lauantai 5. lokakuuta 2013

Sisar, taide, elämä: Susan Sellersin Vanessa & Virginia


 
Osallistuin tänään Turun Kirjamessujen Elegia Virginia Woolfille! -keskusteluun Laura Gustafssonin ja Riikka Pelon kanssa (keskustelun johdattelijana Jaana Airaksinen). Meillä oli antoisa keskustelu Susan Sellersin Vanessa & Virginia -romaanista, Virginia Woolfista, hänen erityislaatuisesta kielestään ja tyylistään ja laajemmin taiteesta, elämästä ja näiden välisestä suhteesta. Sekä Gustafssonia että Peloa on nimitetty Suomen Virginia Woolfiksi, ja meitä kaikkia yhdisti Woolfin erityisesti hänen soljuvan kielensä, sen rytmin ja rohkean kokeilevuuden ihailu.

Kerroimme ensin omasta Woolf-suhteestamme ja sitten siitä, mitä pidimme kiinnostavimpana Sellersin romaanissa. Muistan elävästi, miten luin 17-vuotiaana Woolfin Majakan (To the Lighthouse, 1927) ja lumouduin täydellisesti hänen tyylistään, siitä miten sanoilla voi tavoittaa tajunnan virran, sen kaiken mitä ohikiitävänä hetkenä tapahtuu mielessä, kerroksellisen ajan, muistojen, mielikuvien, suunnitelmien, assosiaatioiden soljumisen toisiinsa.

Olen aina kokenut puhuttelevana myös Woolfin tuotannosta välittyvän todellisuuskuvan ja taidekäsityksen. Hänen teoksissaan elämä on kaoottista, kuin pimeä meri, mutta kuin majakanvalo, joka hetken välähdyksessä luo jäsennyksen maailmaan, taide voi antaa todellisuudelle hahmon ja mielen, vaikka vain hetkellisen ja osittaisen. Taide on merkitsevän muodon etsimistä, ja kuten Woolfin Majakan Lili Briscoe ja Sellersin romaanissa Woolfin sisko Vanessa Bell toteavat, joskus yksi viiva voi onnistua luomaan ratkaisevan yhteyden asioiden välille.

Vanessan ja Virginian sisaruussuhteeseen keskittyvästä Susan Sellersin romaanista välittyy jokin samantapainen elämäntuntu, vaikka sitä ei pidä ryhtyä vertailemaan esimerkiksi kielen ja kerronnan osalta Woolfiin. Itse asiassa romaani reflektoi epäsuorasti kysymystä siitä, miten kukaan kuolevainen voi kirjoittaa kertomuksen kielellisesti niin ylivertaisesta Virginia Woolfista. Kertojaratkaisu on tietynlainen keino selvitä haasteesta. Vanessa puhuttelee sisartaan läpi eräänlaisena kirjeenä toimivan romaanin ja toteaa, että jos Virginia olisi elossa ja kertoisi tätä tarinaa, hän löytäisi juuri oikeat sanat: "Sinä olit se, joka tiesi kuinka kuvata tapahtuma niin että sen olemus paljastuisi. Minulla ei ole sinun lahjakkuuttasi. Jos olisit täällä, tietäisit kuinka tämä tarina pitää kertoa." (Vanessa & Virginia, 24.)

Oikeutus sille, että Vanessa kertoo tarinan, on se, että muuten se jäisi kertomatta. Vastaavasti Sellersin oikeutus kirjan kirjoittamiselle on se, että muuten Vanessa ja Virginian ainutlaatuisen sisarussuhteen tarina ei pääsisi suuren yleisön tietoisuuteen. Lisäksi romaani korostaa, että kunkin on löydettävä itselleen ominainen ilmaisun tapa.

