PROFESSORIPOOLI: Dostojevskin Köyhää väkeä. Naurettava ja traaginen ”pieni” ihminen

 

F. M. Dostojevski. Köyhää väkeä. suomentanut Ida Pekari. Helsinki: Otava 1981

Liisa Steinby kirjoittaa:

Olemme tottuneet ajattelemaan, että realistinen romaani noudattaa rakentumistavassaan itse elämän logiikkaa, ikään kuin elämä itse määräisi, miten siitä kerrotaan. Dostojevskia pidetään yhtenä suurimmista venäläisistä realisteista. Hänen esikoisromaaninsa Köyhää väkeä osoittaa kuitenkin hienosti, miten realistinenkin kirjallisuus voi toimia intertekstuaalisesti monella eri tasolla. Teoksessa kommentoidaan suoraan kirjallisuutta ja ajan kirjallisia ilmiöitä, verrataan kirjallisuutta elämään ja rakennetaan kokonaisuutta vastapuheenvuoroksi toiselle kirjalliselle teokselle ja tyylilajille. Romaani on vastateos Gogolin satiiriselle kirjoitustavalle, jossa pilkan kohteena ovat ihmisten monet eriskummalliset ja naurettavat tavat ja tottumukset, sekä erityisesti hänen kertomukselleen ”Päällysviitta”, tarinalle pikkuvirkamiesköyhimyksestä, jolta varastetaan päällysviitta.

            Dostojevskin pienoisromaanin päähenkilö Makar Devuškin on köyhä, oppimaton, tunteellinen, jokseenkin typerän tuntuinen ja naurettavakin pikkuvirkamies, joka käy sydämellistä kirjeenvaihtoa äärimmäisessä köyhyydessä elävän sukulaistytön Varvara Aleksejevnan kanssa. Tyttö on Devuškinin ainokainen, jolle hän kirjoittaa monin hellittelysanoin mutta teitittelymuotoon pitäytyen kirjeitä, vaikka tyttö asuu aivan lähellä: tytön maineen suojelemiseksi he tapaavat vain harvoin, kun taas kirjeenvaihto on lähes päivittäistä. Voidakseen ostaa niukasta palkastaan tytölle pieniä lahjoja Devuškin muuttaa asumaan vuokralle keittiön nurkkaukseen ja pidättäytyy jopa teen juonnista. Yhteen kirjeeseen Varvara Aleksejevna on sisällyttänyt kuvauksen lapsuudestaan ja nuoruudestaan, rakkaudestaan ylioppilaaseen joka kuoli, ja joutumistaan kurjuuteen äidin kuoleman jälkeen. Varvaran tilanne on arkaluontoinen ja vaikea myös siksi, että hän on vietelty ja hylätty tyttö. Romaani päättyy siihen, että hänet vietellyt tilanomistaja, vastenmielinen öykkäri, kosii häntä – ainoastaan perillisen saadakseen, kuten mies sanoo hänelle. Tyttö suostuu, koska hän ei näe muutakaan elämisen keinoa, vaikka merkit siitä, että hän joutuu miehensä alaisena uuteen onnettomuuteen, ovat ilmeiset.

            Varvaran kurjuutta lievittää Devuškinin myötätunto ja hänen huolenpitonsa niissä rajoissa, kuin hänelle on mahdollista. Dostojevskin vahva kannanotto tässä romaanissa on, että henkilöhahmon rajoittuneisuus ja jopa hänen ilmeinen naurettavuutensa ei tee hänen kokemuksestaan ja kärsimyksestään vähemmän merkitsevää. Näin hän kommentoi Gogolin koomista pikkuvirkamiehen kuvausta osoittaen, että koomisuus ei sulje pois traagisuutta. ”Pienen” ihmisen kärsimykset eivät ole pieniä silloinkaan, kun hänen suurin huolensa ovat pohjasta puhki kuluneet saappaat, joiden kanssa ei oikeastaan sopisi enää mennä työpaikalle. ”En ymmärrä, mistä saan huomiseksi saappaat jalkaani lähteäkseni toimeen”, kirjoittaa Devuškin, ”tuollainen itsessään aivan mitätön seikka saattaa kuitenkin viedä ihmisen perikatoon” (s. 129). Hän kysyy myös, miksei joskus saisi juoda ja unohtaa huolensa: ”eivät muistu silloin mieleen edes saappaiden anturat, itse asiassahan pohjat ovat pelkkää roskaa! Saappaan pohja on ja on ainiaaksi jäävä aivan tavalliseksi, mitättömän alhaiseksi, likaiseksi pohjaksi!” (s. 139) Hän myös saarnaa itselleen, että eihän hän ole suutari, eikö hän siis voisi keksiä murehtimisensa aiheeksi jotakin jalompaa kuin saappaat (s. 154). Mutta saappaat ovat välttämätön osa kunniallisen virkamiehen olemusta, eikä niitä siksi voi sivuuttaa. Pikkuvirkamies tai vietelty tyttö katsovat kumpikin välttämättömäksi varjella tarkoin mainettaan: se ei ole heille yhtään sen vähemmän tärkeä kuin ylhäisöön kuuluville heidän maineensa, pikemmin päinvastoin, koska heillä on kyseessä elannon turvaaminen.

            Edelleen, se että Makar Devuškin ilmaisee isällistä rakkauttaan Varvara Aleksejevnalle kliseemäisin hellittelysanoin, ei tee hänen tunteistaan vähemmän aitoja. Aito tunne ja sen ilmaisu ovat kaksi eri asiaa. Devuškin kommentoi useissa kohdin omaa kirjoittamistaan ja pyrkii kehittämään ”tyyliään”. Tyylistä käydään myös kirjallisuutta koskevaa keskustelua kirjeenkirjoittajien kesken. Makar Devuškin intoilee aluksi kirjailija Ratazajevin puolesta, johon hän on tutustunut. Tämä ”kirjoittaa niin että pois tieltä! Mitä terävin kynä ja tyyliäkin on hänen kirjansa ihan kukkurallaan, sitä on siinä ihan joka ikisessä sanassa […]. Suurenmoista kerrassaan, kukkasia, tyylikukkasia aivan täpötäynnä” (s. 78). Hän kertoo juuri ”toissapäivänä” kuulleensa tuttaviltaan, miten ”suurenmoisen ihana” asia kirjallisuus on: ”Syvälle juurittuva seikka! Se vahvistaa ihmisen sydäntä, se opettaa ja julistaa”, hänelle on sanottu (s. 79). Kun hieman kehittyneemmän maun omaava Varvara Aleksejevna sättii Ratazajevin tekstiä, jonka Devuškin antoi hänelle luettavaksi, ja lainaa hänelle niteen Puškinin kertomuksia, Devuškin on innoissaan. Yhdessä kertomuksista hän tunnistaa tuttuja elämisen asioita: ”Elät elämistäsi etkä ollenkaan tiedä, että tuossa aivan ulottuvillasi on kirjanen, jossa koko sinun elämäsi on tarkalleen aivan juurta jaksaen kerrottuna […] niin aivan kuin itse olisit sen kirjoittanut, aivan kuin olisi kysymys niin sanoakseni omasta sydämestäsi” (s. 94). Mutta kun hän lukee Gogolin Päällysviitan, hän on äärimmäisen tuohtunut ja loukkaantunut, koska hän ajattelee, että siinä pilkataan juuri häntä itseään! Hän epäilee nyt myös Ratazajevia halusta kuvata satiirisesti heidän kummankin elämää. Mutta tuohtumuksessaankin hän haluaa lohduttaa Varvara Aleksejevnaa, mikä tapahtuu mitätöimällä koko kirjallisuus: ”Viis minä kirjasta, kullannuppu! Eihän kirja ole yhtään mitään! Sehän on vain henkilöosiin jaettu tarina olemattomista! […] eihän Shakespearekaan ole muuta kuin jonninjoutavaa lörpötystä, ja kaikki on vain häväistystarkoituksessa kyhättyä!” (s. 116)

            Dostojevski antaa lukijan tehdä omat päätelmänsä Makar Devuškinista kirjallisuuden arvostelijana. Samalla hän omalla teoksellaan tarttuu kysymykseen kirjallisuuden tavasta näyttää henkilöt naurettavina. Samalla kun Devuškin on monessa suhteessa naurettava henkilö, lukija suhtautuu häneen myötämielisesti eläytyen ja hänen tuskansa aitouden ja painavuuden tunnustaen. Koomisuus ei sulje pois traagisuutta. Toisaalta Varvava Aleksejevnakaan, vietelty tyttöparka, ei jää koomisen valaistuksen ulkopuolelle. Kun hänen vastenmielinen viettelijänsä, nykyinen kosijansa käskee hänen hankkia sellaiset kapiot, että lähiseudun rouvat maalla, minne he ovat muuttamassa, kalpenevat kateudesta, morsian juoksuttaa Makar Devuškinia näillä asioilla selostaen tarkoin, minkälaisia pitsejä on hankittava ja minkälaisia reikäompeleita nenäliinoissa on oltava: ”Sanokaa vielä, että olenkin muuttanut mieltäni ompelutavasta, että kirjonta olisikin suoritettava valkoisella ja nenäliinat nimikoitava tambourompelua käyttäen, muistattekohan sanoa. siis tambour’ia eikä täyteompelua”, ja olisi sanottava ompelijalle ”että Jumalan tähden hän ei vain unohtaisi kirjailla pelliriinin kukkakiehkuroita täytettyinä, mutta ohdakkeenviikset ja kukat saavat taas olla cordonnetompelua” (s. 183). Tosin sulhanen pian rupeaa perumaan antamiaan määräyksiä ja kulujen takia alkaa jo katua ryhtymistään tähän ”soppaan” (s. 185). Makar Devuškin on tytön altis palvelija ja haluaa aluksi uskoa, että tapahtunut on Jumalan tahto, kuten Varvara vakuuttaa, ja että tyttö nyt saa elää yltäkylläisyydessä. Mutta kun tämä ihan kohta on todellakin lähdössä, ikuisiksi ajoiksi, niin kuin on ilmeistä, Makar Devuškin joutuu paniikkiin: miten hän voi jäädä tänne, yksin? Tytön ei pitäisi matkustaa, ei juuri nyt, kun ”ilmakin on niin kovin huono […] ja vesikin on niin märkää” (s. 180). Lopulta, kun lähtö todella tapahtuu, Makar haluaa uskoa, että vaunut eivät ehdi viemään Varvaraa ulos kaupunginportista, kun ne jo hajoavat: ”Ettekö tiedä, että Pietarissa valmistetut vaunut ovat täysin kelvottomia” (s. 191). Viimeistä kirjettä ei ole päivätty eikä ilmeisesti lähetetty. Kirje päättyy Makarin voivotteluun, kuinka tämä muka voisi olla viimeinen kirje – kuinka kirjeenvaihto voisi loppua, ”kun tyylinikin alkoi jo hieman sorvautua”, mutta toteaa saman tien, että mitä tyylistä, kunhan hän vain saa kirjoittaa omalle kullannuppuselleen. Lukija ei tarvitse paljon mielikuvitusta muodostaakseen käsityksen näiden kahden ihmisen elämän riutumisesta, kummankin omalla tahollaan. Myötätunto jää kaikesta naurettavuudesta huolimatta päällimmäiseksi tunteeksi.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.