PROFESSORIPOOLI: Machado de Assisin Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat: Ilkikurinen brasilialainen esipostmoderni romaani

Machado de Assis, Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat. Suom. Hilkka Mäki. Helsinki: Love Kirjat, 1991.

Bo Pettersson kirjoittaa:

”MADOLLE

JOKA

ENSIMMÄISENÄ JYRSI RUUMIINI

KYLMÄÄ LIHAA

OMISTAN

JÄÄHYVÄISLAHJANA

NÄMÄ

KUOLEMANJÄLKEISET MUISTELMAT”

Tällä omistuskirjoituksella alkaa brasilialaisen kirjailijan Joaquim Maria Machado de Assisin (1839–1908) romaani Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat. Otsikosta ja omistuksesta voi jo arvella, että kirjailija on sukua Jonathan Swiftille, Voltairelle ja Xavier de Maistrelle. Kirjan kun lukee, niin huomaakin, että kaikkiin kolmeen viitataan, kuten myös Laurence Sterneen, kylläkin vain ei-suomennetuissa neljännen painoksen alkusanoissa.

Brasilialainen klassikko

Suomentaja Hilkka Mäki pystyy mainiosti tuomaan julki niin Machadon silmäniskut kuin Rio de Janeiron ylhäisöpiirin omahyväisen kertojan Bras Cubasin sivallukset haudan takaa. Kertojan huomautus lukijalle loppuu siihen, että jos teos ei miellytä, niin lukija saa häneltä luunapin. Muistelmissaan hän myöhemmin palaa omaan teokseensa ja sen lukijaan: ”kirja on ikävä, kalmanhajuinen, siinä on jotakin ruumismaisen kutistunutta; vakava heikkous, tosin vähäpätöinen, sillä tämän kirjan pääheikkous olet sinä, lukija”.

Mainitsemani 1700-luvun uutta luovat kertojat innoittivat runoilija, näytelmäkirjailija ja prosaisti Machadoa uuteen luomiskauteen hänen romanttisrealistisen alkutuotantonsa jälkeen. Tästä parhaimpana osoituksena tämä brasilialainen klassikkoromaani itsekkäästä, mutta omaperäisestä, jopa liikuttavasta, rikkaasta poliitikosta ja tyhjäntoimittajasta. Bras Cubas julkaistiin vuonna 1881, jolloin modernismi ei vielä ollut alkanut Euroopassa, mutta kirjan omintakeinen sekoitus leikkimieltä, metafiktiota ja vakavaa pohdintaa elämästä ja kuolemasta sadassakuudessakymmenessä lyhyessä luvussa on oikeastaan esipostmoderni. (Teoksessa on myös pari lukua, jotka koostuvat pelkistä välimerkeistä.) Kas tässä pieni piristävä piikki eurosentrisen kirjallisuudennäkemyksen lihassa.

Bras Cubasia on muuten kehunut liuta kriitikoita ja kirjailijoita Harold Bloomista Susan Sontagiin ja Dave Eggersistä Salman Rushdieen. Jälkimmäinen on huomauttanut, että ilman Jorge Luis Borgesia ei olisi Gabriel García Márquezia, mutta että ilman Machadoa ei olisi Borgesia. Kahden vuoden takainen Flora Thomson-DeVeaux’n uusin englanninnos myös nautittavaa luettavaa, sillä hän on tarkempi käännöksessään kuin edeltäjänsä ja kontekstualisoi romaanin ja Machadon tuotannon seikkaperäisillä loppuviitteillä.

Kehitystä ja rakkautta – vai ei

Yllä olevasta voi saada kuvan Bras Cubasista kirjana, joka pelkästään laskee leikkiä kirjallisuuden konventioiden kustannuksella. Siinä on kuitenkin muitakin ulottuvuuksia, ja absurdista leikittelystään huolimatta sitä pidetään Brasilian kirjallisuuden ensimmäisenä realistisena romaanina. Realismi löysi Machadon mukaan romantikoiden uuvuttaman ratsun ”kurjuuden ja matojen kalvamana ja kuljetti säälistä kirjoihinsa”.

