PROFESSORIPOOLI: Vicente Huidobro: Altazor tai matka laskuvarjolla

 

Vicente Huidobro: Altazor tai matka laskuvarjolla. Alkuteos ilmestynyt 1931. Suomentanut Emmi Ketonen. Turku: Parkko 2020

Liisa Steinby kirjoittaa:

 Kindlers Literaturlexikon kertoo Suomessa toistaiseksi jokseenkin tuntemattomasta, mutta Latinalaisessa Amerikassa superklassikon aseman saavuttaneesta chileläisrunoilijasta Vicente Huidobrosta (1893 – 1948), että tämä piti itseään uuden, kreationismiksi (creacionismo) nimeämänsä runouden suuntauksen perustajana. Huidobro väitti, että kaikki siihenastinen runous pyrki ainoastaan kuvaamaan maailmaa, kun runouden tehtävä on luoda maailma: kuten luonto, runoilija luo kosmoksen. Huidobron kreationismia on verrattu 1900-luvun alun avantgarden muihin ismeihin kuten futurismiin ja surrealismiin Lukijan ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan siitä, onko hän tarpeeksi hyvin perillä avantgarden ismeistä voidakseen ymmärtää Huidobroa. Riittää, kun hän lukee kokoelman yksinkertaisesti runoutena. Itse asiassa haluaisin suositella sitä luettavaksi kaikille niille, jotka haluavat tietää, mitä runous oikeastaan on.

Huidobro oli tietysti väärässä sanoessaan, että kaikki aiempi runous on vain halunnut kuvata olemassa olevaa. Koko romantiikan perinteestä lähtevä runous näki runon tehtäväksi juuri luoda uusi maailma, tai luoda maailma uudestaan, kuten Rilke esittää runossaan ”Orfeus. Eurydike. Hermes”. Siinä puolisonsa menettänyt laulaja Orfeus luo valituksestaan maailman, jossa kaikki paikat ja oliot ovat ”uudestaan”, uudenlaisen valituksen maailman (Klage-Welt) osina. Huidobrolle runoilijan tehtävä on samanlainen kosmoksen (uudelleen) luomisen tehtävä kuin Rilken Orfeukselle. Altazor tai matka laskuvarjolla -teos, joka koostuu seitsemästä pitkästä runosta tai cantosta, on mielestäni aivan ainutlaatuisen loistava esimerkki siitä, miten tämä romantiikan perua oleva näkemys runoudesta voi toteutua.

 Altazor tai matka laskuvarjolla -teoksen läpikäyvä teema on runous, mutta ennen muuta se on itse sitä, mistä se puhuu. Jokainen kokoelman seitsemästä cantosta tuo esille runouden luonteen hieman eri näkökulmasta, ja samalla runous toteutuu niissä eri tavoin. Ensimmäisessä cantossa ”kuvataan” Altazor-nimisen runoilijan matkaa laskuvarjolla. Matka laskuvarjolla on Huidobrolle ihmiselämän metafora. Huidobro sanoo tässä runossa olevansa syntynyt vuosisadalla, jolla Jumala kuoli, tarkoittaen vuosisataa, jolloin Nietzsche julisti Jumalan kuolleeksi. Jumalan kuoleman seuraamuksiin kuuluu, että tuonpuoleinen samoin kuin ihmiselämälle sen ulkopuolelta annettu tarkoitus kielletään ja että ylipäänsä kaikki absoluuttisina pidetyt totuudet menettävät pätevyytensä. Laskuvarjolla putoaminen on metafora siitä, millaisena ihmisen eksistenssi näyttäytyy Jumalan kuoltua: se näyttäytyy putoamisena kohti kuolemaa. Putoamisen liike on väistämätön; ihminen ei voi sille mitään. Laskuvarjon tehtävä ei ole pelastaa kuolemasta vaan ainoastaan hidastaa putoaminen elämän mittaiseksi. Mutta se, mitä runoilija Altazor tekee putoamisensa aikana, on kokonaisen inhimillisillä merkityksillä täytetyn universumin luominen.

 Ensimmäinen canto näyttää, miten kosmoksen luominen runoudessa tapahtuu. Keskeinen väline on metafora: runo on metaforien vyöryä. Huidobron metaforat eivät sulkeudu yksiselitteisiksi vertauksiksi. Ne muodostavat pikemminkin kudoksen, jossa, kuten Rilken Orfeuksen valituksen maailmassa, kaikki maailman asiat merkityksellistyvät ihmisen näkökulmasta. Elämän mittainen vapaa pudotus, joka itsessään on vailla mieltä ja tarkoitusta, tarjoaa runoilijalle riittävän tilan tällaisen kosmoksen luomiseen. Luomistyön kosmiset mittasuhteet ovat runon kuvastossa koko ajan läsnä. En halua edes yrittää kuvata (lyhyesti!) Altazorin luoman kosmoksen merkitysulottuvuuksia; ne lukijan pitää mennä itse löytämään. Runoudesta kannattaakin kirjoittaa vain, jos kirjoituksen tarkoitus on innostaa lukija kohtaamaan itse runous.

 Jos ensimmäisen canton aiheena on elämä ja runous, toisessa cantossa runoilija puhuu rakastetustaan. Ai että kulunut aihe? Lukekaa ja ihmetelkää. Kolmannessa, neljännessä ja viidennessä cantossa on edelleen kysymys runoudesta, sen luonteesta, sen välttämättömyydestä ja sen suhteesta menneisyyteen, aikaan ja avaruuteen, aina eri näkökulmista. Mukaan tulee myös uudenlaisia kielenkäytön tapoja kuten vapaasti keksittyjen yhdyssanojen ja sanaparien luetteloita. Kuudennessa cantossa maailmaa luodaan metaforavyöryn asemasta yksittäisillä sanoilla tai lyhyillä sanayhdistelmillä, ja viimeisessä cantossa materiaalina ovat sanojen osat, joita yhdistellään toisten sanojen osiin, sekä merkityksettömät äänteiden yhdistelmät. Kieli on tullut rajoilleen: Huidobron koe koskee sitä, miten pitkälle runoudessa tapahtuva maailman luominen kielen avulla voi etääntyä kielen tavanomaisesta toimimisesta merkitysten välittäjänä.

Toisten kielialueiden runous on meille usein suljettua aluetta, koska kielitaitomme ei riitä vieraskielisestä runoudesta nauttimiseen ja koska käännöksistä usein tuntuu runous tipahtaneen pois matkan varrella. Emmi Ketosen käännös on huikea poikkeus tästä. Huidobron kääntämisen on täytynyt olla tavattoman vaativa tehtävä, joka edellyttää paitsi erinomaista espanjan ja suomen kielen taitoa myös runojen toimintatavan ymmärtämistä, tarkkuutta yksityiskohtien kuuntelemisessa ja huomattavaa kielellistä luovuutta. Käännös ei saa lukijaa missään kohdin tuntemaan, että hän on jäänyt paitsi jostakin oleellisesta, kun joutuu lukemaan käännöstä. Kerta kaikkiaan hämmästyttävä saavutus!

Ostin joulun alla Sammakon kirjakaupan tyhjäksi Huidobro-käännöksestä voidakseni lahjoittaa sen mahdollisimman monelle läheiselleni. Onko liikaa odotettu, että nekin ihmiset, jotka eivät ole tottuneet lukemaan runoutta, kokisivat tämän lukiessaan, mitä runous voi olla?

Kuva: Kustannusliike Parkko

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

                     

PROFESSORIPOOLI: Wisława Szymborskan valitut runot: Maailma runojen näyttämönä

 

Wisława Szymborskan Hetki [valitut runot]. Suom. Martti Puukko. Helsinki: LIKE, 2004.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Ensin härkää sarvista: Voiko vuonna 2012 kuolleen kirjailijan tuotantoa jo tässä vaiheessa kutsua klassiseksi ja näin antaa ymmärtää, että se tulee jäämään kirjallisuudenhistoriaan? Väittäisin, että tässä tapauksessa voi. Ensiksi, puolalainen runoilija Wisława Szymborska kirjoitti laadukkaita runoja jo yli viisikymmentä vuotta sitten, ja toiseksi, vuonna 1996 myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto on ainakin hänen tapauksessaan laadun merkki. Pentti Saarikoski kirjoittaa Hämärän tanssien (1983) alkusivuilla: ”Yritän puhua niin yksinkertaisesti että aikuinenkin ymmärtää”, ja samaan pyrkii Szymborskakin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heidän runonsa olisivat millään lailla yksiulotteisia.

Suomeksi Szymborskan valittuja runoja löytyy kolme laajempaa kokoelmaa, yksi Jussi Rostilta ja kaksi Martti Puukolta. Näistä ehkä kattavin on Puukon Hetki (2004), josta löytyy runoja 1940-luvulta julkaisuvuoteen asti (Rostin kokoelman toinen laitos kattaa vuodet 1957–2003). Lisäksi Puukon alkusanoista käy ilmi, että hän tapasi Szymborskan useita kertoja, minkä perusteella hän lyhyesti kuvaa runoilijan elämää. Puukon suomennokset tuntuvat sympaattisen eleettömästi seuraavan Szymborskan selkeää kielenkäyttöä ja mahdollisuuksien mukaan runojen rytmiä ja riimittelyä. Puhun tässä puolaa osaamattomana, mutta kuitenkin vakuuttuneena vertailtuani Puukkoa ruotsin- ja englanninkielisiin käännöksiin (Anders Bodegård / Adam Czerniawski).

”Ihmisiä sillalla”

Hyvän kuvan Szymborskan lyriikasta saa runosta ”Ihmisiä sillalla” (1986), joka on niin keskeinen hänen tuotannossaan, että niin Rosti kuin Czerniawski ovat nimenneet käännöksensä sen mukaan. Aluksi siinä mainitaan merkillinen planeetta ja sen ajan armoilla olevia ihmisiä. Sitten se siirtyy kuvaamaan japanilaisen puupiirtäjän Hiroshige Utagawan ”Ihmisiä sillalla” (1850-luku), eli teosta, joka pysäyttää ajan hetkeen, jolloin ihmiset kiiruhtavat sadekuuroa pakoon sillalla. Tässä Szymborska jatkaa ikivanhaa ut pictura poesis -perinnettä eli kuvaa taideteosta sanoilla. Sitten hän pohtii taideteoksen katsojia ja heidän liikuttumistaan. Runo loppuu näin:

On jopa heitä, joille sekään ei riitä.

He kuulevat jopa sateen kohinan,

tuntevat pisaroiden viileyden kaulallaan ja selässään,

he katsovat siltaa ja ihmisiä,

kuin näkisivät siellä itsensä,

juoksemassa ikuista juoksua

loppumattomalla tiellä, koskaan päättymättömällä taipaleella

ja röyhkeydessään he uskovat

että niin asia onkin.

Nämä rivit näyttävät antavan suhteellisen suorasukaisen näkemyksen taideteoksen tulkinnasta. Kun niitä tarkastelee tarkemmin, huomaa, että katsojat ovat tulkintansa kautta taulussa, jossa he monipuolisesti aistivat sateen (kuulevat/tuntevat/katsovat). Vaikka he ovat vain tuossa ainoassa hetkessä, heidän juoksunsa sillalla muuttuu heille allegoriaksi heidän omasta elämästään, mitä runominä pitää röyhkeänä. Näin näkökulma vaihtuu avaruudesta ihmisiin, hetkestä elämänjuoksuun, klassisesta japanilaisesta puupiirroksesta sen allegoriseen tulkintaan tänä päivänä, ja tulkinnasta sen kritiikkiin. Kuka katselee mitä, mistä, miten ja milloin?

Jalat maan päällä ja pää pilvissä

Szymborskalla on jalat maassa silloinkin, kun ajalliset, kehitysopilliset ja avaruudelliset perspektiivit huimaavat. Hänen enkelissään ei ole juurikaan Rilken romanttisuutta, vaan se on ”munanvalkuaisista tehty”, ”suoraan Korkeastaveisusta [sic] oleva elävistä rauhasista koostuva leija”, jonka vieressä kivi ”omalla arkaistisella ja yksinkertaisella tavallaan / näkee elämän epäonnistuneiden yritysten ketjuna” (”Saapuminen”). Usein mukana on myös ripaus huumoria. Runossa ”Rubensin naiset” muistetaan myös pyöreiden naisten laihoja sisaria ja heidän laskettavissa olevia kylkiluitaan: ”Kolmastoista vuosisata antaisi heille kullatun taustan. / Kahdeskymmenes – valkokankaan”. Moraali käy silloin tällöin ilmi, yleensä epäsuorasti. Runossa ”Viha” nähdään ”kuinka hyväkuntoisena se onkaan pysynyt / vuosisadallamme”, kun ”sen kasvot vääristyvät / intohimon palosta”. Tai sitten ”kirjoittaja” pohtii, kuinka sodissa ”häviävät aina molemmat osapuolet”, mikä myös pätee ”ihmisten ylentämisestä (sic!) toisten / yläpuolelle” (”Arvio kirjoittamattomasta runosta”).

Vanha latinankielinen sananparsi kuvaa osuvasti Szymborskan poetiikkaa: audiatur et altera pars, täytyy kuulla myös toista osapuolta. Jopa Hitler saa himpun verran ymmärrystä, kun puhujana on hänen rakas susikoiransa (”Historiaan sotkeutuneen koiran monologi”). Aika voi olla pitkäpartainen vanhus tai ”koiranpentu, / joka hyppii likaisine käpälineen / meidän vastasyntyneiden ja juuri heränneiden petivaatteiden päälle” – molemmat yhtä tosia näkemyksiä (”Mielikuvan vaihto”). Rakastettu nähdään yleensä hänenä, mutta pujahtaa kerran sinuna minän lakanoihin: ”Ja niin vain siinä minulle on käynyt, että olen luonasi. / Ja en näe siinä todellakaan mitään tavanomaista”. Joskus vähemmän on enemmän: kuinka paljon arkisen rakkauden taikaa onkaan noissa kahdessa rivissä!

Harva kirjailija pystyy näkemään ihmiselämän niin etäältä ja samalla niin läheltä kuin Szymborska. Ei siis ole yllättävää, että eräs toistuva kuva on elämästä näyttämönä. Esitys on tuolla, sitä katsomme, samalla kun tiedämme, että se kertoo meistä kaiken, jopa sen nurjan puolen, jonka emme soisi olevan päivänvalossa. Runoilija kirjoittaa siitä, ”Mitä todella oli, / ja mikä vain hädintuskin vaikutti siltä / tähtien välisellä ja tähtien alla / olevalla näyttämöllä, näytöksessä / jossa sisäänpääsylipun lisäksi / ulospääsylippu on pakollinen” (”Luettelo”).

Kirje taivaaseen

Hyvä Wisława (jos sallit),

Tämä on jotensakin hypoteettinen pyyntö, mutta pyyntö kuitenkin. Jos sattuisin pääsemään taivaaseen, niin mikäli siellä sallitaan sellainen pieni pahe kuin tupakointi, voisin, jos sopii, tuoda sinulle topan tupakkaa, joka taisi olla sinulle kovin rakasta. Voisit siinä tuprutella, ja samalla voisimme yhdessä hetken seurata noita hellyttävän ja raivostuttavan surkuhupaisia kaksijalkaisia maan päällä. Se kun taitaa olla maailmankaikkeuden parasta teatteria, jota sinä jo mielenkiinnolla seurasit ollessasi keskuudessamme. Siitä kertoo pieni hymynvirneesi valokuvissa – niin ja runosi.

Eräs ihailijasi Suomesta

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.

 

PROFESSORIPOOLI: Rainer Maria Rilken Duinon elegioita: Ihminen puun ja Jumalan välissä

Rainer Maria Rilken Duinon elegioita (Duineser Elegien, 1923). Suom. Arja Meski. Helsinki: ntamo, 2015. 

