PROFESSORIPOOLI: Huckleberry Finnin seikkailut: Yhteiskunta pilapeilissä

KUUKAUDEN KLASSIKKO
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (suom. Yrjö Kivimies, WSOY 1927; Jarkko Laine, Otava 1972)

Bo Pettersson kirjoittaa:

Ernest Hemingwayn mukaan kaikki moderni amerikkalainen kirjallisuus on lähtöisin Mark Twainin romaanista Huckleberry Finnin seikkailut (1884). Tästä voi olla monta mieltä, mutta maanmainio teos se kyllä on. Kirja kertoo neljätoistavuotiaasta pojasta Huck, joka auttaa aikuista orjaa Jimiä pakenemaan, sillä hänet aiotaan myydä, mikä erottaisi hänet perheestään. Kulkiessaan omatekoisella lautallaan Mississippi-joen virran mukana he kokevat jos minkälaisia seikkaluja. Eikö se siis vain ole ns. poikakirja Huckin elämänvaiheista Etelävaltioissa 1800-luvun alkupuolella? Sitäkin se on, mutta paljon muuta.

Olennaista on, että päähenkilö on köyhä, valkoinen poika, jonka epäluotettavan kerronnan kautta lukija näkee koko yhteiskunnan kirjon. Huck on sekä naiivi että maailmaa nähnyt, räävittömän holtiton pojankloppi ja katujen kasvatti, jolla on sydän kohdallaan. Kun kaikki nähdään hänen kauttaan, lukijan täytyy itse muodostaa kuva siitä, kuinka uskottava Huck milloinkin on kuvaillessaan syvää etelää ennen sisällissotaa.

Romaanin keskeisin teema on orjuus, ja sen tulkinnasta on pitkään väännetty peistä kirjallisuuskritiikissä. Onko Huck rasisti tai vielä pahempaa, onko Twain itse rotusorron puolustaja? Itse olen sitä mieltä, että Twain kuvaa silloista rasistista ajattelua, jota on Huckiinkin iskostettu, mutta kun tämä auttaa Jimiä pakenemaan ja on ystävänsä takia jopa valmis menemään helvettiin, mielestäni Twainin satiiri on ilmeistä – olkoonkin, että myös Huckin ajatusmaailmaa värittää rotusyrjintä.

Motiiveja ja lajeja
Muut motiivit nähdään vastakkainasettelun kautta: yksilön vapaus – yhteiskunnan paineet; ulkonäkö – todellisuus; sivistys – sydämen sivistys; luokkajako – demokratia; maaseutu – kaupunki; viattomuus – tieto; murteet ja puhekieli – yleiskieli. Motiivit limittyvät, ja jokaista henkilöä täytyy tulkita erikseen, sillä he voivat puhua eri tavalla eri tilanteessa. Yleiskieli ei ole Huckin käänteisessä maailmassa aina merkki huonosta moraalista tai huijauksesta (vaikka niin usein on väitetty), vaan hyväntahtoinen tuomari Thatcher ja välillä kiltit Wilks-tytötkin puhuvat myös sitä.

Huckin ja Jimin seikkailujen kautta Twain ehtii myös parodioida eri lajeja ja kirjallisuuden klassikoita: seikkailuromaania, salapoliisiromaania, romanttista runoa, Gulliverin matkoja, Hamletia ja Romeo ja Juuliaa, Monte-Christon kreiviä ja kristillistä saarnaa. Kaikki lajiparodiat toimivat osana juonta ja syventävät näin olennaisinta aiheistoa: mikä tekee ihmisestä inhimillisen ja kuinka vapaa hän on tekemään omia päätöksiä? Eräänlaisena kehyksenä seikkailuille on alun ja lopun keskustelu siitä, kuinka itse kirjallisuus – tässä tapauksessa seikkailukertomukset – voivat muovata todellisuutta. Huckin ystävä Tom Sawyer, tuttu jo Twainin aikaisemmasta kirjasta Tom Sawyerin seikkailut, pyrkii saamaan oman ja kaverinsa elämät seikkailukertomuksen muotoon. Lopun venytetty Jimin vapauttamista käsittelevä osio on usein – ja syystäkin – kritisoitu. Muutenkin kirja on aika löyhästi rakennettu, mutta niin ovat useat Dostojevskin parhaista romaaneista. Twainin lukija kulkee kerronnan virran mukana nähdessään maailman Huckin silmin, ja samalla maisemat ja henkilöt, niin hyvät kuin pahat, heräävät eloon.

