PROFESSORIPOOLI: Gösta Berlingin tarun myyttinen Värmlanti

Selma Lagerlöf, Gösta Berlingin taru. Suomentanut Joel Lehtonen. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912. Alkuteos Gösta Berlings saga, 1897.

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Lövenin pitkä järvi, Broby, Ekeby, Berga ja Gurlita-kukkula ovat kaikki paikkakuntia Värmlannin maakunnassa Ruotsissa, mutta ne ovat myös paikkoja Selma Lagerlöfin myyttisessä maakunnassa, jota hän kuvaa teoksessaan Gösta Berlingin taru. Tämän myyttisen Värmlantinsa Lagerlöf on kansoittanut erikoislaatuisilla henkilöillä samoin kuin Arvi Järventaus myyttisen Ruijansa teoksessa Satu-Ruijan maa. Lagerlöfin henkilögalleriaan kuuluu joukko ikimuistoisia hahmoja, kuten nimihenkilö, virkaheitto pappi Gösta Berling, majurinrouva Samzelius, Brobyn saita pappi, Forsin ilkeä tehtaanpatruuna Sintram, laiska Kristofer-serkku, luuvalon jäytämä vänrikki Rutger von Örneclou, joka aikoinaan oli osannut tanssia la cachuchaa kuin oikea espanjalainen, ja monet muut. Useat henkilöhahmoista muodostavat oman kollektiivinsa Ekebyn kavaljeerit, ”joilla on seikkailun, suruttomuuden, hurjuuden henki”.

Lagerlöfin tyyliin kuuluu henkilöiden varustaminen vanhojen eeposten tapaan jollain usein toistuvalla epiteetillä, kuten Bron hyvä vanha rovasti, vahva kapteeni Kristian Berg, tuima eversti Beerencreutz, vanha Eberhard-setä, filosofi, tai Jumalan matkamies, kapteeni Lennart. Lövenkään ei ole pelkkä Löven vaan ”Lövenin pitkä järvi”. Lagerlöfin Värmlantiin kuuluvat myös Dovren noita-akka, jonka kertoja sanoo nähneensä ja jonka yhteydessä mainitaan ”väkevät suomalaiset jumalat”, pohjoisten metsien suomalaiset savupirtteineen, mustalaiset ja synkät metsät petoineen.

Gösta Berlingin taru kertoo värmlantilaisseudun erikoisista persoonallisuuksista ja heidän vaiheistaan. Teos on sarja väljästi toisiinsa liittyviä kertomuksia tästä yhteisöstä. Yhtenäisyyttä luovat Gösta Berlingin hahmo ja värmlantilainen miljöö erityisesti Lövenin järven ympärillä (mukana onkin seudun kartta). Kertomusten aiheet ovat vaihtelevia: karhunkaato, huutokauppa, tanssiaiset, rakkaus ja avioliitto, vanhat ajoneuvot tai vaikkapa Bron papin saituus. Vaikka välillä puhutaan niinkin realistisesta asiasta kuin raudan Ekebystä kuljettamisesta Göteborgiin, kaikenlaista ihmeellistä ja yliluonnollista tapahtuu: kirkon ovet lentävät auki, kun vanhat pyhimykset palaavat – he olivat olleet maalauksina kirkon seinillä, kunnes kreivi Dohna maalautti koko kirkon valkoiseksi.