 Bo Pettersson kirjoittaa: 

Prahassa syntynyt itävaltalainen Rainer Maria Rilke (1875–1926) on merkittävimpiä romanttismodernistisia kirjailijoita, mutta häntä pidetään suhteellisen vaikeaselkoisena, varsinkin ydintuotantonsa eli runojensa perusteella. Suomenkielisille tämä voi osin johtua suomennoksesta. Rilken kokoelma Duineser Elegien (1923), Aila Meriluodon käännöksenä Duinon elegiat (1974) ja Arja Meskin uudisversiona Duinon elegioita (2015), on tästä hyvä esimerkki. Meriluodon käännös on laadukas, mutta sen osin vanhahtava kieli painottaa Rilken romanttisuutta. Tässä pari riviä Kolmannesta elegiasta Meriluodolta: ”Sinun vuoksesi tuskin, oi hänet aistiva tyttö, / hedelmällinen ilme tuo hänen suulleen ilmestyi”, kun Meski kirjoittaa: ”Ei sinun vuoksesi, hänet aistiva tyttö, sinun vuoksesi / ei hänen suunsa vetäytynyt hedelmäiseen ilmeeseen”. Meski seuraa tarkemmin Rilken syntaksia, eikä kuulosta turhan ylevältä. Jos Meskin tekstin toinen rivi kuulostaa hiukan erikoiselta, se johtuu lähinnä Rilken runon sisällöstä, ei niinkään käännöksestä. 

Rilkestä ja elegian perinteestä 

Oli siis jo aikakin, että suomeksi saatiin uusi käännös, jotta tämä modernismin klassikko löytäisi uusia lukijoita ja avaisi heidän silmänsä ja mielensä Rilken runoudelle. Rilke aloitti työstää kokoelmaansa Duinon linnassa, lähellä Triesteä Adrianmeren rannalla vuonna 1912, mutta vasta kymmenen vuotta myöhemmin Sveitsissä hän sai kymmenen elegiaansa valmiiksi, toisessa keskiaikaisessa linnassa. Näköjään hän ymmärsi kokoelman olevan hänen tärkeimpiä teoksiaan ja odotti inspiraatiota, jotta saisi sen valmiiksi. Se ilmaantui helmikuussa 1922.

 Itse sana elegia on monimerkityksellinen, ja loppusanoissaan Meski mainitsee, että antiikin elegiat ”ilmaisivat sekä surua että iloa, kertoivat sodasta ja rauhasta, sankareista, kuolemasta, rakkaudesta, nuoruudesta, tämän- ja tuonpuoleisesta, kaiken katoavuudesta”. Näitä piirteitä löytyy myös Rilken elegioista. Kun minulta meni pitkään ennen kuin ainakin osin tunsin ymmärtäväni niitä, ajattelin yrittää auttaa Rilken uusia lukijoita hahmottelemalla niiden keskeistä kuvastoa. 

 Pystysuoraan ja vaakasuoraan 

Elegioita lukiessa voi vähitellen aistia eräänlaisen hierarkian, jossa ehkä keskeisimmin enkelit ja ihmiset yrittävät ymmärtää toisiaan. Ylhäältä-alas suunnassa arvojärjestys alkaa Jumalasta, jumalista ja jumaluudesta, jotka ovat yhteydessä tähtiin ja taivaaseen. Heidän tai niiden alla sijaitsevat enkelit, joita ei kuulu mieltää ainoastaan kristinuskon mukaan. Seuraavina tulevat ihmiset, jotka siis koettavat olla yhteydessä enkeleihin. Ihmiset ovat kuitenkin osin itse eläimiä, mutta ovat – tai luulevat olevansa – hierarkiassa korkeammalla kuin muut eläimet. Alimpana ovat kasvit, eritoten puut. 

 Tämä voi kuulostaa ikivanhalta porrasteiseltä ajatusrakennelmalta: Jumala tai jumalat ylhäällä, ihminen luomakunnan kruununa ja kasvit alimpina. Rilkellä kuitenkin hierarkia elää: ”Näethän, puut ovat; … // Me vain / kuljemme kaiken ohi kuin henkäysten ketju”, sanotaan Toisessa elegiassa. Sittemmin viikunapuun oksisto työntää ”mahlaa ylös ja alas: se unesta syöksähtää / tuskin havahtuen suloisimman tehtävänsä onneen” (Kuudes elegia). Puut ja muut kasvit eivät välttämättä tiedosta elämää, mutta ovat siinä kiinni vahvemmin kuin me katoavaiset kaksijalkaiset. Kaikki on siis yhteydessä kaikkeen, Luoja tai luojat ja koko luomakunta enkeleineen päivineen, eikä siis välttämättä ole edes olemassa pystysuoraa hierarkiaa sinänsä vaan lähinnä erilaisia olentoja. Tavallaan siis Rilke oli aikaansa edellä painottaessaan ihmisen suhdetta muuhun elämään. 

 Ihmiselämässä ainakin yhtä tärkeä tekijä on aika, sen lineaarisuus, mutta myös syklisyys, syntyminen ja kuoleminen. Keskeisiä toimijoita ovat nuoret lisääntymiskykyiset ihmiset (nuori nainen ja nuori mies), sillä he pystyvät viemään elämää eteenpäin. Heillä on kaikilla (ainakin ollut) äiti ja isä, eli ovat olleet lapsia (tyttö ja poika), ja voivat itse siittää lapsia, jolloin heistä vuorostaan tulee vanhempia. Tämän vaakasuoran kuvaston, ihmiselämän (ja muun elämän) lineaarisuuden ja syntymisen ja kuolemisen syklin, on hyvä nähdä suhteessa yllä mainittuun kyseenalaistettuun hierarkiaan. Eli kaikki on suhteessa kaikkeen, sekä pysty- ja vaakasuorat tekijät sinällään että niiden yhteys toisiinsa. Lisäksi runoilija käyttää ensimmäistä, toista ja kolmatta persoonaa niin yksikössä kuin monikossa. Kun sitten vielä lukijana antaa elegioiden vaihtelevan syntaksin ja dynaamisen semantiikan viedä, niin pääsee nauttimaan niiden luomasta melankolian ja ilon yhdistelmästä. 

