perjantai 15. heinäkuuta 2011

Viihteestä ja taiteesta

Hanna Meretoja kirjoittaa:

Keskikesän sadepäivänä on hyvä viipyä hetki tämän ikuisuuskysymyksen äärellä. Mikä erottaa taiteen viihteestä ja onko koko erottelu enää tarpeellinen tai mielekäs? Tästä voi olla montaa mieltä, mutta itse en luopuisi siitä kovin kevein perustein. Pidän ”pelkkänä viihteenä” kulutushyödykkeitä, jotka tyytyvät toistamaan stereotyyppisiä käsityksiä maailmasta. Taide tuottaa uusia oivalluksia, kyseenalaistaa totunnaisia ajattelutapoja ja saa näkemään asiat uudessa valossa. Se ei vain ilmennä oman aikansa yhteiskunnallista todellisuutta vaan pystyy myös kriittisesti reflektoimaan sitä.

Kirjallisuudentutkijoita epäillään nykyään usein elitisteiksi. Taiteen puolustaminen ei kuitenkaan välttämättä merkitse populaarikulttuurin väheksymistä. Taidetta löytyy myös sieltä, mistä on perinteisesti oletettu löytyvän pelkkää viihdettä, kuten sellaisista viimeaikaisista amerikkalaisista tv-sarjoista kuin The Wire, Mullan alla ja Madmen. Niiden hienovaraiset analyysit länsimaisen yhteiskunnan ongelmista, perhe- ja työelämän suhteista, elämän hauraudesta, halun ja identiteetin mutkikkaista kytköksistä sekä sukupuolen rakentumisesta erilaisissa historiallisissa maailmoissa osoittavat samanaikaisesti sekä taiteen ja viihteen vastakkainasettelun ongelmallisuuden että näiden ongelmallisten kategorioiden tarpeellisuuden. Ilman taiteen ja viihteen käsitteitä en voisi väittää, että nämä sarjat ovat taidetta – itse asiassa emme voisi kiistellä koko kysymyksestä.

Voidaan myös ajatella, että juuri jaottelun herättämät hankalat kysymykset tekevät siitä kiinnostavan. Huomaan käyttäväni taiteen käsitettä selvästi arvottavasti siten, että hyvä viihde onkin oikeasti taidetta. Olen myös tietoinen siitä, että monet kulttuurituotteet eivät ole jaoteltavissa joko taiteeksi tai viihteeksi, vaan usein on järkevämpää puhua vaikkapa siitä, miten hyvä viihde yltää parhaina hetkinään taiteen tasolle. Kääntäen tämä ei kuitenkaan toimi: huono taide ei välttämättä ole viihdettä ollenkaan, se on vain epäonnistunutta taidetta eikä siten oikeastaan taidetta lainkaan. Viihteenä pidettyjen kulttuurituotteiden puolustaminen taiteena herättää myös kysymyksiä siitä, onko pelkässä viihtymisessä jotain epäilyttävää.

Oli miten oli, en pidä myöskään Siri Hustvedtia viihdekirjailijana. Juuri hänen romaaniensa avoin, dialoginen muoto on yksi syy tähän. Niissä yhdistyvät hienosti konkreettinen kokemuksellinen taso ja abstraktimpi, reflektion taso. Ne onnistuvat artikuloimaan ja kiteyttämään monia huomioita, joissa ei usein ole mitään sinänsä kovin vallankumouksellista mutta jotka saavat ajattelemaan asioita hieman uusista näkökulmista. Niiden ytimessä ovat kysymykset siitä, miten koemme, näemme ja havaitsemme asioita kulttuurisesti muovautuneesta odotushorisontista – siis kysymykset, jotka ovat myös taidetta ja viihdettä koskevan kysymyksen ytimessä:

”The problem is that we’re all blind, all dependent on preordained representations, on what we think we’ll see. Most of the time, that’s how it is. We don’t experience the world. We experience our expectations of the world. That expecting is really, really complicated.” (The Sorrows of an American, 131.)

