti Suomen suvessa nautittavaksi, vaikkapa mustikka-speck-kinkku pastakastikkeen ja Barolon kera. Valan oman suomalais-italialaisen kirjallis-kulinaarisen fuusioreseptin mukaisesti.

”Minä tiedän, mustikat speckin seurana pastakastikkeessa kuulostaa samalta kuin ananas pizzassa” (s. 156).

Dolci: Muuta Italia-kirjallisuutta

Italiaan sijoittuvista dekkareista kuuluisimpia ovat varmasti yhdysvaltalaisen Donna Leonin Guido Brunetti -kirjat Venetsiasta (25 kirjaa vuodesta 1992 alkaen). Edesmenneen englantilaisen Michael Dibdinin Aurelio Zenin seikkailuista kertovat dekkarit ovat nekin hyvin tunnettuja (11 kirjaa vuosina 1988–2007). Myös Dan Brownin Enkelit ja demonit (2000) sijoittuu Italiaan. Italialaisten Andrea Camillerin 24:stä 1994 alkaen ilmestyneestä Salvo Montalbano -kirjasta yhdeksän on suomennettu, Gianrico Carofiglion Bariin sijoittuvista viidestä Guido Guerrieri -teoksesta (ilmestyneet 2005 alkaen) kolme on suomennettu. Suomalaisista dekkareista Pekka Matilaisen Kupoli (2013) sijoittuu 1400-luvun Firenzeen.

Vähemmän Suomessa tunnettuja dekkareita ovat Iain Pearsin taidemaailmaan sijoittuvat Jonathan Argyll -sarjan teokset (seitsemän osaa vuosina 1991–2000) kuten myös englantilaisen Christobel Kentin Firenzeen ja laajemminkin Toscanaan sijoittuvat Sandro Cellini -kirjat (viisi osaa vuodesta 2009 alkaen) ja hänen muut Italiassa tapahtuvat romaaninsa. Italialaisen Giulio Leonin Mosaiikkimurha (suom. 2006) ja Valon salaisuus (suom. 2007) kuuluvat hänen Dante-mysteereihinsä, joissa murhia ratkoo itse Dante. Sarjasta ovat (vielä) suomentamatta ensimmäinen osa Dante Alighieri i delitti della Medusa (2000) sekä myöhemmät osat La crociata delle tenebre (2007) ja La sindone del diavolo (2014). Klassisen Giovanni Guarechin Isa Camillo -sarjan hengessä kirjoittaa myös Marco Malvadi, jonka toscanalaisen rannikkokaupungin barista Massimo Vivianin pitämään BarLumen ravintolaan liittyvän sarjan kuudesta teoksesta (vuodesta 2006 alkaen) kaksi on suomennettu. Vuonna 2014 kuolleen Giorgio Falettin teoksista Viimeinen katse (suom. 2010) sijoittuu osin Roomaan, osin New Yorkiin. Brittiläisen David Hewsonin Roomaan sijoittuvan, vuonna 2003 alkaneen Nic Costa -sarjan kolme ensimmäistä osaa on suomennettu.

Muista viime vuosien suomalaisista Italiaa koskevista teoksista mainittakoon Hannu Raittilan Canal Grande (2001), Antti Tuurin Pitelemättömät (2015), Matti Särkän matkakirjat Taormina rakastettuni (2001) ja Jättiläinen ja minä (2004), sekä omaelämäkerralliset Eija Wagerin Tupaantuliaiset Italiassa (2002), Koirani haukkuu italiaksi (2003) ja Vuorten valossa (2006) ja Kirsi Pihan Medicien naapurissa (2008). Varhaisemmista julkaisuista saa tietoa muun muassa Jorma Vallinkosken teoksesta Italia suomalaisessa kirjallisuudessa 1640–1953 (1955) ja Elettra Carbonen tuoreesta kirjasta Nordic Italies: Representations of Italy in Nordic Literature from 1830s to the 1910s (2016).

Buon appetito!


LINKKEJÄ:
Vera Vala Gummeruksen sivuilla http://www.gummerus.fi/fi/kirjailija/vera-vala/307/
Vera(n) Italia -sivulla: http://veravala.blogspot.fi/p/vera-vala.html.
Valan haastattelu Suomen dekkariseuran sivustolla: https://dekkariseura.wordpress.com/2012/05/10/775/
Lue lisää:
Caravaggiosta: http://www.caravaggio-foundation.org/
Donna Leonista: http://www.dekkariseura.fi/rk_309_a.html
Michael Dibdinistä: https://www.theguardian.com/books/2007/apr/04/culture.obituaries
Dan Brownista: http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%3Aateos_3800#.V4U3lLh97IV
Andrea Camillerista: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1436324948112
Gianrico Carofigliosta: http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/kirjat/Gianrico-Carofiglio-Perusteltuja-ep%C3%A4ilyksi%C3%A4/405222
Pekka Matilaisesta: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1373684290476
Iain Pearsista: http://www.wow.com/wiki/Iain_Pears
Christobel Kentistä: http://us.macmillan.com/author/christobelkent
Giulio Leonista: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353064894523
Giovannino Guareschista: http://www.giovanninoguareschi.com/
Marco Malvaldista: http://marcomalvaldi.altervista.org/
Giorgio Falettista: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353064894523
David Hewsonista: http://davidhewson.com/books/info/
Hannu Raittilasta: http://kirjakompassi.blogspot.fi/2015/01/hannu-raittila-canal-grande.html
Antti Tuurista: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1443411436117
Matti Särkästä: http://www.ts.fi/kulttuuri/1073988754/Poikaveljen+poika+jattilaisen+jaljilla
Eija Wagerista: http://www.eijawager.fi/
Kirsi Pihasta: http://www.pallontallaajat.net/pt3/keskustelu/index.php?topic=18025.0


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.