Kaikki on kerrottu henkilöihin ja maisemaan syvästi eläytyen. Kertojan – ja samalla myös Lagerlöfin itsensä – voimakasta eläytymistä osoittavat lukuisat puhuttelut (apostrofit). Kirjallisuudesta tuskin löytyy toista teosta, jossa eläytyvä puhuttelu olisi viety niin pitkälle kuin juuri Gösta Berlingin tarussa. Kertoja saattaa puhutella yhtä hyvin lukijaa kuin teoksen henkilöhahmoa (”Nouse, oi Kristofer serkku”), henkilöryhmiä (”Oi, myöhäisen ajan lapset!”, ”Ystävät, ihmislapset”) mutta myös luonnonelementtiä (aallot). Kun Ekebystä ei saatu lähetettyä rautaa Göteborgiin, kertoja puhuttelee kavaljeereja: ”Nouskaa, te suruttomat! Jalkeille, te kodittomat! Sallitteko te moista Ekebyn häväistystä! Oi, niin totta kuin te rakastatte sitä paikkaa, ihaninta Jumalan kauniissa maailmassa, niin totta kuin se on kaipuunne kohde kaukana kulkiessanne, niin totta kuin ette voi lausua sen nimeä muukalaisten parissa silmänne vettymättä, nouskaa, kavaljeerit, pelastakaa Ekebyn kunnia!” Puhuttelun kohteena ovat myös naiset: ”Oi, menneiden aikojen naiset!” Mukana onkin joukko ikimuistoisia naishahmoja kuten Anna Stjärnhök, kreivitär Dohna, Margareta Celsing ja Marianne Sinclaire.

Kertojan syvää eläytymistä kuvaa hyvin myös seuraava jakso: ”Voiko se, jonka mieli hersyy tarinoita, koskaan vapautua niiden vallasta? Yötuuli vonkuu ulkona, fiikuksen ja neriumin kankeat lehdet naputtavat parvekkeen pilariin, taivas kaareutuu tummana vuoriselänteen yllä, ja minä, joka istun yksin yöllä kirjoittamassa, palava lamppu edessäni ja uudin ikkunassa, minä joka olen jo vanha ja jonka pitäisi olla viisas, minä tunnen yhä karmivan selkäpiitäni, aivan kuin silloin kun kuulin tämän jutun ensi kertaa, ja minun täytyy vähän väliä kohottaa silmäni työstä ja katsoa, eikö jokin ole hiipinyt huoneeseeni ja piiloutunut tuonne peränurkkaan; minun täytyy tähyillä ulos parvekkeelle, eikö jokin musta nouse kaidepuiden takaa. Se ei lähde minusta koskaan, tuo pelko, jota vanhat jutut herättävät silloin kun yö on pimeä ja yksinäisyys syvä, ja se valtaa minut lopulta niin, että minun täytyy heittää kynä kädestäni ja pujahtaa vuoteeseen ja vetää peitto korviini.”

Gösta Berlingin tarun lukeminen edellyttää myös lukijalta samanlaista eläytymistä värmlantilaismetsiin, seudun järviin ja kartanoihin ja siellä eläviin ihmisiin kuin on ollut kirjailijalla itsellään. Lukijalla täytyisi olla viehtymystä myös kerronnan ja tyylin vanhanaikaisuuteen, jota myös Joel Lehtosen mainion, joskin myös huolimattomuuksia sisältävän suomennoksen vanhanaikaiset ilmaisut korostavat. Lukijan ei myöskään pitäisi häiriytyä kulttuurisista stereotypioista, jotka koskevat suomalaisia ja romaneja, eletäänhän teoksessa 1800-luvun alkupuolta: ”Perjantaina alkoivat Brobyn markkinat, ja silloin tapettiin Lennart-kapteeni. Vahva Maunu, joka antoi surmaniskun, oli metsätorpan ukon poika. Kun mustalaiset istuivat sunnuntaina iltapuolella torpassa, ojensivat he siis vanhalle Jan Höökille pulloaan tavallista useammin ja haastelivat hänen kanssaan vankilaelämästä ja vanginruoasta, sillä sellaista he olivat usein kokeneet.”