Juuri tätä monimutkaisuutta Hustvedtin romaanit onnistuvat kirjoittamaan auki. Samalla ne ovat mainioita esimerkkejä siitä, että myös taiteen äärellä voi viihtyä. Tai siis nimenomaan taiteen äärellä sitä vasta viihtyy, koska pelkkä viihde on ennalta-arvattavuudessaan pitkästyttävää.

7 kommenttia:

  1. Kiintoisa aihe! Olisi kiva kuulla joskus myös keskustelua 'tekotaiteesta'. Monesti kuulee jotakin (esim. nykytaidetta) pidettävän tekotaiteellisena. Usein siihen liittyy sanojan puolelta se seikka, ettei hän ymmärrä mistä on kyse.
    Tämä on yksi suosituimpia väittelyaiheita meillä kotona ;)

    Minusta viihteen ennalta-arvattavuus on toisaalta sen pointtikin. On rentouttavaa lukea rakkausromaania, kun tietää että rakastavaiset lopulta saavatkin toisensa. Viihdettä luo se, miten siihen ennalta-arvattavaan lopputulokseen päädytään (vaikka sekin on joskus ennalta-arvattavaa).

    VastaaPoista
  2. Kiitos tästä keskustelunavauksesta! Olen samaa mieltä taiteen ja viihteen määritelmistä, erityisesti tuo mitä sanoit uusista oivalluksista ja vallitsevan todellisuuden kritiikistä on mielestäni juuri sitä, mistä taiteessa on kysymys. Ja myös viihteellinen/viihdyttävä kirjallisuus voi tarjota noita oivalluksia (ja olla siten taidetta).

    Mutta mikä on sitten lukuromaani? Toiset
    käyttävät nimitystä viihteellisistä romaaneista,
    jotka eivät juuri ravistele todellisuutta, mutta
    toiset myös esim. juuri Hustvedtista, Shieldistä
    tai Irvingistä, koska heidän teoksensa ovat ns.
    helppolukuisia. Entä mitä on korkeakirjallisuus?Taide/laatukirjallisuutta vaiko vain sellaista, joka on "vaikeaa" tai kokeilevaa kieleltään tai rakenteeltaan ja joka käsittelee suuria aiheita?

    VastaaPoista
  3. Kiitos hyvistä kommenteista! Toivottavasti Päivi K. tai joku muu voisi kommentoida tätä lukuromaanikysymystä. Itse en ole käsitettä juuri käyttänyt, mutta käsitän sen viittaavan sellaisiin romaaneihin, jotka ovat sujuvasti kirjoitettuja, ”helppolukuisia” kuten sanoit, niissä on taiteellinen ulottuvuus mutta myös viihteellisyyttä (eli jonkinlaista kaavamaisuutta, konventionaalisia ratkaisuja tms.). Markkinoinnissa sillä kai yritetään vakuuttaa, että kirja on luettava vaikkei olekaan varsinaista viihdekirjallisuutta. Minusta siinä on kuitenkin myös vähättelevä sävy, viittaus siihen, ettei romaanissa ole mitään varsinaisesti uutta tai kiinnostavaa (esim. romaanilajin kehityksen kannalta tms.). Jos korkeakirjallisuus on viihdekirjallisuuden vastinpari, kirjallisuutta joka on taidetta ja joka yrittää siten sanoa jotain uutta, uudistaa romaanin muotoa tms., lukuromaanit kai häilyvät jossain viihde- ja korkeakirjallisuuden välimaastossa.

    Entä tekotaiteellisuus? Sillä kai esitetään epäilys siitä, että jokin taiteena esiintyvä on lopulta ”tyhjää” ja merkityksetöntä: itsetarkoituksellista kikkailua tms. - vailla mitään todellista substanssia tai sanottavaa tai edes taiteenlajin sisäistä oikeutusta.

    VastaaPoista
  4. Kiitos mielenkiintoisesta ja nautittavasta postauksesta!

    Taiteen tekijät alkavat tosiaankin yhä enemmän ja enemmän ammentaa sieltä viihteen puolelta, maailmoista, jotka ovat tuntemattomia, ronskeja, huumehöyryisiä, suorastaan mielisairaita jne. Taiteen tekijä vain osaa taitavasti/taiteellisesti käyttää mitä tahansa vaikuttavaa ilmiötä. Taiteilija luo maailmaa uudelleen, kokija ja lukija herättää teoksen itselleen sitten uudelleen henkiin.

    Esimerkkinä töhertelyn hyödyntämisestä ovat graffitit, seinätöherrykset - nyt puhutaan jo graffittitaiteilijoista, entäpä kuinka hätkäyttikään aikoinaan Sieppari ruispellossa! Sen kieli ei ollutkaan sulosointuista kirjakieltä. Runoudessakin kirjoitetaan jo ruma sana niin kuin se on. Ja ns. Jumalantettateri heitteli 80-luvulla katsojien päälle oikeaa kakkaa.

    Kun maailma on muuttumassa yhä sekavammaksi ja käsittämättömämmäksi kuten on tapahtunut nopeassa tahdissa viime vuosisadan alussa kahden maailmansodan syleilyssä, ovat taiteen tekijät sitä meille ensimmäisenä yrittäneet selittää. Taiteilijat syvästi tuntevina ihmisinä tekevät maailmamme näköista taidetta, joka koskettaa ja joskus riipaisee. Silti se myös viihdyttää, joskus oikein naurattaa.

    Marcel Duchamp ratkaisi jo 1900-luvun alussa tuon taidekysymyksen. Hän ymmärsi, että mikä tahansa arkielämän valmis esine voidaan esittää taiteena, jos se irrotetaan alkuperäisestä ympäristöstä ja käytöstä. Kuuluisa on hänen Pisoaari-teksensa (ihka oikea vessanpytty), jonka hän asetti näytteille. Taidetta se on. Peustelu: "Jos se on signeerattu eikä siihen voi kusta, koska se on asetettu museon seinälle, sen täytyy olla taidetta - mitä muutakaan?"

    Ehkä tuota määritelmää voidaan soveltaa jossain määrin kirjallisuuteenkin - vai mitä Päivi?

    VastaaPoista
  5. No voihan, tuli tehtyä virhe tuohon loppuun: piti kirjoittaa: Hanna (ei siis Päivi). Mutta Päivillekin terveisiä tietysti.

    VastaaPoista
  6. Itse olen tosiaankin käyttänyt useaan kertaan tätä "lukuromaanin" käsitettä eri yhteyksissä, en välttämättä edes mitenkään systemaattisesti. Se tuntuu vain joidenkin teosten kohdalla tarpeelliselta välikäsitteeltä tiukan "taiteen" ja "viihteen" välissä. Esimerkiksi Atwoodin ja Sarah Watersin monet teokset - eivät kaikki - sopivat tälle hämärälle lukuromaanin välivyöhykkeelle. He kirjoittavat uusiksi tai uudistavat joitain ikivanhoja romaanin lajeja ja muotoja, ja saattavat mieluusti hyödyntää modernistisen taiteen keinoja, mutta säilyttävät kuitenkin perinteisen romaanin tarinamuodon - eivät siis lähtökohtaisesti pyri uudistamaan muotoa, vaan sanomaan vanhalla muodolla uusia asioita. He tavoittelevat toisenlaista yleisöä, ehkä laajempaa yleisöä, kuin pelkästään avantgarde- ja taideporukoita; heillä on usein poliittinen viesti tai jopa sanoma romaaneissaan, silti he eivät kirjoita propagandaa tai poliittista romaania. Tällaisia kriteereitä ainakin minulle tulee mieleen käsitteestä "lukuromaani".

    VastaaPoista
  7. Minusta lukuromaani on ensisijaisesti juonellinen romaani, jossa tarinan seuraaminen on olennaista. Lukuromaaneja ovat monet Dickensin ja Austenin klassikotkin.

    VastaaPoista