Kenen aika? julkaistaan Turun kirjamessuilla

Café Voltairen Venäjä-osa Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta julkaistaan Turun kirjamessuilla lauantaina 6.10.2012 klo 14.15 - 15.00 kokoustilassa 1-2. Professori Riitta Pyykkö haastattelee kirjan toimittajia Tomi Huttusta ja Tintti Klapuria.

Tervetuloa!

Macondon sade lankeaa

Arto Rintala kirjoittaa:

Kuluneen kesän aikana latinalaisamerikkalaisen nykyklassikon Gabriel García Márquezin (s. 1927) veli Jaime vahvisti jo pitkään Márquezin ihailijoiden keskuudessa levinneet huhut, joiden mukaan kirjailija on sairastunut vanhuusiän dementiaan. Tämä todennäköisesti merkitsee päätöstä Gabon kirjailijauralle. Hän itsekin ilmoitti jo vuosia sitten, ettei aio kirjoittaa päätökseen kolmiosaiseksi aiottua elämäkertaansa Elää kertoakseen (I osa, 2002). Salailevaan ja yksityiselämäänsä suojelevaan tapaansa kirjailija ilmoitti tuolloin syyksi tunnetun taipumuksensa taikauskoon. Elämäkertaprojektin keskeytymisen jälkeen Márquez on julkaissut ainoastaan yhden romaanin – oikeastaan pienoisromaanin – Muistojeni ilottomat huorat (2005), joka sai ilmestyessään varsin ristiriitaisen vastaanoton.

Márquezin omalaatuinen lapsuus ja mielenterveysongelmien kanssa painiva lähipiiri on varmasti tarjonnut runsaasti materiaalia hänen teoksilleen. Mikäli Márquez olisi toisenlaisen kulttuuripiirin kasvatti, hän olisi kuka ties saattanut anglosaksiseen tapaan ryhtyä vaikkapa perinteiseksi kauhukirjailijaksi purkaakseen perinnöllisen dementian harhoissa kamppailevien lähimpiensä käytöksen aiheuttamia kipeitä muistoja. Kaikeksi onneksi Márquezin täytyi kuitenkin luoda oman kulttuurinsa perinteistä käsin jotain täysin uudenlaista. Maagiseksi realismiksi kutsuttu kirjallisuussuuntaus ammentaa syvältä espanjankielisen kirjallisuuden vuosisataisesta perinteestä ja liittää mukaan paljon latinalaisen Amerikan alkuperäiskansoilta ja vähemmistöiltä omaksuttuja maailmanhahmottamistapoja. Modernismin jälkeisistä liikkeistä latinalaisamerikkalainen perinne on kenties kaikkein elinvoimaisin ”postmoderni” uudistusliike, jolla on ollut paljon annettavaa niin postkolonialistisille kirjailijoille (esimekiksi lukuisat anglointialaiset bestsellerit) kuin uudelle eurooppalaiselle taidekirjallisuudellekin. Maagisen realismin vaikutuksen rinnalla yhdysvaltalainen beat tai ranskalainen nouveau roman vaikuttavat lähinnä kirjallisten sisäpiirien teennäiseltä rankkuuden- ja erikoisuudentavoittelulta.

Márquez on usein maininnut haastatteluissa, miten kertojana kaikkein suurimman, jopa Franz Kafkan ja Virginia Woolfin ylittävän vaikutuksen nuoreen Gaboon teki hänen isoäitinsä doña Tranquilina Iguarán. Perheen vaikuttava matriarkka oli ”sinisilmäinen nainen, joka vanhetessaan sokeutui [ja] kadotti lopulta rajan elävien ja edesmenneiden välillä kokonaan. Hän puhui kuolleille, kuunteli heidän valitustaan ja huokauksiaan”, kuten Anni Valtonen kirjoittaa HS:n jutussa ”Eversti Aureliano Buendía asui täällä” (9.7.2000). Márquez itse on tunnustanut, ettei hän koskaan ole päässyt eroon peloista ja yksinäisyyden tunteesta, joita joutui kokemaan pienenä poikana perheenjäseniensä epätodellisuuden kansoittamassa kotitalossaan Aracatacassa.