Vanessa on kuvataiteilija, joka hahmottaa maailmaa visuaalisesti; Woolfin väline on kieli. Sellersin romaanissa nämä yhdistyvät. Vanessalla jonkin tilanteen tai tunnelman kuvaamisessa on lähtökohtana visuaalinen kuva, jonka sävyjä hän tarkastelee: "Luon mielikuvan tapahtumasta kuin se olisi maalaus" (13). Sitten hän lähtee vähitellen kehimään siitä kertomuksen fragmenttia. Samalla koko romaani on kuitenkin Vanessan sisäistä puhetta, sisarten jaettujen kokemusten ja muistojen sanallistamista.

Minua kiehtoi romaanissa erityisesti sen punaisena lankana kulkeva ajatus elämästä luomisena, jonka näytetään olevan pohjimmiltaan yhdessäluomista. Romaanissa elämä näyttäytyy yhtenä luomisen prosessina, jossa oman elämän jäsentäminen joksikin taideteoksen kaltaiseksi ja taiteen luominen ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa. Jossakin vaiheessa Vanessa oivaltaa, että voi maalata "kehysten ulkopuolella" ja alkaa maalata hahmoja ja abstrakteja kuvioita ympäri taloaan. Välillä hänestä kaikki tuntuu hajoavan ja muuttuvan merkityksettömäksi, mutta toisina hetkinä, usein Virginian kanssa jaettuina, palasista tuntuu rakentuvan taideteos: "Vähitellen elämäni palaset juhlien sekasotku, lasten riisutut vaatteet, oma kerkeneräinen takkani sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi." (135.)

Romaanissa luomisen näytetään koko ajan tapahtuvan yhdessä toisten kanssa, yhteydessä toisiin, sekä suhteessa aiempaan taiteeseen että suhteessa ympärillä oleviin ihmisiin heiltä tukea etsien, heidän kanssaan kiistellen ja kilpaillen. Kun Vanessa lukee Majakan, hänen kokemansa tunteiden kirjo ulottuu alemmuudentunteesta ihailuun ja sen oivaltamiseen, että lukemisen kautta hän alkaa "nähdä vastaavanlaisia esteitä ja mahdollisuuksia" omassa taiteessaan (106).

Vanessa ja Virginia ovat keitä ovat sekä ihmisinä että taiteilijoina, koska heidän ympärillään on ne ihmiset jotka ovat. Taide nousee tästä elämänpiiristä, taiteilijoiden, intellektuellien, ystävien ja rakastajien joukosta (joka myös Bloomsburyn ryhmänä tunnetaan), niistä keskusteluista ja kohtaamisista joita heillä on; kokemukset ja oivallukset, jotka vievät heidän taidettaan eteenpäin, syntyvät tästä vuorovaikutuksesta.

Tämä teema sai meidät tänään keskustelussamme pohtimaan myös tapoja, joilla oma kirjoittamisemme syntyy vuoropuhelussa toisten kanssa. Esiin tuli myös taiteiden ja tieteiden välisen vuoropuhelun merkitys ja tällaiseen vuoropuheluunhan myös keskustelumme itsessään pyrki.

Kaiken kaikkiaan Sellersin romaani on elegia sisarelle mutta viime kädessä myös laajemmin ihmisten väliselle yhteydelle  ja luovuudelle. Romaanin lopetuskappale kuuluu seuraavasti:

Otan pinosta seuraavan paperin. Kun viimeinenkin on päästetty irti, teen omistuksen. Tämä kertomus on sinulle. Kävelen hitaasti kotiin ja tulen puutarhaan takaportista. Silmäni osuu narsissien loimuun omenapuiden alla. Päätän tuoda maalaustelineeni ulos ja maalata sen sijaan ne. Katson eloisaa ja kouriintuntuvaa keltaista auringon valossa. Sinä olet oikeassa. Tärkeää on se, ettemme lakkaa luomasta. (244.)

Susan Sellers: Vanessa & Virginia. Suom. Soili Takkala. Helsinki: Into, 2013 (alkuteos 2008).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti