PROFESSORIPOOLI: Albert Camus’n Sivullinen - Filosofinen romaani

Albert Camus: Sivullinen. Suomentanut Kalle Salo. Helsinki: Otava 1969 (2. p.)

Liisa Steinby kirjoittaa:

Jokainen Camus’n Sivullisen lukenut muistaa romaanin alun: ”Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen.” Omituisuus on siinä, että äidin kuolema on juuri tapahtunut, eikä puhuja tiedä, tapahtuiko se tänään vai eilen. Seuraavat lauseet selittävät epätietoisuuden vain osittain: henkilö on saanut vanhainkodista sähkeen, joka ilmoittaa äidin kuolemasta. Eikö puhuja siis puhumisen hetkelläkään tiedä sitä, eikö hän halunnut selvittää, milloin ja miten äiti kuoli? Ei: ”Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.” (s. 7). Näin alun anomalia vahvistetaan: kysymys on henkilöstä, jolle sellainen asia, jonka kaikki meistä haluaisivat ehdottomasti tietää, nimittäin läheisemme kuoleman yksityiskohdat, on samantekevää. Romaanissa henkilön erikoislaatu korostuu, samalla kun haastetaan lukija kohtaamaan päähenkilön näkemys, että kaikkihan oikeastaan tuntevat ja ajattelevat kuten hän.

            Sivullinen (L’étranger) ilmestyi alun perin vuonna 1942, ja sitä pidetään toisen maailmansodan aiheuttaman ideologisen kriisin synnyttämän eksistentialismin varhaisena ilmentymänä. Sota näytti vievän uskottavuuden aikaisemmilta arvojärjestelmiltä – ei ainoastaan uskonnolta ja sankari-ihanteita tarjoavalta isänmaallisuudelta vaan ylipäänsä keskeisinä pidetyiltä inhimillisiltä arvoilta a kuten oikeudenmukaisuus, ihmisarvo, työ, ystävyys ja rakkaus. Ihminen näyttäytyy nyt jonakin, joka on heitetty elämiseen vailla mieltä ja merkityksellisyyttä. Sivullisen Mersault on tällainen ”eksistentiaalinen ihminen”, jolle mikään perinteisesti arvossa pidetty ei ole arvokasta. Romaanin haaste lukijalle on siinä, että kirjailija ei esitä mitään sosiaalisia tai psykologisia syitä Mersault’n asenteelle – syitä, jotka selittäisivät tämän ”erikoistapauksen”. Ei esitä myöskään ajatuskulkuja, joiden kautta Mersault’n elämännäkemykseen voidaan tulla filosofista tietä. Romaani ei olisi samassa määrin haaste lukijalle, jos Mersault olisi filosofi, joka esittäisi perusteluja elämänasenteelleen. Sen provosoivuus on siinä, että Mersault on aivan tavallinen nuorimies tavanomaisessa toimistotyössä Alger’ssa, missä hänen päivänsä kuluvat työssä käynnissä ja huvituksissa rannalla, elokuvissa ja naisten kanssa. Erikoista hänessä on ainoastaan se, että mikään tavanomaisesti tärkeänä pidetty ei ole sitä hänelle. Hän näkyy kuitenkin itse olevan pikemmin sitä miltä, etteivät hänen mielipiteensä ole niinkään poikkeavia siitä, miten ihmiset yleensä kokevat asiat, vaikka nämä puhuvat niistä eri tavoin.

            Mersault oli laittanut äitinsä vanhainkotiin, koska hänellä ei ollut varaa palkata tälle hoitajaa – ja koska heillä ei enää ollut mitään sanottavaa toisilleen. Mersault sanoo äidin kyllä aluksi itkeskelleen vanhainkodissa, mutta vain tavan vuoksi, ja arvelee, että hän olisi yhtä lailla itkenyt, tavan vuoksi, jos hänet kuukauden kuluttua olisi tuotu takaisin kotiin. Tällaisia tavan vuoksi itkijöitä hän tapaa myös vanhainkodissa äitinsä kuolinvalvojaisissa. Ihmiset kuolevat, eikä hän ajattele olevan erityistä syytä olla murheellinen äidin kuolemasta, eikä hän sitä olekaan. Mersault’n matka äitinsä ruumiinvalvojaisiin ja hautajaiset kuvataan tarkoin, mutta huomio on koko ajan Mersault’n aistikokemuksissa ja ruumiillisissa tuntemuksissa: hänen näköhavainnoissaan ympäristöstään, kuumuuden aiheuttamassa tukalassa olossa, väsymyksessä, tupakanhimossa. Palattuaan kotiin ja vietettyään viikonlopun rannalla ja uuden naisen (Marien) kanssa Mersault toteaa, että äiti on nyt haudattu ja loppujen lopuksi kaikki on ennallaan.

            Sama merkityksellisinä pidettyjen asioiden toteaminen ja kokeminen merkityksettömiksi toistuu työn, ystävyyden ja rakkauden kohdalla. Mersault ei ole kiinnostunut hänelle tarjotusta ylennyksestä ja Pariisiin siirtymisen tarjoamista mahdollisuuksista. Kun Marie kysyy hänelta, rakastaako tämä häntä, Mersault tutkistelee mieltään ja sanoo arvelevansa, että ei. Kun Marie kysyy, menisikö Mersault hänen kanssaan naimisiin, tämä vastaa, että mikä ettei, eihän se mitään merkitse. Kun sutenöörin hommia hoiteleva naapurin mies kehaisee Mersault’n olevan hänen oikea kaverinsa, tämä niin ikään vastaa, että se on samantekevää hänelle. Kaikissa kohdin Mersault esittää tämän merkityksettömyyden ikään kuin itsestään selvänä tosiasiana. Hän ei sillä julista olevansa eri mieltä eikä edes sanovansa mitään erityistä, vaan hän ei vain näe syytä olla sanomatta, miten asian laita todellisuudessa on. Ei ole niin, ettei mikään merkitsisi Mersault’lle mitään, mutta hänen hyvänolon tunteensa riippuu hänen fyysisestä olotilastaan. Hän tuntee nälkää ja syö ja väsymystä ja nukkuu, hän tarvitsee tupakkaa ja seksiä, ja hän kärsii kuumuudesta ja pitää uimisesta. ”Hyvä” on hänelle näin jotakin täysin epäideologista ja anti-idealistista: elää oman ruumiinsa rajoissa ja etsii täältä omat merkityksensä. Mersault’n arvojen erilaisuus tulee esille hänen huomauttaessaan esimiehelleen siitä, miten epämiellyttävältä tuntuu pyyhkiä kätensä iltapäivällä jo vettyneisiin pyyhkeisiin. Esimies toteaa, että tässä on loppujen lopuksi kysymys pikkuseikasta.

            Mersault’ta ei kuvata mietiskelijäksi; ”ei merkitse mitään” tulee esille sivumennen hänen vastauksissaan muiden hänelle esittämiin kysymyksiin. Häntä ei ole täysin sosiaalisesti sokea niin, ettei hän näkisi sanojensa vaikutusta muihin ihmisiin: Marie näyttää onnettomalta tai naapurin mies tyytyväiseltä. Mersault vastaa kuitenkin aina – jopa romaanin lopun oikeudenkäynnissä – rehellisesti, kun häneltä kysytään hänen jollekin asialle antamaansa merkitystä. Hän näyttää olettavan, että kaikki lopulta tietävät ”korkeampien” arvojen olevan näennäisiä, vaikka eivät sano sitä suoraan tai ehkä edes tunnusta sitä itselleen. Hän kuvaa näkö- ja kuulokokemuksena myös ne henkilöt, jotka romaanin lopussa haluavat saada hänessä aikaan uskonnollisen kääntymyksen. Mersault’n ”sokeus” sen suhteen, miten hän poikkeaa muista, tekee hänestä epärealistisen, filosofiseksi provokaatioksi rakennetun keinotekoisen hahmon. Camus ei tietenkään väitäkään, että tällaisia ihmisiä on: hän esittää, että meidän tulisi punnita olettamiamme elämänarvoja Mersault’n edustamalta kannalta.

            Eläminen näyttäytyy Mersault’lle kaiken kaikkiaan varsin vähäarvoisena. Tämä muuttuu kuitenkin romaanin lopussa, kun hän romaanin lopussa tulee tuomituksi kuolemaan ammuttuaan otsan särkevässä kuumuudessa ja puukon välähdyksen sokaisemana rannalla kohtaamansa arabin. Odottaessaan tietoa armonanomuksen ratkaisemisesta hän kuvittelee elävästi mielessään kuolemantuomitun viimeiset hetket giljotiinissa. Kun muiden kuolema tuntui pelkältä ihmiselämän välttämättömyydeltä eikä herättänyt erityistä mielenkiintoa, oman kuoleman odotus saa kuoleman näyttäytymään ainoalta varteenotettavalta asialta kaiken muun ohi: kuoleman, joka meitä odottaa joka tapauksessa, giljotiinin kautta tai jostakin muusta syystä. Mersault’lle tämä ei kuitenkaan merkitse elämän tapahtumiin palaamista – vaan kiinnostusta giljotiinin avulla tapahtuvaan teloitukseen. Hän pahoittelee sitä, ettei hän ”ollut kiinnittänyt tarpeeksi huomiota teloituskertomuksiin” (s. 119). Olisiko Mersault’n ”kääntymys” jonkin todella merkitsevän asian huomaamiseen ei tosin ihmiselämässä vaan sen päättymisessä, kuolemassa, nähtävä psykologisena käänteenä?  Vai olisiko pikemminkin kysymys filosofisen teesin ilmentämisen tarkoituksessa luodun ”keinotekoisen” päähenkilön konstruktion täydentämisestä sillä eksistentialismin keskeisellä oivalluksella, että ihmisen elämä on kuolemaa kohti elämistä, kuten jo Heidegger oli esittänyt?

            Päähenkilön keinotekoisen konstruktion luonnetta vastaa romaanissa sen epätavanomainen, epärealistinen kerrontamuoto. Romaani on minä-muotoinen ja lähes kauttaaltaan menneen ajan aikamuodossa kerrottu, jolloin kertojaksi on ajateltava taaksepäin menneisyyteen katsova ”minä”. Tavallisesti tätä varten luodaan illuusio, että kyseessä ovat kertojan kirjeet, päiväkirja tai muistelmat. Sivullisesta tällainen realistinen perustelu kerrontamuodolle puuttuu. Toisinaan minä-kertojan taaksepäin katsominen kattaa vain päivän, kuten aivan romaanin alussa, jossa sähkeen sanottiin tulleen ”tänään” – vaikka ensimmäinen luku siirtyy tästä ilman saumaa seuraavien päivien kuvaukseen. Erityisesti vankilajaksossa taaksepäin katsominen kattaa pitempiä ajanjaksoja, kun Mersault kertoo esimerkiksi, miten hän aluksi eli siellä ikään kuin vapaudessa, ennen kuin rupesi ymmärtämään, mitä kaikkea vankeuteen rangaistuksena sisältyy. Miten tai kenelle vankilajakso on kerrottu, jää täysin avoimeksi. Romaani päättyy kohtaan, jossa Mersault odottaa vielä armonanomuksen ratkaisua. Pitäisikö lukijan ajatella, että hänen armonanomuksensa hyväksyttiin, koska hän saattoi muistella tätä ajanjaksoa jälkeenpäin? Mielestäni Camus ei halua meidän ajattelevan näin vaan jättää lopun aidosti avoimeksi sen suhteen, mitä Mersault’lle tulee tapahtumaan. Tämä merkitsee sitä, että lukijan tulee hyväksyä realistisen perustelun puuttuminen taaksepäin katsovalta kerronnalta ja siten myös romaanin kerrontarakenteen keinotekoisuus.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

             

Sodan väkivaltaisuus tihkuu kotirintamalle Célinen romaanissa Sota

 

Louis-Ferdinand Céline: Sota. Suom. Ville Keynäs. Siltala 2024.

Päivi Brink kirjoittaa:

Vuonna 1944 yli 5000 sivua Louis-Ferdinand Célinen käsikirjoituksia varastettiin hänen kotoaan. Toisen maailmansodan aikana antisemitistisiä ja saksalaismielisiä pamfletteja kirjoittanut Céline oli paennut samana vuonna vaimonsa kanssa Saksan kautta Tanskaan. He palasivat Ranskaan vasta 1951, jolloin Céline armahdettiin. Céline valitti usein kadonneiden papereittensa kohtaloa. Vasta 70 vuotta myöhemmin nämä käsikirjoitukset tuotiin julkisuuteen. Todennäköisesti vuonna 1934 kirjoitettu Sota on ensimmäinen näistä sivuista julkaistu kokonaisuus. Gallimard julkaisi romaanin alkuteoksen vuonna 2022, ja 2024 Siltala julkaisi Ville Keynäksen ansiokkaan suomennoksen.

Käsikirjoituksesta on päätelty, että Céline suunnitteli alun perin Kuolema luotolla -romaaninsa koostuvan osista Lapsuus – Sota – Lontoo. Vuonna 1936 julkaistu romaani Kuolema luotolla kuvaa kuitenkin vain Célinen alter egon Ferdinandin lapsuutta. Céline ei itse tarjonnut Sota-teosta julkaistavasti 1930-luvulla. Tähän voi olla monta syytä. Yksi voi olla aikakauden poliittisen ilmapiirin kärjistyminen, kun oikeisto ja vasemmisto taistelivat toisiaan vastaan. Céline kirjoitti 1930- ja 40-luvuilla kommunismin vastaisia ja antisemitistisiä pamfletteja, jotka liittivät hänet oikeiston leiriin. Célinen 1932 julkaistu romaani Niin kauas kuin yötä riittää oli vielä poliittisesti hyvin ambivalentti teos, jota pidettiin vuoroin kommunistisena ja vuoroin oikeistolaisena. Hänen vuosikymmeniä jatkunut suosionsa ja jopa kulttimaineensa perustuu pitkälti juuri Niin kauas kuin yötä riittää -romaaniin. Vuonna 1941 Céline kirjoitti pamfletissaan muun muassa, että juutalaisten läsnäolo Ranskassa oli pahempaa kuin saksalaisten miehittäjien. Sota-romaanissa antisemitismi ei kuitenkaan nouse esiin.