Tämä kaikki sai epäilemättä Márquezin hakemaan todellisuudelleen rajoja tavallista syventyneemmin ja määrittelemään sen teoksissaan yhä uudelleen erilaisista näkökulmista. Ehkä ihmiset eivät nouse ”oikeasti” taivaaseen pyykkiä kuivatessaan, mutta syrjäisen pikkukylän juorupiireissä se voisi olla hyvä tapa selittää parhain päin raskaaksi tulleen nuoren neidon salaperäinen katoaminen, sillä mistäpä kukaan saisi selville, onko tapaus objektiivisesti totta. Tuon pienen kylän asukkaiden joukossa siitä tuli totta, ja siitä eteenpäin maailman meno sai luvan kääntyä huhujen mukaiseksi. Kyseinen kylähän on tietenkin nykyään maailmanlaajuisesti tunnettu Macondo.

Pääteoksessaan Sadan vuoden yksinäisyys (1967) Márquez esittelee lukijoille tuon jossain Kolumbian sumuisten, huohottavien viidakoiden keskellä makaavan pienen kylän, joka lopulta hukkuu vuosikausia kestävään sateeseen. Ääriviivat hämärtyvät, yksityiskohdat pyyhkiytyvät olemattomiin. Lopulta jäljellä ei ole mitään, ja ainutkertainen maailma katoaa, koskaan palaamatta. Loputon sade kuvaa mieliinpainuvasti unohduksen ja katoamisen teemoja, jotka niin läheisesti näyttävät liittyvän myös kirjailijan omaan historiaan tämän sukua vaivanneen sairauden muodossa. Sairauden, joka nyt näyttää saaneen kiinni myös hänet itsensä. Márquezin harvojen suomentamattomien teosten joukkoon kuuluva, Sadan vuoden yksinäisyyteen linkittyvä novelli "Monólogo de Isabel viendo llover en Macondo" (1968) tuo teeman esille, jos mahdollista, vieläkin voimakkaammin.

On siis kyseenalaista, jatkuuko Márquezin kirjailijanura enää. Tähän astisella urallaan hän on joka tapauksessa jo osoittanut olevansa eräs suurimmista 1900-luvun kirjailijoista. Márquezin ja maagisen realismin käsittelemät teemat ovat levinneet laajalle nykykirjallisuuteen (perässä hiihtävistä elokuvista ja televisiosarjoista puhumattakaan). Nykyfiktion piirissä maagisen realismin ensimmäisen suursuosikin esittelemien ideoiden sulautuminen myöhempään valtavirtaan on ollut niin saumatonta, ettei monikaan enää edes tunne alkuperäistä inspiraation lähdettä. Vain hyvin harva kirjailija on kyennyt luomaan todellisuutta, jonka olemassaolo todella kykenisi muokkaamaan sitä todellisuutta mihin kirjailija itse aikanaan syntyi. Jorge Luis Borges unelmoi siitä, ja Márquez sai sen aikaan; ei liene liioiteltua väittää, että Sadan vuoden yksinäisyys saattaa hyvinkin olla eräänlainen nykypäivän Don Quijote.

Jaime García Márquezin antamien tietojen mukaan Gabo itse on säilyttänyt hyvän tuulensa ja toimintakykynsä dementiastaan huolimatta, ja näyttää siltä, ettei sairaus juurikaan häiritse tämän arkielämää – lähinnä se on noussut esteeksi kirjoittamisen vaatimalle pitkäjänteiselle ja suurisuuntaiselle ajatustyölle. Vaikkei Márquezin tuotanto enää saisikaan jatkoa, olemassa olevassakin on jo enemmän kuin voisimme pyytää. Siksi voimmekin rauhassa toivoa, muiden ihailijoiden rinnalla, että mies itse eläisi vielä pitkään ja onnellisena. Itse aion tarttua jälleen kerran pöydälläni odottavaan novellikokoelmaan Oudot vaeltajat: kaksitoista kertomusta (1992) ja sukeltaa Gabon maailmaan.

