Sanajevin riipaiseva kertomuskokoelma pojan ja mummon suhteesta

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taa. Suom. Kirsti Era. Into, 2014.

Hannu Tommola kirjoittaa:

Uransa näyttelijänä ja kääntäjänä aloittanut ohjaaja ja käsikirjoittaja Pavel Sanajev (s. 1969) tuli Venäjällä kuuluisaksi aikakauslehdessä julkaistusta, pikkupojan kärsimyksiä mummolassa kuvaavasta kertomuskokoelmastaan Haudatkaa minut jalkalistan taa (Pohoronite menja za plintusom 1996). Sanajevin nimeä kirjailijana on pidetty jatkuvasti yllä. Kun vuoden 1997 Booker-ehdokkuus uhkasi unohtua, kertomukset ilmestyivät vuonna 2003 kirjana, josta tuli valtava myyntimenestys. Elokuvasuunnitelmat nostattivat seuraavan kohun. Sen myötä kirjasta otettiin uusi, täydennetty painos vuonna 2009. Seuraavaa kirjaa (Hroniki Razdolbaja ’Hunsvotin aikakirjat’, 2013), jota mainostetaan esikoisen omaelämäkerrallisena jatko-osana, saatiin odottaa lähes kaksikymmentä vuotta. Nyt Sanajevin Haudatkaa minut jalkalistan taa on viimein ilmestynyt suomeksi Kirsti Eran taidokkaasti suomentamana.

Kirjan teemana on lapsen selviytyminen perheessä, jota hallitsee rääväsuinen katkeroitunut mummo. Minä-kertoja on toista luokkaa käyvä Saša, joka mummon mielestä on kaikilla mahdollisilla tavoilla sairas. Mummo kontrolloi Sašaa koko ajan ja kieltää häneltä huvitukset ja leikit. Sašan elämään mahtuu silti tavallisten kaupunkilaispoikien touhuja. Kun hän jää kiinni kielletyllä työmaalla, mummo uhkaa ohjeistaa vartijoita seuraavalla kerralla tappamaan, repimään pojalta raajat ja tunkemaan mutterin takapuoleen. Uhkaukset ovat ehkä vain osa värikästä puhetapaa, mutta lapsi ottaa ne helposti tosissaan. Kerran kun Saša kulkee vähän matkaa takaperin, mummo sanoo: ”Joka kävelee takaperin, siltä kuolee äiti”.

Mummon hahmo on kauhistuttava. Toisaalta hänen väsymätön kielensä nostaa henkilön myyttisiin mittoihin. Saša tuntuu kertojanakin olevan kahden vaiheilla, uskaltaako sanoa kammoksuvansa tätä vai ei. Hän antaa mummon puheen tulla repliikkeinä niin kuin sen tuntee.

Mummo tuntuu vihaavan tyttärensä lasta, jonka kuitenkin haluaa pitää ja kasvattaa. Siinä on vanhan naisen elämän sisältö: ilman poikaa ei olisi ketään, kelle vaikertaa vaivojaan ja purkaa vihaansa; mies väistää riidat häipymällä vaikka kalaan. Saša on mummolle sekä rakas että välttämätön. Rakkaus ja viha ovat kietoutuneet toisiinsa kuin Dostojevskilla.

Mummo on jankuttanut Sašan mätänevän kaikkine tauteineen ennen kuin ehtii täyttää kuusitoista. Kuoleman pelossa kauheinta on, että sitten ”ei ole mitään”. Poika kavahtaa tulemista haudatuksi pimeään ja kosteaan maahan, jossa on matoja. Siksi hän keksii, että voisi pyytää äitiä hautaamaan hänet luokseen seinänviereen jalkalistan taakse.

Avainromaani. Venäjällä tarinan suosioon vaikuttivat kirjallisten ansioitten lisäksi myös ulkoiset tekijät. Sanajevin äiti ja isoisä olivat tunnettuja näyttelijöitä ja sana kiiri, että kyseessä on avainromaani – tirkistelyvietti kasvatti lukijakuntaa. Romaani on omistettu Rolan Bykoville, jonka ohjaamassa Linnunpelättimessä (Tšutšelo 1983) 14-vuotias Pavel Sanajev oli ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Bykov muistettaneen Suomessakin esimerkiksi unohtumattomasta sivuosasta ilveilijänä Tarkovskin Andrei Rublevissa. Suomennoksessa omistukseen on lisätty ”isäpuolelleni”.

Mummon katkeruuden syyksi voi ymmärtää osaltaan kateuden, kun sekä aviomies että tytär ovat teatterialalla. Ainakin kertojan välittämässä mummon monologissa tämä syyttää kohtalostaan isäänsä, joka ei päästänyt tytärtä näyttelijäksi ”persettään keikuttamaan”.

Mummon kielenkäyttö on rikasta mutta likaista. Vaari on hänelle petturi, piiskuri ja ”munaton kolli”, ”tuo löyhkäävä äijä”. Tytärtään, Sašan äitiä, hän sanoo huoraksi. Tavallisin haukkumasana mummolla on svolotš, jonka Kirsti Era on kotouttanut suomalaisen suuhun sopivaksi paskaksi. Sašan mummo on kehittänyt manauksista toistuvia monikerroksisia litanioita, esim.: ”Senkin kirottu rankkuri, yököttävä tattari! [—] Kiroan sinut taivaan, Jumalan, maan, lintujen, kalojen, ihmisten, merten ja ilman kautta!” Omaperäinen solvaussanasto ei ole helposti siirrettävissä muille kielille. Luovuutta on tarvittu vastineiden löytämiseksi värikkäille ilmaisuille, kieli maistuu täysin luontevalta suomelta. Sanajevin romaani on käännetty ainakin ranskaksi ja saksaksi, mutta kansainvälistä bestselleriä siitä ei ole tullut.

