torstai 8. lokakuuta 2020

PROFESSORIPOOLI: Herodotoksen Historiateos

 Herodotos: Historiateos. Suomentanut Edvard Rein. Helsinki: WSOY 1992

Liisa Steinby kirjoittaa: 

Halikarnassolaista Herodotosta (n. 484 – n. 425 eaa.) pidetään historiankirjoituksen isänä. Hänen Historiateoksensa nimi on kreikaksi ”Historioita”, mikä viittaa hänen käyttämäänsä menetelmään koota yhteen suuri joukko perimätietoa menneisyyden tapahtumista ja henkilöistä.

 Kreikan vanhinta, myyttistä ”historiankirjoitusta” olivat olleet Homeroksen Troijan sotaa koskevat eepokset, jotka kertoivat Troijan sodan sankareista, tarkoituksena säilyttää näiden uroteot ikuisessa muistissa. Tähän sotaan myös Olympoksen jumalat olivat osallistuneet. Herodotoksen laaja historiateos kertoo kreikkalaisten Troijan sotaretkeäkin suuremmasta sotilaallisesta menestyksestä, tapahtumasta, joka ei sijoitu myyttiseen muinaisaikaan kuten Troijan sota vaan lähimenneisyyteen, nimittäin kreikkalaisten persialaisista saamasta voitosta. Herodotos haluaa selvittää, mikä on tämä Persian suurvalta, jonka hyökkäyksen Kreikkaan ateenalaiset ja spartalaiset pystyivät torjumaan suurta ylivoimaa vastaan taistellen. Laajasta teoksesta yli puolet koskee Persian suurvallan syntyhistoriaa ja nykytilaa. Herodotos matkusteli kaikkialla Välimeren itäpään alueella kerätäkseen tietoa persialaisten valtakunnasta, sen hallitsijoista ja heidän alistamistaan kansoista sekä näiden elinolosuhteista, tavoista, uskonnosta, historiasta, hallitsijoista, rikkauksista, rakennustaiteesta jne. Herodotoksen esitys onkin monen noiden alueiden historiaa ja kulttuuria koskevan yksityiskohdan suhteen ainoa lähde.

 Herodotos on selvästi ollut loputtoman kiinnostunut kaikesta näkemästään ja kuulemastaan. Hänellä on ollut hyvä havainto- ja asioiden hahmottamisen kyky. Hän kuvaa luonnonolosuhteita, eläimiä, muistomerkkejä, rakennuksia ja jumalille osoitettuja uhrilahjoja ja esittää runsaasti hallitsijoita ja muita merkkihenkilöitä koskevia tarinoita. Erityisen kiinnostava on Egyptiä koskeva jakso, paitsi sisältönsä puolesta myös siinä suhteessa, että Herodotos pitää itsestään selvänä, että Egyptin kulttuuri oli ylivoimainen muihin nähden ja että kreikkalaiset olivat saaneet egyptiläisiltä paitsi jumalansa ja uskonnolliset menonsa myös kaiken näihin liittyvät korkeamman tiedon, esimerkiksi matemaattisen. Käy myös ilmi, miten Kreikan ja Egyptin välillä oli jatkuva vilkas vuorovaikutus.

 Nykylukijan silmään pistävät tapahtumissa toistuvat hallitsijoiden mielivalta ja julmuus sekä jatkuva sodankäynti. Herodotos rakastaa henkilöitä karakterisoivia anekdootteja ja kertoo erityisen mielellään kohtauksista ja keskusteluista, joissa joku keksii pulmatilanteeseen erityisen nokkelan ratkaisun tai kysymykseen yllättävän, sattuvan vastauksen. Hänen esitystapansa tuo mieleen Homeroksen siinä, että hänkin saattaa keskeyttää tapahtumakulun selostuksen kuvatakseen esiin astuvan henkilön, hänen taustansa ja tarinansa. Yksilö ja yksilön suoritus ovat tärkeitä, kuten ne ovat kreikkalaisille yleensäkin. Herodotos saattaa kertoa useita versioita tapahtumien kulusta, jolloin hän usein sanoo, mikä hänen mielestään on uskottavin variantti. Toisinaan hän sanoo pitävänsä jotakin kertomusta epätotena, mutta ottaa sen kumminkin mukaan, koska näin hänelle oli kerrottu.

Sotiin valmistaudutaan pyytämällä oraakkelilta ennustusta tulevasta sotamenestyksestä. Herodotos selvästikin itse uskoo oraakkeleihin. Hieman epävarmempi hän on jumalten suoran sotiin osallistumisen suhteen, mutta ainakin eräässä kohdin hän arvelee jumalan estäneen vihollisten pääsyn temppelin alueelle. Jumalten ja ihmisten välinen ero on liukuva, kuten kreikkalaisilla yleensäkin: Spartan hallitsijan sanotaan olevan Herakleen jälkeläinen, myyttisen heeroksen, joka myöhemmin otettiin jumalten joukkoon; vakuuttavuutta väitteeseen tuo välissä olevien esi-isien täydellinen luettelo.

Erityisen yksityiskohtaisesti Herodotos kertoo Kserkseen valmistautumisesta Kreikan sotaretkelle ja kaikista siihen liittyvistä seikoista sekä kreikkalaisten vastaavasta valmistautumisesta. Herodotoksen esityksestä käy ilmi, että kreikkalaisten keskinäinen sotiminen oli normaali asiaintila. Oli aivan poikkeuksellista – ja lyhytkestoista – että kreikkalaiset saattoivat yhdistää voimansa Kserksestä vastaan. Kserkses oli jo alistanut Vähän-Aasian rannikon kreikkalaiskaupungit ja ottanut niistä väkeä omaan armeijaansa, joten hänen sotaretkellään kreikkalaiset sotivat kummallakin puolella. Näissä oloissa tapahtui tietysti myös puolen vaihtamisia sen mukaan, kumman osapuolen arveltiin voittavan. Yleisestikin liittolaissuhteet olivat alati muuttuvia ja epävarmoja. Sodan tuhoavuus tulee myös hyvin esille: tapana oli polttaa valloitettu kaupunki, tappaa asekuntoiset miehet ja ottaa loput väestä orjiksi.

Kaikki tämä huomioon ottaen näyttäytyy jokseenkin epätodennäköisenä yhteensattumana se, että kreikkalaiset onnistuivat voittamaan ja karkottamaan ylivoimaisen vihollisen. Herodotos kuvaa Thermopylain kunniakkaan tappion, Salamiin voiton merellä ja ratkaisevan Plataian taistelun, jossa ateenalaiset ja spartalaiset yhdessä – lähes kaikkien muiden heidän kanssaan liitossa olleiden kreikkalaisten lähtiessä karkuun juuri ennen taistelun alkua – voittivat persialaisten sotajoukon. Näyttääkseen, miten suuresta persialaisten ylivoimasta oli kysymys, Herodotos esittää näköjään tarkan laskelman Xerxeen armeijan eri osastojen vahvuudesta – ja päätyy arvioimaan koko sotajoukon laajuudeksi yli kaksi ja puoli miljoonaa, apuvoimat mukaan lukien tähtitieteelliset viisi ja puoli miljoonaa, kun taas kreikkalaisten määrä oli joitakin kymmeniä tuhansia. Nykytiedon mukaan Xerxeen sotajoukko oli kyllä valtava, mutta kumminkin vain ehkä kymmenes tai kahdeskymmenes osa Herodotoksen esittämästä, ja ylivoima ehkä vain kolmin- tai viisinkertainen.