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.

Vain yhdessä olemme vahvoja

Kuvalähde: http://www.basambooks.fi/kirja.php?detail_id=343

Päivi Brink kirjoittaa:


Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren: Piiri. Suom. Riie Heikkilä. Basam Books 2012. 574 s.

Piiri on erinomainen ruotsalaisen nuortenkirjatrilogian avausosa, jossa nuorten arkielämä yhdistyy saumattomasti fantasiaan. Engelfors-trilogia on nostattanut Ruotsissa valtavan innostuksen. Sekä Piiri (Cirkeln) että sen jatko-osa Eld (2012) ovat myyneet hyvin ja päätösosaa Nyckeln (2013) odotetaan malttamattomana. Piirin ensimmäinen 15 000 kappaleen painos myytiin Ruotsissa loppuun alle viikossa. Piirin käännösoikeudet on myyty noin 20 maahan, ja se ilmestyy pian myös englanniksi. Teoksesta on tekeillä myös elokuva. Mats Strandberg on kirjoittanut pari muutakin nuortenkirjaa ja Sara B. Elfgren on tehnyt lukuisia käsikirjoituksia. Kirjailijat ovat aktiivisesti mukana elokuvan suunnittelussa.

Piiri on siis tapaus. Mistä sen suosio johtuu? Sanoisin, että sen lumo liittyy nimenomaan uskottavuuteen. On hirveän vaikeaa kuvata teinityttöjä ja heidän ongelmiaan niin, että kirjaa lukevia teinejä ei ala ärsyttää. Piiri onnistuu kuitenkin sekä henkilökuvauksessa, juonenkehittelyssä että fantasiaelementtien luomisessa. Erityisen taitavasti kirja kuvaa nuorten arkea ja kouluun, kavereihin ja vanhempiin liittyviä ongelmia ja iloja. Vaikka niistä on huima askel yliluonnollisiin kykyihin, meedioihin ja noitavoimiin, Strandberg ja Elfgren ylittävät toden ja fantasian välisen kuilun vaivatta. Maailmat sulautuvat yhteen.

Piirin päähenkilöitä on kuusi. He ovat keskenään hyvin erilaisia tyttöjä, jotka käyvät samaa lukiota pienessä Engelforsin kaupungissa. He saapuvat pakottavan voiman johdattamana metsän laitaan eräänä yönä ja saavat kuulla olevansa ”valittuja”. Valitut ovat koulukiusattu, ruotsinsuomalainen Anna-Karin, itsekäs koulukiusaaja Ida, anorektinen ylisuorittaja Rebecka, villi kaunotar Vanessa, älykäs ja taitava Minoo ja ongelmakimppu Linnéa. Yksi valituista on jo ehtinyt kuolla. Hän oli kirjan alussa itsemurhaan ajautunut Elias. Kaikki henkilöt heräävät sivu sivulta henkiin ja ovat todentuntuisia ja koskettavia nuoria. Vain kiusaaja Ida jää vielä ensimmäisessä osassa etäiseksi, mutta aavistelen hänenkin roolinsa muuttuvan sarjan kuluessa.

Tytöt oppivat romaanin kuluessa tuntemaan taikavoimansa ja ymmärtämään, mistä valittuna olemisessa on kyse. He ymmärtävät myös, että piirin täytyy pysyä kiinteänä, eikä kukaan saa jäädä yksin. Tämän kautta romaani myös opettaa arvoja ja sosiaalisia taitoja. Mutta rehellisyyden nimissä kirjan nautinto perustuu jännitykseen ja kiinnostaviin henkilökuviin. Luin kirjan parissa illassa suorastaan henkeä pidätellen. Piiri imaisi mukaansa ja tuskin maltan odottaa jatkoa.