Kirjan suomennoksista ja laitoksista
Suomeksi Huckleberryn Finnin seikkailut on useita kertoja käännetty. Näistä käännöksistä suosituimmat ovat Yrjö Kivimiehen (1927) ja Jarkko Laineen (1972) versiot monine painoksineen. Tällaiselta Huck kuulostaa ensimmäisessä lauseessa: ”Te ette tiedä minusta mitään, ellette ole lukenut kirjaa, jonka nimi on Tom Sawyerin seikkailut; mutta mitäpä siitä” (Kivimies) tai ”Te ette tunnekaan mua, ellette ole lukenut yhtä kirjaa, jonka nimi on ’Tom Sawyerin seikkailut’, vaan ei se mitään” (Laine). Itse olen sitä mieltä, että Laineen puheenomaisuus toimii paremmin. Lainea osin kritisoitiin siitä, että Jim puhuu Turun lounaismurretta, mutta sekin mielestäni istuu varsin hyvin: ” – Kuulkas ny! Kuka siäl on? Pahus viäköön, jollen mää jotaan kuullu.” Kivimiehen ”hoono soomi” on haettua ja voi tänä päivänä kuulostaa jopa rasistiselta: ”Sano, kuka te ole? Missä te ole? Koira viekön, jos minä ei kuulla melske.”

Vielä sana kirjan laitoksesta: molemmat käännökset jättävät pois osan Twainin parateksteistä, eli tekstiä ja valokuvan, jotka edeltävät ensimmäistä lukua. Näin kirjailijan satiiriset silmäniskut eivät tule suomalaisen lukijan tietoon. Vielä ikävämpää on, että E. W. Kemblen 174 tunnelmaa korostavaa piirrosta on jätetty pois. Kun noin joka toisella sivulla on piirros, on selvää, että kuvitus on olennainen osa teosta. Esimerkiksi viimeinen piirros näyttää Huckin henkilön pähkinänkuoressa: hän vilkuttaa hatullaan, virnistää hävyttömän iloisesti ja pitää toista kättään sydämellään. Sen kuvatekstiä käytetään kuitenkin itse romaanin loppukaneettina: ”Loppu // Kunnioittavasti / Huck Finn” (Laine; Kivimies jättää pois sanan ”Loppu”). Näin kirja loppuu useimmissa laitoksissa englanniksikin (ks. esim. Penguinin laitos). On perin merkillistä, etteivät useimmat lukijat tänä klassikkoteosten editoinnin ja sarjakuvaromaanien aikana vieläkään saa lukea romaania siinä muodossa kuin Twain sen tarkoitti, ei suomeksi eikä englanniksi.

Bo Pettersson on Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa.

Kristiina Kass – fantasiaa ja arkista huumoria viljelevä virolainen lastenkirjailija

Mirka Ahonen kirjoittaa:

Tällä viikolla on ympäri Suomea vietetty virolaisen kirjallisuuden viikkoa. Tuglas-seuran järjestämän viikon aikana erilaiset virolaiset kirjailijat ovat jalkautuneet eri puolelle Suomea puhumaan kirjoistaan sekä virolaisesta kirjallisuudesta yleensä. Turkuun Turun Tuglas-seuran vieraaksi saimme yhden Viron tämän hetken tunnetuimmista lastenkirjailijoista Kristiina Kassin (s. 1970). Kirjailijana, kuvittajana ja kääntäjänä tunnetulta Kassilta on ilmestynyt useita kirjoja Virossa, lisäksi hänen tekstejään on julkaistu myös esimerkiksi virolaisissa koulukirjoissa. Kassin teoksia on käännetty ruotsiksi ja venäjäksi, mutta Suomessa Kass on vielä valitettavasti melko tuntematon. Hänen kirjojaan ei ole julkaistu suomeksi, mikä sinänsä on yllättävää, sillä itse asiassa monet Kassin kirjoittamista tarinoista on kirjoitettu alun perin suomeksi, ja ne ovat ilmestyneet jatkokertomuksina Aamupostissa. Kass on myös taitava kuvittaja ja tehnyt omien kirjojensa lisäksi kuvituksia myös muille kirjailijoille. Viisi ensimmäistä kirjaansa Kass on kuvittanut itse, tämän jälkeen Kassin kirjoja on kuvittanut muun muassa Viron kenties tämän hetken kuuluisin kuvittaja Heiki Ernits, joka on monille suomalaisillekin tuttu Andrus Kivirähkin Keksijäkylän Lotasta (Otava 2008).

Kassin lasten kirjoissa on paljon fantasiakirjallisuuden piirteitä. Tarinoissa esiintyy muun muassa erilaisia noitia, kissoiksi muuttuneita lapsia, kummitteleva opettaja sekä taikatyyny. Vaikka kirjat ovat täynnä magiaa ja taikauskoa, ne kuvaavat silti samaan aikaan hyvin arkipäiväisiä, kaikille tuttuja asioita. Kassin kirjoissa tärkeässä osassa on huumori, joka näkyy hauskoissa hahmoissa sekä tarinoissa, jotka käsittelevät arjen pieniä kommelluksia. Aiheet naurattavat samalla sekä lapsia että aikuisia. Kassin mukaan ideat kirjoihin ovat syntyneet elävästä elämästä; inspiraation lähteinä ovat olleet omat lapsuuden kokemukset sekä omien lasten hauskat sattumukset. Huumorin ohella Kass käsittelee kirjoissaan myös vakavampia aiheita kuten eläinten heitteillejättöä ja köyhyyttä.