Selma Lagerlöfille ovat tyypillisiä myös personifikaatiot. Rouva Musica on paikalla kavaljeerien soittaessa. Kun tämäkään ei saa Göstaa iloiseksi, rouva Musica muistaa Lövenborgin, joka jatkuvasti harjoittelee puupöydällä, johon on maalattu klaviatuuri. Oikean soittimen ääreen saatettuna Lövenborg kuitenkin hapuilee ja lopulta rupeaa itkemään. Mutta kun tilalle tuodaan hänen puupöytänsä, silloin soitto sujuu. ”Ah, millainen näytelmä! Siinä he istuivat, kaikki syvän vakavina, ja kuuntelevat tätä musiikkia, jota kukaan ei kuule.” Kertoja saattaakin todeta: ”Sillä tavalla hyvä rouva Musica paransi Gösta Berlingin riutumuksesta.”

Kuolemakin on henkilöllistetty ja näyttäytyy kertojalle ystävänä: ”Kalpealla ystävälläni, kuolema vapauttajalla, on rohkea sydän. Hänen ilonsa on ratsastaa ilmojen halki hehkuvain kanuunankuulain kantamana.” Tämä erikoinen hahmo saapuu kapteeni Ugglan kotiin, jossa maanmittaustöissä ollut kapteenin poika kuolee. Ruumissaattokin on epätavallinen: ”Oi, se oli ihmeellinen ruumissaatto! Aurinko ja valoisat hattarat tekivät päivän iloiseksi, pitkät kuhilasrivit kaunistivat peltoja, astrakaaniomenat loistivat rovastin puutarhassa läpinäkyvinä ja kirkkaina, ja lukkarin talon ruususarassa komeilivat daaliat ja ylioppilasneilikat.” Kuolema istuu kirkkomaan muurilla vanhuksen hahmossa musta viitta yllään katsellen ruumissaattoa. Mutta jos hän olisi näyttäytynyt, ”hän olisi tullut sinne sulkakoristeinen baretti päässä ja kullalla kirjailtu viitta hartioilla ja tanssinut ruumissaaton etunenässä hautausmaan tiellä.”

Teoksen lopussa kavaljeereille heitetään hyvästit heidän joutuessaan jättämään Ekebyn majurinrouvan kuoltua. Kertojankin valtaa eron katkeruus hänen vielä kerran puhutellessaan kavaljeereja, jotka olivat tuoneet hänelle ”tiedon elämän rikkaista vaihteluista”. Aivan lopuksi hän vielä kertoo pikku Rusterilta, rummunlyöjältä, kuulemansa tarinan. Saksassa ”Ihmiset olivat pitkiä kuin kirkontornit, pääskyset suuria kuin kotkat, mehiläiset kuin hanhet. Mehiläispesät olivat kuitenkin tavallisen kokoisia.” Kertojan ihmeteltyä, miten mehiläiset mahtuivat niihin, Ruster vastaa: ”Heh, siitä ne saivat itse pitää huolen”. Tämä antaa aiheen kertojan loppukaneettiin: ”Rakas lukija, eikö minun ole sanottava samoin? Tässä ovat nyt mielikuvituksen jättiläismehiläiset liehuneet ympärillämme kuukausia ja vuosia, mutta miten ne mahtuvat todellisuuden pesään, siitä ne saavat todellakin itse pitää huolen.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

”Raha on täysin ennakkoluulotonta”: Liza Marklund, Helmifarmi

Liza Marklund: Helmifarmi. Suom. Laura Beck. (Pärlfarmen, 2018) Otava 2018.

Joel Kuortti kirjoittaa:

”Minä suunnittelen tulevaisuutta. Lyhyen tähtäimen tavoitteeni on löytää kookosrapuja …. Pitkän tähtäimen tavoitteeni on nousta pintaan. Vetää taas henkäys ihmisten valtakunnassa, puhua elävien kanssa” (488).

Ruotsalaisen dekkaristin Liza Marklundin kolmivuotinen kirjallinen hiljaiselo päättyi vuonna 2018, kun hän julkaisi erillisen (tavallaan romanttisen) trillerin Helmifarmi (suom. Laura Beck; Pärlfarmen, 2018). Marklundin aiempien dekkareiden toimittaja Annika Bengtsonin sijaan päähenkilönä on nyt Kiona Matavera, Cookinsaarilta (ratorongaksi Kūki ’Āirani, itsenäinen, Uuteen-Seelantiin vapaasti assosioitunut itsehallintoalue) kotoisin oleva nuori helmensukeltaja.

Tarina alkaa Manihikillä, Cookinsaarten pohjoisella koralliatollisaarella, lukuun ottamatta prologia, joka sitoo kertomuksen sen loppuun. Kionan perhe ja suku elää ’mustien’ mustahuulisimpukoiden helmien (lat. Pinctada margaritifera) – itse helmien väri, muoto, koko, laatu ja näiden myötä arvo vaihtelee – kalastuksella, joka on Manihikin pääelinkeino. Saaren ikiaikainen rauha rikkoontuu, kun atollin rantaan haaksirikkoutuu purjevene ja sen myötä ruotsalainen Erik Bergman. Ajallinen konteksti on 1990-luvun alku, kun maailman poliittinen kaksinapaisuus oli murtunut Neuvostoliiton hajoamiseen ja Kiina oli Venäjän kanssa muovaamassa uutta maailmanjärjestystä.

Suomeksi Manihikin nimi heijastaa romaanin teemaa – rahan valtaa ihmisiin, kuten Kionan Los Angelesissa tapaama Clay – tai Rita Hollingworth, Frank Miller, Rita Miller, Frank Hollingworth – toteaa: ”Raha on täysin ennakoluulotonta …. Raha ei syrji ketään …. Rahalla on arvoa koska me uskomme niin” (354). Korallisaarten ’kommunistisesta’ rahattomasta kulttuurista on huima matka globaaliin valuuttamaailmaan, johon lopulta ajaudutaan (tai hakeudutaan) hyvinkin syvälle.

Kulttuuristen etäisyyksien lisäksi kirjassa taitetaan maantieteellisiä matkoja Polynesiasta Yhdysvaltoihin, Englantiin, Tansaniaan ja jopa Ruotsiin. Matkojen eri vaiheissa huomio kiinnittyy tekstin deskriptiivisyyteen. Oli sitten kyse Kionan kotiympäristöstä, polynesialaisesta helmenkalastusyhteisöstä, yhdysvaltalaisesta suurkaupungista tai afrikkalaisesta kaupunkiympäristöstä, nuori Kiona tarjoaa lukijalle ikään kuin ulkopuolisia kulttuurisia havaintoja.

Manihikin osalta tämä vaikuttaa erikoiselta, koska Kiona esimerkiksi selittää asioita vieraille – ”poimimme rau kotahaa, syötävää saniaislajiketta, joka höyrytettiin kypsäksi ja syötiin kookosmaidon kera” (55) –, kun taas vaikkapa hänen LA:n Venice Beachin rantabulevardin kuvaus on ennemminkin turistin näkökulma: ”Siellä oli paljon lihaksikkaita miehiä, jotka harjoittivat painonnostoa raskain painoin, siellä oli jonglöörejä ja yksi tulennielijä ja rullaluistimilla luisteleva mies, joka soitti kitaraa iso turbaani päässään” (252).

Tyynen valtameren tyrskyistä Ruotsin sosialidemokraattiseen onnelaan – ”Opaskirja oli oikeassa. Ruotsissa kaikki toimi” (408) – siirtyvä tarina on parhaimmillaan kirjan alkupuolella. Myöhemmin Kionan toiminta ei välttämättä vastaa hänen saarella saamansa koulutuksen ja kokemuksen kanssa, mutta ei ole myöskään täysin epäuskottavaa.