On kutkuttavaa ajatella, että Plataian taistelun lopputulos oli riippuvainen niin monesta satunnaisesta tekijästä, kuten siitä, että ateenalaiset ja spartalaiset pystyivät pysymään hetken liittolaisina ja että Kserkseen joukkojen ylipäällikön kaatuminen taistelun varhaisessa vaiheessa sai persialaisten sotajoukon menettämään iskukykynsä. Sillä jos tämä taistelu olisi hävitty, ei olisi syntynyt sitä antiikin Ateenaa, jonka lyhytaikainen kukoistus niin ratkaisevalla tavalla vaikutti Euroopan ja sitä kautta koko maailman kulttuuriin: Ateenan filosofia, retoriikka, historiankirjoitus, kuvanveisto, tragedia tulivat muodostamaan eurooppalaisen tieteen ja taiteen pohjan. Vaikka Herodotos ei voinut tietää, kuinka kauaskantoisia seurauksia persialaissodan voitolla tulisi olemaan, mutta oleskellessaan Ateenassa, jonka demokratiaa hän ihaili, näki jotain sen kukoistuskaudesta ennen sen sortumista peloponnesolaissotien kurimukseen Sparta päävihollisenaan. Voi sanoa, että Herodotos näki persialaissotien voiton suuren merkityksen 400-luvun Kreikan perspektiivistä. Ajatteliko hän sodan lopputulosta sattuman vai ateenalaistan ja spartalaisten urhoollisuuden aikaansaannokseksi vai kenties jumalten säätämäksi, siitä meillä ei ole tietoa.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

maanantai 14. syyskuuta 2020

PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, Guermantesin tie 1

 

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä: Guermantesin tie 1. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava, 1985. 412 sivua.

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan suomennoksen viidennessä niteessä Guermantesin tie 1 kertojan perhe on muuttanut uuteen asuntoon. Muuton myötä kertoja tutustuu samassa rakennuskompleksissa asuviin Guermantesin herttuaan ja herttuattareen. Kertojan kuvaus yrityksistään tehdä itseään tykö ihastuksensa kohteelle, herttuattarelle, on tapahtumien kannalta keskeinen, mutta esillä ovat myös tapaamiset ja kohtaamiset armeijassa olevan Robert de Saint-Loupin kanssa; tämä pitää suoranaisen luennon joukko-osastoista ja sodankäynnistä. Kertoja tutustuu Monsieur de Charlusiin ja saa tietää, että tämä on Guermantesin herttuan veli. Mukana on myös keskustelua tuolloin paljon kohua herättäneestä Dreyfusin jutusta. Juutalaisen, maanpetoksesta Pirunsaarelle tuomitun upseerin, kapteeni Alfred Dreyfusin tapaus nostaa erityisen selvästi pintaan antisemitistiset asenteet. Proustin näkökulmat ovat tässä osassa tulleet kriittisemmiksi ja ironisemmiksi kuin sarjan edellisissä osissa.

Proust tuo jälleen esille koko sosiaalisen asteikon herttuasta portinvartijaukkoon. Sosiaalisia distinktioita ei tällöin ole unohdettu: on eri asia, onko saanut aatelisarvon keisarikunnan aikana vai kuuluuko vanhaan aateliin. Seurapiireissäkin on omat eronsa. Madame de Villeparisis’n salonki eroaa suuresti Madame de Guermantesin salongista: ”Rouva de Villeparisis oli noita naisia joilla, niin suureen sukuun kuin he olivatkin syntyneet ja toiseen samanveroiseen avioliiton sitein liittyneet, ei sittenkään ole seurapiireissä kovin näyttävää asemaa, niin ettei heillä salongissaan, lukuun ottamatta muutamaa herttuatarta, nimittäin heidän miniöitään tai paria kruunupäätä, vanhoja perhetuttuja hekin, ole kuin kolmannen luokan kutsuvieraita, porvareita ja maalta tullutta tai degeneroitunutta aatelistoa jotka läsnäolollaan jo kauan sitten ovat karkottaneet ne elegantit ja nirsot vierailijat, joitten sukulaisuussyistä tai ikivanhan ystävyyden perusteella ei ole pakko sinne tulla.”

Proustia kiinnostaa myös, miten eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat henkilöt puhuttelevat toisiaan ja miten he käyttäytyvät toistensa seurassa. Kuva aatelistosta ei ole mairitteleva. Guermantesin herttuasta kerrotaan, että: ”hän piti ilmeisesti vuokralaisiaan torppareina, moukkina, kansallistettujen tilojen asuttajina joitten mielipiteellä ei ollut mitään arvoa, ajoi aamuisin partaansa yöpaidassa avoimen ikkunan edessä, tuli pihaan vallitsevan lämpötilan mukaan paitahihasillaan, pyjamassa, skottiruutuisessa pörrökarvaisessa pikkutakissa tai takkia lyhyemmässä vaaleassa nutussa ja käski tallirenkinsä juoksuttaa edessään vastaostettua hevosta”. Entä herttuan omalaatuinen käytös hänen tavatessaan kertojan isän: ” /…/ heti kun hän näki isäni tulevan portaita alas ajatukset työasioissa askarrellen ja mielessään toivomus ettei tapaisi ketään tuttavia, herttua jätti tallirenkinsä siihen paikkaan, tuli isääni vastaan, suoristi hänen takkinsa kaulusta alamaisen innokkaasti kuin kuninkaan kamaripalvelijat ennen vanhaan, tarttui hänen käteensä, piteli sitä omassaan, jopa silitteli sitä näyttääkseen hovimiehen hävyttömyydellä, ettei säästellyt kallisarvoisen ihonsa kosketusta ja kuljetti kuin talutushihnasta kadulle asti hämillistä isääni, joka ei tiennyt mitä olisi tehnyt päästäkseen pakoon.” Herttuan (ja yleensä korkeaa aatelia edustavien) käytös alempisäätyisiä kohtaan tulee ymmärrettävämmäksi Guermantesin tie 2:ssa kuvattaessa tilaisuutta Guermantesien salongissa, jonne myös kertoja on kutsuttu.

Myöhemmin herttua tavataan ”istua rehottamassa” Madame de Villeparisis’n salongissa. Kuvaus saavuttaa lähes groteskit mittasuhteet: ”Tuntui kuin tietoisuus suunnattomasta omaisuudesta, joka täytti koko hänen olemuksensa ikään kuin se olisi ollut ihmisen muotoon valettu kultaharkko, olisi kohottanut tämän kallisarvoisen lihan ominaispainon lakipisteeseen.”

Suhtautumista toisiin osoittaa havainnollisesti tapa tervehtiä. Proust on mestarillisesti kuvannut välinpitämättömyyttä osoittavaa tervehdystä. Kutsuilla Guermantesin herttuatar kuittaa tapaamisen erään historioitsijan ja kertojan kanssa seuraavasti: ”Historiantutkija kumarsi syvään niin kuin minäkin ja otaksui kai, että tervehdystä oli aiheellista saatella parilla ystävällisellä sanalla, sillä hänen silmänsä syttyivät ja hän valmistautui avaamaan suunsa, kun Madame de Guermantesin ilme jäähdytti hänet hetkessä; herttuatar oli nimittäin käyttänyt hyväkseen vartalonsa riippumattomuutta taivuttaakseen sitä liioitellun kohteliaasti ja vetäistäkseen sen taas takaisin niin taitavasti, että hänen kasvonsa ja katseensa eivät lainkaan näyttäneet huomanneen, että niitten edessä ylipäänsä seisoi joku; päästettyään kevyen huokauksen herttuatar tyytyi tuomaan julki, miten olemattoman vaikutuksen historioitsijan ja minun näkeminen häneen teki, liikuttamalla sieraimiaan tavalla, jonka täsmällisyys takasi hänen harhailevan tarkkaavaisuutensa täydellisen piittaamattomuuden.”

Proustin kuvaus herttuattaren käyttäytymisestä on kriittinen, mutta jotta tuollainen käytös ja sen kuvaaminen olisivat mahdollisia, tarvitaan vuosisatojen aikana kehittynyt hienostunut tapa- ja kirjallinen kulttuuri. Suomen kirjallisuudesta tälle löytyy yksityiskohtaisessa tarkkuudessaan vain yksi vertailukohta, Volter Kilven kuvaamat isännät Alastalon salissa; heidänkin käyttäytymisensä on tulosta pitkästä perinteestä, mutta se on tyystin erilaista ja erilaisissa olosuhteissa kehittynyttä kuin Proustin aatelisten ja korkeaporvarillisten seurapiirien.

