PROFESSORIPOOLI: Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset: Elämä ja kirjallisuus

 

Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (1774)

 Liisa Steinby kirjoittaa:

Michel Tournier ei ole ainoa, joka on sanonut, että Goethe ”keksi” Wertherissään romanttisen rakkauden, joka merkitsee yksilön tunteiden yksilöiden ja rakastetun ainutkertaisuuden nostamista ennennäkemättömään arvoon ja rakkauden nostamista eräänlaiseksi absoluutiksi. Väitteessä on perää, samalla kun se on huikea yksinkertaistus ja sellaisena harhaanjohtava. Ensinnäkin, yksi ihminen yksinään ei voi ”keksiä” uudenlaista kokemis- tai tuntemistapaa. Goethen romaani (ja hänen samanaikainen lyriikkansa) pikemmin tekee näkyväksi murroksen, joka tapahtui ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja tunteiden kokemisessa siirryttäessä aateliskulttuurista porvariskulttuuriin. Jälkimmäinen arvosteli edellistä säädynmukaisista, teennäisistä kaavoista kiinni pitämisestä ja ihmisten välisen kanssakäymisen epäaitoudesta ja korosti näiden sijaan yksilöllisyyden arvoa sekä käytöksen ja tunteiden luonnonmukaisuutta. Toiseksi käsitys Wertheristä teoksena, jossa romanttinen rakkaus keksittiin, yksinkertaistaa ja suorastaan vääristää sitä, mistä Goethen romaanista oikeastaan on kysymys. Goethe tekee itse selkoa romaanin synnystä ja sisällöstä omaelämäkerrassaan Tarua ja totta elämästäni (1811–1833), mutta lukeva yleisö hänen aikanaan ja jälkeenpäinkin on ottanut tällä tarjotusta aineistosta huomioon ainoastaan sen, mikä koskee Goethen rakastumisia teoksen taustassa sekä etäisesti tutun nuoren miehen itsemurhan, jonka syyksi epäiltiin onnetonta rakkautta. Goethen nuoret lukijat näkivät Wertherissä mallin, jota tuli jäljitellä, jopa itsemurhaan asti. Näin tehdessään he jättivät huomiotta romaanin ironiset sävyt sekä sellaiset seikat, jotka romaanissa itsessään asettavat tapahtumat laajempaan kulttuuriseen kehykseen ja näin monimutkaistavat tulkintaa siitä, mikä on ”luonnollista” ja ”yksilöllistä”.

                      Kuvaukseensa opiskeluajastaan Leipzigissä ja Strassburgissa sekä auskultanttiajastaan Wetzlarin kamarioikeudessa Goethe sisällyttää selostuksia oikeuslaitoksesta, luonnon- ja kaupunkimaisemista, tuttavistaan ja tapaamistaan henkilöistä sekä ajan kirjallisuudesta. Viimeksi mainittua hän käsittelee paitsi oman myös toveripiirinsä kokemusmaailman osana. Nuori ihminen, hän toteaa, samaistuu helposti romaanihenkilöihin. Strassburgin-aikaista suhdettaan Friederike Brioniin Goethe kuvaakin Oliver Goldsmithin idyllisen Wakefieldin kappalainen -romaanin toteutumana: Friederiken perhe on vastine romaanin pastori Primrosen perheelle. Elämä – luontokokemus ja myös romanttinen rakkaus, joista Goethen Friederike-runojen nähdään jo todistavan – on siten siivilöity kirjallisuuden läpi. Niin vakavaa kuin tämä rakkaus olikin – tiedetään, ettei Goethe koskaan päässyt syyllisyyden tunteestaan Friederiken jättämisen vuoksi – siteeraaminen tuo siihen myös leikin ja jopa ironian sävyä; ja Goethe sanookin arvostavansa jo Goldsmithin romaanissa sen sisältämää ironiaa. Idylli näyttäytyy jonakin tavoiteltavana, samalla kun sen toteuttaminen voi tapahtua vain ”leikisti”, siteeraamalla. Epätodellisuutta tai leikinomaisuutta korostaa vielä se, että Goethe oli pukeutunut valepukuun tutustuessaan Friederikeen, mikä oli tuona aikakautena hyväksyttävää seurapiirihuvitusta.

                      Werther alkaa niin ikään idylliin pyrkimisellä, mutta nyt ironia on pelkästään romaanin tekijän, ei sen päähenkilön asenteessa. Werther tulee uudelle paikkakunnalle, missä hän etsiytyy Homeros kädessä luonnon helmaan. Homeroksen näkeminen luonnonmukaisuuden opettajana voi tuntua yllättävältä. Wertherille – samoin kuin Goethen mukaan hänen sukupolvensa nuorille – Homeros merkitsi kuitenkin juuri kaikenlaisten ihmisten välisten raja-aitojen kieltämistä ja elämisen luonnonmukaisuutta. Kuten Werther sanoo, Odysseus saattoi vierailla sikopaimenen luona ja nauttia aterian hänen kanssaan. ”Luontoon paluussa” oppikirja kädessä sisältyy kuitenkin ironinen vivahde. Ironiaa sisältyy myös Wertherin omien tunteidensa palvontaan. Vai mitä lukijan pitäisi ajatella siitä, että Werther kertoo vuodattaneensa kreivi M.-vainajan perustamassa puistossa ”monet kyynelet poisnukkuneen muistolle”– henkilön, jota hän ei ole lainkaan tuntenut?