Rikos? Rangaistus? Onko anteeksiantaminen oikein? Pitääkö isoisän aina ummistaa silmät siltä, miten lasta kohdellaan? Miksi äiti antaa pojan olla neljä vuotta kiusattavana? Saša tulee kertoneeksi isoisän lammasmaisuudesta ja tyttären vastuuttomuudesta. Myös Saša heikompana mukautuu ja samalla omaksuu menettelytavat, jotka tässä maailmassa ovat tarpeen. Vaikka äidin uuden miehen, Toljan, kerrotaan olevan taipuvainen ryypiskelyyn, hänet esitetään selväjärkisimpänä. Juuri hän tekee ratkaisevan siirron, ja Saša pääsee kotiin äitinsä luo eikä jää mummon kiusattavaksi.

Neuvostoaikana kutsuttiin lapsen synnyttyä mummo maalta hätiin, jotta voitiin jatkaa työelämässä. Joidenkin lukijoiden on ollut vaikea sulattaa läheisiinsä vihamielisesti suhtautuvaa mummoa, toiset taas ovat tunnistavinaan oman isoäitinsä.

Sanajevin esikoisteoksen kulttimaine saattaa osaltaan perustua siihen, että se tiivistää monen neuvostolapsen elämää sävyttäneen uskomattoman liioittelun, joka kuluneesti tulkitaan venäläisen ”lavean luonteen” ilmentymäksi: hellyys ja hempeys, mutta toisaalta tulinen viha ja raakuus. Paapominen on ollut ominaista varsinkin isoäideille, kun taas nuoret äidit ovat hämmästyttävän kevyesti saattaneet jättää pienet lapsensa mummojen huostaan ja toteuttaneet itseään muilla mailla. Itse asiassa tästäkin on kysymys Sanajevin kirjassa, jos sen niin haluaa lukea.

Hannu Tommola kirjoitti Sanajevista laajemman esseen Café Voltairen osaan Kenen aika?

Neuvostoajan muistoja ja pohdintaa virolaisuudesta

Andrei Hvostov
Sillamäen kärsimysnäytelmä
Suomentanut Sanna Immanen
Moreeni, 2013
(Alkuteos: Sillamäe passioon, 2011)


Mirka Ahonen kirjoittaa:

Andrei Hvostovin (s. 1963) Sillamäen kärsimysnäytelmä kertoo kirjailijan omista lapsuus- ja nuoruusmuistoista Koillis-Virossa, Suomenlahden rannalla sijaitsevassa Sillamäessä, joka oli neuvostoaikana suljettu kaupunki, sillä se toimi ydinteollisuusteollisuuden palveluksessa. Kirja kuvaa Hvostovin omaa henkilökohtaista suhdetta neuvostoaikaan sekä virolaisuuteen. Neuvostoaikaa tarkastellaan nykypäivän perspektiivistä ja lähinnä aikuisen Hvostovin näkökulmasta tulkittuna.

Neuvostoaikaa lähestytään erilaisten arkielämään liittyvien, osin tuttujenkin teemojen kautta, jotka myös rytmittävät kirjan rakennetta. Teemoina ovat muun muassa muovipussit, Suomi, lentokoneet, koulu ja alkoholi. Hvostovin mukaan neuvostoajan ihmisiltä puuttui kuluttamisoikeus, minkä vuoksi länsimaiset kulutustavarat olivat suuressa arvossa. Muovipussi saattoi maksaa saman verran kuin viinapullo, ja muovipusseja entisöitiin ja vahvistettiin lisämuovisuikaleilla, jotta ne kestäisivät mahdollisimman pitkään; puolalaisten Milton’s farkkujen saamisessa nähtiin vaivaa, ja samoja farkkuja pidettiin vuosikausia. Hvostov kuvaa neuvostoaikaa erityisesti älyllisesti nöyryyttävänä aikana, mikä näkyi muun muassa hillittömänä alkoholikulttuurina. Vaikka muistot pureutuvat pääosin neuvostoajan epäkohtiin, mukaan mahtuu myös kepeämpiä sävyjä kuten nuoruuden innostus kirjojen lukuun sekä virolaisen isoäidin luona vietetyt ajat Põlulan kylässä, ”oikeassa” Virossa.

Vaikka kuvaukset neuvostoajan arkielämästä ovatkin paikoitellen ihan kiinnostavaa luettavaa, kirjan mielenkiintoisin anti liittyy kuitenkin kansallisuuskysymyksen ja virolaisen identiteetin pohdintaan. Sillamäen asukkaista vironkielisiä oli vain muutama prosentti, sillä kaupungin asukkaat oli tuotu eri puolilta Neuvostoliittoa. Hvostovin äiti oli virolainen ja isä venäläinen, mutta venäläisestä isästään (ja nimestään) huolimatta Hvostov kokee itsensä nimenomaan virolaiseksi. Hvostov kuvaa, minkälaisia viron- ja venäjänkielisten ihmisten väliset suhteet olivat ja millaista oli kasvaa vironkielisenä venäjänkielisessä ympäristössä. Toisaalta Hvostovin oma virolaisuuskaan ei näyttäydy koko aikaa ristiriidattomana, esimerkiksi vieraillessaan isoäitinsä luona täysin vironkielisessä ympäristössä hän kokee olevansa joidenkin silmissä ulkopuolinen. Isän menneisyys ja Hvostovin etäinen suhde isään askarruttavat lukijaa jo heti kirjan alussa, mutta aihetta avataan vasta teoksen lopulla, kun Hvostov lähestyy kansallisuuskysymystä omien vanhempiensa elämäntarinan kautta. Vanhempien tarina valottaa vaiettua aikakautta uudenlaisesta näkökulmasta ja saa lukijan pohtimaan: Mitä on virolaisuus? Kuka saa ja voi olla virolainen?