 Täälläolemisesta 

Saksalaisesta filosofiasta kiinnostunut lukija pani ehkä merkille yllä siteeratun ilmauksen ”puut ovat”. Rilke onkin kiinnostunut juuri olemisesta, ja Martin Heideggerin Olemisesta ja ajasta (1927) myöhemmin tuttu termi Dasein (täälläoleminen) on varmaan osin saanut inspiraatiota Rilkeltä, jota Heidegger sekä luki että kommentoi. Myös Martin Buberin Minä ja Sinä (1923), mm. sen puutematiikka (puukin voivat olla Sinä), on mahdollisesti voinut saada vaikutteita Rilkeltä – aivan kuten Rilke oli kiinnostunut Buberin teksteistä työstäessään elegioitaan. Rilkellä täälläolemisella on kuitenkin eri sävyjä: usein hän käyttää sanoja Dasein tai Hiersein (Meski kääntää molemmat sanalla täälläoleminen), mutta myös muita sanoja olemisesta, sen katoavuudesta ja haihtuvuudesta, ei vähiten eri muotoja verbistä olla (saksaksi sein). Mielestäni riipaisevimmassa ja ehkä helpoiten lähestyttävässä Yhdeksännessä elegiassa Rilke kirjoittaa: 

 Vaan koska täälläolo on paljon, ja koska – siltä näyttää – 

täällä kaikki meitä tarvitsee, tämä haihtuva, 

meitä oudosti koskettava. Meitä, haihtuvimpia. Kerran, 

vain kerran. Yhden kerran, ei muuta. Niin mekin, 

vain kerran. Ei koskaan uudestaan. Mutta se että 

ollut on kerran, vaikka vain kerran: 

ollut mainen kerran, peruuttamattomalta vaikuttaa. 

Rilke painottaa sanaa yksi/kerran (ein) kuusi kertaa, enemmän kuin mitään muuta sanaa kokoelmassa. Eikä ole sattumaa, että ein ja sein ovat keskeisiä sanoja, joita ei erota kuin yksi kirjain. Me ihmiset olemme täällä vain tämän yhden ainoan kerran. Samalla meidän hauras elämä on yhteydessä kaikkeen muuhun kaikkoavaan täälläoloon. 

Tämä ei ole oodi ilolle, vaan elegia elämälle. Suokaamme se itsellemme, me haihtuvat. 

 Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden professori.

Rockrunoilija vetoaa rauhan puolesta

Tomi Huttunen kirjoittaa:

Venäläisen rockmusiikin elävä legenda, jo 1970-luvun alussa musiikillisen uransa aloittanut Boris Grebenštšikov (s. 1953) on vedonnut voimakkaasti Venäjän presidenttiin, että tämä ymmärtäisi välttää verenvuodatusta Krimillä. Grebenštšikov on myös harvoja taide-elämän vaikuttajia, joiden vetoomukset levisivät nopeasti ja hyvin laajasti venäläisiin ja ukrainalaisiin tiedostusvälineisiin. Grebenštšikov ja hänen yhtyeensä Akvarium ovat hyvin pidettyjä koko entisen Neuvostoliiton alueella, myös Ukrainassa ja Valko-Venäjällä.

Vetoomuksen julkaisuajankohta oli laskiaissunnuntai, toiselta nimeltään sovintosunnuntai, joka tarkoittaa ortodokseille laskeutumista pääsiäistä edeltävään paastonaikaan. Sovinto onkin vetoomuksen johtoidea. Grebenštšikov peräänkuuluttaa neuvottelua, sopimista ja diplomatiaa – rauhanomaista politiikkaa sotimisen sijaan. Hän julkaisi miltei rukouksen muotoon laaditun vetoomuksensa Facebookissa keräten yhdessä päivässä yli 20000 tykkäystä:

Tänään sovintosunnuntaina haluan sanoa yhden yksinkertaisen asian, ja tulkoot sanani kuulluiksi.
Te, joilla on tänään valta käsissänne – muistakaa kansaa, joka on antanut teille tuon vallan; ilman tuota kansaa te ette ole mitään; lakatkaa pettämästä kansaa.
Miten kovasti halusittekaan jäädä historiaan, älkää yrittäkö tehdä sitä teihin luottamuksensa asettaneiden ihmisten henkien kustannuksella.
Ei ole olemassa ongelmia, joita ei voi ratkaista rauhanomaisesti; aina löytyy ratkaisu, jonka avulla voidaan välttää ihmiskuolemat.
Olkaa kaukonäköisiä: lakatkaa myrkyttämästä ihmisten välisiä suhteita, lakatkaa valehtelemasta kansallenne tämänpäiväisen hyödyn toivossa – huomenna se johtaa mittaamattomiin menetyksiin.
Luoja, anna meille viisautta ratkaista riidat rauhanomaisesti!

Vetoomuksen jälkeisenä päivänä Grebenštšikov päätyi uudelleen otsikoihin, kun valtiollinen TV-kanava Rossija esitti propagandatarkoituksessa videokatkelman hänen laulustaan nimeltä Juna on tulessa. Laulu on vuodelta 1986, siinä kuvataan Afganistanin sotaa ja Neuvostoliiton vääjäämätöntä tuhoa perestroikan hengessä. Rossija-kanavaa lienee kiinnostanut nimenomaan laulun kertosäkeistö, jossa lauletaan ikään kuin Venäjälle kuuluvan maan palauttamisesta:

Tämä maa oli meidän,
kunnes juutuimme taisteluun.
Ei-kenenkään-maana se kuolee,
on aika lunastaa se omilleen.