Kassin ehkä tunnetuin ja rakastetuin hahmo Noitaneiti Nöpönenä seikkailee kirjoissa Nõianeiu Nöbinina (Tänapäev 2010) sekä viime vuonna ilmestyneessä Nõianeiu Nöbinina ja korstnapühkija (Tänapäev 2015, ”Noitaneiti Nöpönenä ja nokikolari“). Molempiin kirjoihin mielikuvitusta kutkuttavan kuvituksen on tehnyt Heiki Ernits. Tämä punatukkainen 100-vuotias noitaneiti on erilainen kuin muut noidat, sillä hän on kiltti. Muut noidat ihmettelevätkin, minkälainen on noita, jolle ei maistu hämähäkit ja jolla ei edes ole noidille ominaista koukkunokkaa vaan ainoastaan pikkuruinen nöpönenä. Nõianeiu Nöbininasta on tehty myös 10-osainen televisiosarja.

Yksi omista suosikeistani on kirja nimeltä Mina ja Peeter (Tänapäev 2009), joka kertoo hieman ilkikurisista sisaruksista, Ingelistä (”enkeli”) ja Peeteristä. Kirja koostuu lyhyehköistä tarinoista, joissa lapset keksivät jatkuvasti erilaisia kujeita ja kepposia. Lasten vanhemmat saavat harmaita hiuksia, kun barbit päättävät käydä parturissa leikkauttamassa tukkansa, (sillä niillehän kasvaa aina tukka takaisin), äidin parhaimmat vaatteet päätyvät myyntiin kirpputorille tai kun lapset päättävät siirtää talon kaikki kellot väärään aikaan.

Kass käsittelee kirjoissaan myös koulumaailmaa. Samueli Võlupadi (Tänapäev 2006, ”Samuelin taikatyyny”) kertoo 9-vuotiaasta pojasta, jolle koulunkäynti tuottaa vaikeuksia. Samuelia moititaan sekä koulussa että kotona huonosta koulumenestyksestä. Tarina saa kuitenkin yllättävän käänteen kun Samuel laittaa illalla koulukirjan tyynynsä alle. Tyyny osoittautuukin taikatyynyksi, ja yön aikana koko kirjan sisältö on siirtynyt Samuelin päähän. Opettajan ihmetykseksi maantiedon tunnilla eri maiden pääkaupungit tulevat Samuelin suusta kuin automaattisesti ja englannin kielikin soljuu vaivattomasti.

Kass on asunut jo pitkään Suomessa ja tuntee hyvin molempien maiden kulttuuria ja lastenkirjallisuutta. Hän on kääntänyt viroksi monia tunnettuja suomalaisia lastenkirjoja kuten Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjiä sekä Mauri Kunnaksen tuotantoa. Toivottavasti suomalaiset kustantajat nyt vuorostaan kiinnostuisivat Kristiina Kassin kirjoista, niin että myös suomalainen lukija pääsisi tutustumaan niihin.


Mirka Ahonen on ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta kiinnostunut kirjallisuudentutkija. Hän on virolaista kirjallisuutta ja kulttuuria harrastavan Turun Tuglas-seuran hallituksen jäsen.

Tuglas-seuran toiminnasta lisää http://www.tuglas.fi/
Virolaisen kirjallisuuden viikosta http://www.tuglas.fi/virolaisen-kirjallisuuden-viikko

Viihdekirjallisuutta tosi-TV:stä: Tappavan kuuluisasta Nälkäpeliin

Päivi Brink kirjoittaa:
Ben Elton: Tappavan kuuluisa. (Dead Famous, 2001.)Suom. Jukka Saarikivi. WSOY 2003.
Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia. (Hunger Games, 2008-2010.) Suom. Helene Bützow. WSOY 2010-2012.

Tosi-TV ei enää ole uusi ilmiö, mutta edelleen ajankohtainen. Brittiläinen Ben Elton kirjoitti menestysdekkarinsa Tappavan kuuluisa jo ilmiön alkuvaiheessa vuonna 2001. Hän kommentoi erityisesti Big Brotheria, joka on dekkarissa vain nimetty uudelleen Kotiarestiksi. Muuten ohjelmaformaatti on lähes identtinen alkuperäisen kanssa. Tartuin dekkariin vasta nyt joululomalla ja mielessäni vertasin kirjaa jatkuvasti yhdysvaltalaisen Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan, joka on viime vuosien näkyvin tosi-TV:tä analysoiva teos.