Piiri on hiottu sekä kielellisesti, dialogiltaan että henkilöidensä loogisuuden puolesta. Tytöt toimivat luonteelleen uskollisesti ja pystyvät nousemaan myös heikkouksiensa yläpuolelle. Suomentaja Riie Heikkilälle kuuluu kiitos dialogin ja fantasiaelementtien kuvailun uskottavuudesta myös suomeksi. Engelfors-trilogiassa yhdistyvät trendikkään kansainvälisen fantasiagenren ja pohjoismaisen realismin parhaat puolet. Tätä lisää!


Tämä kirja-arvostelu julkaistaan myös Onnimanni-lehden numerossa 4/2012.

Visuaalinen ja viihdyttävä Yösirkus

Kuvalähde: http://www.basambooks.com/kirja.php?detail_id=344

Erin Morgenstern: Yösirkus (The Night Circus). Suomentaja: Hanna Toivonen. Basam Books 2012.

Päivi Brink kirjoittaa:

Amerikkalaisen Erin Morgensternin esikoisromaani Yösirkus on todellinen best seller, jonka löytää helposti kirjakaupoista ja lentokentiltä ympäri maailman. Odotin hyvin tavanomaista seikkailutarinaa, mutta sain onneksi aika omaperäisen lukukokemuksen. Morgenstern on toiselta ammatiltaan kuvataiteilija, ja tämä näkyy Yösirkuksessa monipuolisena ja aistivoimaisena todellisten ja taikamaailmojen kuvailuna.

Yösirkus kertoo kahdesta taikurista, jotka osaavat oikeasti taikoa. Heidät asetetaan kilpailutilanteeseen sirkuksessa, missä kaikki muut ovat ”tavallisia” sirkustaiteilijoita. Kukaan muu kuin he itse ja heidän isähahmonsa eivät tiedä, että sirkus on rakennettu todellisella taikuudella, ja pysyy pystyssä vain taikureiden voimien ansiosta. Kilpailun säännöt ovat kilpailijoille epäselvät, he tietävät vain, että heidän täytyy tehdä parhaansa esitellessään taitojaan.

Tämä juonikuvaus ei oikein tee oikeutta kirjalle vaan kertoo lähinnä, kuinka outo juoni on. Parasta kirjassa on tyyli, jolla Morgenstern kuvailee sirkusta. Maaginen, satumainen maailma, missä sirkuksen vieraat kulkevat ja kokevat unohtumattomia elämyksiä, jää kirjasta parhaiten mieleen. Samalla intensiteetillä kuvataan taikurien keskinäistä suhdetta, joka muuttuu antipatiasta rakkaudeksi. Romaanissa tunteet tehdään visuaalisiksi ja niille annetaan värikylläinen ilmiasu. Jos olisin sokea, haluaisin Erin Morgensternin kuvailevan minulle maailmaa.

Tässä tekstinäytteessä taikurit ovat yhdessä laivalla mustemerellä, lumemaailmassa, jonka toinen heistä on luonut:

”Laiva on tehty kirjoista. Sen purjeet muodostuvat tuhansista limittäisistä sivuista, ja meri, jonka pinnalla se kelluu, on syvänmustaa mustetta. // Taivaalla roikkuu pieniä lamppuja, jotka ovat kuin tiiviitä tähtirykelmiä, kirkkaita kuin aurinko. // [--] Celia kävelee reunalle ja juoksuttaa käsiään kirjanselkämyksistä muodostuvaa kaidetta pitkin. Hento tuulenvire leikittelee hänen hiuksillaan ja tuo mukanaan tuoksun, joka on sekoitus pölyisten opusten ja kostean täyteläisen musteen hajua.”

Romaanissa on nuori poika, joka haluaa perinteisesti karata sirkukseen. Tämä vapaudenkaipuu asettuu vastakkain taikureiden ”vankeuden” kanssa. He ovat vankeina sirkuksessa, eivätkä voi jättää sitä. Heidän rakkautensa kasvaa kuitenkin kilpailua suuremmaksi. Tämän suurempaa merkitystä tai pohdintaa kirja ei tarjoa, mutta viihdyttää kyllä mukavasti. Oli ihanaa aina illan päätteeksi tarttua kirjaan, joka vei taitavasti luotuun fantasiamaailmaan.

Yösirkuksessa taikuus ja kirjoittaminen rinnastetaan. Kyse on vain siitä, että pitää saada muut uskomaan ja näkemään mielessään sen, mitä haluat heidän näkevän. Jos on jokin taika, johon itse haluan uskoa, se on kirjallisuuden lumovoima.

Kirjailijan kotisivut: http://erinmorgenstern.com/

Ene Mihkelsonin Ruttohauta ja muistamisen taakka

Mirka Ahonen kirjoittaa:


Ene Mihkelson: Ruttohauta.
Suomentanut Kaisu Lahikainen.
WSOY, 2011. (Alkuteos: Katkuhaud, 2007.)

”Kun oman elämän muistelemisesta ei enää joutunut vankilaan, oli ymmärtämisen vaatima tausta täynnä mukana olleittenkin kannalta niin sanomattoman kauheita tapahtumia, että edes jonkinlaisen tasapainon säilyttämiseksi ne oli pakko unohtaa.” (s.351)

Virolaisen Ene Mihkelsonin (s. 1944) ensimmäinen suomennettu teos Ruttohauta (2007, suom. 2011) jatkaa neuvostomenneisyyden ruotimista. Aihepiiri on monelle suomalaiselle lukijalle tuttu Imbi Pajun Torjutuista muistoista (2006) ja Sofi Oksasen Puhdistuksesta (2008). Mutta vaikka 1940–50 -lukujen synkistä tapahtumista on alettu keskustella Virossa, aihetta on kuitenkin käsitelty suhteellisen vähän virolaisessa kaunokirjallisuudessa.

Ruttohauta on kertomus naisesta, joka alkaa selvittää sukunsa menneisyyttä. Kaata-tädin kanssa vietetty lapsuus on täynnä vaiettuja asioita ja epäselviä muistoja, joiden merkitystä hän ei ymmärrä. Vanhempien kohtalo on jäänyt hämärän peittoon, sillä metsäveljinä heidät leimattiin kansanvihollisiksi. Vähitellen lapsuuden hatarien muistikuvien, Kaatan ja Sanna-äidin vihjeiden, arkistosta löytyvien asiakirjojen ja Viron historian avulla kuva siitä, mitä todella tapahtui, alkaa selkiytyä.

Ruttohauta on monitasoinen ja vaativa romaani, joka virolaista kulttuuria ja historiaa tuntemattomasta lukijasta voi tuntua vaikealukuiselta. Tärkeinä teemoina ovat muistaminen ja se, miten syyllisyys, häpeä ja pelko vaikuttavat muistamiseen. Romaani kuvaa ihmisen muistin toimintaa, sitä miten muistot palaavat mieleen ja miten ihminen yrittää muokata tuskalliset muistot itselleen sopiviksi. Romaanissa myös pohditaan, mistä menneisyyden tarinat muodostuvat, millä tapaa ihmisten muistot risteytyvät, ja voiko ihminen ylipäätään koskaan tavoittaa totuutta menneisyydestä.

Kaata ja äiti ovat haluttomia puhumaan menneistä tapahtumista, mutta vaikenemisestaan huolimatta he eivät saa mielenrauhaa. Kirjan lopulla Kaata, joka odottaa oikeastaan enää vain kuolemaa, haluaa tehdä tunnustuksen. Samalla myös totuus äidistä paljastuu. Ruttohaudassa lukija saa pohdittavakseen isoja kysymyksiä: Miltä tuntuu, kun läheinen ihminen paljastuu syylliseksi hirvittäviin tekoihin? Voiko ihmisten tekemiä valintoja tuomita mustavalkoisesti? Olisiko ollut parempi, jos totuus ei olisi koskaan paljastunut?

