PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Swannin tie: Combray

Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä. Swannin tie: Combray. Suomentaneet Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Helsinki: Otava, 1968. 245 sivua (Alkuteos À la recherche du temps perdu: Du côté chez Swann: Combray, 1913).

H.K. Riikonen kirjoittaa:

Marcel Proustin suuren romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä tie suomeksi oli mutkikas. Seitsenosaisen teoksen ensimmäisen osan Swannin tie alkujakso Combray ilmestyi suomeksi 1968, mutta viimeinen jakso Jälleen löydetty aika vasta 2007. Suomennos, jolla ehti olla neljä kääntäjää, julkaistiin kaikkiaan kymmenenä niteenä. Lukijalle Combray-jakso toimii johdantona henkilöihin, aiheisiin ja teemoihin, joita käsitellään monipuolisemmin seuraavissa osissa, mutta sen voi lukea hyvin myös omana kokonaisuutenaan, jossa on mieleenpainuvia huipentumakohtia. Samalla saa jo hyvän käsityksen Proustin tyylistä, sen maalailevuudesta, yksityiskohtaisuudesta, pitkistä ja monipolvisista virkkeistä sekä laajoista luonnonvertauksista (eeppisistä vertauksista).

Combray-jakso on kuuluisa Madeleine-leivonnaisestaan, joka herättää minäkertojan muistot. Suomennoksen mukaan kyseessä on leivos, mutta oikeastaan se on leivonnainen, jota kastetaan lehmuksenkukkateehen. Jaksossa tuodaan esille kertojan vanhemmat ja sukulaiset vanhoine täteineen sekä taidehistorian tuntija Charles Swann, jonka mukaan romaanin ensimmäinen osa on nimetty. Esillä on myös herttuallinen Guermantesin suku ja lyhyesti mainitaan sukuun kuuluva paroni de Charlus, josta myöhemmin romaanisarjassa kasvaa suuri groteski hahmo. Alkujakson hahmoja ovat myös juutalainen Albert Bloch, jonka ulkonäköä Swann (myös juutalainen) vertaa Gentile Bellinin maalaamaan Turkin sulttaani Muhammediin, sekä yläluokkaa vastustava, myös kirjailijanakin toimiva insinööri Legrandin. Lukija saa monipuolista tuntumaa eri taiteenalojen edustajiin: kirjailija Bergotteen, säveltäjä Vinteuiliin ja näyttelijätär Bermaan. Kirjallisuus, musiikki, teatteri, kuvataide ja arkkitehtuuri ovat jo ensimmäisessä jakson keskeistä aihepiiriä. Proustilla on tapana verrata henkilöitään renessanssin maalauksissa näkemiinsä hahmoihin. Proust viittaa tavan takaa myös Ranskan klassismin ajan kirjallisuuteen, mikä Combrayssa on esillä mainintoina etenkin Saint-Simonin herttuan muistelmísta. Kiinnostusta kieleen, sen historiaan ja mahdollisuuksiin osoittaa puolestaan esimerkiksi se, että jo Combrayssa käsitellään etymologioita.

Huomiota herättävän paljon esillä on palvelijatar Françoise, josta muodostuu yksi koko Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen keskeisistä hahmoista ja joka esiintyy kaikissa osissa. Vaikka Proustin romaanisarjassa liikutaan ylemmän porvariston ja aateliston seurapiirielämän parissa, palveluskunta ja työläisammattien edustajat ovat monipuolisesti esillä. He esiintyvät kuitenkin vain etunimillään tai jäävät anonyymiksi. Sosiaalisten erojen merkille paneminen on romaanisarjassa viety pitkälle. Jo Combrayn alkupuolella kertoja selostaa isotätinsä suhtautumista: ”[J]okainen joka valitsi tuttavansa oman syntyperäisen kastinsa ulkopuolelta, oman yhteiskunnallisen ”luokkansa” ulkopuolelta, laski ikävästi hänen silmissään. Hänestä se oli kuin olisi noin vain kieltäytynyt nauttimasta hedelmää, joka oli kasvanut tuttavuussuhteista vakavaraisten ihmisten kanssa ja joita kaukonäköiset perheet olivat kunnioitettavalla tavalla vaalineet ja varastoineet lapsilleen (isotäti oli jopa lakannut käymästä notaarituttavamme pojan luona, koska tämä oli mennyt naimisiin kuningasperheen jäsenen kanssa ja siten menettänyt arvostetun notaarin pojan aseman, vaipunut samalle tasolle kuin seikkailijat, entiset kamaripalvelijat tai tallirengit, jotka kuulemma pääsivät kuningattarien erityiseen suosioon).”

Sosiaalisten erojen ohella ja niihin läheisesti liittyen Proustin maailmassa pannaan jatkuvasti merkille henkilöiden käyttäytymisen pienimmätkin vivahteet. Kun kertojan perhe joutuu muuttamaan suhtautumistaan Legrandinista, tämän kumartamista kuvataan seuraavasti: ”Legrandinin kasvoilta kuvastui harvinaislaatuinen eloisuus ja into; hän tervehti syvään kumartaen ja teki sitten taaksepäin toisen nykäyksen, joka äkisti vetäisi hänen selkänsä lähtöasemaa pitemmälle ja jonka hänelle oli varmasti opettanut hänen sisarensa, rouva de Cambremerin aviomies. Nopea suoristautuminen pani eräänlaiseen kiihkeään ja lihaksikkaaseen aaltoliikkeeseen Legrandinin takapuolen, jota minä en ollut uskonut niin täyteläiseksi, enkä tiedä, miksi tuo pelkän aineen aaltoilu, tuo täysin fyysinen tulviminen, josta tyystin puuttui henkisyys, ja jonka Legrandinin alhaisuutta uhoava miellyttämisen halu lietsoi myrskyksi, herätti minun mielessäni yhtäkkiä sen mahdollisuuden, että oli olemassa toinen Legrandin, aivan erilainen kuin se jonka me tunsimme.” Proustin kuvaamissa seurapiireissä ei kaihdeta ilkeyksiä ja halventavia arviointeja.

Combray-jaksossa romaanisarjan minäkertoja, jonka nimi vasta myöhemmin ja silloinkin melko ohimennen paljastuu Marceliksi, on luonut itsestään kuvan lapsena ja poikana, jolle on ominaista herkkyys ja sensitiivisyys ja pakeneminen mielikuvitukseen ja kirjallisuuden maailmaan. Heti Combrayn alussa on yksi koko romaanisarjan hellyttävimmistä kohtauksista pojan odottaessa ja kaivatessa äidin hyvänyön suudelmaa. Mutta mukana on myös muita ikimuistoisia jaksoja. Sellaisia on kuvaus siitä, miten kertoja oli lapsena luonut mielikuvituksessaan kuvan Guermantesin herttuattaresta, josta hän oli kuullut puhuttavan, ja miten hän sitten näkee herttuattaren todellisuudessa.

Combrayn kohokohtia on myös kuvaus palvelijatar Françoisesta ja keittiötytöstä, joka vertautuu Giotton Laupeuteen. Hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta Françoise osoittautuu suoranaiseksi sadistiksi: hän panee raskaana olevan keittiötytön kuorimaan parsoja hyvin tietäen, että tämä pahentaa tytön astmaa. Kertoja vertaa Françoisen suhtautumista muihin palvelijoihin laajalla luonnonvertauksella, joka on saatu luonnontutkija Fabren (suomennoksessa virheellisesti Frabre) kalvosiipiäisiä koskevasta kuvauksesta. Mutta kyse ei ole vain ihmisistä. Ateriaa varten valmistamaansa kanaan Françoise suhtautuu kuin viholliseen, ”ärähti vielä vihasta ja sanoi viimeisen kerran vihollisensa ruumista katsellen: ”Senkin elukka!”” Kohtaus saa pojan vapisemaan ja haluamaan, että Françoise erotettaisiin. Poika panee myös merkille, että lukuun ottamatta omia sukulaisia ”ihmisten onnettomuudet herättivät Françoisessa sitä enemmän sääliä mitä kauempana he elivät hänestä”.

Sadismista ja masokismista muodostuukin yksi Combrayn ja romaanisarjan keskeisistä teemoista. Jo Combrayssa on laajahko sadismin olemusta pohdiskeleva jakso. Siihen puolestaan on johdattanut kertojan lapsena sattumalta näkemä kohtaus, jossa Vinteuilin tytär yhdessä ystävättärensä kanssa häpäisee isänsä muiston. Kohtauksesta ei puutu groteskia sävyä: ”Silkkipukunsa avoimen pääntien kohdalla neiti Vinteuil tunsi ystävättären painaman suudelman, hän kirkaisi, juoksi tiehensä, ja naiset ajoivat toisiaan takaa, hypellen, leyhytellen isoja hihojaan kuin siipiä, kaakattaen ja uikuttaen kuin kiimaiset linnut. Sitten neiti Vinteuil lopulta kaatui ja jäi ystävättären alle.” Neiti Vinteuil on tarkoituksellisesti asettanut edesmenneen isänsä valokuvan todistamaan kohtausta.

Lapsena Combrayssa kertoja on ollut tällaisten tapahtumien todistajana, mutta Combray on merkinnyt hänelle paljon muutakin: se on tarjonnut varsinkin arkkitehtonisia ja luontoon liittyviä elämyksiä. Hän katselee kirkontorneja ja aistii orapihlajien tuoksua ja värejä. Kasvimaailma yltäkylläisessä värikkyydessään ja tuoksuineen aivan kuin symboloi sitä ylikypsää 1800-luvun lopun kulttuuria, johon teoksen tapahtumat on sijoitettu. Samoin se vastaa romaanisarjan täyttämää aistillisuutta samalla kun se liittyy tarkoin kuvattuihin, eri aistein tapahtuneisiin havaintoihin.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

Rockrunoilija vetoaa rauhan puolesta

Tomi Huttunen kirjoittaa:

Venäläisen rockmusiikin elävä legenda, jo 1970-luvun alussa musiikillisen uransa aloittanut Boris Grebenštšikov (s. 1953) on vedonnut voimakkaasti Venäjän presidenttiin, että tämä ymmärtäisi välttää verenvuodatusta Krimillä. Grebenštšikov on myös harvoja taide-elämän vaikuttajia, joiden vetoomukset levisivät nopeasti ja hyvin laajasti venäläisiin ja ukrainalaisiin tiedostusvälineisiin. Grebenštšikov ja hänen yhtyeensä Akvarium ovat hyvin pidettyjä koko entisen Neuvostoliiton alueella, myös Ukrainassa ja Valko-Venäjällä.

Vetoomuksen julkaisuajankohta oli laskiaissunnuntai, toiselta nimeltään sovintosunnuntai, joka tarkoittaa ortodokseille laskeutumista pääsiäistä edeltävään paastonaikaan. Sovinto onkin vetoomuksen johtoidea. Grebenštšikov peräänkuuluttaa neuvottelua, sopimista ja diplomatiaa – rauhanomaista politiikkaa sotimisen sijaan. Hän julkaisi miltei rukouksen muotoon laaditun vetoomuksensa Facebookissa keräten yhdessä päivässä yli 20000 tykkäystä:

Tänään sovintosunnuntaina haluan sanoa yhden yksinkertaisen asian, ja tulkoot sanani kuulluiksi.
Te, joilla on tänään valta käsissänne – muistakaa kansaa, joka on antanut teille tuon vallan; ilman tuota kansaa te ette ole mitään; lakatkaa pettämästä kansaa.
Miten kovasti halusittekaan jäädä historiaan, älkää yrittäkö tehdä sitä teihin luottamuksensa asettaneiden ihmisten henkien kustannuksella.
Ei ole olemassa ongelmia, joita ei voi ratkaista rauhanomaisesti; aina löytyy ratkaisu, jonka avulla voidaan välttää ihmiskuolemat.
Olkaa kaukonäköisiä: lakatkaa myrkyttämästä ihmisten välisiä suhteita, lakatkaa valehtelemasta kansallenne tämänpäiväisen hyödyn toivossa – huomenna se johtaa mittaamattomiin menetyksiin.
Luoja, anna meille viisautta ratkaista riidat rauhanomaisesti!

