Hanna Meretoja kirjoittaa:
Kirjoitan Päivin eilisen blogikirjoituksen innoittamana sille jatkoa – terveisinä Saksasta, josta juuri palasin. Kävelin eilen helteisen Berliinin keskustassa Bebelplatzin poikki, jossa natsimielinen opiskelijajärjestö järjesti kuuluisan kirjarovion. 10.5.1933 noin 70000 opiskelijaa, yliopistojen henkilökuntaa ja natsiupseeria kerääntyi torille polttamaan tuhansia ”epäsaksalaisia” kirjoja. Tuota tapahtumakulkua tuntuu nykyajan näkökulmasta vaikealta käsittää. Samalla se panee miettimään, mitä meidän maailmamme asioita tulevat sukupolvet tulevat pitämään pöyristyttävänä tai käsittämättömänä.
Näyttäytyykö tuleville sukupolville 2000-luvun alku aikana, jolloin kirjallisuus lopulta menetti viimeisetkin rippeet kummallisesta aurastaan? Vai ihmettelevätkö he järkyttyneinä sitä, miten kirjat saattoivat muuttua kauppatavaraksi, jota myytiin kuin makkaraa – elinkaaressa ei ollut suurta eroa, kirjoista vain puuttui parasta ennen -päiväys?
Natsit polttivat kirjoja, koska pitivät niitä vaarallisina ja moraalille turmiollisina. Ehkä joillakin nykypäivän kirjakauppiailla on päinvastoin taipumuksena väheksyä kirjojen potentiaalia vaikuttaa ihmisten mieliin ja ruumiisiin. Kirjojen kiehtovuutta, vaikuttavuutta tai vaarallisuutta ei tietenkään vähennä se, että ne eivät ole tämän kevään tai syksyn kirjoja. Suuri osa natsien polttamasta kirjallisuudesta olikin ”vanhaa” kirjallisuutta. Kirjarovioissa paloivat esimerkiksi Heinrich Heinen kaukonäköisesti jo vuonna 1821 kirjoittamat säkeet: ”Siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä.”
Entä mitä tapahtuu siellä, missä silputaan vuoden vanhoja kirjoja? Silputaanko siellä lopulta myös ihmisten sieluja niin, etteivät he pysty enää ajattelemaan mitään vaarallista? Menettävätkö siellä ihmiset kyvyn ammentaa aiemmin eläneiden ajattelusta niin, että he pystyvät ainoastaan tähyämään tämän ja seuraavan sesongin muotiin ja puheenaiheisiin?
Onneksi nykyisissä länsimaissa valta ei ole kuitenkaan samalla tavoin keskittynyttä kuin natsi-Saksassa: vaikka kirjakauppiailla olisikin paine silputa vuoden vanhat kirjat, kirjamaailma sisältää myös monia vastavoimia. Toivottavasti kirjallisuuden ystävät jaksavat aina metsästää vanhoja kirjoja – ja ajatella niiden innoittamina uusia ajatuksia - myös silloin kun niiden löytäminen yritetään tehdä mahdollisimman hankalaksi.
Kiitos Berliinin terveisistä! On tosiaan pelottavaa ajatella, että hetkellisyyskulttuurimme suurin pelko on vanhanaikaisuus! Näkyykö tämä ajattelutapa myös suhtautumisessamme vanhuksiin? Kamala ajatus, että ihmisilläkin olisi parasta ennen päiväys! Kirjailijoilla ja muillakin kuolevaisilla. Olet kiinnostava tänään, mutta huomenna jo vanhanaikainen.
VastaaPoistaHieno postaus, Hanna! Teki minuun syvän vaikutuksen: itse seisoin samalla paikalla Berliinin Bebelplatzilla puoli vuosisataa sitten: siinä nuori opiskelija ihmetteli ihmisen hulluutta. Toinen yhtä voimakas tunne ihmisen suhteellisuudentajun ja inhimillisyyden menettämisestä minulle syntyi lukiessani Veijo Meren esseetä Goethen tammi. Natsit rakensivat suoja-aidan Weimarin lähellä kasvavan tammen ympärille, ettei tämä tammi, johon Goethe eläessään nojasi päätään tuhoutuisi sodan melskeissä; muutaman kilometrin päähän natsit rakensivat Buchenwaldin keskitysleirin...
VastaaPoista*
Ehkä kirjoja voi ja saakin ostaa kuten makkaraa, ja mitäpä siitä, vaikka kustantaja kirjavarastoaan hiukan silpuaakin, voihan kai ajatella, että kirjallisuus - ainakin nykydigitaalisena aikana - säilyy pienissäkin erissä, sillä kirjallisuus on se teksti, ei kirja esineenä? Ja itse asiassa eivät edes perusteelliset natsit pystyneet itse kirjallisuutta hävittämään. Tällä nyt en suinkaan puolla kirjarovioita, ei, ei, ei!
*
PB:lle: Tämä suuri ikäluokka alkaa olla vanhuksia. Mehän ei anneta periksi!