Kokoelma vanhinta suomalaista scifiä

Tietokirjailija Juri Nummelin kirjoittaa:

Aivopeili. Autonomian ajan tieteiskirjallisuutta. Toim. Jari Koponen ja Vesa Sisättö. 350 s. Avain 2011.

Tieteiskirjallisuuden perinnön ohuutta Suomessa on aina valiteltu kovaan ääneen. Se ei kuitenkaan ole koskaan ollut niin olematon kuin on annettu ymmärtää, vaan suomalaisen kirjallisuuden historia on itse asiassa täynnä tieteiskirjallisuutta, sitä vain ei ole useinkaan otettu huomioon historiankirjoituksessa, vaan kaikki mahdolliset esiintymät on sysätty syrjään tai ne on unohdettu, joko tieten tai tietämättä.

Jari Koposen ja Vesa Sisätön kokoama Aivopeili korjaa puutetta kiitettävästi. Koponen on käynyt läpi autonomian ajan sanoma- ja lukemistolehtiä ja kirjannut ylös kaikki vähänkin science fictioniin viittaavat tarinat. Viime syksynä ilmestyneeseen Aivopeiliin on valittu näistä kiinnostavimpia. Suomalaisen science fiction varhaisvaiheita ryydittävät Sisätön ja Koposen hyvät esipuheet, joista varsinkin Koposen teksti on erityisen kiinnostava, sekä seitsemän ulkomaisilta kirjailijoilta valittua tarinaa, joiden kaikkien käännökset ilmestyivät jo aikanaan suomalaisissa lehdissä. Aivopeilistä syntyy erinomainen kuva siitä, miten tieteiskirjallisuus Suomeen tuli ja ketkä sitä kirjoittivat.

Sisätön esipuhe on lähinnä teoreettinen avaus siihen, miten suomalaista tieteiskirjallisuutta tulisi lähestyä. Koposen esipuheen perusteella suomalaisen science fictionin varhaisvuosien kiinnostavimmat tarinat ovat selkeästi romaaneja, varsinkin Gabriel Sandenin englanninkielisellä nimellä varustettu Money. En amerikansk roman (1916), joka vaikuttaa siltä, että se pitäisi aivan ehdottomasti saada suomeksi. Samoin Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä (1917) pitäisi julkaista uudestaan hyvällä esipuheella ja muutamalla aikalaisarvostelulla varustettuna. Hauskasti Koponen tyrmää presidentti Kekkosen varhaisen tarinan "Matka Marsiin", joka ilmestyi Perjantaissa vuonna 1916: "kyhäelmä ei juuri mainintaa ansaitsisi". Tarina löytyy sekä kirjasta Nuori Urho (1999) että kokoelmasta Minä olin diktaattori (2009).

Aivopeilin kiinnostavin novelli on varhaisin, turkulaisen yliopistomiehen Gabriel Israel Hartmanin novelli "Uni", joka ilmestyi jo 1803 (eli ei varsinaisesti ole autonomian ajan teksti). Tarina ilmestyi Åbo Tidningissä ja on kiinnostava maailmanlaajuisestikin, koska siinä - ainakin Jari Koposen mukaan - esiintyy ensimmäistä kertaa ajatus mikrokosmoksesta: Hartmanin nimetön kertoja kuvailee vuonna 1899 tapahtuvaa mikroskooppiesitystä, jossa paljastuu, että maailmat sisältävät aina pienempiä maailmoja ja tämä jatkuu ad infinitum! Yleensä ensimmäisenä mikrokosmos-tarinana on pidetty englantilaisen Fitz-James O'Brienin kertomusta "The Diamond Lens" vuodelta 1858. Hartman on kirjoittanut "Uni"-tarinansa viehättävän täsmällisellä empire-tyylillä. Tarina sietäisi kääntää ja julkaista myös muilla maailman kielillä.

