perjantai 28. huhtikuuta 2017

PROFESSORIPOOLI: Roomalainen ”henkien taistelu”: Petroniuksen Satyricon



Kuukauden klassikko:
Petronius Arbiter, Satyricon. Kääntänyt ja selityksillä ja jälkisanalla varustanut Pekka Tuomisto. Tammi, 2003.

Hannu K. Riikonen kirjoittaa:

Roomalainen Gaius Petronius (Petronius Arbiter, n. 20-66) tunnetaan henkilönä vain siitä kuvauksesta, jonka Tacitus on esittänyt historiateoksessaan Annales (suom.). Sen mukaan kyseessä oli tehokkaasti toiminut virkamies, joka sittemmin oli antautunut ”paheelliseen tai paheita jäljittelevään elämäntyyliinsä ja oli päässyt Neron lähimpien ystävien joukkoon”. Itsemurhastaankin Petronius oli Tacituksen kuvauksen perusteella järjestänyt erikoisen näytelmän.

Tacitus ei puhu mitään Petroniuksen kirjallisesta toiminnasta. Jälkimaailmakaan ei ole saanut Petroniuksen alun perin poikkeuksellisen laajaa teosta Satyricon (Satyyrikertomuksia) kokonaisuudessaan luettavakseen, ainoastaan fragmentteja, joiden perusteella romaanin juoni voidaan kuitenkin hahmottaa. Vaikka teosta voidaan kutsua romaaniksi, se antiikin luokitusten mukaan oli ns. menippolainen satiiri, jossa yhdistettiin proosaa ja runomittaisia jaksoja. Kyseessä on myös pikareskityyppinen teos, joka kertoo kolmen kaveruksen, Encolpiuksen, Ascyltoksen ja Gitonin, seikkailuista ensin mainitun kertomana. Mukana on myös joukko muita henkilöitä, kuten Troijan valloitus- ja Kansalaissota-aiheisia eepoksiaan tyrkyttävä runoilija Eumolpus; hän vuodattaa runojaan ”kuin suunnaton sanojen suihkulähde”.

Satyriconin tapahtumapaikkoja ovat esimerkiksi reetorikoulu, ilotalo, majatalo, tori ja taidenäyttely. Välillä ollaan nousukas Trimalchion pidoissa, joka muodostaa laajimman säilyneen jakson, välillä tehdään laivamatka, jonka kuluessa kuullaan tarina makaaberi tarina Efesoksen leskestä (ns. miletolainen kertomus, jollaiset olivat suosittuja) ja joka päättyy haaksirikkoon. Säilyneiden jaksojen loppuosat sijoittuvat Krotonin kaupunkiin ja niissä kerrotaan muun muassa perinnönmetsästäjistä, jotka ovat valmiit jopa kannibalismiin, kun testamentti määrää syömään vainajan ruumiin.

Petroniuksen teoksesta muodostuu ihmisten kaikenlaisten paheitten, naurettavuuksien, mauttomuuksien ja turhamaisuuksien kavalkadi. Mauttomuudesta erityisen paljon esimerkkejä on Trimalchion pitoja koskevassa jaksossa; tällöin ei voi olla ajattelematta keisari Neron erikoisia taideharrastuksia, joista antiikin aikainen elämäkerturi Suetonius on antanut esimerkkejä Neron elämäkerrassaan (suom.). Pitojen ruokalajit ovat yhdistelmää ylellisyydestä ja keinotekoisuudesta. Mauttomuuksien huippukohta saavutetaan isännän halutessa saada esimakua omista hautajaisistaan. Paikalle on kutsuttu torvensoittajat, jotka ”puhalsivat rämisevän hautajaissoiton”. Torventoitotus saa paikalliset palovartijat luulemaan tulen päässeen irti ja rupeavat törmäilemään ympäriinsä kirveineen ja vesisankoineen. Syntyneessä hämmingissä seikkailijat onnistuvat pakenemaan.

Satyricon on mielenkiintoinen ja tärkeä teos paitsi satiirisena ajankuvana myös sikäli, että se käyttää hyväkseen koko edeltävän kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden traditiota. Se on parodisessa suhteessa niin Odysseiaan kuin seikkailukertomusta ja rakkaustarinaa yhdistelevään kreikkalaiseen romaaniin. Esimerkiksi kreikkalaisen romaanin heteroseksuaalinen rakkaus on Petroniuksella kääntynyt tilanteeksi, jossa kaksi miestä Encolpius ja Ascyltos kiistelevät kolmannen miehen, Gitonin rakkaudesta. Eumolpuksen runoilut puolestaan parodioivat roomalaisten eepoksia – esimerkiksi runoilija Lucanus oli kirjoittanut sekä kansalaissodasta että Troijasta. Eumolpuksen aiheita on myös kaljupäisyys. Trimalchion pidot –jakso saa lisävärikkyyttä siitä, että paikalle kokoontunut seurue käyttää värikästä puhekieltä – kyseessä on antiikin puhekielen tutkijalle arvokas lähde.

Ivalta ei säästy myöskään Petroniuksen aikalainen, samoin Neron hovissa toiminut filosofi Seneca. Kun haaksirikossa menehtyneen Lichaan ruumis löytyy rannalta, Encolpius yltyy pitämään Lichaalle onton ruumissaarnan, joka jäljittelee Senecan lyhytsanaista tyyliä esimerkiksi seuraavaan tapaan: ”Sotilaan pettävät hänen aseensa. Uhrilupaukset eivät auta sitä, joka jää sortuvan kotinsa raunioihin. Kiireinen matkamies heittää henkensä vaunuista pudotessaan. Mässäilijä tukehtuu ruokaansa, pidättyväinen nääntyy omaan kunnollisuuteensa. Jos asioita tutkii joka puolelta, huomaa että haaksirikko uhkaa kaikkialla.”

Naurettavaan valoon asettuvat myös monet seksuaalisen käyttäytymisen muodot. Siinä missä Odysseus pakeni merenjumala Poseidonin vihaa, siinä Encolpius pakenee Priapoksen, hedelmällisyyden jumalan vihaa. ”Välillä hän hyökkäsi rääkättyjen takapuoliemme kimppuun, välillä hän suuteli meitä pahanhajuisella suullaan,” kertoo Encolpius seurueen kohtaamasta rattopojasta. Eumolpus puolestaan kerskailee siitä, miten hän oli iloitellut tapaamansa kvestorin kauniin pojan kanssa: ”Kahmin ensin käsiini hänen maidonvalkeat rintansa, sitten suutelin häntä ja lopulta täytin kaikki toiveeni”.

Säilyneissä fragmenteissa on kirjallisuuden ohella otettu huomioon roomalaisessa kulttuurissa tärkeä retoriikka – monet kirjailijat pohtivat Roomassa retoriikan opettamista ja myös retoriikan rappiota – ja kuvataide, johon on varsin paljon viittauksia. Trimalchion pidot –jaksossa mainitut laulut ja tanssit antavat kuvaa aikansa kansanomaisemmasta kulttuurista. Satyricon on alkuperäisessä laajuudessaan ollut kaikesta päättäen laajamuotoinen satiiri koko aikansa kulttuurista, epäilemättä roomalainen vastine suurelle suomalaiselle satiirille, Joel Lehtosen Henkien taistelulle, jossa muuten yksi jakso onkin nimetty Trimalchion pitojen mukaan.

Satyricon on innoittanut Federico Fellinin ohjaamaan elokuvan Fellini Satyricon. Ikimuistoisen kuvan Petroniuksesta on puolestaan esittänyt Henryk Sienkiewicz historiallisessa romaanissaan Quo vadis? Teos on kiinnostanut myös monia 1900-luvun modernistikirjailijoita James Joycea ja T. S. Eliotia myöten.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

PROFESSORIPOOLI: E. T. A. Hoffmann: Kultainen malja


Kuukauden klassikko:
E. T. A. Hoffmann: Kultainen malja. Satu uudelta ajalta (Der goldne Topf. Ein Märchen aus der neuen Zeit 1814). Suom. Sanna Isto-Rodenkirchen. Helsinki: Loki-kirjat 2001.