Vetoomuksen jälkeisenä päivänä Grebenštšikov päätyi uudelleen otsikoihin, kun valtiollinen TV-kanava Rossija esitti propagandatarkoituksessa videokatkelman hänen laulustaan nimeltä Juna on tulessa. Laulu on vuodelta 1986, siinä kuvataan Afganistanin sotaa ja Neuvostoliiton vääjäämätöntä tuhoa perestroikan hengessä. Rossija-kanavaa lienee kiinnostanut nimenomaan laulun kertosäkeistö, jossa lauletaan ikään kuin Venäjälle kuuluvan maan palauttamisesta:

Tämä maa oli meidän,
kunnes juutuimme taisteluun.
Ei-kenenkään-maana se kuolee,
on aika lunastaa se omilleen.

Mutta säkeistön irrottaminen yhteydestään on tunnetusti vaarallista. Tosi asiassa vakavasti sodanvastaisessa laulussa on kyse Venäjänmaan lunastamisesta ihmisille kommunistisen puolueen hirmuvallalta. Kuultuaan lauluaan käytetyn televisiossa Grebenštšikov suivaantui ja kirjoitti Rossija-kanavan toimitukselle kirjeen: ”Olen liikuttunut että päätitte käyttää katkelmaa laulustani Juna on tulessa lähetyksessänne, mutta kun kerran teitte niin, uskaltakaa siis olla leikkaamatta siitä säkeitä ja julkaiskaa se kokonaisuudessaan, myös sanat ’Olen nähnyt kenraalit, ne juovat ja syövät meidän kuolemaa’. Muistutan teille metropoliitta Antoni Surožskin sanat: ’ne jotka vihaavat yksiä toisten tähden, pelaavat suoraan paholaisen käteen’. Ymmärrättehän, että te teette juuri näin?”

Kun Venäjä sitten maanantaina 3.3.2014 esitti uhkavaatimuksensa Ukrainalle ja aseellinen konflikti Krimillä alkoi näyttää väistämättömältä, vihainen Grebenštšikov julkaisi YouTubessa nyt laajalle venäjänkieliseen maailmaan levinneen uuden tähän päivään osuvan sodanvastaisen laulunsa nimeltä Rakkautta sodan aikaan. Siinä samassa hän ikään kuin otti kylänpäällikön paikkansa venäläisen kulttuuriväen keskuudessa ja purki inhimillisen raivonsa säkeisiin, joissa ei ole paljon toivoa mutta sitäkin enemmän pakollista rakkautta.

Rakkautta sodan aikaan
http://www.youtube.com/watch?v=y4wyQOlnzRA

en muista miten pääsin yli kynnyksen,
mutta taivas on raskas yllä silvotun tien,
jonka päässä meille valehdellaan, että luvattu rauha koittaa.

päällemme levitettiin talvinen lippu,
vihollisella ei ole kasvoja, ei kasvoja meikäläisillä,
äläkä tule lähelle ennen kuin sanot, kuka oikein olet.

ulkona riehuvat raivon moottorit,
asfalttiin on kääritty se metsä, jossa meille selvisi
jotain mistä ei voi puhua ääneen.

kuulen lapioiden äänet, meihin on käännetty aamunkoiton aseet,
mutta kohta niiden patruunat alkavat räjähtää
niiden omissa rungoissa.

tunnen selässäni, kuinka meitä ajetaan varjojen taa,
joki leimuaa tulta ja sillat on nostettu.

hyvyyttään herra antaa meille mitä me halusimme,
antaa rakkauden… sodan aikaan.

minä ojennan käden toiseen käteen,
mutta se on kuin heittäisin bensaa tuleen,
käsi kädessä rotkoon – nuo houreet tunnen ulkoa.

enkä muista kuka olin – tiedän vain, keneksi tulin,
mutta vereni on nyt terästäkin vahvempaa,
he eivät selviä helpolla, kun herään.

järjellä tiedän kyllä, ettei täällä ole jäätä eikä myräkkää,
mutta olen kurkkua myöten lumessa, silmäni eivät näe kevättä.

herra, sano minulle, keitä me olemme, miksi niin halusimme,
että rakkaus… on pakollista sodan aikaan?

---

Boris Grebenštšikovin ja Akvariumin koko tuotanto on kuunneltavissa ja ladattavissa vapaasti ja ilmaiseksi osoitteessa http://aquarium.kroogi.com

Venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Tomi Huttunen on Kenen aika? -kirjan toimittaja yhdessä Tintti Klapurin kanssa.

Muiston pysymättömyydestä ja muistamisen mahdottomuudesta

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi. Otava 2012, suomentanut Markku Päkkilä, 540 s.
(Alkuteos The Stranger’s Child 2011)

Livia Hekanaho kirjoittaa:

Viimeinkin on ilmestynyt ensimmäinen suomennos englantilaisen Alan Hollinghurstin tuotannosta. Hollinghurstin esittelyä myös suomalaiselle lukijakunnalle on kaivattu hartaasti ja pitkään, eikä Markku Päkkilän loistelias suomennos Vieraan lapsi petä odotuksia. Hollinghurst kirjoittaa omien sanojensa mukaan kävelyvauhtia, hitaasti ja viimeistellysti, joten nyt suomennettu Vieraan lapsi on vasta hänen viides romaaninsa. Hän julkaisi esikoisromaaninsa The Swimming-Pool Library vuonna 1988 ja singahti sen myötä yhdeksi brittiläisen kaunokirjallisuuden ehdottomista kärkinimistä. The Line of Beauty -teos toi hänelle Booker-palkinnon, ja seuraajaa tälle usein Hollinghurstin pääteoksena pidetylle romaanille jouduttiin odottamaan aina vuoteen 2011 saakka. Tällöin ilmestyi The Stranger’s Child, jossa pintatasolla ratkaistaan ensimmäisessä maailmansodassa nuorena kuolleen runoilijan elämän ja tuotannon arvoitusta.