Céline kuoli jo vuonna 1961, mutta hänen vaimonsa Lucette kuoli 107-vuotiaana vasta vuonna 2019. Toimittaja Jean-Pierre Thibaudat, joka toi käsikirjoitukset julkisuuteen vuonna 2021, piti niitä hallussaan 15 vuotta. Henkilö, joka antoi käsikirjoitukset hänelle, asetti ehdoksi, että tekstit saa julkaista vasta Lucetten kuolemaan jälkeen, jotta hän ei hyödy käsikirjoituksista rahallisesti. Syynä oli tämän sodan aikana vastarintaliikkeeseen kuuluneen henkilön vasemmistolainen poliittinen näkökanta. Vuonna 2032 Célinen tekijänoikeudet joka tapauksessa raukeavat.

Sotilaiden ja kotirintaman suhde vaikuttavasti kuvattu

Romaani Sota on hyvin uskollinen Célinen käsin kirjoitetulle tekstille, vaikka käsikirjoitus on viimeistelemätön ja täynnä kirjailijan korjausmerkintöjä. Joissakin kohtaa jopa päähenkilöiden nimet saattavat vaihtua kesken kaiken. Toimittajat poistivat kuitenkin teoksen ensimmäiset sanat: ”Ei se ihan niinkään mennyt”. Mielestäni tuo olisi ollut hyvin célinemäinen aloituslause. Hänen teoksensa tuntuvat usein kirjasta toiseen jatkuvalta tekstivirralta, johon voi hypätä mukaan sopivassa kohtaan.

Julkaistu romaani Sota on kuitenkin yllättävän ehyt. Romaanin rakenne vie rintamalta sotilassairaalaan ja lopulta sen vieressä olevan kylän kaduille ja kuppiloihin. Parasta romaanissa on Célinen aiemmista romaaneista tuttuun tapaan taitava, omaperäinen, villin puhekielinen kielenkäyttö ja köyhän, nuoren sotilaan näkökulma. Ville Keynäs on suomennoksessa tavoittanut hienosti Célinen lauserytmin.

Romaani alkaa vaikuttavalla kuvauksella rintamalta, missä Ferdinandiin on osunut kranaatin sirpale. Nämä tapahtumat ovat ainakin osin omaelämäkerrallisia, sillä Céline itsekin sai sirpaleen päähänsä taistellessaan nuorena rivisotilaana ensimmäisessä maailmansodassa.

”Piti jäädä sinne vielä seuraavaan yöhön. Veri oli liimannut vasemman korvan ja suun kiinni maahan. Niiden välissä kulki hirmuinen meteli. Nukuin siinä metelissä ja sitten satoi, lujaa. Kersuzon makasi painavana siinä vieressä kaatosateessa. Kurkotin kättäni sen ruumista kohti. Yletyin koskettamaan. Toista kättä ei pystynyt liikuttamaan. En tiennyt missä se oli.”

Célinen sotakuvaukselle oli jo Niin kauas kuin yötä riittää -romaanissa tyypillistä kaaosmaisuus. Sotilaat kuolevat sattumanvaraisesti ja hirvittävän raa’asti. Sota jatkaa samantapaisesti, mutta itse rintamakuvaus jää hyvin lyhyeksi. Itse asiassa Sodan keskiössä on kotirintamalla olevien itsekkyys suhteessa sotilaisiin. Tässä se jatkaa Niin kauas kuin yötä riittää -romaanin kuvausta sodasta ja kotirintamasta. Se ikään kuin alleviivaa jo aiemmin sanottua. Ensin sotilassairaalassa ja sitten kylässä kuvataan ihmisiä, jotka eivät halua edes tietää, mitä rintamalla tapahtuu. Sekä sotilaiden vanhemmat että lääkärit haluavat sotilaat kuntoon, jotta he voisivat palata rintamalle. Sodan kauhuja tai poikansa pelkoa he eivät halua kohdata vaan vanhemmat haluavat olla ylpeitä poikansa ”saavutuksista” rintamalla.   

Sairaalassa sotilaiden kammottavat vammat tuodaan rationaalisuuden piiriin. Niihin suhtaudutaan hallittavina ja usein myös korjattavina haasteina, joiden edessä kukaan ei kauhistele tai järkyty. Sotilaiden silpoutuneita ruumiita sairaalassa kohtaavat sairaanhoitajat kuvataan 1920- ja 30-lukujen ranskalaisessa kirjallisuudessa useimmiten joko nunnamaisina olentoina tai flirttailevina ja kevytkenkäisinä. Myöskään Sodassa sairaanhoitajat eivät osoita minkäänlaista kauhistusta sotilaiden vammojen tai heidän hourailustaan paljastuvien kauhujen edessä.

Bébert oli Célinen kissan nimi, ja saman nimen hän antoi Niin kauas kuin yötä riittää -romaanissa pikkupojalle köyhien korttelissa. Sodassa Bébertiksi nimetään haavoittunut sotilas, jonka Ferdinand tapaa sairaalassa. He koettavat selviytyä yhdessä ja erikseen hyvin samaan tapaan kuin Niin kauas kuin yötä riittää -romaanin Robinson ja Ferdinand. Heti kun Bébert ja Ferdinand ovat tarpeeksi hyvässä kunnossa, he alkavat tehdä retkiä läheiseen kylään. Siellä he tapaavat myös nuoria naisia. Bébert huomaa heti mahdollisuuden tienata rahaa, ja kutsuu vaimonsa paikalle myymään seksiä englantilaisille sotilaille, jotka majoittuvat kylässä.

Vastenmielisintä Sodassa on naishenkilöiden halveksiva kuvaus. Naiset kuvataan seksuaalisesti kyltymättöminä ja rahanahneina, valmiina pettämään miesten luottamuksen. Keskeiset naiset ovat joko prostituoituja tai sairaalloisen aktiivisia seksuaalisesti. Seksuaalisuuden ja aktien yksityiskohtainen kuvaus olisi todennäköisesti 1930-luvulla sensuroitu. Se voi olla yksi syy siihen, ettei Céline tarjonnut Sotaa kustantajalle kirjoitettuaan sen. Niin kauas kuin yötä riittää kuvasi naisia myös ensisijaisesti seksuaalisuuden kautta, mutta seksi oli siinä sentään vastapainoa sodalle tai tehdastyölle. Nyt naiset tuntuvat jatkavan sodan tunteettomuutta ja raakuutta. Seksuaalisuus on vain yksi keskinäisen riiston muoto kotirintamalla, ei vastakohta sodan raakuudelle kuten Niin kauas kuin yötä riittää -romaanissa. Sairaanhoitaja, joka kiertää runkkaamassa potilaitaan, ja lopulta himoitsee jopa ruumiita, on kummallinen karikatyyri. Hänkin innostuu sankaruudesta ja mitaleista. Onko hän vain Ferdinandin harha? Jo aiemmissa romaaneissaan Céline käyttää houretta toden kertomisen välineenä. Fantastisten elementtien kautta ilmaistaan Ferdinandin näkemyksiä maailmasta.

Maailmansotien välisen ajan ranskalaisessa kirjallisuudessa oli yleistä, että naisiin kohdistettiin väkivaltaa ja väkivaltaisia fantasioita. Tämän on tulkittu johtuvan siitä, että kotirintamaan kohdistui ensimmäisessä maailmansodassa vain vähän väkivaltaa, eivätkä sodasta palanneet miehet pystyneet arvostamaan kotirintaman ponnisteluja. Naiset saattoivat yhä pitää yllä patrioottista propagandaa ja fantasioita sankarisotilaista, kun miehet sen sijaan olivat kokeneet järjetöntä väkivaltaa ja sodan kaaoksen, missä sankaruudelle ei ollut sijaa. Sota-romaanissa naisten ruumiit tavallaan häpäistään äärimmäisen seksualisoinnin avulla.

Yksilön selviytymistaistelu

Sekä sairaalassa että kylässä sotilaat seuraavat, kuinka muut hyötyvät sodasta taloudellisesti. He tekevät kauppaa kaiken aikaa, ja sotilaat yrittävät huonolla menestyksellä osallistua kaupankäyntiin itsekin. Pikku sotilaat pelkäävät kaiken aikaa joutuvansa takaisin rintamalle. Tämä vastakkaisten leirien kuvaus muistuttaa vasemmistolaisten kirjailijoiden viestiä: sodassa vastakkain eivät ole valtiot vaan rikkaat ja köyhät. Ne, joilla on valtaa, suhtautuvat rivisotilaisiin hyödykkeinä, jotka voi uhrata.

Célinellä painopiste on kuitenkin yksilön selviytymistarinassa: keinoja kaihtamatta pikku sotilaat koettavat vain pysyä hengissä. Minkäänlainen isänmaallisuus ei heitä kosketa. Kansallistunteen sijaan sotilaita ajaa eloonjäämisen vietti. Tämän pasifistisen viestin kuuleminen vuosikymmenten takaa onkin paras syy lukea tämä kirja. Viesti välittyy Célinen jäljittelemättömällä tyylillä, jonka vimmainen laukka hengästyttää, viihdyttää ja vakuuttaa.

Sota-romaanin lopussa päävammansa vuoksi jatkuvista kivuista ja äänistä kärsivä Ferdinand saa kieroiltua itselleen puolen vuoden sairasloman ja pakenee Lontooseen. Gallimard julkaisi vuonna 2023 käsikirjoituspinon toisen osan Londres eli Lontoo. Täytyy toivoa, että sekin saadaan suomeksi.

 

Sodan julkaisuhistoriasta lisää täällä: https://www.vanityfair.fr/actualites/article/des-milliers-de-feuillets-inedits-de-celine-ont-ete-trouves

Kirjoitin nimellä Päivi Mäkirinta lisensiaatin tutkielman Modernin sivilisaation, kansakunnan ja yksilön kriisi Louis-Fedinand Célinen romaanissa Voyage au bout de la nuit. Turun yliopisto 2005.

Päivi Brink on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija ja ammatiltaan freelancetoimittaja.

 

PROFESSORIPOOLI: Albert Camus'n Sivullinen

 Albert Camus, Sivullinen. Suomentanut Kalle Salo. Helsinki. Otava, 1947 (ranskalainen alkuteos L’étranger, 1942).

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Albert Camus’n pienoisromaani Sivullinen on yksi niitä keskeisiä teoksia, jotka ovat antaneet ilmeen jollekin keskeiselle 1900-luvun ihmisen tuntemukselle. Camus’n kertoma tarina on itsessään sangen yksinkertainen. Kahteen pääjaksoon jakautuvan teoksen edellisessä osassa Mersault-niminen Ranskan Algeriassa asuva konttorivirkailija kertoo matkastaan vanhainkotiin, jossa hänen äitinsä on kuollut, äidin hautajaisista ja pian tapahtuneesta retkestä hiekkarannalle, jossa hän tulee tappaneeksi jotenkin epäilyttävästi käyttäytyneen, nimettömäksi jäävän arabin. Jälkimmäisessä osassa Mersault on otettu kiinni ja häntä kuulustellaan. Asianajajaansa ja oikeudenkäyntiinsä Mersault suhtautuu välinpitämättömästi ja hänet tuomitaan kuolemaan. Teoksen lopussa Mersault sanoo hylänneensä armonanomuksen.

Henrik Ibsenin näytelmässä Hedda Gabler nimihenkilö toteaa usein, että hän ei välitä tai että hänellä on ikävää. Camus’n sivullinen, Mersault, puolestaan käyttää hyvin usein sanaa ”yhdentekevä” (ransk. egal = samankokoinen, -arvoinen, c’est egal!  = samantekevää!) tai muita vastaavia ilmauksia, kuten cela ne veut rien dire teoksen ensimmäisessä kappaleessa, kuvatessaan suhdettaan eri asioihin. Tämä välinpitämättömyys ilmenee jo heti teoksen ensi riveillä, jotka ovat romaanikirjallisuuden kuuluisimpia aloituksia: ”Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkeen: ’Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme.’ Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.”

Mersault’n välinpitämättömyys kohdistuu moniin asioihin ja saa välistä lähes absurdeja piirteitä. Näin on etenkin silloin kun Marie-niminen nainen kysyy, haluaisiko Mersault mennä hänen kanssaan naimisiin: ”Sanoin, että se oli minusta yhdentekevää ja että voisimme mennäkin, jos hän sitä tahtoi. Sitten hän tahtoi tietää, rakastinko häntä. Vastasin kuten jo kerran ennen, ettei se mitään merkinnyt, mutta etten häntä luultavastikaan rakastanut.”