Kääntäjä Kaisu Lahikainen (s.1956) sai käännöksestä Mikael Agricola -palkinnon. Hän on Viron kulttuurin ja kirjallisuuden pitkäaikainen asiantuntija ja kääntänyt paljon virolaista kirjallisuutta suomeksi. Ruttohaudan kääntäminen on varmasti ollut haasteellista, mutta Viro-tietämyksensä ansiosta Lahikainen on selvinnyt urakasta erinomaisesti.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta. Hän on virolaista kirjallisuutta ja kulttuuria harrastavan Turun Tuglas-seuran hallituksen jäsen.

Tuglas-seuran toiminnasta lisää http://www.tuglas.fi/

Annikki Sunin muistolle

Päivi Kosonen muistelee Annikki Sunia:


Kasvoin ranskalaisen proosan rytmiin ja hengitykseen pitkälti Annikki Sunin suomennosten myötä. Simone de Beauvoirin, Marguerite Durasin, Jean Marie le Clézion, Michel Tournierin, Nathalie Sarrauten monet kaunokirjalliset teokset olen luultavasti kaikki lukenut ensin Annikki Sunin suomennoksina, ja sitten vasta, saatuani suomentajan laatutakuun, tarttunut alkuteokseen. 1980-luvun kirjallisuuden opiskelijoille Annikki Suni oli nimi – ja on edelleen.

Tapasin Annikki Sunin vasta vuonna 2008. Olin tuolloin myöntämässä yhdessä Anna-Maija Viitasen ja Risto Niemi-Pynttärin kanssa käännöskirjallisuuden Mikael Agricola -palkintoa Annikki Sunille Marcel Proustin teoksesta Jälleen löydetty aika. Juhlaesitelmää pitäessäni en malttanut olla katsahtamatta kääntäjään itseensä. En nähnytkään uupumusta ja pitkästyneisyyttä, vaan Annikki Sunin kiinnostuneen kirkkaat silmät, jotka hymyilivät ja kannustivat jatkamaan. Se on elämäni tähtihetki: hymyilevä tunnustus Annikki Sunilta, huippukääntäjältä ja vanhemmalta naiskollegalta. Jälkeenpäin, tavatessamme kirjallisissa piireissä, juttelimme kuin vanhat tutut. Ja aina hänen silmänsä hymyilivät.

Suomessa ei ole hänen veroistaan ranskalaisen kirjallisuuden tuntijaa. Jään kaipaamaan myös Annikki Sunin lempeää hymyä ja ennen kaikkea häntä itseään ihmisen mittaisena kirjallisuuden välittäjänä ja tulkkina.

Suomentaja Annikki Suni on kuollut

Päivi Brink kirjoittaa:

Arvostettu ja palkittu ranskalaisen kirjallisuuden suomentaja Annikki Suni on kuollut. Hän suomensi 1970-luvulta alkaen yli sata kirjaa muun muassa Madame de La Fayettea, Marcel Proustia, Simone de Beauvoiria, J. M. G. Le Clézio'ta, Marguerite Durasia, Michel Tournieria ja Andreï Makinea.

Me ranskalaisen kirjallisuuden ystävät olemme hänelle loputtoman kiitollisia nautinnollisista lukuhetkistä, jotka hän meille välitti.


”Mutta jos minulle suotaisiin voimia niin pitkään, että saisin viimeistellä teokseni, olin ennen muuta päättänyt kuvata, vaikka se saisikin ihmiset näyttämään hirviöiltä, sitä miten heillä on tilassa varattuun vähäpätöiseen paikkaan verrattuna määrättömän laaja ja merkittävä paikka – koska he kuin vuosien syvyyksiin uponneet jättiläiset ulottuvat yhtä aikaa elämänsä kaukaisiin aikakausiin, joiden väliin on niin moni päivä pujottautunut – paikka Ajassa.”

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Jälleenlöydetty aika. Suomennos Annikki Suni. Otava 2007.