PROFESSORIPOOLI: Gösta Berlingin tarun myyttinen Värmlanti

Selma Lagerlöf, Gösta Berlingin taru. Suomentanut Joel Lehtonen. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912. Alkuteos Gösta Berlings saga, 1897.

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Lövenin pitkä järvi, Broby, Ekeby, Berga ja Gurlita-kukkula ovat kaikki paikkakuntia Värmlannin maakunnassa Ruotsissa, mutta ne ovat myös paikkoja Selma Lagerlöfin myyttisessä maakunnassa, jota hän kuvaa teoksessaan Gösta Berlingin taru. Tämän myyttisen Värmlantinsa Lagerlöf on kansoittanut erikoislaatuisilla henkilöillä samoin kuin Arvi Järventaus myyttisen Ruijansa teoksessa Satu-Ruijan maa. Lagerlöfin henkilögalleriaan kuuluu joukko ikimuistoisia hahmoja, kuten nimihenkilö, virkaheitto pappi Gösta Berling, majurinrouva Samzelius, Brobyn saita pappi, Forsin ilkeä tehtaanpatruuna Sintram, laiska Kristofer-serkku, luuvalon jäytämä vänrikki Rutger von Örneclou, joka aikoinaan oli osannut tanssia la cachuchaa kuin oikea espanjalainen, ja monet muut. Useat henkilöhahmoista muodostavat oman kollektiivinsa Ekebyn kavaljeerit, ”joilla on seikkailun, suruttomuuden, hurjuuden henki”.

Lagerlöfin tyyliin kuuluu henkilöiden varustaminen vanhojen eeposten tapaan jollain usein toistuvalla epiteetillä, kuten Bron hyvä vanha rovasti, vahva kapteeni Kristian Berg, tuima eversti Beerencreutz, vanha Eberhard-setä, filosofi, tai Jumalan matkamies, kapteeni Lennart. Lövenkään ei ole pelkkä Löven vaan ”Lövenin pitkä järvi”. Lagerlöfin Värmlantiin kuuluvat myös Dovren noita-akka, jonka kertoja sanoo nähneensä ja jonka yhteydessä mainitaan ”väkevät suomalaiset jumalat”, pohjoisten metsien suomalaiset savupirtteineen, mustalaiset ja synkät metsät petoineen.

Gösta Berlingin taru kertoo värmlantilaisseudun erikoisista persoonallisuuksista ja heidän vaiheistaan. Teos on sarja väljästi toisiinsa liittyviä kertomuksia tästä yhteisöstä. Yhtenäisyyttä luovat Gösta Berlingin hahmo ja värmlantilainen miljöö erityisesti Lövenin järven ympärillä (mukana onkin seudun kartta). Kertomusten aiheet ovat vaihtelevia: karhunkaato, huutokauppa, tanssiaiset, rakkaus ja avioliitto, vanhat ajoneuvot tai vaikkapa Bron papin saituus. Vaikka välillä puhutaan niinkin realistisesta asiasta kuin raudan Ekebystä kuljettamisesta Göteborgiin, kaikenlaista ihmeellistä ja yliluonnollista tapahtuu: kirkon ovet lentävät auki, kun vanhat pyhimykset palaavat – he olivat olleet maalauksina kirkon seinillä, kunnes kreivi Dohna maalautti koko kirkon valkoiseksi.

Kaikki on kerrottu henkilöihin ja maisemaan syvästi eläytyen. Kertojan – ja samalla myös Lagerlöfin itsensä – voimakasta eläytymistä osoittavat lukuisat puhuttelut (apostrofit). Kirjallisuudesta tuskin löytyy toista teosta, jossa eläytyvä puhuttelu olisi viety niin pitkälle kuin juuri Gösta Berlingin tarussa. Kertoja saattaa puhutella yhtä hyvin lukijaa kuin teoksen henkilöhahmoa (”Nouse, oi Kristofer serkku”), henkilöryhmiä (”Oi, myöhäisen ajan lapset!”, ”Ystävät, ihmislapset”) mutta myös luonnonelementtiä (aallot). Kun Ekebystä ei saatu lähetettyä rautaa Göteborgiin, kertoja puhuttelee kavaljeereja: ”Nouskaa, te suruttomat! Jalkeille, te kodittomat! Sallitteko te moista Ekebyn häväistystä! Oi, niin totta kuin te rakastatte sitä paikkaa, ihaninta Jumalan kauniissa maailmassa, niin totta kuin se on kaipuunne kohde kaukana kulkiessanne, niin totta kuin ette voi lausua sen nimeä muukalaisten parissa silmänne vettymättä, nouskaa, kavaljeerit, pelastakaa Ekebyn kunnia!” Puhuttelun kohteena ovat myös naiset: ”Oi, menneiden aikojen naiset!” Mukana onkin joukko ikimuistoisia naishahmoja kuten Anna Stjärnhök, kreivitär Dohna, Margareta Celsing ja Marianne Sinclaire.

Kertojan syvää eläytymistä kuvaa hyvin myös seuraava jakso: ”Voiko se, jonka mieli hersyy tarinoita, koskaan vapautua niiden vallasta? Yötuuli vonkuu ulkona, fiikuksen ja neriumin kankeat lehdet naputtavat parvekkeen pilariin, taivas kaareutuu tummana vuoriselänteen yllä, ja minä, joka istun yksin yöllä kirjoittamassa, palava lamppu edessäni ja uudin ikkunassa, minä joka olen jo vanha ja jonka pitäisi olla viisas, minä tunnen yhä karmivan selkäpiitäni, aivan kuin silloin kun kuulin tämän jutun ensi kertaa, ja minun täytyy vähän väliä kohottaa silmäni työstä ja katsoa, eikö jokin ole hiipinyt huoneeseeni ja piiloutunut tuonne peränurkkaan; minun täytyy tähyillä ulos parvekkeelle, eikö jokin musta nouse kaidepuiden takaa. Se ei lähde minusta koskaan, tuo pelko, jota vanhat jutut herättävät silloin kun yö on pimeä ja yksinäisyys syvä, ja se valtaa minut lopulta niin, että minun täytyy heittää kynä kädestäni ja pujahtaa vuoteeseen ja vetää peitto korviini.”

Gösta Berlingin tarun lukeminen edellyttää myös lukijalta samanlaista eläytymistä värmlantilaismetsiin, seudun järviin ja kartanoihin ja siellä eläviin ihmisiin kuin on ollut kirjailijalla itsellään. Lukijalla täytyisi olla viehtymystä myös kerronnan ja tyylin vanhanaikaisuuteen, jota myös Joel Lehtosen mainion, joskin myös huolimattomuuksia sisältävän suomennoksen vanhanaikaiset ilmaisut korostavat. Lukijan ei myöskään pitäisi häiriytyä kulttuurisista stereotypioista, jotka koskevat suomalaisia ja romaneja, eletäänhän teoksessa 1800-luvun alkupuolta: ”Perjantaina alkoivat Brobyn markkinat, ja silloin tapettiin Lennart-kapteeni. Vahva Maunu, joka antoi surmaniskun, oli metsätorpan ukon poika. Kun mustalaiset istuivat sunnuntaina iltapuolella torpassa, ojensivat he siis vanhalle Jan Höökille pulloaan tavallista useammin ja haastelivat hänen kanssaan vankilaelämästä ja vanginruoasta, sillä sellaista he olivat usein kokeneet.”

Selma Lagerlöfille ovat tyypillisiä myös personifikaatiot. Rouva Musica on paikalla kavaljeerien soittaessa. Kun tämäkään ei saa Göstaa iloiseksi, rouva Musica muistaa Lövenborgin, joka jatkuvasti harjoittelee puupöydällä, johon on maalattu klaviatuuri. Oikean soittimen ääreen saatettuna Lövenborg kuitenkin hapuilee ja lopulta rupeaa itkemään. Mutta kun tilalle tuodaan hänen puupöytänsä, silloin soitto sujuu. ”Ah, millainen näytelmä! Siinä he istuivat, kaikki syvän vakavina, ja kuuntelevat tätä musiikkia, jota kukaan ei kuule.” Kertoja saattaakin todeta: ”Sillä tavalla hyvä rouva Musica paransi Gösta Berlingin riutumuksesta.”

Kuolemakin on henkilöllistetty ja näyttäytyy kertojalle ystävänä: ”Kalpealla ystävälläni, kuolema vapauttajalla, on rohkea sydän. Hänen ilonsa on ratsastaa ilmojen halki hehkuvain kanuunankuulain kantamana.” Tämä erikoinen hahmo saapuu kapteeni Ugglan kotiin, jossa maanmittaustöissä ollut kapteenin poika kuolee. Ruumissaattokin on epätavallinen: ”Oi, se oli ihmeellinen ruumissaatto! Aurinko ja valoisat hattarat tekivät päivän iloiseksi, pitkät kuhilasrivit kaunistivat peltoja, astrakaaniomenat loistivat rovastin puutarhassa läpinäkyvinä ja kirkkaina, ja lukkarin talon ruususarassa komeilivat daaliat ja ylioppilasneilikat.” Kuolema istuu kirkkomaan muurilla vanhuksen hahmossa musta viitta yllään katsellen ruumissaattoa. Mutta jos hän olisi näyttäytynyt, ”hän olisi tullut sinne sulkakoristeinen baretti päässä ja kullalla kirjailtu viitta hartioilla ja tanssinut ruumissaaton etunenässä hautausmaan tiellä.”