Zachris Topelius tunsi aikansa genrekirjallisuutta ja hän kokeili myös kauhunovelleja, kuten tyylikkäissä tarinoissa "Toholammi" ja "Ikuinen ylioppilas". Aivopeili paljastaa, että Topelius harrasti myös tieteisfiktiota, joskin toisiinsa liittyvät tarinat "Maailmankuivuus" ja "Maa nimeltä Victorianmaa" (kummatkin 1844) ovat enemmänkin runollista yhteiskunnallista utopiaa kuin varsinaista science fictionia. Topeliuksen vahvassa kuvitelmassa maailma tuhoutuu kuivuuteensa - ajankohtainen teema edelleenkin -, mutta uudenlainen utooppinen yhteiskunta muodostuu jonnekin Afrikan seuduille. Samantyyppinen tarina on H. C. Andersenin "Vuosituhansien kuluttua", joka on Aivopeilin ulkomaisten tarinoiden osastossa - köydenvedossa Topelius kuitenkin päihittää tunnetumman satusedän!

Monet Aivopeilin suomalaisista tarinoista kertovat sukupuoliroolien kääntämisestä päälaelleen, jotkut lähes pakkomielteenomaisesti. Koposen esipuheesta käy ilmi, että aihe askarrutti kotimaisia kirjailijoita enemmänkin, eikä esimerkiksi kirjaan päätyneessä Evald Ferdinand Jahnssonin tarinassa "Muistelmia matkaltani Ruskealan pappilaan uuden vuoden aikoina vuonna 1983" anneta mairittelevaa kuvaa naisten tulevasta vallasta. Ei tarinassa kyllä kauhean mairitteleva kuva synny kirjoittajastakaan!

Paremmin pärjäävät asiaan satiirisesti suhtautuneet naiset, Fredrika Runeberg tarinallaan "Nurinkurinen maailma" (1857) sekä oululaissyntyinen Alba Ödegård, jonka tarina "Zulumaassa seitsemänsadankahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua" on tosin aika pitkäpiimäinen jaarittelu. Ideoiden tasolla se on kylläkin herkullinen ja todistaa suomalaisessa kirjallisuudessa melko harvinaista kevyttä piikittelyä.

Monet tarinoista eivät ole kovin novellimaisia, vaan enemmänkin kuvailua siitä, millaista tulevaisuudessa on. Yhteiskunnallisesti kiinnostava on Kyösti Teräksen "Uudenvuodenpäivänä 1995" (1895), jossa kirjoittaja maalailee kiinnostavia näkyjä tulevaisuuden Tampereesta. Samantyyppinen, joskin yhteiskunnallisesti kitkerämpi on työväenliikkeessä mukana olleen Kaapro Jääskeläisen "Heräämiseni eli Jääskeläisen ylösnousemus" (1895). Siinä kuvataan ristiriitaisia tunteita herättävästi tulevaisuuden maailmaa, jossa kiinalaiset ovat ottaneet vallan länsimaissa. Novelli jää kutkuttavasti kesken.

Yllättävän novellimainen ja joukossa hyvin erilainen on toimittaja Axel Fogelholmin lyhyt humoreski "Kuinka ensi vuosisadalla voi polttaa nenänsä" (1883), joka sivuaa jopa ihmissyöntiä. Vielä hurjempaan menoon yltää nimimerkki TRT:n kirjoittama "Ratkaisu" (1917), jossa Suomi räjäytetään irti mantereesta, tarkoituksena ratkaista Itämerellä raivoava sota rannikkovaltioiden kesken. TRT:n todellista henkilöllisyyttä ei tiedetä.

Ulkomaiset tarinat ovat monimuotoisempia, mikä tietysti kertoo perinteen vahvuudesta. Parhaiten aikaa on kestänyt saksalaisen Carl Grunertin "Vakooja" (1908), vauhdikas ja kovaotteinenkin kuvaus marsilaisten salaperäisestä hivuttautumisesta Maan päälle. Tarinan suomennos ilmestyi Kyläkirjaston Kuvalehdessä B7/1914. Toisen saksalaisen, paljon tunnetumman Kurd Lasswitzin "Aivopeili" (1900, julkaistu Vipunen-lehdessä 29/1912) on raskassoutuisempi, vaikka Lasswitz onkin tavoitellut kepeätä tyyliä. Vikaa voi olla suomennoksessakin.