Mersault’n elämä näyttäytyy yhtä ikävystyttävänä kuin Hedda Gablerin. Hänen harrastuksensa tuntuvat rajoittuvan uinnin ja elokuvissa käynnin ohella jollakin tavalla huvittavien asioiden, kuten terveyssuolamainoksen, leikkaamiseen sanomalehdestä ja liimaamiseen vihkoon. Mersault panee merkille myös arkipäivän pieniä mutta erikoisia tapahtumia, kuten ravintolassa naisen, joka tuntuu hänestä kummalliselta samalla kertaa hosuvan ja täsmällisen käytöksensä takia. Mutta tämäkin jää Mersault’n elämässä irralliseksi episodiksi eikä johda mihinkään. Tapahtumiin kuuluu myös Mersault’n tuttavan Salamanon erikoinen käytös koiraansa kohtaan, joka sitten katoaa.

Mersault’n kuvaaman äidin ruumiinvalvojaiset ja hautaus ovat tunnelmaltaan hartaan sijasta jollain tavoin ahdistavia ja vaivautuneita. Kaiken yllä paistaa hehkuvan kuuma aurinko, mikä luo pakahduttavaa tunnelmaa. Aurinko ja siihen liittyvät kuumuus ja hiki saavat teoksessa suorastaan symbolista merkitystä.

Vankeusaikanaan Mersault tuntee harmia siitä, että tupakat on otettu häneltä pois, mutta kovinkaan onnettomaksi hän ei itseään tunne, sillä ”[k]ysymys oli tosiaan vain siitä, miten saada aika kulumaan”. Kopistaan hän löytää vanhan sanomalehdenpalasen, jossa kerrottua uutista Tšekkoslovakiassa tapahtuneesta erikoisesta murhenäytelmästä hän lukee yhä uudelleen. Muuten kaikki näyttää menettäneen merkityksensä: ”Niin kului aika nukkuessa, muistoissa, uutiseni lukemisessa ja valon ja varjon vaihtelussa. Olin kyllä lukenut, että vankilassa lopulta menettää ajan tajun. Mutta se ei merkinnyt minulle paljoa. En ollut käsittänyt, missä määrin päivät saattoivat olla samalla sekä pitkiä että lyhyitä. Pitkiä elettäviksi, mutta samalla niin venyviä, että ne lopulta menivät päällekkäin. Siinä ne kadottivat nimensä. Sanat eilen ja huomenna olivat ainoat, jotka jatkuvasti merkitsivät minulle jotakin.”

Tukahduttava kuumuus vallitsee myös oikeudenkäynnissä (joka suomennoksen kotouttavan käännöksen mukaan tapahtuu raastuvassa, ransk. palais de justice). Oikeudenkäynnissä syyttäjä tekee Mersault’n välinpitämättömästä suhtautumisesta äitinsä kuolemaan suuren numeron, aivan kuin Mersault’n suurin rikos olisikin juuri siinä eikä arabin surmaamisessa. ”Minä syytänkin tätä miestä siitä, että hän on haudannut äidin rikollisin sydämin,” kiteyttää syyttäjä. Lopputuloksena on kuolemantuomio: ”[O]ikeuden puheenjohtaja sanoi minulle eriskummaista muotoa käyttäen, että pääni katkaistaisiin julkisella paikalla Ranskan kansan nimessä”.

Teoksen viimeinen luku on monessa suhteessa vaikuttava. Oikeudenkäynnin jälkeen Mersault miettii kuolemantuomiota, osin sarkastisin painotuksin: ”Sitten moitin itseäni siitä, etten ollut kiinnittänyt tarpeeksi huomiota teloituskertomuksiin. Pitäisi aina harrastaa sellaisia kysymyksiä.” Hän myös muistaa, mitä äiti oli kertonut hänen isästään: tämä oli mennyt katsomaan teloitusta ja oksennellut sen jälkeen. Mersault jatkaa erikoista päättelyään: ”Isäni oli silloin minusta vähän vastenmielinen. Nyt käsitin, asia oli niin luonnollinen. Kuinka en ollutkaan ymmärtänyt, ettei mikään ollut kuolemantuomion täytäntöönpanoa tärkeämpää ja että se eräässä mielessä oli jopa ainoa ihmistä todella kiinnostava asia! Jos koskaan pääsisin tästä vankilasta, niin kävisin katsomassa kaikki teloitukset.”

Mersault myös vertailee Ranskan vallankumouksen aikaista kuvaa teloituksesta, jolloin giljotiiniin noustaan lavalle, sanomalehden valokuvaan, jossa giljotiini on maan tasalla. Mersault päättelee valokuvaan perusteella: ”Kuvan esittämässä koneessa kiinnitti huomiotani, että se näytti olevan tarkkuustyötä, viimeistelty ja välkkyvä. Ihminen muodostaa itselleen aina liioiteltuja käsityksiä sellaisesta, mitä ei tunne. Minun oli päinvastoin todettava koko asian olevan sangen yksinkertainen: kone on samalla tasolla kuin ihminen, joka kävelee sitä kohti. Sitä vastaan mennään niin kuin kävellään toista ihmistä vastaan. Tavallaan tämä oli kiusallistakin. Lavalle kiipeämiseen, taivasta kohden nousemiseen voi mielikuvitus tarttua. Kun taas tässä mekaniikka murskaisi kaiken: ihminen tapettiin hienotunteisesti, vähällä häpeällä ja suurella tarkkuudella.” Mersault’n erikoisten päättelyjen kautta Camus, joka on kirjoittanut myös esseen ”Réflexions sur la guillotine” (vrt. Victor Hugon Dernier jour d’un condamné), osoittaa kuolemanrangaistuksen epäinhimillisyyden.

Mersault torjuu luonaan käyvän papin. Päätettyään hylätä armonanomuksen hän suorastaan sinkoaa pappia vastaan syytöspuheen. Sen jälkeen hän rauhoittuu. Teoksen päätös on sekä sisällöltään että sanonnaltaan kaunista proosaa: ”Aivan kuin tuo raivonpurkaus olisi puhdistanut minut pahasta, tyhjentänyt kaikesta toivosta, minä avauduin tuon merkkien ja tähtien täyttämän yön edessä ensi kerran maailman lempeälle välinpitämättömyydelle. Havaitessani sen niin kaltaisekseni, niin kerrassaan veljelliseksi, tunsin olleeni onnellinen ja olevani taas sitä. Jotta kaikki täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun oli vielä toivottava, että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja että he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin.”

Suppeudestaan huolimatta, osin myös sen takia, Sivullisen lukija joutuu tekemään monia kysymyksiä. Mikä on johtanut Mersault’n välinpitämättömään asenteeseensa? Onko syynä elämän yleinen mielettömyys tai esimerkiksi se, ettei Mersault’lla ole mitään päämäärää, johon tähdätä? Mikä viime kädessä sai hänet surmaamaan arabin? Miksi hän ei puolustaudu kunnolla (luultavasti toisenlaisella puolustuksella hän olisi välttänyt kuolemantuomion)? Miten Mersault’n ajatukset kuolemantuomiosta ja giljotiinista on tulkittava? Miksi hän hylkää armonanomuksen? Mitä tarkoittaa täsmällisesti ottaen ”maailman lempeä välinpitämättömyys” (la tendre indifférence du monde)? Entä mikä merkitys on sillä, että tapahtumat sijoittuvat ranskalaisten hallitsemaan Algeriaan, jossa on arabienemmistö (Camus on käsitellyt paljon Algeriaa esseissään ja lehtikirjoituksissaan)?

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Guermantesin tie 2

 Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä: Guermantesin tie 2. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava, 1986. 384 s.

H.K. Riikonen kirjoittaa:

Marcel Proustin romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä suomennoksen kuudes nide, Guermantesin tie 2, alkaa jaksolla, joka kuvaa kertojan isoäidin sairautta ja kuolemaa. Kyseessä on yksi kirjallisuuden suurista kuolinkohtauksista. Kuvauksen keskiössä on kuoleva isoäiti, mutta yhtä huomionarvoisia ovat hänen ympärillään häärivät omaiset, lääkärit ja palvelijatar Françoise. Etenkin lääkärien osuus on kuvattu groteskein kääntein. Paikalle saapuu erikoislääkäri ”laukku pullollaan potilaittensa nuhaa kuin Aioloksen talli!”. Koska isoäiti kieltäytyy tutkimuksista, erikoislääkäri tutkii muiden nenät; hän on nimittäin sitä mieltä, että ”migreeni ja ripuli, sokeritauti ja sydänviat ovat vain väärin ymmärrettyjä nenän sairauksia”. Hän onnistuu tartuttamaan kaikkiin nenä- ja kurkkutulehduksen.

Toinen paikalle saapuva lääkäri, tohtori Dieulafoy, on vähintään yhtä groteski hahmo. Hän oli ”suuri lääkäri ja ihailtava opettaja, mutta näihin kahteen rooliin, joissa hän oli aivan erinomainen on liitettävä kolmas, jossa hän esiintyi neljäkymmentä vuotta ilman kilpailijaa, yhtä omaperäinen kuin uskotun ystävän, pajatson tai ylevän isän osa, ja jonka ydin oli siinä, että hän kävi toteamassa kuolinkamppailun tai kuolemantapauksen. Jo hänen nimestään heijastui arvokkuus, jolla hän osastaan suoriutui, ja kun palvelijatar tuli ilmoittamaan: ”Tohtori Dieulafoy”, olisi voinut luulla olevansa Molièren talossa.”

Näiden groteskien hahmojen vastapainoksi jakso päättyy vaikuttavaan, omalla tavallaan harmoniseen vainajan kuvaukseen, jonka päätössanat ovat Proustin kauneinta proosaa: ”Elämä oli poistuessaan vienyt muassaan tuottamansa pettymykset. Hymy näytti kohonneen hänen huulilleen. Kuin keskiajan kuvanveistäjän kuolema oli laskenut isoäitini hänen viimeiselle leposijalleen nuoren tytön hahmossa.” Kertojan ja hänen äitinsä suru isoäidin kuoleman johdosta ja isoäitiin liittyvät muistot ovat vaikuttavasti esillä myös jatkossa, Sodoma ja Gomorra 2:ssa.

Jatkossa kertojan elämään tulee uudelleen Albertine. Kertoja joutuu pohtimaan yleisemminkin suhdettaan naisiin, jotka hän rinnastaa keräilykohteisiin. On tosin järkevämpää kerätä naisia kuin postimerkkejä tai vanhoja nuuskarasioita, mutta kokoelman pitäisi ”osoittaa miten vaarallista on pitää vain yhtä naista eikä useampia”. Kertoja menee osin tapahtumien edelle viitaten myöhempään suhteeseensa Albertineen, mutta palaa nykyhetkeen: ”Tässä ja nyt minun tulee vain valittaa sitä, etten tyytynyt viisaasti keräilemään naisia niin kuin esimerkiksi vanhoja nenälaseja, joita ei koskaan tunnu kertyvän tarpeeksi lasikuvun alle, missä aina on tilaa uudelle ja muita harvinaisemmalle lornjetille.”

Kun kertoja on käsitellyt tapaamistaan Robert de Saint-Loup’n kanssa, keskeiselle sijalle nousee kuvaus Guermantesin salongista ja Guermantesin herttuan ja herttuattaren seurapiiristä, johon kertojakin on päässyt. Keskeisiä muita hahmoja ovat Parman prinsessa, ruhtinas von Faffenheim ja Agrigenten ruhtinas. Kuvaus ei ole seurapiirejä imarteleva. Herttualla on sarja rakastajattaria, joista viimeisintä, varakreivitär d’Arpajonia, herttua oli ”niin suuresti rakastanut, että oli pakottanut hänet lähettämään itselleen jopa kymmenen sähkettä päivässä (mikä kävi jonkin verran herttuattaren hermoille), vaihtoi hänen kanssaan kuulumisia kirjekyyhkysten välityksellä Guermantesissa ollessaan ja oli pitkään ollut niin riippuvainen tästä naisesta, että sinä talvena joka hänen piti viettää Parmassa hän kävi kerran viikossa Pariisissa, vaikka matkaan kului kaksi päivää, tavatakseen rakastajattarensa.”

Seurapiirihahmojen puheista ei puutu puolivillaisuuksia eikä ilkeyksiä. Jälkimmäisten esittäjänä kunnostautuu etenkin Guermantesin herttuatar. Kun kenraali Montserfeuil on seitsemän kertaa hävinnyt vaaleissa, hänen kerrotaan lohduttautuneen tekemällä uuden lapsen vaimolleen. Parman prinsessan huudahdettua ”Onko tämä onneton Madame de Montserfeuil taas raskaana”, Oriana de Guermantes toteaa: ”On kuin onkin /…/, hänen vatsansa on ainoa piirikunta missä kenraali-parka ei koskaan ole joutunut tappiolle.”

Kertojalla on tiedossaan myös kaikenlaisia tapauksia seuraelämästä, jossa joudutaan pohtimaan, kuka on sovelias vierailemaan missäkin ja millaisia vieraita voidaan kutsua. Pyrkimys soveliaisuuden noudattamiseen voi johtaa koomiseen lopputulokseen. Järjestäessään iltapäiväkutsut keisari Napoleonin veljentyttären prinsessa Mathilden kunniaksi kutsuja arveli, että vieraiksi voidaan kutsua vain bonapartisteja, koska kuningasvallan kannattajat olisivat voineet tehdä epäedullisen vaikutuksen Hänen Keisarilliseen Korkeuteensa. Bonapartistien löytäminen oli kuitenkin hankalaa. Niinpä prinsessa, ”jonka salongissa Faubourg Saint-Germainin kerma kokoontui, hämmästyi aika lailla kun hän Madame de Courvoisier’n luona tapasi vain erään tunnetun kuokkavieraan, keisarikunnan aikaisen poliisipäällikön lesken, postilaitoksen johtajan lesken ja muutamia muita henkilöitä jotka kaikki olivat kuuluisia paitsi uskollisuudestaan Napoleon III:tta kohtaan myös typeryydestään ja pitkäpiimäisyydestään.” Prinsessa Mathilde suhtautuu kuitenkin tilanteeseen lempeästi ja antaa ”ruhtinaallisen suosionsa sataa näitten kovanonnen kummajaisten päälle”.

Kaikesta kritiikistä ja ironiasta huolimatta kertojan kannalta seurustelulla aatelisten seurapiireissä on kuitenkin myös ilmeiset etunsa. Aatelisilta, samoin kuin talonpojilta, voi nimittäin oppia kaikenlaista entisaikojen elämään, tapoihin ja tottumuksiin liittyvää, kaikenlaista sellaista, mistä ”raharuhtinailla” ei ole aavistustakaan. Lisäksi aristokraattisilla keskusteluilla Madame de Guermantesin luona oli se etu, että niissä käytettiin erinomaista ranskan kieltä.

Guermantesien illallisilta kertoja kiiruhtaa paroni de Charlusin, Guermantesin herttuan veljen, luokse kellon ollessa jo yksitoista illalla. Kertoja, kuten niin monet 1900-luvun alun kirjailijat, kiinnittää huomionsa kuvattavansa päähän: ”Jo suurenmoisen ja samalla luotaantyöntävän päänsä ansiosta hän vei voiton kaikista sukulaisistaan; mieleen tuli lähinnä vanhentunut Apollo, joskin näytti siltä kuin sapenkarvainen sylki olisi koska tahansa voinut valahtaa vääntyneestä suusta; mutta älykkyys, sitä ei voinut kieltää, avasi hänelle kuin laaja kompassinkiertämä näkymiä, jotka ikuisesti pysyisivät Guermantesin herttuan ulottumattomissa.”

Vierailusta muodostuu fiasko alkaen jo siitä, että tuntematta paronin tapoja kertoja on erehtynyt kysymään, pitäisikö hänen välttämättä seistä: ”Enhän voinut tietää, että maalla ollessaan, Charlusin linnassa, hänellä oli tapana päivällisen jälkeen leikkiä kuningasta, asettua mukavasti nojatuoliinsa tupakkahuoneessa ja antaa vieraittensa seistä ympärillään.” Paroni vuodattaa suoranaisen syytöspuheen kertojaa vastaan. Hänen käyttäytymisensä on muutenkin kovin erikoista ja ennakoimatonta. Hän tosin saattaa kertojan kotiin, mutta lopuksi hän toteaa tälle, että hänen osansa on nyt päättynyt”. Paronin käytös tulee ymmärrettävämmäksi seuraavassa osassa, Sodoma 1:ssa, jossa tuodaan esille myös hänen homoseksuaalisuutensa.

Proustin romaanisarjassa kohdataan toisinaan pitkänkin välimatkan päästä aikaisemmin tavattuja henkilöitä. Guermantesin tie 2:n lopussa kertoja tapaa Charles Swannin, nyt jo vanhentuneena ja sairaana. Swannin esikuvana on pidetty seurapiireissä ja kirjallisissa piireissä liikkunutta Charles Haasia; myös hänen nimensä vilahtaa loppujaksossa.

Niitä moninaisia uusia asioita, joita kertojan elämään romaanisarjan kuluessa ilmaantuu, ovat Guermantesin tie 2:ssa ohimennen mainitut autot ja lentokoneet. Niihin kuuluu myös eräs asusteisiin liittyvä uutuus. Kertoja vetää kutsuista pois lähtiessään jalkaansa ”amerikkalaiset kumijalkineet”, kalossit. Paikalle sattuva Parman prinsessa, joka on teoksessa jo aikaisemmin huvittavalla tavalla innostunut kaikesta uudesta, mitä hän kutsuilla näkee, pitää kalosseja hienona keksintönä ja käytännöllisinä, aihe, joka aiheuttaa jonkin verran keskustelua myös James Joycen novellissa ”Kuolleet”.

James Joycen novellissa ”Murattipäivä komitean istuntohuoneessa” väitellään kuningas Edward VII:stä ja hänen Irlannin-vierailustaan (kohta, joka osaltaan aiheutti Dublinilaisia-novellikokoelman julkaisemisen lykkääntymisen). Kuningas Edward on esillä myös Proustilla. Madame de Guermantesin mielestä hän on miellyttävä, mutkaton ja ”terävämpi kuin luulisikaan”. Ruhtinas von Faffenheimilla on toinen käsitys. Hänen mielestään, jos Edward Walesin prinssinä ollessaan olisi ollut tavallinen yksityishenkilö, ”sellaista kerhoa ei olisi ollutkaan joka ei olisi antanut hänelle porttikieltoa”.

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, Guermantesin tie 1

 

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä: Guermantesin tie 1. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava, 1985. 412 sivua.

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan suomennoksen viidennessä niteessä Guermantesin tie 1 kertojan perhe on muuttanut uuteen asuntoon. Muuton myötä kertoja tutustuu samassa rakennuskompleksissa asuviin Guermantesin herttuaan ja herttuattareen. Kertojan kuvaus yrityksistään tehdä itseään tykö ihastuksensa kohteelle, herttuattarelle, on tapahtumien kannalta keskeinen, mutta esillä ovat myös tapaamiset ja kohtaamiset armeijassa olevan Robert de Saint-Loupin kanssa; tämä pitää suoranaisen luennon joukko-osastoista ja sodankäynnistä. Kertoja tutustuu Monsieur de Charlusiin ja saa tietää, että tämä on Guermantesin herttuan veli. Mukana on myös keskustelua tuolloin paljon kohua herättäneestä Dreyfusin jutusta. Juutalaisen, maanpetoksesta Pirunsaarelle tuomitun upseerin, kapteeni Alfred Dreyfusin tapaus nostaa erityisen selvästi pintaan antisemitistiset asenteet. Proustin näkökulmat ovat tässä osassa tulleet kriittisemmiksi ja ironisemmiksi kuin sarjan edellisissä osissa.

Proust tuo jälleen esille koko sosiaalisen asteikon herttuasta portinvartijaukkoon. Sosiaalisia distinktioita ei tällöin ole unohdettu: on eri asia, onko saanut aatelisarvon keisarikunnan aikana vai kuuluuko vanhaan aateliin. Seurapiireissäkin on omat eronsa. Madame de Villeparisis’n salonki eroaa suuresti Madame de Guermantesin salongista: ”Rouva de Villeparisis oli noita naisia joilla, niin suureen sukuun kuin he olivatkin syntyneet ja toiseen samanveroiseen avioliiton sitein liittyneet, ei sittenkään ole seurapiireissä kovin näyttävää asemaa, niin ettei heillä salongissaan, lukuun ottamatta muutamaa herttuatarta, nimittäin heidän miniöitään tai paria kruunupäätä, vanhoja perhetuttuja hekin, ole kuin kolmannen luokan kutsuvieraita, porvareita ja maalta tullutta tai degeneroitunutta aatelistoa jotka läsnäolollaan jo kauan sitten ovat karkottaneet ne elegantit ja nirsot vierailijat, joitten sukulaisuussyistä tai ikivanhan ystävyyden perusteella ei ole pakko sinne tulla.”

Proustia kiinnostaa myös, miten eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat henkilöt puhuttelevat toisiaan ja miten he käyttäytyvät toistensa seurassa. Kuva aatelistosta ei ole mairitteleva. Guermantesin herttuasta kerrotaan, että: ”hän piti ilmeisesti vuokralaisiaan torppareina, moukkina, kansallistettujen tilojen asuttajina joitten mielipiteellä ei ollut mitään arvoa, ajoi aamuisin partaansa yöpaidassa avoimen ikkunan edessä, tuli pihaan vallitsevan lämpötilan mukaan paitahihasillaan, pyjamassa, skottiruutuisessa pörrökarvaisessa pikkutakissa tai takkia lyhyemmässä vaaleassa nutussa ja käski tallirenkinsä juoksuttaa edessään vastaostettua hevosta”. Entä herttuan omalaatuinen käytös hänen tavatessaan kertojan isän: ” /…/ heti kun hän näki isäni tulevan portaita alas ajatukset työasioissa askarrellen ja mielessään toivomus ettei tapaisi ketään tuttavia, herttua jätti tallirenkinsä siihen paikkaan, tuli isääni vastaan, suoristi hänen takkinsa kaulusta alamaisen innokkaasti kuin kuninkaan kamaripalvelijat ennen vanhaan, tarttui hänen käteensä, piteli sitä omassaan, jopa silitteli sitä näyttääkseen hovimiehen hävyttömyydellä, ettei säästellyt kallisarvoisen ihonsa kosketusta ja kuljetti kuin talutushihnasta kadulle asti hämillistä isääni, joka ei tiennyt mitä olisi tehnyt päästäkseen pakoon.” Herttuan (ja yleensä korkeaa aatelia edustavien) käytös alempisäätyisiä kohtaan tulee ymmärrettävämmäksi Guermantesin tie 2:ssa kuvattaessa tilaisuutta Guermantesien salongissa, jonne myös kertoja on kutsuttu.

Myöhemmin herttua tavataan ”istua rehottamassa” Madame de Villeparisis’n salongissa. Kuvaus saavuttaa lähes groteskit mittasuhteet: ”Tuntui kuin tietoisuus suunnattomasta omaisuudesta, joka täytti koko hänen olemuksensa ikään kuin se olisi ollut ihmisen muotoon valettu kultaharkko, olisi kohottanut tämän kallisarvoisen lihan ominaispainon lakipisteeseen.”

Suhtautumista toisiin osoittaa havainnollisesti tapa tervehtiä. Proust on mestarillisesti kuvannut välinpitämättömyyttä osoittavaa tervehdystä. Kutsuilla Guermantesin herttuatar kuittaa tapaamisen erään historioitsijan ja kertojan kanssa seuraavasti: ”Historiantutkija kumarsi syvään niin kuin minäkin ja otaksui kai, että tervehdystä oli aiheellista saatella parilla ystävällisellä sanalla, sillä hänen silmänsä syttyivät ja hän valmistautui avaamaan suunsa, kun Madame de Guermantesin ilme jäähdytti hänet hetkessä; herttuatar oli nimittäin käyttänyt hyväkseen vartalonsa riippumattomuutta taivuttaakseen sitä liioitellun kohteliaasti ja vetäistäkseen sen taas takaisin niin taitavasti, että hänen kasvonsa ja katseensa eivät lainkaan näyttäneet huomanneen, että niitten edessä ylipäänsä seisoi joku; päästettyään kevyen huokauksen herttuatar tyytyi tuomaan julki, miten olemattoman vaikutuksen historioitsijan ja minun näkeminen häneen teki, liikuttamalla sieraimiaan tavalla, jonka täsmällisyys takasi hänen harhailevan tarkkaavaisuutensa täydellisen piittaamattomuuden.”

Proustin kuvaus herttuattaren käyttäytymisestä on kriittinen, mutta jotta tuollainen käytös ja sen kuvaaminen olisivat mahdollisia, tarvitaan vuosisatojen aikana kehittynyt hienostunut tapa- ja kirjallinen kulttuuri. Suomen kirjallisuudesta tälle löytyy yksityiskohtaisessa tarkkuudessaan vain yksi vertailukohta, Volter Kilven kuvaamat isännät Alastalon salissa; heidänkin käyttäytymisensä on tulosta pitkästä perinteestä, mutta se on tyystin erilaista ja erilaisissa olosuhteissa kehittynyttä kuin Proustin aatelisten ja korkeaporvarillisten seurapiirien.

Guermantesin seurapiirissä tavataan myös yksi ulkomaalainen, Saksan lähettiläs, ruhtinas von Faffenheim. Jo ruhtinaan nimi osoittautuu kertojalle kiinnostavaksi pohdinnan kohteeksi. Sen jälkiosa heim viittaa kotiseutuun (vrt. saks. Heimat) ja tuopa nimi mieleen myös kylpylän, jossa kertoja isoäitinsä kanssa oli ollut, ja pikkukaupungin, jonka läheisellä vuorella Goethe oli käyskennellyt. Ruhtinasta on jo vuosikausia taudin tapaan kalvanut halu tulla valituksi erään akatemian ulkojäseneksi. von Faffenheim panee toivonsa edellisistä osista tuttuun entiseen suurlähettilääseen, markiisi de Norpois’aan, jolla on akatemian valinnoissa käytettävissään kymmenen ääntä. Tilanne on kuitenkin ruhtinaan kannalta hankala: ”Mutta vaikka hän olisi keksinyt mitä miellyttävää tahansa, hankkinut markiisille venäläisiä kunniamerkkejä, siteerannut häntä ulkopolitiikkaa koskevissa artikkeleissaan, hänellä oli vastassaan kiittämättömyyden perikuva, joka ei tuntunut antavan minkäänlaista arvoa hänen ponnisteluilleen, ei tehnyt mitään hänen ehdokkuutensa edistämiseksi, ei edes luvannut hänelle omaa ääntään!”