Guermantesin seurapiirissä tavataan myös yksi ulkomaalainen, Saksan lähettiläs, ruhtinas von Faffenheim. Jo ruhtinaan nimi osoittautuu kertojalle kiinnostavaksi pohdinnan kohteeksi. Sen jälkiosa heim viittaa kotiseutuun (vrt. saks. Heimat) ja tuopa nimi mieleen myös kylpylän, jossa kertoja isoäitinsä kanssa oli ollut, ja pikkukaupungin, jonka läheisellä vuorella Goethe oli käyskennellyt. Ruhtinasta on jo vuosikausia taudin tapaan kalvanut halu tulla valituksi erään akatemian ulkojäseneksi. von Faffenheim panee toivonsa edellisistä osista tuttuun entiseen suurlähettilääseen, markiisi de Norpois’aan, jolla on akatemian valinnoissa käytettävissään kymmenen ääntä. Tilanne on kuitenkin ruhtinaan kannalta hankala: ”Mutta vaikka hän olisi keksinyt mitä miellyttävää tahansa, hankkinut markiisille venäläisiä kunniamerkkejä, siteerannut häntä ulkopolitiikkaa koskevissa artikkeleissaan, hänellä oli vastassaan kiittämättömyyden perikuva, joka ei tuntunut antavan minkäänlaista arvoa hänen ponnisteluilleen, ei tehnyt mitään hänen ehdokkuutensa edistämiseksi, ei edes luvannut hänelle omaa ääntään!”

Proustin kriittinen katse ei kohdistu kuitenkaan vain yläluokkaiseen seurapiiriin. Ivan kohteena ovat myös esimerkiksi tarjoilijat. Niinpä ollessaan ravintolassa Robert de Saint-Loup’n kanssa kertoja kommentoi tarjoilijoiden olemusta – käyttäen jälleen laajaa vertausta: ”Nämä /…/ muodostivat uskomattoman kokoelman karikatyyrejä, joista erotti tekopyhiä pappeja, kavalia rippi-isiä, enimmäkseen sentään entisaikojen koomikkoja, joitten sokeritopan muotoista otsaa ei enää juuri näe muualla kuin pienten nurkkateattereiden paikallishistoriaa tihkuviin lämpiöihin ripustetuissa muotokuvissa, jotka esittävät heitä kamaripalvelijoitten ja kirkkoruhtinaiden osissa ja joitten juhlallisen tyylin tuo ravintola huolellisesti valitun tai peräti perinnöllisistä syistä nimetyn henkilökunnan ansiosta tuntuu säilyttäneen jonkinmoisen auguurien virkakunnan muodossa.”

Yksi perin kiehtova piirre Proustin romaanisarjassa – samoin kuin monien 1900-luvun alun modernien kirjailijoiden teoksissa – on se, että osa osalta tuodaan esille erilaisia teknisiä innovaatioita. Guermantesin tie 1:ssä mainitaan esimerkiksi eräässä vertauksessa röntgenkuva. Jonkin verran huomiota saavat osakseen myös puhelin ja puhelinkeskustelut; kertojan isäkin on puhelimen hankkinut. Mutta samalla tarjoutuu tilaisuus kuvata uutta, mutta jo ajat sitten kadonnutta ammattikuntaa, keskusneitejä. Kertoja intoutuu luonnehtimaan heitä niin ylettömin sanakääntein ja vertauksin, että he joutuvatkin ironiseen valoon: ”/…/ meidän tarvitsee vain tuoda huulemme maagisen laatan ääreen ja kutsua – joskus liiankin kauan, sen myönnän – viisaita vireitä neitsyitä, joitten äänen me joka päivä kuulemme näkemättä koskaan heidän kasvojaan ja jotka suojelusenkeleinämme pökerryttävissä pimeyksissä tarkkaan vartioivat niitten portteja; nämä kaikkivoivat jotka loihtivat poissaolevat vierellemme ilman että meidän on lupa silmäillä heitä; nämä näkymättömät danaidit jotka lakkaamatta tyhjentävät, täyttävät, tarjoavat ääniaaltojen uurnaa; nämä ivalliset raivottaret jotka juuri kun kuiskasimme ystävättärellemme salaisuuden toivoen samalla ettei se kantautuisi vieraisiin korviin, julmasti huutavat: ”Minä kuuntelen!”; nämä salaisuuksien ikiärtyneet palvelijattaret, Näkymättömän tuohtuvaiset papittaret, keskusneidit!” Näillä Proustin kuvaamilla keskusneideillä on juorujen ja salaisuuksien kuuntelijoina sama funktio kuin vanhoista suomalaisista elokuvista tutuilla vastineillaan, joita ei kuitenkaan suurin surminkaan ole verrattu antiikin danaideihin tai papittariin.

Seurapiirien salonkien ja markiisittarien vastapainoksi tavataan osan lopussa vielä yksi ”salonki” ja sitä hallitseva ”markiisitar”, toisin sanoen yleinen käymälä ja sitä hallitseva nainen, joka on tyytyväinen toimeensa eikä harkitse eläkkeelle siirtymistä. Kertoja on kävelyllä isoäitinsä kanssa, joka joutuu käyttämään salonkia, mutta viipyy siellä kauan. Viipyminen pannaan ruuansulatushäiriön tiliin, mutta: ”Hän hymyili surumielisesti ja puristi kättäni. Hän oli ymmärtänyt ettei minulta tarvinnut kätkeä sitä, minkä olin arvannut alusta alkaen: että hän oli saanut lievän kohtauksen.” Päätössanat ennakoivat seuraavassa osassa kerrottua isoäidin kuolemaa. Tohtori Cottard oli koettanut hoitaa isoäiti maitoon perustuvalla ruokavaliolla, joka kuitenkin oli osoittautunut tehottomaksi maitovelliin pannun liian suolan takia. Kertojalle tarjoutuu tämän johdosta tilaisuus lääketieteen määritelmän esittämiseen: ”/…/ lääketiede on lääkäreiden toisiaan seuraavien ja keskenään ristiriidassa olevien erehdysten summa”. Jotakin merkitystä lääketieteellä silti on: ”/…/ olisi suurta hulluutta uskoa lääketieteeseen, ellei olisi vielä suurempaa hulluutta olla uskomatta siihen, sillä tästä erehdysten röykkiöstä on sentään aikaa myöten irtaantunut joitakin totuuksia.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

tiistai 18. elokuuta 2020

PROFESSORIPOOLI: Rainer Maria Rilken Duinon elegioita: Ihminen puun ja Jumalan välissä

Rainer Maria Rilken Duinon elegioita (Duineser Elegien, 1923). Suom. Arja Meski. Helsinki: ntamo, 2015. 

 Bo Pettersson kirjoittaa: 

Prahassa syntynyt itävaltalainen Rainer Maria Rilke (1875–1926) on merkittävimpiä romanttismodernistisia kirjailijoita, mutta häntä pidetään suhteellisen vaikeaselkoisena, varsinkin ydintuotantonsa eli runojensa perusteella. Suomenkielisille tämä voi osin johtua suomennoksesta. Rilken kokoelma Duineser Elegien (1923), Aila Meriluodon käännöksenä Duinon elegiat (1974) ja Arja Meskin uudisversiona Duinon elegioita (2015), on tästä hyvä esimerkki. Meriluodon käännös on laadukas, mutta sen osin vanhahtava kieli painottaa Rilken romanttisuutta. Tässä pari riviä Kolmannesta elegiasta Meriluodolta: ”Sinun vuoksesi tuskin, oi hänet aistiva tyttö, / hedelmällinen ilme tuo hänen suulleen ilmestyi”, kun Meski kirjoittaa: ”Ei sinun vuoksesi, hänet aistiva tyttö, sinun vuoksesi / ei hänen suunsa vetäytynyt hedelmäiseen ilmeeseen”. Meski seuraa tarkemmin Rilken syntaksia, eikä kuulosta turhan ylevältä. Jos Meskin tekstin toinen rivi kuulostaa hiukan erikoiselta, se johtuu lähinnä Rilken runon sisällöstä, ei niinkään käännöksestä. 

Rilkestä ja elegian perinteestä 
Oli siis jo aikakin, että suomeksi saatiin uusi käännös, jotta tämä modernismin klassikko löytäisi uusia lukijoita ja avaisi heidän silmänsä ja mielensä Rilken runoudelle. Rilke aloitti työstää kokoelmaansa Duinon linnassa, lähellä Triesteä Adrianmeren rannalla vuonna 1912, mutta vasta kymmenen vuotta myöhemmin Sveitsissä hän sai kymmenen elegiaansa valmiiksi, toisessa keskiaikaisessa linnassa. Näköjään hän ymmärsi kokoelman olevan hänen tärkeimpiä teoksiaan ja odotti inspiraatiota, jotta saisi sen valmiiksi. Se ilmaantui helmikuussa 1922.

