PROFESSORIPOOLI: Junichiro Tanizaki, Makiokan sisarukset: Perinteinen elämänmuoto ja avioliiton solmimisen vaikeus

 H.K. Riikonen kirjoittaa:

Junichiro Tanizaki, Makiokan sisarukset. Suomentanut Kai Nieminen. Helsinki: Tammi, 1991. 714 sivua. Alkuteos Sasameyuki (1943-1948)

Japanilaisen Junichiro Tanizakin pääteokselle, laajalle romaanille Sasameyuki on suomentaja Kai Nieminen antanut neutraalin nimen Makiokan sisarukset. Ratkaisu on ymmärrettävä, sillä alkuperäisen otsikko ”pakenee herkkyydessään ja viitteellisyydessään kaikkia käännösyrityksiä”, kuten suomentaja on alkusanoissaan todennut. Alkuperäinen nimi tarkoittaa ”tuprahdellen pyryävää vitilunta”, mutta se on lähellä myös kuiskausta merkitsevää sanaa sekä viittaa romaanin Yukiko-nimiseen henkilöön ja hänen Taeko-sisarensa esittämään Lumi-tanssiin.

Romaanin aihe on sangen yksinkertainen. Kun Makiokan perheen neljästä tyttärestä kaksi vanhinta on jo naimisissa, tehtävänä on  sopivan aviomiehen löytäminen toiseksi nuorimmalle tyttärelle Yukikolle; toisaalta nuorin tytär Taeko käyttäytyy epäsovinnaisesti – hänen ei pitäisi löytää miestä ennen vanhempaa sisarta eikä solmia miessuhteita. Eräitä sopivan tuntuisia ehdokkaita Yukikolle löytyykin avioliittoja välittävän puuhakkaan rouva Itanin ponnistelujen ansiosta, mutta tapaamiset sulhaskandidaattien kanssa eivät lopultakaan johda tulokseen Yukikon päättämättömyyden ja muidenkin syiden takia. Tilannetta hankaloittavat japanilaisen sukuyhteisön normit ja käytänteet: suvun päätalouden on hyväksyttävä aviomiesehdokas ja hankittava tarkat tiedot hänen taustastaan. Makiokan sisarukset on olennaisesti naisten ja naisten toiminnan kuvausta. Vaikka miehistäkin annetaan yksityiskohtaisia luonnehdintoja, heidän asemansa romaanissa on toissijainen.

Tanizakin romaanin julkaisemisessa oli omat vaikeutensa. Koko teos voitiin julkaista vasta toisen maailmansodan jälkeen, sillä aiheeltaan sitä oli pidetty ”ajankohtaan sopimattomana”. Kohtalokkaiden historiallisten tapahtumien aikana tapahtuvassa ja kirjoitetussa romaanissa huomio keskittyy avioliittoaiheen ohella esimerkiksi pukeutumiseen, ostosten tekemiseen ja ravintoloissa syömiseen. Maailmanpolitiikan käänteitä ei ole kuitenkaan täysin unohdettu: niistä mainitaan aina silloin tällöin esimerkiksi henkilöiden lukiessa lehdistä uutisia ulkomaiden tapahtumista. Vanhemman sisaren mies Teinosuke on jopa kiinnostunut maailmanpolitiikasta, mutta on varovainen: ”/…/ nyt kun ajat olivat sellaiset kuin olivat hän katsoi sitäkin tarkemmin mitä suustaan päästi: hän ei halunnut joutua hankaluuksiin varomattomien puheitten tähden.” Perhe joutuu myös kokemaan poikkeukselliset olot. Niinpä Yukikon vanhempi sisar Sachiko joutuu ilmahälytysharjoituksen aikana ensi kertaa elämässään vesisankojen välitysketjuun. Äänilevyjäkään ei sovi soitella aamusta asti.

Romaani tarjoaa havainnollisen kuvan Osakan seudun elämästä, elämänmuodosta ja käytöstavoista sekä erilaisista juhlista; myöskään perinteellisiä taiteen muotoja ei ole unohdettu. Makiokan perheen on lisäksi elettävä säätynsä tai luokkansa mukaista elämää. Henkilöt panevat merkille myös kielenkäytön, puhutaanko Osakan kielimuotoa vai onko puheessa tokiolainen korostus. Muoto- ja tapakulttuurin tärkeydestä kertoo esimerkiksi kirjeiden kirjoitus ja siinä noudatetut muodot. Niinpä erään sulhasehdokkaan kirje herättää suuttumusta: ”Kirje oli kirjoitettu rullaksi kääritylle kirjepaperille muodollisella kirjakielellä; käsiala oli kaavamaista, lauseet samaten, koko kirje sanalla sanoen keskikertainen. Sachikon suu loksahti hämmästyksestä auki: jos kerran Sawazakit ja Suganot korostivat sukujensa arvokkuutta noudattamalla tällaisia vanohja perinteitä paljon tavanomaista ankarammin, miten oli mahdollista että he kohtelivat heitä näin? Rouva Sugano oli aivan omapäisesti, lainkaan neuvottelematta asiasta etukäteen Makiokan perheen kanssa, kirjoittanut miehelle jota ei edes tuntenut ja ehdottanut että hän tapaisi Yukikon – eikö hänen ikäisensä naisen olisi pitänyt osoittaa parempaa harkintakykyä?”