Vieraan lapsen ajallinen kaari on laaja: se koostuu viidestä jaksosta, joista kukin sijoittuu eri vuosikymmenelle. Ensimmäinen jakso sijoittuu vuoteen 1913 ja viimeinen vuoteen 2008. Kuva patrioottisen runouden suureksi nimeksi julistetusta, joskin kirjailijana varsin toistaitoisesta Cecil Valancesta rakentuu monen näkökulmahenkilön kautta. Heistä osa on tavannut Cecilin, osa koettaa rekonstruoida kirjailijan elämästä biografian sääntöjen mukaista esitystä. Totuutta Cecilistä ei tavoiteta, mutta romaanin myötä rakentuu kuva brittiläisen yhteiskunnan muutoksesta ja erityisesti homomiesten elämänehtojen ja kulttuurin muutoksesta. Cambridgen opiskelijoiden hurmioituneesta pederastiasta kuljetaan 1960-luvun kaappihomouden vuosien kautta nykyhetkeen, jossa rekisteröityneen parisuhteen kunniallisen sataman saavuttaneet pariskunnat tekevät eroa kaikkeen omasta mielestään kunniattomaan. Hollinghurst on tunnettu juuri tästä: hän kirjoittaa brittiläisen homokulttuurin historiaa ja tarkastelee muuttuvaa yhteiskuntaa homomiesten kulttuurin lävitse. Myös romaanin nimi kytkee teoksen tähän suureen hankkeeseen, viittaahan se Alfred Lord Tennysonin runoon In Memoriam A.H.H., homokirjallisuuden keskiöön kuuluvaan elegiaan, joka on kirjoitettu kuolleen nuorukaisen muistoksi.

Teoksen juonta eteenpäin kuljettavat kirjailijaelämäkerran ja muistelmien kirjoittamisen hankkeet kertovat toivottomista yrityksistä tavoittaa ja kertoa totuus. Laajemmin teoksessa on kysymys muistamisen ongelmallisuudesta. Käy selväksi, että on mieletöntä tavoitella totuutta jonkun toisen elämästä ja ajatuksista, sillä omakin eletty elämä pakenee muistelijaa. Tuloksena on hätävalheita ja keksittyjä tarinoita, jotka korvaavat kiusalliset ja muistia pakenevat eletyt tapahtumat. Kuten muistelmansa kirjoittanut – tai pikemminkin sepittänyt – vanharouva Daphne itselleen myöntää, muistelmien kirjoittamisessa on haasteensa: ”Totuus nimittäin oli, että kaikki hänen aikuisikänsä mielenkiintoiset ja tärkeät tapahtumat olivat tapahtuneet, kun hän oli enemmän tai vähemmän humalassa. Hän muisti hyvin vähän siitä, mitä tapahtui iltaisin varttia vaille seitsemän jälkeen, ja jo kuuden vuosikymmenen ajalta ja kauemminkin illat peittänyt sumu täytti päivätkin.” (Vieraan lapsi s.472.)

Vieraan lapsessa kaikki juovat. Kaikki juovat liikaa: unohtaakseen, kaunistellakseen todellisuutta ja paetakseen elämän ahdistavuutta. Juomisen, itsepetoksen ja elämänvalheen kudosten keskellä elämäkerran kirjoittamisesta tulee yksi houkkamaisuuden ja valehtelun muoto. Totuuden kertomisen mahdottomuus kohoaa teemaksi, jota romaanissa työstetään monin eri äänin. Elegisen menneisyyden tavoittamattomuuden tutkistelun ohella tarjolla on satiiria, jossa sekä öykkäröivä yläluokka että pyrkyrimäinen keskiluokka läpivalaistaan sarkasmissa säästelemättä.

Itsekin kustantajien kanssa Hollinghurst-asioissa neuvotelleena ja kirjailijan tuotannosta kirjoittaneena olen törmännyt käytäntöön, jossa tuotannon suomentaminen halutaan aloittaa viimeisimmästä teoksesta eikä esimerkiksi klassikon aseman saavuttaneesta esikoisteoksesta. Monen kirjailijan kohdalla kannattaisi toimia toisin. Hollinghurstin suomentamisen olisin suonut alkavan aiemmista teoksista, jolloin Vieraan lapsi olisi paljastanut paremmin kiinnostavuutensa ja merkityksensä Hollinghurstin tuotannossa. Jäänmurtajana tätä hillittyä ja kirjalliseen maailmaan sijoittuvaa romaania paremmin toimisivat särmikkäämmät Hollinhurstin romaanit, kuten jo mainitsemani The Swimming-Pool Library (1988) tai The Line of Beauty (2004). Siitä, mitä Hollinghurst on ennen Vieraan lasta kirjoittanut, kerron esseessäni ”Kauneudesta, rakkaudesta ja muista rikoksista” Café Voltaire -sarjan teoksessa Imperiumin perilliset, Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta (2009). Nyt kun suomalaista lukijakuntaa hellitään suomennoksella, jossa Hollinghurstin kieli, tyyli ja sävyt tavoitetaan täydellisesti, yhä useampaa houkutellee myös kirjailijan varhaisempaan tuotantoon tutustuminen. Näin ainakin Hollinghurst-entusiastina toivon!

Livia Hekanaho on helsinkiläinen homokirjallisuuteen ja maskuliinisuuden kuvauksiin erikoistunut kirjallisuudentutkija, joka on viime vuosina julkaissut artikkeleita muun muassa Alan Hollinghurstin tuotannosta sekä suomeksi että englanniksi.