 Itse sana elegia on monimerkityksellinen, ja loppusanoissaan Meski mainitsee, että antiikin elegiat ”ilmaisivat sekä surua että iloa, kertoivat sodasta ja rauhasta, sankareista, kuolemasta, rakkaudesta, nuoruudesta, tämän- ja tuonpuoleisesta, kaiken katoavuudesta”. Näitä piirteitä löytyy myös Rilken elegioista. Kun minulta meni pitkään ennen kuin ainakin osin tunsin ymmärtäväni niitä, ajattelin yrittää auttaa Rilken uusia lukijoita hahmottelemalla niiden keskeistä kuvastoa. 

 Pystysuoraan ja vaakasuoraan 
Elegioita lukiessa voi vähitellen aistia eräänlaisen hierarkian, jossa ehkä keskeisimmin enkelit ja ihmiset yrittävät ymmärtää toisiaan. Ylhäältä-alas suunnassa arvojärjestys alkaa Jumalasta, jumalista ja jumaluudesta, jotka ovat yhteydessä tähtiin ja taivaaseen. Heidän tai niiden alla sijaitsevat enkelit, joita ei kuulu mieltää ainoastaan kristinuskon mukaan. Seuraavina tulevat ihmiset, jotka siis koettavat olla yhteydessä enkeleihin. Ihmiset ovat kuitenkin osin itse eläimiä, mutta ovat – tai luulevat olevansa – hierarkiassa korkeammalla kuin muut eläimet. Alimpana ovat kasvit, eritoten puut. 

 Tämä voi kuulostaa ikivanhalta porrasteiseltä ajatusrakennelmalta: Jumala tai jumalat ylhäällä, ihminen luomakunnan kruununa ja kasvit alimpina. Rilkellä kuitenkin hierarkia elää: ”Näethän, puut ovat; … // Me vain / kuljemme kaiken ohi kuin henkäysten ketju”, sanotaan Toisessa elegiassa. Sittemmin viikunapuun oksisto työntää ”mahlaa ylös ja alas: se unesta syöksähtää / tuskin havahtuen suloisimman tehtävänsä onneen” (Kuudes elegia). Puut ja muut kasvit eivät välttämättä tiedosta elämää, mutta ovat siinä kiinni vahvemmin kuin me katoavaiset kaksijalkaiset. Kaikki on siis yhteydessä kaikkeen, Luoja tai luojat ja koko luomakunta enkeleineen päivineen, eikä siis välttämättä ole edes olemassa pystysuoraa hierarkiaa sinänsä vaan lähinnä erilaisia olentoja. Tavallaan siis Rilke oli aikaansa edellä painottaessaan ihmisen suhdetta muuhun elämään. 

 Ihmiselämässä ainakin yhtä tärkeä tekijä on aika, sen lineaarisuus, mutta myös syklisyys, syntyminen ja kuoleminen. Keskeisiä toimijoita ovat nuoret lisääntymiskykyiset ihmiset (nuori nainen ja nuori mies), sillä he pystyvät viemään elämää eteenpäin. Heillä on kaikilla (ainakin ollut) äiti ja isä, eli ovat olleet lapsia (tyttö ja poika), ja voivat itse siittää lapsia, jolloin heistä vuorostaan tulee vanhempia. Tämän vaakasuoran kuvaston, ihmiselämän (ja muun elämän) lineaarisuuden ja syntymisen ja kuolemisen syklin, on hyvä nähdä suhteessa yllä mainittuun kyseenalaistettuun hierarkiaan. Eli kaikki on suhteessa kaikkeen, sekä pysty- ja vaakasuorat tekijät sinällään että niiden yhteys toisiinsa. Lisäksi runoilija käyttää ensimmäistä, toista ja kolmatta persoonaa niin yksikössä kuin monikossa. Kun sitten vielä lukijana antaa elegioiden vaihtelevan syntaksin ja dynaamisen semantiikan viedä, niin pääsee nauttimaan niiden luomasta melankolian ja ilon yhdistelmästä. 

 Täälläolemisesta 
Saksalaisesta filosofiasta kiinnostunut lukija pani ehkä merkille yllä siteeratun ilmauksen ”puut ovat”. Rilke onkin kiinnostunut juuri olemisesta, ja Martin Heideggerin Olemisesta ja ajasta (1927) myöhemmin tuttu termi Dasein (täälläoleminen) on varmaan osin saanut inspiraatiota Rilkeltä, jota Heidegger sekä luki että kommentoi. Myös Martin Buberin Minä ja Sinä (1923), mm. sen puutematiikka (puukin voivat olla Sinä), on mahdollisesti voinut saada vaikutteita Rilkeltä – aivan kuten Rilke oli kiinnostunut Buberin teksteistä työstäessään elegioitaan. Rilkellä täälläolemisella on kuitenkin eri sävyjä: usein hän käyttää sanoja Dasein tai Hiersein (Meski kääntää molemmat sanalla täälläoleminen), mutta myös muita sanoja olemisesta, sen katoavuudesta ja haihtuvuudesta, ei vähiten eri muotoja verbistä olla (saksaksi sein). Mielestäni riipaisevimmassa ja ehkä helpoiten lähestyttävässä Yhdeksännessä elegiassa Rilke kirjoittaa: 

 Vaan koska täälläolo on paljon, ja koska – siltä näyttää – 
täällä kaikki meitä tarvitsee, tämä haihtuva, 
meitä oudosti koskettava. Meitä, haihtuvimpia. Kerran
vain kerran. Yhden kerran, ei muuta. Niin mekin, 
vain kerran. Ei koskaan uudestaan. Mutta se että 
ollut on kerran, vaikka vain kerran
ollut mainen kerran, peruuttamattomalta vaikuttaa. 

Rilke painottaa sanaa yksi/kerran (ein) kuusi kertaa, enemmän kuin mitään muuta sanaa kokoelmassa. Eikä ole sattumaa, että ein ja sein ovat keskeisiä sanoja, joita ei erota kuin yksi kirjain. Me ihmiset olemme täällä vain tämän yhden ainoan kerran. Samalla meidän hauras elämä on yhteydessä kaikkeen muuhun kaikkoavaan täälläoloon. 

Tämä ei ole oodi ilolle, vaan elegia elämälle. Suokaamme se itsellemme, me haihtuvat. 

 Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden professori.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

”Bombayn ensimmäinen naispuolinen lakimies”



Sujata Massey, Murha Bombayssa (Gummerus 2019; The Widows of Malabar Hill, 2018)
Suom. Maija Heikinheimo

Joel Kuortti kirjoittaa:


Yhdysvaltalainen kirjailija Sujata Massey tuli 1990-luvulla tunnetuksi Rei Shimura -dekkareistaan. Kun arvioin toistaiseksi viimeisimmän Rei-romaanin Rei Shimura menetysten rannikolla (2016) Café Voltaireen, kysyin: ”Viekö Masseyn mukanaan oma, intialais–saksalais–englantilainen syntyperä vai Rein toisenlainen diasporinen identifikaatio – vai jokin muu? Tämä jää nähtäväksi, mutta niin tai näin, lupaavalta näyttää.”

Nyt tähän kysymykseen on saatu vastaus. Massey on kirjoittanut 1920-luvun Intiaan sijoittuvan dekkarin Murha Bombayssa (2019), jossa seikkailee Perveen Mistry. Perveen kuuluu Intian zarathustralaiseen parsiväestöön, joka muutti maahan Persiasta muslimivalloituksen jälkeen. Zarathustralaiset joutuivat Persiassa vainotuksi, mutta saivat turvapaikan Intian Gujaratista, missä pienestä yhteisöstä kasvoi kulttuurisesti merkittävä: ”Vaikka Bombayn asukkaista vain kuusi prosenttia oli parseja, kaikista kaupungin lakimiehistä näitä oli kolmannes” (14).