Ranskalaisen Albert Robidan "Venäjän tulevaisuus romaanikirjailijan esittämänä" on kiinnostava katkelma, joka julkaistiin lyhyen suojasään aikana vuonna 1906: siinä venäläiset anarkistit käyttävät niin rajuja paukkuja, että maankuoreen repeää suunnaton reikä ja Venäjä on lähellä tuhoutumistaan.

Jack Londonin "Goliat", jota ei Koposen ja Sisätön mukaan ole julkaistu missään muualla suomeksi, on reipashenkinen terrorismia suosiva tarina, jossa parempaa tulevaisuutta haikaileva kapteeni Nemo -hahmo uhkailee maailman eri valtoja niin vahvasti omilla pelottavilla tuhoaseillaan, että nämä tottelevat ja maailmasta todella tulee parempi paikka! London hiukan tuntuu perääntyvän omista haaveistaan kirjoittamalla lopuksi, että tarina on 2250-luvulla kirjoitettu kouluaine - mutta kertoo silti todella tapahtuneesta!

Kirjan päättävät kaksi hyvin erilaista tekstiä, Anton Tshehovin "Tulevaisuuden avioliitto" (1885, julkaistu Perjantai-lehdessä 19/1917), joka on tshehovilainen mutta vähän vaatimaton bagatelli, ja ruotsalaisen naisasianaisen vahvasti satiirinen tulevaisuudenkuvaus "Nainen vuonna 2009", jota lukiessa ensiksi pudistelee päätään epäuskoisena, mutta sitten Key vetää maton lukijan alta. Tarinan alkuperäinen nimi ja ilmestymisvuosi eivät ole tiedossa, joten itse pitäisi periaatteessa epäilyksenalaisena, onko se Keyn kirjoittama. Se ilmestyi Viikko-lehdessä 41/1916.

Tarinoiden lisäksi kirjassa on myös suomalaisen science fictionin bibliografia, joka on varmasti perinpohjainen. Jää mietityttämään, minkälainen on Juhani Ahon "Suurin totuus" (Päivälehti 95/1895), mutta se on helppo tarkistaa, koska tarina on osa Ahon Lastuja.

Aivopeili on hienosti koottu paketti, joka synnyttää halun saada lisää, vaikka kaikki tarinat eivät enää oikein kestäkään lukemista - esimerkiksi Ödegårdin ja Jahnssonin tarinat jäivät minulta kesken. Valituksen aiheita on kuitenkin joitain. Ensinnäkään en ymmärrä, miksi kannessa on Könnin kuokkamiehen kuva, kun yksikään tarinoista ei viittaa hahmoon millään tavalla.

Toiseksi harmittaa, että esipuheissa mainitaan kiinnostavan kuuloisia tekstejä, joita ei kirjassa kuitenkaan ole. Tällaisia ovat ainakin Ilmari Kiannon "Lentokoneella Suomussalmelta Amerikkaan" (1913), jota Jari Koponen kutsuu jopa Alfred Jarry -henkiseksi absurdismiksi (!) ja Vihtori Peltosen eli Johannes Linnankosken "Yhdeksännentoista vuosisadan illansuussa" (1898). Viktor Petterssonin "Kolmenkymmenen vuoden jälkeen" (1886) ilmestyi 1986 kokoelmassa Jäinen vaeltaja, mutta kyllä tähänkin sen olisi voinut ottaa - tai sitten uutena käännöksenä jonkin toisen Pettersonin tarinan, kun niitä esipuheessa kuitenkin kehutaan!

Kolmanneksi hiukan harmittaa, että Koposen kokoama bibliografia ristikkäisviittauksineen on hankalasti hahmotettava ja käytettävä.

Runoilija Wislawa Szymborska on kuollut

Päivi Brink kirjoittaa:

Hieno puolalainen runoilija ja kääntäjä Wislawa Szymborska kuoli eilen 88-vuotiaana. Hän sairasti keuhkosyöpää. Vuonna 1996 hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Vaikka runoilijan tuotantoa on suomennettu hienosti, en internetistä löytänyt kokonaista runoa suomeksi. Täällä InfoPolandin sivuilla voi käydä lukemassa englanninkielisiä käännöksiä Szymborskan runoista.

http://info-poland.buffalo.edu/web/arts_culture/literature/poetry/szymborska/poems/link.shtml

Alla oleva AGNIonlinen linkki vie runoon, joka kertoo suhteesta sieluumme.
A Few Words on the Soul alkaa näin:

We have a soul at times.
No one’s got it non-stop,
for keeps.

Day after day,
year after year
may pass without it.

https://www.bu.edu/agni/poetry/print/2002/56-szymborska.html

Saksalaisesta nykykirjallisuudesta radiossa

Päivi Brink kirjoittaa:

Hanna Meretoja ja Stefan Moster keskustelivat todella kiinnostavasti saksalaisesta nykykirjallisuudesta Ylen Radio 1:n Kirjakerhossa viime marraskuussa. Nyt ohjelma on uusinnan vuoksi jälleen kuunneltavissa Ylen Areenalla.

Luvassa on todella taitavaa teosanalyysiä ja osuvaa taustoitusta kirjalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin.Jenny Erpenbeckin romaanista Kodin ikävä ja Martin Walserin romaanista Muuan rakastava mies syntyy monipuolinen kuva. Kääntäjät saavat paljon kiitosta taidoistaan. Keskustelussa nousee esille myös se, että saksalaisesta kirjallisuudesta kirjoitetaan ja julkaistaan vain vähän kritiikkejä, eikä se saa tilaa mediassa. Tällainen keskustelu on parasta antia, mitä puheradio voi antaa: keskustelijoilla on aikaa sanoa, mitä he haluavat, mutta keskustelu pysyy kuitenkin hienosti asiassa.

Ota kuppi kuumaa ja istahda leppoisasti radion ääreen 53 minuutin ajaksi. Et tule katumaan. Suosittelen lämpimästi!

http://areena.yle.fi/audio/1327678676423?ns_campaign=social-media&ns_mchannel=facebook&ns_source=like&ns_fee=0&cmpid=yes

Kirjakerho: Historian kuvat saksalaisessa nykykirjallisuudessa
Kirjakerhon toimittaa Pietari Kylmälä. Ohjelma on uusinta marraskuulta 2011.

YLE Radio 1
Kesto 00:53:12
Esitysaikaa 27 päivää jäljellä

Schildts & Söderströms yhteen

Päivi Brink kirjoittaa:

Täällä toisella puolen maailmaa tämä tuli minulle yllätyksenä: Schildts ja Söderströms yhdistyivät. Tieto tupsahti eteeni Facebookissa, minne kustantamo perusti heti uuden sivun. Hyvä niin. Sivuilla kerrotaan muun muassa näin:

Välkommen till Svenskfinlands nya förlag!
Vi har stolta anor – Söderströms förlag grundades redan 1891 då Werner Söderström förde över sin svenska utgivning till ett eget bolag, Schildts förlag grundades 1913 av Holger Schildt. Den 1 februari 2012 gick vi samman för att bygga en hållbar grund för den finlandssvenska förlagsverksamheten.

Nyt kun yhdistyminen on tapahtunut, se tuntuu varsin luontevalta. Kilpailun kiristyessä pienet yhdistävät voimansa. Toivotan erinomaista tulevaisuutta suomenruotsalaiselle kustantamolle, joka toivottavasti tuo meille lukijoille edelleen erinomaista suomenruotsalaista kirjallisuutta. Ovathan monet parhaista kirjailijoistamme ruotsinkielisiä.

Grattis på födelsedagen!

Tässä uudet verkkosivut: http://www.sets.fi/

Isänmaa ja isä omaelämäkerran ytimessä

Päivi Brink kirjoittaa:

J.M. Coetzeen omaelämäkerrallinen trilogia “Scenes of Provincial Life” koostuu kolmesta kirjasta Boyhood, Youth ja Summertime. Kirjat on suomennettu nimillä Poikavuodet, Nuoruus ja Kesä (Otava). Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 1997, toinen osa vuonna 2002 ja kolmas vasta 2009. Kesä ilmestyi suomeksi viime syksynä. Boyhoodista kirjoitin Café Voltairessa jo 30.11. ja nyt kirjoitan romaaneista Youth ja Summertime. Suomennoksia en ole lukenut.

Trilogia – tai pitäisikö sanoa kolme ensimmäistä osaa Coetzeen omaelämäkerrasta – oli erittäin koukuttavaa luettavaa. Ahmin ne kaikki syksyn aikana. Sarjan päätyttyä ollaan vasta 1970-luvulla, joten voihan olla, että Coetzee kirjoittaa lisää osia sarjaan. Kustantaja päätti kuitenkin julkaista kolme nyt ilmestynyttä osaa yhdessä niteessä, mikä saa ajattelemaan, että sarja on päättynyt.

Youth kertoo kaikkitietävän kertojan äänellä John Coetzeesta parikymppisenä matemaatikkona Lontoossa. Hän haluaa uskoa olevansa runoilija ja on vakuuttunut, että Lontoossa hänen taiteilijuutensa alkaa elää ja kukoistaa. Toisin käy. Hän tukahtuu yksinäisyyteen ja tympeään työhön IBM:llä. Hänen naissuhteensa ovat sattumanvaraisia sähellyksiä, jotka tuovat enemmän ongelmia kuin nautintoa. Coetzee on yksinäinen maahanmuuttaja, joka sulkeutuu itseensä ja omaan hiljaiseen maailmaansa.

Summertimessa hypätään hieman ajassa eteenpäin ja ohimennen vain mainitaan, että Coetzee on ollut jonkin aikaa Yhdysvalloissa ennen paluutaan Etelä-Afrikkaan. Hän asuu isänsä kanssa Kapkaupungin esikaupungissa ja tulee juuri ja juuri toimeen sivutoimisen opettajan palkkioillaan. Romaanin muoto on aiempia osia monimutkaisempi: Coetzee on kuollut ja hänen elämäkertaansa kirjoittaa nuori englantilaismies, joka haastattelee muutamia ihmisiä, jotka tunsivat Coetzeen. Haastateltavat eli eri kertojat suhtautuvat kaikki nuivasti tai alentuvasti kirjailijaan, jonka nuoruudessa he eivät olisi uskoneet hänen koskaan kirjoittavan mitään merkityksellistä.

Lopulta Boyhood on osista vaikuttavin. Coetzeelle lapsuus on aikaa, jolloin persoonallisuus muotoutuu. Tai näin sarjassa käy. Jo lapsena hänen elämänsä kipupiste – suhde Etelä-Afrikkaan ja erityisesti afrikaanerikulttuuriin – saa hänet ihailemaan englantilaisuutta. Nuorena hän tavoittelee unelmaansa kulttuurisesti rikkaasta, luovasta Englannista, mutta ei löydä sitä. Coetzee ymmärtää kolmannen osan aikana, että Etelä-Afrikka on hänessä, eikä hän voi sitä paeta, vaikka haluaisi. Emigranttikirjailija kuvaa liikuttavasti rakkauttaan kotimaahan, ja mahdottomuutta elää maan väkivaltaisen historian kanssa.

Isänmaan rinnalla Coetzee käy läpi suhdetta isäänsä ja tämän afrikaanerisukuun. Lapsuuskuvauksessa ihmetytti hänen isäänsä kohtaan tuntemansa avoin viha ja häpeä. Coetzee ei korjaa ajatuksiaan nykyajan perspektiivistä vaan tuo ne esiin sellaisina kuin hän tuona aikana tunsi ja ajatteli. Youth kuvaa nuoruuden leppymättömyyttä ja halua olla erossa vanhemmista. Summertimessa kaikki on toisin, sillä Coetzee katuu ”julmuuttaan”, kuten hän sitä kutsuu, ja haluaa auttaa isäänsä. Kolmekymppisenä hän tuntee isäänsä kohtaan sääliä. Hän haluaisi elää omaa elämäänsä, mutta kokee olevansa sidottu isäänsä.

”Scenes of Provincial Life” on hienosti kirjoitettu ja säälimätön omakuva miehestä, joka ei kohtaa ketään eikä ymmärrä ketään. Kirjallisuudesta on tuleva hänen tapansa kommunikoida, mutta hän ei ole löytänyt vielä ääntään romaanien tarinan päättyessä. Hänen rakkautensa on monimutkaista, eikä sitä rakkaudeksi heti tunnista. Mutta kirjasarjan luettuani ymmärrän paremmin niitä, jotka ovat muuttaneet pois Etelä-Afrikasta, eivätkä pysty asumaan täällä, vaikka rakastavat kotimaataan. Kirjasarja kuvaa Coetzeeta, mutta ihan yhtä paljon se kertoo Etelä-Afrikasta ja sen kipeästä historiasta. Sen lukeminen oli vaikuttava kokemus juuri nyt, kun olen muuttanut Kapkaupunkiin. Coetzeen muun tuotannon osaksi sarja solahtaa luontevasti, ovathan kommunikoinnin ongelmat ja ihmisten kohtaamisen vaikeus olennaisia teemoja hänen muissakin teoksissaan.

VENÄLÄISEN KIRJALLISUUDEN VUOSI 2012

Tomi Huttunen kirjoittaa:

Kaunokirjallisuuden vuosi 2012 näyttää jo nyt komealta, sillä suomennettua venäläistä kirjallisuutta ilmestyy tänä vuonna poikkeuksellisen paljon. Täydellä syyllä voi puhua venäläisen nykykirjallisuuden buumista, jota saattelemaan ilmestyy keväällä Café Voltaire -sarjan neljäs osa: Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset. Pitkään kaivattu suomennos, Sergei Dovlatovin (1941–1990) suvun tarina vallankumousajan Vladivostokista 80-luvun New Yorkiin. Suom. Pauli Tapio. Idiootti, maaliskuu.

Sergei Dovlatov: Matkalaukku. Dovlatovin anekdooteista koostuva novellikokoelma. Suom. Pauli Tapio. Idiootti, lokakuu.

Sergei Lukjanenko: Yöpartio. Neliosaisen bestseller-kirjasarjan ensimmäinen osa, sekoitus vampyyritarinaa, fantasiaa ja kauhua. Suom. Arto Konttinen. Into, huhtikuu.

Andrei Volos: Animaattori. Fiktiivinen kuvaus vuonna 2002 tapahtuneesta Moskovan teatterikaappauksesta. Suom. Anton Nikkilä. Bazar, maaliskuu.

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä. Lolitan sisarteoksena pidetty klassikko. Gummerus, tammikuu.

Aleksandr Solženitsyn: Vankileirien saaristo. Silberfeldt, syyskuu.

Dj Stalingrad: Eksodus. Omaelämäkerrallinen kuvaus 2000-luvun Venäjältä. Keskiössä moskovalainen hc-punkskene. Suom. Veli Itäläinen. Into, huhtikuu.

Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi. Pariskunnan kirjeenvaihdosta kehittyy ajan ja todellisuuden ylittävä tarina. Suom. Vappu Orlov. WSOY, elokuu.

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen. Sisältää Anna Ahmatova -elämäkerturin pienoisromaanit Vajoaminen ja Sofia Petrovna. Suom. Kirsti Era. Into, huhtikuu.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa. Lesken muistot, perheen kohtalot ja 1900-luvun Venäjän historia peilautuvat moskovalaiskirjailijan proosassa. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala, huhtikuu.



Erityisen ilahduttavaa on, että Sergei Dovlatovin proosaa saadaan vihdoin suomeksi. Leningradista Tallinnan kautta New Yorkiin emigroituneen Dovlatovin fiktiiviset anekdootit ovat viime vuosikymmenten hilpeintä venäläistä kerrontaa. Dovlatov oli nobelistirunoilija Joseph Brodskyn läheinen ystävä. Nykyprosaisteista myös Café Voltairen blogissa esiintynyt Andrei Astvatsaturov on Dovlatovin perillisiä. Molempia kirjailijoita julkaisee haminalainen Idiootti. Into-kustannus puolestaan laittaa markkinoille peräti kolme venäläistä teosta. Näistä Sergei Lukjanenkon fantasiaromaanisarja Yöpartio (Notšnoi dozor) on kansainvälinen bestseller, jonka elokuvaversiosta tuli vielä kirjaakin kovempi hitti. Into julkaisee tänä keväänä sarjan ensimmäisen osan. Bazar puolestaan julkaisee Andrei Volosin Animaattorin, joka käsittelee fiktion keinoin pysyvän ajankohtaista teemaa Venäjällä: romaani kuvaa tšetšeenitytön kasvua terroristiksi, historiallisena viitekehyksenä on kymmenen vuoden takainen Moskovan teatterikaappaus. WSOY julkaisee syksyn aluksi Mihail Šiškinin palkitun romaanin Sinun kirjeesi. Šiškin on paljon suitsutettu menestyskirjailija, jota pidetään vahvan venäläisen realistisen kerrontaperinteen uudistajana. Siltala puolestaan jatkaa Suomessakin menestyneen ja kansainvälisesti arvostetun Ljudmila Ulitskajan proosan julkaisemista, nyt vuorossa on Medeia ja hänen lapsensa.

Vuoden merkittävin uudelleenjulkaisu on Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo, joka palauttanee meillä keskustelun suomettuneisuuteen ja kipeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevään kirjallisuuteen. Sofi Oksasen mielestä Vankileirien saaristo on niitä teoksia, joiden pitää olla jatkuvasti lukijoiden saatavilla, muistutuksena historiallisista tosiasioista. Solženitsynin julkaisee Oksasen Silberfeldt. Tärkeä klassikkojulkaisu on myös Vladimir Nabokovin Naurua pimeässä, joka jatkaa Gummeruksen Nabokov-kertauksia.

Tässäkään tuskin on kaikki venäläinen kirjallisuus, mitä uusi vuosi tuo tullessaan, joten venäläisen kirjallisuuden ystävän kelpaa vuonna 2012. Runoutta toki jää kaipaamaan. Pientä lohtua tuovat Anna Ahmatovasta elämäkertaa kirjoittaneen Lidia Tšukovskajan pienoisromaanit.

-
Tomi Huttunen on Kenen aika? -kirjan toimittaja yhdessä Tintti Klapurin kanssa.

Sähkökirjan myynti kasvoi Britanniassa huimasti joulun aikaan

Päivi Brink kirjoittaa:

Sähkökirja oli tänä vuonna monen "aineeton" joululahja. Tavarapaljouteen kyllästyneet ihmiset toivoivat joulupukilta esineiden sijaan mieluummin tiedostoja - tai paremminkin lukukokemuksia. Hachette-kustantamo ilmoitti myyneensä Iso-Britanniassa yksin joulupäivänä yli 100 000 sähkökirjaa ja samoin Harper Collins ilmoitti, että he möivät joulun aikaan yli 100 000 sähkökirjaa Britanniassa. Jouluksi haluttiin monenlaista luettavaa dekkareista tietokirjoihin.

http://www.thebookseller.com/news/hachette-reports-blockbuster-christmas-e-books.html