Sillamäen kärsimysnäytelmä on tyyliltään ja rakenteeltaan esseemäinen pohdinta, jonkinlainen henkilökohtainen tilitys, jonka räävitön kieli ja toisaalta taas julistava ja paatoksellinen sävy saattavat ärsyttää joitakin lukijoita. Teos vilisee erilaisia viittauksia kaunokirjallisiin teoksiin, televisiosarjoihin ja elokuviin sekä venäläisiin sanontoihin ja loruihin, joista monet ovat suomalaiselle lukijalle tuntemattomia. Kääntäjä Sanna Immanen onkin tarttunut melkoiseen haasteeseen, mutta ei turhaan, sillä teos tarjoaa myös suomalaiselle lukijalle uudenlaisia näkökulmia Viron menneisyydestä käytävään keskusteluun.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.

Anni Swan -mitali Raili Mikkaselle

Joka kolmas vuosi jaettavan Anni Swan -mitalin sai tänään Raili Mikkanen teoksestaan Suomen lasten linnakirja. Kirjan on kuvittanut Laura Valojärvi ja sen kustantaja on Minerva, jonka sivuilla kirjaa esitellään näin: "Tämä kirja vie kurkistamaan linnanmuurien sisäpuolelle ja tutustumaan linnojen historiaan, elämään, hallitsijoihin ja asukkaisiin. Linnojen vaiheet, arki ja juhla, sota ja rauha tulevat tutuiksi niin tieto-osuuksissa kuin jännittävien tarinoiden kautta." "Kirjassa esitellään kaikki viisi Suomessa olevaa linnaa, yksi kartanolinna ja kolme linnoitusta, joista jokainen on mielenkiintoinen vierailukohde."
http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=689

Palkinnon jakaa IBBY Finland eli International Board on Books for Young People: "IBBY Finland jakaa joka kolmas vuosi Anni Swan -mitalin korkeatasoiselle lasten- tai nuortenkirjalle. Hopeisen mitalin on suunnitellut akateemikko Wäinö Aaltonen. Mitali jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1961."
Ibby Finlandin verkkosivut: http://www.ibbyfinland.fi/68

Raili Mikkanen (s. 1941) on yksi tunnetuimmista suomalaisista nuorisokirjailijoista, joka on myös Pikku Kakkosen Histamiini-hevosen luoja. Hän aloitti kirjallisen uransa 1970-luvulla. Hänelle on 2000-luvulla myönnetty Topelius-palkinto, Finlandia Junior -palkinto ja Tietopöllö-palkinto.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Raili_Mikkanen
http://www.nuorisokirjailijat.fi/main.php?s=k&k=78

Lämpimät onnittelut!

Poissa silmistä, vaan ei mielestä

Päivi Brink kirjoittaa:

Meritta Koiviston toinen romaani Poissa (Avain 2011) herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia. Pidin Koiviston tavasta käyttää kieltä, mutta romaanin kokonaisuus ei innostanut. Romaani kertoo lapsista ja nuorista, joiden vanhemmat ovat tavalla tai toisella poissaolevia: kyvyttömiä huolehtimaan lapsistaan, kuolleita tai välinpitämättömiä. Katse osuu sekä yhteiskunnan vähäosaisiin että menestyjiin. Toisaalta aikuisina nämä nuoret kaipaavat toisiaan, poissaolevia ystäviään. Rakkaiden, luotettavien ihmisten puuttuminen ja sen tuoma trauma onkin romaanin keskeinen teema.

Prologin karmiva kuva pikkutytöstä suljettuna pimeään keskelle rottia saa odottamaan synkkää ja ahdistavaa tarinaa. Mikael, Hannu, Kitta, Marie ja Sakari asuvat samassa lastenkodissa, jossa aikuiset käyttävät sadistisia kasvatuskeinoja. Kesäleirillä he tapaavat Jaakobin, joka ei tule toimeen isäpuolensa kanssa. He pitävät yhteyttä aikuisuuteen asti, jolloin he eräänlaisena kostotoimena varastavat suuren summan rahaa. Rahat katoavat, ja vasta paljon myöhemmin selviää, mitä niille on tapahtunut. Rikoksen yhteydessä Kitan poikaystävä Ossi kuolee. Tämä on kirjan juoni, mutta älä huoli, sen kuuleminen etukäteen ei lainkaan haittaa lukukokemusta. Koko rikosjuoni tuntuu jotenkin sivuseikalta, sen tehtävä romaanissa on sitoa henkilöt yhteen loppuiäkseen – vaikka juuri se myös erottaa heidät.

Vaikka henkilöt on huolella rakennettu, romaanin kokonaisuuden kannalta olisi parempi, että niitä olisi vähemmän. Koiviston tarkoituksena on tuoda esiin, kuinka erilaisista taustoista tulevat lapset voivat päätyä lastenkotiin tai muuten vanhempiensa hylkäämiksi. Romaani kuvaa myös erilaisia keinoja selviytyä lapsuuden traumoista. Mutta romaanin rakenne tuntuu huojuvan, eikä mielenkiintoni riittänyt vielä muutaman sivuhenkilön (esim. Jaakobin isäpuolen ja hänen palkkaamansa etsivän) näkökulman kuulemiseen. Olisin toivonut keskittymistä Marien, Jaakobin, Hannun ja Kitan tarinoihin. He jäivät parhaiten mieleen. Erityisesti Marien suhde hoidossaan olevaan Rakel-vanhukseen oli hienosti kuvattu.

Kerronta tapahtuu koko romaanin ajan takaumien ja muistojen kautta. Tämä on lopulta hyvin raskas keino, kun kerronta sahaa menneen ja nykyajan välillä. Romaanin loppupuolella siirrytään vielä 20 vuotta ajassa eteenpäin ja jälleen väliin jäänyt aika käydään takaumina läpi. Kerrottuun syntyy etäisyyttä, eikä se välttämättä ole tarinalle hyväksi.