Gummeruksen Kaarlen palkinto suomentaja Outi Mennalle

Gummerus on jakanut Kaarlen palkinnot kirjailija Tuukka Hautalalle teoksesta Kansalliskirja ja suomentaja Outi Mennalle. Café Voltairea kiinnostaa erityisesti Mennan tunnustuspalkinto, jolla huomioidaan hänen suomennostyönsä pohjoismaisen kirjallisuuden parissa. Menna on suomentanut sellaisia merkittäviä nykykirjailijoita kuin Jo Nesbo, Camilla Läckberg, Erlend Loe, Johan Theorin, Mikael Niemi ja Kjell Ola Dahl. Onnea!

Gummeruksen tiedotteesta:

Outi Mennalle myönnettiin tunnustus hänen työstään kaunokirjallisuuden suomentajana. Palkinnolla Gummerus haluaa kiittää Mennan ansioita pohjoismaisen kaunokirjallisuuden suomentajana sekä samalla osoittaa arvostavansa suomentajien tekemää työtä. "Suomentajan ammattitaito on tehdä itsensä huomaamattomaksi, kirjoittaa suomenkielinen teksti niin kuin kirjailija olisi sen itse kirjoittanut, jos olisi osannut suomea. Outi Menna on erittäin huomaamaton suomentaja, suorastaan näkymätön: vain harvoin kustantaja saa käsiinsä yhtä viimeisteltyä tekstiä kuin Mennalta," perustelee Niko Aula, Gummeruksen suomennetun kaunokirjallisuuden toimituspäällikkö valintaa.

Gummeruksen perustajan, Kaarle Jaakko Gummeruksen mukaan nimetty Kaarlen palkinto myönnetään ansiokkaasta kirjallisesta toiminnasta. Sitä on jaettu vuodesta 1970 ja se myönnettiin nyt 43. kerran.

YLEn Kääntäjäkarhu-palkinto Jukka Malliselle

YLEn Tanssiva karhu -runopalkinnon saa tänä vuonna Maria Matinmikko kokoelmasta Valkoinen. Café Voltairea kiinnostaa kuitenkin erityisesti Kääntäjäkarhu-palkinto, joka myönnettiin venäläisen kirjallisuuden kääntäjä Jukka Malliselle.

YLEn tiedotteesta:

Yleisradion vuoden 2012 Tanssiva karhu-runopalkinto on myönnetty Maria Matinmikolle kokoelmasta Valkoinen. Kääntäjäkarhun sai Jukka Mallinen kahdesta runosuomennoksestaan, Uladzimir Njakljajeun Punainen auringonlasku ja Sergei Zavjalovin Joulupaasto.

Palkintoraadin jäsenet olivat tänä vuonna runoilija Sinikka Vuola, kirjallisuustoimittajat Tarleena Sammalkorpi ja Marit Lindqvist sekä kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi.

Kääntäjäkarhu-palkinto:

Jukka Mallinen kahdesta runosuomennoksestaan, Uladzimir Njakljajeun Punainen auringonlasku ja Sergei Zavjalovin Joulupaasto.

Jukka Mallinen saa Tanssivan karhun kääntäjäpalkinnon kahdesta teoksesta. On kuvaavaa Mallisen suomentajantyölle, että hän on liikkeellä kaiken aikaa. Hän tulee sanansaattajana sieltä, missä muiden silmille on vielä pimeää.

Nyt palkittavat kokoelmat ovat Uladzimir Njakljajeun Punainen auringonlasku ja Sergei Zavjalovin Joulupaasto. Kumpikin valikoima on suomennettu Malliselle luonteenomaisella intohimolla ja niiden perustana on syvällinen venäjänkielisen lyriikan tuntemus. Jukka Mallisen on vuosikymmenten ajan onnistunut löytää venäläisen runouden karheat riitasoinnut, katupojat ja vainotut, poikkipuoliset väärinajattelijat.

Jukka Mallisen suomentajantyö tuo suomalaisten lukijoiden ulottuville kirjojen lisäksi myös monta kertomusta monesta eri runoilijasta. Kaikissa näissä kohtaloissa suomentaja on elänyt mukana. Elämä ja runous, politiikka ja poetiikka ovat yhtä.

Sergei Zavjalovin Joulupaaston ytimessä on runoelma Leningradin piirityksestä, “tajuttavaksi mahdottomasta todellisuudesta” ja sen uhreista. Myös valkovenäläisen Uladzimir Njakljajeun Punainenauringonlasku hohkaa “dramaattisesti paistavaa” historiaa.

“Yritin vihata sitä,
mutta siitä ei tullut mitään…
Yritän rakastaa.
Mutta mistä hyvästä?”
Uladzimir Njakljajeu: Venäläinen juna


Tanssiva karhu-runopalkinto on 3 500 euroa ja Kääntäjäkarhu 1 000 euroa. Tanssiva karhu-palkintoa on jaettu vuodesta 1994 alkaen.

http://yle.multiedition.fi/1Yle/uutiskirje/2012/Palkintotiedote_Tanssivakarhu11012013.php?_nlid=629001

Lue lisää venäläisestä nykyrunoudesta Café Voltaire -sarjan osasta Kenen aika? - Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta!

Annikki Sunin muistolle

Päivi Kosonen muistelee Annikki Sunia:


Kasvoin ranskalaisen proosan rytmiin ja hengitykseen pitkälti Annikki Sunin suomennosten myötä. Simone de Beauvoirin, Marguerite Durasin, Jean Marie le Clézion, Michel Tournierin, Nathalie Sarrauten monet kaunokirjalliset teokset olen luultavasti kaikki lukenut ensin Annikki Sunin suomennoksina, ja sitten vasta, saatuani suomentajan laatutakuun, tarttunut alkuteokseen. 1980-luvun kirjallisuuden opiskelijoille Annikki Suni oli nimi – ja on edelleen.

Tapasin Annikki Sunin vasta vuonna 2008. Olin tuolloin myöntämässä yhdessä Anna-Maija Viitasen ja Risto Niemi-Pynttärin kanssa käännöskirjallisuuden Mikael Agricola -palkintoa Annikki Sunille Marcel Proustin teoksesta Jälleen löydetty aika. Juhlaesitelmää pitäessäni en malttanut olla katsahtamatta kääntäjään itseensä. En nähnytkään uupumusta ja pitkästyneisyyttä, vaan Annikki Sunin kiinnostuneen kirkkaat silmät, jotka hymyilivät ja kannustivat jatkamaan. Se on elämäni tähtihetki: hymyilevä tunnustus Annikki Sunilta, huippukääntäjältä ja vanhemmalta naiskollegalta. Jälkeenpäin, tavatessamme kirjallisissa piireissä, juttelimme kuin vanhat tutut. Ja aina hänen silmänsä hymyilivät.

Suomessa ei ole hänen veroistaan ranskalaisen kirjallisuuden tuntijaa. Jään kaipaamaan myös Annikki Sunin lempeää hymyä ja ennen kaikkea häntä itseään ihmisen mittaisena kirjallisuuden välittäjänä ja tulkkina.

Suomentaja Annikki Suni on kuollut

Päivi Brink kirjoittaa:

Arvostettu ja palkittu ranskalaisen kirjallisuuden suomentaja Annikki Suni on kuollut. Hän suomensi 1970-luvulta alkaen yli sata kirjaa muun muassa Madame de La Fayettea, Marcel Proustia, Simone de Beauvoiria, J. M. G. Le Clézio'ta, Marguerite Durasia, Michel Tournieria ja Andreï Makinea.

Me ranskalaisen kirjallisuuden ystävät olemme hänelle loputtoman kiitollisia nautinnollisista lukuhetkistä, jotka hän meille välitti.


”Mutta jos minulle suotaisiin voimia niin pitkään, että saisin viimeistellä teokseni, olin ennen muuta päättänyt kuvata, vaikka se saisikin ihmiset näyttämään hirviöiltä, sitä miten heillä on tilassa varattuun vähäpätöiseen paikkaan verrattuna määrättömän laaja ja merkittävä paikka – koska he kuin vuosien syvyyksiin uponneet jättiläiset ulottuvat yhtä aikaa elämänsä kaukaisiin aikakausiin, joiden väliin on niin moni päivä pujottautunut – paikka Ajassa.”

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Jälleenlöydetty aika. Suomennos Annikki Suni. Otava 2007.

Kääntäjän painajainen eli kirjailijan ja lukijan tasaveroisuudesta

Arto Rintala kirjoittaa:

Niin paljon kuin olen pitänytkin Milan Kunderan (s. 1929) romaaneista, hänen mielipiteensä kääntämisestä ovat lyhytnäköisyydessään tyrmääviä. Kunderan vaatimukset kääntäjiä, ammattimaisia tekstin tulkitsijoita, kohtaan nousevat sellaisiin sfääreihin, että voidaan jo kysyä, vastaako mikään minkä amatööritulkitsijana olen ymmärtävinäni, sitä mitä Kundera haluaa niin kiivaasti kirjoistaan luettavan?

En syytä ahdistuksestani suomentajaa vaan kirjailijaa. Kundera pyrkii näköjään harjoittamaan ehdotonta auktoriteettia paitsi tekstinsä välittämisessä hänelle tuntemattomiin kieliin, myös sen tulkinnassa. Kääntäjä on lukija, mutta toisin kuin useimmat, hän on jatkuvasti vastuussa sekä tekijän intentioille että omankieliselleen vastaanottavalle yleisölle, aina parhaan ymmärryksensä mukaan. Tämä vaatii loputonta tasapainoilua ymmärtämisen ja selittämisen välillä, eikä Kunderan komentelusta siinä ainakaan avuksi liene. Esseekokoelmassaan Petetyt testamentit (Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt) Kundera luettelee nipun sääntöjä, jotka ovat omiaan sementoimaan merkitykset ainakin näennäisesti paikoilleen ja estämään ”liiallisia” tulkinnan mahdollisuuksia. Voiko tällainen edes olla mahdollista, kun kyse on kirjallisuudesta? Ja jos kääntäjä on tulkitsijana näin kahlittu, mitä Kundera sitten ajattelee lukijoistaan?

Onhan näitä muuallakin kuultu; ”täsmälleen” alkutekstiä vastaavat virkerakenteet ja välimerkittäminen, synonyymien pannaan julistaminen... Pitkän päälle se vain on yksinkertaisesti mahdotonta, ja on varsin outoa että sitä pitää vielä erikseen selittää. Ei ole tarpeen mennä keskusteluihin mistään saarikoskelaisesta suomentamisesta, sillä liukumaa tapahtuu jo hyvin vaatimattomalla tasolla ja sitä Kundera tuntuu kammoavan.

Jokainen kääntäjä ymmärtää, että kielijärjestelmät (edes yksityiset) eivät vastaa täydellisesti ja jäännöksettömästi toisiaan kuten suureet = -merkin oikealla ja vasemmalla puolella. Itse asiassa se on eräs ensimmäisistä asioista, jotka jo pikkulapsi oppii saadessaan kiinni äidinkielestään; ajatus siitä, että opittu sana tarkoittaisi kaikkine mahdollisine vivahteineen ja mielleyhtymineen samaa vauvalle itselleen ja vanhemmalle, on pakostakin hylättävä jo kehityksen alkuvuosina atavistisena fantasiana. Meille jää ainoastaan likimääräisyys ja toive toisen ihmisen tavoittamisesta; henkilö, joka kykenee tähän suhteellisen hyvin kielen avulla, saattaa usein päätyä juuri kirjailijaksi.

Milan Kundera ei huomaa, ettei koko maailma puhu ”hänen” kieltään, vaikka hän on itsekin kirjoituskieltä vaihdettuaan tuottanut selvästi aiempaa vaatimattomampia teoksia. Sen luulisi herättävän ajatuksia puhtaiden siirtymien mahdollisuuksista eri kielijärjestelmien välillä - ja Kunderan omasta kyvystä mestaroida äidinkielensä ulkopuolella.