Proustin kriittinen katse ei kohdistu kuitenkaan vain yläluokkaiseen seurapiiriin. Ivan kohteena ovat myös esimerkiksi tarjoilijat. Niinpä ollessaan ravintolassa Robert de Saint-Loup’n kanssa kertoja kommentoi tarjoilijoiden olemusta – käyttäen jälleen laajaa vertausta: ”Nämä /…/ muodostivat uskomattoman kokoelman karikatyyrejä, joista erotti tekopyhiä pappeja, kavalia rippi-isiä, enimmäkseen sentään entisaikojen koomikkoja, joitten sokeritopan muotoista otsaa ei enää juuri näe muualla kuin pienten nurkkateattereiden paikallishistoriaa tihkuviin lämpiöihin ripustetuissa muotokuvissa, jotka esittävät heitä kamaripalvelijoitten ja kirkkoruhtinaiden osissa ja joitten juhlallisen tyylin tuo ravintola huolellisesti valitun tai peräti perinnöllisistä syistä nimetyn henkilökunnan ansiosta tuntuu säilyttäneen jonkinmoisen auguurien virkakunnan muodossa.”

Yksi perin kiehtova piirre Proustin romaanisarjassa – samoin kuin monien 1900-luvun alun modernien kirjailijoiden teoksissa – on se, että osa osalta tuodaan esille erilaisia teknisiä innovaatioita. Guermantesin tie 1:ssä mainitaan esimerkiksi eräässä vertauksessa röntgenkuva. Jonkin verran huomiota saavat osakseen myös puhelin ja puhelinkeskustelut; kertojan isäkin on puhelimen hankkinut. Mutta samalla tarjoutuu tilaisuus kuvata uutta, mutta jo ajat sitten kadonnutta ammattikuntaa, keskusneitejä. Kertoja intoutuu luonnehtimaan heitä niin ylettömin sanakääntein ja vertauksin, että he joutuvatkin ironiseen valoon: ”/…/ meidän tarvitsee vain tuoda huulemme maagisen laatan ääreen ja kutsua – joskus liiankin kauan, sen myönnän – viisaita vireitä neitsyitä, joitten äänen me joka päivä kuulemme näkemättä koskaan heidän kasvojaan ja jotka suojelusenkeleinämme pökerryttävissä pimeyksissä tarkkaan vartioivat niitten portteja; nämä kaikkivoivat jotka loihtivat poissaolevat vierellemme ilman että meidän on lupa silmäillä heitä; nämä näkymättömät danaidit jotka lakkaamatta tyhjentävät, täyttävät, tarjoavat ääniaaltojen uurnaa; nämä ivalliset raivottaret jotka juuri kun kuiskasimme ystävättärellemme salaisuuden toivoen samalla ettei se kantautuisi vieraisiin korviin, julmasti huutavat: ”Minä kuuntelen!”; nämä salaisuuksien ikiärtyneet palvelijattaret, Näkymättömän tuohtuvaiset papittaret, keskusneidit!” Näillä Proustin kuvaamilla keskusneideillä on juorujen ja salaisuuksien kuuntelijoina sama funktio kuin vanhoista suomalaisista elokuvista tutuilla vastineillaan, joita ei kuitenkaan suurin surminkaan ole verrattu antiikin danaideihin tai papittariin.

Seurapiirien salonkien ja markiisittarien vastapainoksi tavataan osan lopussa vielä yksi ”salonki” ja sitä hallitseva ”markiisitar”, toisin sanoen yleinen käymälä ja sitä hallitseva nainen, joka on tyytyväinen toimeensa eikä harkitse eläkkeelle siirtymistä. Kertoja on kävelyllä isoäitinsä kanssa, joka joutuu käyttämään salonkia, mutta viipyy siellä kauan. Viipyminen pannaan ruuansulatushäiriön tiliin, mutta: ”Hän hymyili surumielisesti ja puristi kättäni. Hän oli ymmärtänyt ettei minulta tarvinnut kätkeä sitä, minkä olin arvannut alusta alkaen: että hän oli saanut lievän kohtauksen.” Päätössanat ennakoivat seuraavassa osassa kerrottua isoäidin kuolemaa. Tohtori Cottard oli koettanut hoitaa isoäiti maitoon perustuvalla ruokavaliolla, joka kuitenkin oli osoittautunut tehottomaksi maitovelliin pannun liian suolan takia. Kertojalle tarjoutuu tämän johdosta tilaisuus lääketieteen määritelmän esittämiseen: ”/…/ lääketiede on lääkäreiden toisiaan seuraavien ja keskenään ristiriidassa olevien erehdysten summa”. Jotakin merkitystä lääketieteellä silti on: ”/…/ olisi suurta hulluutta uskoa lääketieteeseen, ellei olisi vielä suurempaa hulluutta olla uskomatta siihen, sillä tästä erehdysten röykkiöstä on sentään aikaa myöten irtaantunut joitakin totuuksia.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Paikannimet: Paikkakunta

Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä: Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2. Paikannimet: Paikkakunta. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava, 1982. Alkuteos À la recherche du temps perdu. A l’ombre des jeunes filles en fleur. Noms de Pays: Le Pays (1919).

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Kylpylät, muodikkaat sesongit kansainvälisissä lomakohteissa, parantolat ja muut vastaavat paikat, joissa oleskellaan pitempiä aikoja, ovat ennen matkaturismin aikaa olleet merkittävässä asemassa eurooppalaisessa kirjallisuus- ja kulttuurihistoriassa erityisen tunnettuna esimerkkinä Thomas Mannin Taikavuori. Tällaisissa kohteissa oleskellut varakkaampi seurapiiri ja niissä muodostuneet henkilösuhteet ovat ajallisesti ja paikallisesti rajoitetussa miljöössä tarjonneet kirjailijoille monenlaisia mahdollisuuksia alkaen jo siitä, että ne ovat paikkoja, joissa katsellaan toisia ja ollaan itse katseen kohteena. Marcel Proustin versio tästä sisältyy hänen Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjansa suomennoksen neljänteen niteeseen Paikannimet: Paikkakunta. Jakson alussa kertoja matkustaa isoäitinsä kanssa Balbec-nimiseen lomakohteeseen, jonne on kokoontunut jo aikaisemmista jaksoista tuttuja yläluokan jäseniä, mutta siellä syntyy myös uusia tuttavuuksia. Balbeciin kertoja palaa uudestaan Sodoma ja Gomorra –osassa.

Paikannimet: Paikkakunta sijoittuu kertojan elämässä ajankohtaan, jolloin hän korostetun paljon pohtii niin menneisyyttä ja nykyisyyttä kuin tulevaisuuttakin. Hänen suhteensa Gilberteen on muodostunut välinpitämättömäksi, mutta hän näkee ja tapaa muita tyttöjä. James Joycen Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta –romaanin neljännen luvun vaikuttavassa lopussa Stephen Dedalus näkee rannalla anonyymiksi jäävän tytön: ”Tytön kuva oli syöpynyt hänen sieluunsa ainaiseksi, ja sanakaan ei ollut häirinnyt hänen riemunsa pyhää äänettömyyttä.” Proustin kertoja näkee matkalla Balbeciin asemalla matkustajille maitokahvia tarjoilevan tytön ja myöhemmin onkimassa olevan tytön. Molemmat anonyymeiksi jäävät tytöt tekevät kertojaan vaikutuksen, vaikka se ei olekaan yhtä voimakas kuin Stephen Dedaluksen kohdalla. Mutta kertoja tapaa myös tytön, joka taluttaa polkupyörää ja keinuttaa estottomasti lanteitaan ja käyttää voimakasta slangia. Hänen nimensä käy ilmi: hän on Albertine Simonet, jolla jatkossa on merkittävä osa kertojan elämässä.

Paikannimet: Paikkakunta -jaksossa tarkentuu paroni de Charlusin tausta ja olemus. Käy ilmi, että hänen etunimensä Palamède periytyy hänen sisilialaisilta esi-isiltään. Robert de Saint-Loup, Guermantesin sukuun kuuluvan rouva de Villeparisisin sukulaispoika, jonka kanssa kertoja on jatkossa paljonkin tekemisissä, mainitsee sedästään: ”Säännönmukaisesti, kun isosetäni kuoli, setä Palamèden olisi pitänyt ottaa Laumesin ruhtinaan arvonimi, joka kuului hänen veljelleen ennen kuin tästä tuli Guermantesin herttua, sillä siinä perheessä vaihdetaan nimeä kuin paitaa. Mutta sedälläni on tässä suhteessa hyvin omintakeisia mielipiteitä. Ja koska hän on sitä mieltä että italialaisia herttuoita ja Espanjan grandeja ynnä muita suuruuksia on liikkeellä hieman liikaa, ja vaikka hän olisi voinut valita neljästä tai viidestä ruhtinaan tittelistä, hän on edelleenkin paroni de Charlus aivan kuin vastalauseeksi ja kaikessa yksinkertaisuudessa, missä piilee aimo annos ylpeyttä.” Tämä vaatimattomuutta keikaroiva arvonimen käyttö ennakoi romaanisarjassa myöhemmin kuvattuja paronin erikoisia edesottamuksia.

Muista aatelisista huvittavimpia hahmoja on kookasvartaloinen Luxembourgin ruhtinatar. Hänen kohtaamistaan kertoja kuvaa pannen merkille käytöksen pienimmätkin vivahteet: ” /…/ Luxembourgin ruhtinatar kätteli meitä ja aika ajoin, keskustellessaan markiisittaren kanssa hän kääntyi luodakseen isoäitiin ja minuun lempeän katseen, missä oli suudelman alkio, jollainen liitetään hymyyn kun se kohdistetaan pikkuvauvaan ja sen hoitajattareen. Jopa niin että pyrkiessään näyttämään siltä kuin hänen paikkansa ei olisikaan meitä ylemmissä piireissä, hän oli ilmeisesti laskenut väärin välimatkan, sillä virheellisen säätelyn takia hänen katseensa muuttuivat niin ylenpalttisen rakastettaviksi, että uskoin kohta jo koittavan hetken, jolloin hän silittelisi ja rapsuttelisi meitä kuin kahta sympaattista eläintä, jotka kurkottavat päätään hänen puoleensa häkin pienojen välistä Jardin d’Acclimatation -puistossa.” Ruhtinatar osoittaa ystävällisyyttä kertojalle ostamalla tälle kaupustelijoilta ”valmiita eväskääröjä, kermatötteröitä, rommileivoksia ja nekkuja”. Maksamaan hän lähetti ”punaiseen satiiniin puetun neekeripojan, joka seurasi häntä kaikkialle ja herätti suunnatonta ihastusta hiekkarannalla”.

Merkittävänä taidemaailman uutena edustajana romaanisarjaan tulee taidemaalari Elstir. Kertoja käy taiteilijan ateljeessa ja panee merkille tämän merimaisemat: ”/…/ jokaisen viehätysvoima piili eräänlaisessa toteutettujen aiheitten muodonmuutoksessa, jollaista runoudessa on tapana nimittää metaforaksi, ja että jos Isä Jumala oli luonut esineet ja asiat antamalla niille nimen, niin Elstir loi ne uudelleen riistämällä niiltä nimen tai antamalla toisen tilalle.” Elstir myös osoittaa kertojalle Balbecin kirkon kauneuden.

Saint-Loupin kanssa kertoja sattuu rannalla kuulemaan uimakopista ”myrkyllisiä huomautuksia Balbecin vitsauksena parveilevista juutalaisista”. ”Israelia vastaan pauhannut” antisemiitti osoittautuu kertojan toveriksi Albert Blochiksi, joka itse on juutalainen. Kertojan omasta mielestä Balbecin juutalaiset olivat ”pikemminkin maalauksellisia kuin miellyttäviä”. Bloch sukulaisineen muodosti kertojan mukaan muista kylpylävieraista jyrkästi eroavan, yhtenäisen ryhmän.

Yläluokkaisten seurapiirin jäsenten ympärillä on runsaasti palveluskuntaa, jonka lisäksi Paikannimet: Paikkakunta -jaksossa on lähes vilisemällä erilaisia työväenluokan edustajia: on katonkattajaa, kaupustelijaa, maitotyttöä, lehtien myyjää, hissipoikaa ja sähköasentajaa. Välillä mainitaan kollektiivisemmin työläisistä ja ”pikku myyjättäristä”. Useimmat heistä jäävät anonyymeiksi. Välillä kertoja viittaa yleisemmin yhteiskuntaluokkiin. Erityistä huomiota kertoja kiinnittää palvelijatar Françoisen käytökseen omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluvia ihmisiä kohtaan: ”Tosin ei työläisluokkaan kuuluvien ollut helppoa päästä tuttavuuden asteelle Françoisen kanssa, eikä se ollut heille mahdollista kuin tietyillä, erittäin kohteliasta käytöstä edellyttävillä ehdoilla, mutta kun se kerran oli heille onnistunut, he olivat ainoat ihmiset joilla oli hänelle merkitystä.” Näitä ihmisiä kohtaan Françoise osoittaa ehdotonta lojaalisuutta.

Kylpylöiden ja muiden vastaavien lomakohteiden kuvauksille on usein tyypillistä huomion kiinnittäminen sesongin loppuun ja siihen liittyvään autioitumisen tuntuun vieraiden poistuessa yksi toisensa jälkeen. Aiheesta on Pentti Saarikoskellakin oma versionsa hänen kuvatessaan tunnetun ruotsalaisen lomakohteen Strömstadin lomahotellia teoksen Asiaa tai ei lopussa. Proustin muunnelmassa tästä aiheesta ovat erityisen vaikuttavia teoksen päättävät sanat: ”Ja Françoisen irrottaessa neuloja ja kankaita ikkunanpuitteista ja vetäessä verhoja auki kesäinen päivä jonka hän paljasti näytti yhtä kuolleelta, yhtä ajattomalta kuin muhkea, vuosituhansien takainen muumio, jonka vanha palvelijattaremme oli vain varovaisesti vapauttanut kaikista käärinliinoistaan, ennen kuin päästi sen näkyviin, balsamoituna, kultapuvussaan.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Proustin Rouva Swannin ympärillä

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (3). Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1. Rouva Swannin ympärillä. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava 1979. 286 sivua. (Alkuteos A la recherche du temps perdu, A l’ombre des jeunes filles en fleur. Autour de Mme Swann, 1919).