Teoksen lopussa kavaljeereille heitetään hyvästit heidän joutuessaan jättämään Ekebyn majurinrouvan kuoltua. Kertojankin valtaa eron katkeruus hänen vielä kerran puhutellessaan kavaljeereja, jotka olivat tuoneet hänelle ”tiedon elämän rikkaista vaihteluista”. Aivan lopuksi hän vielä kertoo pikku Rusterilta, rummunlyöjältä, kuulemansa tarinan. Saksassa ”Ihmiset olivat pitkiä kuin kirkontornit, pääskyset suuria kuin kotkat, mehiläiset kuin hanhet. Mehiläispesät olivat kuitenkin tavallisen kokoisia.” Kertojan ihmeteltyä, miten mehiläiset mahtuivat niihin, Ruster vastaa: ”Heh, siitä ne saivat itse pitää huolen”. Tämä antaa aiheen kertojan loppukaneettiin: ”Rakas lukija, eikö minun ole sanottava samoin? Tässä ovat nyt mielikuvituksen jättiläismehiläiset liehuneet ympärillämme kuukausia ja vuosia, mutta miten ne mahtuvat todellisuuden pesään, siitä ne saavat todellakin itse pitää huolen.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

”Keksimme jotain”: Anna Ekberg, Salattu nainen

Anna Ekberg, Salattu nainen (Den hemmelige kvinde, 2016). Suom. Katarina Luoma. Minerva Crime 2018.
Ruotsiksi: Den hemliga kvinnan, kääntäjä Lars Ahlström, Massolit 2017.

Joel Kuortti kirjoittaa:

Pohjoismaisten naisdekkaristien maine maailmalla on vahva. Sitä mainetta hyödyntää myös Anna Ekbergin tuore teos Salattu nainen (2016; suom. 2018). Erikoiseksi asian tekee se, ettei Anna Ekberg ole lainkaan naisdekkaristi vaan pseudonyymi, jonka ovat ottaneet käyttöön tanskalaiset miesdekkaristit Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich. Heidän toinen Anna Ekberg -dekkarinsa Kjaerlighed for voksne julkaistiin vuonna 2017.

Teoksen otsikko ja aihe, salattu nainen, luo kuvaa naisiin liittyvästä teemasta. Tietyllä tapaa näin onkin, mutta päällimmäiseksi jää kuitenkin kovin miehinen maailmankuva. Dekkarikontekstissa tämä ei sinänsä ole yllättävää, mutta tunnettujen dekkaristien naamioituminen naiseksi jättää kyllä kyseenalaisen maun lukukokemukseen.

Itse luin kirjan tuoreeltaan ilman tietoa tekijöistä. Lukiessa kysymys tekijyydestä ei noussut pintaan, vaikka tarinassa jotkin piirteet vaivasivatkin. Näitä piirteitä ovat ensinnäkin keskeisten hahmojen, Louisen ja Joachimin, toiminta, joka on paikoitellen epäloogista sekä epäuskottavaa. Toiseksi, henkilökuvaus jää välillä vajavaiseksi, kun juoni tätä edellyttää. Tilanteissa, joissa muutoin olettaisi täydempää kuvausta, jätetään olennaisia asioita kertomatta, mikä edistää juonta, mutta ei ole aina luontevaa henkilöiden rakentumisen kanssa. Joachimin vastaus ”kaikkiin hänen huoliinsa” on: ”Keksimme jotain” (s. 420).

Näistä narratiivisista hankaluuksista huolimatta kirja oli melkoisen vetävää ja juonen kuljetus kiinnostavaa. Pienen idyllisen Christiansøn saaren rauha, vaikkakin näennäinen, rikkoutuu ja tapahtumat alkavat opeasti tiivistyä. Kirjan varsinainen salaisuus, salattu nainen, on hyvin erityislaatuinen ja luo siihen vahvan jännitteen – tosin ehkä hieman turhan hitaasti, peräti 421 sivun kuluessa. Alun asetelma, jossa Louise ja Joachim kohtaavat, on yllättävä, mutta sen perusteella juoni saa hyvän alun.

Juonipaljastusten välttämiseksi en syvenny tässä sen enempää ’Ekbergin’ kirjan luentaan, kunhan totean, että siinä liikutaan niin taidemaailman kuin sodanaikaistenkin julmemman tason rikosten maailmassa – muiden lisäksi. Kirjaa on käsitelty lukuisissa kirjablogeissa, joista löytää tarkempia kuvauksia, jollei halua lukea itse teosta. Linkkinä vielä kustantajan, Minervan, kirjaesittely.