Japanin eri seutujen toisistaan poikkeavat perinteet ja tavat ovat havainnollisesti esillä. Niinpä erään ravintolanisännän taustaa kuvataan seuraavasti: ”Isäntä oli oppinut ammattinsa nykyisin jo lopetetussa mutta Meiji-kaudella kuuluisassa Tokion Ryōgokussa olleessa Yoheessa, jonka nimestä hän oli muuntanut oman ravintolansa nimen, mutta hänen sushinsa oli erilaista kuin entisaikojen Yohe-sushi: vaikka hän oli saanut oppinsa Tokiossa hän oli syntyjään kobelainen ja hänen tapansa tehdä sushia noudatti ilmiselvästi Kansain perinteitä.” Isännän mielestä sushiin sopimatonta kalaa ei ollutkaan, joten hänen valikoimaansa kuului ”meriankerias, pallokala, simppu, keltapyrstö, osteri, raaka merisiili, kampelan eväntyvi, punasimpukan sisälmykset, valaanliha.” Kalat isäntä tarjosi ”keitettynä tai paistettuina, mutta ravut ja merikorvat olivat aina eläviä ja liikahtelivat siihen saakka kunnes hän asiakkaan silmien edessä valmisti niistä sushia.” Romaanissa mainitaan joukko muitakin japanilaisia ruokalajeja, kuten kyyhkynmunakeitto ja misolla ja purjosipulilla maustettu ankannahka käärittynä riisikakkaroiden ympärille.

Mutta myös eurooppalaiset vaikutteet ovat tunkeutuneet perinteelliseen japanilaiseen elämänmuotoon. Makiokan perheen tuttavapiiriin kuuluu saksalainen Stolzin perhe – ei voi olla ajattelematta, että Stolz-nimi on peräisin Gontšarovin Oblomovista, jossa juuri Stolz-niminen mies yrittää saada Oblomovia aktiivisemmaksi. Klassinen venäläinen romaani tulee tietenkin mieleen nimistä Kirilenko ja Vronski. Välillä kuunnellaan Schubertia, luetaan Anatole Francea, ollaan tietoisia unkarilaisesta Ferenc Molnarista ja katsotaan ranskalaisia elokuvia. Japanilaistyylisessä huoneessa saattaa olla länsimaisia huonekaluja.

Myös länsimainen lääketiede on saavuttanut jalansijaa. Kuten Tanizakin romaanissa Avain, myös Makiokan sisaruksissa otetaan ruiskeita, esimerkiksi B-vitamiinin lisäämiseksi, ja muita lääkkeitä. Romaanissa on eräitä vaikuttavia sairauden kuvauksia, etenkin herra Itakuran ja nuorimman sisaruksen Taekon sairaudet. Taekon ulkonäkö on sairauden seurauksena muuttunut: ”Joutuessaan jonkin pitkällisen sairauden tähden vuoteenomaksi Taekon ikäinen nainen yleensä kutistui hellyttäväksi kolme- neljätoistavuotiaan näköiseksi tyttöseksi, toisinaan sai jopa puhtaan ja viattoman, pyhän tuntuisin hahmon, mutta Taeko päinvastoin menetti tavallisen nuorekkuutensa ja näytti aivan ikäiseltään – tai  paremminkin ikäistään paljon vanhemmalta. Ja mikä ihmeellisintä koko hänen nykyaikaisuutensa oli kadonnut ja hän vaikutti lähinnä jonkin geishatalon tai baarin – ja sittenkin hämäräperäisen, ei kovin korkeatasoisen paikan – tarjoilijalta. Ainahan Taeko oli käyttäytynyt paljon huonommin kuin sisarensa, mutta säilyttänyt silti jotakin hyvän perheen tyttärelle ominaista, mutta nyt hänen kasvojensa mutaisen harmaa, veltto iho näytti aivan kuin jonkin sukupuolitaudin himmentämältä ja toi väistämättä mieleen rappiolle joutuneen naisen.”

Väliin suorastaan kliinisten sairaskuvausten ohella romaanin huipentumia ovat tulvan ja myrskyn vaikuttavat ja laajat kuvaukset. Mutta luonnonilmiöt ovat esillä myös pienemmissä mittasuhteissa: ”Äkkiä hän [Teinosuke] kuuli rapsahduksia puutarhan araalioiden kuivuneilla lehdillä, ja kun hän kurottautui työpöytäänsä nojaten avaamaan edessään olevan paperi-ikkunan hän huomasi että vasta äsken seesteiseltä taivaalta tihkui nyt syksyinen sadekuuro: hennot norot alkoivat hiljalleen valua räystäältä maahan.”

Romaanin keskiössä olevasta Makiokan perheestä erottuu selvästi Yukikon ja Taekon, kahden sisaren vastakohtaisuus. Toimeliaan ja itsenäisen Taekon rinnalla Yukiko on ujo ja suorastaan oudon passiivinen. Suhteessaan sulhaskandidaatteihin hän ei juuri saa sanaa suustaan, oikeastaan vain jotain mutinaa. Eräänlaisena ääriesimerkkinä hänen käyttäytymisestään on rouva Itanin raportoima tapaus. Sulhasehdokkaan herra Hasideran pyydettyä yllättäen Yukikoa kanssaan kauppaan ostamaan sukkia ”Yukiko-neiti oli vain seissyt hätääntyneen näköisenä ja huokaillut ja vääntelehtinyt ja kääntynyt moneen kertaan katsomaan teitä muita jotka olitte viitisenkymmentä metriä taempana ikään kuin olisi odottanut teidän tulevan pelastamaan hänet, ja herra Hasideraa oli alkanut suututtaa niin että hän oli mennyt yksin kauppaan ostoksilleen.” Mutta joissain tilanteissa Yukiko osoittautuu myös päättäväiseksi tavalla joka vanhempaa sisarta hämmästyttää.

Vastakohtana Yukikolle Taekon epäsovinnaisuus ei ilmene vain miessuhteissa vaan muussakin käyttäytymisessä: ”/…/ ei ollut harvinaista että hän palvelijatarten läsnäollessakin vilvoitteli tuulettimen ääressä kimono auki repsottaen tai kuljeskeli kylvystä tultuaan asussa joka saattoi sopia jollekulle vuokrakasarmissa asuvalle työläisnaiselle.” Mukana on myös onnistunut ja hellyttävä lapsihahmo, vanhemman sisaren Sachikon tytär Etsuko. Samoin mukana on joukko elävästi luonnehdittuja sivuhahmoja, kuten edellä mainitut rouva Itani ja herra Itakura sekä palvelijatar Oharu. Varsin erilaisina hahmoina esillä on myös sarja sulhasehdokkaita.  Lopulta sopiva ehdokas löytyykin, erään japanilaisen varakreivin avioton poika. Hänen taustastaan, vaihtelevista opinnoistaan ja monenlaisesta yritteliäisyydestä rouva Itani esittää seikkaperäisen katsauksen unohtamatta myöskään ulkonäön kuvausta: ”Ulkonäöstä voin kertoa että hän on tummaihoinen ja niin kuin niin monet kauan länsimailla asuneet osaksi kalju – ei mitenkään varsinaisesti komea mies, mutta sillä tavoin jalopiirteinen että hänet huomaa heti sivistyneeksi mieheksi. Hän on vanttera, voisi ehkä sanoa pyylevä, eikä hän ole vielä koskaan ollut sairas.”

Mutta romaanin loppu on avoin: Yukiko on kyllä menossa naimisiin, mutta ennen lähtöään hääpaikkaan tuntee vatsavaivoja. Romaanin viimeinen virke kaikessa realistisuudessaan on mieliinpainuva: ”Ripuli ei sinäkään päivänä parantunut: se kiusasi häntä koko junamatkan ajan.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori. 

 

PROFESSORIPOOLI: Ryōkanin valitut runot: Läsnäolon ihme

Ryōkan: Suuri hupsu [valitut runot]. Suom. Kai Nieminen. Helsinki: Basam Books, 2000. 4. painos 2008.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Kiina ja Japani vihoittelevat tämän tästä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että niillä on pitkä yhteinen kulttuurihistoria, muun muassa logogrammit (japaniksi kanjit) ja kirjallisuus. Eräs merkittävä sekä kiinaksi että japaniksi kirjoittava japanilainen runoilija oli kerjäläismunkki ja kalligrafi Ryōkan (1758/9–1831). Kääntäjä Kai Niemisen mukaan hänen nimensä tarkoittaa ”hyvä ja avara” ja hänen lisänimensä Taigu ”Suuri hupsu”, joka myös on käännöskokoelman otsikko.

Ryōkan todella piti hupsuttelusta, kuten pallon pomputtelusta lasten kanssa, go-lautapelistä ja riisiviinin juomisesta hyvässä seurassa. Huumori on myös oleellinen osa hänen tuotantoaan, joka sisältää sekä kiinalaisia kanshi-runoja että japanilaisia waka-runoja, niin viisisäkeisiä tankoja, kolmesäkeisiä haikuja kuin pitempiä chōka-runoja. Hän ei välitä, vaikka ihmiset nauraisivat hänelle: ”Kun herkeämättä nauramme ja nauramme, / Maitreyan [seuraavan buddhan] aika koittaa tuota pikaa.” Nieminen, joka itse on julkaissut runokokoelman nimeltään Lopullinen totuus. Kaikesta, on mitä mainioin sukulaissielu japanilaista mestaria kääntämään.

Olla eikä olla olevinaan

Erityisen vastustamatonta Ryōkanissa on se, että hän aina on oma itsensä, tai yksinkertaisesti on, eikä ole olevinaan. Hän on selvästi harvinaisen lukenut mies, mutta ei esittele oppineisuuttaan. Mikään tässä maailmassa ei ole hänelle vierasta, mutta hän näkee kuitenkin alati muuttuvan maailman turhuuksien tuolle puolen: kun ”harha ja oivallus luovat toinen toisensa”, niin voi kysyä: ”Kuka läsnäolon ihmeellisyydessä pitäytyvä / takertuisi alituisesti muuttuviin ilmiöihin?”

Maailma tarjoaakin runoilijalle paljon ihmeteltävää. Hän riemuitsee kaikilla aisteillaan luonnosta kaikkina vuodenaikoina, näin keväällä: ”Linnut laulavat / kaikkialla vuorilla / kukat kukkivat: / kevät! Sydän ei ole / mahtuakseen rintaani.” Tilannekuvissaan japanilaisesta elämästä hän välillä kääntää kriittisen katseensa itseensä: ”Paloittelee myyntiin koiranlihaa, / ripustaa kyltiksi lampaan pään! / Samalta haiskahtaa myös minunkin touhuni, / – jatkan huolettomana, enkä vieläkään lopeta.”

 Kirjan alkuun Nieminen on tarkkanäköisesti valinnut runon, joka kuvastaa Ryōkanin poetiikkaa: ”Kuka sanoo minun runojani runoiksi? / Minun runoni eivät ole runoja. / Vasta kun ymmärrät etteivät runoni ole runoja, / voimme ryhtyä keskustelemaan runoudesta.” Tämä kuvastavaa runoilijan pyyteettömyyttä, mutta samalla se voi antaa ymmärtää, että hänen runonsa ovat enemmän kuin pelkkiä runoja ja muodostavat osan kaikkeutta siinä missä muu olevainen.

Mielikuvat osana luontoa

Tuomas Anhava, toinen arvostettu japanilaisen kirjallisuuden kääntäjä (joskin muiden kielten kautta), on eräässä puheessaan osuvasti luonnehtinut japanilaisessa kirjallisuudessa varhain ilmenevää oivallusta seuraavasti: ”ihmisen mielikuvamaailma on luonnon tuote ja siis osa luontoa niin kuin ihminen muutoinkin; filosofisemmin sanoen, – – mielikuvamme ovat maailmaa ja maailmamme mielikuvaa erottamattomasti” (kokoelmassa Sateen ääni sillalla, toim. Jaakko Anhava, 2007). Kun tämän yhteyden näkee, niin on helpompi ymmärtää, mikä japanilaisessa kirjallisuudessa kiehtoo ja miten se satoja vuosia ennen länsimaista romantiikkaa oli käsittänyt maailman ja ihmisten luomusten keskinäisen suhteen.

Runoissaan Ryōkan ilmaisee havaitsemansa luonnon juuri näin: kun kevät – tai joku muu vuodenaika – täyttää hänen mielensä, se puhkeaa runoon: ”Mitä jättäisin / muistoksi itsestäni? / Kevään kukkaset, / kesän käen ja syksyn / ruskan värjäämät lehdet”. Yhteys kuvittelun ja olemisen välillä on jakamaton: ”Unen maailmassa / torkun ja näen unta / josta kerron ja / unta on että kerron / unesta, unta kaikki”. Tämä taas kuvastaa runoilijan zen-buddhalaista maailmankatsomusta, jossa on ripaus shintolaista luonnonmystiikkaa, kuten hänen luontorunonsa osoittavat.

 Myös omassa elämässään Ryōkan harjoitti buddhismia. Monet ovat kertomukset hänen anteliaisuudestaan: hyttysverkon alta hän jätti jalkansa hyttysten syötäviksi, ja kun varkaat kävivät hänen vaatimattomassa majassaan, hän ei ollut heräävinään, jotta he saisivat tavaroita, joita tarvitsivat enemmän kuin hän. Eikä sitä nyt aina tarvitse syödä itsensä kylläiseksi, hän miettii eräässä runossaan, kunhan saa vanheta rauhassa. Voisimmeko oppia Ryōkanilta vähään tyytymistä: ”Ellei ahnehdi, kaikkea on kyllin, / jos vaatii, mikään ei riitä”?

Yksin, yhdessä

Kaikin aistein voi köyhänäkin ihmetellä maailmaa, jopa nauttia siitä, mutta tietoisuus ajan kulusta, kuolemasta ja kaiken turhuudesta on aina läsnä: ”Maallinen menestys ja epäonni: alati muotoa muuttava pilvi.” Ryōkan oli hyvin seurallinen ja usein apea yksinäisyydessään, mutta hänen laajakatseisuudessaan on myös toinen ulottuvuus: ”Ei niin, että en / välitä seurustella / muun maailman kanssa / – osaan vain pitää hauskaa / parhaiten yksinäni.”

Ryōkan ei irstaile eikä kiukuttele, kuten Ikkyuu (1394–1481), joka muuten monessa suhteessa on hänen hengenheimolaisensa (ks. Ikkyuu, Riehaantunut pilvi ja Luurankouni, käänt. Kai Nieminen). Kyllä hänkin välillä juopuu, mutta useammin luonnon kauneudesta kuin viinistä. Pallon pompottelunkin hän näkee suorasukaisesti; sen ”perimmäinen tarkoitus” on ”Yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi seitsemän”. Vanhemmalla iällä hän voi kuitenkin kääntää sen eräänlaiseksi zen-buddhalaiseksi viisaudeksi: ”Kappas, kymmenen / kymmentä tekee sata? / Jos vain sen tiesin / olisin lopettanut / yhdeksään pompautukseen.”

Nieminen on koonnut Ryōkanin runot löyhästi temaattisiin lukuihin, jotka osin tuntuvat seuraavan runoilijan elämää (mitään varmuutta kronologiasta ei ole, sillä runoja ei ole päivätty). Koskettavimmat runot tulevat viimeisinä. Korkealla iällä Ryōkan sai sydänystäväkseen neljäkymmentä vuotta nuoremman buddhalaisen nunnan nimeltä Teishin, ja heidän kirjeenvaihtonsa, joka etupäässä on tanka-runon muodossa, antaa riipaisevan kuvan heidän kaipauksestaan. Muutos hänestä sinuun kuvastaa rakkaan liikettä runoilijan luokse: ”Milloin, milloin hän / tulee – odotin kauan; / nyt hän on tullut: / sain vielä nähdä sinut, / mitä kaipaisin enää.”

Lämmittää mieltä, että Ryōkan vielä vanhoilla päivillään sai kokea rakkauden, joka kirjallisessa muodossaan nunna Teishinin kirjaamana yltää kirjallisuuden huomattavimpien rakkauskertomusten tasolle. Runoilija oli antanut pois maallisen omaisuutensa ja sai vastineeksi Teishinin varauksettoman rakkauden ja hoivan elämänsä loppuun asti.

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.     

PROFESSORIPOOLI: Yoshida Kenkōn Joutilaan mietteitä: Elämän riemusta ja katoavaisuudesta

Yoshida Kenkōn Joutilaan mietteitä (Tsurezuregusa). Suom. Kai Nieminen. Helsinki: Tammi, 1978.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Rakastetuimpia suomalaisia iskelmäklassikoita 1930-luvulta on Matti Jurvan sävellys ja Tatu Pekkarisen sanoitus ”Väliaikainen”. Moni muistanee tämän kuplettilaulun sanoituksen elomme riemusta ja rikkaudesta sekä pettymyksestä, jotka kaikki ovat väliaikaisia. Sen on sittemmin tehnyt tunnetuksi Tapio Rautavaara, Vesa-Matti Loiri ja Samuli Edelmann, kaikki hitaana melankolisena balladina. Näin peittyy Jurva-Pekkarisen alkuperäinen vastakkainasettelu: haikea teksti elämän haihtuvuudesta lauletaan jenkan iloiseen rytmiin. Tämä tulee ilmi Georg Malmsténin alkuperäisessä versiossa (Jurva ei laulua itse levyttänyt, mutta hänen versionsa löytyy YouTubesta).

Hetkinen, onko kirjoittaja vallan eksynyt aiheestaan, kun kyse pitäisi olla keskiaikaisen japanilaisen buddhalaismunkin mietteistä? No, katsotaan.

Väliaikaista kaikki on vaan
Buddhalainen kirjoitusperinne kaiken katoavaisuudesta oli jalkautunut Japaniin hyvissä ajoin ennen 1200-lukua, jolloin sen siihen asti ehkä tunnetuin teksti Kamo no Kōmein Hōjōki eli ”Kertomus majastani” kirjoitettiin. Suhteellisen hyvän uran jälkeen Kōmei päätti viidenkymmenen vuoden iässä ryhtyä buddhalaismunkiksi. Hän kyhäsi pienen majan – noin yhdeksän neliötä – ja eleli siellä viimeiset vuotensa. Hōjōki on lyhyt kertomus hänen elämästään, munkkilupauksestaan, majan rakentamisesta ja siinä asumisesta. Lopuksi hän myöntää rakastavansa pikku majaansa, mutta kunnon buddhalaisena – ja kirjoitusperinteen mukaisesti – hän ymmärtää tämän olevan virhe: hän on turmeltunut, mutta yrittää sinnitellä elämän houkutusta vastaan kuolettamalla rakkautensa pieneen majaansa, jotta valaistuisi eikä syntyisi uudelleen.

Tästä perinteestä on hyvä olla tietoinen, sillä näin voidaan ymmärtää, mikä tekee sata vuotta myöhemmin eläneen Yoshida Kenkōn Joutilaan mietteistä (kirjoitettu n. 1330) niin lumoavan. Ensin kuitenkin sana otsikosta: tässä ei ole kyse joutilaisuuden ylistämisestä, kuten esimerkiksi Ivan Gontšarovin venäläisessä klassikossa Oblomov tai mainiossa käännösantologiassa Matkaopas joutilaisuuteen: laiskan kirjallisuuden antologia (The Idler’s Companion 1996, suom.1999; toim. Tom Hodgkinson ja Matthew De Abaitua). Kenkōn otsikko on paremminkin ymmärrettävä Vibeke Emondin ruotsinkielisen laitoksen Stilla stunders tankar mukaan, eli Rauhallisten hetkien mietteitä. Ymmärtääkseni tämä käännös vuodelta 2015 on teoksen ensimmäinen ruotsinnos. Kuinka onnellisessa asemassa me suomenkieliset lukijat olemmekaan olleet, kun meillä on ollut jo vuosikymmeniä Kai Niemisen ja Tuomas Anhavan käännöksiä japanilaisista klassikoista. Englannin kielellä Kenkōn kirja on yleensä otsikoitu Essays in Idleness, mikä ainakin osin voidaan mieltää kertovan joutilaisuudesta, jopa esseiden muodossa.

Mikä mielestäni tekee Joutilaan mietteistä klassikon on, ettei se vain jatka buddhalaista perinnettä kaiken katoavaisuudesta, vaan yksityiskohtaisesti kuvaa sitä aistien maailmaa, joka on jätettävä, jos haluaa luopua uudelleensyntymisestä. Ehkä tunnetuimmassa mietteessään (numero 7) Kenkō pohtii, että ”Parasta elämässä on sen arvaamattomuus”, mikä englanninkielisessä versiossa nähdään hiukan toisin: ”kaiken haihtuvuus on se mikä tekee elämästä ihanan” (minun käännökseni Meredith McKinneyn englanninnoksesta Essays in Idleness). Mietteitä on 243, ja ne ovat pituudeltaan parista rivistä pariin sivuun, eivätkä siis sinänsä ole esseitä. Huomattava osa niistä, varsinkin alkupuolella, ylistää aistien kautta elettyä ihmiselämää. Niin buddhisti kuin onkin, Kenkō on elämässä kiinni samalla kun ymmärtää kaiken olevan katoavaista – eli hänen vastakkainasettelunsa on samantapainen kuin sanoituksen ja musiikin ristiriita iskelmässä ”Väliaikainen”.

Elämän aistillisuudesta
Kenkō voi ilahtua nähdessään ”sopusuhtaisesti rakennetun”, mieleisensä asumuksen (10), ja toisin kuin Kōmei, hän ei säti itseään tästä. Hänen katseensa kiinnittyy naisen kauniisiin hiuksiin, vaikka varoittaa, että himon suhteen ”on pidettävä varansa” (9). Hän nauttii hyvästä keskustelusta ja lukemisesta, eritoten klassisesta japanilaisesta runoudesta (12–14). Hän iloitsee vuodenajoista, taivaan sinestä ja kuusta (19–21). Ymmärrettävästi hän erityisesti suitsuttaa yksinkertaista, vaatimatonta elämää, mutta näkee samalla, ettei ihminen ole ”puuta tai kiveä: toisinaan hän on hyvinkin herkkä” (41).

Näin Kenkō elää kaikilla aisteillaan ja antaa itsensä vaikuttua elämän pienistäkin asioista. Hän kirjoittaa myös siitä, miten pitäisi käyttäytyä ja mikä tuntuu eettisesti oikealta, muttei ole niinkään sormi ojossa, vaan puhuu omasta kokemuksestaan: ”On aivan sietämätöntä jonkun käyttävän itseään vertailukohteena, kun hän arvostelee toisten ulkonäköä, oppineisuutta tai sentapaista” (56). Yllättävää kyllä, Kenkō jopa esittää proto-eksistentialistisen näkemyksen: joka näyttelee hullua on yhtä kuin hullu, ja jos elää kuin jalo, ”ansaitsee jalon maineen” (85). Oikeanlaista joutilaisuutta hän arvostaa: ”Itse viihdyn parhaiten omassa yksinäisyydessäni, kun mikään ei ajatuksiani häiritse” (75).

Kenkōn mietteet ovat tosiaan mietteitä, ja niitä on laidasta laitaan: tarinoita, huhuja, kuvauksia, mielipiteitä, päähänpistoja, ihan mitä vain hänellä sattuu tulemaan mieleen, oli se sitten aikoja sitten koettua tai juuri havaittua. Kokoelman rikkaus tulee juuri hänen mielensä avoimuudesta joka suhteessa.

Yhdenveroisia kaikki
Loppua kohden Kenkō palaa useammin buddhalaisiin näkemyksiin. Mietteessä 217 on mielestäni harvinainen oivallus, joka nostaa hänen pyrkimyksensä valaistumiseen uudelle tasolle. Hän kirjoittaa: ”Mestari ja maallikko ovat yhdenveroiset. Kyltymättömän ahne on aivan samanlainen kuin se joka ei mitään kaipaa”. Näin buddhalaismunkkikin pyrkimyksessään hylätä kaikki maalliset halunsa voi olla omalla tavallaan kyltymätön. Tämä on kovempaa kritiikkiä kuin edes Kōmei esittää itselleen. Ehkä halu irtaantua kaikesta maallisesta sekin on eräänlainen himo, joka estää ihmistä valaistumasta.

Tämä itsekritiikki vie Kenkōn askelta lähemmäs valaistumista. Toinen tärkeä askel on pyyteetön elämäntapa: ”on parasta olla rehellinen joka käänteessä, kunnioittaa erotuksetta kaikkia kanssaihmisiä ja säästellä sanoja” (233). Kuinka moni pystyi tähän Kenkōn aikana, kuinka moni pystyy siihen tänä päivänä?

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden professori.

PROFESSORIPOOLI: Shūsaku Endōn Samurai

KUUKAUDEN KLASSIKKO:
Shusaku Endo, Samurai. Suomentanut Seppo Sauri. Jälkikirjoitus: Samurain totuudellisuus, kirjoittanut Van C. Gessel. Helsinki: Otava, 1983. 367 s.
Hannu K. Riikonen kirjoittaa:

Japanilaisen Shūsaku Endōn (1923-1996) vuonna 1980 ilmestynyt romaani Samurai kertoo yhdestä historian kummallisimmista diplomaattisen lähetystön matkoista. Vuonna 1613 lähetettiin Japanista neljä hierarkiassa melko alhaisessa asemassa olevaa samuraita neuvottelemaan kaupallisista toimiluvista Nueva Españassa (Meksikossa) ja länsimaisten lähetyssaarnaajien toimiluvasta Japanissa. Historiallisena hahmona esiintyy romaanissa Hasekura-niminen samurai. Keskeisenä kristittyjä edustavana henkilönä on uskonkiihkoinen, Paavalia esikuvanaan pitävä fransiskaani-isä Velasco, jonka historiallisena esikuvana on isä Luis Sotelo (1574-1624). Lähetystön matka suuntautui Japanista Meksikoon, sitten Espanjaan ja lopuksi Roomaan, kunnes Hasekura mitään sopimuksia saamatta pääsee palaamaan seitsemän vuoden kuluttua (romaanissa tapahtuma-aikaa on tiivistetty) takaisin Japaniin, jossa tilanne on melko lailla muuttunut: kristittyjä ei enää suvaita. Koko Hasekuran toiminnalta on mennyt pohja pois ja hän itse joutuu tilanteesta kärsimään. Isä Velasco palaa kielloista huolimatta Japaniin, jossa hän kokee marttyyrikuoleman. Romaanissa vuorottelevat kaikkitietävän kertojan ja isä Velascon kertomat jaksot.

Samurai Hasekura ei olisi halunnut tehtävää, mutta joutuu tottelemaan ylempiään. Hänen perheensä oli menettänyt edullisen asuinpaikkansa, mutta hän oli alkanut kotiutua uuteen hänelle annettuun paikkaan, joka on marskimaata. Lähetystömatkan alkaessa hän tuntee menettävänsä senkin: ”Jossakin vaiheessa marskimaa oli alkanut tuntua hänestä samanlaiselta kuin kotilo etanalle. Nyt hänet kiskottaisiin väkisin kotilostaan.” Koko pitkäksi venyneen matkan ajan hän tuntee olevansa kiskottu pois omasta kotoisesta ympäristöstään. Romaania sävyttää Hasekuran jatkuvasti tuntema alakulo ja kaipuu kotiseudulle. Vastapainona on isä Velascon vahva luottamus toimintansa oikeutukseen.

Hasekura joutuu pelinappulaksi erilaisten intressien ja intressiryhmien välillä eli kuten hän kotiin palattuaan pohtii miettiessään keskusteluaan toisen samurain kanssa: ”Heidät oli tosiaan lähetetty suureen maailmaan heidän tietämättä tai käsittämättä mitään. Edo oli yrittänyt käyttää läänitysaluetta hyväkseen, läänitysalue oli yrittänyt käyttää Velascoa hyväkseen, Velasco oli yrittänyt pettää läänitysaluetta, jesuiitat olivat käyneet likaista kilpailua fransiskaanien kanssa – ja tämän petoksen ja eripuran keskellä nämä kaksi miestä olivat vaeltaneet pitkää taivaltaan.” Hasekuraa käyttävät hänen ylempänsä häikäilemättä hyväkseen ja antaen myös vääriä lupauksia. ”Sinulla oli huono onni joutua hallituksen vaihtuvien vuorovesien ajeltavaksi,” toteaa ruhtinas Ishida Hasekuralle.

Shūsaku Endō, joka itse oli kristitty ja jota on kutsuttu Japanin Graham Greeneksi, tuo romaanissaan esille selvästi ne vaikeudet, joita kristinuskon levittämisellä Japaniin oli ja miten japanilainen moraali ja mentaliteetti erosivat kristittyjen moraalikäsityksistä. Kun isä Velasco toteaa: ”Samalla lailla kuin nainen etsii miehestä kiihkeää intohimoa, Jumala etsii meistä antaumusta”, samurai Matsuki vastaa: ”Äärimmäisyyksistä ei pidetä Japanissa. Te ja teidänlaisenne olette minusta perin outoja.” Endōn romaanissa Vaitiolo esillä oleva kysymys siitä, miksi Jumala vaikenee, on mukana myös Samuraissa: ”Mutta edessäni on vain ammottava äänettömyys. Sankan pimeyden keskellä Jumala on vaiti. Toisinaan kuulen vain sen nauravan äänen. Pilkallisesti nauravan naisen äänen”, miettii Velascon epätoivon hetkellä. Hän kuitenkin muistaa Jeesuksen huudon ristiltä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Velasco katsoo, että Jeesus oli epätietoinen Jumalan tahdosta niin kuin hän, Velasco, sillä hetkellä.

Samurain merkittävyys perustuu uskonnollisten, moraalisten ja mentaliteetteja koskevien kysymysten ohella myös vaikuttavaan historiallisen ajan ja miljöön kuvaukseen. Kun teoksen rakenne perustuu matkan kuvaukseen, romaani tarjoaa monenlaisia tapahtumia ja eräitä kiinnostavia matkan varrella tavattuja henkilöitä. Mainittakoon vain lähetystön ja Mexicon Cityn arkkipiispan sekä lähetystön ja paavi Paavali V:n, ”valkoviittaisen vanhan miehen, joka tuskin jaksoi kohottaa jalokivisormuksia säihkyvää kättään”, kohtaaminen. Erityisen vaikuttava on kuvaus fransiskaani-isä Velascon ja jesuiitta Valenten väittelystä piispainkokouksessa. Jesuiitta on ulkonaisesti raihnainen ja mitätön eikä hänen ulkoinen olemuksensa paljasta lainkaan hänen merkittävyyttään. Tässä suhteessa hän hieman muistuttaa Vaitiolon kristittyjä vainoavaa lääninherraa.

Lumella on oma erityinen symbolinen merkityksensä Japanissa (vrt. esimerkiksi Yasunari Kawabatan romaani Lumen maa). Sen on myös Endō ottanut huomioon: romaani alkaa toteamuksella lumen satamisesta. Lopussa, Hasekuran saatua tuomionsa, sataa jälleen lunta.

Shūsaku Endōn tuotannosta on käännetty suomeksi Samurain ja muutaman muun romaanin ohella myös mainittu romaani Vaitiolo (1966). Molemmissa suomennoksissa on omat puutteensa. Vaitiolon suomensi lähetystyössä Japanissa toiminut Vappu Kataja. Suomennos on kylläkin tehty alkukielestä, mutta se vilisee painovirheitä ja sen suomen kieli olisi vaatinut viimeistelyä. Samurain suomennoksen Seppo Sauri on tehnyt englanninnoksen pohjalta. Mukana on joitakin selittäviä alaviitteitä, mutta ei mitenkään johdonmukaisesti. Vaitiolosta on Martin Scorsese ohjannut vaikuttavan elokuvan Silence. Se noudattelee varsin uskollisesti romaania. Elokuvan lääninherra on suorastaan vaikuttavampi kuin romaanivastineensa.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.