Marklundilla on ensikäden tietoa ja kokemusta Cookinsaarten ja erityisesti Manihikin olosuhteista. Tämä näkyy tekstistä, joka kääntyy (ainakin suomennoksessa) hiukan eksotisoivaksi tai kuvailevaksi. Kuvailu on kaikesta huolimatta vakuuttavaa, vaikka tekijän suhde kuvattavaan kulttuuriin ei ole kovin syvällinen. Vuoden 1997 syklonikatastrofi tuhosi lähes koko Manihikin atollin, joten romaani käsittelee hyvin kouriintuntuvaa aihetta – sen lisäksi, että aiheina ovat muun muassa ajankohtainen HIV-epidemia, Mobutun Zairen diktatuuri, evoluutioteoria, kansainvälisen valuuttajärjestelmän ongelmat sekä erilaiset uskontoon, maailmankuvaan, perhesuhteisiin ja seksuaaliseen identiteettiin liittyvät kysymykset.

Helmifarmin markkinointia edistävät ylistävät kommentit saattavat (ehkä odotetusti) olla ylisanoja, mutta lukukokemuksena kirja on vetävä. Se liikkuu sujuvasti neljällä mantereella (merellä) ja yhdistelee sekä antropologisia että populaarikulttuurisia elementtejä. Lopun ratkaisu on myöskin mielenkiintoinen, vaikkakin sitä pohjustetaan hienovaraisesti eri vaiheissa: ”Kukaan ei tiedä että olen täällä” (487).

LINKKEJÄ:

Lyhyt kuvaus romaanista suomalaisen kustantaja Otavan sivuilla:
https://otava.fi/kirjat/9789511333876/

Manihikin taustaa Wikipedia-sivustolla:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Manihiki

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

PROFESSORIPOOLI: Torgny Lindgrenin Bat Seba

Kuukauden klassikko:
Torgny Lindgren: Bat Seba (1985) Suom. Liisa Ryömä. Helsinki: Tammi 1985.

Liisa Steinby kirjoittaa:

Torgny Lindgren (s. 1939) on yksi tämän hetken omaperäisimmistä ja mielestäni myös merkittävimmistä kirjailijoista Pohjoismaissa. Hän on kotoisin Norlannista Pohjois-Ruotsista alueelta, jota hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan leimasivat ankarat luonnonolosuhteet ja harva asutus, luterilainen herätysliike ja tuberkuloosi, joka piti kuoleman uhkan alati läsnä olevana. Lindgren itse koki nämä kaikki, myös tuberkuloosin jo hyvin nuorena, niin että hän läpi kasvinvuotensa odotti pian kuolevansa ja oli hämmästynyt, kun hänet teini-ikäisenä todettiin parantuneeksi. Hänen romaaniensa erikoislaatuinen väritys tulee tästä taustasta. Useat niistä sijoittuvat Norlantiin, mutta nekin, jotka sijoittuvat muualle, kuvaavat ihmiset periaatteessa samankaltaisiksi kuin hänen kotiseudullaan.

Lindgren eli lapsuutensa ja nuoruutensa suullisessa tarinankertomiskulttuurissa, jossa kerrottiin samalla tapaa Raamatun henkilöistä kuin tuttavista ja paikkakunnan tapauksista. Raamatun hahmot koettiin yhtä lailla todellisiksi kuin sukulaiset ja naapurit, ja heidän tarinoihinsa lisäiltiin perusteluja ja motiiveja heidän kummallisilta vaikuttaville teoilleen. Paikallistarinoihin lisättiin tarvittaessa kärjistyksiä ja koristuksia. Näin pyhän ja profaanin samoin kuin fiktiivisen ja todellisen raja oli häilyvä. Lindgren jatkaa tätä perinnettä tietyllä, omaperäisellä tavalla muunnettuna. Hänen romaaneissaan ja kertomuksissaan uskonnolliset kaavat näyttäytyvät edelleen välttämättöminä välineinä ihmisten yrityksissä ottaa haltuun elämisen suurimpia ja vaikeimpia kysymyksiä. Uskonnollisten kaavojen käyttämisessä ei Lindgrenin mukaan ole eroa sen mukaan, onko ihminen uskovainen vai ei. Nykylukijalle on oleellista, että Lindgrenin näkökulma on ihmisissä ja heidän usein ristiriitaisilta ja hassunkuriltakin vaikuttavissa yrityksissään ymmärtää elämää, eikä hän sano mitään Jumalan olemassaolosta, paitsi ihmisten kuvitelmana.

Johtuen näkemyksestä uskonnon kaavojen läsnäolosta kaikkien elämänymmärryksessä ei Lindgrenin romaaneissa ole mitään periaatteellista eroa ihmisten kuvaustavassa sen mukaan, liikutaanko herätysliikkeiden Norlannissa, sekularisoituneessa Tukholmassa vai Vanhan testamentin Palestiinassa. Bat Seba -romaanissa kerrotaan uudestaan Daavidin ja Bathseban (Lindgrenille Bat Seba) tarina. Raamatussa kerrotaan, miten kuningas David iski silmänsä sotapäällikkönsä Uurian puolisoon Bat Sebaan ja saadakseen tämän itselleen tapatti Uurian; Daavidin pojista nousi hänen jälkeensä valtaistuimelle verisen valtataistelun jälkeen Bat Seban poika Salomo. Raamatussa Daavidin tarina Bat Seban kohtaamisesta lähtien kerrotaan muutamalla kymmenellä sivulla, Lindgrenin tekstisivuja on kaksi ja puoli sataa. Tyyli ei ole runsassanainen vaan pikemminkin pelkistetty, karussa toteavuudessaan usein Raamatun tyyliä muistuttava. Tapahtumat kerrotaan yhtä oleellista poikkeusta huolimatta samoin kuin alkuperäisessä kertomuksessa. Kertomuksen ydin on kuitenkin aivan toinen kuin Vanhassa testamentissa, joka kokonaisuudessaan on kertomus Jahven liitosta Israelin kansan kanssa, Daavidin tarinassa tuon kansan mahtavimmista mahtavimman kuninkaan kanssa. Ero tulee siitä, että Lindgren kuvaa Daavidia niin kuin hän näyttäytyy nykylukijalle eikä kertomuksessa edellytetä transsendentaalisen Jumalan olemassaoloa. Toisin sanoen, Jumala ei tule missään näkyviin itsenäisesti toimivana hahmona vaan ainoastaan ihmisten kuvitelmana hänestä sekä tradition joillekuille suomana mahdollisuutena väittää, että hänen teoillaan on erityinen Jumalan tuki.

Oman toiminnan legitimointi Jumalan avulla koskee erityisesti Herran voideltua, Daavidia. Daavid kuvataan raa’aksi ja omavaltaiseksi ja huvittavallakin tavalla kieroilevaksi hahmoksi, josta ei kuitenkaan puutu sympatiaa herättävää inhimillistä heikkoutta. Kertomuksen alussa (kuten Raamatussa) Daavid näkee kylvystä nousevan Bat Seban, kutsuu hänet luokseen ja raiskaa hänet. Tämän jälkeen Bat Seba kuulee Daavidin puhuvan Jumalalle. Millainen on Jumala, kysyy Bat Seba. Hän tarkoittaa: millainen on Jumala, joka antaa voideltunsa toimia näin. Hän on juuri sellainen kuin minä, sanoo Daavid, hyvä ja rakastava. Bat Sebasta on vaikea ymmärtää tällaista rakkautta. Niin, sanoo Daavid, rakkautta on vaikea käsittää. Se on epävarmuutta ja arvaamattomuutta, mitä kammottavinta arvaamattomuutta. ”Kammottava arvaamattomuus” sopii paitsi Bat Seban kokemukseen myös Uuriaan, jonka Daavid tapattaa saadakseen omakseen Bat Seban. Pohtiessaan Uurian tapattamista Daavid keskustelee jälleen Herransa kanssa. Sinä annoit nuolesi upota minun lihaani, sinun kätesi lepää minun päälläni, hän sanoo, haluten miellyttää Jumalaa valituksillaan – hän uskoo tämän pitävän siitä, että ihminen valittaa omaa surkeuttaan – ja samalla pannen syyn tämän niskoille. Haluatko, että tapan Uurian, hän kysyy, ja uskoo saavansa myöntävän vastauksen keksiessään esittää Uurian uhrina Herralle. Varmemmaksi vakuudeksi hän kutsuttaa Uurian luokseen ennen tapattamista ja antaa kuohita hänet, kuten uhrille on sopivaa tehdä. Jälkikäteen profeetta Nathan moittii Daavidia tästä teosta ja kysyy, uskooko Daavid tosiaan, että hän voi johtaa Herraa harhaan tekosyillään. Ei, sydämeni syvyydessä en usko sitä, sanoo Daavid, mutta olen luonteeltani sellainen, että minun täytyy yrittää juonitella. Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, juonittelevaksi ja ovelaksi. Hän teki minusta juonittelujen ja tekosyiden mestarin. Tällä tavoin Daavid panee myös epärehellisyytensä Jumalaa kohtaan tämän itsensä syyksi.