                       Romaanin jatkoa voisi luonnehtia tavoitellun idyllin epäonnistumiseksi. Katastrofia ei aiheuta niinkään Wertherin rakastuminen toisen miehen morsiameen kuin se, että idyllinen ratkaisu – pysyvä, ”luonnonmukainen” tyytyväisyyden tila – ei ole saavutettavissa. Werther takertuu Lotteen kieltäytyen hyväksymästä tätä. Samanaikaisesti hän on vaihtanut lukemistaan: nyt kuolemaa ja kaiken katoavuutta valittavat Ossianin laulut ovat häneen mielilukemistaan. Viimeisessä tapaamisessaan Lotten kanssa Werther lukee tälle käännöstään Ossianin lauluista; käännöstä on sisällytetty romaanin sivukaupalla. Kohtaus päättyy siihen, että eläytyessään muinaisten sankarien ja sankaritarten valitukseen sekä Lotte että Werther kylpevät kyynelissä. Kirjallisuuden aikaansaama vuolas kyynelehtiminen kuuluu pikemmin romantiikkaa edeltävään sentimentaalisuuden aikaan kuin romantiikkaan itseensä. Wertherissä kirjallisuuden herättämän ”keinotekoisen” tunteen ja henkilön ”sydämen syvimpien tunteiden” välinen raja osoittautuu häilyväksi, kun sentimentaalisesti vuodatetut kyynelet kääntyvät ilmaisemaan Lotten ja Wertherin suhteen ahdinkoa. Yhteinen kyynelehtiminen rohkaisee Wertheriä suutelemaan Lottea ensimmäisen ja viimeisen kerran, minkä jälkeen Lotte pakenee paikalta. Todellisuuden pönkittäminen kirjallisuudesta saaduilla tunnevaikutteilla säilyttää asemansa romaanin loppuun asti: teoksen viime sivuilta käy ilmi, että Werther oli lavastanut kuolinkohtauksensa paralleeliksi Lessingin tragedian Emilia Galotti päätökselle. Siinä porvarissukuinen nimihenkilö kuolee omasta tahdostaan suojellakseen kunniaansa aatelismiehen ahdistellessa häntä. Viittaukseen sisältyy vihjaus, että Wertherin tragediassakin olisi kysymys sääty-yhteiskunnan asettamista rajoituksista. Sääty-yhteiskunnan kritiikki on eksplisiittisintä romaanin keskiosassa, jossa Werther pakenee Lotten luota palvellakseen aatelismiestä mutta joutuu porvarissyntyisenä nöyryytetyksi ja palaa tuskaantuneena Lotten luo.

                      Elämäkerrassaan – jota kirjoittaessaan hän oli jo vuosikymmeniä toiminut Weimarin hovin palveluksessa – Goethe ei kuitenkaan nosta sääty-yhteiskunnan kritiikkiä esille Wertherin keskeisenä teemana. Sen sijaan hän kuvaa 1770-luvun alkupuolta kirjalliseksi kaudeksi, jolloin kaivattiin uusia, omaperäisiä, nerokkaita tekijöitä. Uusia, merkittäviä teoksia syntyikin – mutta yleinen ilmapiiri kääntyi pian pettymykseksi omia saavutuksia koskevien toiveiden jäädessä toteutumatta ja maailman ylipäänsä osoittauduttua hallitsemattomaksi. Goethe toteaa, että Werther syntyi halusta kirjoittaa siitä elämään kyllästymisestä ja tympääntymisestä, jota aikakauden (paras) nuoriso koki parhaillaan. Hän kirjoittaa Tarua ja totta elämästäni -teoksen 13. kirjassa elämäninhon syntyvän siitä, että emme tyydy yksinkertaisimpiin, aina uudestaan samanlaisina toistuviin mielihyvän lähteisiin kuten vuodenaikojen vaihteluun ja hedelmien kypsymiseen – siis idyllin lupaamaan ”luonnonmukaiseen” elämään. Onko tämä sääty-yhteiskunnan kritiikkiä ja samalla kenties sen kumoamiseen tähtäävän luonnonmukaisuuden ihanteen kritiikkiä? Erityinen kyllästymisen aihe on Goethen mukaan rakkauden ohimenevyys ja toistuminen: rakkaudelle antamamme ehdoton merkitys häviää, kun se näyttäytyy katoavana ja uusiutuvana. Elämään kyllästyminen ilmenee melankoliana. Goethe toteaa, että tämän syntyyn vaikutti myös ulkoinen tekijä – englantilainen kirjallisuus (jälleen!): Youngin ”Yölliset mietteet”, Goldsmithin runot ”Autio kylä” ja ”Matkustaja”, joissa surraan kadotettua paratiisia, Hamletin synkät yksinpuhelut sekä Ossianin laulut. Elämäntunto on siis sukupolvikysymys, johon vaikuttaa ajan kirjallisuus! Goethe sanoo, että hän halusi kuvata tätä elämäntuntoa mutta häneltä puuttui siihen tarina tai juoni. Kun hän kuuli Jerusalem-nimisen etäisen tuttavansa tappaneen itsensä onnettoman rakkauden tähden, hän oli löytänyt juonen kirjalleen, jonka hän sitten kirjoitti neljässä viikossa. Onnetonta rakkautta kuvatessaan hän saattoi hyödyntää, kuten hän kertoo, peräti kahta omaa kokemustaan: suhdettaan Charlotte Buffiin, toisen miehen kihlattuun morsiameen, sekä Maximiliane de La Rocheen, jonka hän tapasi ensin naimattomana nuorena naisena ja sitten hänen avioitumisensa jälkeen. Romaanin 24-vuotias kirjoittaja tunsi näin jo rakkauden katoavuuden ja sen mahdollisuuden ilmaantua uudestaan uuden kohteen yhteydessä, mikä jo merkitsee etäisyyttä Wertherin romanttiseen, hänen absoluuttisena pitämäänsä rakkauteen.   

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Heinrich von Kleistin Maanjäristys Chilessä: Kosminen ja ihmiskunnan draama kymmenessä sivussa

 Heinrich von Kleist: Maanjäristys Chilessä (1807). Novelli on julkaistu suomeksi teoksessa Mikael Kohlhaas ja muita kertomuksia. Suom. Elvi Sinervo. Tammi 1962. 

Liisa Steinby kirjoittaa:

Goethe oli 1780-luvulla sanoutunut jyrkästi irti romanttisesta subjektivismista, jota hän näki Wertherin – kaikesta teokseen sisältyvästä etäännytyksestä ja ironiasta huolimatta – edustavan. 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun romanttista kirjallisuussuuntausta vastaan hän asetti nyt oman ”objektiivisen” suuntautumisensa. Hän kutsui omaa suuntautumistaan klassismiksi ja ”terveeksi”, vastakohtana romantiikalle, joka oli ”sairasta”. Goethen klassismi ei silti merkinnyt paluuta uusklassismiin vaan oli jatkoa hänen 1770-luvulla alkaneelle modernin subjektin ja historiallisesti määrittyneen maailman tutkimiselleen. Seuraavaan sukupolveen kuuluva Heinrich von Kleist sijoitetaan yleensä myös johonkin romantiikan ja klassismin välimaastoon, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että hän olisi lähellä Goethea, päinvastoin. Kun Kleist halusi Goethen hyväksyntää ja lähetti hänelle tätä varten Penthesilea-murhenäytelmänsä, hän ei saanut Goethelta vastausta. On ilmeistä, että Goethe tunsi vastenmielisyyttä Kleistin jyrkkien vastakohtaisuuksien taidetta kohtaan, joka ei vältä karkeuksiakaan. Penthesileassa Troijan edustalla taisteleva kreikkalaisten suursankari Akhilleus ja heitä vastaan taistelevien amatsonien kuningatar rakastuvat toisiinsa, huolimatta Penthesileaa sitovasta valasta antautua miehelle. Kun Akhilleus aikoo luopua taistelusta Penthesileaa vastaan, tämä kuitenkin ampuu häntä kuolettavasti kaulaan ja sen jälkeen raatelee koiriensa avustamana käsin ja hampain Akhilleuksen ruumiin. Penthesilea menettää tästä järkensä; tajuttuaan tekonsa hän suuntaa ”mielensä tikarin” itseään vastaan ja kuolee ilman ulkoista syytä.

Kleistin draamatuotannossa perinteinen jako tragediaan tai vakavaan draamaan ja komediaan on vielä pätevä. Hänen tragedioidensa ja vakavien draamojensa sisältönä on ehdottoman tunteen tai vakaumuksen joutuminen ristiriitaan joko ympäristön tai henkilön toisen tunteen tai vakaumuksen kanssa; jos ristiriita päättyy päähenkilön/päähenkilöiden kuolemaan, nimetään kappale tragediaksi, jos päästään sovintoon, draamaksi. Hänen ainoa komediansa, Rikottu ruukku, kuvaa juuri päinvastaista maailmaa: kylätuomaria, joka ratkaisee asiat miten sattuu ja omaksi edukseen, ja naurettavan oloista kylän väkeä. Klassinen jako vakavasti otettaviin, yleensä ylhäissyntyisiin henkilöihin ja kohtaloihin ja toisaalta naurettavaan rahvaaseen on siis perinteenmukainen; Kleistin komedia voisikin olla yhtä hyvin sata vuotta aiemmin kirjoitettu. Vastaavasti hänen vakavista näytelmistään ja hänen kertomuksistaan puuttuu kokonaan huumori ja ironia, joita voidaan löytää lähes kaikista Goethen teoksista. Kleist kuitenkin ylittää klassismin toisaalta realistisissa yksityiskohdissa, toisaalta romanttisesti ”liioitelluissa” tunteissa ja romantiikan tapaan ihmeellisissä tapahtumissa: ennustuksissa, aaveissa ja kaksoisolennoissa. Tyypillisesti Kleistin päähenkilöt toimivat jonkin absoluutiksi nostamansa tunteen tai vakaumuksen määrittäminä. Tällaisia ovat esimerkiksi rakkaus, kunniantunto ja oikeudentunto. Rakkauden ja velvollisuuden vastakkaisuus on toki tavallinen teema myös 1600-luvun klassistisessa tragediassa, missä kuitenkin kaikki tapahtuu ylevästi ja kohtuutta ja ”hyvän makua” noudattaen.

Kertomus ”Chilen maanjäristys” käsittää Kleistin teosten laitoksessa vain kymmenisen sivua, muitta se sisältää kosmisen draaman, ihmisyyden draaman sekä vielä päähenkilöidensä henkilökohtaisen draaman. Kertomus alkaa suuren määrän informaatiota sisältävällä lauseella, joka vie heti kosmisen ja yksilöllisen draaman ytimeen: ”Santiagossa, Chilen kuningaskunnan pääkaupungissa, seisoi suuren, tuhansia ihmisiä tuhonneen vuoden 1647 maanjäristyksen alkamishetkellä nuori espanjalainen Jeronimo Rugera vankilassa, johon hänet oli teljetty syytettynä rikoksesta, pylvään edessä, johon hän aikoi hirttäytyä.” Tapahtuminen sijoitetaan täsmällisesti aikaan, joka edeltää puolitoista vuosisataa lukijan aikaa, sekä paikkaan, joka on kaukaisessa maassa mutta kuitenkin eurooppalaisten vaikutuspiirissä ja jonka lukija helposti kytkee edelleen kulttuurisessa muistissa olevaan, paljon huomiota herättäneeseen Lissabonin maanjäristykseen vuonna 1755. Päähenkilön koko nimen mainitseminen samoin kuin kertojan tavattoman tiivis ja asiallinen esitystapa synnyttävät vaikutelman, että ollaan raportoimassa tositapahtumaa. Kertomisen tapa ei ole kuitenkaan sanomalehtimäinen. Kleistille ominainen virke on pitkä ja monipolvinen, ”saksalainen”, ja kuvauksen kohteena ovat ulkonaisten olosuhteiden ohella myös samalla tavoin toteavasti esitetyt tunnelmat ja yksittäisten ihmisten tunteet. Kertomuksen sen erityinen teho syntyy jännitteestä toisiaan nopeasti seuraavien, äärimmäisen dramaattisten tapahtumien ja asiallisesti raportoivan, tasaisen kerronnan välillä.

