PROFESSORIPOOLI: Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä

Thomas Mann: Joosef ja hänen veljensä I-IV: Jaakobin tarinat, Nuori Joosef, Joosef Egyptissä, Joosef Ruokkija (Joseph und seine Brüder, 1933–43: Die Geschichten Jakobs, Der junge Joseph, Joseph in Ägypten, Joseph, der Ernährer). Suom. Lauri Hirvensalo.

Liisa Steinby kirjoittaa:

Suurimman osan natsien 12-vuotisesta valtakaudesta Saksassa (1933–1945) Thomas Mann kirjoitti laajinta romaaniaan, raamatunaiheista kertomusta Joosefista ja hänen veljistään. Alkuperäinen yllyke Raamatun kertomukseen tarttumiseen lienee ollut Mannin enemmän tai vähemmän tietoinen Goethen jäljittely. Goethe kertoo omaelämäkerrassaan, että hän oli aivan nuorena kirjoittanut Joosefin tarinan uudestaan täydentäen sitä siten, että se tuli elävämmäksi ja käsitettävämmäksi. Kun Mann ryhtyy kirjoittamaan Joosefin tarinaa uudestaan, tuo kirjoittamisajankohta (1926–1942) hänen tekemiseensä lisäulottuvuuden. Neliosaisen romaanin ensimmäisen osan ilmestyminen sijoittuu natsien valtaanpääsyn vuoteen 1933 ja vuoteen, jolloin Mannin oli lähdettävä maanpakoon. Hän asettui aluksi Sveitsiin ja siirtyi 1938 Yhdysvaltoihin, mistä hän palasi Eurooppaan vuonna 1952 asettuen asumaan Zürichiin Sveitsiin; Mann ei voinut koskaan tehdä niin pitkälle ulottuvaa sovintoa saksalaisten kanssa, että olisi muuttanut takaisin Saksaan. Joosef ja hänen veljensä, jonka kahta jälkimmäistä osaa ei ollut enää mahdollista julkaista Saksassa – ne ilmestyivät Itävallassa ja Ruotsissa – oli omana aikanaan mitä ”epäajanmukaisin”, omaa aikaansa vastustava teos. Thomas Mann on kirjoittanut siinä positiivisimman, ihmisyysuskoa ilmi tuovan teoksensa, kertomalla uudestaan Vanhan Testamentin Joosefin tarinan. Hän käyttää näin juutalaista tarinaa esittämään humaniteettiuskonsa, mikä näyttäytyi natsiaikana suorastaan provokaationa. Jälkeenpäin Mann on sanonut halunneensa tässä teoksessaan riistää myytin käytön natsien käsistä. Natsit olivat ottaneet propagandistiseen käykyöön muinaisen germaanisen mytologian ja lukeneet siitä arjalaisten ylivertaisuuden kaikkiin muihin kansoihin nähden, millä he oikeuttivat ei-arjalaisten kansakuntien alistamisen ja tuhoamisen. Mann osoittaa, että myyttiä – jollainen hän näkee Joosefin tarinan olevan – voidaan käyttää nykyaikanakin myönteisellä tavalla, ei manipuloiden vaan päinvastoin kehottaen kriittiseen ja refleksiiviseen, mutta samalla kunnioittavaan suhtautumiseen traditiota kohtaan.

Mann oli Joosef ja hänen veljensä -romaaniaan varten tehnyt valtavan pohjatyön paneutumalla Lähi-Idän ja Egyptin kulttuureihin. Kyseessä ei ole silti tavanomaisessa mielessä historiallinen romaani. Mennyt aikakausi, sen kulttuuri ja sen ihmiset ovat olemassa Mannin romaanissa elävällä, uskottavalla ja havainnollisella tavalla. Mann oli tyytyväinen ja samalla huvittunut, kun hänen käsinkirjoitetun tekstinsä puhtaaksi kirjoittaja kommentoi käsikirjoitusta sanomalla, että nyt hän ymmärtää, miten kaikki oikeastaan tapahtui Joosefin tarinassa. Mann on kommentoinut tapaansa tarjota myytti nykyajan lukijalle: siihen tulee lisätä psykologinen ulottuvuus eli osoittaa, miten tarinan henkilöt toimivat oma tilanteensa huomioon ottaen mielekkäällä tavalla. Psykologisen ulottuvuuden lisääminen ja historiallinen autenttisuus, jotka ovat ominaisia realistiselle romaanille, eivät kuitenkaan ole koko vastaus siihen, miten Joosef ja hänen veljensä -romaani toimii. Sillä tässäkin romaanissa Mannin realismi on vain pintakerros, jonka taakse on rakennettu monimutkaisesti rakentunut syvyysulottuvuus. Realismin käyttäminen pintaelementtinä erottaa Mannin muista 1900-luvun alkupuolen modernisteista, joille realismi ”oikeana” asioiden esittämisen tapana oli niin ikään kyseenalaistunut.

Mann piti itseään modernin aikakauden kirjailijana, jonka juuret juontuvat sellaisiin modernin tiedonkäsityksen ja edistysuskon kyseenalaistaviin ajattelijoihin kuin Schopenhauer ja Nietzsche. Näille tapamme hahmottaa todellisuutta ajan, paikan ja kausaliteetin mukaan koskee vain ilmiöpintaa – sitä, jonka Mann esittää Joosefin tarinassa realistisesti – kun taas asioiden syvin, metafyysinen olemus ei ole tätä kautta tavoitettavissa. Schopenhauerille sitä on sokea elämäntahto ja Nietzschelle tälle läheistä sukua oleva vallantahto. Mannilla on oma tulkintansa Schopenhauerista ja Nietzschestä, joiden ajattelun jatkajaksi hän käsittää Freudin: ihmisen syvimmässä piilevät hänen viettinsä, erityisesti seksuaalisuus, joka saa Mannilla 1800-luvun moraalikäsityksistä peräisin olevan ”pahan” ja vaarallisen leiman. Kun ottaa huomioon Mannin oman homoseksuaalisen taipumuksen, voi hyvin ymmärtää tämän, miten hän koki seksuaalisuuden vaaraksi, joka voi murentaa koko hänen porvarillisen, arvostetun kirjailijan asemaan perustuvan eksistenssinsä. Niinpä Mannin romaaneissa ja novelleissa keskeisenä jännitteenä on juuri henkisen ja aistillisen välinen jännite ihmisessä ja niiden yhteensovittamisen vaikeus. Joosef ja hänen veljensä -romaanissa Mann kuitenkin uskoo näiden yhteensovittamisen mahdollisuuteen. Romaanin syvyystaso koskee tätä problematiikkaa sekä ihmiskunnan kehittymisen mahdollisuutta, jonka Mann näkee juuri tämän ristiriidan ratkaisemisen valossa.

Romaani alkaa pitkällä esseistisellä luvulla, jossa kirjoittaja kysyy, mitä etsimme ”menneisyyden kaivosta”. Kysymyksenasettelu on nietzscheläinen: Nietzsche oli kirjoituksessaan ”Historian hyödystä ja haitasta elämän kannalta” tarkastellut historian erilaisia käyttötapoja. Hyödyllistä hänestä on historia, kun siitä avautuvat perspektiivit kytketään nykyajan kysymysten ratkaisemiseen. Näin ajattelee myös Mann, joka kirjoittaa romaaniaan aluksi Eurooppaa uhkaava katastrofi silmiensä edessä ja pian keskeltä tuota katastrofia. Mitä voimme löytää menneisyydestä sellaista, mikä auttaisi meitä elämään nykyisyydessä ja uskomaan – kaiken kauheuden keskellä – mahdollisuuteen, että tulevaisuus voi olla parempi? Joosef ja hänen veljensä -romaanista löytyy valistuksen ajoilta periytyvä ihmiskunnan kehitysperspektiivi, joka ei muutoin ole Mannille ominainen: useimmat hänen romaanisankareistaan tuhoutuvat tai jäävät kiinni sisäisiin ristiriitoihinsa, kuten Buddenbrookien Thomas ja Hanno Buddenbrook, Taikavuoren Hans Castorp ja Tohtori Faustuksen Adrian Leverkühn.