Perveen on ”Bombayn ensimmäinen naispuolinen lakimies” (15). Hän hoitaa perheen lakitoimiston sopimusasioita, koska naisena hänellä ei ole pääsyä itse tuomioistuimeen. Tätä kautta hän pääsee selvittämään toimiston asiakkaana olevan perheen asioita, jossa asianosaisina on kolme leskeä, englanninkielisen teoksen nimen mukaiset ”Malabar Hillin lesket”. Koulutuksensa Perveen oli saanut Englannissa St. Hildan collegessa Oxfordin yliopistossa (samasta opinahjosta kuin isänsä), kun naiset saivat vuonna 1920 tutkinto-oikeuden. Hän ei ollut alun perin halunnut lähteä Englantiin, mutta henkilökohtainen tragedia (josta ei tässä sen enempää) pakottaa hänet lähtemään.

Perveen on saanut innoituksensa brittiläisen Intian ja samalla Ison-Britannian ensimmäisestä naisasianajajasta Cornelia Sorabjista (1866–1954), joka oli myös parsi. Sorabji ei ollut vain juristi ja yhteiskunnallinen uudistaja vaan myös näytelmä-, novelli-, romaani- ja tietokirjailija. Hänen ensimmäinen novellikokoelmansa oli Love and Life behind the Purdah (1901). Myös hänen tietokirjansa The Purdahnashins (1917) on tässä yhteydessä relevantti. Sorabjin lisäksi oman äidin ja muiden parsinaisten esimerkki kannustaa Perveenia ajamaan naisten oikeuksia, vaikka hänen isänsä toteaakin: ”Olet myös puhunut naisten oikeuksista enemmän kuin useimmat ovat valmiita kuulemaan” (29).

Sorabjin esimerkin mukaisesti Perveen auttaa romaanissa purdahnashineja, eristyksessä eläviä muslimileskiä näiden testamenttiasioissa. Pian tapaus muuttuu murhatutkinnaksi, jonka yhteydessä Perveeninkin henki on uhattuna. Häntä auttaa hänen opiskeluaikainen aatelisystävänsä Alice Hobson-Jones, joka kirjan alussa palaa Intiaan vanhempiensa luokse.

Kirjan ajallinen kontekstista ei ole kovin paljon viitteitä, lukuun ottamatta sitä, että osat on nimetty vuosien mukaisesti. Esimerkiksi vuosien 1916–1917 tapahtumien yhteydessä ei ole viittauksia maailmansotaan, lukuun ottamatta mainintaa, ettei armeijassa ole parsiosastoja (65) tai että Perveenin oli vaikeaa saada lippua lähtiessään Oxfordiin, koska vain harvoja laivoja kulki Intian ja Englannin välillä (381). Mohandas Gandhiin tai intialaiseen vapausliikehdintään ei viitata, mutta muihin ajallisiin ankkureihin kuuluvat Irlannin vapaavaltion synty vuonna 1921 (405), Al Jolsonin vuonna 1920 levyttämä George Gershwinin ja Irving Caesarin laulu ”Swanee” (300) ja ensimmäinen filmatisointi Kalidasan näytelmästä Śakuntalā (1920, ohj. Suchet Singh), jossa pääosaa esitti yhdysvaltalainen Dorothy Kingdom, koska, kuten Perveen toteaa: ”Yksikään intialainen perhe ei antaisi tyttärensä mennä töllisteltäväksi valkokankaalle. … Meillä naisilla on vielä pitkä tie edessämme, niin elokuvissa kuin oikeassakin elämässä” (300).

Kirjan lopussa on nelisivuinen sanasto, jossa selitetään persian ja Intian eri kielten sanojen merkityksiä. Sanoista puheen ollen, Hobson-Jonesien nimi viittaa Henry Yulen ja Arthur C. Burnellin klassiseen sanakirjaan Hobson-Jobson: A Glossary of Colloquial Anglo–Indian Words and Phrases, and of Kindred Terms, Etymological, Historical, Geographical and Discursive (1886). Rein ja Perveenin välissä Massey kirjoitti erityisesti brittiläiseen Intiaan sijoittuvia historiallisia kertomuksia: 1930-luvulle sijoittuvan romaanin The Sleeping Dictionary (2013) ja novellikokoelman India Gray (2015), jonka tarinat sijoittuvat 1920-luvun ja II maailmansodan aikaiseen Intiaan, nykyajan Pakistaniin, sekä vuoden 1919 Oxfordiin. Tässä tarinassa seikkailevat jo Perveen ja Alice.

Perveenin toinen romaaniseikkailu, Satapurin jalokivi (2020) on juuri ilmestynyt, joten myös siitä on odotettavissa arvio tänne lähiaikoina.


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

Joel Kuortti Rei Shimura on palannut. Café Voltaire (10.6.2016), http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2016/08/rei-shimura-on-palannut.html.

Henry Yule & Arthur C. Burnell, Hobson-Jobson (1886),
https://archive.org/stream/hobsonjobsonbein00yuleuoft#page/n7/mode/2up

Cornelia Sorabji. The Purdahnashin. Calcutta: Thacker, Spink & Co., 1917. Luettavissa:
Gale Nineteenth Century Collections Online, European Literature, 1790–1840: The Corvey Collection.

Cornelia Sorabji. Love and Life behind the Purdah. London: Freemantle, 1901.
https://digital.library.upenn.edu/women/sorabji/purdah/purdah.html

Lyhyt kuvaus romaanista suomalaisen kustantaja Gummeruksen sivuilla:
https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512414192/murha-bombayssa/
**

tiistai 16. kesäkuuta 2020

PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Paikannimet: Paikkakunta

Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä: Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2. Paikannimet: Paikkakunta. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava, 1982. Alkuteos À la recherche du temps perdu. A l’ombre des jeunes filles en fleur. Noms de Pays: Le Pays (1919).

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Kylpylät, muodikkaat sesongit kansainvälisissä lomakohteissa, parantolat ja muut vastaavat paikat, joissa oleskellaan pitempiä aikoja, ovat ennen matkaturismin aikaa olleet merkittävässä asemassa eurooppalaisessa kirjallisuus- ja kulttuurihistoriassa erityisen tunnettuna esimerkkinä Thomas Mannin Taikavuori. Tällaisissa kohteissa oleskellut varakkaampi seurapiiri ja niissä muodostuneet henkilösuhteet ovat ajallisesti ja paikallisesti rajoitetussa miljöössä tarjonneet kirjailijoille monenlaisia mahdollisuuksia alkaen jo siitä, että ne ovat paikkoja, joissa katsellaan toisia ja ollaan itse katseen kohteena. Marcel Proustin versio tästä sisältyy hänen Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjansa suomennoksen neljänteen niteeseen Paikannimet: Paikkakunta. Jakson alussa kertoja matkustaa isoäitinsä kanssa Balbec-nimiseen lomakohteeseen, jonne on kokoontunut jo aikaisemmista jaksoista tuttuja yläluokan jäseniä, mutta siellä syntyy myös uusia tuttavuuksia. Balbeciin kertoja palaa uudestaan Sodoma ja Gomorra –osassa.

Paikannimet: Paikkakunta sijoittuu kertojan elämässä ajankohtaan, jolloin hän korostetun paljon pohtii niin menneisyyttä ja nykyisyyttä kuin tulevaisuuttakin. Hänen suhteensa Gilberteen on muodostunut välinpitämättömäksi, mutta hän näkee ja tapaa muita tyttöjä. James Joycen Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta –romaanin neljännen luvun vaikuttavassa lopussa Stephen Dedalus näkee rannalla anonyymiksi jäävän tytön: ”Tytön kuva oli syöpynyt hänen sieluunsa ainaiseksi, ja sanakaan ei ollut häirinnyt hänen riemunsa pyhää äänettömyyttä.” Proustin kertoja näkee matkalla Balbeciin asemalla matkustajille maitokahvia tarjoilevan tytön ja myöhemmin onkimassa olevan tytön. Molemmat anonyymeiksi jäävät tytöt tekevät kertojaan vaikutuksen, vaikka se ei olekaan yhtä voimakas kuin Stephen Dedaluksen kohdalla. Mutta kertoja tapaa myös tytön, joka taluttaa polkupyörää ja keinuttaa estottomasti lanteitaan ja käyttää voimakasta slangia. Hänen nimensä käy ilmi: hän on Albertine Simonet, jolla jatkossa on merkittävä osa kertojan elämässä.