Daavidin kuvaus romaanin alussa on esimerkki siitä, miten Lindgren näkee uskonnon kuvana ihmispsyykestä. Teemme Jumalan omien tarpeidemme mukaiseksi, omaksi kuvaksemme. Herran voideltuna, joka voi legitimoida kaikki tekonsa vetoamalla siihen, että Jumala on niiden takana, Daavid on Lindgrenille erityisen kiinnostava kuvauksen kohde. Romaanin toinen päähenkilö Daavidin ohella on Bat Seba. Bat Seba ei jää uhrin rooliinsa, vaan myös hän kasvaa käyttämään asemaansa Daavidin puolisona omaksi ja poikansa Salomon hyväksi. Lindgren muuntaakin Raamatun kertomusta siten, että Salomon pääsy valtaistuimelle ja sitä edeltävä valtataistelu ovat mitä suurimmassa määrin Bat Seban aikaansaannosta. Bat Seban kohdalla on silmiinpistävää hänen ratkaisevalla hetkellä osoittamansa myötätunnon puute toista naista kohtaan, joka myös joutuu raiskatuksi – ja jonka raiskauksen hän itse asiassa suunnittelee. Uhri on näin myös itse pahantekijä. Yksinkertaisesti hyviä tai pahoja ihmisiä ei Lindgrenin maailmassa ole; kaikissa on jonkin verran molempia (vaikkei toki ole samantekevää, minkä verran). Kerronta sisältää kauttaaltaan myös ironiaa. Lopussa kuningas Daavid on vanha, raihnas ja viluinen. Kuten Raamatussa kerrotaan, hänen vuoteeseensa tuodaan silloin nuori nainen lämmittämään häntä; ”mutta hän ei maannut hänen kanssaan”. Lindgrenin kertomuksessa ainoa, joka kykenee lohduttamaan ja lämmittämään kuoleman lähellä olevaan Daavidia, on Bat Seba. Kun Daavid lopussa kysyy Bat Sebalta, millainen on Jumala – kysymys, joka johtomotiivina kulkee läpi romaanin – tämä vastaa: Hän on juuri sellainen kuin minä, Bat Seba. Daavid pitää vastausta osuvana.

Lindgrenin romaani johtaa meidät perimmäisten kysymysten äärelle. Vanhan testamentin Jumala näyttäytyy meille äärimmäisen julmana, oikukkaana ja pikavihaisena. Mutta jos otamme huomioon, että ihmiset ovat luoneet jumalansa omaksi kuvakseen, onko kuvaus niin kaukana todellisuudesta? Lindgren näyttää ajattelevan, että ei – ja ettei ihminen kaiken lisäksi ole Vanhan Testamentin ajoista oleellisesti muuttunut. Lindgrenin ihmiskuvaus on terävää, usein viiltävän pessimististä, jopa sarkastista, mutta aina siinä on mukana myös lämpöä, ymmärtämystä ja huumoria.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori.