PROFESSORIPOOLI: Mary Shelleyn Frankenstein: Ihmisen uhma ja yksinäisyys

Mary Shelley, Frankenstein: Moderni Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus, 1818, 2. laitos 1831). Suom. Hannu Poutiainen. Helsinki: Basam Books, 2021.

 

Bo Pettersson kirjoittaa:

 

Monet varmaan uskovat tuntevansa Mary Shelleyn romaanin Frankenstein: Moderni Prometheus (1818), koska ovat lukeneet tai nähneet eri sovituksia siitä. Alkuperäisteos on kuitenkin yllättävän erilainen kuin useimmat populaarikulttuurin versiot. Esimerkiksi suuri osa kirjasta on kirjemuodossa ja keskeisiä kertojia on kolme.

 

Kehyskertomuksessa brittiläinen kapteeni Robert Walton mainitsee kirjeitse siskolleen Margaretille tavanneensa geneveläisen luonnontieteilijän Victor Frankensteinin. Tästä alkaa varsinainen romaani, jossa Frankenstein kertoo Waltonille elämästään ja hirviömäisestä, nimettömästä luomuksestaan, joka vuorostaan kuudessa luvussa keskellä kirjaa kertoo luojalleen omasta elämästään. Suomeksi romaanista on Paavo Lehtosen käännös vuodelta 1973 ja Hannu Poutiaisen käännös vuodelta 2021.

Goottinen luomiskertomus

Frankenstein jatkaa goottisen kerronnan perinteitä, mutta yhdistää siihen sen verran luonnontieteellistä tematiikkaa, että sitä pidetään ensimmäisenä varsinaisena tieteisromaanina. Frankenstein luo hirviönsä yhdistämällä eri ruumiinosia ja herättämällä sen eloon sähkön avulla, mistä mahdollisuudesta keskusteltiin tiedepiireissä 1800-luvun alussa. Romaanin elokuvasovituksissa yleensä keskitytään itse luomisprosessiin ja luomuksen tekemiin murhiin, mutta Shelley käyttää niitä lähinnä käydäkseen keskustelua luomisen moraalisista seurauksista.

 

Luomalla uutta elämää tieteen kautta Frankenstein asettuu Luojan tasolle. Hän uhkuu hybristä eli ylimielistä uhmaa: ”Niin paljon on tehty – näin huusi Frankensteinin sielu – mutta minä saavutan vielä enemmän, vielä paljon enemmän: – – raivaan uuden polun, tavoitan tuntemattomia voimia, avaan maailman silmät luomisen syvimmille mysteereille”. Hän on uudenlainen Prometheus, joka kreikkalaisessa mytologiassa uhmaa Zeusta luomalla ihmiset ja varastamalla tulen heille. Kostoksi tämä määrää kotkan ikuisesti nokkimaan hänen maksaansa (Zeuksen poika Herakles päästää hänet piinasta 30 vuoden jälkeen). Frankenstein kertoo tarinansa varoitukseksi Waltonille, jolla myös on suuria tieteellisiä unelmia, mutta hänen omaksi kohtalokseen muodostuu hänen luomansa hirviö, joka kostaa luojansa hyljeksinnän tappamalla kaikki, mikä tälle on rakasta.

 

Näin lukija on Waltonin asemassa kuullessaan Frankensteinin tarinan: hän voi oppia varomaan tieteen ylilyöntejä ja hirviön tarinan kautta ymmärtämään myös tämän näkökulmaa. Käy ilmi, että luomus ei alun perin suinkaan ollut hirviö vaan että ihmisten torjuva ja kauhistunut suhtautuminen häneen johtaa hänet tekemään hirmutekoja. Kirjan motto on John Miltonin Kadotetusta paratiisista, jossa Aatami valittaa kohtaloaan Luojalleen: ”Pyysinkö, luoja [sic], tästä savesta / muovaamaan minut, ihmisen? Pyysinkö / kohottamaan minut pimeästä?” (X, 743–5). Poutiainen on viisaasti käännöksessään käyttänyt Shelleyn itsensä korjaamaa toista laitosta vuodelta 1831 esipuheineen, mutta pyrkimyksessään ajanmukaisuuteen kääntäjä menee mielestäni liian pitkälle kirjoittaessaan Milton-sitaatissa luoja, eikä Luoja (englanniksi Maker).

Kohtalo ja vapaa tahto

Pahinta romaanin hirviölle on yksinäisyys. Kaikki hylkäävät hänet, eikä Frankenstein hänen pyynnöstään huolimatta luo hänelle kumppania, omaa Eevaa. Oman kertomuksensa mukaan hän on ollut hyvä niille, jotka ovat hänelle näyttäneet hyväsydämisyyttä, mutta kun häntä kohdellaan kaltoin, hän haluaa kostaa julman kohtalonsa. Yksinäisyyteen Shelley tavallaan palasi kirjassaan Viimeinen ihminen (1826), toinen uraauurtava tieteisromaani, joka vastikään on suomennettu.

 

Shelley pystyy siis esikoisromaanissaan sujuvasti yhdistämään tieteellisiä, mytologisia, uskonnollisia, moraalisia ja psykologisia motiiveja. Sanaa kohtalo toistetaan usein kirjassa samalla kun juoni kyseenalaistaa sen ehdottomuutta. Eikö Frankensteinilla ollut vapaa tahto päättää, ettei Prometheuksen lailla leikkisi tulella? Eikö Waltonilla ja meillä muilla ole mahdollisuus tehdä moraalisempi päätös? Vielä tänä päivänä Frankensteinin ja hänen luomuksensa suhde kiehtoo lukijoita, mistä osoituksena Merete Mazzarellan Sielun pimeä puoli: Mary Shelley ja Frankenstein (2014), jossa pohditaan, kumpi oikeastaan on hirviö, Frankenstein vai hänen luomuksensa.

 

Tänä teknologian aikakautena Frankenstein ja hänen dilemmansa on ajankohtaisempi kuin koskaan. Mikä teknologia on ihmiselle hyväksi? Missä kulkee tieteen raja ja kenen kuuluisi se vetää, tieteentekijöiden vai politikkojen? Vai onko yksinkertaisesti niin, että ihmisen luomaa voidaan paljolti käyttää niin hyvään kuin pahaan?

Sateisen kesän satoa

Frankenstein sai alkunsa siitä, kun Mary Shelley (silloin vielä Godwin) ja hänen tuleva miehensä, kirjailija Percy Bysshe Shelley viettivät sateisen kesän 1816 lordi Byronin luona Genevenjärven rannalla Sveitsissä. He lukivat saksalaisia kummitustarinoita ranskaksi käännettynä ja päättivät kilpailla siitä, kuka kirjoittaa parhaimman kauhutarinan. Aluksi 18-vuotias Mary Godwin ei saanut tarinaa aikaiseksi merkittävien runoilijoiden seurassa, mutta eräänä yönä hän keksi tarinan ihmisen luomasta olennosta, mistä sitten tuli tieteiskirjallisuuden peruskivi.

 

Byronin seurueeseen kesällä 1816 kuului myös neljäs jäsen, Byronin henkilääkäri John Polidori. Vuosi Frankensteinin ilmestymisen jälkeen hän julkaisi The Vampyre -nimisen pienoisromaanin. Tästä alkoi modernin vampyyritarinan historia.

 

Onneksi Sveitsin kesä 1816 oli sateinen!

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.   

 

PROFESSORIPOOLI: Daphne du Maurierin Rebekka: Tutkielma mustasukkaisuudesta

 Daphne du Maurier: Rebekka. Suom. Helvi Vasara. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1938. 8. painos 1980.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Daphne du Maurier (1907–1989) oli brittiläinen prosaisti ja näytelmäkirjailija. Alfred Hitchcock oivalsi suoraa päätä, että hänen arvoitukselliset juonensa sopivat elokuvalliseen kerrontaan ja teki kolme du Maurierin kertomuksiin perustuvaa filmiä, Jamaica Innin rannikkorosvot ja Rebekka sekä myöhemmin Linnut. Du Maurier oli aikanaan hyvin suosittu, mutta koska hän käytti populaarifiktion eri muotoja – romanssia, gotiikkaa, seikkailukertomusta, jopa tieteiskirjallisuutta – kirjallisuudentutkijat eivät juurikaan osanneet arvostaa hänen teoksiaan.

Tästä viis välittivät lukijat, ja vuonna 1938 ilmestyneestä romaanista Rebekka tuli heti bestseller. Sitä on myyty useita miljoonia niin alkuperäiskielellä kuin käännettynä kymmenille kielille. Vuonna 2017 brittiläisen kirjakauppaketju WH Smithin kyselyssä lukijat valitsivat sen suosituimmaksi romaaniksi.

Mikä tekee Rebekasta niin kiehtovan? Varmaankin se, että se vie romanssin perinnettä eteenpäin ja pystyy syventämään sitä.

Ensimmäisen vaimon varjo

Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanista on sanottu, että se on ensimmäisiä teoksia, jotka kuvaavat syvemmin naisen tietoisuutta. Tämä johtunee kertoja Jane Eyren tunteiden syväluotaamisesta suhteessa rakastettuunsa, juroon Edward Rochesteriin. Käykin ilmi, että hän on naimisissa ja että hänen häiriintynyt vaimonsa Bertha asuu Rochesterin kartanon ullakolla. Bertha sytyttää talon tuleen ja hyppää sen katolta kuolemaansa, mikä mahdollistaa Janen ja Rochesterin avioitumisen. ”Lukija, minä menin hänen kanssaan naimisiin”, Jane tunnetusti iloitsee.

 Myös nimetön kertoja du Maurierin romaanissa kamppailee ensimmäistä vaimoa Rebekkaa vastaan, vaikka tämä on jo kuollut. Romaani onkin kirjailijan mukaan tutkielma mustasukkaisuudesta, joka valtaa kertojan mielen niin perusteellisesti, että hän lakkaamatta ajattelee miehensä Maxim de Winterin Rebekkaa, jota kaikki näyttävät ihannoineen. Monet kirjallisuudentutkijat ovatkin nähneet du Maurierin ottaneen Jane Eyren tilanteen romaaninsa esikuvaksi ja syventäneen sitä kertojansa tietoisuudessa.

Tässä voi hyvinkin olla jotain perää, mutta du Maurierin romaanissa näyttää pitkään siltä, että Rebekka hukkui, eikä hypännyt kuolemaansa de Winterin Manderley-kartanon katolta (lopussa todellinen kuolinsyy paljastuu). Mielestäni sillä on myös yhtymäkohtia Elizabeth von Arnimin vuonna 1921 ilmestyneeseen romaaniin Vera. Siinä päähenkilö Lucy Entwhistlelle tulee pakkomielle miehensä ensimmäisestä vaimosta Verasta, joka on tehnyt itsemurhan hyppäämällä kartanon yläkerran ikkunasta. Oli miten oli esikuvien kanssa, Rebekka on aivan omanlaisensa muunnelma toisen vaimon tilanteesta. Kaksi muuta kirjailijaa yrittivät muuten rahastaa sen suosiolla väittämällä du Maurierin plagioineen heidän teoksiaan, mutta tämä pystyi näyttämään toteen, ettei näin ollut.

Kuvittelua ja kuvittelun kuvittelua

Rebekka kummittelee siis kertojan mielessä vielä voimakkaammin kuin Vera Lucy Entwhistlellä. Se ilmenee hänen tajuntansa yksityiskohtaisena kuvauksena. Tässä ei ole mitään uutta, varsinkaan Virginia Woolfin ja James Joycen jälkeen. Mikä tekee Rebekasta muodollisesti todella omintakeisen romaanin on, että kertojan mustasukkaisuus näyttäytyy siinä, ettei hän osaa elää hetkessä. Joko hän miettii, mitä Rebekka on tai olisi tehnyt tai sitten mitä hänen tai jonkun muun pitäisi tehdä. Kun useimmat päähänpistot jäävät ajatuksen tasolle, niin suuri osa kirjasta on hypoteettinen. Sanoisinpa, että Rebekka on hypoteettisimpia ei-kokeellisia romaaneja kautta aikojen.

Kertoja pohdiskelee esimerkiksi näin: ”Aprikoin toisinaan mitä tapahtuisi, jos sovinnaisuudesta luovuttaisiin, jos mentyäni jo autoon ja heilutettuani kättäni kynnyksellä seisovalle emännälle avaisin oven äkkiä uudestaan ja sanoisin: ’En taidakaan viitsiä lähteä!’” Useimmiten hän kuitenkin uneksii Rebekasta, jopa niin intensiivisesti, että hän häivyttää itsensä: ”olin niin perusteellisesti kuvitellut itseni Rebekaksi, ettei ikävää itseäni ollut olemassakaan, en ollut koskaan tullutkaan Manderleyhin".

Kertojan kuvittelu menee vielä pidemmälle, kun hän olettaa tietävänsä, mitä muut ajattelevat, kuten tässä ystävättärestään Beatricesta: ”Luultavasti hän kuvitteli, että istuisin sadepäivänä katselemassa kuvitusta ja ehkä hakisin piirustuspaperiarkin ja värilaatikon ja jäljentäisin jonkin näistä kuvista”. Konditionaali on siis keskeinen verbimuoto, mutta hypoteettisuuta ilmenee myös kysymysten, negaatioiden ja mahdollisuuksien puntaroimisen kautta.

 Englanniksi tämä sujuu luontevammin kuin suomeksi modaalisten apuverbien avulla (would, could, should, must have) ja eri tavoin esitetyllä kuvittelulla (imagined, pictured, wondered, wished, ought to have known, as though). Tämä antaa hypoteettiselle ajattelulle luonnollisen kirjon, jota Helvi Vasaran osin vanhentuneen käännöksen vuodelta 1938 on vaikea tuoda ilmi.

Tie Manderleyhin

Du Maurier piti muistikirjaa kirjoittaessaan Rebekkaa, ja se julkaistiin vuonna 1981 kokoelmassa The Rebecca Notebook and Other Memoirs. Siitä käy ilmi, että hän suunnitteli tunnetuimman romaaninsa tarkasti ja siirsi muun muassa epilogin kirjan alkuun. Näin kaikki, mitä kerrotaan, on jo tapahtunut, mikä samalla heijastaa kertojan kuvittelua siitä, mitä Rebekka mahdollisesti joskus teki tai oli tekemättä. Romaanin ensimmäinen virke on jo muodostunut lentäväksi lauseeksi: ”Viime yönä näin unta, että menin jälleen Manderleyhin” (alkuperäisessä on jambista poljentoa: ”Last night I dreamt I went to Manderley again”). Manderleyn kartano sijaitsee du Maurierin rakkaassa Lounais-Englannissa – tai sijaitsi, sillä ensimmäisen luvun lopussa lukija saa jo tietää, ettei sitä enää ole.

Tämä jännite – miten on mahdollista, että kartano, joka näyttelee niin oleellista osaa romaanissa, ei enää ole olemassa – yhdistyy kertojan rakkauteen sen omistajaan, Maxim de Winteriin, joka on yhtä jäyhä kuin Rochester, muttei niin viheliäinen narsisti kuin Lucy Entwhistlen mies Verassa. Kuitenkin viittaus talveen rakastetun nimessä antaa osviittaa hänen kylmäkiskoisuudestaan.

Kuten romansseissa yleensä, Rebekassa on ensisijaisesti kyse naispuolisesta päähenkilöstä ja hänen tunteistaan, eli tässä tapauksessa nimettömästä kertojasta. Romaani muodostuukin kehityskertomukseksi siitä, kuinka hän pääse eroon mustasukkaisuudestaan ja kuinka hän ja hänen rakastettunsa lähentyvät toisiaan demonisesta taloudenhoitajasta rouva Danversista huolimatta. Sitä ennen on tietysti paljon draamaa, jopa rikoskin, mutta enempää en paljasta.

Tie Manderleyhin on pitkä ja siinä on sekä jännitystä että haaveilua, vähän niin kuin Rudyard Kiplingin tunnetussa runossa ”Mandalay”, jonka kertosäkeessä unelmoidaan tiestä Mandalayhin, joka kylläkin sijaitsee Burmassa eli nykyisessä Myanmarissa. Nimenä Manderley on myös voinut saada virikkeen eräästä von Arnimin monista salanimistä, Alice Cholmandeley.

 Rebekka on saanut lukijat pauloihinsa siinä määrin, että kolme kirjailijaa – Susan Hill, Maureen Freely ja Sally Bauman – ovat tehneet siitä uuden version tai jatko-osan, minkä lisäksi siitä on tehty lukuisia näytelmä-, televisio-, kuunnelma-, musikaali- ja oopperasovituksia. Kuitenkin itse romaani on se, johon kannattaa perehtyä. Se näyttää, kuinka romanssikin voi syventyä mielen syövereihin ihan siinä missä modernistinen romaani.

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme: Vinksahtanut goottinen satu

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme. Suom. Laura Vesanto. Turku: Fabriikki Kustannus, 2018.

 Bo Pettersson kirjoittaa:

 Amerikkalaisen kirjailijan Shirley Jacksonin (1916–1965) taidokkaimmissa romaaneissa tietää heti ensimmäisestä sivusta, että maailma ei ole mallillaan: pikkutyttö pyytää saada työntää isoäitinsä portaita alas (The Sundial, 1958), talo ”ei ole järjissään” (The Haunting of Hill House, 1959) tai kertoja toivoo, että olisi syntynyt ihmissutena (We Have Always Lived in a Castle, 1962). Mikään ei ole aivan siltä miltä näyttää, ja harva henkilö – tai talo – on selväjärkinen Jacksonin yli kahdessasadassa novellissa ja kuudessa romaanissa, joista vain viime mainittu löytyy suomeksi Laura Vesannon sujuvana käännöksenä Linna on aina ollut kotimme. Olisi aika ainakin suomentaa myös kaksi edellä mainittua, sillä nekin kuuluvat modernin gotiikan parhaimmistoon. Lukemisen arvoisia ovat lisäksi Jacksonin kaksi muistelmansa kotiäitinä olemisesta 1940- ja 1950-luvuilla, Life Among the Savages ja Raising Demons.

Jackson on psykologisen kauhun mestareita, ja häntä ovat suitsuttaneet muiden muassa Joyce Carol Oates, Stephen King, Neil Gaiman ja Donna Tartt, eli hyvinkin erilaiset kirjailijat. Mikä hänessä sitten kiehtoo?

Ihmismieli on (kuin) talo

Linna on aina ollut kotimme alkaa kertojan esittäytymisellä: ”Minun nimeni on Mary Katherine Blackwood”, ja häntä kutsutaan Merricatiksi. Kauhukirjallisuuden ystävät tunnistavat näin heti viittauksen lajityypin johtaviin hahmoihin kuuluvaan brittiläiseen Algernon Blackwoodiin (1869–1951), joka uskoi ihmisen yliluonnollisiin kykyihin. Kun kahdeksantoistavuotiaalla Merricatilla myös on musta kissa, ja hän näkee tulevaisuuteen kuin kreikkalaisen mytologian Kassandra, vaikkei hänen ennustuksiinsa uskota, hänessä on helppo nähdä yliluonnollisia, jopa noitamaisia piirteitä.

 Äveriäs Blackwoodin suku on tietoinen yläluokkalaisuudestaan, ja asuu hulppeassa talossa eli ”linnassa” kylän liepeillä, ilmeisesti Uudessa-Englannissa. (Jackson on myös kirjoittanut kirjan Massachusettsin pikkukaupungin Salemin noitavainoista 1690-luvulla.) Kyläläiset inhoavat Blackwoodin sukua, mutta tunne tuntuu olevan molemminpuolinen, varsinkin Merricatin kohdalla. Kuusi vuotta ennen kertomuksen alkua koko Blackwoodin perhe Merricatia ja hänen isosiskonsa Constancea lukuun ottamatta on kuollut arsenikkimyrkytykseen. Constancea syytettiin murhista, mutta vapautettiin kun todisteita ei löytynyt. Nyt siskokset asuvat setänsä Julianin kanssa linnassaan, ja ainoastaan Merricat käy pakon edessä kylässä kerran viikossa ruokaostoksilla.

 Näin luokkatietoinen vastakkainasettelu ja Blackwoodien eristäytyminen tulevat esiin alusta alkaen. Varsinkin romaanin suomenkielisestä otsikosta käy selvästi ilmi käänteinen näkemys sanonnasta kotini on linnani, mutta on tärkeä panna merkille, että se on monikossa. Sekä talo että sen asukkaat tuntuvat vähintäänkin erikoisilta: Merricatilla on pakonomainen tarve haudata tavaroita, eikä hän hyväksy vieraita, jotka häiritsevät talon rutiineja. Constance taas määrää kaikesta, mutta on usein poissaolevan tuntuinen, ja setä Julianin muisti pätkii, eikä hän aina tunnu muistavan, että loput perheestä on kuollut. Kuten niin usein Jacksonilla, myös itse talo on henkilöity ja elää asukkaidensa tunnekuohujen mukaan – tai ainakin siltä näyttää Merricatin mielestä. Eli kielikuvat ihmismielestä talona ja talosta ihmismielenä sävyttävät kerrontaa.

Kuka on turvassa ja miltä?

Nimensä mukaisesti Merricat iloitsee kissan lailla, kun talo asukkaineen saa olla rauhassa. Vakauden takaa Constance oman nimensä kautta. Rauhan rikkoo serkku Charles, joka yrittää liehitellä Constancea, mikä tietysti ärsyttää Merricatia, joka ymmärtää serkun olevan onnenonkija. Charlesia kiinnostaakin lähinnä talon kassakaappi, jossa perheen rahat pidetään. Keskeiseen kuvastoon kuuluu Merricatin – ja osin Constancen – tarve olla ”turvassa”, kun taas Charlesia kiinnostaa kassakaappi, ja näin talon rauhan rikkominen. Käännöksessä tätä yhteyttä sanojen turvassa ja kassakaappi välillä (molemmat ovat englanniksi safe) ei saada tuotua ilmi, mutta kyllä turvan hakeminen tulee esiin suomennoksessakin.

Yritän välttää liiallisia juonipaljastuksia, mutta mainittakoon kuitenkin, että talossa riehuu tulipalo, joka johtaa eri vastakkainasetteluiden huipennukseen, talo ja sen asukkaat vastaan kyläläiset, Merricat vastaan Charles. Tässä Jackson käyttää joitain piirteitä tunnetuimmasta novellistaan ”The Lottery” (Arpajaiset), joka löytyy useasta antologiasta. Eri kysymykset käyvät varmaan monen lukijan mielessä: Voiko missään olla turvassa, ja miltä, ulkomaailmaltako? Takaako raha rauhaa? Ovatko talo tai sen asukkaat ihan järjissään?

Tarina saa myös piirteitä sadusta ”Hannu ja Kerttu”, sillä taloa verrataan piparkakkutaloon ja lapset voivat joutua noidan syötäviksi. Onko Merricat sadun noita? Ainakin hän lopussa miettii, ”pystyisinkö syömään lapsen jos tilaisuus tulisi”, mihin hänen siskonsa vastaa, ”Minä tuskin pystyisin sellaista valmistaa [sic]”. Jackson tai paremminkin hänen kertojansa siis vähät välittää poliittisesta korrektiudesta tai hyvästä mausta.

Romaanin kuvakielestä löytyy myös hämähäkki, joka yrittää saada kärpäsiä verkkoonsa. Onko Merricat tai kenties hänen hämähäkkikammoinen siskonsa tuo hämähäkki? Joka tapauksessa lukija on pakostakin Merricatin kutomassa verkossa. Kertoja itse tuntuu kuitenkin jääneen siksi kahdentoista vanhaksi tytöksi, joka hän oli, kun muu perhe kuoli. Jos näin on, ja Merricat on epäluotettava kertoja, miten lukija voi ymmärtää, mitä oikeasti tapahtuu?

Hämähäkki lymyilee…

Tätä Jacksonin viimeiseksi jäänyttä romaania on verrattu moneen kauhuklassikkoon, mutta mielestäni osuvin vertailukohta on Henry Jamesin sadunomainen goottilainen lyhytromaani Ruuvikierre, jossa on mahdotonta varmuudella tietää, onko kotiopettajatar murhaaja vai ei. Kuten yllä esittämäni kysymykset kuitenkin antavat ymmärtää, Linna on aina ollut kotimme jättää vielä enemmän arvoitukseksi. Saamme kyllä tietää, kuka murhasi Blackwoodin perheen, mutta se on lähes sivuseikka, koska niin paljon muuta jää ratkaisematta. Miksi ulkopuoliset niin harvoin puhuttelevat Merricatia? Miksi siskokset elävät eräänlaisessa symbioosissa? Jos setä Julianin väite, että Merricat on kuollut, pitää paikkansa, niin kuka on kertoja?

Saduissa yleensä on onnellinen loppu, ja niin on tässäkin – vai onko? Viimeisellä sivulla on paljon moniselitteisyyttä ja tekstin lopussa lymyilee piirretty hämähäkki. Ainakin juoniselosteen mukaan romaanin parin vuoden takaisessa filmatisoinnissa loppu yksinkertaistetaan ja dramatisoidaan tavalla, joka poikkeaa Jacksonin hienovireisen gotiikan tarunomaisesta tunnelmasta.

Avain romaanin tulkintaan voi löytyä eräästä Jacksonin kirjoittamasta tekstistä, mahdollisesti lähettämättömästä kirjeestä, jota Ruth Franklin palkitussa elämäkerrassaan Shirley Jackson: A Rather Haunted Life (2016) siteeraa: siskoksilla on ”yksi identiteetti, turvassa ja viime kädessä salassa pidetty”. Jotain sen suuntaista voi lukijakin uumoilla luettuaan romaanin. Tämä johtaa tietysti siihen, että tekee mieli lukea kirja heti uudestaan.

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.

 

Virolaista dekkaria!

Indrek Hargla
Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus: rikosromaani vanhasta Tallinnasta
Suomentanut Jouko Vanhanen
Moreeni, 2012
(Alkuteos: Apteeker Melchior ja Rataskaevu viirastus, 2010)


Mirka Ahonen kirjoittaa:

Dekkari on virolaisessa kirjallisuudessa melkoinen harvinaisuus. Virolaisista dekkareista puhuttaessa mieleeni tulee oikeastaan vain Juhan Pajun 1990-luvun alkupuolella kirjoittamat Haapsaluun sijoittuvat rikostarinat Haapsalun saunamurhat (1992) Kuolema Susiluodolla (1994) ja Laukauksia kotikadulla (1995). Tätä taustaa vasten Indrek Harglan (s. 1970) romaani Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus vaikuttaa erityisen mielenkiintoiselta.

Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus ei kuitenkaan ole pelkästään dekkari, vaan myös historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat Tallinnaan vuonna 1419. Romaani kuvaakin rikostarinan lisäksi hyvin elävästi Tallinnaa ja sen asukkaiden elämää keskiajalla. Kirjan sivuilla vilahtelee hurskaita veljiä, kerjäläisiä ja kulkureita, kauppamiehiä, kaupunginvartijoita, haudankaivajia sekä Punaisen luostarin, paikallisen ilotalon, porttoja. Päähenkilönä on rikoksia ratkova tallinnalainen apteekkari Melchior, joka erikoisilla rohdoillaan lääkitsee kaupunkilaisten vaivoja ja tarjoilee apteekissa piipahtaville kuuluisaa apteekkisnapsiaan.

Tarina alkaa kun tornipäällikkö Grote löydetään kuolleena, kasvot kauhusta vääntyneinä aivan kuin kummituksen nähneellä. Vanhat jutut Unterrainerin talon kummituksesta alkavat herätä kaupunkilaisten mielissä eloon. Pian paljastuu, että myös humalapäissään kaatunut ja kuollut flaamilainen taiteilija de Zwarte sekä kaivoon hukkunut Magdalena-niminen portto olivat ennen kuolemaansa sanoneet nähneensä Rataskaivonkadun kummituksen. Kun vielä Apteekkari Melchiorin omalla kadulla murhataan tuntematon, nälästä riutunut, kidutettu ja kastroitu nuorukainen, Melchior alkaa tutkia Rataskaivonkadulle kätkeytyviä synkkiä salaisuuksia. Tutkinnan edistyessä asiat alkavat sekoittua salaperäisesti toisiinsa: naisten torijuorut, vanhat sukutarinat, kipeät muistot ja kummitusjutut. Mutta mitkä tarinoista on totta ja mitkä tarua? Entä kuka oli kuohittu mies? Ja mitä tarkoittaa hänen irtilyöty jalkateränsä? Ja miten tämä kaikki liittyy Rataskaivonkadun kummitukseen?

Joissakin arvioissa Apteekkari Melchioria on verrattu Hercule Poirotiin, ja vaikka en näekään henkilöhahmoissa selvää yhtäläisyyttä, heidän rikoksenratkaisutyylissään on kieltämättä jotakin samankaltaisuutta. Loppuratkaisu ei ole aivan ilmeinen ja selviää kaikessa monimutkaisuudessaan vasta päähenkilön pitkän ajatustyön tuloksena. Rataskaivonkadun kummituksenkin arvoitus selviää Melchiorille vasta kun hän shakkilautaa ja -nappuloita hyväksikäyttäen alkaa sovittaa erilaisia pieniä johtolankoja ja yksityiskohtia toisiinsa.

Ennen dekkaristiksi ryhtymistään Indrek Hargla on kirjoittanut fantasia- ja kauhukirjallisuutta, mikä näkyy myös tässä romaanissa. Vaikka historiallinen konteksti on uskottavalla tavalla läsnä kirjassa koko ajan, sitä ei kuitenkaan ole kirjoittanut historioitsija vaan nimenomaan fantasiakirjailija. Romaanissa sekoittuvat mielenkiintoisella tavalla uskonto pyhimyksineen ja kristillisine tapoineen, sekä toisaalta maallinen arkinen elämä, jossa pääosassa ovat krouvit ja oluen juonti, kaupankäynti sekä yliluonnolliset asiat. Kirja tavoittaa hienosti keskiaikaisen tunnelman, jota eivät kuitenkaan luo pelkästään historialliset faktat, vaan nimenomaan fantasia- ja kauhukirjallisuuden piirteet, raa’at ja karmaisevat tarinat, jotka sopivat Harglan luomaan keskiaikaiseen miljööseen.

Indrek Hargla on kirjoittanut kaikkiaan kolme Apteekkari Melchior -romaania, joista on tähän mennessä suomennettu kaksi. Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus on toinen suomennettu Apteekkari Melchior -sarjaan kuuluva kirja, ensimmäinen Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus ilmestyi suomeksi 2011. Apteekkari Melchior ja timuka tütar (”Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär”) ilmestyi viroksi 2011. Molemmissa suomennetuissa teoksissa suomentajana on ollut Jouko Vanhanen, joka on aiemmin suomentanut mm. Jaan Krossia. Vaikka romaani sijoittuu 1400-luvulle, sen kieli ei sinänsä ole vanhahtavaa, vaan pikemminkin helppolukuista yleiskieltä. Vanhasen suomennos on sujuvaa. Ainoastaan hieman mietityttämään jäivät jotkut suomennoksessa toistuvat vanhahtavat sanat, esim. ’tykö’ ja ’tykönä’. Koska käsillä ei ollut alkuperäisteosta, jäin pohtimaan, miten siinä on käytetty vanhahtavaa kieltä keskiaikaista ilmapiiriä luomaan ja miten se toimii viroksi.

Lue Indrek Harglan haastattelu Dekkariseuran sivuilta http://www.dekkariseura.fi/rk_114_a.html


Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.

Perin eriskummallista ja mieltä kiihdyttävää fantasiaa

Päivi Brink kirjoittaa:

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille.
Suom. Virpi Vainikainen.
Schildts & Söderströms 2012.

Juuri suomennettu Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on nuorille suunnattu romaani, joka syntyi oikeasti vanhojen, 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun valokuvien pohjalta. Kuvia ei ole käsitelty millään tavalla kirjaa varten, mutta alkuperäiset kuvat ovat joko niin sanottuja trikkikuvia eli kuvamanipulaatioita tai muuten vain outoja valokuvia. Kirjailija on lainannut kuvat kymmenen eri keräilijän kokoelmista. He keräävät vanhoja, valokuvahistoriankin kannalta kiinnostavia kuvia, jotka poikkeavat tavanomaisista muotokuvista ja perhekuvista. Kirjan kannessa on kuva levitoivasta pikkutytöstä, ja romaanissa on kymmeniä valokuvasivuja, joissa on kuvattuna muun muassa valtavaa kivenmurikkaa kannatteleva pikkupoika, poika ilman päätä, vuoteessa makaava kuolleen näköinen poika, piippua polttavan naisen silhuetti ja koira, jolla on ihmisen pää.

Valokuvat herättävät uteliaisuutta, halua tarkkailla niitä lähempää, halua tietää niiden taustoista ja ymmärtää niitä. Romaanissa niiden merkitys on kauhutunnelman luomisessa, henkilökuvien kuvittamisessa ja ne ovat myös innostaneet juonenkäänteisiin ja henkilöiden luomiseen. Paikoin tuntui, että joku valokuva oli niin herkullinen, että kirjailija halusi sen mukaan, vaikka se ei oikein sopinut juonenkehittelyyn. Mutta suurimmaksi osaksi yhteispeli kuvien ja tekstin välillä kulki sujuvasti.

Romaani alkaa Floridasta, missä 16-vuotias Yakob Portman laiskottelee kesätöissä ja auttelee silloin tällöin vanhaa isoisäänsä Abrahamia. Isoisän elämäntarina on aina kiehtonut Yakobia, koska isoisä oli syntynyt Puolassa, mutta pakeni sieltä natseja Walesilaiseen orpokotiin. Koko Abrahamin suku oli tapettu, koska he olivat juutalaisia. Isoisä kertoi hurjia tarinoita lapsuudestaan: orpokotia johti piippua polttava lintu, joka huolehti lapsista, joilla oli eriskummallisia kykyjä. Hirviöt koettivat vahingoittaa lapsia, mutta lintu pystyi suojelemaan heitä valtavassa talossa, joka sijaitsi saarella. Vasta teini-ikäisenä Yakob ymmärtää, että isoisän tarinat ovat satua ja valhetta. Mutta sitten isoisä kuolee kammottavan väkivaltaisen kuoleman ja Yakob itse näkee hirviön, jolta isoisä koetti suojautua.

On parempi, etten paljasta juonesta sen enempää, sillä tapahtumien oikean laidan jäljittäminen on romaanin paras ja jännittävin osa. Sen verran voin vihjaista, että kyse on aikamatkailusta. Neiti Pregrinen koti… ei ole mitenkään erityisen briljantti kirjallisesti, mutta ei huonokaan. Arkimaailman sulautuminen fantasiamaailmaan walesilaisella saarella, minne Yakob lähtee isänsä kanssa selvittämään isoisän todellista menneisyyttä, ei kuitenkaan toiminut kovin uskottavasti. Fantasiamaailmasta siirrytään todellisuuteen kuin nappia painamalla. Oli jotenkin sellainen olo, että seurasin peliä, jolla oli tietyt säännöt, ja minun piti vain uskoa niihin. Aina en uskonut, aina jännitys ei säilynyt.

Tämä on kirjasarjan ensimmäinen osa, ja uskon, että seuraavat osat voivat olla parempia, koska pelin säännöt ovat nyt tutut, eikä niiden esittelyyn tarvitse käyttää aikaa eli sivuja. Romaanin alussa minua pelotti ihan oikeasti ja kauhuelementit nostivat niskakarvat pystyyn, mutta sitten jokin lässähdys tapahtui, enkä enää odottanut yhtä malttamattomana jatkoa. Romaani ei ollut itsenäinen kokonaisuus vaan selvästi sarjan aloitusosa. Henkilöitä oli niin paljon, että ne eivät ehtineet syventyä seikkailun lomassa. Eri sukupolvien erilaiset kokemukset eivät vielä varsinaisesti kasvaneet kiinnostaviin mittasuhteisiin, mutta kenties jatko-osissa päästään vielä niihinkin syvemmälle. Kannattaa kuitenkin antaa tälle romaanille mahdollisuus. Se oli todella eriskummallinen ja viihdyttävä.

Luin Neiti Peregrinen koti… -romaanin vaativaan kohtaan, sillä olen vuoden sisään lukenut sekä Nälkäpeli-trilogian, että Kat Fallsin Veden alla ja Vastavirta -romaanit ja ensimmäisen osan Reckless-sarjasta. Ne kaikki olivat erinomaisia, joten vaadin nuorisofantasialta todella paljon ne luettuani. Tämä romaani sai kiinnostumaan ihan kohtalaisesti: haluan tietysti lukea seuraavankin osan!

Kirjasarjan sivut: http://www.ransomriggs.com/
Kirjasarjan videomainos: http://www.youtube.com/watch?v=XWrNyVhSJUU
Kirjasta on tekeillä myös elokuva, jonka ohjaa Tim Burton.

Lue myös nämä:
Vanhoja suomalaisia ja eurooppalaisia kauhutarinoita on koottu kahteen uuteen kokoelmaan:

Hallusinatsioneja. Vanhoja suomalaisia kauhutarinoita. Toimittanut Juri Nummelin. Faros-kustannus Oy, Turku 2012. http://www.faroskustannus.fi/kirjat/hallusinatsioneja.html

Päätön ritari, Kauhutarinoita keskiajalta. Toimittanut: Marko Lamberg. SKS 2012. http://kirjat.finlit.fi/index.php?showitem=2542

Ironista kartanoromantiikkaa nuorille

Päivi Brink kirjoittaa:

Maryrose Wood: The Incorrigible Children of Ashton Place 1, The Mysterious Howling

Yhdysvaltalainen Maryrose Wood on kirjoittanut jo kaksi osaa nuorisokirjasarjaansa The Incorrigible Children of Ashton Place, joka sijoittuu 1800-luvun puolivälin englantilaiseen maalaiskartanoon. Ensimmäinen osa on nimeltään The Mysterious Howling (2010) ja toinen The Hidden Gallery (2011). Niitä ei ole vielä suomennettu. Luin ensimmäisen osan ja pidin siitä paljon.

15-vuotias neiti Penelope Lumley on juuri valmistunut Swanbourne Academy for Poor Bright Females -koulusta ja matkustaa kotiopettajattareksi Ashton Place -nimiseen kartanoon Englannin maaseudulla. Hänellä on kolme oppilasta: 10 ja 7 vuotta vanhat pojat ja 4-vuotias tyttö. Mutta lapset eivät ole mitä tahansa lapsia, vaan kartanon isäntä on löytänyt heidät metsästä. He ovat susien kasvattamia ja käyttäytyvät kuin sudet. Lapset ovat täysin heitteillä ennen kuin tehokas, tiukka, mutta lempeä Penelope ottaa heidät siipiensä suojaan.

Kuulostaako jotenkin tutulta? Ihan niin kuin tällaisia kirjoja olisi kirjoitettu ennenkin, jo kauan ennen. Onneksi kirja on kirjoitettu niin, että sekä henkilöiden että juonenkäänteiden kuuluukin tuntua tutuilta. Tyylilajina on ironia, mikä selitetään kirjassa perinpohjaisesti nuorimmille lukijoille. oikeastaan kirjaa voisi kutsua pastissiksi tai uudelleenkirjoitukseksi, sillä toisaalta se toistaa pitkälle Jane Eyren Kotiopettajattaren romaanin (1847) tunnetuksi tekemiä konventioita, mutta toisaalta se vinkkaa välillä nykylukijalle arvojen ja tapojen muuttuneen sitten Brontën sisarten päivien. Kertoja puhuu välillä lukijalle nykyajassa huomauttaen, että meidän aikanamme tekisimme toisin kuin tarinan aikaan.

Kartanoromantiikkaan kuuluu aina ripaus kauhua: kartanossakin on pimeitä salaisuuksia. Lapset ovat kuulevinaan ääntä suljettujen seinien takaa. Kuka sinne on vangittu? Hullu nainen ullakolla? Lisäksi herää kysymys, onko joku Ashton Placessa ihmissusi, joka muuttuu täysikuun aikaan hurjaksi pedoksi? Tällaisen intertekstuaalisen tyylilajin tuominen nuorille lukijoille on siinä mielessä vaikeaa, että lukijoiden on tunnettava pohjatekstit nauttiakseen viittauksista. Toisaalta teini-ikäiset ovat jo hyvin kartalla suosituimmista kauhuelementeistä.

Hauskan lisän tekstiin tuo se, että Penelope vaikuttaa aika tiukkapipoiselta ja huumorintajuttomalta mukaelmalta Jane Eyrestä. Hänen hillitylle olemukselleen ja hänen koulussa oppimilleen kasvattaville mietelauseille voi naureskella, vaikka samalla Penelope on oikein mukava tyttö. Huojentaa kuitenkin tietää, että nykyajan tyttöjen ei tarvitse olla ihan niin kunnollisia kuin Penelopen aikana.

Kaiken kaikkiaan The Incorrigible Children -sarja huvitti ja viihdytti minua suuresti ja taidan hankkia tuon jatko-osankin. Jokohan joku suomalaiskustantamo on tarttunut sarjaan?

http://www.maryrosewood.com/