Joosef ja hänen veljensä -romaanissa Joosefin tarina esitetään kasvutarinana: Joosef kasvaa kokemustensa myötä pois narsismistaan muiden palvelijaksi. Romaanissa keskeinen jakso koskee Potifarin vaimoa, hänen kohtaloaan ja hänen Joosefiin rakastumisensa tarinaa. Oleellinen ulottuvuus romaanissa on patriarkkojen ”Jumalan etsintä”, jossa nämä yhä uudestaan pyrkivät määrittelemään, mitä on Jumala, jonka kuva on ihminen, ja mitä hän siis vaatii ihmiseltä. Mannin kertomuksessa Jumala ei ole romaanin maailmassa olemassa ihmisten mielestä riippumattomana olentona, vaan hän on ihmisten mielessä elävä idea, jonka mukaan he suunnistavat elämässään. Ihmisen olemusta ja hänen kulttuurisen kehittymisen mahdollisuuksiaan kysyen Mann rakentaa kertomukseen monimutkaisen temaattisen syvyysulottuvuuden, jonka kautta hän mielestäni onnistuu siinä, mitä hänen ihanteensa Goethe tavoitteli Faustissaan: yhdistämään vanhan, ts. eurooppalaisen kulttuurin juuret, nykyaikaan ja osoittamaan näiden välisen jatkumon ja yhteyden.

Joosef ja hänen veljensä on yhtä suurisuuntainen ja yhtä kompleksinen temaattinen kompositio kuin Taikavuori ja Tohtori Faustus. Tämä ei ole kuitenkaan ilmeistä, koska romaanin huolellisesti rakennettu, menneen maailman silmiemme eteen loihtiva realistinen taso voi lukiessa kiinnittää kaiken huomion itseensä. Romaanin näennäinen ”realismi” on saanut sen näyttämään vähemmän painavalta puheenvuorolta modernin sisällä kuin Mannin muut merkittävimmät romaanit. Aivan viime aikoina on kuitenkin esitetty – näin esimerkiksi egyptologi ja kirjallisuudentutkija Jan Assmann – että juuri Joosef ja hänen veljensä olisi katsottava Manin pääteokseksi. Olisin taipuvainen hyväksymään tämän näkemyksen. Thomas Mann voi olla joskus raskasta luettavaa, ei ehkä niinkään ajatusten ja tematiikan ylipursuavan runsauden takia – vaikka ainakin Taikavuorta lukiessa voi välillä tuntua tältä – kuin hänen pessimistisen elämänkäsityksensä takia: ihmisessä piilee aistillisuus, joka koko ajan uhkaa hävittää hänen arvokkuutensa. Tämä 1800-lukulaista muotoa oleva pessimismi, jossa ”paha” näyttäytyy seksuaalisuutena, voi joissakin romaaneissa tuntua paitsi vanhahtavalta myös uuvuttavalta. Joosef ja hänen veljensä -romaania keventää se, että Mannille ominainen läpikäyvä ironia saa siinä usein huumorin vivahteen. Se on pituudestaan huolimatta ”kevyttä” luettavaa myös sikäli, että siinä esiintyy, lähes ainoana Mannin teoksista, luottamus ihmiskunnan kykyyn oppia erehdyksistään.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Torgny Lindgrenin Bat Seba

Kuukauden klassikko:
Torgny Lindgren: Bat Seba (1985) Suom. Liisa Ryömä. Helsinki: Tammi 1985.

Liisa Steinby kirjoittaa:

Torgny Lindgren (s. 1939) on yksi tämän hetken omaperäisimmistä ja mielestäni myös merkittävimmistä kirjailijoista Pohjoismaissa. Hän on kotoisin Norlannista Pohjois-Ruotsista alueelta, jota hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan leimasivat ankarat luonnonolosuhteet ja harva asutus, luterilainen herätysliike ja tuberkuloosi, joka piti kuoleman uhkan alati läsnä olevana. Lindgren itse koki nämä kaikki, myös tuberkuloosin jo hyvin nuorena, niin että hän läpi kasvinvuotensa odotti pian kuolevansa ja oli hämmästynyt, kun hänet teini-ikäisenä todettiin parantuneeksi. Hänen romaaniensa erikoislaatuinen väritys tulee tästä taustasta. Useat niistä sijoittuvat Norlantiin, mutta nekin, jotka sijoittuvat muualle, kuvaavat ihmiset periaatteessa samankaltaisiksi kuin hänen kotiseudullaan.

Lindgren eli lapsuutensa ja nuoruutensa suullisessa tarinankertomiskulttuurissa, jossa kerrottiin samalla tapaa Raamatun henkilöistä kuin tuttavista ja paikkakunnan tapauksista. Raamatun hahmot koettiin yhtä lailla todellisiksi kuin sukulaiset ja naapurit, ja heidän tarinoihinsa lisäiltiin perusteluja ja motiiveja heidän kummallisilta vaikuttaville teoilleen. Paikallistarinoihin lisättiin tarvittaessa kärjistyksiä ja koristuksia. Näin pyhän ja profaanin samoin kuin fiktiivisen ja todellisen raja oli häilyvä. Lindgren jatkaa tätä perinnettä tietyllä, omaperäisellä tavalla muunnettuna. Hänen romaaneissaan ja kertomuksissaan uskonnolliset kaavat näyttäytyvät edelleen välttämättöminä välineinä ihmisten yrityksissä ottaa haltuun elämisen suurimpia ja vaikeimpia kysymyksiä. Uskonnollisten kaavojen käyttämisessä ei Lindgrenin mukaan ole eroa sen mukaan, onko ihminen uskovainen vai ei. Nykylukijalle on oleellista, että Lindgrenin näkökulma on ihmisissä ja heidän usein ristiriitaisilta ja hassunkuriltakin vaikuttavissa yrityksissään ymmärtää elämää, eikä hän sano mitään Jumalan olemassaolosta, paitsi ihmisten kuvitelmana.

Johtuen näkemyksestä uskonnon kaavojen läsnäolosta kaikkien elämänymmärryksessä ei Lindgrenin romaaneissa ole mitään periaatteellista eroa ihmisten kuvaustavassa sen mukaan, liikutaanko herätysliikkeiden Norlannissa, sekularisoituneessa Tukholmassa vai Vanhan testamentin Palestiinassa. Bat Seba -romaanissa kerrotaan uudestaan Daavidin ja Bathseban (Lindgrenille Bat Seba) tarina. Raamatussa kerrotaan, miten kuningas David iski silmänsä sotapäällikkönsä Uurian puolisoon Bat Sebaan ja saadakseen tämän itselleen tapatti Uurian; Daavidin pojista nousi hänen jälkeensä valtaistuimelle verisen valtataistelun jälkeen Bat Seban poika Salomo. Raamatussa Daavidin tarina Bat Seban kohtaamisesta lähtien kerrotaan muutamalla kymmenellä sivulla, Lindgrenin tekstisivuja on kaksi ja puoli sataa. Tyyli ei ole runsassanainen vaan pikemminkin pelkistetty, karussa toteavuudessaan usein Raamatun tyyliä muistuttava. Tapahtumat kerrotaan yhtä oleellista poikkeusta huolimatta samoin kuin alkuperäisessä kertomuksessa. Kertomuksen ydin on kuitenkin aivan toinen kuin Vanhassa testamentissa, joka kokonaisuudessaan on kertomus Jahven liitosta Israelin kansan kanssa, Daavidin tarinassa tuon kansan mahtavimmista mahtavimman kuninkaan kanssa. Ero tulee siitä, että Lindgren kuvaa Daavidia niin kuin hän näyttäytyy nykylukijalle eikä kertomuksessa edellytetä transsendentaalisen Jumalan olemassaoloa. Toisin sanoen, Jumala ei tule missään näkyviin itsenäisesti toimivana hahmona vaan ainoastaan ihmisten kuvitelmana hänestä sekä tradition joillekuille suomana mahdollisuutena väittää, että hänen teoillaan on erityinen Jumalan tuki.

Oman toiminnan legitimointi Jumalan avulla koskee erityisesti Herran voideltua, Daavidia. Daavid kuvataan raa’aksi ja omavaltaiseksi ja huvittavallakin tavalla kieroilevaksi hahmoksi, josta ei kuitenkaan puutu sympatiaa herättävää inhimillistä heikkoutta. Kertomuksen alussa (kuten Raamatussa) Daavid näkee kylvystä nousevan Bat Seban, kutsuu hänet luokseen ja raiskaa hänet. Tämän jälkeen Bat Seba kuulee Daavidin puhuvan Jumalalle. Millainen on Jumala, kysyy Bat Seba. Hän tarkoittaa: millainen on Jumala, joka antaa voideltunsa toimia näin. Hän on juuri sellainen kuin minä, sanoo Daavid, hyvä ja rakastava. Bat Sebasta on vaikea ymmärtää tällaista rakkautta. Niin, sanoo Daavid, rakkautta on vaikea käsittää. Se on epävarmuutta ja arvaamattomuutta, mitä kammottavinta arvaamattomuutta. ”Kammottava arvaamattomuus” sopii paitsi Bat Seban kokemukseen myös Uuriaan, jonka Daavid tapattaa saadakseen omakseen Bat Seban. Pohtiessaan Uurian tapattamista Daavid keskustelee jälleen Herransa kanssa. Sinä annoit nuolesi upota minun lihaani, sinun kätesi lepää minun päälläni, hän sanoo, haluten miellyttää Jumalaa valituksillaan – hän uskoo tämän pitävän siitä, että ihminen valittaa omaa surkeuttaan – ja samalla pannen syyn tämän niskoille. Haluatko, että tapan Uurian, hän kysyy, ja uskoo saavansa myöntävän vastauksen keksiessään esittää Uurian uhrina Herralle. Varmemmaksi vakuudeksi hän kutsuttaa Uurian luokseen ennen tapattamista ja antaa kuohita hänet, kuten uhrille on sopivaa tehdä. Jälkikäteen profeetta Nathan moittii Daavidia tästä teosta ja kysyy, uskooko Daavid tosiaan, että hän voi johtaa Herraa harhaan tekosyillään. Ei, sydämeni syvyydessä en usko sitä, sanoo Daavid, mutta olen luonteeltani sellainen, että minun täytyy yrittää juonitella. Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, juonittelevaksi ja ovelaksi. Hän teki minusta juonittelujen ja tekosyiden mestarin. Tällä tavoin Daavid panee myös epärehellisyytensä Jumalaa kohtaan tämän itsensä syyksi.

Daavidin kuvaus romaanin alussa on esimerkki siitä, miten Lindgren näkee uskonnon kuvana ihmispsyykestä. Teemme Jumalan omien tarpeidemme mukaiseksi, omaksi kuvaksemme. Herran voideltuna, joka voi legitimoida kaikki tekonsa vetoamalla siihen, että Jumala on niiden takana, Daavid on Lindgrenille erityisen kiinnostava kuvauksen kohde. Romaanin toinen päähenkilö Daavidin ohella on Bat Seba. Bat Seba ei jää uhrin rooliinsa, vaan myös hän kasvaa käyttämään asemaansa Daavidin puolisona omaksi ja poikansa Salomon hyväksi. Lindgren muuntaakin Raamatun kertomusta siten, että Salomon pääsy valtaistuimelle ja sitä edeltävä valtataistelu ovat mitä suurimmassa määrin Bat Seban aikaansaannosta. Bat Seban kohdalla on silmiinpistävää hänen ratkaisevalla hetkellä osoittamansa myötätunnon puute toista naista kohtaan, joka myös joutuu raiskatuksi – ja jonka raiskauksen hän itse asiassa suunnittelee. Uhri on näin myös itse pahantekijä. Yksinkertaisesti hyviä tai pahoja ihmisiä ei Lindgrenin maailmassa ole; kaikissa on jonkin verran molempia (vaikkei toki ole samantekevää, minkä verran). Kerronta sisältää kauttaaltaan myös ironiaa. Lopussa kuningas Daavid on vanha, raihnas ja viluinen. Kuten Raamatussa kerrotaan, hänen vuoteeseensa tuodaan silloin nuori nainen lämmittämään häntä; ”mutta hän ei maannut hänen kanssaan”. Lindgrenin kertomuksessa ainoa, joka kykenee lohduttamaan ja lämmittämään kuoleman lähellä olevaan Daavidia, on Bat Seba. Kun Daavid lopussa kysyy Bat Sebalta, millainen on Jumala – kysymys, joka johtomotiivina kulkee läpi romaanin – tämä vastaa: Hän on juuri sellainen kuin minä, Bat Seba. Daavid pitää vastausta osuvana.

Lindgrenin romaani johtaa meidät perimmäisten kysymysten äärelle. Vanhan testamentin Jumala näyttäytyy meille äärimmäisen julmana, oikukkaana ja pikavihaisena. Mutta jos otamme huomioon, että ihmiset ovat luoneet jumalansa omaksi kuvakseen, onko kuvaus niin kaukana todellisuudesta? Lindgren näyttää ajattelevan, että ei – ja ettei ihminen kaiken lisäksi ole Vanhan Testamentin ajoista oleellisesti muuttunut. Lindgrenin ihmiskuvaus on terävää, usein viiltävän pessimististä, jopa sarkastista, mutta aina siinä on mukana myös lämpöä, ymmärtämystä ja huumoria.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori.