keskiviikko 31. elokuuta 2016

Goottilaista jännitystä Baskimaalla: Dolores Redondo, Baskimaan murhat 1-3



Joel Kuortti kirjoittaa:

Dolores Redondo: Baskimaan murhat 1-3
1: Näkymätön vartija (2015; En guardián invisible, 2013)
2: Luualttari (2015; Legado en los huesos, 2013)
3: Myrskyuhri (2016; Ofrenda a la tormenta, 2014)
Suom. Sari Selander, Gummerus.


Etnisten dekkareiden nousu

Erityisesti 1990-luvun lopulta alkaen Suomessakin on kasvanut kiinnostus etnisiin dekkareihin, ja samalla näiden julkaiseminen on lisääntynyt. Tätä aiemminkin on toki ollut etnisiä dekkareita – esimerkiksi hollantilaisen Robert van Gulikin kiinalainen Tuomari Dee 1940–1960-luvuilla tai yhdysvaltalaisen John Ballin afro-amerikkalainen Virgil Tibbs 1960–1980-luvuilla [yhdysvaltalaiselta John P. Marquandilta ei ole suomennettu japanilaisen Mr Moton seikkailuja 1930–1950-luvuilta] –, mutta viimeisten 20 vuoden aikana ilmiö on vahvistunut.

Etnisyys dekkareissa voi esiintyä monin tavoin. Esimerkiksi kirjailijan tausta voi olla etninen (kuten afro-amerikkalaisen Pauline E. Hopkinsin), kirjan etsivä voi olla taustaltaan etninen (rhodesialais-skotlantilaisen Alexander McCall Smithin botswanalainen Mma Ramotswe tai englantilaisen H. R. F. Keatingin intialainen tarkastaja Ghote) tai teoksen tematiikka voi liittyä etnisyyteen (yhdysvaltalaisen Leighton Gagen brasilialaisen etsivän Mario Silvan tutkimukset). Nämä piirteet voivat myös yhdistyä eri muodoissa kuten navajotausta ja teemat Tony Hillermanin navajopoliisien Joe Leaphornin ja Jim Cheen tutkimuksissa.

Etnisyys on määritteenä itsessään ongelmallinen, mutta etniseksi määritelty teos näyttäisi edustavan valtavirrasta erottuvaa, usein vähemmistökulttuuria edustavaa tekijää, päähenkilöä tai teemaa. Näin ollen esimerkiksi espanjalaisen Manuel Vázquez Montalbánin yksityisetsivä Pepe Carvalho ei olisi ’etninen’, mutta kuubalais-yhdysvaltalaisen Carolina García–Aguileran miamilaisetsivä Lupe Solano olisi, tai yhdysvaltalaisen S. J. Rozanin dekkareista Bill Smith ei olisi etninen ja Lydia Chin olisi. Etnisiksi lukeutuisivat myös kiinalais-yhdysvaltalaisen Qiu Xiaolongin shanghailainen tarkastaja Chen sekä Café Voltairessakin esitellyt Sujata Masseyn Rei Shimura ja Tarquin Hallin Vish Puri. Oman lukunsa muodostavat muista syistä, kuten vaikkapa Nordic Noir -käsitteen kautta, etnisiksi leimautuvat dekkarit, jotka sinänsä edustavat valtakulttuuria: islantilaisen Arnaldur Indriðasonin komisario Erlendur Sveinsson, norjalaisen Anne Holtin etsivä Hanne Wilhelmsen, ruotsalaisen Anna Janssonin rikostutkija Maria Wern tai tanskalaisen Jussi Adler–Olsenin Osasto Q-sarja. Myös suomalaiset dekkarit sijoittuvat tähän joukkoon, ellei rajauksena ole Scandi Noir.

Suomalaisissa dekkareissa esiintyy myös etnisiä päähenkilöitä. Näitä ovat esimerkiksi Kati Hiekkapellon Serbian unkarilainen Anna Fekete, Eppu Nuotion afrikkalaissyntyisen isän ja suomalaisen äidän tytär, tv-toimittaja Pii Marin ja Matti Röngän inkerinsuomalainen Viktor Kärppä. Uusin tuttavuus on myös Caféessa esitelty Vera Valan italialais-suomalainen Arianna de Belli.

Goottilaista baskihenkeä Dolores Redondon teoksissa

Johdatus etniseen dekkariin johtaa meidät seuraavaksi Espanjan Baskimaalle, jonne sijoittuvat Dolores Redondon Baskimaan murhat -sarjan kolme teosta, Näkymätön vartija (2013, suom. 2015), Luualttari (2013, 2015) ja Myrskyuhri (2014, 2016). Ne ovat ilmestyneet nopeaan tahtiin, ja yhtä tiiviisti ne on suomennettu. Teoksillaan espanjalainen Dolores Redondo (Meira) on noussut erittäin suosituksi ja myydyksi kirjailijaksi, jonka kirjoja on käännetty viidelletoista kielelle. Yhtenä osoituksena suosiosta on, että jo ensimmäisen kirjan jälkeen kirjan tapahtumapaikoille järjestettiin opastettuja kierroksia.

Redondon päähenkilö on Pamplonan poliisin rikosylikonstaapeli Amaia Salazar, joka trilogian aluksi joutuu ratkomaan murhaa kotikyläänsä Elizondoon Baztánin laaksossa. Amaia on lähtenyt kylästä nuorena, eikä paluu ole helppo. Tämä henkilöhistoriallinen tausta ja julma perhesalaisuus on takautumien kautta läsnä kautta koko trilogian, samoin kuin eräät toiset temaattiset juonteet, vaikka jokaisessa osassa on myös omat erityiset ratkottavat rikoksensa ja ominaispiirteensä. Myös Amaian asema naisjohtajana maskuliinisessa ympäristössä luo omia jännitteitään juonen edetessä. Lukijan kannalta kirjat lienee paras lukea järjestyksessä, koska niissä henkilöt ja asiat kerrostuvat vähitellen.

Etnisyyden näkökulmasta trilogia on mielenkiintoinen erityisesti baskikulttuurin ja -kielen kannalta. Kulttuurisia seikkoja esitellään vähitellen ja jokaisessa kirjassa on pieni (osittain päällekkäinen) sanasto baskitermeistä. Kaikkia kirjassa esiintyviä termejä ei kuitenkaan sanastoon ole sisällytetty, ja toisaalta useimmat on selitetty myös itse tekstissä.

Monista (etnisistä) dekkareista poiketen Redondon teoksissa ei juurikaan esitellä paikallisia ruokia ja juomia, eikä niissä ole lainkaan reseptejä. Yksi poikkeus on navarralainen txatxingorri-leivos (tai txatxigorri, chanchigorri), jolla on erityinen asema Näkymättömässä vartijassa (s. 31) ja jonka merkitys kokonaisuudelle selviää Myrskyuhrissa. Jonkinlaisen käsityksen gastronomiasta kyllä saa kirjat luettuaan, mutta mitään kulinaarista ilotulitusta ei missään vaiheessa voi kokea.

Trilogia muodostuu goottilaiseksi jännitysnäytelmäksi, johon sekoittuu taikuutta, magiaa, esi-kristillisiä uskomuksia ja myyttejä sekä yliluonnollisia kokemuksia. Osa näistä liittyy baskikulttuuriin, mutta mukana on myös voodoota, taroteja ja katolista eksorsismia. Goottilaisuutta korostaa myös tapahtumien ja ympäristön välinen yhteys: murhia ja niiden selvittelyä ympäröi kaikkea muuta kuin idyllinen luonto. Baskimaa ei näyttäydy (kuin välähdyksittäin) mairittelevana turistikohteelta vaan ennemminkin kesyttömänä, karuna ja alkuvoimaisena ympäristönä, jossa myrskyää, tuulee ja sataa vettä, räntää sekä lunta, ja jossa musta jää vaanii mutkaisia teitä ajavia: ”Hyytävää aamukoleutta seurasi sakea sumu, jota sen sisälle tiivistynyt vesi painoi maata kohti” (Luualttari, s. 394). Metsissä ja rotkoissa asustaa myös tuntemattomia olentoja (basajaun, tarttalo), joiden olemassaoloa ei ole voitu todistaa.

Teokset ovat suhteellisen pitkiä (469, 609 ja 576 sivua), mutta missään vaiheessa ne eivät tunnu pitkästyttäviltä. Ennemminkin odottaisi jatkoa, mistä kolmannen osan loppu saattaisikin antaa viitteitä. Kielellisesti teksti on sujuvaa, joskin välillä minua häiritsi nimien sekava käyttö; jopa samassa kappaleessa henkilöistä saatetaan käyttää eri nimiä: ”Amaia nousi portaita ja vilkaisi kelloa puhelimestaan. … Kokoushuoneeseen astuessaan Salazar näki työtovereidensa katselevan naamat pitkinä fläppitaulun kuvia” (Myrskyuhri, s. 529). Tämän voisi ymmärtää paremmin, jos kyse olisi esimerkiksi jonkinlaisesta näkökulmatekijästä, mutta näin ei näyttäisi olevan. Nyt se vain häiritsee – onneksi vain marginaalisesti.

Redondon trilogia muodostaa jännittävän ja mukaansa tempaavan kokonaisuuden, joka on yhtäältä perinteistä dekkarikerrontaa ja erilaisuudellaan kiinnostavaa kuvausta vähemmän tutusta kulttuuripiiristä.

Linkit ja lähteet:

Christian, Ed (toim.): The Post-Colonial Detective. Palgrave, 2001.
Gummerus: Redondo-sivut. http://www.gummerus.fi/fi/kirjailija/dolores-redondo/491/
Kantokorpi, Otso: Pääkirjoitus – Etnisen etsivän käyttö. Ruumiin kulttuuri 3/1991.
Lehti, Anu-Elina: Etninen dekkari kapusi suosikiksi, Taloussanomat 30.6.2003.
http://www.taloussanomat.fi/arkisto/2003/07/01/etninen-dekkari-kapusi-suosikiksi/200326542/12
Piipponen, Maarit: Dekkarit ja etnisyys: Onko värillä väliä? Naistutkimus–Kvinnoforskning 17.4 (2004): 86–90.

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Rei Shimura on palannut


Sujata Massey: Rei Shimura menetysten rannikolla. Suom. Terhi Leskinen. Gummerus 2016.

Joel Kuortti kirjoittaa:

Vuonna 2008 Rei Shimura -faneja odotti pettymys. Kahdentoista vuoden ja yhdeksän kirjan verran oltiin saatu seurata kekseliään yhdysvaltalais–japanilaisen naisen edesottamuksia murhien selvittelyissä. Teosten kirjoittaja, Sujata Massey, päätti päästää nuoren etsivänsä varhaiseläkkeelle, ja niin sarjan kymmenennessä kirjassa, Rei Shimura Havaijilla, tämä jääkin Havaijille avioliiton satamaan Michaelin kanssa.

Nyt kolmekymppinen Rei on jälleen tullut mukaan kuvioihin. Vuoden 2011 maaliskuun tuhoisan tsunamin myötä Massey palasi kirjoittamaan Reistä, ja tuloksena on hyvää jälkeä. Rei Shimura menetysten rannikolla (Gummerus 2016; eng. The Kizuna Coast 2014) on taattua laatua ja sisältää paljon erilaisia nyansseja. Kirjan lähtökohtana on tsunamiuutinen, joka tavoittaa Rein Havaijilta keskeltä töitä, remonttiurakan loppuvaihetta. Peloista huolimatta tuhoaalto ei juuri yllä Havaijille asti, mutta Rei saa puhelun vanhalta yhteistyötoveriltaan, antiikkikauppias Ishidalta. Tämä on loukkaantuneena tsunamialueella ja tarvitsee Rein apua. Rein ensimmäinen ongelma onkin, miten päästä Japaniin ja tuhoalueelle. Michaelin avulla hän saa järjestettyä itsensä Koreaan ja sitä kautta lautalla Osakaan.

Kuusi vuotta aiemmin, ensi kertaa vastavalmistuneena maisterina tullessaan Reillä oli ollut epärealistisia ajatuksia mahdollisuuksistaan toimia Japanissa. Vähintään yhtä vähän käsitystä hänellä on nyt, kun hän saapuu katastrofista vasta toipuvaan maahan. Herra Ishidan Hachikō-koira aiheuttaa lisähuolta, mutta Rei lähtee lopulta sen kanssa ensimmäisten vapaaehtoisten siviilityöntekijöiden matkassa auttamaan tsunamin uhreja Tōhokun rannikolle, toivoen löytävänsä ystävänsä.

Tsunamin tuhojen karmeuden paljastuessa paikan päällä, Reillä ei ole kuitenkaan aikaa jäädä niitä kauhistelemaan. Hän saa tehtäväksi keiton ja teen jakamisen, ja Hachikōn kouluttamisen uhrien etsimiseen. Kaiken sekasorron keskellä Rei ryhtyy selvittämään vielä herra Ishidan apulaisen, Kimura Mayumin, kuolemaan liittyvää epäselvyyttä. Osoittautuu, että epäilyksiin onkin syytä ja avususoperaatiosta tulee samalla murhatutkimus. Toisaalla Michael on saanut myös tehtäväksi Fukushiman ydinvoimalan turvallisuusongelmat, joten tsunamin vaikutukset ovat pariskunnan yhteinen asia, joskin erillään toisistaan.

Masseyn aiempien kirjojen tapaan Menetysten rannikkokin tuo esiin erityisiä japanilaisen kulttuurin ilmiöitä. Tällä kertaa näihin kuuluvat muun muassa benjo-taide – urinaaleihin tehtyjä posliinikuviointeja, jotka tässä tapauksessa ovat klassisten maalausaiheiden sijaan “maalattu sarjakuvatyyliin vaaleanpunaisia ja violetteja prinsessoja” (s. 298) –; enjo-kōsai – “’seurustelua korvausta vastaan’, … [jota] voisi pitää erittäin rahvaanomaisena, nykyaikaisena versiona geishan ja asiakkaan suhteesta” (s. 306) –; ja kizuna – “joka tarkoittaa jotain sellaista kuin ‘rakastavia ystävyyssuhteita’. Se eroaa länsimaisesta rakkauden käsitteestä, sillä näkökulmana on muille antaminen” (s. 151).

Kizuna-termi on itse asiassa ainoa (suurempi) ongelma kirjan suomennoksessa. Kirjan alkuperäinen nimi on The Kizuna Coast, joka antaa hyvin erilaisen vaikutelman kuin ”menetysten rannikko,” vaikka japania taitamattomalle englanninkielinen nimi aukeaakin vasta hyvän matkaa kirjaa luettua. Suomenkielinen nimi taas korostaa tuon tsunamin myötä syntyneen auttamishalun sijaan tuhoa ja menetyksiä. Ongelmaksi (jos se ongelma onkaan) asia muodostuu kuitenkin vain, jos pohtii näitä kahta versiota rinnakkain ja tarkastelee niitä myös suhteessa aiempien Shimura-kirjojen teemoihin (kuten ikebana, manga tai yakuza). Vaikka kyseessä on jo kolmas Shimura-kääntäjä (Titta Leppämäki käänsi ensimmäiset yhdeksän teosta, Paula Korhonen kymmenennen), ei Terhi Leskinen suoriudu tehtävästään lainkaan huonosti, kirjan nimestä huolimatta. [Lienee selvä, että minusta alkuperäinen nimi olisi parempi.] Teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja oivaltavaa – hankala laquer/liquer-dilemmakin selviää mallikkaasti (s. 394).

Kun Sujata Massey vieraili Suomessa vuonna 2007, hän kertoi, että suomalaiset Rei-fanit ovat aktiivisimpien joukossa. Voin hyvin kuvitella, että uusi romaani tulee täällä löytämään lukijansa. Kirja tulee varmasti myös antamaan uusia näkökulmia niin suurtuhon aiheuttamiin inhimillisiin kärsimyksiin kuin sen myötä syntyneisiin kizuna-yhteyksiin. Japanilaiselle yhteiskunnalle se on joka tapauksessa merkinnyt paljon: ”Tsunami oli mullistanut perinpohjaisesti niin monia asioita” (s. 440).

Saa myös nähdä, mitä merkitsevät Rein mietteet kirjan lopussa, kun hän pohtii ”kuinka tämän oli tarkoitus olla erään matkan loppu. Mutta jotenkin se tuntui jonkin uuden alulta” (s. 444). Tarkoitti tämä Rein tutkimusten jatkumista tai ei, Massey on Rein viime seikkailujen välillä kirjoittanut kolme mielenkiintoista, brittiläiseen Intiaan sijoittuvaa historiallista romaania: The Sleeping Dictionary (2013), The Ayah’s Tale (2013) ja India Grey (2015). Viekö Masseyn mukanaan oma, intialais–saksalais–englantilainen syntyperä vai Rein toisenlainen diasporinen identifikaatio – vai jokin muu? Tämä jää nähtäväksi, mutta niin tai näin, lupaavalta näyttää.

Lisätietoja:
Kuortti, Joel (2005) Ruumis todisteena: Rei Shimura monikulttuurisena feministisenä etsivänä. Naistutkimus 18.1 (2005): 64–70.

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Sarjamurhia Milanossa all’italiana: Vera Valan Milanon nukkemestari



Vera Vala: Milanon nukkemestari. Gummerus 2016.
Joel Kuortti kirjoittaa:

”Varjon ja valon syleily. Ilman vastakohtia ei ollut mitään. Vasta kärsimys antoi merkityksen levollisuudelle. Taiteilija antoi teokseensa valituille lahjan, jonka veroisen voi antaa vain Jumala, kaiken luoja: taiteessa heistä tuli ikuisia” (s. 11).

Antipasti
Suomessa on aina ollut paljon kiinnostusta Italiaan – niin muinaiseen kuin nykyiseen. Viime vuosina kiinnostus näyttää entisestään kasvaneen, mikä näkyy esimerkiksi italialaisen tai italiaan sijoittuvan dekkarikirjallisuuden kasvussa.

Suomalainen Vera Vala on kirjoittanut Italiaan sijoittuvia rikosromaaneja, joissa pääosassa on Arianna de Bellis, suomalais-italialainen yksityisetsivä. Hänen neljä ensimmäistä kirjaansa ovat Kuolema sypressin varjossa (Gummerus 2012), Kosto ikuisessa kaupungissa (2013), Villa Sibyllan kirous (2014) ja Tuomitut (2015). Uusimman, sarjan viidennen teoksen, Milanon nukkemestarin (2016), tapahtumapaikkoina ovat Milano ja Piemonten alue.

”Kaikki epäkiinnostavat ihmiset saavat minun puolestani kuolla. Nukkemestari oli oikeassa. Vasta kuolemassa heidän mitätön elämänsä sai merkityksen” (s. 404).

Primi
Teos poikkeaa sarjan edeltävistä osista monin tavoin. En kuitenkaan tässä paljasta miten, jotta lukija voi itse tutustua sarjaan ja todeta, kuinka se kehittyy ja henkilöhahmot muuttuvat vuosien kuluessa. Teokset seuraavat toisiaan, joten kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, vaikka niissä tuetaankin jonkin verran aiemmin tapahtuneen muistamista. Erillisten murhatapausten ohessa kulkee läpileikkaavia teemoja, jotka yhdistävät sarjan kokonaisuudeksi.

Salaliittoteorioiden, korruptioepäilyjen, sukuriitojen sekä yhteiskunnallisen ja uskonnollisen mädännäisyyden ohella Arianna seikkailee makujen maailmassa. Vaikkei hän nykyisin yleistyneeseen tapaan esittelekään valmistamiensa tai nauttimiensa ruokien reseptejä, saa niistä kohtalaisen hyvän käsityksen valmistusprosessien kuvausten kautta. Viinien osalta Ariannan ehdoton suosikki on piemontilainen Barolo – muita tuskin mainitaankaan, paitsi hänen suosikkikuohuviininsä, lombardialainen Franciacorta.

”Hän sanoi aina, että halusi muokata Caravaggion tauluista vielä parempia. Viedä ne kokonaan uudelle tasolle” (s. 259).

Secondi

Milanon nukkemestari -kirjan nimihahmo jää hieman ulkokohtaiseksi ja shakespeariaaninen loppuratkaisu sen vuoksi aiempiin teoksiin nähden äkkinäiseksi, vaikka jännitys loppua kohden tiivistyykin. Ehkä osasyynä tähän on se, että Arianna ei ole kirjan ehdoton päähenkilö vaan jää hieman Vatikaania edustavan Ares-veljensä varjoon. Samoin ruoka jää taiteen, erityisesti Caravaggion (1571–1610) maalausten, varjoon. Pintapuolisempikin tutustuminen tämän ristiriitaisen taiteilijan taustaan ja teoksiin syventää myös Valan teoksen lukemista, sillä teoksilla on merkittävä rooli juonen kulussa.

Vera kirjoittaa sujuvasti ja pieniä kauneusvirheitä lukuun ottamatta kirja on myös hyvin viimeistelty. Kaiken kaikkiaan Italian joulukuuhun ajoittuva dekkari Milanon nukkemestari (samoin kuin koko sarja) sopii mainiosti Suomen suvessa nautittavaksi, vaikkapa mustikka-speck-kinkku pastakastikkeen ja Barolon kera. Valan oman suomalais-italialaisen kirjallis-kulinaarisen fuusioreseptin mukaisesti.

”Minä tiedän, mustikat speckin seurana pastakastikkeessa kuulostaa samalta kuin ananas pizzassa” (s. 156).

Dolci: Muuta Italia-kirjallisuutta


Italiaan sijoittuvista dekkareista kuuluisimpia ovat varmasti yhdysvaltalaisen Donna Leonin Guido Brunetti -kirjat Venetsiasta (25 kirjaa vuodesta 1992 alkaen). Edesmenneen englantilaisen Michael Dibdinin Aurelio Zenin seikkailuista kertovat dekkarit ovat nekin hyvin tunnettuja (11 kirjaa vuosina 1988–2007). Myös Dan Brownin Enkelit ja demonit (2000) sijoittuu Italiaan. Italialaisten Andrea Camillerin 24:stä 1994 alkaen ilmestyneestä Salvo Montalbano -kirjasta yhdeksän on suomennettu, Gianrico Carofiglion Bariin sijoittuvista viidestä Guido Guerrieri -teoksesta (ilmestyneet 2005 alkaen) kolme on suomennettu. Suomalaisista dekkareista Pekka Matilaisen Kupoli (2013) sijoittuu 1400-luvun Firenzeen.

Vähemmän Suomessa tunnettuja dekkareita ovat Iain Pearsin taidemaailmaan sijoittuvat Jonathan Argyll -sarjan teokset (seitsemän osaa vuosina 1991–2000) kuten myös englantilaisen Christobel Kentin Firenzeen ja laajemminkin Toscanaan sijoittuvat Sandro Cellini -kirjat (viisi osaa vuodesta 2009 alkaen) ja hänen muut Italiassa tapahtuvat romaaninsa. Italialaisen Giulio Leonin Mosaiikkimurha (suom. 2006) ja Valon salaisuus (suom. 2007) kuuluvat hänen Dante-mysteereihinsä, joissa murhia ratkoo itse Dante. Sarjasta ovat (vielä) suomentamatta ensimmäinen osa Dante Alighieri i delitti della Medusa (2000) sekä myöhemmät osat La crociata delle tenebre (2007) ja La sindone del diavolo (2014). Klassisen Giovanni Guarechin Isa Camillo -sarjan hengessä kirjoittaa myös Marco Malvadi, jonka toscanalaisen rannikkokaupungin barista Massimo Vivianin pitämään BarLumen ravintolaan liittyvän sarjan kuudesta teoksesta (vuodesta 2006 alkaen) kaksi on suomennettu. Vuonna 2014 kuolleen Giorgio Falettin teoksista Viimeinen katse (suom. 2010) sijoittuu osin Roomaan, osin New Yorkiin. Brittiläisen David Hewsonin Roomaan sijoittuvan, vuonna 2003 alkaneen Nic Costa -sarjan kolme ensimmäistä osaa on suomennettu.

Muista viime vuosien suomalaisista Italiaa koskevista teoksista mainittakoon Hannu Raittilan Canal Grande (2001), Antti Tuurin Pitelemättömät (2015), Matti Särkän matkakirjat Taormina rakastettuni (2001) ja Jättiläinen ja minä (2004), sekä omaelämäkerralliset Eija Wagerin Tupaantuliaiset Italiassa (2002), Koirani haukkuu italiaksi (2003) ja Vuorten valossa (2006) ja Kirsi Pihan Medicien naapurissa (2008). Varhaisemmista julkaisuista saa tietoa muun muassa Jorma Vallinkosken teoksesta Italia suomalaisessa kirjallisuudessa 1640–1953 (1955) ja Elettra Carbonen tuoreesta kirjasta Nordic Italies: Representations of Italy in Nordic Literature from 1830s to the 1910s (2016).

Buon appetito!


LINKKEJÄ:
Vera Vala Gummeruksen sivuilla http://www.gummerus.fi/fi/kirjailija/vera-vala/307/
Vera(n) Italia -sivulla: http://veravala.blogspot.fi/p/vera-vala.html.
Valan haastattelu Suomen dekkariseuran sivustolla: https://dekkariseura.wordpress.com/2012/05/10/775/
Lue lisää:
Caravaggiosta: http://www.caravaggio-foundation.org/
Donna Leonista: http://www.dekkariseura.fi/rk_309_a.html
Michael Dibdinistä: https://www.theguardian.com/books/2007/apr/04/culture.obituaries
Dan Brownista: http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%3Aateos_3800#.V4U3lLh97IV
Andrea Camillerista: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1436324948112
Gianrico Carofigliosta: http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/kirjat/Gianrico-Carofiglio-Perusteltuja-ep%C3%A4ilyksi%C3%A4/405222
Pekka Matilaisesta: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1373684290476
Iain Pearsista: http://www.wow.com/wiki/Iain_Pears
Christobel Kentistä: http://us.macmillan.com/author/christobelkent
Giulio Leonista: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353064894523
Giovannino Guareschista: http://www.giovanninoguareschi.com/
Marco Malvaldista: http://marcomalvaldi.altervista.org/
Giorgio Falettista: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353064894523
David Hewsonista: http://davidhewson.com/books/info/
Hannu Raittilasta: http://kirjakompassi.blogspot.fi/2015/01/hannu-raittila-canal-grande.html
Antti Tuurista: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1443411436117
Matti Särkästä: http://www.ts.fi/kulttuuri/1073988754/Poikaveljen+poika+jattilaisen+jaljilla
Eija Wagerista: http://www.eijawager.fi/
Kirsi Pihasta: http://www.pallontallaajat.net/pt3/keskustelu/index.php?topic=18025.0


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Vish Puri lemmen jäljillä



Tarquin Hall, Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus (The Case of the Love Commandos, 2013)
Suomentanut Tero Valkonen, Gummerus, 2015; 377 sivua

Joel Kuortti kirjoittaa:


Vish Puri -sarjan neljännessä osassa Lemmenkommandojen tapaus kietoudutaan curry-kastikkeiden ohella muun muassa kastiongelmiin. Puri saa tehtäväkseen toimia rakkauden asialla ratkomassa kahden rakastuneen – ylempikastisen naisen Tulsin ja kastittoman miehen Ramin – ja heidän perheidensä välistä kiistaa. Purin apulainen Kasvovoide on tämän tietämättä mukana Lemmenkommadojen toiminnassa, salanimellä Laxmi. Laxmi halveksii syvästi Tulsin isää, Vishnu Mishraa, joka ”edusti kaikkea, minkä lemmenkommandot tahtoivat Intiassa muuttaa” (s. 8).

Jos ei ota lukuun suhdetta kilpailija Hariin, ei neljäs Puri-kirja tarjoa paljoa uutta Purin persoonasta, mutta se liikkuu erilaisissa, erityisesti maaseutumiljöissä, kuin aiemmat teokset. Jossain määrin voisi sanoa, että kirja on aiempaa sosiologisempi ja vähemmän juonellinen, mutta risteävät juonet pitävät yllä myös dekkareille tärkeää jännitettä. Tällä kertaa en kiinnitä huomiota näihin romaanin ulottuvuuksiin.

Kirjassa on aiempaan tapaan reseptejä (biriyani, pakora, chutney ja halva) sekä sanasto. Suomentajaksi on edellisen kääntäjän Jaana Kapari-Jatan jälkeen palannut Tero Valkonen, joka suomensi myös kaksi ensimmäistä osaa. Käännös on kaikin puolin sujuvaa, mutta yksi yksityiskohta häiritsee heti alussa – intialainen, englanninkielinen arranged marriage -käsite on käännetty monin paikoin ”sovituksi avioliitoksi,” vaikka vakiintunut termi on ”järjestetty avioliitto.” Tälle saattaa olla peruste alkuteoksessa (jota en ole lukenut), mutta siinäkin tapauksessa asia olisi ongelmallinen. Muilta osin teksti on hyvinkin toimivaa.

Tarquin Hallin uusimman romaanin aihe voi tuntua monesta mielikuvitukselliselta, mutta Intiassa todella toimii Lemmenkommadot-niminen vapaaehtoisjärjestö, joka auttaa rakastuneita (hetero)pareja (Butki 2013). Vuonna 2012 BBC:n Intian toimitus raportoi järjestön toiminnasta (Anand 2012), minkä sen jälkeen se on aika ajoin päässyt kansainväliseen (länsimaiseen) uutislevitykseen. Kuten Hall romaanissaan kirjoittaa: ”Hyväntekeväisyysjärjestö auttoi eri kasteja ja uskontoja edustavia intialaispareja pääsemään naimisiin ja asettumaan sitten aloilleen, usein salanimien turvin” (s. 10). Tämä lähtökohta tulee esiin myös Hallin haastattelussa (Butki 2013).

Kastijärjestelmä ja sen kritiikki onkin yksi romaanin keskeisistä teemoista. Vaikka kyseessä ei ole koskaan ollut kattava tai yksiselitteinen järjestelmä, yleinen käsitys on, että intialaisessa kastijärjestelmässä varnat olivat (ja edelleen ovat) neljä Veda-kirjoituksiin perustuvaa luokkaa (bramiinit, kshatriyat, vaišyot ja šudrat) ja myöhemmin muodostuneet (lukemattomat) jātit puolestaan syntymän perusteella rakentuneita, erityisesti ammattikunnittain periytyviä jaotteluita. Näiden molempien ulkopuolelle jäivät kastittomat. Vaikka vuoden 1950 perustuslain myötä Intia luopui kastijärjestelmän perusteista, järjestelmä on käytännössä edelleen hyvin määräävässä asemassa monilla elämänalueilla politiikasta yksityiselämään.

Sen lisäksi, että neljäs Puri on kiinnostava niin rikoskirjallisuutena kuin sosiologisena kommentaarina, se on myös osa laajempaa jälkikoloniaalista rikoskirjallisuuden buumia, joka on vahvistunut erityisesti vuosituhannen vaihteessa (Manninen 2016; ks. Pearson & Singer 2009, Matzke & Muehleisen 2006, Kuortti 2005, Reddy 2003, Christian 2001, Gosselin 1998). Tältä osin Hallin kirja ja koko teossarja nousee yleisemmälle tasolle kuin mitä se muutoin olisi. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö kirjat olisi mielenkiintoisia itsessään, mutta lisävärin niihin antaa tämä laajempi konteksti, jossa etnis-kansalliset erityispiirteet tarjoavat tulkinnallisia haasteita lukijoille.

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

Anand, Anu. The ’love commandos’ protecting young Indian couples. BBC, New Delhi 5.6.2012.http://www.bbc.com/news/magazine-18280997
Butki, Scott. Interview with Tarquin Hall, Author of The Case of the Love Commandos. 8.10.2013.http://blogcritics.org/an-interview-with-tarquin-hall-author-of-the-mystery-the-case-of-the-love-commandos/
Christian, Ed (ed.) The Post-Colonial Detective. MacMillan 2001.
Gosselin, Adrienne J. (ed.) Multicultural Detective Fiction: Murder From the ’Other’ Side. Routledge 1998.
Gummerus, Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus. 2015.http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512099436/vish-puri-ja-lemmenkommandojen-tapaus/
Kuortti, Joel. Ruumis todisteena: Rei Shimura monikulttuurisena feministisenä etsivänä. Naistutkimus 18.1 (2005): 64–70.
Love Commandos, The, organisation. http://lovecommandos.org/
Manninen, Mari. Dekkarit käyvät myös matkaoppaista. Helsingin Sanomat -verkkolehti 17.1.2016.
Matzke, Christine & Susanne Muehleisen (eds) Postcolonial Postmortems: Crime Fiction from a Transcultural Perspective. Rodopi 2006.
Pearson, Nels & Marc Singer (eds) Detective Fiction in a Postcolonial and Transnational World. Ashgate 2009.
Reddy, Maureen T., Traces, Codes, and Clues: Reading Race in Crime Fiction. Rutgers UP, 2003.


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

PS. Tässä linkit Joel Kuortin aiempiin Vish Puri -arvioihin:

http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2013/03/vish-puri-ratkoo-rikoksia-intiassa.html
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2014/08/vish-purin-tutkimukset-jatkuvat.html
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2015/04/vish-purin-kolmas.html

perjantai 19. helmikuuta 2016

Kristiina Kass – fantasiaa ja arkista huumoria viljelevä virolainen lastenkirjailija


Mirka Ahonen kirjoittaa:

Tällä viikolla on ympäri Suomea vietetty virolaisen kirjallisuuden viikkoa. Tuglas-seuran järjestämän viikon aikana erilaiset virolaiset kirjailijat ovat jalkautuneet eri puolelle Suomea puhumaan kirjoistaan sekä virolaisesta kirjallisuudesta yleensä. Turkuun Turun Tuglas-seuran vieraaksi saimme yhden Viron tämän hetken tunnetuimmista lastenkirjailijoista Kristiina Kassin (s. 1970). Kirjailijana, kuvittajana ja kääntäjänä tunnetulta Kassilta on ilmestynyt useita kirjoja Virossa, lisäksi hänen tekstejään on julkaistu myös esimerkiksi virolaisissa koulukirjoissa. Kassin teoksia on käännetty ruotsiksi ja venäjäksi, mutta Suomessa Kass on vielä valitettavasti melko tuntematon. Hänen kirjojaan ei ole julkaistu suomeksi, mikä sinänsä on yllättävää, sillä itse asiassa monet Kassin kirjoittamista tarinoista on kirjoitettu alun perin suomeksi, ja ne ovat ilmestyneet jatkokertomuksina Aamupostissa. Kass on myös taitava kuvittaja ja tehnyt omien kirjojensa lisäksi kuvituksia myös muille kirjailijoille. Viisi ensimmäistä kirjaansa Kass on kuvittanut itse, tämän jälkeen Kassin kirjoja on kuvittanut muun muassa Viron kenties tämän hetken kuuluisin kuvittaja Heiki Ernits, joka on monille suomalaisillekin tuttu Andrus Kivirähkin Keksijäkylän Lotasta (Otava 2008).

Kassin lasten kirjoissa on paljon fantasiakirjallisuuden piirteitä. Tarinoissa esiintyy muun muassa erilaisia noitia, kissoiksi muuttuneita lapsia, kummitteleva opettaja sekä taikatyyny. Vaikka kirjat ovat täynnä magiaa ja taikauskoa, ne kuvaavat silti samaan aikaan hyvin arkipäiväisiä, kaikille tuttuja asioita. Kassin kirjoissa tärkeässä osassa on huumori, joka näkyy hauskoissa hahmoissa sekä tarinoissa, jotka käsittelevät arjen pieniä kommelluksia. Aiheet naurattavat samalla sekä lapsia että aikuisia. Kassin mukaan ideat kirjoihin ovat syntyneet elävästä elämästä; inspiraation lähteinä ovat olleet omat lapsuuden kokemukset sekä omien lasten hauskat sattumukset. Huumorin ohella Kass käsittelee kirjoissaan myös vakavampia aiheita kuten eläinten heitteillejättöä ja köyhyyttä.

Kassin ehkä tunnetuin ja rakastetuin hahmo Noitaneiti Nöpönenä seikkailee kirjoissa Nõianeiu Nöbinina (Tänapäev 2010) sekä viime vuonna ilmestyneessä Nõianeiu Nöbinina ja korstnapühkija (Tänapäev 2015, ”Noitaneiti Nöpönenä ja nokikolari“). Molempiin kirjoihin mielikuvitusta kutkuttavan kuvituksen on tehnyt Heiki Ernits. Tämä punatukkainen 100-vuotias noitaneiti on erilainen kuin muut noidat, sillä hän on kiltti. Muut noidat ihmettelevätkin, minkälainen on noita, jolle ei maistu hämähäkit ja jolla ei edes ole noidille ominaista koukkunokkaa vaan ainoastaan pikkuruinen nöpönenä. Nõianeiu Nöbininasta on tehty myös 10-osainen televisiosarja.

Yksi omista suosikeistani on kirja nimeltä Mina ja Peeter (Tänapäev 2009), joka kertoo hieman ilkikurisista sisaruksista, Ingelistä (”enkeli”) ja Peeteristä. Kirja koostuu lyhyehköistä tarinoista, joissa lapset keksivät jatkuvasti erilaisia kujeita ja kepposia. Lasten vanhemmat saavat harmaita hiuksia, kun barbit päättävät käydä parturissa leikkauttamassa tukkansa, (sillä niillehän kasvaa aina tukka takaisin), äidin parhaimmat vaatteet päätyvät myyntiin kirpputorille tai kun lapset päättävät siirtää talon kaikki kellot väärään aikaan.

Kass käsittelee kirjoissaan myös koulumaailmaa. Samueli Võlupadi (Tänapäev 2006, ”Samuelin taikatyyny”) kertoo 9-vuotiaasta pojasta, jolle koulunkäynti tuottaa vaikeuksia. Samuelia moititaan sekä koulussa että kotona huonosta koulumenestyksestä. Tarina saa kuitenkin yllättävän käänteen kun Samuel laittaa illalla koulukirjan tyynynsä alle. Tyyny osoittautuukin taikatyynyksi, ja yön aikana koko kirjan sisältö on siirtynyt Samuelin päähän. Opettajan ihmetykseksi maantiedon tunnilla eri maiden pääkaupungit tulevat Samuelin suusta kuin automaattisesti ja englannin kielikin soljuu vaivattomasti.

Kass on asunut jo pitkään Suomessa ja tuntee hyvin molempien maiden kulttuuria ja lastenkirjallisuutta. Hän on kääntänyt viroksi monia tunnettuja suomalaisia lastenkirjoja kuten Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjiä sekä Mauri Kunnaksen tuotantoa. Toivottavasti suomalaiset kustantajat nyt vuorostaan kiinnostuisivat Kristiina Kassin kirjoista, niin että myös suomalainen lukija pääsisi tutustumaan niihin.


Mirka Ahonen on ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta kiinnostunut kirjallisuudentutkija. Hän on virolaista kirjallisuutta ja kulttuuria harrastavan Turun Tuglas-seuran hallituksen jäsen.

Tuglas-seuran toiminnasta lisää http://www.tuglas.fi/
Virolaisen kirjallisuuden viikosta http://www.tuglas.fi/virolaisen-kirjallisuuden-viikko



keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Uhri vai julma tappaja?



Pierre Lemaitre: Alex. (Alex, 2011.) Suom. Sirkka Aulanko. Minerva 2015.

Päivi Brink kirjoittaa:


Minerva Kustannuksen verkkosivuilla Pierre Lemaitren dekkarin Alex lähtökohtaa kuvataan näin:

”Alex, 35-vuotias viettelevän kaunis nainen, kidnapataan ja ripustetaan ahtaaseen häkkiin sullottuna riippumaan tyhjän varastorakennuksen katosta. Hänet jätetään kitumaan kuoliaaksi ahneiden rottien odottaessa uhrin viimeisten voimien hiipumista.”

Tämä piinallinen kuva kertoo paljon romaanin tunnelmasta ja kauheista rikoksista, joita siinä tehdään. Päähenkilöön Alexiin se sen sijaan antaa vasta ensivilkaisun. Lemaitren dekkarin oveluus piilee juuri uhrin ja väärintekijän roolien vaihtumisessa. Tämä syventää henkilöitä, mutta se saa lukijan myös pohtimaan rikosten oikeudenmukaisuutta ja uhrin oikeutta kostaa.

Alexista on vaikea kirjoittaa paljastamatta odottamattomia juonenkäänteitä, mutta koetan olla pilaamatta jännitystä tulevilta lukijoilta. Juoni on olennainen osa tämän kirjan viehätystä, ja sai minut ahmimaan kirjan nopeasti. Innostuin ranskalaisesta Lemaitresta toden teolla viime vuonna suomennetun Näkemiin taivaassa -romaanin myötä. Se ei ollut dekkari vaan sotaromaani, mutta siinäkin koukeroiset juonenkäänteet herättivät ihailua. Näkemiin taivaassa on uudempi romaani kuin Alex, joka on nyt vasta suomennettu. Täytyy sanoa, että sen virtuoosimaiseen tyyliin ja henkilökuvaukseen verrattuna Alex oli pettymys, ”vain” dekkari. Toisaalta voin siis ajatella, että Lemaitre on kehittynyt kirjailijana ja löytänyt oman persoonallisen äänensä Näkemiin taivaassa -kirjan sivuilla. Hyvä niin.

Heti alkuasetelmassa Alex siis siepataan kadulta, pahoinpidellään ja pannaan alasti pieneen häkkiin roikkumaan. Tämä alistava kauhukuva ei varmasti jätä ketään kylmäksi, varsinkin kun rotat alkavat kerääntyä naisen ympärille. Harvassa kirjassa rotat on kuvattu näin inhottavasti. Niistä tulee väkivaltaista miestäkin ahdistavampi uhkakuva. Mutta, mutta. Dekkari alkaakin kuvata vuorotellen heikossa kunnossa nääntyvää Alexia ja ylikomisario Camille Verhoevenin tutkimuksia. Uhrista alkaa paljastua yhtä jos toista epämiellyttävää. Verhoeven päätyy kysymään, onko Alex tappanut ja siksi kenties ansainnut kohtalonsa. Kun vielä kysytään, miksi Alex on tappanut, tekojen oikeudenmukaisuus jää lukijan itse päätettäväksi.

Ylikomisario Verhoeven ja hänen tiiminsä antavat kaivattua vastapainoa inhalle väkivallalle, jota dekkari tarjoaa liikaakin. Verhoeven on lyhytkasvuinen, 145 cm pitkä, mutta asemansa puolesta toisia ylempänä. Rikas, tyylikäs Louis ja pihi, tyylitön Armand tukevat pomoaan ehdottomasti ja omia kykyjään käyttäen. Kolmikko on mieleen jäävä ja elävä tiimi, jonka työtä seuraisi mielellään uudestaankin. Heidän humoristinen ja välillä epätoivoinenkin sanailunsa on sujuvaa ja kulkee mukavasti.

Itselläni tökki eniten romaanin rikosten inhottavuus. En ole ihan näin kovaksikeitetyn dekkarin ystävä. Varsinkin, kun Alex jää lopulta kuitenkin uhrin asemaan. Hänen väkivaltansa ei saavuta sellaista voimaannuttavaa verileikin hurmiota, jota löytyy vaikka Virginie Despentesin Pane mua -romaanista tai Alexin sivuliepeessä mainitusta Lisbeth Salanderista. En tarkoita, että väkivaltaa olisi pitänyt olla enemmän, vaan että Alexin asenteesta jäi jotakin olennaista puuttumaan.

Oikeudenmukaisuus, niin, mitä siitä voisin sanoa. Tappaminen ei ole oikein. Mutta Lemaitren Alex saa muistamaan, että pahimmat rikolliset eivät usein ole saaneet elää onnellista lapsuutta ja tasapainoista aikuisuutta. Vaikka näitä rikoksia ei ymmärtäisikään, ainakin ne näyttäytyvät lopuksi ihan eri valossa kuin aluksi.

Vetävä dekkarihan tämä on: jännittävä, omaperäinen ja karmiva.

Lue lisää:
Linkki Turun Sanomissa julkaistuun, hehkuttavaan kritiikkiini Lemaitren romaanista Näkemiin taivaassa.
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/710490/Jarkyttavan+hieno+sotaromaani

Kustantajan esittely Alexista: http://minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=1182

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Björk ratkoo rikoksia 20-luvun Helsingissä


Virpi Hämeen-Anttila:
Yön sydän on jäätä. Otava 2014.
Käärmeitten kesä. Otava 2015.


Päivi Brink kirjoittaa:
Lietson nyt Björk-innostusta kaikkialla kehumalla Virpi Hämeen-Anttilan uutta dekkarisarjaa. Sarjassa on ilmestynyt kaksi romaania Yön sydän on jäätä ja Käärmeitten kesä. Ensimmäisessä osassa keskityttiin pitkälti Björkin hahmon ja 20-luvun yhteiskunnallisen ja fyysisen miljöön esittelyyn. Toisessa osassa dekkarijuoni pääsee mielestäni paremmin vauhtiin. Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alkuun, jolloin sisällissodan katkerat muistot vaikuttavat vielä vahvasti suomalaisten mielissä.

Sarjassa parasta on ehdottomasti Karl Axel Björkin viehättävä persoona. Hän on sisäasiainministeriön virkamies, joka ratkoo iltaisin rikoksia omin päin. Hänen ystävänsä Martti Ekman on kylläkin ylikonstaapeli Helsingin rikospoliisissa, ja toinen ystävä Anton Helander on Helsingin Sanomien toimittaja. Näin hänellä on pääsy suurelta yleisöltä salattuihin tietoihin. Björkissä on Sherlock Holmesin piirteitä, sillä hän käyttää naamioitumista apunaan ja kerää tarkkaan johtolankoja ja sormenjälkiä rikospaikoilta. Mutta hän on myös Poirot’n sukua turhamaisuudessaan. Hän rakastaa vaatteita, kauneustuotteita ja kattokruunujen välkettä.

Björk on nuori mies, vain 27-vuotias, mutta paljon nähnyt. Sisällissotaan hän ei osallistunut, koska oli ulkomailla opiskelemassa sen aikana. Mutta hänen veljensä kuoli taistellessaan valkoisten puolella. Björkin isä on kadonnut Venäjän vallankumouksen jalkoihin, mutta äiti ja nuorempi veli asuvat Helsingissä. Björkin äiti on suomenkielinen ja köyhemmästä perheestä kuin ruotsinkielinen, varakasta sukua oleva isä. Niinpä Björkin isoisä oli evännyt pojaltaan perintöosuuden. Björk tasapainoileekin kaiken aikaa pienen virkamiespalkkansa ja liian suurten menojensa välillä. Yön sydän on jäätä -romaanissa ruotsinkielinen suku ottaa kuitenkin yhteyttä Björkiin ja alkaa hieroa sovintoa.

Käärmeitten kesän julkistustilaisuus pidettiin kesän alussa helsinkiläisessä salakapakassa. Virpi Hämeen-Anttila kuvaili tilaisuudessa hienosti Björkiä välittäjähahmoksi, joka tuntee hyvin niin ruotsinkielisen porvarismaailman kuin suomenkielisen köyhälistön elämän Pitkänsillan tuolla puolen. Hän jahtaa rikollisia Martin kanssa Helsingin yössä, mutta on yhtä kotonaan keskustellessaan akateemisesti patologin kanssa. Tämä tekee hänestä hyvän soluttautujan rikollispiireihin, mutta saa hänet viihtymään silkin ja sametin välkkeessä Kampin pöydässäkin.

Björk viehättää naisia, ja tavoittelee heistä puolitosissaan useita, kunnes rakastuu tulisesti. Intohimo pääsee kunnolla valloilleen Käärmeitten kesässä. Seksuaalisuus on 20-luvun ilmapiirissä usein syyllisyyden ja himojen tukahduttamisen sävyttämää. Björk haaveilee ajoittain avioliitosta ja rauhallisesta perhe-elämästä, mutta ei usko sen olevan häntä varten.

Hämeen-Anttila kuvaa hienosti 1920-luvun Helsinkiä ja Suomea. Poliittinen ilmapiiri syntymässä olevan Neuvostoliiton kupeessa, valkoisten ja punaisten vihamielisyyden jatkuessa, on kireä. Vanhojen suojeluskuntalaisten ja jääkärien muodostama ryhmä Valaveljet ei kaihda rikollisiakaan keinoja ajaessaan Suur-Suomen asiaa. Björk joutuu heidän kanssaan vastakkain, ja saa heistä voimakkaita vihamiehiä.

Kaiken kaikkiaan romaanin maailma on hienosti rakennettu. Helsinki näyttää yhtä aikaa tutulta ja tuntemattomalta, ja Björkin seurassa pääsee tutustumaan kaupungin eri kerroksiin. Björkin estetismi antaa mahdollisuuden visuaalisen maailman luomiseen, johon liittyvät niin sisustus kuin vaatteet, tuoksut ja käytösetiketti. Näiden kautta päästään 20-luvun hurmaavaan miljööseen, mutta se ei peitä alleen inhimillisyyttä, ihmiskohtaloita ja tunnemyrskyjä rikosten takana. Hämeen-Anttila on tehnyt valtavasti tarkkaa taustatyötä, mutta detaljia ei tule liikaa, vaan dekkarit hengittävät. Henkilöhahmoja alkaa toisen osan jälkeen olla aika paljon muistettavana, mutta joidenkin juonilinjojen sulkeutuminen hoitanee tämän ongelman.

Komisario Palmu -sarjan ystävät löytävät toivottavasti Björkin. Tällainen angloamerikkalaisten cozy mystery’ksi kutsuma laji, missä epokki ja Agatha Christie -tyylinen rikosten arkisuus herätetään henkiin uusissa dekkareissa, on tervetullut lisä suomalaiseenkin rikoskirjallisuuteen. Yhteiskunnallisen realismin ja huumorin rinnalle sopii tällainen perinteinen pohtiva dekkari.

Hämeen-Anttila kertoi julkaisutilaisuudessa, että Björk-sarjan ensimmäiset osat on julkaistu tarkalleen samaan aikaan vuoden välein. Miten maltan odottaa ensi kesään?!

Hämeen-Anttilan blogi 1920-luvusta tukee dekkarisarjaa:
https://20lukuaetsimassa.wordpress.com/