Linkit:
Minervan, kirjaesittely:
http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=1411

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

Gummeruksen Kaarlen palkinto suomentaja Outi Mennalle

Gummerus on jakanut Kaarlen palkinnot kirjailija Tuukka Hautalalle teoksesta Kansalliskirja ja suomentaja Outi Mennalle. Café Voltairea kiinnostaa erityisesti Mennan tunnustuspalkinto, jolla huomioidaan hänen suomennostyönsä pohjoismaisen kirjallisuuden parissa. Menna on suomentanut sellaisia merkittäviä nykykirjailijoita kuin Jo Nesbo, Camilla Läckberg, Erlend Loe, Johan Theorin, Mikael Niemi ja Kjell Ola Dahl. Onnea!

Gummeruksen tiedotteesta:

Outi Mennalle myönnettiin tunnustus hänen työstään kaunokirjallisuuden suomentajana. Palkinnolla Gummerus haluaa kiittää Mennan ansioita pohjoismaisen kaunokirjallisuuden suomentajana sekä samalla osoittaa arvostavansa suomentajien tekemää työtä. "Suomentajan ammattitaito on tehdä itsensä huomaamattomaksi, kirjoittaa suomenkielinen teksti niin kuin kirjailija olisi sen itse kirjoittanut, jos olisi osannut suomea. Outi Menna on erittäin huomaamaton suomentaja, suorastaan näkymätön: vain harvoin kustantaja saa käsiinsä yhtä viimeisteltyä tekstiä kuin Mennalta," perustelee Niko Aula, Gummeruksen suomennetun kaunokirjallisuuden toimituspäällikkö valintaa.

Gummeruksen perustajan, Kaarle Jaakko Gummeruksen mukaan nimetty Kaarlen palkinto myönnetään ansiokkaasta kirjallisesta toiminnasta. Sitä on jaettu vuodesta 1970 ja se myönnettiin nyt 43. kerran.

Pohjoismaiselle naiskirjallisuudelle hienot verkkosivut

Sofie Sagerin pilapiirros vuodelta 1859 kuvaa romaanien lukemisen laiskistavaa vaikutusta.

Päivi Brink kirjoittaa:

Pohjoismainen, naisten kirjoittama kirjallisuus on saanut omat verkkosivut. Ne ovat luettavissa englanniksi, ruotsiksi ja tanskaksi. Sivuilla esitellään kirjailijoita ja heidän teoksiaan, ja kerrotaan kirjallisuuden ilmiöistä, jotka koskettavat erityisesti naiskirjailijoita ja -lukijoita.

Esimerkiksi Lisbet Larssonin kirjoittama Den farliga romanen -osio kertoo, että 1800-luvulla romaanien lukemista pidettiin naisille sopimattomana, vaikka juuri he lukivat ahkerasti. Kirjallisuus passivoi, teki laiskaksi ja unelmoivaksi, eikä kannustanut käytännön puuhasteluun. Louise Munthe kirjoitti vuonna 1860 päiväkirjassaan: "Man vill annars påstå att det icke skulle vara nyttigt, att för mycket öfverlemna sig däråt. Jag tror att det kan vara så, derföre att man åsidosätter andra göromål och andra sysselsättningar, men att det på annat sätt kan vara skadligt har jag svårt att fatta."

V.F. Palmblads kirjoitti samasta aiheesta dialogimuotoisessa esseessään "Öfver romanen" 1812. Siinä miehet päättävät pelastaa nuoren Mathildan, joka on sulkeutunut kirjastoon lukemaan:

"Jag skulle endast derföre hata romanläsningen, fortfor Edvard, att den uppslukar all annan. Läs blott en sida, och ni skall icke hvila förrn ni genomläst alla banden, förrn ni genomläst alla som finns i huset, i grannskapet ... För unga fruntimmer åtminstone kan jag icke annat än anse dylika studier för minst välgörande. De späda känslor, de ännu namnlösa begär, som ligga i knoppning uti deras bröst, böra icke brådmognas eller ledas, att utom sig söka ett föremål. Deras inbillning är ännu för ren, för skär att dväljas bland föreställningar, som tillhöra en senare ålder."

Tottahan se on, että joskus jäävät tiskit tiskaamatta ja imurointi kesken, kun pitää lukea joku jännittävä romaani loppuun. En siis kiellä, etteikö romaanien lukeminen voisi johtaa kodin siisteyden heikentymiseen. Mutta onneksi sillä ei ole niin väliä, ja on ihan turha yrittää "pelastaa" meitä Emma Bovaryn kanssasisaria ja kohtalotovereita kirjastojemme kätköistä!

Verkkosivuilla on nyt yli 200 teemaesseetä, jotka käsittelevät eri tavoin 1000 vuoden aikana julkaistua pohjoismaista naiskirjallisuutta, ja kirjailijaesseet esittelevät yli 800 kirjailijaa eri aikakausilta, nykykirjallisuutta unohtamatta.

Kuvalähde ja verkkosivut: http://nordicwomensliterature.net