Mutta säkeistön irrottaminen yhteydestään on tunnetusti vaarallista. Tosi asiassa vakavasti sodanvastaisessa laulussa on kyse Venäjänmaan lunastamisesta ihmisille kommunistisen puolueen hirmuvallalta. Kuultuaan lauluaan käytetyn televisiossa Grebenštšikov suivaantui ja kirjoitti Rossija-kanavan toimitukselle kirjeen: ”Olen liikuttunut että päätitte käyttää katkelmaa laulustani Juna on tulessa lähetyksessänne, mutta kun kerran teitte niin, uskaltakaa siis olla leikkaamatta siitä säkeitä ja julkaiskaa se kokonaisuudessaan, myös sanat ’Olen nähnyt kenraalit, ne juovat ja syövät meidän kuolemaa’. Muistutan teille metropoliitta Antoni Surožskin sanat: ’ne jotka vihaavat yksiä toisten tähden, pelaavat suoraan paholaisen käteen’. Ymmärrättehän, että te teette juuri näin?”

Kun Venäjä sitten maanantaina 3.3.2014 esitti uhkavaatimuksensa Ukrainalle ja aseellinen konflikti Krimillä alkoi näyttää väistämättömältä, vihainen Grebenštšikov julkaisi YouTubessa nyt laajalle venäjänkieliseen maailmaan levinneen uuden tähän päivään osuvan sodanvastaisen laulunsa nimeltä Rakkautta sodan aikaan. Siinä samassa hän ikään kuin otti kylänpäällikön paikkansa venäläisen kulttuuriväen keskuudessa ja purki inhimillisen raivonsa säkeisiin, joissa ei ole paljon toivoa mutta sitäkin enemmän pakollista rakkautta.

Rakkautta sodan aikaan
http://www.youtube.com/watch?v=y4wyQOlnzRA

en muista miten pääsin yli kynnyksen,
mutta taivas on raskas yllä silvotun tien,
jonka päässä meille valehdellaan, että luvattu rauha koittaa.

päällemme levitettiin talvinen lippu,
vihollisella ei ole kasvoja, ei kasvoja meikäläisillä,
äläkä tule lähelle ennen kuin sanot, kuka oikein olet.

ulkona riehuvat raivon moottorit,
asfalttiin on kääritty se metsä, jossa meille selvisi
jotain mistä ei voi puhua ääneen.

kuulen lapioiden äänet, meihin on käännetty aamunkoiton aseet,
mutta kohta niiden patruunat alkavat räjähtää
niiden omissa rungoissa.

tunnen selässäni, kuinka meitä ajetaan varjojen taa,
joki leimuaa tulta ja sillat on nostettu.

hyvyyttään herra antaa meille mitä me halusimme,
antaa rakkauden… sodan aikaan.

minä ojennan käden toiseen käteen,
mutta se on kuin heittäisin bensaa tuleen,
käsi kädessä rotkoon – nuo houreet tunnen ulkoa.

enkä muista kuka olin – tiedän vain, keneksi tulin,
mutta vereni on nyt terästäkin vahvempaa,
he eivät selviä helpolla, kun herään.

järjellä tiedän kyllä, ettei täällä ole jäätä eikä myräkkää,
mutta olen kurkkua myöten lumessa, silmäni eivät näe kevättä.

herra, sano minulle, keitä me olemme, miksi niin halusimme,
että rakkaus… on pakollista sodan aikaan?

---

Boris Grebenštšikovin ja Akvariumin koko tuotanto on kuunneltavissa ja ladattavissa vapaasti ja ilmaiseksi osoitteessa http://aquarium.kroogi.com

Venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Tomi Huttunen on Kenen aika? -kirjan toimittaja yhdessä Tintti Klapurin kanssa.

Kapinallinen diagnostikko

Kuvalähde: Kirjailijan arkisto.

Runoilija Lev Rubinštein palkittiin Moskovassa 700.000 ruplan arvoisella NOS-kirjallisuuspalkinnolla.

Tomi Huttunen kirjoittaa:

Neuvostokirjallisuuden tympeää muotokieltä aikanaan vastustaneen moskovalaisen konseptualismin perustajiin kuulunut Lev Rubinštein ei ole tottunut menestykseen kotimaassaan.

Rubinštein (s. 1947) loi kokeellisen taiteensa metodit 1970-luvulla, jolloin hän ei voinut kuvitellakaan saavansa tekstejään julki. Kirjastonhoitajana hän keksi kirjoittaa kuulemaansa, lukemaansa, näkemäänsä tai kuvittelemaansa lyhyiksi teksteiksi kirjastokorteille. Näitä tekstejä ei ollut tarkoituskaan julkaista – käsintehdyistä korttipakoista vain tuli osa Rubinšteinin performanssia.

Moskovalaiset konseptualistit loivat venäläistä vastinetta Marcel Duchampin käsitetaiteelle ja Andy Warholin poptaiteelle. Jotkut heistä hyökkäsivät vihaisesti neuvostokielen ja neuvostojärjestelmän kimppuun, mutta Rubinštein kulki omaa tietään. Hänelle ongelmat olivat kielen rakenteessa ja runouden vakiintuneissa muodoissa. Siksi hän halusi kierrättää niitä arkipuheessa. Hän muun muassa räätälöi kadulla kuulemiaan repliikkejä nelipolviseen jambiin, venäläisen kirjallisuuden klassiseen mittaan.

Metodi alkoi muuttua ja monipuolistua, kun Rubinštein sai tekstejään julki 1980-luvun lopulla. Suomeksi häntä julkaistiin ensi kerran venäläisen avantgarderunouden antologiassa Päämäärä vie meitä ympyrää (1989). Nykyisin Rubinštein tunnetaan Venäjällä paitsi entisenä underground-runoilijana, myös esseistään ja kolumneistaan, joissa hän on ravistellut Medvedevin ja Putinin kulttuuripolitiikkaa sekä sen nuoleskelijoita ja syyttänyt Venäjää kulttuurihistoriallisesta muistinmenetyksestä.

Rubinštein on ollut aktiivisimpia kirjailijoita opposition riveissä ja oli toukokuussa 2012 organisoimassa niin kutsuttua kirjailijoiden lempeää marssia. Sen tarkoituksena oli tarkistaa, voiko venäläinen kirjailija kävellä rauhassa Moskovan keskustassa tulematta pidätetyksi. Taustalla olivat toukokuun 7. päivän tapahtumat – presidentti Putinin nimityspäivänä Moskovassa pidätettiin mellakoiden pelosta varotoimenpiteenä 120 ihmistä, heidän joukossaan runoilija Rubinštein.

Vuonna 2008 Rubinšteinilta ilmestyi fragmenttiromaani Duhi vremeni (Ajan hajusteet). Siinä hän kirjoitti venäläisestä älymystöstä – ja samalla itsestään: ”Hän ei ole oppositiossa eikä valtion apologeetti. Hän on sen tervejärkinen kriitikko ja ironinen kommentaattori. Hän on virallisesti tunnustettu riippumattoman näkökulman edustaja. Hän on diagnostikko.”

Rubinšteinin toistaiseksi viimeinen korttipakka Tässä olen minä (1995) näyttää kirjalliselta valokuvakansiolta, mutta on lopulta häikäisevä postmoderni leikki, joka yllättää, huijaa, lupaa ja lunastaa. Autenttisessa asussa Rubinšteinin tekstejä ei ole muilla kielillä juuri ilmestynyt, mutta kustantamo Nastamuumio otti vuonna 2010 tietoisen riskin ja julkaisi Rubinšteinin teoksen korttipakkana suomeksi.

Kirjallisuuspalkintoja Rubinštein ei ole juuri haalinut. Palkintojuryt eivät ole yleensä pystyneet määrittämään, pitäisikö hänen tekstinsä lukea runouteen, proosaan, näytelmiin vai esseistiikkaan. Tähän hän on kunnon avantgardistina pyrkinytkin – pakenemaan määritelmiä. Nyt moskovalainen Prohorov-säätiö on ansaitusti palkinnut Rubinšteinin työtä arvostetulla NOS (Nenä) -palkinnolla, jonka suuruus on 700.000 ruplaa. Palkinnon Rubinštein sai ennen kaikkea esseekokoelmastaan Znaki vnimanija (Varoitusmerkkejä), joka ilmestyi vuonna 2012.



Tässä olen minä. Nastamuumio 2010.

Kenen aika? ja Nuoren Voiman Venäjä-numero ilmestyivät Turun Kirjamessuilla

 

Café Voltaire -sarjan päätoimittaja Hanna Meretoja kirjoittaa:

Eilen juhlittiin Café Voltaire -sarjan neljännen osan, Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta, ilmestymistä. Syytä juhlaan olikin, sillä kirja on pitkän uurastuksen tulos ja komea kokonaisuus.  Teos on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt venäläisen nykykirjallisuuden esitys. Julkistamistilaisuudessa professori Riitta Pyykkö haastatteli kirjan toimittajia, Tomi Huttusta ja Tintti Klapuria, sekä kirjaan useamman esseen kirjoittanutta professori Pekka Pesosta. He kertoivat kirjan syntyprosessista ja sen tärkeimmistä teemoista, jotka jäsentävät teoksen viiteen osaan: ”perestroikasta postmoderniin”, ”dystooppiseen tulevaisuuteen ja uuteen realismiin”, ”nainen, yhteiskunta ja historia”, ”nykyrunous” ja ”kulttuurienvälinen nykykirjallisuus”.

Aika valikoitui kokoelman pääteemaksi muun muassa siksi, että venäläisen nykykirjallisuuden moninaisten muotojen voi käsittää ilmentävän ajan eri ulottuvuuksia. Yleistäen voidaan sanoa, että perestroika- ja sen jälkeisen ajan kirjallisuus keskittyi menneisyyden työstämiseen, 1990-luvun proosa kiinnittyi nykyhetkeen ja 2000-luvun kirjallisuudelle ovat leimallisia erilaiset tulevaisuusvisiot ja vahva dystooppinen juonne. Lisäksi aika läpäisee venäläistä nykykirjallisuutta monenlaisten kerronnan muotojen kautta; nykykirjallisuus käsittelee erilaisia ajan kokemisen tapoja ja osallistuu historian uudelleenkirjoittamisen tehtävään.

Kenen aika? -kokoelmassa runous saa enemmän tilaa kuin sarjan aiemmissa osissa, sillä runoudella on poikkeuksellisen tärkeä rooli venäläisen kirjallisuuden historiassa ylipäätään. Kuten Pekka Pesonen tiivisti tilaisuudessa: Venäjää ei voi ajatella ilman runoutta. Tomi Huttunen puolestaan korosti, että kokeellisen runouden ja realistisen, nykyhetkeen kiinnittyvän realistisen proosan vuorottelu ja vuoropuhelu leimaavat koko Venäjän kirjallisuuden historiaa, eikä nykykirjallisuus muodosta tästä poikkeusta. Lännessä tunnetaan tällä hetkellä parhaiten 1990-lukulaiset, kuten Viktor Pelevin, Boris Akunin ja Ljudmila Ulitskaja sekä 2000-luvun fantasiaa ja dystopiaa, mutta aivan viime aikoina on esiin murtautunut uusi realistinen proosa, jota Kenen aika? -kokoelmassa esitellään mutta jota lännessä ei vielä yleisesti tunneta. Tätä uusinta proosaa ollaan parhaillaan suomentamassa.