Haudantakaisena kertojana Cubas kuvailee ensin kuolemaansa ja sitten elämäänsä alusta loppuun. Hänen kasvatuksessaan on paljon hyvää, mutta ”yleensä se oli virheellistä, puutteellista ja osittain vahingollista”, sillä hänen vanhempansa ja sukunsa ovat vähintäänkin omalaatuisia. Cubas lähtee sitten Portugaliin opiskelemaan Coimbran yliopistoon, josta hän laiskuudestaan huolimatta saa lainopillisen tutkinnon. Näin hänen matkansa käy toiseen suuntaan kuin hänen kaimalla, Portugalin historiasta tutulla tutkimusmatkailijalla Brás Cubasilla (1507–1592), josta tuli Brasilian suurimpia maanomistajia ja alkuperäiskansojen alistaja.

Kun Machado itse on osin orjien sukua, niin voi ymmärtää, että hänen romaanistaan löytyy implisiittistä kritiikkiä orjuudesta, joka lakkautettiin Brasiliassa vasta vuonna 1888. Esimerkiksi nuorena poikana Cubas lyö orjaansa, joka vapauduttuaan rupeaa orjuuttamaan muita. Hän saa lopulta hyvän viran ja kuolee rikkaana miehenä kuudenkymmenenneljän vuoden iässä. Onko hän kuitenkaan oppinut niin paljon, että kirjaa voisi kutsua kehitysromaaniksi? On ja ei. Hänen lopullinen elämänviisautensa on hykerryttävä yhdistelmä Voltairen Candiden Panglossin optimismia ja Arthur Schopenhauerin pessimismiä. Näin Cubasin elämänkulku muodostaa lähinnä nurinkurisen version kehitysromaanista.

 Entä onko kirja rakkausromaani? Cubas kuvaa ylhäisön rakkauselämää ja varsinkin omia naissuhteitaan kaunistelematta. Naisia tulee ja menee hänen elämässään, mutta hänellä on yksi suuri rakkaus, Virgilia – jonka hän tietysti tapaa juuri siteerattuaan Vergiliusta (Virgílio portugaliksi). Jätän tämän suhteen erikoiset koukerot sikseen, mutta mainittakoon, että tunteiden koko kirjoa käsitellään. Kun Cubasin narsismi, joka myös iskeytyy hänen omaan nilkkaansa, tulee selvemmin julki, lukija voi myös kyseenalaistaa hänen tunnepuoltaan: tietääkö hän ylipäätään, mitä rakkaus on?

Eikö Cubasilla ole mitään moraalia? On toki, sillä hän on keksinyt ”ikkunoiden vastaavuuden lain”, jonka mukaan ”yhden suljetun ikkunan voi korvata avaamalla toisen, jotta moraali jatkuvasti tuulettaisi omaatuntoa”.

Humanitismin lyhyt oppimäärä

Jo romaanin alussa Cubas ideoi ”mitä hienoimman luulosairauksien vastaisen lääkkeen lievittämään ihmiskunnan synkkämielisyyttä”, ja antaa sen nimeksi ”Brás Cubasin laastari”. Motiivi sen keksimiseen ei niinkään ole ihmisten auttaminen vaan kuuluisuuden kaipuu. Elämänsä loppupuolella Cubas tapaa vanhan kujeilevan luokkatoverinsa Quincas Borbasin, joka sitten Cubasin avustuksella kehittelee uutta filosofiaa nimikkeellä humanitismi. Tämän uljaan opin mukaan kateus on hyve, tuska pelkkä harhakuvitelma ja ihmiselämässä on vain ”yksi onnettomuus: olla syntymättä”. Lukekoon jokainen itse Quincas Borbasin filosofian myöhemmistä vaiheista, ja jatkoihan Machado tämän henkilön tarinaa myöhemmässä romaanissaan Quincas Borbas (1891). Yhdessä Dom Casmurron (1899) kanssa nämä brasilialaisen realismin klassikot muodostavat trilogian.

Vaikka Cubas näennäisesti hyppää ajatuksesta toiseen ja vaikka luvuilla harvoin on selvää jatkumoa, kertomus pysyy koko ajan hänen hyppysissään. Kaikesta hullunkurisuudesta huolimatta hänen elämäntarinansa pohjavire on paljolti tšehovilaisen traaginen. Sen surkuhupaisuus on kiteytetty viimeisessä luvussa ja varsinkin sen viimeisessä lauseessa.