Vaikuttaa siltä, että Kundera on Testamentteja kirjoittaessaan kriisiytynyt pahan kerran, kenties saatuaan kuulla tuotannostaan liian pitkälle meneviä tulkintoja. Siitä huolimatta koen hänen menneen liian pitkälle kieltäessään käytännössä kirjallisuudelta sen kollektiivisen luonteen. Ainakin omasta mielestäni kirjallisuus on ja tulee aina olemaankin lukuisten ihmisten keskenään rakentama, jatkuva prosessi. Siihen ei luojan kiitos mahdu mitään 1800-lukulaisten määritelmien erehtymättömiä goetheaanisia neroja, joiden papereihin jättämät kahvitahratkin on toistettava uskollisesti.

Usein on sanottu, että romaani – taidemuoto jota Kundera itse on syvällisesti ja laajasti pohtinut – on epäonnistumisen taidetta. Tämä voidaan käsittää myös niin, että siinä missä kirjailija on pakotettu instrumenttinsa epätarkkuuden vuoksi aina jossain määrin epäonnistumaan, lukija kerää levinneet palikat ja rakentaa niistä oman taideteoksensa. Vasta silloin teos alkaa elää, vaikka kirjoittaja joutuukin palkakseen sietämään ikuista vaaran mahdollisuutta: liiallista väärintulkintaa.

Tulkinnan tiellä meillä ei ole suuntaviittoinamme muuta kuin historiallinen ja kulttuurillinen taustatieto teoksen ympäriltä ja se paljon puhuttu ”maalaisjärki”, joka ainakin toivon mukaan estää useimpia tulkitsemasta esimerkiksi José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumia (1991) 'syvästi uskonnollisena teoksena', kuten eräs lukeneesta menevä, lahkonsa silmälasit päähän sementoinut ja Keltaisen Kirjaston auktoriteettia kumartava henkilö kerran minulle esitti.

Joskus taustatieto tai maalaisjärkikään ei riitä. Loisteliaimpia esimerkkejä tästä lienee miljoonia ihmisiä puhutellut Franz Kafka, jonka vaikuttimet ja intentiot ovat jälkipolville suurelta osin täysin tuntemattomat – mutta tässä tapauksessa nimenomaan tuosta mysteeristä on osaltaan tullut se käyttövoima, jonka avulla Kafkan teokset elävät ja voivat hyvin vuosikymmenestä toiseen.

Kundera itse kirjoittaa Testamenteissaan Kafkasta laveasti ja pitkään, yrittäen oikeuttaa kirjailijan diktatorista valtaa yli tulkitsijoiden – hän muun muassa valittaa, miten kustantajat ovat tuhonneet Kafkan ominaislaadun, koska hänen teoksiaan ei koskaan ole painettu kapitaaleilla. Tällaisen toiveen Kafka on Kunderan mukaan joskus heittänyt ilmaan. (Emme tosin tunne lausahduksen kontekstia.) Toisaalta Kundera puolustelee Kafkan teosten julkaisua vaikka se olikin vastoin hänen viimeistä toivomustaan. Ehkäpä Kafkan aikoma taideteos olikin täydellinen unohdus ja tyhjyys, kukapa tietää? Yhden miehen taideteoksen sijaan saimme kuitenkin uuden tavan ymmärtää maailmaa, ja pakostakin se tuntuu arvokkaammalta.

Mitä tulee Kunderaan, en kiistä postmodernistien tavoin kirjailijan oikeuksia tekstiinsä ja oikeutta vaikuttaa sen tulkintoihin, mutta en myöskään hyväksy tekijän pakkoneuroottisen rigidisti harjoittamaa ”yksinoikeutta” teokseensa, sillä silloin sillä ei oikeastaan ole enää arvoa kenellekään muulle. Tämän toivoisi Kunderankin ymmärtävän.

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.

Vieraalla maalla - På främmande mark - On Foreign Ground

Vieraalla maalla – På främmande mark – On Foreign Ground


Toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna kirjallisuuden ja kääntämisen
tapahtuma Vieraalla maalla – På främmande mark – On Foreign Ground kokoaa Turkuun
kansainvälisen kaartin kirjailijoita sekä arvostetuimpia kotimaisia kääntäjiä. Tapahtuma on
ensimmäistä kertaa vaiheikkaan historiansa aikana suunnattu lukevalle
yleisölle.

Viihtyisä, kaupunkilaisten olohuoneeksikin tituleerattu Turun kaupungin pääkirjasto tarjoaa tapahtumalle keskeisen sijaintinsa vuoksi erinomaiset puitteet.

Toukokuisen viikonlopun aikana on luvassa paneelikeskusteluja, esitelmiä ja kirjailija–kääntäjähaastatteluita. Tarkoituksena on luoda hengähdyshetkiä kaupunkilaisten arkeen vuorovaikutteisten kirjallisten elämysten muodossa. Tapahtuman vieraina nähdään mm. Jukka Mallinen, Igor Kotjuh, Ville Hytönen, Annica Wennström, Helen Moster,
Stefan Moster, Maria Turtschaninoff, Zinaida Linden, Iztok Osojnik sekä Paul Polansky.

Tapahtuman aikana virolainen runo- ja musiikkiesitys Cabaret
Interruptus vierailee Turun ylioppilasteatterilla. Esitysiltojen
aikana lavalle nousee nelihenkinen Siim Aimla Grupp, joka
vastaa esityksen musiikillisesta puolesta. Illan laulajana kuullaan
virolaista Liina Saar:ta. Muina esiintyjinä nähdään runoilijat Birk
Roheland, Jürgen Rooste, Kaur Riismaa, Jan Kaus, Esa Hirvonen ja Juha
Kulmala. Luvassa on kaksikielinen runon,
musiikin ja ilmaisullisen taiteen juhla, josta ei puutu tunnetta eikä tulkintaa.

Tapahtuman järjestävät yhteistyössä Littera Baltica ry ja Turun
kaupunginkirjasto.
Tapahtuman tarkka ohjelma ja aikataulu löytyvät osoitteesta:
www.litterabaltica.com

Turun ylioppilaslehdessä juttu venäläisestä nykykirjallisuudesta

Päivi Brink kirjoittaa:

Marissa Mehr haastattelee kääntäjä Jukka Mallista ja tutkija Tintti Klapuria Turun ylioppilaslehden jutussa Mitä kuuluu, russkaja literatura? Juttu luo katsausta venäläisen kirjallisuuden nykytilasta ja suomennoksista.

http://www.tylkkari.fi/kulttuuri/mita-kuuluu-russk%D0%B0ja-liter%D0%B0tur%D0%B0

Kertomuksia Tokajista

Unkarilaisen kirjallisuuden kääntäjä ja Café Voltaire -sarjan tulevan Unkari-osan toinen toimittaja Juhani Huotari kirjoittaa:

Tuulen suunta on kääntynyt, mutta aurinko paistaa yhä. Rinteet janoavat jo vettä, mutta sitäkin tärkeämpää olisi saada läheisen Bodrog-joen aamu-usva nousemaan viinitarhoihin. Ilman kosteutta ei ole Botrytis cinerea jalohometta, joka on välttämätön hienojen Tokajin jälkiruokaviinien onnistumiselle. Kesä on ollut lämmin ja kasvukausi on ollut etuajassa. Varhaisemmat rypälelajikkeet, kuten Muscat lunel, ovat jo korjuukypsiä. Valitettavasti makeat ja aromaattiset rypäleet ovat myös ampiaisten mieleen, joten viinikorjuu on yhtä tuskaa ja hyönteisten aiheuttamat vahingot huomattavia. Paitsi että mokomat pistävät viininkorjaajia, ne pureskelevat rypäleisiin reikiä altistaen ne etikoitumiselle. Vaurioituneet marjat on huolellisesti poistettava tertuista ennen viinin puristamista.

Ranskalainen rouva naapurista palkittiin kesällä Unkarin parhaan jälkiruokaviinin tekemisestä. Syystäkin, sillä hänen 6 puttonyin Tokaji Aszú viininsä vuodelta 2006 on kuin tuoreita mansikoita kermavaahdossa. Loistava tasapaino, jossa sopiva hapokkuus täydentää runsasta jäännössokeria ja suorastaan öljyistä suuntuntumaa. Viini on erittäin nautittava jo nyt, mutta kehittymispotentiaalia on vielä vuosikymmeniksi eteenpäin. Ja viini on tehty tammitynnyrissä ilman lämpökontrolloituja terästankkeja tai viljeltyjä hiivakantoja! Viiniä on tehty vain n. 900 pulloa, joten se on markkinoiden kuriositeetti. Se on kuitenkin osoitus siitä, mitä huolellisuudella ja vaivannäöllä voi saada aikaan.
Keskustelu naapurin kellarissa viinilasillisen ääressä jätti hyvän maun suuhun ja antoi uutta puhtia kirjoittamiseen.

Olen erottanut Tarcalin kylässä sijaitsevan talomme yhdestä suuremmasta huoneesta yhden nurkan työpisteeksi jakamalla huonetilan kirjahyllyllä. Täällä minulla on loistava työrauha, jossa voin keskittyä vaikkapa kaunokirjallisiin käännöstöihin.
Keväällä oli päiviä, jolloin käänsin jopa 40 sivua György Spirón romaanista Kevätnäyttely. Tehtävää tosin helpotti se, että Spiró on myös näytelmäkirjailija, jonka romaaneissa on pitkiä sujuvasanaisia dialogeja, jotka vievät mukanaan ja joita on hauska kääntää. Käännöstyötä helpotti myös aiheen tuttuus, koska olen itsekin perehtynyt historiantutkijana Unkarin vuoden -56 kansannousuun ja sen jälkiselvittelyihin. Spiró on aihetta käsitellessään paljon analyyttisempi ja kokonaistilannetta hahmottavampi kuin kääntämissäni teksteissä Péter Nádas, István Örkény ja Krisztína Tóth. Örkényn kuvaus on intiimimpää ja pelkistetympää, Nádasin kuvauksesta taas heijastuu enemmän tunnetaso ja hetken tunnelma.

Parhaillaan on työn alla László Mártonin romaani Pääkadun varjot, joka on kuvaus pohjoisunkarilaisen pikkukaupungin juutalaisyhteisöstä ajalta juuri ennen holokaustia. Varsin tuttu aihe sekin. Mártonin kieli on kuitenkin haastavampaa, sillä lauseet rönsyilevät barokkimaisesti ja saavat jopa kesken virkkeen aivan uusia käänteitä. Työ sujuukin nyt huomattavasti verkkaisemmin, mutta on toki haasteellisuudessaankin erittäin nautinnollista. Paatokselliset juhlapuheet kääntyvät latteuksiksi ja jalojen arvojen nimeen vannovien henkilökohtaiset vaikuttimet osoittautuvatkin kaikessa raadollisuudessaan joksikin aivan muuksi. Yksittäiset kertomukset jatkuvat vähän kuin tyyliin ”vaan kuinkas sitten kävikään” eli sotaa seuranneen sosialismin yleisen ja yhtäläisen unohduksen ilmapiirissä ei kovinkaan paljon paremmin.

Kirjoitan käännöstyön lisäksi kummastakin kirjailijasta myös tutkielman Café Voltaire -sarjan unkarilaista nykykirjallisuutta esittelevään osaan.

Välillä voin tehdä syksyn puutarhatöitä pihassamme, jossa viikunat eivät suureksi harmikseni ole vielä ennättäneet kypsyä, saksanpähkinätkin tulevat vasta myöhemmin syksyllä. Pitäisiköhän yrittää tulla tänne vielä lokakuun lopulla viikoksi tai kahdeksi? Tunnen olevani kirjoittamisenkin puolesta täällä huomattavasti tehokkaampi kuin kotona Vantaalla. Ehkä syynä on tunne siitä, että on riittävästi tilaa ympärillä. Tavarat pysyvät jotenkin paremmin järjestyksessä eikä ajankäyttöä hallitse uutistulva, arkirutiinit tai erilaisissa kokouksissa istuminen. Kyllä oma työhuone on välttämätön!