Paikannimet: Paikkakunta -jaksossa tarkentuu paroni de Charlusin tausta ja olemus. Käy ilmi, että hänen etunimensä Palamède periytyy hänen sisilialaisilta esi-isiltään. Robert de Saint-Loup, Guermantesin sukuun kuuluvan rouva de Villeparisisin sukulaispoika, jonka kanssa kertoja on jatkossa paljonkin tekemisissä, mainitsee sedästään: ”Säännönmukaisesti, kun isosetäni kuoli, setä Palamèden olisi pitänyt ottaa Laumesin ruhtinaan arvonimi, joka kuului hänen veljelleen ennen kuin tästä tuli Guermantesin herttua, sillä siinä perheessä vaihdetaan nimeä kuin paitaa. Mutta sedälläni on tässä suhteessa hyvin omintakeisia mielipiteitä. Ja koska hän on sitä mieltä että italialaisia herttuoita ja Espanjan grandeja ynnä muita suuruuksia on liikkeellä hieman liikaa, ja vaikka hän olisi voinut valita neljästä tai viidestä ruhtinaan tittelistä, hän on edelleenkin paroni de Charlus aivan kuin vastalauseeksi ja kaikessa yksinkertaisuudessa, missä piilee aimo annos ylpeyttä.” Tämä vaatimattomuutta keikaroiva arvonimen käyttö ennakoi romaanisarjassa myöhemmin kuvattuja paronin erikoisia edesottamuksia.

Muista aatelisista huvittavimpia hahmoja on kookasvartaloinen Luxembourgin ruhtinatar. Hänen kohtaamistaan kertoja kuvaa pannen merkille käytöksen pienimmätkin vivahteet: ” /…/ Luxembourgin ruhtinatar kätteli meitä ja aika ajoin, keskustellessaan markiisittaren kanssa hän kääntyi luodakseen isoäitiin ja minuun lempeän katseen, missä oli suudelman alkio, jollainen liitetään hymyyn kun se kohdistetaan pikkuvauvaan ja sen hoitajattareen. Jopa niin että pyrkiessään näyttämään siltä kuin hänen paikkansa ei olisikaan meitä ylemmissä piireissä, hän oli ilmeisesti laskenut väärin välimatkan, sillä virheellisen säätelyn takia hänen katseensa muuttuivat niin ylenpalttisen rakastettaviksi, että uskoin kohta jo koittavan hetken, jolloin hän silittelisi ja rapsuttelisi meitä kuin kahta sympaattista eläintä, jotka kurkottavat päätään hänen puoleensa häkin pienojen välistä Jardin d’Acclimatation -puistossa.” Ruhtinatar osoittaa ystävällisyyttä kertojalle ostamalla tälle kaupustelijoilta ”valmiita eväskääröjä, kermatötteröitä, rommileivoksia ja nekkuja”. Maksamaan hän lähetti ”punaiseen satiiniin puetun neekeripojan, joka seurasi häntä kaikkialle ja herätti suunnatonta ihastusta hiekkarannalla”.

Merkittävänä taidemaailman uutena edustajana romaanisarjaan tulee taidemaalari Elstir. Kertoja käy taiteilijan ateljeessa ja panee merkille tämän merimaisemat: ”/…/ jokaisen viehätysvoima piili eräänlaisessa toteutettujen aiheitten muodonmuutoksessa, jollaista runoudessa on tapana nimittää metaforaksi, ja että jos Isä Jumala oli luonut esineet ja asiat antamalla niille nimen, niin Elstir loi ne uudelleen riistämällä niiltä nimen tai antamalla toisen tilalle.” Elstir myös osoittaa kertojalle Balbecin kirkon kauneuden.

Saint-Loupin kanssa kertoja sattuu rannalla kuulemaan uimakopista ”myrkyllisiä huomautuksia Balbecin vitsauksena parveilevista juutalaisista”. ”Israelia vastaan pauhannut” antisemiitti osoittautuu kertojan toveriksi Albert Blochiksi, joka itse on juutalainen. Kertojan omasta mielestä Balbecin juutalaiset olivat ”pikemminkin maalauksellisia kuin miellyttäviä”. Bloch sukulaisineen muodosti kertojan mukaan muista kylpylävieraista jyrkästi eroavan, yhtenäisen ryhmän.

Yläluokkaisten seurapiirin jäsenten ympärillä on runsaasti palveluskuntaa, jonka lisäksi Paikannimet: Paikkakunta -jaksossa on lähes vilisemällä erilaisia työväenluokan edustajia: on katonkattajaa, kaupustelijaa, maitotyttöä, lehtien myyjää, hissipoikaa ja sähköasentajaa. Välillä mainitaan kollektiivisemmin työläisistä ja ”pikku myyjättäristä”. Useimmat heistä jäävät anonyymeiksi. Välillä kertoja viittaa yleisemmin yhteiskuntaluokkiin. Erityistä huomiota kertoja kiinnittää palvelijatar Françoisen käytökseen omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluvia ihmisiä kohtaan: ”Tosin ei työläisluokkaan kuuluvien ollut helppoa päästä tuttavuuden asteelle Françoisen kanssa, eikä se ollut heille mahdollista kuin tietyillä, erittäin kohteliasta käytöstä edellyttävillä ehdoilla, mutta kun se kerran oli heille onnistunut, he olivat ainoat ihmiset joilla oli hänelle merkitystä.” Näitä ihmisiä kohtaan Françoise osoittaa ehdotonta lojaalisuutta.

Kylpylöiden ja muiden vastaavien lomakohteiden kuvauksille on usein tyypillistä huomion kiinnittäminen sesongin loppuun ja siihen liittyvään autioitumisen tuntuun vieraiden poistuessa yksi toisensa jälkeen. Aiheesta on Pentti Saarikoskellakin oma versionsa hänen kuvatessaan tunnetun ruotsalaisen lomakohteen Strömstadin lomahotellia teoksen Asiaa tai ei lopussa. Proustin muunnelmassa tästä aiheesta ovat erityisen vaikuttavia teoksen päättävät sanat: ”Ja Françoisen irrottaessa neuloja ja kankaita ikkunanpuitteista ja vetäessä verhoja auki kesäinen päivä jonka hän paljasti näytti yhtä kuolleelta, yhtä ajattomalta kuin muhkea, vuosituhansien takainen muumio, jonka vanha palvelijattaremme oli vain varovaisesti vapauttanut kaikista käärinliinoistaan, ennen kuin päästi sen näkyviin, balsamoituna, kultapuvussaan.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

tiistai 5. toukokuuta 2020

PROFESSORIPOOLI: Yoshida Kenkōn Joutilaan mietteitä: Elämän riemusta ja katoavaisuudesta


Yoshida Kenkōn Joutilaan mietteitä (Tsurezuregusa). Suom. Kai Nieminen. Helsinki: Tammi, 1978.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Rakastetuimpia suomalaisia iskelmäklassikoita 1930-luvulta on Matti Jurvan sävellys ja Tatu Pekkarisen sanoitus ”Väliaikainen”. Moni muistanee tämän kuplettilaulun sanoituksen elomme riemusta ja rikkaudesta sekä pettymyksestä, jotka kaikki ovat väliaikaisia. Sen on sittemmin tehnyt tunnetuksi Tapio Rautavaara, Vesa-Matti Loiri ja Samuli Edelmann, kaikki hitaana melankolisena balladina. Näin peittyy Jurva-Pekkarisen alkuperäinen vastakkainasettelu: haikea teksti elämän haihtuvuudesta lauletaan jenkan iloiseen rytmiin. Tämä tulee ilmi Georg Malmsténin alkuperäisessä versiossa (Jurva ei laulua itse levyttänyt, mutta hänen versionsa löytyy YouTubesta).

Hetkinen, onko kirjoittaja vallan eksynyt aiheestaan, kun kyse pitäisi olla keskiaikaisen japanilaisen buddhalaismunkin mietteistä? No, katsotaan.

Väliaikaista kaikki on vaan
Buddhalainen kirjoitusperinne kaiken katoavaisuudesta oli jalkautunut Japaniin hyvissä ajoin ennen 1200-lukua, jolloin sen siihen asti ehkä tunnetuin teksti Kamo no Kōmein Hōjōki eli ”Kertomus majastani” kirjoitettiin. Suhteellisen hyvän uran jälkeen Kōmei päätti viidenkymmenen vuoden iässä ryhtyä buddhalaismunkiksi. Hän kyhäsi pienen majan – noin yhdeksän neliötä – ja eleli siellä viimeiset vuotensa. Hōjōki on lyhyt kertomus hänen elämästään, munkkilupauksestaan, majan rakentamisesta ja siinä asumisesta. Lopuksi hän myöntää rakastavansa pikku majaansa, mutta kunnon buddhalaisena – ja kirjoitusperinteen mukaisesti – hän ymmärtää tämän olevan virhe: hän on turmeltunut, mutta yrittää sinnitellä elämän houkutusta vastaan kuolettamalla rakkautensa pieneen majaansa, jotta valaistuisi eikä syntyisi uudelleen.

Tästä perinteestä on hyvä olla tietoinen, sillä näin voidaan ymmärtää, mikä tekee sata vuotta myöhemmin eläneen Yoshida Kenkōn Joutilaan mietteistä (kirjoitettu n. 1330) niin lumoavan. Ensin kuitenkin sana otsikosta: tässä ei ole kyse joutilaisuuden ylistämisestä, kuten esimerkiksi Ivan Gontšarovin venäläisessä klassikossa Oblomov tai mainiossa käännösantologiassa Matkaopas joutilaisuuteen: laiskan kirjallisuuden antologia (The Idler’s Companion 1996, suom.1999; toim. Tom Hodgkinson ja Matthew De Abaitua). Kenkōn otsikko on paremminkin ymmärrettävä Vibeke Emondin ruotsinkielisen laitoksen Stilla stunders tankar mukaan, eli Rauhallisten hetkien mietteitä. Ymmärtääkseni tämä käännös vuodelta 2015 on teoksen ensimmäinen ruotsinnos. Kuinka onnellisessa asemassa me suomenkieliset lukijat olemmekaan olleet, kun meillä on ollut jo vuosikymmeniä Kai Niemisen ja Tuomas Anhavan käännöksiä japanilaisista klassikoista. Englannin kielellä Kenkōn kirja on yleensä otsikoitu Essays in Idleness, mikä ainakin osin voidaan mieltää kertovan joutilaisuudesta, jopa esseiden muodossa.

Mikä mielestäni tekee Joutilaan mietteistä klassikon on, ettei se vain jatka buddhalaista perinnettä kaiken katoavaisuudesta, vaan yksityiskohtaisesti kuvaa sitä aistien maailmaa, joka on jätettävä, jos haluaa luopua uudelleensyntymisestä. Ehkä tunnetuimmassa mietteessään (numero 7) Kenkō pohtii, että ”Parasta elämässä on sen arvaamattomuus”, mikä englanninkielisessä versiossa nähdään hiukan toisin: ”kaiken haihtuvuus on se mikä tekee elämästä ihanan” (minun käännökseni Meredith McKinneyn englanninnoksesta Essays in Idleness). Mietteitä on 243, ja ne ovat pituudeltaan parista rivistä pariin sivuun, eivätkä siis sinänsä ole esseitä. Huomattava osa niistä, varsinkin alkupuolella, ylistää aistien kautta elettyä ihmiselämää. Niin buddhisti kuin onkin, Kenkō on elämässä kiinni samalla kun ymmärtää kaiken olevan katoavaista – eli hänen vastakkainasettelunsa on samantapainen kuin sanoituksen ja musiikin ristiriita iskelmässä ”Väliaikainen”.

Elämän aistillisuudesta
Kenkō voi ilahtua nähdessään ”sopusuhtaisesti rakennetun”, mieleisensä asumuksen (10), ja toisin kuin Kōmei, hän ei säti itseään tästä. Hänen katseensa kiinnittyy naisen kauniisiin hiuksiin, vaikka varoittaa, että himon suhteen ”on pidettävä varansa” (9). Hän nauttii hyvästä keskustelusta ja lukemisesta, eritoten klassisesta japanilaisesta runoudesta (12–14). Hän iloitsee vuodenajoista, taivaan sinestä ja kuusta (19–21). Ymmärrettävästi hän erityisesti suitsuttaa yksinkertaista, vaatimatonta elämää, mutta näkee samalla, ettei ihminen ole ”puuta tai kiveä: toisinaan hän on hyvinkin herkkä” (41).

Näin Kenkō elää kaikilla aisteillaan ja antaa itsensä vaikuttua elämän pienistäkin asioista. Hän kirjoittaa myös siitä, miten pitäisi käyttäytyä ja mikä tuntuu eettisesti oikealta, muttei ole niinkään sormi ojossa, vaan puhuu omasta kokemuksestaan: ”On aivan sietämätöntä jonkun käyttävän itseään vertailukohteena, kun hän arvostelee toisten ulkonäköä, oppineisuutta tai sentapaista” (56). Yllättävää kyllä, Kenkō jopa esittää proto-eksistentialistisen näkemyksen: joka näyttelee hullua on yhtä kuin hullu, ja jos elää kuin jalo, ”ansaitsee jalon maineen” (85). Oikeanlaista joutilaisuutta hän arvostaa: ”Itse viihdyn parhaiten omassa yksinäisyydessäni, kun mikään ei ajatuksiani häiritse” (75).

Kenkōn mietteet ovat tosiaan mietteitä, ja niitä on laidasta laitaan: tarinoita, huhuja, kuvauksia, mielipiteitä, päähänpistoja, ihan mitä vain hänellä sattuu tulemaan mieleen, oli se sitten aikoja sitten koettua tai juuri havaittua. Kokoelman rikkaus tulee juuri hänen mielensä avoimuudesta joka suhteessa.

Yhdenveroisia kaikki
Loppua kohden Kenkō palaa useammin buddhalaisiin näkemyksiin. Mietteessä 217 on mielestäni harvinainen oivallus, joka nostaa hänen pyrkimyksensä valaistumiseen uudelle tasolle. Hän kirjoittaa: ”Mestari ja maallikko ovat yhdenveroiset. Kyltymättömän ahne on aivan samanlainen kuin se joka ei mitään kaipaa”. Näin buddhalaismunkkikin pyrkimyksessään hylätä kaikki maalliset halunsa voi olla omalla tavallaan kyltymätön. Tämä on kovempaa kritiikkiä kuin edes Kōmei esittää itselleen. Ehkä halu irtaantua kaikesta maallisesta sekin on eräänlainen himo, joka estää ihmistä valaistumasta.

Tämä itsekritiikki vie Kenkōn askelta lähemmäs valaistumista. Toinen tärkeä askel on pyyteetön elämäntapa: ”on parasta olla rehellinen joka käänteessä, kunnioittaa erotuksetta kaikkia kanssaihmisiä ja säästellä sanoja” (233). Kuinka moni pystyi tähän Kenkōn aikana, kuinka moni pystyy siihen tänä päivänä?

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden professori.


keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

PROFESSORIPOOLI: Proustin Rouva Swannin ympärillä

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (3). Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1. Rouva Swannin ympärillä. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava 1979. 286 sivua. (Alkuteos A la recherche du temps perdu, A l’ombre des jeunes filles en fleur. Autour de Mme Swann, 1919).

H. K. Riikonen kirjoittaa:


Marcel Proustin omaelämäkerrallisen romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä suomennoksen kolmannessa niteessä, Rouva Swannin ympärillä, tapahtumat kietoutuvat otsikon mukaisesti Odette Swannin, mutta myös tyttären, Gilberten, ympärille. Laaja kuvaus rouva Swannista on Proustin proosaa loistokkaimmillaan. Muut ihmiset muodostavat vain kehykset hänen vaikuttavalle olemukselleen: ” /…/ heidän [miesten] musta tai harmaa, tottelevainen rykelmänsä liikehti Odetten ympärillä melkein koneellisesti, aivan kuin hengettömät kehykset, joitten keskellä tämä nainen, jolla yksin oli tulta silmissään, näytti tähystelevän suoraan eteensä kaikkien näitten miesten välistä kuin tavoittamastaan ikkunasta, ja toivat hänet korostetusti esille, hentona, pelottomana, kaikkien väriensä alastomuudessa kuin aivan eri luokkaan, tuntemattomaan rotuun kuuluvan, ilmestyksenomaisen olennon, voimassaan melkein sotaisan, niin että hän yksin vastasi monilukuista saattojoukkoaan.”