Tappavan kuuluisa kertoo TV-ohjelma Kotiarestia varten rakennetusta kulissimaisesta talosta, missä kilpailijat koettavat tehdä vaikutusta toisiinsa ja erityisesti katsojiin olemalla mahdollisimman kiinnostavia tai kauniita tai erityisiä tai outoja – kukin tavallaan. Katsojat äänestävät suosikkinsa jatkoon ja tylsimmät kilpailijat joutuvat poistumaan talosta yksi kerrallaan. Heitä kuvataan kaiken aikaa 30 kameralla, eivätkä he pääse tai edes halua päästä kameraa pakoon mihinkään. Siitä huolimatta talossa tapahtuu murha TV-katsojien ja kameramiesten silmien alla.

Eltonin näkökulma siirtyy murhaa tutkivasta poliisikomisariosta ohjelman tekijöihin ja itse kilpailijoihin. Viisikymppinen ylikomisario Coleridge pitää koko ohjelmaformaattia äärimmäisen epäkiinnostavana ja paheksuu kilpailijoiden tyhjänpäiväistä jutustelua ja kiroilunsekaista puhetapaa. Itse hän harrastaa Shakespearea ja pyrkii harrastelijateatterissa Macbethin pääosaan. Korkea- ja populaarikulttuuri asetetaan mustavalkoisesti vastakkain, mutta tätä asetelmaa rikotaan romaanin kuluessa ja yhtäläisyyksiäkin Shakespearen ja tosi-TV:n väliltä löytyy. Ohjelman tuottaja kuvataan kärjistetyn ahneena ja häikäilemättömänä. Hän vetoaa kilpailijoiden alhaisimpiin luonteenpiirteisiin ja vietteihin ohjaillessaan tapahtumia talossa. Kilpailijoilla on kullakin syynsä olla mukana ohjelmassa, mutta jokainen heistä kaipaa julkisuutta ja menestystä tavallaan.

Eltonin tärkein viesti on, ettei tosi-tv ole yhtään sen autenttisempaa kuin muutkaan tv-ohjelmat. Kilpailijoita kyllä kuvataan 24h vuorokaudessa, mutta katsojat näkevät materiaalista vain murto-osan. Dramaattisilla ja vääristelevillä leikkauksilla ohjelman tekijät manipuloivat tavanomaista jutustelua saadakseen katsojat pysymään kiinnostuneina. Mikään ei ole sitä, miltä se näyttää tv-ruudussa.

Suzanne Collinsin Nälkäpeli on jo niin tunnettu ilmiö, että kuvailen sitä vain lyhyesti. Siinä nuoret kilpailijat pakotetaan taistelemaan toisiaan vastaan tosi-TV-ohjelmassa, jonka voittaakseen kilpailijan on tapettava kaikki vastustajansa. Kilpailijat valitaan arpomalla eri alueilta, joita kaikkia hallitsee tyrannimainen kaupunkivaltio, jonka asukkaille taistelu televisioidaan. Kilpailijoiden tulee miellyttää katsojia, koska he voivat auttaa suosikkejaan. Alistetut alueet kärsivät nälkää samalla kun heitä hallitsevat elävät yltäkylläisyydessä. Kilpailijat ja heidän edustamansa alistetut alueet nousevat kuitenkin romaanitrilogian kuluessa vastustamaan heitä sortavaa diktatuuria ja koettavat muuttaa todellisuutta TV-ohjelman avulla.

Myös Nälkäpeli korostaa tosi-TV:n rakennettua luonnetta ja ohjelman ja kilpailijoiden kokeman todellisuuden välistä kuilua. Mutta painopiste Collinsin romaanisarjassa on kuitenkin siinä, mitä tosi-TV formaattina kertoo koko yhteiskunnasta ja kulttuurista, jossa se syntyy. Vaikka Nälkäpeli on nuorisofantasiaa ja sijoittuu fantasiamaailmaan, se pohtii myös omaa maailmaamme ja sen tapaa kuvata tosi-TV:n avulla arvojamme ja sitä, mikä nähdään menestyksenä. Ohjelmaformaatti, jossa voittaja jää yksin seisomaan ohjelman lopussa muiden kilpailijoiden joutuessa sivuun, toistuu länsimaisessa televisiossa jatkuvasti eri variaatioina. Kuka on paras, kiinnostavin ja saa massojen äänet puolelleen? Siitäkö elämässä on kyse? Vai miksi koemme sen kiinnostavana? Joko tosi-TV on itse valmis muuttumaan pudotuspelistä toisenlaisiin formaatteihin? Alkaako tosi-TV muuttaa meidän arvojamme?

Merkittävin ero Tappavan kuuluisan ja Nälkäpelin välillä on tyylilajissa. Siinä missä Eltonin dekkari vielä tuntuu naureskelevan etäännytetysti tosi-TV:lle, Nälkäpeli pitää tosi-TV:n pudotuspelin tapaa nähdä maailma vaarallisena ja kaikkialle tunkeutuvana. Pinnallisen viihteen sijaan kyse onkin kulttuuriamme riivaavasta arvovääristymästä, jonka kärjistetty muotokuva tv-ohjelma on. Vika ei siis ole ohjelmassa vaan yhteiskunnassa. Tappavan kuuluisassa esiintyvän ironian ja huumorin sijaan Nälkäpelin tyylilaji onkin traaginen.

Päivi Brink on Café Voltaire -blogin emäntä, kirjallisuudentutkija ja toimittaja. Hän osallistui Café Voltaire -kirjasarjan osien Tarinoiden paluu ja Imperiumin perilliset toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta.

Saksalaisessa aikamatkailuromaanissa seikkaillaan Englannin historiassa

Kuvalähde: http://www.gummerus.fi/page.asp?sivuID=280&component=/PublishDB/Kirjat_kirjaesittely.asp&recID=9705

Päivi Brink kirjoittaa:

Kerstin Gier: Rubiininpuna (Rubinrot). Suom. Riitta Virkkunen. Gummerus 2012.

Saksalaisen Kerstin Gierin nuortenromaani Rubiininpuna sijoittuu hieman yllättäen Lontooseen. Kirja on kolmiosaisen Edelstein- eli Jalokivi-kirjasarjan ensimmäinen osa ja se ilmestyi Saksassa vuonna 2009. Sarjan jatko-osat ovat Saphirblau (2009) ja Smaragdgrün (2010). Rubiininpunan alussa lukioikäinen Gwendolyn Shepherd saa yllättäen tietää kantavansa hänen suvussaan periytyvää aikamatkailugeeniä. Koko ikänsä hän on luullut muiden tavoin, että geeni on hänen serkullaan Charlottella, kunnes hän yhtäkkiä täysin varoittamatta siirtyy ajassa 1900-luvun alkuun. Ensimmäinen matka ei kestä kauaa, mutta järkyttää Gwendolynin koko elämän.

Eriskummallisen sukunsa avulla Gwendolyn saa pikkuhiljaa selville, että hän on yksi kahdestatoista valitusta, joiden kaikkien verta tarvitaan kronogrammiin. Jokaisella valitulla on oma jalokivensä eräänlaisena salanimenä. Gwendolynin kivi on rubiini ja hän vastaa kellotaulun numeroa 12. Hänelle esitellään Gideon de Villers, 18-vuotias nuori mies, joka on kiertänyt eri aikatasoissa keräämässä muiden valittujen verta kronogrammiin. Nyt Gideonin ja Gwendolynin on aloitettava yhteistyö ja saatettava työ päätökseen. Mutta mitä tapahtuu, kun kaikkien veri on koossa? Sitä nuorille ei kerrota, mutta on selvää, että jotkut henkilöt yrittävät estää heitä.

Tarina vuorottelee nykyajassa ja erilaisissa historiallisissa epookeissa, 1700-luvulla ja 1900-luvulla. Nykyajassa Gwendolynin tukena on hänen uskollinen ystävänsä Leslie, joka googlettaa villisti menneisyyden henkilöitä ja tapahtumia ja auttaa näin aikamatkailevaa ystäväänsä ottamaan selvää menneisyyden tapahtumista. Nykyajassa on paljon huumoria ja tyttömäistä kikattelua, kun taas menneisyydessä seikkailut yltyvät vaarallisiksi ja jännittäviksi. Romantiikkaa löytyy joka aikatasolla.

On kiinnostavaa, että Gier on päättänyt sijoittaa tarinansa Englantiin eikä Saksaan, vaikka romaani on saksankielinen. Onko Englannin historiasta tullut osa populaarikulttuuria ihan toisella tapaa kuin muiden Euroopan maiden historiasta? Saksan historian vaiheet ja eri aikakausien pukeutumisen ja käyttäytymisen tyylit olisivat olleet suomalaiselle lukijalle paljon vieraampia, mutta siksi kenties myös kiinnostavampia. Erilaisten TV-sarjojen ja elokuvien myötä on helppo visualisoida, miltä eri puolilla Lontoota näyttää eri aikakausina, joihin Gwendolyn lähetetään. Eri aikakausien käytöstapojen ja arvojen erilaisuudesta suhteessa omaan aikaamme kirjasarjan ensimmäinen osa antaa vain viitteitä. Toivottavasti niihin pureudutaan jatkossa enemmän. Gwendolyn ymmärtää, että hänen täytyy saada niistä lisätietoa pystyäkseen uskottavasti keskustelemaan eri ajoissa elävien ihmisten kanssa.

Kirjasarjan aloitus lupaa vauhdikasta seikkailua ja romantiikkaa, mutta myös huumoria. Gwendolyn on ihan tavallinen oman aikamme koulutyttö, mutta alkaa pikku hiljaa oppia oman erikoislaatuisuutensa merkityksen. Hänen suvussaan on paljon salaisuuksia ja petoksia, joiden ympärille juoni alkaa kietoutua. Kaiken kaikkiaan Rubiininpuna tuntui johdatukselta varsinaiseen seikkailuun, mutta se onnistui sentään herättämään kiinnostukseni.