 Kertomuksen alusta käy ilmi, että Jeronimo oli joutunut vankilaan rakastuttuaan aatelistyttöön, jonka isä vastusti nuorten suhdetta ja pani tyttärensä varmemmaksi vakuudeksi luostariin. Jeronimo oli kuitenkin onnistunut tapaamaan rakastettunsa Josephen luostarin puutarhassa, josta tuli hänen ”onnensa täyttymyksen” paikka. Vietettäessä uskonnollista juhlaa yhdeksän kuukautta myöhemmin Josephe vaipuu synnytystuskissa katedraalin portaille. Tyttö tuomitaan mestattavaksi, ja mestaus on tarkoitus panna täytäntöön juuri sillä hetkellä, kun Jeronimo haluaa vankilassa hirttää itsensä. Kertomuksessa seuraa usean sivun mittainen kuvaus maanjäristyksestä ja siitä, miten kumpikin rakastavaisista pelastuu ja Josephe onnistuu lisäksi pelastamaan lapsensa. Rakastavaiset löytävät toisensa kaupungin ulkopuolelta, minne järistystä pakoon päässeet olivat kokoontuneet ja viettävät yönsä ulkosalla. Nuoret päättävät paeta Espanjaan. Aamulla heitä lähestyy kuitenkin nuori isä, joka pyytää, että Josephe ruokkisi rinnoillaan myös hänen pienokaistaan, jonka äiti ei siihen sillä hetkellä kykene. Josephe suostuu; ja yleisessä helpotuksen ja Jumalaan kohdistuvan kiitollisuuden ilmapiirissä nuorista tuntuu, kuin heihin kohdistunut yleinen vihamielisyys olisi pois pyyhitty. He uskaltautuvat mainitun nuoren isän ja tämän pienokaisen kanssa lähtemään kaupunkiin osallistuakseen kiitosrukoukseen. Kertomuksen loppu osoittaa, että pelastuminen maanjäristyksestä, joka ei voinut Jeronimosta ja Josephesta olla näyttäytymättä jumalantuomiona, jossa heidät vapautettiin, ei ollut sitä kansanjoukolle, joka halusi löytää syyllisen kaupunkia kohdanneelle Jumalan rangaistukselle. Tapahtumien sijoittaminen kiihkouskonnolliselle 1600-luvulle tekee tarinan lopusta uskottavan, samalla kun se panee lukijan miettimään omaa suhtautumistaan novellin tapahtumiin.

 Novelli on harvinainen osoitus siitä, miten voidaan saavuttaa tavaton intensiteetti kerronnalla, joka on yksinkertaisen täsmällistä ja toteavaa tapahtumien dramaattisuudesta huolimatta. Kleistin draamat sisältävät paljon paitsi absoluuttisten tunteiden ja vakaumusten aiheuttamia epätavallisia tekoja ja äkkikäänteitä myös voimakkaan retorista – ja melko traditionaalista – tunteiden ilmausta. ”Maanjäristys Chilessä” -novellin vähäeleisyys on tähän verrattuna ylivoimaisesti tehokkaampaa. Chilen maanjäristys onkin mielestäni Kleistin tuotannon parhaimmistoa.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

Kielletyt muistot: Vera Valan Aprikoosiyöt

Vera Vala: Aprikoosiyöt, Gummerus 2021. Kansikuva: Gummerus.

Joel Kuortti kirjoittaa:

”Menneisyys kuin musta aukko”

 Vera Vala jatkaa Italiaan sijoittuvien teosten kirjoittamista. Tällä kertaa kyseessä ei ole Adrianna de Berllis -dekkari, kuten hänen kuusi edellistä kirjaansa vaan jännitystä ja romantiikkaa tarjoava Aprikoosiyöt (Gummerus 2021). Keskeinen hahmo on suomalainen Laura, 38-vuotias osa-aikainen palkanlaskija, joka ei ”enää tiedä kuka minä olen”. Hänen poikaystävänsä Robin toteaa tähän: ”Sinä olet Laura ja olet loman tarpeessa” (s. 65).

 Loma Lauralla onkin mielessä, sillä hän on menossa Italiassa asuvan Aino-tädin luokse kolmeksi viikoksi. Kesken matkasuunnitelmien, Aino joutuu onnettomuuden vuoksi sairaalaan ja on entistä tärkeämpää mennä tämän tueksi. Edellisestä Italian-matkasta on kulunut jo 20 vuotta, joten matka hieman arveluttaa. Toisaalta suhde Robinin kanssa vetelee viimeisiään, ja opinnotkin olivat jääneet kesken: ”Gradu on ollut kesken viimeiset kymmenen vuotta, siinä ei muutama lisäviikko tunnu missään. Kukaan ei palkkaa melkein neljäkymmentävuotiasta humanistia ilman alan työkokemusta”. Kirjoittamisesta kiinnostunut Laura oli valinnut aineikseen kirjallisuuden, historian ja italian, minkä johdosta hänen lähes 20 vuotta vanhempi isosiskonsa ”oli alkanut saarnata edes yhdestä käytännöllisestä sivuaineesta” (s. 52). Hän ei kuitenkaan halunnut englannin ja ranskan opettajaksi, eikä italia sinällään elättäisi.

 Italia on kirjassa läsnä tuoksuina ja makuina, maisemina ja tunnelmina. On vaikeatöisiä macaroneja, herkullista herkkutattirisottoa, muhkeita pastoja. Samettisia aprikooseja, rehevää persiljaa, täyteläistä Brunelloa. Maisemassa ”kohoavat kukkuloiden huiput näyttivät satumaailman lumotuilta saarilta” (s. 245), yössä tanssahtelevat tulikärpäset, ja voi maistaa ”aprikoosin kirpeänmakean maun” (s. 368).

 Laura pääsee perille Italiaan, Ainon Villa Alba -huvilaan. Se sijaitsee Toscanan rajalla Tolfan vuoristossa, 100 kilometriä Roomasta pohjoiseen. Paikalla on Michelle, Ainon puutarhaa hoitava afrikkalaistaustainen mies, jolta Laura saa avaimen. Michele kertoo, että hän oli löytänyt tämän muurilta pudonneena vakavasti loukkaantuneena ja vieneensä tämän sairaalaan. Ennen lähtöään, Michele sanoo, ettei usko Ainon putoamisen olleen onnettomuus. Mitä ihmettä tämä tarkoitti? Sen lisäksi, että oli ”menneisyys kuin musta aukko” (s. 19), myös nykyisyys tuntui salaperäiseltä.

”Kaikki tuntuivat salailevan jotain, ja hän oli väsynyt nyhtämään ihmisiltä murunen kerrallaan”

Muiden Lauraa Italiaan lähtöön sysänneiden syiden lisäksi on myös kirje, jonka hän löytää äitinsä Annan vanhan reseptikirjan välistä. Laura käy läpi lapsuusmuistoja, kun äiti oli sairastunut Alzheimeriin ja hän halusi virkistää kuvaansa lapsuudesta. Laura oli lukenut kirjeen puhelimessa Ainolle, mutta tämä ei ollut suostunut puhumaan siitä puhelimessa. Oli siis otettava se puheeksi paikan päällä.

Monenlaiset avoimet asiat, salaisuudet ja kysymykset kiusaavat Lauraa. Hän yrittää selvittää kirjeen salaisuutta, Ainon epämääräistä onnettomuutta sekä vanhan, pitkäaikaikaisen italialais-yhdysvaltalaisen kirjeenvaihtoystävän, Alexin kanssa päättynyttä suhdettaan. Ylioppilaskeväänä he olivat tavanneet Italiassa, mutta suhde päättyi ja jätti arvet molempiin. Sitäkin Laura murehtii, muiden murheiden lisäksi. Alexilla on omia suuria murheita, mikä käy selväksi, kun he tapaavat uudelleen, mutta ”millaisilla sanoilla saattoi kuroa umpeen kaksikymmentä vuotta?” (s. 153). Alex työskentelee eläinlääkärinä ja avustaa vapaaehtoisjärjestö Auxiliumia, joka huolehtii sekä löytöeläimistä että paperittomista (jollainen Michelekin on). Hän pyytää Lauraa mukaan toimintaan ja tämä suostuukin.

Sen sijaan, että asiat alkaisivat selkiytyä, ne mutkistuvat, synkkenevät ja vaarallistuvat: ”Kaikki tuntuivat salailevan jotain, ja hän oli väsynyt nyhtämään ihmisiltä murunen kerrallaan” (s. 219). Pettymykset ja odotukset rakkaudessa, pelko uhkaavasta vaarasta, onnettomuudet ja kuolemantapaukset värittävät tarinaa.

”Kuinka paljon pitää antaa anteeksi toiselle?”

Lauran tarinan rinnalla kulkee toinen, menneisyydessä kulkeva juonne, jonka minäkertojan henkilöllisyys ei ole selvillä. En tässäkään kerro sitä, vaikka asia selviääkin loppua kohti. Erilaiset salaisuudet ja totuudet, menneisyydet ja nykyisyydet, kuolleet ja elävät kietoutuvat toisiinsa Veran romaanissa. Vaikeneminen näyttää olevan ennemminkin tapa kuin satunnaista hiljaisuutta ja kiellettyjen muistojen menneisyys alkaa näyttää haamujen täyttämältä.

Salaisuuksien, arvoitusten, rikostenkin vyyhti alkaa kuitenkin purkautua ja asiat selvitä. Monet seikat ovat vaikeasti sulatettavia ja kirjan toistuvana teemana onkin, ”kuinka paljon pitää antaa anteeksi toiselle?” (s. 29). Aikakerrokset ja kertojanäänet vaihtelevat nopeassa rytmissä, joten niiden erilaiset, myös toisiinsa limittyvät henkilöt ja tapahtumat pysyvät mielessä. Veralla on hyvä ote ja paikallistuntemus, ja kirja pitää mielenkiintoa yllä

LINKKEJÄ:

Kirjasta Gummeruksen sivuilla

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512421572/aprikoosiyot/

https://www.gummerus.fi/fi/ajankohtaista/uutinen/XYDbaBYlQAWiQkgsNfpaRw/uusi-avaus-dekkaristina-tunnetulta-vera-valalta-aistivoimainen-lukuromaani-aprikoosiyot-vie-kukkivaan-italiaan-/

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

PROFESSORIPOOLI: E. T. A. Hoffmann: Kultainen malja

Kuukauden klassikko:
E. T. A. Hoffmann: Kultainen malja. Satu uudelta ajalta (Der goldne Topf. Ein Märchen aus der neuen Zeit 1814). Suom. Sanna Isto-Rodenkirchen. Helsinki: Loki-kirjat 2001.

Liisa Steinby kirjoittaa:

E. T. A. Hoffmann (1776-1822) oli lähes samanikäinen kuin saksalaisen varhaisromantiikan keskeiset hahmot Novalis (Friedrich von Hardenberg, 1772-1801) ja Friedrich Schlegel (1772-1829), mutta kun lukee näiden tuotantoa rinnakkain, tuntuu kuin Hoffmann olisi sukupolvea nuorempi. Se romantiikalle ominainen taiteen absolutisointi, jota Novalis ja Schlegel olivat rakentamassa, näyttäytyy Hoffmannille toisesta näkökulmasta, ikään kuin nurjalta puolelta. Hän on yhtä intohimoinen taiteen rakastaja kuin nämä, yhtä valmis kohoamaan taiteen kokemisen korkeimpiin sfääreihin, mutta toisin kuin Novalis ja Schlegel hän näkee tämän problemaattisena, koska tosielämän realiteetit asettuvat sitä vastaan. Novalis ja Schlegel uskoivat taiteen kautta tapahtuvaan arkielämän ”poetisointiin”; Hoffmannin kokemukset ovat tätä uskoa vastaan. Hoffmann toimi itse pikkuruhtinaskunnan hovikapellimestarina ja teatterinjohtajana ja joutui näissä tehtävissään jatkuvasti kokemaan taiteen ja reaalimaailman välisen ristiriidan. Hänen romaaninsa ja kertomuksensa osoittavat hänen tuntevan sekä taiteen absoluuttisen kauneuden maailmalle antautumisen viehätyksen että sen, miten tämä joutuu väistämättä ristiriitaan reaalitodellisuuden kanssa. Tämän ristiriidan läsnäolossa, samoin kuin Hoffmannin teosten omalaatuisessa huumorissa, piilee hänen novelliensa ja romaaniensa viehätysvoiman salaisuus. Hoffmann onkin nykylukijalle saksalaisen romantiikan aikakauden proosakirjailijoista elävin.

Romantiikan aikakausi synnytti Saksassa nk. taidesadun (Kunstmärchen), joka sallii mielikuvitukselle sadun vapauden mutta jossa tavanomaisesta sadusta poiketen henkilöiden mielenliikkeitä kuvataan realistisella tarkkuudella ja jossa kaiken aikaa vihjataan kerrotun symboliseen merkitykseen. Hoffmannin tarinoista osa on tällaisia satuja, mutta suurempi osa on tarinoita, joissa arkipäiväinen ja ihmeellinen tai sadunomainen limittyvät niin, että lukija ei tiedä, kumpaa hänen oikeastaan pitäisi seurata, kumpi on ”totuus” tarinan maailmassa. Hoffmann on nimennyt osan kertomuksistaan ”serapionttisiksi tarinoiksi” (Serapionsbrüder-kertomuskokoelman nimihenkilön mukaan). Näille on ominaista, että arkipäiväisen maailman yhtäkkiä puhkaisee jokin ihmeellinen tapahtuma, jonka ihmeellisyyttä tarinan henkilöt pyörittävät mielessään päätyen joko uskomaan ihmeellisen todelliseksi tai torjumaan sen. Toiselle kertomuskokoelmalleen Hoffmann on antanut nimen Nachtstücke, Yökappaleita, jolla hän viittaa siihen, että luonto itse, ihmismielestä puhumattakaan, sisältää salaperäisiä, tuntemattomia, mahdollisesti myös pahaa tarkoittavia voimia. Ihmeellisyys rajatapauksina kiehtoi Hoffmannia; tällaisia rajatapauksia ovat mielenvikaiset, runoilijat ja muut taiteilijat sekä ihmismielen hypnoosilla haltuunsa ottavat ”magnetisoijat”.

Kultainen malja on tyypillinen serapionttinen kertomus, vaikka onkin pitempi kuin Serapion-veljesten sisältämät tarinat. Tarina alkaa täysin realistisesti, mitä ilmentää paikan ja ajan täsmällinen mainitseminen: helluntaina kello kolme iltapäivällä Dresdenissä Mustan portin luona Anselmus-niminen ylioppilas kompastuu kaupustelijaeukon koriin ja kaataa sen, jolloin kakut ja hedelmät lentävät katuun. Tästä vihastuneena eukko kiroaa Anselmuksen sanomalla, että hän tulee vielä ”päätymään kristalliin”. Ennustukselle tyypilliseen tapaan eukon ennustuksen sanat ovat hämärät. Anselmus antaa eukolle kaikki rahansa ja jää sitten kiertelemään Elben rannalla kaupunginportin ulkopuolella, kun hän yhtäkkiä kuulee läheisestä seljapuusta ikään kuin kristallikellojen kilinää. Hän katsoo ylös puuhun ja näkee siellä kolme kultaisena ja vihreänä kimaltavaa käärmettä. Yksi niistä katsoo häntä niin ihastuttavilla tummansinisillä silmillä sanomatonta kaipuuta katseessaan, että Anselmus välittömästi rakastuu häneen. Kun ohikulkija hetken kuluttua huomauttaa hänen omituisesta käytöksestään – hän syleilee puunrunkoa ja huutelee sen lehvistöön pyytäen pikku käärmeitä tulemaan uudestaan näkyviin – hän alkaa itsekin ihmetellä unennäköään keskellä kirkasta päivää.

Lukija ajattelee pian saavansa selityksen käärmeen ihmeen kauniisiin tummansinisiin silmiin: sillä vasta nyt Anselmus huomaa, että vararehtorin tyttärellä Veronikalla, jota hän käy usein tervehtimässä, on tummansiniset silmät. Anselmuksen houre näyttää näin saavan psykologisen selityksen: ihastuttava sinisilmäinen käärme on hänen mielikuvituksensa luoma Veronika ideaalimuodossa, vaikkakin käärmeen hahmo tuntuu omituiselta rakastetun hahmolta. Tähän hahmoon on monta selitystä, joista yksi on aikalaisten hyvin tuntema, William Hogarthin alulle panema keskustelu maalaustaiteen ”kauneuden viivasta”, joka on muodoltaan käärmemäinen. Näin käärme viittaisi, ainakin yhdellä ulottuvuudellaan, absoluuttiseen kauneuteen. Rakastettu käärmeenä sisältää toki muitakin, osin ironisia merkityksiä. Tarinan edetessä sinisilmäinen käärme ottaa myös kauniin tytön, Serpentinan, hahmon, ja käy ilmi, että Anselmuksen on lopulta valittava Veronikan ja Serpentinan välillä. Veronika on kunnianhimoinen tyttö, jolla on jalat maassa: hän haluaa hovineuvoksen vaimoksi ja on valmis odottamaan, kunnes Anselmus on lukenut lukunsa loppuun ja päässyt hovineuvokseksi aatelisen hallinnon palvelukseen. Anselmus joutuu kuitenkin yhä enemmän Serpentinan ja hänen isänsä edustaman taiteen ja mielikuvituksen ideaalimaailman pauloihin. Nämä kaksi toisensa pois sulkevaa maailmaan kohtaavat Serpentinan isässä, arkistonhoitaja Lindhorstissa, joka porvarillisen hahmon takaa paljastuu sadun tulen henki, salamanteri, jonka tyttäriä kauniit käärmeet ovat. Reaalimaailma ja sadun maailma jäävät romaanin lopussa haarottamaan erilleen; kumman Anselmus lopulta valitsee, hovineuvoksen uran ja Veronikan vai ikuisen onnentilan ihanan Serpentinan rinnalla tarunomaisella Atlantiksen saarella – mutta valitettavasti vain mielikuvituksen maailmassa – jätettäköön lukijan löydettäväksi.

Hoffmannin kertomuksen viehätysvoima piilee mielestäni siinä, että lukija joutuu koko ajan katsomaan ikään kuin tapahtumien tason taakse kysyen niiden merkitystä. Sillä vaikka sadunomainen tavallaan helposti erottuu realistisesta, se ei kuitenkaan irtoa kokonaan reaalisesta vaan päinvastoin asettaa kyseenalaiseksi reaalisena pitämämme ja saa sen näyttämään lattealta, arveluttavalta tai myös arvaamattomia syvyyksiä sisältävältä. Kertomuksen lukija ei lakkaa kysymästä, onko jollakin asialla jokin vihjaava, symbolinen merkitys ja mikä se voisi olla. Selviä vastauksia on usein vaikea antaa, mutta useita vastausehdotuksia lukijalle epäilemättä tulee mieleen. Hoffmannin tarina seisoo romantiikan, realismin ja syvyyspsykologian rajamailla, mistä siihen tulee nykylukijan arvostamaa moniselitteisyyttä ja ironiaa.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori.
Kuva: Amazon

Kauhean kammottava yö

Päivi Kosonen kirjoittaa
Riikka Forsströmin kirjasta
Yön valtakunta
(Tammi, 2012).


Marraskuun pimeydessä tekee mieli vetäytyä. Kuolema, yö ja pimeys, hiljaisuus ovat kyllä läsnä. Houkuttelee istuskella nojatuolissa, selailla ja lueskella Riikka Forsströmin vasta ilmestynyttä kulttuurihistoriallista kirjaa Yön valtakunta. Kirjassa on imua.

Kirjassaan kulttuurihistorioitsija Riikka Forsström inventoi yön merkityksiä eri aikoina. Aihe on hieno ja esimerkkejä riittää: kirjallisuutta ja merkityksiä, elokuvia ja kohtauksia, upeita lainauksia eri ajoilta joka lähtöön. Varsinainen historia esitys ei kuitenkaan ole, vaan pikemmin populaari yön ensyklopedia, jota sävyttää kirjoittajan uusromanttinen käsitys yöstä jonakin kauniina ja kauheana, runollisena ja mystisenä. Romanttinen yön valtakunta ilmenee myös teoksen kuvaliitteiden kuvissa.

Tekijälle itselleen yö on uusromanttinen taikametsä, ”joka levittäytyy eteemme joka ilta auringon laskiessa” ja johon astumme ”aina yhtä peloissamme, aina yhtä täynnä odotusta”. Romanttinen käsitys sävyttää Forsströmin tulkinnat, ja parhaimmillaan tekijä onkin 1800-luvun kirjallisuudessa, romantiikan ja symbolismin aikakaudella, Jean-Jacques Rousseaun, Victor Hugon, John Keatsin, Shelleyn, Brontën, Charles Dickensin, Goethen ja muiden seurassa.

Forsströmin kuu levittää kuulasta hohdettaan, vyöryy taivalla, luo aavistuksenomaisen sillan veteen. Antiikin yö, keskiaikainen noitasapatti taivutetaan nekin romantiikan kuviin ja muotteihin. Toisaalta kirja on täynnä kiinnostavaa ja hyvin kerrottua pikkutietoa. En ole ennen tiennyt, että Shakespearen näytelmien kohtauksista 16 % tapahtuu yöllä.

Omimmillaan Forsström vaikuttaa olevan kertoessaan elämäkerrallisia anekdootteja romantikkokirjailijoista. Vaikka olen esimerkiksi Chateaubriandin omaelämäkerran lukenut moneen kertaan, en ole kiinnittänyt huomiota hänen yökuvauksiinsa, esimerkiksi siihen, että hänen isänsä karkaisi hänen pelkokynnystään panemalla hänet lapsena nukkumaan yksin kaukaisessa linnantornissa. Enkä ensin muistanut Rousseaun tähtitaivaan kiikarointejakaan, filosofin muista yöllisistä seikkailuista puhumattakaan. Elämäkerralliset tapahtumat Forsström hallitsee. Samoin hän kuvaa hyvin romanttisia maalauksia.

Ikävä puoli kirjassa on, että yltiöromanttinen käsitys pitää etäällä ja poissa negatiiviset tunteet, silottelee kauhun ja pelon särmät, hämärtää yön mykät vyöhykkeet. Sanomattakin on selvää, että Forsströmin yön valtakuntaan eivät kuulu suomalaiseen arkiyöhön kuuluvat asiat: hiljaisen väkivallan uhka, viikonloppuöiden reuhaava parisuhdeväkivalta, marraskuinen kompurointi huussiin sysipimeässä tai kelmeän kuun valossa, itkevä sylilapsi, yöllinen synnytys, yksinäinen öinen kipu, koko se yöllinen yksinäisyyden, taloudellisen huolen, menetyksen pelon ja murheen vyöhyke, jonka kaikki meistä omalla tavallaan tuntevat. Näistäkin kyllä kirjallisuus ja elokuvat kertovat omalla tavallaan.

On selvää, että ennen nykyistä 24/7 -aikaamme yö on merkinnyt jotain ihan muuta. Mitä kaikkea, sitä tekijä ei tässä teoksessa vielä tavoita.

Rousseaun juhlavuosi

Päivi Brink kirjoittaa:


Koskapa tänä vuonna tulee 28.6. kuluneeksi 300 vuotta filosofikirjailija Jean-Jacques Rousseaun syntymästä, suosittelen, että luette Rousseaun kirjoja. Yhteiskuntasopimuksesta on oikein selkeä esitys Rousseaun yhteiskunnan järjestymisen ideaalista, Émile sen sijaan kertoo kasvatuksesta ja luonnon ja kulttuurin vaikutuksesta ihmiseen, ja Tunnustuksia on Rousseaun omaelämäkerta.

Rousseau sijoittuu tyyliltään valistuksen ja romantiikan välimaastoon. Hän piti tunteita erittäin merkittävänä osana filosofiaansa, vastusti eriarvoisuutta ja kannatti luonnollisia vaistoja. Hän uskoi, että ihmiset ovat luonnostaan hyviä, mutta kulttuuri ja yhteiskunta on pilannut heidän luonnolliset vaistonsa. Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista (1755) sekä Yhteiskuntasopimuksesta (1762)kuluivat Ranskan suuren vallankumouksen kannattajien käsissä 1700-luvun lopussa.

Voltaire ja Rousseau tunsivat toisiaan kohtaan kunnioitusta, mutta he riitautuivat 1750-luvulla, ilmeisesti silkasta kateudesta toistensa menestystä kohtaan. Suuretkin ajattelijat voivat olla pikkumaisia.Mutta heidän filosofiassaan oli selviä eroja, sillä Voltaire ei ollut romantikko vaan valistusfilosofina uskoi järjen voimaan.
http://agora.qc.ca/Documents/Rousseau--Voltaire_et_Rousseau_par_Elme-Marie_Caro

Täältä voi ladata Rousseaun kirjoja ilmaiseksi ranskaksi e-kirjoina:
http://www.livrespourtous.com/e-books/list/onecat/Livres-electroniques+Auteurs+R-a-Z+Rousseau,-Jean-Jacques/0/all_items.html

Rousseaun juhlavuodelle omistettuja verkkosivuja:
http://www.ville-ge.ch/culture/rousseau/
Facebookissa: 2012 Rousseau pour tous
http://rousseau300.ch/
http://www.rhonealpes.fr/622-rousseau-2012.htm

Kuvalähde: http://www.lucidcafe.com/library/96jun/rousseau.html

Ironista kartanoromantiikkaa nuorille

Päivi Brink kirjoittaa:

Maryrose Wood: The Incorrigible Children of Ashton Place 1, The Mysterious Howling

Yhdysvaltalainen Maryrose Wood on kirjoittanut jo kaksi osaa nuorisokirjasarjaansa The Incorrigible Children of Ashton Place, joka sijoittuu 1800-luvun puolivälin englantilaiseen maalaiskartanoon. Ensimmäinen osa on nimeltään The Mysterious Howling (2010) ja toinen The Hidden Gallery (2011). Niitä ei ole vielä suomennettu. Luin ensimmäisen osan ja pidin siitä paljon.

15-vuotias neiti Penelope Lumley on juuri valmistunut Swanbourne Academy for Poor Bright Females -koulusta ja matkustaa kotiopettajattareksi Ashton Place -nimiseen kartanoon Englannin maaseudulla. Hänellä on kolme oppilasta: 10 ja 7 vuotta vanhat pojat ja 4-vuotias tyttö. Mutta lapset eivät ole mitä tahansa lapsia, vaan kartanon isäntä on löytänyt heidät metsästä. He ovat susien kasvattamia ja käyttäytyvät kuin sudet. Lapset ovat täysin heitteillä ennen kuin tehokas, tiukka, mutta lempeä Penelope ottaa heidät siipiensä suojaan.

Kuulostaako jotenkin tutulta? Ihan niin kuin tällaisia kirjoja olisi kirjoitettu ennenkin, jo kauan ennen. Onneksi kirja on kirjoitettu niin, että sekä henkilöiden että juonenkäänteiden kuuluukin tuntua tutuilta. Tyylilajina on ironia, mikä selitetään kirjassa perinpohjaisesti nuorimmille lukijoille. oikeastaan kirjaa voisi kutsua pastissiksi tai uudelleenkirjoitukseksi, sillä toisaalta se toistaa pitkälle Jane Eyren Kotiopettajattaren romaanin (1847) tunnetuksi tekemiä konventioita, mutta toisaalta se vinkkaa välillä nykylukijalle arvojen ja tapojen muuttuneen sitten Brontën sisarten päivien. Kertoja puhuu välillä lukijalle nykyajassa huomauttaen, että meidän aikanamme tekisimme toisin kuin tarinan aikaan.

Kartanoromantiikkaan kuuluu aina ripaus kauhua: kartanossakin on pimeitä salaisuuksia. Lapset ovat kuulevinaan ääntä suljettujen seinien takaa. Kuka sinne on vangittu? Hullu nainen ullakolla? Lisäksi herää kysymys, onko joku Ashton Placessa ihmissusi, joka muuttuu täysikuun aikaan hurjaksi pedoksi? Tällaisen intertekstuaalisen tyylilajin tuominen nuorille lukijoille on siinä mielessä vaikeaa, että lukijoiden on tunnettava pohjatekstit nauttiakseen viittauksista. Toisaalta teini-ikäiset ovat jo hyvin kartalla suosituimmista kauhuelementeistä.

Hauskan lisän tekstiin tuo se, että Penelope vaikuttaa aika tiukkapipoiselta ja huumorintajuttomalta mukaelmalta Jane Eyrestä. Hänen hillitylle olemukselleen ja hänen koulussa oppimilleen kasvattaville mietelauseille voi naureskella, vaikka samalla Penelope on oikein mukava tyttö. Huojentaa kuitenkin tietää, että nykyajan tyttöjen ei tarvitse olla ihan niin kunnollisia kuin Penelopen aikana.

Kaiken kaikkiaan The Incorrigible Children -sarja huvitti ja viihdytti minua suuresti ja taidan hankkia tuon jatko-osankin. Jokohan joku suomalaiskustantamo on tarttunut sarjaan?

http://www.maryrosewood.com/