Gilberten olemusta puolestaan kuvaillaan suhteessa rouva Swanniin: ”/…/ hän muistutti keskeneräistä maalausta rouva Swannista, jonka taiteilija värisilmänsä oikusta olisi pyytänyt mallikseen puoliksi naamioituneena, valmiina esiintymään venetsiattarena illallisilla, joille kaikkien oli määrä tulla peruukissaan.” Taiteen ohella kertoja ottaa avuksi myös luontoon vertaamisen Gilberten olemusta luonnehtiessaan: ”Edessäni, rouva Swannin vieressä seisoi hänestä kehitelty uusi muunnelma, valkoinen syreeni sinipunaisen syreenin rinnalla.”

Niin hallitseva hahmo kuin rouva Swann tässä osassa onkin, keskeiseksi muodostuu kuvaus kertojan rakastumisesta Gilberteen ja hänen yrityksistään lähestyä tätä. Rakkauden ohella esillä on myös mustasukkaisuus, joka kuuluu muutenkin romaanisarjan keskeisiin aiheisiin, tässä tapauksessa kuvattaessa herra Swannin epäilyksiä Odetten uskollisuuden suhteen.

Kertojan elämän tähän(kin) vaiheeseen kuuluvat myös sairaudet ja hänen reaktionsa niihin. Usean sivun mittaisen sairauksien kuvauksen alkupuolella kertoja yhdessä taidokkaassa virkkeessä johdattelee sairauden pariin: ”Eräänä aamuna, kantaen itsessäni hyvässä järjestyksessä tavanomaisia vaivojani, joitten pysyvästä kierrosta sisäelimissäni pidin aina ajatukseni loitolla, samoin kuin verenkierrossanikin, juoksin hyvillä mielin ruokasaliin, missä vanhempani jo istuivat pöydän ääressä, ja – tultuani tapani mukaan siihen tulokseen, että viluntunne voi merkitä, ei sitä että pitäisi lämmitellä, vaan esimerkiksi sitä, että on saanut toruja, ja ruokahalun puute sitä, että tulee sade, eikä sitä ettei pitäisi syödä – kävin pöytään minäkin jolloin, juuri kun olin nielaisemillani ensimmäisen suupalan herkullisesta porsaankyljyksestä, minut pysähdyttivät pahoinvointi, huimaus, kuumeiset merkit alkaneesta sairaudesta, jonka oireet välinpitämättömyyteni jää oli naamioinut ja viivästyttänyt, mutta joka itsepintaisesti torjui ravinnon, jota en pystynyt sulattamaan.” Kertoja mainitsee useita mahdollisia sairauksia keuhkotuberkuloosia ja munuaisten vajaatoimintaa myöten, mutta jo edellisestä osasta tutun tohtori Cottardin hoito-ohje on yksinkertainen: ”Vahvaa ja tehokasta ulostuslääkettä, monen päivän ajan pelkkää maitoa, ei mitään muuta kuin maitoa. Ei lihaa, ei alkoholia.” Kertojan äidin epäilyksistä huolimatta Cottardin ohje toimi: ”Ja tajusimme, että tämä tolvana oli suuri lääkäri.”

Rakkauden, vaihtelevien tunteiden, mustasukkaisuuden ja sairauksien ohella keskeistä aihepiiriä on jälleen taide sen eri muodoissaan; la Berman näyttelijäntaide hänen esittäessään Racinen Faidraa, Bergotten kirjallinen tuotanto ja Vinteuil’n sonaatti. Näiden kautta nousee esille esteettisiä kysymyksiä: jäljittelyn ongelma ja kysymys taiteen vastaanottamisesta.

Kertoja pohtii myös kielenkäytön kysymyksiä ja panee merkille ihmisten puhetavan piirteitä: ”Koska hiljattain toisilta lainaamamme ilmaisut kuuluvat, ainakin jonkin aikaa, niihin joita kernaimmin käyttelemme, rouva Swann valitsi milloin ne, jotka oli oppinut niiltä hienosti sivistyneiltä ihmisiltä, joita hänen aviomiehensä ei ollut voinut välttyä hänelle esittelemästä (heiltä oli peräisin sirosteleva tapa poistaa artikkeli tai demonstratiivipronomini henkilöä kuvailevaan adjektiivin edestä), milloin taas rahvaanomaisempia (esimerkiksi: ”yhtä tyhjän kanssa!”, erään hänen ystävättärensä mielilausahdus) ja yritti sijoittaa ne kaikkiin kaskuihin, joita hän ”pikku sisärenkaassa” omaksuttuun tapaansa mielellään kertoi.”

Rouva Swannin ympärillä tuo mukaan sekä edellisistä osista tuttuja että myös uusia hahmoja. Jälkimmäisiin kuuluu maailmanmies, entinen suurlähettiläs, herra de Norpois, joka esittää kritiikkiä kertojan ihailemaa Bergottea kohtaan pitäen tämän teoksia pinnallisina. Bergottella puolestaan ei ole korkeaa käsitystä suurlähettiläästä: ”/…/ hänen [de Norpois’n] on pakko vaieta vähän väliä, jottei ennen kutsujen päättymistä kuluttaisi loppuun kaikkia varastoimiaan typeryyksiä, jotka pitävät hänen rinnuksensa tärkissä ja valkoiset liivit asemissaan.” Proustin kuvaaman seurapiirin jäsenille onkin tyypillistä, että he kaikki tarkkailevat toisiaan, toistensa reaktioita ja käyttäytymistä. He myös kertovat anekdootteja ja juoruja toisista ihmisistä. Sellainen on esimerkiksi kertomus rouva Blatinista, joka Jardin d’Acclimatationissa oli tullut nimittäneeksi singhaleesia neekeriksi ja saanut vastaukseksi: ”Jos minä neekeri, sinä vanha kameli.” Kertoja esitellään Hänen Keisarilliselle Korkeudelleen, joka osoittautuu prinsessa Mathildeksi, Napoleonin veljentyttäreksi. Prinsessa on tavattoman närkästynyt saatuaan kutsukortin Invaliidikirkkoon: ” Jos hallitus haluaa, että menen, ei tule kysymykseenkään, että menisin parvekkeelle, vaan meidän hautaholviimme, mihin Keisarikin on haudattu. Siihen ei tarvita kutsukorttia. Minulla on avaimeni. Menen sinne vapaasti koska haluan. Hallituksen tarvitsee vain ilmoittaa, haluaako se minun tulevan.”

Kaikkien vaikuttavien mutta samalla myös erikoislaatuisten seurapiirihenkilöiden ja heidän edesottamuksiensa kuvauksen ohella Proust ei unohda arkipäivänkään toimia. Ruoka mainitaan useasti. Romaanisarjan yhdeksi päähenkilöksi nouseva palvelijatar Françoise on lähetetty tutustumaan parhaimpiin ravintoloihin (grands restaurants) mutta kutsuu niitä kuppiloiksi (gargotes, suomennoksessa ruokalat). Mutta hänen valmistamansa porkkanoilla höystetty hyytelöity häränpaisti saa jopa herra de Norpois’n hyväksynnän. de Norpois pohtii myös, miten ”teidän Vatelinne” (viittaus 1600-luvun suureen keittiömestariin) selviytyisi Stroganoffin pihvin karikoista. Kertoja puolestaan intoutuu käyttämään Françoisesta nimitystä ”keittiömme Michelangelo”.

Välillä romaanissa pysähdytään katukaupustelijan myyntipöydän ääreen ja mennään paikkaan, ”josta Englannissa käytetään nimitystä käymälä [alkutekstissä lavabo] ja Ranskassa tietämättömien englantilaismielisten vaikutuksesta water-closet”. Käymälänhoitajaakin kuvataan. Aihepiirin käsittely on jatkoa Swannin tiessä oleville maininnoille.

Proust ei suinkaan ollut indifferentti uuden teknologian suhteen, vaan panee tässäkin osassa eräitä teknisiä innovaatioita merkille. Rouva Cottard kertoo kuulleensa, että rouva Verdurinin ostamaan taloon laitetaan makuuhuoneita myöten sähkövalaistus (vakuuttaakseen tiedon todenperäisyyden rouva Cottard mainitsee sähköasentaja Mildén nimen). Lisäksi rouva mainitsee, että hänen erään ystävättärensä käly oli laitattanut kotiinsa puhelimen: ”Hän voi jättää tilauksensa kauppiaille ilman että astuu jalallaan ovensa ulkopuolelle!”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.