H. K. Riikonen kirjoittaa:


Marcel Proustin omaelämäkerrallisen romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä suomennoksen kolmannessa niteessä, Rouva Swannin ympärillä, tapahtumat kietoutuvat otsikon mukaisesti Odette Swannin, mutta myös tyttären, Gilberten, ympärille. Laaja kuvaus rouva Swannista on Proustin proosaa loistokkaimmillaan. Muut ihmiset muodostavat vain kehykset hänen vaikuttavalle olemukselleen: ” /…/ heidän [miesten] musta tai harmaa, tottelevainen rykelmänsä liikehti Odetten ympärillä melkein koneellisesti, aivan kuin hengettömät kehykset, joitten keskellä tämä nainen, jolla yksin oli tulta silmissään, näytti tähystelevän suoraan eteensä kaikkien näitten miesten välistä kuin tavoittamastaan ikkunasta, ja toivat hänet korostetusti esille, hentona, pelottomana, kaikkien väriensä alastomuudessa kuin aivan eri luokkaan, tuntemattomaan rotuun kuuluvan, ilmestyksenomaisen olennon, voimassaan melkein sotaisan, niin että hän yksin vastasi monilukuista saattojoukkoaan.”

Gilberten olemusta puolestaan kuvaillaan suhteessa rouva Swanniin: ”/…/ hän muistutti keskeneräistä maalausta rouva Swannista, jonka taiteilija värisilmänsä oikusta olisi pyytänyt mallikseen puoliksi naamioituneena, valmiina esiintymään venetsiattarena illallisilla, joille kaikkien oli määrä tulla peruukissaan.” Taiteen ohella kertoja ottaa avuksi myös luontoon vertaamisen Gilberten olemusta luonnehtiessaan: ”Edessäni, rouva Swannin vieressä seisoi hänestä kehitelty uusi muunnelma, valkoinen syreeni sinipunaisen syreenin rinnalla.”

Niin hallitseva hahmo kuin rouva Swann tässä osassa onkin, keskeiseksi muodostuu kuvaus kertojan rakastumisesta Gilberteen ja hänen yrityksistään lähestyä tätä. Rakkauden ohella esillä on myös mustasukkaisuus, joka kuuluu muutenkin romaanisarjan keskeisiin aiheisiin, tässä tapauksessa kuvattaessa herra Swannin epäilyksiä Odetten uskollisuuden suhteen.

Kertojan elämän tähän(kin) vaiheeseen kuuluvat myös sairaudet ja hänen reaktionsa niihin. Usean sivun mittaisen sairauksien kuvauksen alkupuolella kertoja yhdessä taidokkaassa virkkeessä johdattelee sairauden pariin: ”Eräänä aamuna, kantaen itsessäni hyvässä järjestyksessä tavanomaisia vaivojani, joitten pysyvästä kierrosta sisäelimissäni pidin aina ajatukseni loitolla, samoin kuin verenkierrossanikin, juoksin hyvillä mielin ruokasaliin, missä vanhempani jo istuivat pöydän ääressä, ja – tultuani tapani mukaan siihen tulokseen, että viluntunne voi merkitä, ei sitä että pitäisi lämmitellä, vaan esimerkiksi sitä, että on saanut toruja, ja ruokahalun puute sitä, että tulee sade, eikä sitä ettei pitäisi syödä – kävin pöytään minäkin jolloin, juuri kun olin nielaisemillani ensimmäisen suupalan herkullisesta porsaankyljyksestä, minut pysähdyttivät pahoinvointi, huimaus, kuumeiset merkit alkaneesta sairaudesta, jonka oireet välinpitämättömyyteni jää oli naamioinut ja viivästyttänyt, mutta joka itsepintaisesti torjui ravinnon, jota en pystynyt sulattamaan.” Kertoja mainitsee useita mahdollisia sairauksia keuhkotuberkuloosia ja munuaisten vajaatoimintaa myöten, mutta jo edellisestä osasta tutun tohtori Cottardin hoito-ohje on yksinkertainen: ”Vahvaa ja tehokasta ulostuslääkettä, monen päivän ajan pelkkää maitoa, ei mitään muuta kuin maitoa. Ei lihaa, ei alkoholia.” Kertojan äidin epäilyksistä huolimatta Cottardin ohje toimi: ”Ja tajusimme, että tämä tolvana oli suuri lääkäri.”

Rakkauden, vaihtelevien tunteiden, mustasukkaisuuden ja sairauksien ohella keskeistä aihepiiriä on jälleen taide sen eri muodoissaan; la Berman näyttelijäntaide hänen esittäessään Racinen Faidraa, Bergotten kirjallinen tuotanto ja Vinteuil’n sonaatti. Näiden kautta nousee esille esteettisiä kysymyksiä: jäljittelyn ongelma ja kysymys taiteen vastaanottamisesta.

Kertoja pohtii myös kielenkäytön kysymyksiä ja panee merkille ihmisten puhetavan piirteitä: ”Koska hiljattain toisilta lainaamamme ilmaisut kuuluvat, ainakin jonkin aikaa, niihin joita kernaimmin käyttelemme, rouva Swann valitsi milloin ne, jotka oli oppinut niiltä hienosti sivistyneiltä ihmisiltä, joita hänen aviomiehensä ei ollut voinut välttyä hänelle esittelemästä (heiltä oli peräisin sirosteleva tapa poistaa artikkeli tai demonstratiivipronomini henkilöä kuvailevaan adjektiivin edestä), milloin taas rahvaanomaisempia (esimerkiksi: ”yhtä tyhjän kanssa!”, erään hänen ystävättärensä mielilausahdus) ja yritti sijoittaa ne kaikkiin kaskuihin, joita hän ”pikku sisärenkaassa” omaksuttuun tapaansa mielellään kertoi.”

Rouva Swannin ympärillä tuo mukaan sekä edellisistä osista tuttuja että myös uusia hahmoja. Jälkimmäisiin kuuluu maailmanmies, entinen suurlähettiläs, herra de Norpois, joka esittää kritiikkiä kertojan ihailemaa Bergottea kohtaan pitäen tämän teoksia pinnallisina. Bergottella puolestaan ei ole korkeaa käsitystä suurlähettiläästä: ”/…/ hänen [de Norpois’n] on pakko vaieta vähän väliä, jottei ennen kutsujen päättymistä kuluttaisi loppuun kaikkia varastoimiaan typeryyksiä, jotka pitävät hänen rinnuksensa tärkissä ja valkoiset liivit asemissaan.” Proustin kuvaaman seurapiirin jäsenille onkin tyypillistä, että he kaikki tarkkailevat toisiaan, toistensa reaktioita ja käyttäytymistä. He myös kertovat anekdootteja ja juoruja toisista ihmisistä. Sellainen on esimerkiksi kertomus rouva Blatinista, joka Jardin d’Acclimatationissa oli tullut nimittäneeksi singhaleesia neekeriksi ja saanut vastaukseksi: ”Jos minä neekeri, sinä vanha kameli.” Kertoja esitellään Hänen Keisarilliselle Korkeudelleen, joka osoittautuu prinsessa Mathildeksi, Napoleonin veljentyttäreksi. Prinsessa on tavattoman närkästynyt saatuaan kutsukortin Invaliidikirkkoon: ” Jos hallitus haluaa, että menen, ei tule kysymykseenkään, että menisin parvekkeelle, vaan meidän hautaholviimme, mihin Keisarikin on haudattu. Siihen ei tarvita kutsukorttia. Minulla on avaimeni. Menen sinne vapaasti koska haluan. Hallituksen tarvitsee vain ilmoittaa, haluaako se minun tulevan.”

Kaikkien vaikuttavien mutta samalla myös erikoislaatuisten seurapiirihenkilöiden ja heidän edesottamuksiensa kuvauksen ohella Proust ei unohda arkipäivänkään toimia. Ruoka mainitaan useasti. Romaanisarjan yhdeksi päähenkilöksi nouseva palvelijatar Françoise on lähetetty tutustumaan parhaimpiin ravintoloihin (grands restaurants) mutta kutsuu niitä kuppiloiksi (gargotes, suomennoksessa ruokalat). Mutta hänen valmistamansa porkkanoilla höystetty hyytelöity häränpaisti saa jopa herra de Norpois’n hyväksynnän. de Norpois pohtii myös, miten ”teidän Vatelinne” (viittaus 1600-luvun suureen keittiömestariin) selviytyisi Stroganoffin pihvin karikoista. Kertoja puolestaan intoutuu käyttämään Françoisesta nimitystä ”keittiömme Michelangelo”.

Välillä romaanissa pysähdytään katukaupustelijan myyntipöydän ääreen ja mennään paikkaan, ”josta Englannissa käytetään nimitystä käymälä [alkutekstissä lavabo] ja Ranskassa tietämättömien englantilaismielisten vaikutuksesta water-closet”. Käymälänhoitajaakin kuvataan. Aihepiirin käsittely on jatkoa Swannin tiessä oleville maininnoille.

Proust ei suinkaan ollut indifferentti uuden teknologian suhteen, vaan panee tässäkin osassa eräitä teknisiä innovaatioita merkille. Rouva Cottard kertoo kuulleensa, että rouva Verdurinin ostamaan taloon laitetaan makuuhuoneita myöten sähkövalaistus (vakuuttaakseen tiedon todenperäisyyden rouva Cottard mainitsee sähköasentaja Mildén nimen). Lisäksi rouva mainitsee, että hänen erään ystävättärensä käly oli laitattanut kotiinsa puhelimen: ”Hän voi jättää tilauksensa kauppiaille ilman että astuu jalallaan ovensa ulkopuolelle!”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Swannin tie: Swannin rakkaus ja Paikannimet: nimi

Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä: Swannin rakkaus, Paikannimet: nimi. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava, 1977. 307 sivua. (Alkuteos À la recherche du temps perdu: Du côté de chez Swann: Un amour de Swann, Noms de pays: le nom, 1913).

H.K. Riikonen kirjoittaa:

Kymmenosaisena suomennetun Kadonnutta aikaa etsimässä –romaanisarjan toinen nide esittelee varakkaan Verdurinien perheen ympärillä olevan seurapiirin ja erityisesti sen pienen ”sisärenkaan”, johon kuuluvat muiden muassa professori Brichot ja tohtori Cottard. Uutena hahmona mukaan tulee myös kreivi de Forcheville. Mutta keskeisinä hahmoina esiintyvät Charles Swann ja hänen rakastettunsa Odette, joiden suhde on osan keskiössä. Minäkertoja on Swannin rakkaus –jaksossa häivyttänyt itsensä taka-alalle. Vain siellä täällä hän tuo itsensä esille ja silloinkin vain possessiivisuffiksin (alkuteoksessa possessiivipronominin) muodossa. Hän kertoo kaikkitietävän kertojan tietämyksellä Swannin ja Odetten suhteesta pienimpiäkin yksityiskohtia ja Swannin mielenliikkeitä myöten. Suhteen kuvauksessa on tärkeällä sijalla myös Swannin mustasukkaisuus: ”/…/ Swannin mustasukkaisuus, vieläkin suuremmassa määrin kuin hänen alkuaikoina Odettea kohtaan tuntemansa hekumallinen ja hymyilevä mieltymys, turmeli hänen luonnettaan, muutti kokonaan ja leimasi muittenkin silmissä ne ulkonaiset tunnusmerkit, joissa tämä luonne tuli näkyviin.” Mustasukkaisuus on aihepiiri, johon romaanisarjassa palataan myöhemminkin, varsinkin suomennoksen niteissä 8 ja 9, osissa Vanki ja Pakenija.

Swannin rakkauden luultavasti kuuluisin jakso liittyy musiikkiin. Jo Combrayssa mainittua Vinteuilin viulusonaatin teemaa ja sen vaikutusta Swanniin kuvataan yksityiskohtaisesti samalla kun se on nivottu tiiviisti Swannin rakkauden kokemukseen.

Proust tuo romaanisarjassaan esille myös joukon esineitä. Swannin rakkaudessa sellainen on erityisesti monokkeli. Se palvelee konkreettisena ajalleen tyypillisenä esineenä, mutta sen kautta voidaan myös tarkastella ironiseen sävyyn käytöstapoja samalla kun se liittyy myös näkemisen, katsomisen ja tarkkailun teemaan, joka romaanisarjassa on keskeisellä sijalla. Swannilla itsellään on hieman heikko näkö, joten hän joutuu kotona työskennellessään käyttämään silmälaseja, mutta kaupungilla tai kutsuilla ollessaan hän käyttää monokkelia, ”joka ei ollut niin rumentava”. Odette on vallan ihastunut nähdessään ensi kertaa monokkelin Swannilla: ”Niin se on, ei voi muuta sanoa kuin että se on miehellä tosi tyylikäs. Sinä olet ihanan näköinen! Aivan kuin todellinen gentleman!” Odetten mielestä Swannilta ei puutu enää muuta kuin arvonimi. Swann ei toki ole ainoa monokkeliherra teoksessa. Kenraali Frobervillen monokkeli ”oli iskeytynyt kuin kranaatinsirpale silmäluomien väliin hänen jokapäiväisiin, arpisiin ja itsetietoisiin kasvoihinsa, keskelle otsaa jonka se vääristi kuin kykloopin ainoa silmä”. Seurapiirikirjailija puolestaan oli ”asentanut silmäkulmaansa monokkelin, ainoan psykologiseen syväluotaukseen ja säälimättömään erittelyyn kykenevän elimensä”. Entä mitä sanotaankaan herra de Palancystä ja hänen monokkelistaan: ”[O]man monokkelinsa takana herra de Palancy, joka juhlavieraitten laumassa verkkaan luotsasi suurta, pyöreäsilmäistä karpinpäätään ja aukoili vähän väliä leukaluitaan kuin suuntaa etsien, näytti kuljettavan mukanaan satunnaista tai vain puhtaasti vertauskuvallista sirpaletta akvaarionsa lasiseinästä, kokonaisuutta edustavaa osaa”. Swannille, joka ihailee suuresti Giotton taidetta, tämä tuo mieleen taiteilijan kuvaaman Epäoikeudenmukaisuuden.

Monokkelien kuvauksessa, joka saa omaa viehätystään monitahoisiin, monokkelin kantajan ammattiin tai ulkonäköön liittyviin vertauksiin kiedottuna, on mukana kaikenlaista ilkeämielisyyttä. Proustin seurapiirihahmoista tekemät havainnot ovat monesti muutenkin varsin ilkeitä. Esimerkiksi rouva de Laumes’lla on ”rakenteellisesti sangen irtonaiset olkapäät”, joiden yllä melkein vaakasuorassa lepäävä pää tuo kertojan mieleen ”uljaaseen fasaanipaistiin ”lisätyn” pään, lintua tuotaessa tarjolle täydessä höyhenpuvussa”. Rouva Cottardin mielipiteet sijoittuvat samalle tasolle ”kuin hänen hattunsa sulka, käyntikorttikotelon numero, pesulassa hänen hansikkaisiinsa musteella piirretty merkki”. Eivätkä myöskään romaanin henkilöt ole vähemmän hienotunteisia. Odette esimerkiksi toteaa Swannille markiisitar de Villeparisiksesta: ”Mutta darling, hänhän on kuin teatterin paikannäyttäjä, talonmiehen akka! Madame la marquise! En ole markiisitar, mutta kyllä minulle saisi maksaa paljon ennen kuin lähtisin ihmisten ilmoille tuollaisissa vaatteissa!”

Proustilla on lähes pakonomainen tarve kuvata myös työväkeä ja palvelijoita ja verrata heitä kuuluisissa maalauksissa esiintyviin hahmoihin. Swannin mennessä erääseen tilaisuuteen hän kohtaa ryhmän lakeijoita ja kiinnittää huomionsa yhteen heistä: ”Muuan heistä, näöltään harvinaisen verenhimoinen ja joissakin mestauksia kuvailevissa renessanssiajan maalauksissa esiintyvien pyöveleitten kaltainen, astui esiin järkähtämättä kuin kohtalo ottaakseen häneltä päällysvaatteet. Mutta miehen teräksenkovaa katsetta vastasi puuvillakäsineitten pehmeys, niin että hän Swannia lähestyessään näytti halveksuvan vierasta itseään ja näytti kunnioittavan tämän hattua.” Swannin ajuri Rémi puolestaan vertautuu dogi Loredanoon italialaisessa veistoksessa.

Klassisissa romaaneissa ei useinkaan ole tuotu esille ihmisten ruumiintoimintoja ja luonnollisia tarpeita. Proust kuitenkin kuvaa lyhyesti, miten tohtori Cottard poistuu kesken tilaisuuden näitä tarpeita varten. Häveliäisyydessään kuvaus on kaukana Leopold Bloomin käymäläistunnosta Joycen Ulysseksessä: ”[H]erra Verdurin oli ollut kaukaa viisas pitäessään piipun suussaan, sillä Cottard joka tunsi tarvetta poistua hetkeksi, laski siitä puoliääneen leikkiä, niin kuin oli hiljattain kuullut jonkun tekevän ja teki nyt itsekin aina, kun hänen oli mentävä samaiseen paikkaan: ”Täytyy tästä lähteä vähän jututtamaan Vesistön Herttuaa”, niin että herra Verdurinin yskänkohtaus alkoi uudestaan.” Aihepiiri tulee esille toisessakin yhteydessä. Swann joutuu päivittelemään, että Odette menee Verdurinien seurassa ”ylistämään Ludvig Filipin ja Viollet-le-Ducin kuvottavia tuotteita” ja jatkaa: ”Minusta tuntuu, ettei siihen tarvita taiteellista silmää, sillä vaikka ei omaisikaan erityisen kehittynyttä hajuaistia, ei silti ole tarpeen viettää lomaansa ulkohuoneessa voidakseen mukavammin nuuskia ulosteita”.

Marcel Proustilla oli huomattavan kehittynyt kuvataiteellinen ja arkkitehtoninen maku ja tietämys. Sitaatissa mainittu Eugène Viollet-le-Duc, joka Suomessa tuli tunnetuksi keväällä 2019 Notre Dame –kirkon tulipalossa tuhoutuneen tornin suunnittelijana ja joka restauroi juuri keskiaikaisia rakennuksia, on muutaman kerran muutenkin Proustin kritiikin kohteena. Viollet-le-Duc vaikutti myös suomalaiseen Jac Ahrenbergiin.

Lyhyessä Paikannimet: nimi –jaksossa kertoja palaa paljolti kuvaamaan sitä mitä hänelle itselleen on tapahtunut ja mitä hän on ajatellut ja kokenut. Jakso tuo mukaan yllättävän paljon sellaisia aiheita, joita kehitellään edelleen seuraavissa osissa. Esillä ovat Balbecin kylpyläpaikkakunta sekä Italian taidekaupungit Firenze ja Venetsia, joihin kertoja halajaa päästä. Firenze ja Venetsia jäävät toistaiseksi pelkiksi haaveiksi, samoin kuin kuuluisan näyttelijättären Berman näkeminen teatterissa. Balbec, Venetsia ja Firenze toimivat kiehtovina niminä: ”Keväälläkin saattoi käydä niin, että jostain kirjasta keksimäni Balbecin pelkkä nimi herätti minussa myrskyjen ja normandialaisen gotiikan kaipuun; vastaavasti joskus myrskysäällä Firenzen tai Venetsian nimi sai minut ikävöimään aurinkoa, liljoja, Dogien palatsia ja Pyhän Marian kirkkoa.”

Charles Swannin ja Odetten, nyt rouva Swann, suhteen rinnalle on tullut kertojan oma suhde, Combrayn Swann on nyt Gilberte-nimisen tytön isä. Tästä Gilbertestä tulee kertojan ihailun ja rakkauden kohde, jonka tapaamista hän odottaa Champs-Elysées’llä ja jonka kanssa hän leikkii ”rosvoa ja poliisia”. Gilberte tuo myös kotoaan kertojalle lainaksi Combrayssa jo mainitun kirjailija Bergotten teoksen Racinesta. Combraysta tuttu vehreän kasvillisuuden kuvaus päättää jakson kertojan ollessa palvelijatar Françoisen kanssa Bois de Boulognen puistossa, paikassa jota Suomessa on näyttävästi kuvannut Olavi Paavolainen Nykyaikaa etsimässä -teoksessaan.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Swannin tie: Combray

Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä. Swannin tie: Combray. Suomentaneet Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Helsinki: Otava, 1968. 245 sivua (Alkuteos À la recherche du temps perdu: Du côté chez Swann: Combray, 1913).

H.K. Riikonen kirjoittaa:

Marcel Proustin suuren romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä tie suomeksi oli mutkikas. Seitsenosaisen teoksen ensimmäisen osan Swannin tie alkujakso Combray ilmestyi suomeksi 1968, mutta viimeinen jakso Jälleen löydetty aika vasta 2007. Suomennos, jolla ehti olla neljä kääntäjää, julkaistiin kaikkiaan kymmenenä niteenä. Lukijalle Combray-jakso toimii johdantona henkilöihin, aiheisiin ja teemoihin, joita käsitellään monipuolisemmin seuraavissa osissa, mutta sen voi lukea hyvin myös omana kokonaisuutenaan, jossa on mieleenpainuvia huipentumakohtia. Samalla saa jo hyvän käsityksen Proustin tyylistä, sen maalailevuudesta, yksityiskohtaisuudesta, pitkistä ja monipolvisista virkkeistä sekä laajoista luonnonvertauksista (eeppisistä vertauksista).

Combray-jakso on kuuluisa Madeleine-leivonnaisestaan, joka herättää minäkertojan muistot. Suomennoksen mukaan kyseessä on leivos, mutta oikeastaan se on leivonnainen, jota kastetaan lehmuksenkukkateehen. Jaksossa tuodaan esille kertojan vanhemmat ja sukulaiset vanhoine täteineen sekä taidehistorian tuntija Charles Swann, jonka mukaan romaanin ensimmäinen osa on nimetty. Esillä on myös herttuallinen Guermantesin suku ja lyhyesti mainitaan sukuun kuuluva paroni de Charlus, josta myöhemmin romaanisarjassa kasvaa suuri groteski hahmo. Alkujakson hahmoja ovat myös juutalainen Albert Bloch, jonka ulkonäköä Swann (myös juutalainen) vertaa Gentile Bellinin maalaamaan Turkin sulttaani Muhammediin, sekä yläluokkaa vastustava, myös kirjailijanakin toimiva insinööri Legrandin. Lukija saa monipuolista tuntumaa eri taiteenalojen edustajiin: kirjailija Bergotteen, säveltäjä Vinteuiliin ja näyttelijätär Bermaan. Kirjallisuus, musiikki, teatteri, kuvataide ja arkkitehtuuri ovat jo ensimmäisessä jakson keskeistä aihepiiriä. Proustilla on tapana verrata henkilöitään renessanssin maalauksissa näkemiinsä hahmoihin. Proust viittaa tavan takaa myös Ranskan klassismin ajan kirjallisuuteen, mikä Combrayssa on esillä mainintoina etenkin Saint-Simonin herttuan muistelmísta. Kiinnostusta kieleen, sen historiaan ja mahdollisuuksiin osoittaa puolestaan esimerkiksi se, että jo Combrayssa käsitellään etymologioita.

Huomiota herättävän paljon esillä on palvelijatar Françoise, josta muodostuu yksi koko Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen keskeisistä hahmoista ja joka esiintyy kaikissa osissa. Vaikka Proustin romaanisarjassa liikutaan ylemmän porvariston ja aateliston seurapiirielämän parissa, palveluskunta ja työläisammattien edustajat ovat monipuolisesti esillä. He esiintyvät kuitenkin vain etunimillään tai jäävät anonyymiksi. Sosiaalisten erojen merkille paneminen on romaanisarjassa viety pitkälle. Jo Combrayn alkupuolella kertoja selostaa isotätinsä suhtautumista: ”[J]okainen joka valitsi tuttavansa oman syntyperäisen kastinsa ulkopuolelta, oman yhteiskunnallisen ”luokkansa” ulkopuolelta, laski ikävästi hänen silmissään. Hänestä se oli kuin olisi noin vain kieltäytynyt nauttimasta hedelmää, joka oli kasvanut tuttavuussuhteista vakavaraisten ihmisten kanssa ja joita kaukonäköiset perheet olivat kunnioitettavalla tavalla vaalineet ja varastoineet lapsilleen (isotäti oli jopa lakannut käymästä notaarituttavamme pojan luona, koska tämä oli mennyt naimisiin kuningasperheen jäsenen kanssa ja siten menettänyt arvostetun notaarin pojan aseman, vaipunut samalle tasolle kuin seikkailijat, entiset kamaripalvelijat tai tallirengit, jotka kuulemma pääsivät kuningattarien erityiseen suosioon).”

Sosiaalisten erojen ohella ja niihin läheisesti liittyen Proustin maailmassa pannaan jatkuvasti merkille henkilöiden käyttäytymisen pienimmätkin vivahteet. Kun kertojan perhe joutuu muuttamaan suhtautumistaan Legrandinista, tämän kumartamista kuvataan seuraavasti: ”Legrandinin kasvoilta kuvastui harvinaislaatuinen eloisuus ja into; hän tervehti syvään kumartaen ja teki sitten taaksepäin toisen nykäyksen, joka äkisti vetäisi hänen selkänsä lähtöasemaa pitemmälle ja jonka hänelle oli varmasti opettanut hänen sisarensa, rouva de Cambremerin aviomies. Nopea suoristautuminen pani eräänlaiseen kiihkeään ja lihaksikkaaseen aaltoliikkeeseen Legrandinin takapuolen, jota minä en ollut uskonut niin täyteläiseksi, enkä tiedä, miksi tuo pelkän aineen aaltoilu, tuo täysin fyysinen tulviminen, josta tyystin puuttui henkisyys, ja jonka Legrandinin alhaisuutta uhoava miellyttämisen halu lietsoi myrskyksi, herätti minun mielessäni yhtäkkiä sen mahdollisuuden, että oli olemassa toinen Legrandin, aivan erilainen kuin se jonka me tunsimme.” Proustin kuvaamissa seurapiireissä ei kaihdeta ilkeyksiä ja halventavia arviointeja.

Combray-jaksossa romaanisarjan minäkertoja, jonka nimi vasta myöhemmin ja silloinkin melko ohimennen paljastuu Marceliksi, on luonut itsestään kuvan lapsena ja poikana, jolle on ominaista herkkyys ja sensitiivisyys ja pakeneminen mielikuvitukseen ja kirjallisuuden maailmaan. Heti Combrayn alussa on yksi koko romaanisarjan hellyttävimmistä kohtauksista pojan odottaessa ja kaivatessa äidin hyvänyön suudelmaa. Mutta mukana on myös muita ikimuistoisia jaksoja. Sellaisia on kuvaus siitä, miten kertoja oli lapsena luonut mielikuvituksessaan kuvan Guermantesin herttuattaresta, josta hän oli kuullut puhuttavan, ja miten hän sitten näkee herttuattaren todellisuudessa.

Combrayn kohokohtia on myös kuvaus palvelijatar Françoisesta ja keittiötytöstä, joka vertautuu Giotton Laupeuteen. Hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta Françoise osoittautuu suoranaiseksi sadistiksi: hän panee raskaana olevan keittiötytön kuorimaan parsoja hyvin tietäen, että tämä pahentaa tytön astmaa. Kertoja vertaa Françoisen suhtautumista muihin palvelijoihin laajalla luonnonvertauksella, joka on saatu luonnontutkija Fabren (suomennoksessa virheellisesti Frabre) kalvosiipiäisiä koskevasta kuvauksesta. Mutta kyse ei ole vain ihmisistä. Ateriaa varten valmistamaansa kanaan Françoise suhtautuu kuin viholliseen, ”ärähti vielä vihasta ja sanoi viimeisen kerran vihollisensa ruumista katsellen: ”Senkin elukka!”” Kohtaus saa pojan vapisemaan ja haluamaan, että Françoise erotettaisiin. Poika panee myös merkille, että lukuun ottamatta omia sukulaisia ”ihmisten onnettomuudet herättivät Françoisessa sitä enemmän sääliä mitä kauempana he elivät hänestä”.

Sadismista ja masokismista muodostuukin yksi Combrayn ja romaanisarjan keskeisistä teemoista. Jo Combrayssa on laajahko sadismin olemusta pohdiskeleva jakso. Siihen puolestaan on johdattanut kertojan lapsena sattumalta näkemä kohtaus, jossa Vinteuilin tytär yhdessä ystävättärensä kanssa häpäisee isänsä muiston. Kohtauksesta ei puutu groteskia sävyä: ”Silkkipukunsa avoimen pääntien kohdalla neiti Vinteuil tunsi ystävättären painaman suudelman, hän kirkaisi, juoksi tiehensä, ja naiset ajoivat toisiaan takaa, hypellen, leyhytellen isoja hihojaan kuin siipiä, kaakattaen ja uikuttaen kuin kiimaiset linnut. Sitten neiti Vinteuil lopulta kaatui ja jäi ystävättären alle.” Neiti Vinteuil on tarkoituksellisesti asettanut edesmenneen isänsä valokuvan todistamaan kohtausta.

Lapsena Combrayssa kertoja on ollut tällaisten tapahtumien todistajana, mutta Combray on merkinnyt hänelle paljon muutakin: se on tarjonnut varsinkin arkkitehtonisia ja luontoon liittyviä elämyksiä. Hän katselee kirkontorneja ja aistii orapihlajien tuoksua ja värejä. Kasvimaailma yltäkylläisessä värikkyydessään ja tuoksuineen aivan kuin symboloi sitä ylikypsää 1800-luvun lopun kulttuuria, johon teoksen tapahtumat on sijoitettu. Samoin se vastaa romaanisarjan täyttämää aistillisuutta samalla kun se liittyy tarkoin kuvattuihin, eri aistein tapahtuneisiin havaintoihin.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Voltairen Candide

Voltaire: Candide (1759). Suom. J. A. Hollo. Helsinki: Tammi 1973 (3. p.).

Liisa Steinby kirjoittaa:

Suomentaja J. A. Hollo kutsuu esipuheessaan Voltairen Candidea pienoisromaaniksi (tarkemmin sanoen ”pikkuromaaniksi”). Kirjallisuushistoriallisesti osuvampi nimitys voisi olla valistusajan satiirinen proosakertomus. Candide on nimittäin kaukana siitä, mitä olemme tottuneet odottamaan romaanilta: henkilöhahmoja, joihin voisimme samaistua, ja fiktiivistä maailmaa, johon voisimme eläytyä. Samaistuminen ja eläytyminen eivät olleet tässä Voltairen tavoitteita vaan pikemminkin satiiri, jolla lukijaa hauskutetaan, ja samalla tarinan tapahtumien esittäminen tähtää tietyn filosofisen näkemyksen kumoamiseen. Tämä näkemys on Leibnizin oppi siitä, miten maailmamme on välttämättä paras mahdollinen, koska Jumala, kaikkivoipa ja hyvä, on valinnut sen kaikkien loogisesti mahdollisten maailmojen joukosta. Valistuksen aikakaudella vallinneen klassisen kirjallisuuskäsityksen mukaisesti kirjailija lähtee tietystä yleisestä ideasta, jonka kuvitukseksi ja todistukseksi hän esittää fiktiivisen kertomuksensa. Näin hän toteuttaa vaatimukset lukijan ”huvittamisesta” ja samalla hänen opettamisestaan kiinnostavan ja hauskan kertomuksen kautta. Tyypillistä valistusajattelua tässä on ihmisten järjettömyyden, suvaitsemattomuuden, omanvoitonpyynnin ja julmuuden esittäminen satiiris-kriittisestä perspektiivistä.

Päähenkilön, saksalaisen aatelismiehen Candiden kotiopettaja Pangloss julistaa Leibnizin oppia. Päähenkilön ja sivuhenkilöiden kokemukset osoittavat kuitenkin päinvastaista: maailma on mieletön ja ihmisen onnellisuuspyrinnöt turhiksi tekevä. Voltairen satiirin iskevyys tulee siitä, että hänen kritiikin kohteensa ei ole pelkästään ihmisluonto yleensä – ihmisen järjettömyys, ahneus, irstaus ja julmuus – vaan hän kytkee kritiikkinsä oman aikansa todellisuuden ilmiöihin ja instituutioihin. Kytkentä tapahtuu tietenkin satiiristen pelkistysten ja kärjistysten ja nimeämisen eikä lavean realistisen kuvauksen kautta. Tämä oman ajan todellisuuteen ankkuroiminen, vaikkakin satiirikon kevyellä kädellä, on yksi piirre, joka erottaa Candiden barokkiromaanista tai -romanssista, jonka tapahtumakaavaa se periaatteessa noudattaa. Barokkiromaanin jo myöhäisantiikista periytyvän kaavan mukaan teoksen alussa ylhäisöön kuuluva rakastavainen pari joutuu erotetuksi toisistaan, ja kumpikin joutuu kokemaan monenlaisia – stereotyyppisiä – vastuksia ja seikkailuja, kuten valtaistuimen menettämisen, merihätään ja merirosvojen vangiksi joutumisen, orjaksi myymisen, vastenmielisen kosijan ahdistelemaksi joutumisen, sotia ja taisteluita, uhkan joutua poltetuksi roviolla. Sekä sankari että sankaritar selviävät kuitenkin kaikista näistä koettelemuksista hyveensä ja uskollisuutensa säilyttäen, pääsevät lopulta entiseen asemaansa ja saavat toisensa. Onnellisessa lopussa hyve on saanut palkkionsa ja pahat ovat saaneet palkkansa, ja välissä olevat onnettomuudet ovat pääparin kannalta katsoen menneet ohi jälkiä jättämättä. Candide tulvii samantapaisia onnettomuuksia kuin barokkiromaani: sodat, taistelut, roviolla polttamiset, teloittamiset, raiskaukset, merirosvot, omaisuuden ja aseman menetykset seuraavat toisiaan. Nyt ei kuitenkaan ole kysymys abstraktista hyveellisten ja paheellisten välisestä kamppailusta, vaan ihmisten mielettömyydet ja julmuudet kytketään aikalaistodellisuuteen, joka näytetään satiirisessa valossa. Esimerkiksi rakastavaisten alussa tapahtuva ero motivoidaan aateliskalenterista käsin. Candidesta sanotaan, että hän oli saksalaisen paronin sisaren ja lähiseudun aatelismiehen avioton lapsi, koska vanhemmat eivät olleet voineet solmia avioliittoa arvoasemiensa erilaisuuden vuoksi: mies ”ei ollut voinut todistaa aateluuttansa kauemmaksi kuin seitsemänteenkymmenenteen ensimmäiseen polveen”. Tämän takia Candide karkotetaan kotoaan hänen suudeltuaan paronin tytärtä Kunigundea. Tästä alkavat kummankin osapuolen seikkailut, kertomuksen päälinjan seuratessa Candidea.

Candide joutuu kokemaan sodan mielettömyyden ja julmuuden ensin eurooppalaisena ja sitten muhamettilaisena versiona, jossa on kysymys emiirin 50 pojan välisestä 50-kertaisesta sisällissodasta. Uskonkiihko sekä erityisesti katolisen kirkon turmeltuneisuus tulee esille useissa eri muodoissa: espanjalaisessa inkvisitiossa, paavin antikristukseksi julistavien saarnaajien kiihkomielisyydessä, paavin tyttären [!] lähes kuninkaallisessa asemassa, jesuiittahallinnon julmuuksissa. Kuvataan sukupuolitautien tuomista Uudesta Maailmasta Eurooppaan ja niiden leviämistä munkeilta prostituoiduille, näiltä aatelisille jne. Maailmanjärjestyksestä vastaavaa Jumalaa syytetään suoraan kohdassa, jossa Candide osuu Lissaboniin juuri silloin, kun maajäristys tuhoaa suurimman osan kaupunkia ja kymmeniä tuhansia ihmisiä kuolee. Pilkan kohteeksi joutuvat paitsi saksalaiset aatelisköyhimykset myös Pariisin seurapiirit, kirjalliset ja teatteripiirit mukaan lukien. Mutta myöskään ”villikansoille” ei anneta Rousseaun esittämää jalouden leimaa: Voltairen Etelä-Amerikkaan sijoittavat villit pitävät paviaaneja rakastajinaan, ja Candide ja hänen kumppaninsa säästyvät näiden kannibaalien ateriaksi joutumiselta vain, kun he saavat nämä vakuuttumaan siitä, että eivät ole jesuiittoja vaan päinvastoin jesuiittojen tappajia. Palattuaan Eurooppaan Candide kohtaa joukon eurooppalaisia kruununsa menettäneitä hallitsijoita, ja kun hän lopulta asettuu asumaan Konstantinopolin liepeille, hän joutuu näkemään, miten heikosti pää lepää turkkilaisten imperiumissa korkeissa asemissa olevien harteilla.

Candide saa lopulta Kunigundensa, mutta tarinan päätös ei ole sellainen kuin barokkiromaanissa eikä sellainen kuin sen tulisi olla parhaassa mahdollisessa maailmassa. Candide on tullut pahoinpidellyksi moneen kertaan sekä joutunut petkutetuksi niin, että hänen Uudesta Maailmasta tuomansa suuret rikkaudet ovat kadonneet ja hänelle on jäänyt lopulta vain taloröttelö puutarhoineen. Nimestään huolimatta – joka viittaa ironisesti barokkiromaaniin – hän on menettänyt omankin viattomuutensa: hän on paitsi ollut uskoton Kunigundelle myös tappanut. Kunigunde, toisin kuin barokkiromaanin sankarittaret, on paitsi pahoinpidelty myös raiskattu lukemattomia kertoja. Mikä pahinta, hän on menettänyt kauneutensa: hänestä on tullut ruma ja pahansisuinen. Tälle Voltaire ei vaivaudu esittämään mitään selitystä, vaikka sellainen olisi ollut helposti löydettävissä, puhutaanhan teoksessa esimerkiksi rutosta ja rampauttavasta kupasta. Voltaire ikään kuin lopussa myöntää suoraan, että kysymys on konventiosta ja sen tahallisesta rikkomisesta eikä mistään realistisesta kuvauksesta. Candide solmii lopulta vain vastentahtoisesti avioliiton kauneutensa menettäneen ja pahansisuisen Kunigunden kanssa. Eikä hän enää voi uskoa, että kysymyksessä olisi paras mahdollinen maailma. Hollo esittää esipuheen lopuksi, että Voltaire ei kuitenkaan päädy pessimismiin, koska romaanin päättävä Candiden vastaus Panglossin todisteluketjuun, että tämä maailma on kokemustemme perusteellakin kuitenkin se paras mahdollinen, tarjoaa jotakin muuta kuin pessimismiä: ”Hyvin sanottu, vastasi Candide, – mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme.” Puutarhan viljely ei kuitenkaan ole mikään sovitteluratkaisu Leibnizin optimismin ja kokemusten perusteella tarjolla olevan pessimismin välillä, vaan se resignaatiota koko kysymyksen suhteen. ”Hyvin sanottu” tarkoittaa oikeastaan ”Puhu mitä puhut”; vain sillä on merkitystä, mihin oikeasti pystymme vaikuttamaan. Ja se, mitä voimme saavuttaa, on paljon vähempi kuin unelmien täyttymys.

Voltairen pessimismin rajallisuus Candidessa tulee esille muualla kuin lopun ”puutarhafilosofiassa”. Se tulee esille siinä, että julistaessaan sodan, uskonkiihkon ja ihmisten turhamaisuuden, ahneuden ja julmuuden järjettömiksi hän ei ota näitä vitsauksia asioiden luontoon välttämättä kuuluvina ja siten väistämättöminä vaan jonakin, mistä voisi päästä ja tulisi päästä eroon. Satiirissa on kaikessa kitkeryydessään aina optimismin itu: se edellyttää, että lukijat voivat todellakin nähdä kuvatut asiat niin järjenvastaisina ja ihmisarvolle sopivina kuin tekijä on ne esittänyt.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.