Pidin enemmän Koiviston esikoisromaanista Lontoolainen rakastaja (Otava 2006), jossa oli lämmintä huumoria ja pikkukaupungin ihmissuhdekuvioita. Esikoisessa kiinnitin jo huomiota Koiviston kielenkäyttöön ja henkilökuvaukseen. Hänen henkilönsä eivät välttämättä osaa analysoida itseään, mutta kirjailija näyttää heidän ajatuksensa ja perimmäiset tunteensa toiminnan kautta. Kerronnassa näkyy mielestäni, että Koivisto on ohjannut kolme elokuvaa. Hän osaa kertoa toiminnan kautta. Toisaalta Koiviston kieli on hetkittäin todella kaunista ja hiottua, kuten tässä Kitan aamulenkin kuvauksessa:

”Juostessaan kosteiden neulasten pehmittämällä polulla hän hymyili tummina kohoavien kuusien välissä vilistävälle auringolle, joka tuntui aivan siltä kuin se olisi halunnut tavoittaa hänet, mutta onnistui siinä vain hetkittäin.”

Seuraan siis Meritta Koiviston kirjoja jatkossakin, koska hänen kirjoissaan on herkkyyttä, aitoutta ja kielen sujuvuutta.

Lapsuus valkoisessa Etelä-Afrikassa

Päivi Brink kirjoittaa:

J.M. Coetzee: Boyhood, 1997.

Boyhood, Youth ja Summertime muodostavat yhdessä omaelämäkerrallisen trilogian Scenes from Provincial Life. Kirjat on suomennettu nimillä Poikavuodet, Nuoruus ja Kesä (Otava). Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 1997, toinen osa vuonna 2002 ja kolmas vasta 2009.

Viimeksi luin Coetzeelta kirjan Elizabeth Costello, ja siihen verrattuna Boyhood tuntui todella helppolukuiselta. Tämä ei tarkoita, etteikö se olisi ollut syvällinen. Boyhood on todella hieno romaani, joka tuntuu paljastavan kirjailijan täysin alastomaksi lukijoidensa edessä. Vuonna 1940 syntynyt Coetzee ei kaunistele itseään lapsena, vaan päinvastoin näyttää, miten arvottomaksi hän tunsi itsensä. Arvottomaksi, poikkeavaksi ja samalla oman erilaisuutensa ylentämäksi. Hän haluaa olla itsenäinen, mutta tuntee olevansa riippuvainen äidistään, jota kipeästi rakastaa.

Aloin välillä jo kyseenalaistaa, voiko kaikki olla totta. Voiko kirjailija paljastaa maailmalle, ettei koskaan osannut rakastaa isäänsä? Irvokkaat kuvat alkoholisoituneesta isästä tuntuvat säälimättömiltä. Voiko hän näyttää suvun ristiriidat ja laiminlyönnit verhoamatta niitä fiktion kaapuun? Puhuuko hän oikeilla nimillä väkivaltaisista opettajista? Lopulta ei ole mitään väliä, oliko Coetzeen oma lapsuus tällainen, sillä todelta se tuntuu. Kertoja pääsee aivan lähelle koulupoikaa, jonka elämää seurataan pikkulapsesta 13-vuotiaaksi asti. Lukiessa muistaa, kuinka haavoittuvaisia lapset ovat, kuinka paljon he pelkäävät arkisia asioita, ja kuinka paljon merkitsee, että tapaa jonkun, joka ymmärtää. Poika kokee, ettei koskaan voi olla oma itsensä, vaan hänen on teeskenneltävä pärjätäkseen muiden kanssa. Koulussa pärjäämisestä tulee pakkomielle.

Asun Kapkaupungissa ja siksi olin ilahtunut siitä, miten konkreettisesti kirja kuvasi Etelä-Afrikkalaista yhteiskuntaa ja luontoa. Pääosa tarinasta tapahtuu pikkukaupunki Worcesterissa 100 kilometriä Kapkaupungista, ja lopussa päädytään Kapkaupunkiin. Maalaiskaupungin nurkkakuntaisuus ja Kapkaupungin syke asettuvat vastakkain. Toinen, olennaisempi vastakkainasettelu on afrikaanereiden ja englanninkielisten välillä. Coetzee on näiden kahden kulttuurin välissä, koska hänen isänsä oli afrikaaneri ja äitinsä englanninkielinen. Hän pelkää koko ajan, että hänet halutaan sijoittaa afrikaansinkieliseen ryhmään koulussa, vaikka hän on englanninkielinen. Englanti on hänelle sivistyksen kieli ja afrikaans väkivaltaisten maajussien kieli. Näin kärjistettynä, mutta teoksen kuluessa tämä vastakkainasettelu saa monimutkaisempia sävyjä.

Väkivallan uhka leijuu kaiken aikaa pojan yllä. Opettajat piiskaavat, isommat pojat hakkaavat, valkoiset hakkaavat mustia – mutta Coetzeeta ei hakata. Hän ei ole ”normaali”, koska häntä ei lyödä. Hän pelkää väkivaltaa, ja häpeää pelkoaan. Tämä ajatus muuttuu symboliksi, kuvaksi Etelä-Afrikasta, joka vaatii kovaa pintaa: sadismia ja kivun sietoa. Coetzee ei tunne poikana kuuluvansa tähän kulttuuriin. Sen sijaan hän rakastaa isänsä kotitilaa, farmia, jossa eletään keskellä luontoa. Luontokuvat ovat kauniita ja herättävät eläviä mielikuvia. Luonnon kautta hän on yhtä kotimaansa kanssa.

Pelko ja irrallisuus tekevät pojasta sydämettömän, armottoman lapsen. Haluan heti lukea lisää ja kuulla, miten hänestä kasvoi kirjailija, joka osaa niin tiheät tunteet kuin oivaltavat ideologiset tiivistykset.

Ruotsin akatemian Nobel-palkintolautakunta vuonna 2003:
"Coetzee kuvaa lukuisin valepuvuin ulkopuolisuuden yllättävää osallisuutta. Hänen romaanejaan leimaavat nokkela kompositio, tiivis dialogi ja analyyttinen loistokkuus. Hän on omantunnonarka epäilijä ja armoton länsimaisen sivilisaation julman järjen ja kosmeettisen moraalin arvostelija."

Finlandia Junior Vilja-Tuulia Huotariselle

Päivi Brink kirjoittaa:

Finlandia Junior myönnettiin tänä vuonna Vilja-Tuulia Huotariselle romaanista Valoa, valoa valoa. Voittajan valitsi PMMP-yhtyeen Paula Vesala. Tässä ote hänen puheestaan palkinnon jakotilaisuudessa tänään:

"VALOA, VALOA, VALOA
Ei vain se mitä kerrotaan, vaan se miten kerrotaan.
Ei vain se mitä sanat tarkoittavat, vaan se miten ne on osattu asettaa.
Vilja-Tuulia Huotarisen kielen rytmi ja sointi on valtavan kaunis.
Lauseet eivät ole olemassa vain tarinan kertomista varten, vaan ne elävät
niin kuin runo tai laulu. Tai tässä tapauksessa nuortenkirja parhaimmillaan.
[--]
"Valoa valoa valoa" ei kumarru nuorten puoleen aikuisen maailmasta, vaan
sen ääni tulee suoraan ja elävänä kipeästä, pyörryttävästä, monimutkaisesta
nuoruudesta, siitä jossa nuorta pitäisikin oikeastaan suojella juuri aikuisilta
ja heidän sokeudeltaan. Tämän kirjan minä olisi halunnut lukea silloin kun olin neljätoista."

Lue koko puhe: http://www.kustantajat.fi/kirjasaatio/palkinnot/finlandiajunior/ehdokkaat2011/vesala2011/

Huotarisen runoista innostuneena haluan tutustua myös hänen nuortenkirjoihinsa. Valoa, valoa valoa on hyvä kirja aloittaa! Onnittelut Café Voltairesta!

Onnimannin juhlakirja julki

Päivi Brink kirjoittaa:

Lastenkirjainstituutin (ent. Suomen nuorisokirjallisuuden instituutti SNI) julkaisema kirjallisuuslehti Onnimanni on tärkeä foorumi lastenkirjakritiikille ja lastenkirjallisuuden tutkimuksen esittelyyn. Olen itsekin kirjoittanut monta kritiikkiä Onnimanniin ja löytänyt sen sivuilta useita uusia kirjoja, jotka ilman Onnimannia olisivat menneet minulta ohi. Nyt Onnimannin artikkeleista on koottu juhlakirja Satusaappaat ja runopilli.

Tiedote vähän muokattuna kuuluu näin:

Lastenkirjainstituutti julkaisee muhkean kaksiosaisen antologian Onnimanni-lehden keskeisistä artikkeleista kolmenkymmenen vuoden ajalta. Valikoiman ensimmäinen osa, yli 300-sivuinen Satusaappaat ja runopilli ilmestyy 29.11. Sen ovat toimittaneet Onnimannin nykyinen päätoimittaja Tuula Korolainen ja Arja Kanerva. Teos on tutkijan, opiskelijan ja koululaisen lähdeteos, mutta myös muistojen ja mielikuvien virittäjä ja siten erinomainen lahjakirja.

Valikoiman 44 artikkelia on ryhmitelty kolmeen osastoon: Arvostetut ja rakastetut, Muumilaaksossa ja Narniassa, Kuvissa ja kuvien takana. Ensimmäisessä osastossa käsitellään suosikkikirjoja, toisessa satuja, lastenromaaneja ja runoja, kolmannessa kuvakirjoja ja kuvituksia. Kirjoittajat ovat lastenkirjallisuuden arvostettuja asiantuntijoita, joukossa mm. Juhani Niemi, Maria Laukka, Riitta Kuivasmäki, Leena Kirstinä, Päivi Heikkilä-Halttunen, Sisko Ylimartimo, Sirke Happonen, Virpi Talvitie jne.

Kirjassa on runsas nelivärikuvitus, myös niissä artikkeleissa, jotka Onnimannin ja sitä edeltäneen SNI:n Tiedotteen varhaisvuosina julkaistiin mustavalkoisina. Teoksen tyylikkään ulkoasun on toteuttanut visuaalinen suunnittelija Tuomas Korolainen, kansikuva on Kristiina Louhen kuvitusta Kaarina Helakisan kirjaan Sinitukkainen tyttö ja muita satuja (Otava 2005).

http://www.lastenkirjainstituutti.fi/satusaappaat/

Ironista kartanoromantiikkaa nuorille

Päivi Brink kirjoittaa:

Maryrose Wood: The Incorrigible Children of Ashton Place 1, The Mysterious Howling

Yhdysvaltalainen Maryrose Wood on kirjoittanut jo kaksi osaa nuorisokirjasarjaansa The Incorrigible Children of Ashton Place, joka sijoittuu 1800-luvun puolivälin englantilaiseen maalaiskartanoon. Ensimmäinen osa on nimeltään The Mysterious Howling (2010) ja toinen The Hidden Gallery (2011). Niitä ei ole vielä suomennettu. Luin ensimmäisen osan ja pidin siitä paljon.

15-vuotias neiti Penelope Lumley on juuri valmistunut Swanbourne Academy for Poor Bright Females -koulusta ja matkustaa kotiopettajattareksi Ashton Place -nimiseen kartanoon Englannin maaseudulla. Hänellä on kolme oppilasta: 10 ja 7 vuotta vanhat pojat ja 4-vuotias tyttö. Mutta lapset eivät ole mitä tahansa lapsia, vaan kartanon isäntä on löytänyt heidät metsästä. He ovat susien kasvattamia ja käyttäytyvät kuin sudet. Lapset ovat täysin heitteillä ennen kuin tehokas, tiukka, mutta lempeä Penelope ottaa heidät siipiensä suojaan.

Kuulostaako jotenkin tutulta? Ihan niin kuin tällaisia kirjoja olisi kirjoitettu ennenkin, jo kauan ennen. Onneksi kirja on kirjoitettu niin, että sekä henkilöiden että juonenkäänteiden kuuluukin tuntua tutuilta. Tyylilajina on ironia, mikä selitetään kirjassa perinpohjaisesti nuorimmille lukijoille. oikeastaan kirjaa voisi kutsua pastissiksi tai uudelleenkirjoitukseksi, sillä toisaalta se toistaa pitkälle Jane Eyren Kotiopettajattaren romaanin (1847) tunnetuksi tekemiä konventioita, mutta toisaalta se vinkkaa välillä nykylukijalle arvojen ja tapojen muuttuneen sitten Brontën sisarten päivien. Kertoja puhuu välillä lukijalle nykyajassa huomauttaen, että meidän aikanamme tekisimme toisin kuin tarinan aikaan.

Kartanoromantiikkaan kuuluu aina ripaus kauhua: kartanossakin on pimeitä salaisuuksia. Lapset ovat kuulevinaan ääntä suljettujen seinien takaa. Kuka sinne on vangittu? Hullu nainen ullakolla? Lisäksi herää kysymys, onko joku Ashton Placessa ihmissusi, joka muuttuu täysikuun aikaan hurjaksi pedoksi? Tällaisen intertekstuaalisen tyylilajin tuominen nuorille lukijoille on siinä mielessä vaikeaa, että lukijoiden on tunnettava pohjatekstit nauttiakseen viittauksista. Toisaalta teini-ikäiset ovat jo hyvin kartalla suosituimmista kauhuelementeistä.

Hauskan lisän tekstiin tuo se, että Penelope vaikuttaa aika tiukkapipoiselta ja huumorintajuttomalta mukaelmalta Jane Eyrestä. Hänen hillitylle olemukselleen ja hänen koulussa oppimilleen kasvattaville mietelauseille voi naureskella, vaikka samalla Penelope on oikein mukava tyttö. Huojentaa kuitenkin tietää, että nykyajan tyttöjen ei tarvitse olla ihan niin kunnollisia kuin Penelopen aikana.

Kaiken kaikkiaan The Incorrigible Children -sarja huvitti ja viihdytti minua suuresti ja taidan hankkia tuon jatko-osankin. Jokohan joku suomalaiskustantamo on tarttunut sarjaan?

http://www.maryrosewood.com/

Vallat ja väet eli Virvatulen vartijat

Päivi Brink kirjoittaa:

Tänä vuonna LukuVarkaus-palkinnon voitti Reeta Aarnion Virvatulen vartijat (Otava 2010). Kesäkuussa julkistetun palkinnon raati koostui kuudesta alakouluikäisestä (3.–6.-luokka) Varkaudessa asuvasta lapsesta. Aikuisista koostuva esiraati valitsi 90 lastenkirjasta 7 parasta kirjaa lapsiraadin ruodittavaksi. Tiedotteessa kerrotaan lasten valinnan perusteluista: ”Raatilaiset pitivät erityisesti siitä, miten kirjasta löytyy monipuolisesti kaikki: huumoria, jännitystä, rakkautta, huimaa seikkailua. Yksi raatilaisista totesi seuraavaa: ”Hyvää fantasiaa. En oikein keksi arvioimista, sillä kirja täytti kaikki odotukset”. Toinen totesi kirjan olevan vertaansa vailla, mutta kolmas totesi, että kirja on ”ihan hyvä”.” 3500 euron palkinnon myöntävät Varkauden kaupunki ja Stora Enso.

Seuraan kiinnostuneena LukuVarkaus-palkittuja kirjoja, koska ne ovat herättäneet kiinnostusta nimenomaan lapsissa. Viime vuoden voittaja oli Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli (Tammi 2009), joka kertoi suomalaiseen kansanperinteeseen pohjautuen pojasta, joka löytää noidan karhuturkin ja muuttuu karhuksi. Pidin siitä paljon ja kirjoitin kritiikinkin lastenkirjallisuuslehti Onnimanniin. Myös Virvatulen vartijat ponnistaa suomalaisesta kansan mystiikasta, magiasta ja taikataidoista.

Reeta Aarnio on vuonna 1971 syntynyt nuorisokirjailija ja äidinkielenopettaja. Hänen aiemmat teoksensa Maan kätkemät (2008) ja Veden vanki (2009) kuuluvat samaan fantasiaromaanisarjaan kuin Virvatulen vartijat. Joka kirjassa on hallitseva elementti: maa, vesi ja tuli. Sarjassa seikkailevat noin 12-vuotiaat kaverukset Siri, Eetu ja päähenkilöksi nouseva Liina. He käyvät tyypillisessä suomalaisessa pikkukaupungissa, Kuunangassa, tavallisen koulun ohella myös taikakoulua. Lapset hengaavat kirjaston portailla, ja taikavoimia omaavat lapset näkevät kirjaston seinässä oven taikatunneille. Kuulostaa aika paljon Harry Potterilta! Aluksi olinkin huolissani, että onko tämä nyt suomennettua Potteria, mutta onneksi kirja on paljon muutakin. Taikatunneilla vietetään lopulta aika vähän aikaa, koska kirja sijoittuu kesälomille. Itse asiassa lasten arkisen elämän kuvaus ihan tavallisissa perheissään on romaanissa yhtä tärkeää kuin taikamaailma. Juuri tavanomaisen ja taianomaisen yhdistyminen tekee kirjasta sekä jännittävän, viihdyttävän että jopa opettavan.

Aarnio tutustuttaa lapset kirjasarjassaan suomalaiseen kansanperinteeseen, johon kuuluvat muun muassa näkki, tontut ja maahiset. Virvatulen vartijoissa keskitytään tuleen ja sen hallitsemiseen. Liina näkee toistuvasti unta tulipalosta ja opettelee sen vuoksi kirjaston salaiselta hyllyltä löytämästään taikakirjasta tuleltasuojautumisloitsun, josta onkin kirjan kuluessa paljon hyötyä. Liina näkee metsässä juhannusyönä virvatulen ja tietää, että virvatulella kratti puhdistaa aarrettaan, jonka para on sille kerännyt. Loitsujen ja huvittavan tonttuystävänsä avulla lapset alkavat tavoitella kratin aarretta. Hyvin kalevalaisesti krattiakaan ei voiteta miekoin vaan vastaamalla oikein kolmeen arvoitukseen. Tiedon, lukemisen, oppimisen ja seikkailun yhdistämisessä Virvatulen vartijat onnistuu mainiosti.

Jännitystä tarinaan tuo myös jalokivikaupan ryöstö ja autiotalon tulipalo. Leijuttamistaidon ja näkymättömyysloitsun avulla lapset pääsevät voitolle paetessaan sekä taikaolentoja että jalokivivarkaita. Sekä luonnossa että lapsissa on paljon valtaa ja väkeä eli taikavoimaa. Virvatulen vartijat saa toivottavasti lukijat innostumaan kansanperinteestä ja luonnosta, jossa kirjan luettuaan voi nähdä peikkoja, tonttuja ja vaikka mitä vilistäjiä.

Perhepiirissäkin tapahtuu. Liinan äiti on raskaana ja tyttö ihmettelee äidin outoja oireita. Eetun serkku Jani sen sijaan tulee kesäksi Eetulle asumaan, koska hänen vanhempansa ovat eroamassa. Tällaisia perhe-elämään liittyviä suuria muutoksia kuvataan kirjassa hienosti. Nuorten kokemia tunteita ja ajatuksia Aarnio onnistuu kuvaamaan hyvin uskottavasti ja koskettavastikin. Liinan vanhemmat käyvät hänen kanssaan pieniä moraalisia keskusteluja: Mitä pitää tehdä, jos löytää lompakon? Minkälaisia asioita voi pitää salassa aikuisilta ja mitä ei? Lapset (sekä lukijat että henkilöt) ovat vuorotellen turvassa kotona vanhempiensa luona ja välillä uhkarohkeissa seikkailuissa metsässä tai autiotalossa. Neiti Etsivästä ja Viisikosta tutut miljööt on tuotu nyky-Suomeen hyvin luontevasti ja hauskasti. Virvatulen vartijat on oikeasti jännittävä, vaikka siinä ei ole väkivaltaa eikä jatkuvia taisteluja. Kansanperinne ei enää olekaan pirtanauhoja vaan hyytävän kylmää valoa hohkaavaa virvatulta ja voimia, joiden hallitsemista on opeteltava sinnikkäästi.

http://www.otava.fi/kirjat/lasten_ja_nuorten/2010/fi_FI/virvatulen_vartijat/

Lasten LukuVarkaus 2011 -ehdokkaina olivat seuraavat kirjat:
Reeta Aarnio: Virvatulen vartijat (Otava)
Johanna Arola: Henkka Henkari, pikku supersankari (LK-Julkaisut Oy)
Kirsti Ellilä: Reetta ja linnan vangit (Karisto)
Niina Hakalahti: Tuukka-Omar (Tammi)
Siri Kolu: Me Rosvolat (Otava)
Tuija Lehtinen: Vauhdin hurmaa, Vintiöt! (Otava)
Sari Peltoniemi: Kissataksi (Tammi)

Kännykkäkirjallisuutta slumminuorille

Päivi Brink kirjoittaa:

Osallistuin viikonloppuna Open Book Literary Festivaliin täällä Kapkaupungissa ja kuuntelin kiinnostuneena keskustelua nuorisokirjallisuudesta. Miten saadaan lukemaan sellaiset nuoret, jotka asuvat slummissa, ja joiden kotona ei ole kirjallista kulttuuria? Vastaus liittyi sekä muotoon että sisältöön: kännykkänovelleja slummin arjesta. Niistä nuoret kuulemma oikeasti pitävät ja niitä lukevat sellaisetkin, joille lukeminen ei maistu. Slumminuorillakin on kännykät, vaikka ei paljon muuta olisikaan.

Steve Vosloo perusti Yoza-nimisen mobiilitekstien jakokanavan nettiin ja Ros Haden perusti kustantamon Cover2Cover, joka julkaisee townshipien eli slummien arjesta kertovia pokkariromaaneja nuorille.

Steve Vosloo kertoi, että heillä on tällä hetkellä tallissaan kahdeksan tunnettua, eteläafrikkalaista nuorisokirjailijaa, jotka kirjoittavat novelleja Yozan sivuille. Sieltä novellin voi ladata kännykkäsovelluksena ja lukea kännykän näytöltä. Slumminuorten kännykät ovat halvemmasta päästä, joten lukeminen tuntuu kauhean työläältä pikku näytöltä, mutta nuoria tämä ei tunnu haittaavan. Cell phone stories -projekti on ollut menestys: 38 tarinaa on ladattu yhteensä 300 000 kertaa parissa vuodessa. Mobiililukeminen on merkittävä ilmiö Japanissa, mutta näköjään myös afrikkalaisten nuorten keskuudessa, joille kirja ei ole yhtä tuttu media kuin kännykkä.

Kysyin, vaikuttaako kännykkä tekstiin tekemällä esimerkiksi virkkeistä lyhyitä ja kielestä köyhää. Vosloo vakuutti, ettei näin ole, mutta totesi kuitenkin, että kirjallisuudenlajina mobiilinovelli on hyvin kompakti. Se muistuttaa kuulemma elokuvakäsikirjoitusta ja on pituudeltaan noin 30 liuskaa, 12 000 sanaa. Henkilöitä on enintään neljä. Nuoret voivat kommentoida novelleja luettuaan ne, ja kritiikki on kuulemma murhaavaa ja hyvin suorasukaista. Kirjailijat kuitenkin ottavat mielellään vastaa suoraa palautetta. Nuoret kuitenkin tulevat takaisin ja lukevat lisää, joten kommentteja lukiessa pitää muistaa, että teinit eivät helposti kehu mitään. Kommentteja on saatu 40 000. Yoza on tehnyt yhteistyötä Langasta ja Khayelitsasta tulevien slumminuorten kanssa kehittääkseen konseptiaan, ja palaute on ollut todella monipuolista ja kehittävää. Novellien aiheet vaihtelevat suuresti, ja mukana on jopa 5 Shakespearen näytelmää, joita nuoret lukevat koulussa. Nuoret toivoivat rankkojenkin aiheiden käsittelyä, kuten HIV, teiniraskaudet, seksuaalinen hyväksikäyttö, huumeet ja työttömyys.

Kohderyhmä oli alun perin 14 - 19-vuotiaat mutta Vosloo kertoi, että kyselyjen mukaan lukijat olivat usein vanhempia, alle 25-vuotiaita nuoria aikuisia, pääosin kaupungista ja pääosin tyttöjä ja naisia. Etelä-Afrikassa on 11 virallista kieltä, mutta vaikka muitakin kielivaihtoehtoja on annettu, englanti on suosituin kielivalinta. Monelle englanti on juuri kirjoittamisen ja lukemisen kieli, ja oma äidinkieli on puhuttu kieli.

Ros Haden kirjoittaa ja kustantaa painettuja nuorisoromaaneja slummien arjesta. Opettajana hän tekee läheistä yhteistyötä slumminuorten kanssa koulussa ja saa heiltä apua nuorisokieleen ja tekstarikieleen. Tähän mennessä Cover2Cover on julkaissut kolme romaania Harmony High -sarjassa, joka kertoo samannimisestä lukiosta. High Schooliin mennään täällä kyllä jo 14-vuotiaana. Romaanien nuoret kokevat voimakkaita tunteita ja ihmissuhdesotkuja. Heidän perheillään on vakavia ongelmia HIV:n ja työttömyyden ja alkoholismin vuoksi. Nuoret haluavat lukea tällaisia, heidän todelliseen arkeensa liittyviä kokemuksia. Heillä ei kuitenkaan ole rahaa ostaa kirjoja, ja siksi koulujen kirjastot ovat tärkeitä kirjojen jakelukanavia. Cover2Cover kannustaa lahjoittamaan kirjoja kirjastoihin. Kirjasarjaan kuuluu myös opettajan opas, jossa ohjataan keskustelemaan luokassa kirjoista.

Sekä Cover2Cover että Yoza pitävät itseään porttina lukemiseen. Ensin nuori täytyy saada kiinnostumaan fiktion ideasta, kaunokirjallisuuden merkityksestä ja mielihyvästä. Kertomalla lukijalle tutuista aiheista tutulla kielellä saadaan nuori kirjallisuuden maailmaan. Sen jälkeen voidaan laajentaa lukemista laajempaan aihemaailmaan ja monimutkaisempaan kieleen. Projektit ovat tärkeitä myös nuorten omanarvontunnon kannalta: meidän elämämme on tärkeää, lukemisen ja kirjoittamisen arvoista.

Lue lisää:
http://yozaproject.com/about-the-project/
http://www.cover2cover.co.za/

Timo Parvela: Taro maan ytimessä

Päivi Brink kirjoittaa:

Luin lastenkirjallisuuslehti Onnimannista pari kehuvaa kritiikkiä Timo Parvelan lastenkirjoista, ja innostuin etsimään käsiini kirjan Taro maan ytimessä. Olipa sen seurassa mukavaa! Meillä on mieheni kanssa käynnissä muutto ulkomaille, joten aika menee pakatessa laatikoita. Niinpä arvostan suuresti sitä, että sain puolessa tunnissa kokea hauskan ja jännittävän seikkailun kirjan kanssa.

Parvela kirjoittaa värikästä kieltä ja osaa asettua lapsen mielikuvitusmaailmaan. Sarjakuvapiirtäjä Jussi Kaakinen tukee tekstiä taitavasti ja kertoo kuvalla enemmän kuin teksti paljastaa. Taro on pieni poika, joka päättää rakentaa kaivinkoneen, jolla voi porautua maapallon ytimeen. Toisaalta kirjassa kuljetaan tutuissa lähiömaisemissa, toisaalta siinä seikkailee hirviömato ja väkivahva karhu – sen kummemmin selittelemättä. Taron mielikuvitusmaailmassa kaikki asettuvat luonnollisesti rinnakkain. Ratkaisun hetkillä avuksi tulee äidin ylähyllylle piilottama herkullinen keksipaketti, joka maistuu hirviömadollekin. Vanhemmat vain eivät kykene seuraamaan Taron leikkien mukana, vaan jäävät raukat poloiset arkisen realismin vangeiksi.

Kirja sopii jokaiselle lukemaan opettelevalle tai nuoremmalle. Mutta suosittelen sitä välipalaksi arjen nujertamille aikuisillekin! Lapsena jokainen päivä oli seikkailu ja tuttukin paikka salaperäisiä yllätyksiä täynnä. Jotain siitä ajattelutavasta palautui mieleeni lukiessani Taron tarinaa ja katsellessani kiinnostavia pikku yksityiskohtia tulvivia kuvia.

Timo Parvela: Taro maan ytimessä. Kuvittanut Jussi Kaakinen. WSOY 2010.