Suomessa on nyt meneillään varsinainen venäläisen nykykirjallisuuden buumi. Suomennoksia on ilmestynyt tänä vuonna poikkeuksellisen paljon, ja monet kokoelmassa esitellyt teokset on joko juuri suomennettu tai ne ilmestyvät ensi vuonna suomeksi. Viime syksynä valmistui myös lähes 700-sivuinen Kirsti Ekosen ja Sanna Turoman toimittama Venäläisen kirjallisuuden historia.

Buumia ilmentää omalta osaltaan Kenen aika? -kirjan kanssa samaan aikaan messuilla ilmestynyt Nuoren Voiman Venäjä-numero. Se on ennätyslaaja 126-sivuinen tuplanumero, joka tarjoaa useita tuoreita, kiinnostavia näkökulmia venäläiseen kirjallisuuteen. Lehdessä käsitellään muun muassa Trotskia, Solženitsynia ja Brodskyä, katsotaan Venäjän kirjallisuuden historiaa naisten kirjoittamisen näkökulmasta sekä esitellään venäläisen teatterin uusia tuulia, chick lit -kirjallisuutta ja nuorta runoilijapolvea, mukana myös aiemmin julkaisematonta materiaalia uzbekkirunoilija Hamdam Zakirovilta. Tuloksena on laaja matka läpi tsaarinajan Venäjän, Neuvostoliiton ja Putinin postvallankumouksellisen Venäjän (ellei post-liitettä sitten pitäisi korvata Pussy Riotin jälkeisenä aikana uus- tai jollain muulla liitteellä). Martti-Tapio Kuuskoski totesi eilisessä tilaisuudessa saman, minkä pääkirjoituksensa lopussa: kirjallinen Venäjän-matka sai hänet rakastumaan Venäjään omituisella tavalla. Nyt Nuoren Voiman Venäjä-numero ja Kenen aika? kutsuvat meidät kirjallisille tutkimusmatkoille venäläiseen nyky-yhteiskuntaan, venäläisen sielun syövereihin ja samalla omaan itseemme. Matkoilla on takuulla luvassa on niin monenlaisia tunteita kuin uusia ajatuksia ja oivalluksia.

Julkaisutilaisuuden lopuksi yleisö halusi tietää, miten nykykirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään venäläistä nyky-yhteiskuntaa. Tintti Klapuri vastasi, että nykykirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään ennen kaikkea, miten erilaisia vastauksia tähän kysymykseen voi esittää. Esimerkiksi kokoelma tuo esiin, että venäläisyys ei enää määrity vain Venäjällä asuvien kokemuksesta käsin, vaan venäläistä kirjallisuutta kirjoitetaan myös muualla. Globalisaation aikakaudella aiempaa laajempi ja kulttuurien välissä elävä kirjoittajajoukko osallistuu keskusteluun siitä, mitä on venäläisyys ja millainen on venäläisen nyky-yhteiskunnan tila. Tomi Huttunen puolestaan  toi esiin, että kysymys Venäjän kulttuurin erityisyydestä on suhteellistunut nykykirjallisuudessa. Fjodor Tjuttševin paljon siteeratut säkeet vuodelta 1866 kuuluvat seuraavasti:

Venäjää ei voi järjellä ymmärtää

eikä mitata tavallisella arsinalla.

Sillä on erityinen olemus:

Venäjään voi vain uskoa

Nykykirjailija Timur Kibirov (1998) puolestaan parodioi näitä säkeitä seuraavalla pastissillaan:

Venäjää ei voi järjellä ymmärtää,
Kuten ei Ranskaa, Espanjaa,
Nigeriaa, Kamputseaa, Tanskaa,
Karthagoa, Britanniaa,
Roomaa, Itävalta-Unkaria, Albaniaakaan.
Niillä kaikilla on oma erityinen olemuksensa.
Venäjäänkö voi vain uskoa?
Ei, uskoa voi vain Jumalaan –
Kaikki muu on toivotonta.
Millä mitalla mitataankin,
Jää meille silti paljon:

Venäjällä voi vain elää,
Palvella tsaaria ja isänmaata.

                                                                                                                                                                   

Puheenvuorot herättivät vilkkaan keskustelun, jossa päädyimme lopulta varsin yksimielisesti siihen, että vaikka venäläisen tai minkään muunkaan kulttuurin ymmärtämiseen ei ole yhtä avainta eikä yhtä oikeaa näkökulmaa (tai juuri siksi), kirjallisuus on erinomainen tie päästä käsiksi venäläiseen nyky-yhteiskuntaan – ja ylipäätään nykymaailmaan – nimenomaan sen kaikessa monimutkaisuudessa. Tämä kirjallisuuden tuottama ymmärrys ei ole kapeaa ”järjellä ymmärtämistä” vaan sellaista, jossa ihminen on mukana kokonaisuudessaan – myös tunteillaan, aisteillaan, koko ruumiillaan.

                                                                                                                   

Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri. Helsinki: Avain (BTJ Finland), 2012.        

                                                                                                                             

Nuoren Voiman ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -numeroon (2–3/2012) voi tutustua täällä: http://www.nuorenvoimanliitto.fi/sitenews/view/-/nid/186/ngid/4.

Tässä vielä ryhmäkuvassa Café Voltairen uusia ja vanhoja tekijöitä (vasemmalta Riitta Pyykkö, Päivi Kosonen, Hanna Meretoja, Martti-Tapio Kuuskoski, Tintti Klapuri ja Tomi Huttunen):