Kun lukija on ratsastanut Cubasin kanssa virtahevolla, ylevöitynyt naulitsemalla katseensa omaan nenänpäähänsä ja singahtanut haudasta kohtuun ja takaisin huimaavalla vauhdilla, hän ei voi kuin ihmetellä, miksei hän kenties ole kuullut Machadosta ennen. Sitten hän voi pohtia, millainen suomalainen proosa olisi, jos Machado saisi siihen vaikuttaa.

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Borgesin tarina Mies joka kirjoitti ’Quijoten’

Jorge Luis Borges: Mies joka kirjoitti ’Quijoten’. Teoksessa Kolmas maailma. Uutta proosaa espanjankielisestä Amerikasta. Toimittanut ja suomentanut Matti Rossi. Helsinki: Tammi 1966

Liisa Steinby kirjoittaa:

Borges on totuttu luokittelemaan keskeiseksi postmodernistiksi ennen tuon käsitteen keksimistä. Yhtä vähän kuin luokittelevat termit yleensä ja postmodernin käsite erityisesti tämä riittää luonnehtimaan hänen tuotantoaan, joka jollakin tavoin on jäljittelemätöntä. Jos sitä pitäisi yrittää kuvata yhdellä lauseella, niin se voisi olla järjellisyyden ja järjettömyyden kietominen yhteen lukijaa vangitsevalla tavalla.

Borgesin lyhyet tarinat ovat enemmän asioista, ajatuksista, ajattelijoista ja unennäöistä kuin tapahtumista. Usein aiheena on jokin teologinen tai filosofinen ajatusrakennelma, jonka tekijä mainitaan – ja josta lukija ei voi olla varma, onko tämä oikea henkilö, tai jos henkilö on historiasta tunnettu, onko tämä todella kirjoittanut niin kuin Borges esittää. Borges kuvaa teorioita, hypoteeseja ja näkyjä, joilla jotkut ovat selittäneet vaikeita ja tärkeitä olemisen kysymyksiä siten, että järjen ja järjettömyyden rajat rikkoutuvat vaikeasti määriteltävällä tavalla. Tämä on antanut aiheen kutsua häntä – paremman puutteessa – postmodernistiksi. Postmodernille pidetään ominaisena ajatusta, että sanoista voi rakentaa kaikenlaista mutta näiden takana ei ole mitään ja että voidaan siksi vapaasti lainata kaikenlaisista lähteistä ilman että sitoudutaan siihen, mitä lainatut tekstit väittävät; toisin sanoen rakennetaan pastissia. Borgesin tekstejä ei kuitenkaan voi kutsua pastisseiksi, sillä hän tuntuu pikemminkin puhuvan omalla äänellään ja vakavissaan. Lukija joutuu joka kerta ikään kuin kohtaamaan teorian tai näyn itse, kiinnostuu siitä ja tunnustaa sen sisältämän totuuden etsinnän relevanssin – samalla kun hän ihmettelee itse teoriaa tai näkyä, joka ei ole järjellinen, vaikka hän ei pysty täsmällisesti sanomaan, missä kohdin on menty vikaan. Kysymykseen, mitä Borges ”todella sanoo”, voisi siis kenties vastata, että hän horjuttaa luottamustamme ihmisen kykyyn määritellä järjellisyyden rajat ja hänen kapasiteettiinsa ottaa selvää todellisuudesta järjen ja mielikuvituksen avulla, samalla kun hän herättää mielenkiintomme ja kunnioituksemme kaikkia niitä lukemattomia erilaisia teorioita, uskomusjärjestelmiä ja mystisiä näkyjä kohtaan, joilla ihmiset ovat halunneet selvittää tärkeimpiä olemisen kysymyksiä.

Kertomus Pierre Menardista, (fiktiivisestä) ranskalaisesta 1900-luvun kirjailijasta, joka kirjoitti Don Quijoten, alkaa pitkällä luettelolla Menardin muista teoksista. Luettelo on borgesmainen sekoitus fiktiota ja todellisia historiallisia henkilöitä ja teoksia. Menard on julkaissut paitsi ”symbolistisen sonetin” ja ”käsikirjoituskokoelman runoja, joiden teho piilee välimerkkien taitavassa hyväksikäytössä”, myös filosofisia tutkielmia Descartesin, Leibnizin ja Raimundus Lulluksen teoksista, Zenonin paradoksista sekä Boolen algebrasta. Jossakin kohdin lukija tulee epävarmaksi siitä, ovatko mainitut tekijät ja teokset, joita Menardin kerrotaan kommentoineen, todellisia vai fiktiivisiä. Hänen kerrotaan myös kirjoittaneen tutkielman ”mahdollisuuksista konstruoida runosanasto”, jonka sanat eivät olisi tavallisen kielen sanoja tai niiden kiertoilmaisuja vaan erityisesti runouden tarpeisiin luotu ihanteellinen sanasto. Tämä osoittaa, että Pierre Menard on tyypillinen borgeslainen maailman teoreettiseen haltuunottoon pyrkivä henkilö. Hänen hämmästyttävimpänä ja suurisuuntaisimpana hankkeenaan kuvataan kesken jäänyttä Don Quijoten kirjoittamisen projektia. Todetaan, että kysymys ei ole mistään niin tavanomaisesta kuin Cervantesin tarinan siirtämisestä nykyaikaan. Kysymys on siitä, että kirjoitetaan täsmälleen samat sanat kuin Cervantes – mutta nykyajan kirjailijana, jolloin niiden ajatussisältö on aivan toinen. Tämän osoittamiseksi ”Borges” (novellissa ”Borges ja minä” kirjailija on kyseenalaistanut itsensä teostensa kirjoittajana) vertaa toisiinsa kahta täysin samoin kirjoitettua kohtaa Cervantesin ja Menardin Don Quijotesta todeten, että se mikä edellisessä – lausahdus historiasta totuuden äitinä – oli vain 1600-luvulle ominaista kaunopuheisuutta, onkin 1900-luvun kirjailijalla hätkähdyttävää totuuden uudelleen määrittelyä pragmatismin hengessä.

Borgesin kertomus väittää, että teksti ei ole mitään yksiselitteisesti annettua: merkitys ei ole yksinkertaisesti määrittynyt kirjoituksen sanoissa. Päinvastoin sanat merkitsevät jotakin ainoastaan suuren aikalaiskontekstin osana. Siksi Pierre Menard joutui – paradoksaalisesti – tekemään suunnattoman suuren ajatustyön ilmaistessaan 1900-luvun ihmisen ajatuksensa Cervantesin sanoin – tosin ”Borgesin” mukaan välillä vanhahtavalta tai jopa teennäiseltä kuulostaen. Sanotun ”merkillisyys” ja tulkittavan asian pohjaton, hyllyvä monimutkaisuus ei siis ole ainoastaan muinaisten teologisten ja metafyysisten rakennelmien ominaisuus vaan pikemminkin jotakin, mistä olemme pääsemättömissä. – Samassa kokoelmassa on pari muuta Borgesin parhaimmistoon kuuluvaa kertomusta, ja lisää Borgesia on hänen tarinoidensa suomennoskokoelmassa Haarautuvien polkujen puutarha.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani: Koskettavaa postmodernismia

Toni Morrison, Minun kansani, minun rakkaani (Beloved, 1987). Suom. Kaarina Ripatti. Helsinki: Tammi, 1988.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Afrikkalaisamerikkalainen kirjailija Toni Morrison voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993 kirjoitettuaan vain kuusi romaania. Syy tähän oli varmaan niiden kiinnostava tematiikka ja luettavuus. Varsinkin Morrisonin tunnetuimmasta kirjasta Minun kansani, minun rakkaani (1987, suom. 1988) tuli myyntimenestys ympäri maailmaa. Muistan parikymmentä vuotta sitten lukeneeni sen olleen opetetuin teksti amerikkalaisten yliopistojen englannin laitoksilla, syrjäyttäen näin jopa Shakespearen.

Postmoderni vai ei?
Julkaisija Nortonin Postmodern American Fiction -antologian (1998) mukaan Minun kansani, minun rakkaani on postmodernin amerikkalaisen proosan merkkiteoksia. Mutta minusta voisi perustellusti kysyä, onko se todellakin postmoderni? Kuten Kaarina Ripatin suomennoksen otsikko antaa ymmärtää, romaani käsittelee Morrisonin rakasta afrikkalaisamerikkalaista kansaa. Sen omistuskirjoituskin ”Kuusikymmentä miljoonaa ja enemmänkin” viittaa orjakaupan kuolleiden määrään. Päähenkilö Sethe perustuu historialliseen henkilöön Margaret Garneriin, joka 1850-luvulla päätti tappaa tyttölapsensa, jottei tästä olisi tullut orjaa. Myöhemmin hän pystyi pakenemaan orjuudesta, ja kirja kertookin Sethen traumasta, joka saa hänet näkemään kuolleen lapsensa haamuna. Sethen ja hänen toisen lapsensa, sukulaisten ja ystävien kohtalot siis kuvastavat orjuuden raakuutta tavalla, joka taatusti jää lukijan mieleen.

Miten tällaista historiallisiin tapahtumiin perustuvaa hyvinkin realistista kerrontaa voidaan pitää postmodernina, varsinkin jos postmodernilla proosalla tarkoitetaan itsetietoista, leikittelevää ja usein amoraalista kerrontaa vailla realismin psykologista syvyyttä? Syy on varmaankin siinä, että Morrisonin kerronta on niin kompleksista: se liikkuu eri aikatasoilla ja eri henkilöiden tajunnoissa. Voisi sanoa, että kirja on temaattisesti realistinen, mutta muodoltaan postmoderni. Oikeastaan se näyttää postmodernille romaanille tietä ulos liiallisesta sisäänpäinkääntyneisyydestä uudenlaiseen kerrontaan, joka sujuvasti yhdistelee eri lajityyppejä, mistä onkin tullut valtavirtaa tämän päivän kirjallisuudessa.

”Sinä olet minun”
Mikä siis tuntuu harvinaiselta Morrisonin romaanissa postmodernin kerronnan suhteen on sen koskettavuus. Sethe suree Rakkain-nimistä lastaan kuvittelemalla hänen olevan elossa ja ymmärrettävästi vihainen kohtalostaan. Mutta samalla Rakkain on niin vahvasti olemassa oleva haamu, että maagisen realismin lailla hän tuntuu todelliselta henkilöltä, joka muovaa Sethen ja hänen tyttärensä Denverin elämää heidän talossaan 1870-luvulla, orjuuden lakkautumisen jälkeen. Näin Sethen trauma tavallaan elää omaa elämäänsä: Rakkain voi olla ilkeä ja syyttelevä haamu, mutta hän on elossa. ”Sinä olet minun”, Sethe vakuuuttaa kerta kerran jälkeen.

Sethen kautta Morrison kertoo miljoonien kohtalon, joka johtuu eräästä ihmismielen sairaimmista kuvitelmista: siitä, että joillakin ihmisillä olisi oikeus orjuuttaa toisia. Voiko koskettavampaa motiivia kuvitella: äiti joka tappaa lapsensa rakkaudesta? Tuotannossaan Morrison on usein yrittänyt tasapainoilla tunnepitoisen luonnehdinnan ja tunteellisuuden välillä, ja Minun kansani, minun rakkaassa hän onnistuu parhaiten. Muutenkin kuvauksen tarkkuus pitää kerronnan asiallisena ja ehkä juuri siksi niin koskettavana: valkoisten valta; epäinhimilliset, orjiin asetetut metalliset suitset; Sethen ja muiden karkumatka syvästä etelästä pohjoisen vapauteen; miesten ja naisten syvät traumat – kaikki kuvataan yksityiskohtaisesti.

Morrisonin kirjoissa on usein vahva naisnäkökulma. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö hän ymmärtäisi, kuinka naisten ja miesten yhdessä täytyy taistella oikeudenmukaisemman ja tasavertaisemman yhteiskunnan puolesta. Sethellä ja hänen miesystävällään Paul D:llä on molemmilla ammottavia haavoja ruumiissaan ja sielussaan ja näitä he työstävät yhdessä niin, että hiukan valoakin on näkyvissä. Ripatin käännös seurailee herkästi Morrisonin kieltä, eikä tuo liiallista tunteellisuutta siihen. Itse olisin kuitenkin mielelläni nähnyt romaanin otsikon olevan suorempi käännös, esimerkiksi yksinkertaisesti Rakkain (tai Rakas), sillä yhteisöllinen ulottuvuus tulee kyllä ilmi omistuskirjoituksessa ja itse kerronnassa. Morrison halusi selvästikin pitää kuolleen lapsen ja rakkauden siihen keskiössä, myös otsikossaan.

”Tätä tarinaa ei kannattanut kertoa eteenpäin”, kertoja väittää Sethen tarinasta. Tietysti se piti kertoa ja mahdollisimman monen pitää lukea se.

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden professori.

Vaikeaselkoinen avaruusseikkailu

Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief. Gollancz. London 2010.
Hannu Rajaniemi: The Fractal Prince. Gollancz 2012.
Suomennettu nimillä Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas. Suom. Antti Autio. Gummerus 2011 ja 2013.


Päivi Brink kirjoittaa:

Suomalainen Hannu Rajaniemi on asunut Iso-Britanniassa jo ainakin 10 vuotta. Nykyisin hän asuu Skotlannissa, ja hän on valmistunut tohtoriksi Edinburghin yliopiston matemaattisen fysiikan laitokselta. Kiinnostuin hänestä alun perin Kvanttivarkaan ilmestyttyä vuonna 2010, koska hän kirjoittaa englanniksi ja julkaisee romaaninsa brittiläisen kustantamon kautta. Hänen molemmat romaaninsa Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas on suomennettu, mutta ymmärtääkseni hän ei ole vaikuttanut suomennostyöhön millään lailla. Luin Kvanttivarkaan englanniksi ja heti perään suomeksi juuri suomennetun Fraktaaliruhtinaan. Täytyy kehua suomentaja Antti Autiota siitä, että romaanien tyyli ja kieli muistuttivat hyvin paljon toisiaan. Ihailin suomentajaa sitäkin enemmän, koska olin itse puolet lukuajasta auttamattomasti hukassa. Kuka? Missä? Mitä tapahtui? Palasin usein taaksepäin ja koetin selvittää, mistä lukemassani oli kyse.

Todettakoon heti, että romaanisarja kuuluu scifi-kirjallisuuden lajityyppiin, jota tunnen huonosti. Onko Rajaniemen tyyli sitten suomalaista vai brittikirjallisuudesta tuttua? Lähinnä sanoisin brittiläistä tai sellaista kansainvälistä englanninkielistä kirjallisuutta, jota on vaikea sijoittaa tietyn maan kirjallisuusperinteen jatkoksi. Mutta todennäköisemmin romaanit avautuvat parhaiten scifin ja fantasiapelien ystäville. Hyvä matematiikan tuntemus voisi myös tuoda lisää syvyyttä teoksien tulkintaan. Rajaniemi kirjoittaa selvästi kansainväliselle yleisölle, mikä perustelee myös kielivalinnan kirjoittaa englanniksi. Muun muassa Tähtivaeltaja-lehti kehuu: ”Kvanttivaras on vetävä ja ihmeen tuntua pursuava teos, jota ei tahdo päästää käsistään.” Kvanttivaras sai myös Tähtivaeltaja-palkinnon parhaasta suomeksi julkaistusta scifi-romaanista.

Kyseessä on romaanisarja, jonka päähenkilönä on mestarivaras Jean le Flambeur, joka elää aurinkokuntamme eri planeetoilla jossain tulevaisuudessa. Vai onko kyse sittenkin vain virtuaalimaailmoista? Todellisuuden ja paikan käsitteet rakentuvat omalakisesti Rajaniemen romaaneissa. Rajaniemi vinkkaa le Flambeurin esikuvan olevan Arsène Lupin. Lupinin charmi auttaa häntä eteenpäin varkaan uralla, mutta le Flambeurista mieleeni syntyi lähinnä hajanaisia mielikuvia, ei hurmaavaa sankaria. Romaanin henkilöiden identiteetit ovat jatkuvassa hajoamisen ja uudistumisen tilassa jo siksi, että he eivät ole ihmisiä vaan post-ihmisiä. He voivat vaihtaa ruumista ja toimia myös ilman fyysistä olomuotoa. He voivat kuolla ja syntyä uudestaan. Tai ainakin jotkut heistä voivat. Minua kiinnosti sankaria enemmän romaanisarjan sankaritar Mieli, jonka nimi on Mieli myös englanniksi. Hänen hahmoonsa Rajaniemi on tuonut joitain suomalaisia piirteitä. Mieli saunoo ja juo tervasnapsia. Hänen jumalattarensa ovat Ilmatar ja Kuutar ja hän kaipaa kotiinsa, missä kalevalaista laulantaa muistuttava laulu yhdistää kansaa ja tuo heille voimia. Mielessä oli herkkyyttä ja rohkeutta, jota arvostin.

Suomalainen kustantaja Gummerus kuvailee Kvanttivarasta näin: ”Jean le Flambeur on mestarivaras, huijari, josta tiedetään vähän mutta jonka teoista on kuultu kaikkialla. Hän teki kuitenkin yhden virheen ja maksaa siitä nyt virtuaalisessa dilemmavankilassa, jossa vangit pelaavat loputtomia kuolettavia pelejä tuhansia itsensä kopioita vastaan. Kunnes Mieli-niminen nainen tarjoaa hänelle mahdollisuuden vapauteen. Hänen on vain vietävä loppuun yksi keikka, jossa hän ei aikanaan aivan onnistunut…”

Ja Fraktaaliruhtinasta Gummerus kuvaa näin: ”Jean le Flambeur, mestarivaras, on paennut aurinkokuntaa hallitsevan Sobornost-kollektiivin peliteoreettisesta vankilasta ja voittanut itsensä Marsissa – kirjaimellisesti. Mutta lunastaakseen lopullisesti vapautensa salaperäiseltä pellegrini-jumalattarelta hänen on keksittävä keino murtautua Sobornostia hallitsevan fraktaaliruhtinaan mieleen.”

Itse en olisi pystynyt kertomaan romaanien juonesta näin selkeästi. Romaaneissa selvennetään kyllä välillä, mitä on tapahtunut, mutta lukijaa autetaan scifi-maailman sääntöihin ja logiikkaan usein jälkikäteen, kun jokin tapahtumaketju on jo kerrottu. Eri olentotyypit ja niiden toimintalogiikka jätetään aluksi kertomatta eikä näitä termejä, kuten ”dilemmavankila”, ”sobornost”, ”gogolit” ym. selvennetä sitä mukaa kuin niistä kerrotaan. Näin lukija (ainakin minä) elää jatkuvan hämmennyksen vallassa. Kun lisätietoa lopulta annetaan, jo kerrottua pitäisi jälkikäteen tulkita uuden tiedon varassa. Joskus tämä onnistuu, aina ei. Monimutkaiset kertojarakenteet ja tarinoiden sisään upotetut tarinat (tyyliin Tuhannen ja yhden yön tarinoita) vain sekoittivat minua entisestään. Koetin lähestyä teosta postmodernina romaanina, jonka henkilöiden identiteetit ovat pirstaloituneet, mutta tällainen teoretisointi ei auttanut lainkaan teoksen tulkinnassa.

Täytyy kuitenkin kehua Rajaniemen luoman scifi-maailman uskottavuutta. Kertojille tämä maailma on totta, sen osaset pelaavat yhteen ja maailmankaikkeuden rakenne tuntuu olevan selvänä kertojien päässä. Mielikuva vaan ei välity lukijalle asti. Tuntui siltä kuin romaani kuvaisi minulle täysin vierasta maailmaa sen asukkaiden näkökulmasta, minulle sitä selittämättä. Rajaniemi luo vaikuttavia visioita tulevaisuuden maailmasta ja taistelukohtauksia, joita meidän maailmamme lait eivät rajoita. Hänen kerrontansa kieli ja dialogi ovat sujuvia, ja maailmoja kuvaillaan monivivahteisesti.

Jos uit sujuvasti scifi-kirjallisuudessa, tartu ihmeessä Rajaniemen romaaneihin ja muodosta oma näkemyksesi. Jos olet yhtä pihalla kuin lumiukko (ja minä) tämän lajin periaatteista, näistä romaaneista ei ehkä kannata aloittaa. Sekavuuden tunne ei ollut nautinnollinen kokemus.

Lue lisää:
Gummerus: http://www.gummerus.fi/page.asp?sivuID=280&component=/PublishDB/Kirjat_kirjaesittely.asp&recID=9635
Wikipedia:
http://en.wikipedia.org/wiki/Hannu_Rajaniemi
Tähtivaeltaja:
http://tahtivaeltaja.com/t%C3%A4htivaeltaja-113/hannu-rajaniemi-t%C3%A4htivaeltajan-kryosohvalla