Puolivälissä romaania alkoi tuntua, että johdattelu aikamatkailuun kesti liian kauan. Gwendolynin tietämättömyys alkoi ärsyttää, se tuntui estävän todelliset seikkailut. Koko ajan on kiire takaisin omaan aikaan. Mutta loppua kohti juonen vauhti kiihtyi ja jännitys lisääntyi. Henkilökuvissa oli paljon karikatyyrimäisyyttä ja liioittelua, mutta lopulta itse sankaritar alkoi kiinnostaa ja herättää sympatiaa. Aloitusosa herätti huomioni, mutta täytyy lukea ainakin yksi jatko-osa ennen kuin pystyn sanomaan, kuinka kutkuttavasta seikkailusta on kyse. Suomentaja Riikka Virkkunen onnistuu ihan mukavasti tuomaan teinitytön ajatusmaailman suomen kieleen, vaikka välillä hänen käyttämänsä sanonnat tuntuivat tutuilta omasta teini-iästäni yli 20 vuoden takaa.

Kirjasta on tekeillä saksalainen elokuva, joka saa ensi-iltansa vuonna 2013. Elokuvan verkkosivut: http://www.rubinrot-derfilm.de/

Kirjasarjan saksankielinen blogi: http://die-edelstein-trilogie.blogspot.com/

Vain yhdessä olemme vahvoja

Kuvalähde: http://www.basambooks.fi/kirja.php?detail_id=343

Päivi Brink kirjoittaa:


Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren: Piiri. Suom. Riie Heikkilä. Basam Books 2012. 574 s.

Piiri on erinomainen ruotsalaisen nuortenkirjatrilogian avausosa, jossa nuorten arkielämä yhdistyy saumattomasti fantasiaan. Engelfors-trilogia on nostattanut Ruotsissa valtavan innostuksen. Sekä Piiri (Cirkeln) että sen jatko-osa Eld (2012) ovat myyneet hyvin ja päätösosaa Nyckeln (2013) odotetaan malttamattomana. Piirin ensimmäinen 15 000 kappaleen painos myytiin Ruotsissa loppuun alle viikossa. Piirin käännösoikeudet on myyty noin 20 maahan, ja se ilmestyy pian myös englanniksi. Teoksesta on tekeillä myös elokuva. Mats Strandberg on kirjoittanut pari muutakin nuortenkirjaa ja Sara B. Elfgren on tehnyt lukuisia käsikirjoituksia. Kirjailijat ovat aktiivisesti mukana elokuvan suunnittelussa.

Piiri on siis tapaus. Mistä sen suosio johtuu? Sanoisin, että sen lumo liittyy nimenomaan uskottavuuteen. On hirveän vaikeaa kuvata teinityttöjä ja heidän ongelmiaan niin, että kirjaa lukevia teinejä ei ala ärsyttää. Piiri onnistuu kuitenkin sekä henkilökuvauksessa, juonenkehittelyssä että fantasiaelementtien luomisessa. Erityisen taitavasti kirja kuvaa nuorten arkea ja kouluun, kavereihin ja vanhempiin liittyviä ongelmia ja iloja. Vaikka niistä on huima askel yliluonnollisiin kykyihin, meedioihin ja noitavoimiin, Strandberg ja Elfgren ylittävät toden ja fantasian välisen kuilun vaivatta. Maailmat sulautuvat yhteen.

Piirin päähenkilöitä on kuusi. He ovat keskenään hyvin erilaisia tyttöjä, jotka käyvät samaa lukiota pienessä Engelforsin kaupungissa. He saapuvat pakottavan voiman johdattamana metsän laitaan eräänä yönä ja saavat kuulla olevansa ”valittuja”. Valitut ovat koulukiusattu, ruotsinsuomalainen Anna-Karin, itsekäs koulukiusaaja Ida, anorektinen ylisuorittaja Rebecka, villi kaunotar Vanessa, älykäs ja taitava Minoo ja ongelmakimppu Linnéa. Yksi valituista on jo ehtinyt kuolla. Hän oli kirjan alussa itsemurhaan ajautunut Elias. Kaikki henkilöt heräävät sivu sivulta henkiin ja ovat todentuntuisia ja koskettavia nuoria. Vain kiusaaja Ida jää vielä ensimmäisessä osassa etäiseksi, mutta aavistelen hänenkin roolinsa muuttuvan sarjan kuluessa.

Tytöt oppivat romaanin kuluessa tuntemaan taikavoimansa ja ymmärtämään, mistä valittuna olemisessa on kyse. He ymmärtävät myös, että piirin täytyy pysyä kiinteänä, eikä kukaan saa jäädä yksin. Tämän kautta romaani myös opettaa arvoja ja sosiaalisia taitoja. Mutta rehellisyyden nimissä kirjan nautinto perustuu jännitykseen ja kiinnostaviin henkilökuviin. Luin kirjan parissa illassa suorastaan henkeä pidätellen. Piiri imaisi mukaansa ja tuskin maltan odottaa jatkoa.

Piiri on hiottu sekä kielellisesti, dialogiltaan että henkilöidensä loogisuuden puolesta. Tytöt toimivat luonteelleen uskollisesti ja pystyvät nousemaan myös heikkouksiensa yläpuolelle. Suomentaja Riie Heikkilälle kuuluu kiitos dialogin ja fantasiaelementtien kuvailun uskottavuudesta myös suomeksi. Engelfors-trilogiassa yhdistyvät trendikkään kansainvälisen fantasiagenren ja pohjoismaisen realismin parhaat puolet. Tätä lisää!


Tämä kirja-arvostelu julkaistaan myös Onnimanni-lehden numerossa 4/2012.

Perin eriskummallista ja mieltä kiihdyttävää fantasiaa

Päivi Brink kirjoittaa:

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille.
Suom. Virpi Vainikainen.
Schildts & Söderströms 2012.

Juuri suomennettu Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on nuorille suunnattu romaani, joka syntyi oikeasti vanhojen, 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun valokuvien pohjalta. Kuvia ei ole käsitelty millään tavalla kirjaa varten, mutta alkuperäiset kuvat ovat joko niin sanottuja trikkikuvia eli kuvamanipulaatioita tai muuten vain outoja valokuvia. Kirjailija on lainannut kuvat kymmenen eri keräilijän kokoelmista. He keräävät vanhoja, valokuvahistoriankin kannalta kiinnostavia kuvia, jotka poikkeavat tavanomaisista muotokuvista ja perhekuvista. Kirjan kannessa on kuva levitoivasta pikkutytöstä, ja romaanissa on kymmeniä valokuvasivuja, joissa on kuvattuna muun muassa valtavaa kivenmurikkaa kannatteleva pikkupoika, poika ilman päätä, vuoteessa makaava kuolleen näköinen poika, piippua polttavan naisen silhuetti ja koira, jolla on ihmisen pää.

Valokuvat herättävät uteliaisuutta, halua tarkkailla niitä lähempää, halua tietää niiden taustoista ja ymmärtää niitä. Romaanissa niiden merkitys on kauhutunnelman luomisessa, henkilökuvien kuvittamisessa ja ne ovat myös innostaneet juonenkäänteisiin ja henkilöiden luomiseen. Paikoin tuntui, että joku valokuva oli niin herkullinen, että kirjailija halusi sen mukaan, vaikka se ei oikein sopinut juonenkehittelyyn. Mutta suurimmaksi osaksi yhteispeli kuvien ja tekstin välillä kulki sujuvasti.

Romaani alkaa Floridasta, missä 16-vuotias Yakob Portman laiskottelee kesätöissä ja auttelee silloin tällöin vanhaa isoisäänsä Abrahamia. Isoisän elämäntarina on aina kiehtonut Yakobia, koska isoisä oli syntynyt Puolassa, mutta pakeni sieltä natseja Walesilaiseen orpokotiin. Koko Abrahamin suku oli tapettu, koska he olivat juutalaisia. Isoisä kertoi hurjia tarinoita lapsuudestaan: orpokotia johti piippua polttava lintu, joka huolehti lapsista, joilla oli eriskummallisia kykyjä. Hirviöt koettivat vahingoittaa lapsia, mutta lintu pystyi suojelemaan heitä valtavassa talossa, joka sijaitsi saarella. Vasta teini-ikäisenä Yakob ymmärtää, että isoisän tarinat ovat satua ja valhetta. Mutta sitten isoisä kuolee kammottavan väkivaltaisen kuoleman ja Yakob itse näkee hirviön, jolta isoisä koetti suojautua.

On parempi, etten paljasta juonesta sen enempää, sillä tapahtumien oikean laidan jäljittäminen on romaanin paras ja jännittävin osa. Sen verran voin vihjaista, että kyse on aikamatkailusta. Neiti Pregrinen koti… ei ole mitenkään erityisen briljantti kirjallisesti, mutta ei huonokaan. Arkimaailman sulautuminen fantasiamaailmaan walesilaisella saarella, minne Yakob lähtee isänsä kanssa selvittämään isoisän todellista menneisyyttä, ei kuitenkaan toiminut kovin uskottavasti. Fantasiamaailmasta siirrytään todellisuuteen kuin nappia painamalla. Oli jotenkin sellainen olo, että seurasin peliä, jolla oli tietyt säännöt, ja minun piti vain uskoa niihin. Aina en uskonut, aina jännitys ei säilynyt.

Tämä on kirjasarjan ensimmäinen osa, ja uskon, että seuraavat osat voivat olla parempia, koska pelin säännöt ovat nyt tutut, eikä niiden esittelyyn tarvitse käyttää aikaa eli sivuja. Romaanin alussa minua pelotti ihan oikeasti ja kauhuelementit nostivat niskakarvat pystyyn, mutta sitten jokin lässähdys tapahtui, enkä enää odottanut yhtä malttamattomana jatkoa. Romaani ei ollut itsenäinen kokonaisuus vaan selvästi sarjan aloitusosa. Henkilöitä oli niin paljon, että ne eivät ehtineet syventyä seikkailun lomassa. Eri sukupolvien erilaiset kokemukset eivät vielä varsinaisesti kasvaneet kiinnostaviin mittasuhteisiin, mutta kenties jatko-osissa päästään vielä niihinkin syvemmälle. Kannattaa kuitenkin antaa tälle romaanille mahdollisuus. Se oli todella eriskummallinen ja viihdyttävä.

Luin Neiti Peregrinen koti… -romaanin vaativaan kohtaan, sillä olen vuoden sisään lukenut sekä Nälkäpeli-trilogian, että Kat Fallsin Veden alla ja Vastavirta -romaanit ja ensimmäisen osan Reckless-sarjasta. Ne kaikki olivat erinomaisia, joten vaadin nuorisofantasialta todella paljon ne luettuani. Tämä romaani sai kiinnostumaan ihan kohtalaisesti: haluan tietysti lukea seuraavankin osan!

Kirjasarjan sivut: http://www.ransomriggs.com/
Kirjasarjan videomainos: http://www.youtube.com/watch?v=XWrNyVhSJUU
Kirjasta on tekeillä myös elokuva, jonka ohjaa Tim Burton.

Lue myös nämä:
Vanhoja suomalaisia ja eurooppalaisia kauhutarinoita on koottu kahteen uuteen kokoelmaan:

Hallusinatsioneja. Vanhoja suomalaisia kauhutarinoita. Toimittanut Juri Nummelin. Faros-kustannus Oy, Turku 2012. http://www.faroskustannus.fi/kirjat/hallusinatsioneja.html

Päätön ritari, Kauhutarinoita keskiajalta. Toimittanut: Marko Lamberg. SKS 2012. http://kirjat.finlit.fi/index.php?showitem=2542

ENQUISTIN LUOLAT

Päivi Kosonen kirjoittaa


ENQUISTIN LUOLAT

Per Olov Enquist
Kolmannen luolan salaisuus
Kuvittanut Leonard Erlbruch
Suomentanut Marja Kyrö
Tammi, 2011
(Alkuteos: Den tredje grottans hemlighet)

Tämä on tunnetun ruotsalaismodernistin kirja. Se tuli vastaan kirjakaupassa lasten- ja nuorten kirjallisuuden pöydällä, kun kuopukselle etsittiin ajankulua sairaslomapäiviksi. Oikein sähköistyin nähdessäni kirjailijan, Per Olov Enquistin, nimen kirjan kannessa.

Aloitin näet vähän aikaa sitten kirjoittaa häntä käsittelevää esseetä. Alkuun kirjoittaminen sujui, mutta sitten jämähdys, pysähdys. Tekstiä oli, mutta olin täysin eksyksissä sen suhteen, mitä olin sanomassa. Tässä tilanteessa Kolmannen luolan salaisuus tuntui merkiltä. Minun oli ostettava se ja luettava se heti. Sen luettuani kaikki selviäisi ja löytäisin esseeseen näkökulman.

Minun on vaikea muodostaa käsitystä siitä, kuinka paljon Enquistilla on Suomessa lukijoita tällä hetkellä. Luulen, että hänet on unohdettu Henkilääkäri-suosion jälkeen. Eihän edes omaelämäkertaa suomennettu. En ole kuullut kenenkään sanovan siitä mitään.

Jos nyt kuitenkin joku muistaa tämän hienon ruotsalaismodernistin, niin kannattaa ehdottomasti lukea myös Kolmannen luolan salaisuus, vaikka se onkin lasten- ja nuortenkirjallisuuden osastolla. Kirjassa on kaikki Enquistin kirjallisuuden vakioelementit ja -kuvat: kartanpiirtämiset, vuoret ja luolat ja niiden varaan rakentuva maaginen lukemisen matka.

Enquistille kirjoittaminen on aina matka sisäänpäin itseen ja samalla aina myös matka ulos, johonkin ajankohtaiseen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Tässä kirjassa nuo tarttumapisteet ovat ruotsalaismodernistin vanheneminen ja kansankodin heikkeneminen.

Luonto on aina ollut Enquistille tärkeä. Tässä kirjassa mukaan tulevat villit eläimet: sudet, karhut ja käärmeet, joiden kanssa ihmiset voivat elää rinnakkain ja saada yhteisiä kokemuksia. Välittäjinä ovat koirat ja pienet lapset – kun vain ehdimme pitää heistä huolta.