Virolaista dekkaria!

Indrek Hargla
Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus: rikosromaani vanhasta Tallinnasta
Suomentanut Jouko Vanhanen
Moreeni, 2012
(Alkuteos: Apteeker Melchior ja Rataskaevu viirastus, 2010)


Mirka Ahonen kirjoittaa:

Dekkari on virolaisessa kirjallisuudessa melkoinen harvinaisuus. Virolaisista dekkareista puhuttaessa mieleeni tulee oikeastaan vain Juhan Pajun 1990-luvun alkupuolella kirjoittamat Haapsaluun sijoittuvat rikostarinat Haapsalun saunamurhat (1992) Kuolema Susiluodolla (1994) ja Laukauksia kotikadulla (1995). Tätä taustaa vasten Indrek Harglan (s. 1970) romaani Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus vaikuttaa erityisen mielenkiintoiselta.

Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus ei kuitenkaan ole pelkästään dekkari, vaan myös historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat Tallinnaan vuonna 1419. Romaani kuvaakin rikostarinan lisäksi hyvin elävästi Tallinnaa ja sen asukkaiden elämää keskiajalla. Kirjan sivuilla vilahtelee hurskaita veljiä, kerjäläisiä ja kulkureita, kauppamiehiä, kaupunginvartijoita, haudankaivajia sekä Punaisen luostarin, paikallisen ilotalon, porttoja. Päähenkilönä on rikoksia ratkova tallinnalainen apteekkari Melchior, joka erikoisilla rohdoillaan lääkitsee kaupunkilaisten vaivoja ja tarjoilee apteekissa piipahtaville kuuluisaa apteekkisnapsiaan.

Tarina alkaa kun tornipäällikkö Grote löydetään kuolleena, kasvot kauhusta vääntyneinä aivan kuin kummituksen nähneellä. Vanhat jutut Unterrainerin talon kummituksesta alkavat herätä kaupunkilaisten mielissä eloon. Pian paljastuu, että myös humalapäissään kaatunut ja kuollut flaamilainen taiteilija de Zwarte sekä kaivoon hukkunut Magdalena-niminen portto olivat ennen kuolemaansa sanoneet nähneensä Rataskaivonkadun kummituksen. Kun vielä Apteekkari Melchiorin omalla kadulla murhataan tuntematon, nälästä riutunut, kidutettu ja kastroitu nuorukainen, Melchior alkaa tutkia Rataskaivonkadulle kätkeytyviä synkkiä salaisuuksia. Tutkinnan edistyessä asiat alkavat sekoittua salaperäisesti toisiinsa: naisten torijuorut, vanhat sukutarinat, kipeät muistot ja kummitusjutut. Mutta mitkä tarinoista on totta ja mitkä tarua? Entä kuka oli kuohittu mies? Ja mitä tarkoittaa hänen irtilyöty jalkateränsä? Ja miten tämä kaikki liittyy Rataskaivonkadun kummitukseen?

Joissakin arvioissa Apteekkari Melchioria on verrattu Hercule Poirotiin, ja vaikka en näekään henkilöhahmoissa selvää yhtäläisyyttä, heidän rikoksenratkaisutyylissään on kieltämättä jotakin samankaltaisuutta. Loppuratkaisu ei ole aivan ilmeinen ja selviää kaikessa monimutkaisuudessaan vasta päähenkilön pitkän ajatustyön tuloksena. Rataskaivonkadun kummituksenkin arvoitus selviää Melchiorille vasta kun hän shakkilautaa ja -nappuloita hyväksikäyttäen alkaa sovittaa erilaisia pieniä johtolankoja ja yksityiskohtia toisiinsa.

Ennen dekkaristiksi ryhtymistään Indrek Hargla on kirjoittanut fantasia- ja kauhukirjallisuutta, mikä näkyy myös tässä romaanissa. Vaikka historiallinen konteksti on uskottavalla tavalla läsnä kirjassa koko ajan, sitä ei kuitenkaan ole kirjoittanut historioitsija vaan nimenomaan fantasiakirjailija. Romaanissa sekoittuvat mielenkiintoisella tavalla uskonto pyhimyksineen ja kristillisine tapoineen, sekä toisaalta maallinen arkinen elämä, jossa pääosassa ovat krouvit ja oluen juonti, kaupankäynti sekä yliluonnolliset asiat. Kirja tavoittaa hienosti keskiaikaisen tunnelman, jota eivät kuitenkaan luo pelkästään historialliset faktat, vaan nimenomaan fantasia- ja kauhukirjallisuuden piirteet, raa’at ja karmaisevat tarinat, jotka sopivat Harglan luomaan keskiaikaiseen miljööseen.

Indrek Hargla on kirjoittanut kaikkiaan kolme Apteekkari Melchior -romaania, joista on tähän mennessä suomennettu kaksi. Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus on toinen suomennettu Apteekkari Melchior -sarjaan kuuluva kirja, ensimmäinen Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus ilmestyi suomeksi 2011. Apteekkari Melchior ja timuka tütar (”Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär”) ilmestyi viroksi 2011. Molemmissa suomennetuissa teoksissa suomentajana on ollut Jouko Vanhanen, joka on aiemmin suomentanut mm. Jaan Krossia. Vaikka romaani sijoittuu 1400-luvulle, sen kieli ei sinänsä ole vanhahtavaa, vaan pikemminkin helppolukuista yleiskieltä. Vanhasen suomennos on sujuvaa. Ainoastaan hieman mietityttämään jäivät jotkut suomennoksessa toistuvat vanhahtavat sanat, esim. ’tykö’ ja ’tykönä’. Koska käsillä ei ollut alkuperäisteosta, jäin pohtimaan, miten siinä on käytetty vanhahtavaa kieltä keskiaikaista ilmapiiriä luomaan ja miten se toimii viroksi.

Lue Indrek Harglan haastattelu Dekkariseuran sivuilta http://www.dekkariseura.fi/rk_114_a.html


Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.

Humanismi, kirjallisuus ja eri näkökulmien kuvittelemisen taito

Hanna Meretoja, kirjallisuudentutkija:

Ottaessani viime viikolla vastaan Vuoden humanistitohtori -palkintoa puhuin humanismin merkityksestä. Nykyisessä poliittisessa tilanteessa se ei tunnu pelkältä juhlapuheiden vakioaiheelta, vaan oikeasti tärkeältä asialta. Nyt jos koska humanistista ajattelua tarvitaan vastavoimaksi – esimerkiksi populismia vastaan. Humanistisiin taitoihin kuuluu kyky ymmärtää ja arvostaa ihmisenä olemisen monimuotoisuutta sekä kyky tarkastella kulttuurisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä kriittisesti ja analyyttisesti niiden kaikessa monimutkaisuudessa. Se on yksinkertaistamista ja lokeroimista vastustavaa ajattelua.

Taito tarkastella asioita eri näkökulmista kuuluu myös hyvän kirjallisuuden tunnuspiirteisiin. Tarkastelin väitöskirjassani tarinankerronnan kriisiä ja paluuta ranskalaisessa kirjallisuudessa – ja tätä käsitellään myös Café Voltaire -sarjan ensimmäisessä osassa Tarinoiden paluu. Kun nykykirjallisuudessa alettiin erilaisten kertomuskriittisten suuntausten jälkeen yleisesti hyväksyä, että tarinat läpäisevät ihmisenä olemista, tähän liittyi tietoisuus siitä, että kaikki tarinat ovat tietystä näkökulmasta esitettyjä tulkintoja. Tarinat voidaan aina kertoa toisin: aina voidaan kysyä, kuka kertoo ja mistä näkökulmasta ja mitä jätetään kertomatta ja miksi. Kohtaamme maailman – median, koulukirjojen, viihdeteollisuuden jne. välittämien – tarinoiden kautta, ja tarinat ovat aina eettisesti ja poliittisesti latautuneita. Ei ole ”neutraalia” tarinaa.

Michel Tournier on kirjoittanut siitä, miten lapsi kasvaa ajattelevaksi, tuntevaksi, kokevaksi ihmiseksi kulttuurin välittämien tarinoiden hyrinässä. Sekä äitinä että humanistitutkijana olen miettinyt sitä, minkälaisen tarinoiden hyrinässä kasvamme ja kasvatamme lapsiamme nykyisen globalisaation aikakaudella. Markkinavoimat yhtenäistävät ja tuotteistavat yhä enemmän niitä narratiivisia identiteettejä, joita meille – ja pienille tytöille ja pojille – tarjoillaan.

Hyvä kirjallisuus edistää tarinoiden monimuotoisuutta: se tuo erilaisia ääniä meitä ympäröivään tarinoiden hyrinään. Kiitos Astrid Lindgrenin nykyajan pikkutytöillä on Disney-prinsessojen lisäksi tarjolla vaikkapa Peppi Pitkätossun näkökulma asioihin. Meitä ympäröivien tarinamaailmojen erilaiset äänet auttavat hahmottamaan maailmaa eri näkökulmista – näkemään asiat toisin silmin.

Humanistisen ajattelun tavoin hyvä kirjallisuus edistää kuvittelukykyä, kuten vaikkapa sen kuvittelemista, miten asiat voisivat olla toisin. Tai sen kuvittelemista, miten minäkin voisin olla hän, josta luen päivän lehdestä: maan velkakriisin keskellä tulevaisuuttaan suunnitteleva nuori portugalilainen, kaiken menettänyt turvapaikanhakija, väkijoukon keskellä silmittömän väkivallan uhriksi joutunut bussikuski. Heillä kaikilla on omat tarinansa – ja niiden kuvitteleminen vaatii yllättävän paljon taitoa ja rohkeutta, usein jopa sisua. Mutta myös palkinto on suuri: uusia näköaloja, joiden avautuessa ei enää ole sama.