Liisa Steinby kirjoittaa:


E. T. A. Hoffmann (1776-1822) oli lähes samanikäinen kuin saksalaisen varhaisromantiikan keskeiset hahmot Novalis (Friedrich von Hardenberg, 1772-1801) ja Friedrich Schlegel (1772-1829), mutta kun lukee näiden tuotantoa rinnakkain, tuntuu kuin Hoffmann olisi sukupolvea nuorempi. Se romantiikalle ominainen taiteen absolutisointi, jota Novalis ja Schlegel olivat rakentamassa, näyttäytyy Hoffmannille toisesta näkökulmasta, ikään kuin nurjalta puolelta. Hän on yhtä intohimoinen taiteen rakastaja kuin nämä, yhtä valmis kohoamaan taiteen kokemisen korkeimpiin sfääreihin, mutta toisin kuin Novalis ja Schlegel hän näkee tämän problemaattisena, koska tosielämän realiteetit asettuvat sitä vastaan. Novalis ja Schlegel uskoivat taiteen kautta tapahtuvaan arkielämän ”poetisointiin”; Hoffmannin kokemukset ovat tätä uskoa vastaan. Hoffmann toimi itse pikkuruhtinaskunnan hovikapellimestarina ja teatterinjohtajana ja joutui näissä tehtävissään jatkuvasti kokemaan taiteen ja reaalimaailman välisen ristiriidan. Hänen romaaninsa ja kertomuksensa osoittavat hänen tuntevan sekä taiteen absoluuttisen kauneuden maailmalle antautumisen viehätyksen että sen, miten tämä joutuu väistämättä ristiriitaan reaalitodellisuuden kanssa. Tämän ristiriidan läsnäolossa, samoin kuin Hoffmannin teosten omalaatuisessa huumorissa, piilee hänen novelliensa ja romaaniensa viehätysvoiman salaisuus. Hoffmann onkin nykylukijalle saksalaisen romantiikan aikakauden proosakirjailijoista elävin.

Romantiikan aikakausi synnytti Saksassa nk. taidesadun (Kunstmärchen), joka sallii mielikuvitukselle sadun vapauden mutta jossa tavanomaisesta sadusta poiketen henkilöiden mielenliikkeitä kuvataan realistisella tarkkuudella ja jossa kaiken aikaa vihjataan kerrotun symboliseen merkitykseen. Hoffmannin tarinoista osa on tällaisia satuja, mutta suurempi osa on tarinoita, joissa arkipäiväinen ja ihmeellinen tai sadunomainen limittyvät niin, että lukija ei tiedä, kumpaa hänen oikeastaan pitäisi seurata, kumpi on ”totuus” tarinan maailmassa. Hoffmann on nimennyt osan kertomuksistaan ”serapionttisiksi tarinoiksi” (Serapionsbrüder-kertomuskokoelman nimihenkilön mukaan). Näille on ominaista, että arkipäiväisen maailman yhtäkkiä puhkaisee jokin ihmeellinen tapahtuma, jonka ihmeellisyyttä tarinan henkilöt pyörittävät mielessään päätyen joko uskomaan ihmeellisen todelliseksi tai torjumaan sen. Toiselle kertomuskokoelmalleen Hoffmann on antanut nimen Nachtstücke, Yökappaleita, jolla hän viittaa siihen, että luonto itse, ihmismielestä puhumattakaan, sisältää salaperäisiä, tuntemattomia, mahdollisesti myös pahaa tarkoittavia voimia. Ihmeellisyys rajatapauksina kiehtoi Hoffmannia; tällaisia rajatapauksia ovat mielenvikaiset, runoilijat ja muut taiteilijat sekä ihmismielen hypnoosilla haltuunsa ottavat ”magnetisoijat”.

Kultainen malja on tyypillinen serapionttinen kertomus, vaikka onkin pitempi kuin Serapion-veljesten sisältämät tarinat. Tarina alkaa täysin realistisesti, mitä ilmentää paikan ja ajan täsmällinen mainitseminen: helluntaina kello kolme iltapäivällä Dresdenissä Mustan portin luona Anselmus-niminen ylioppilas kompastuu kaupustelijaeukon koriin ja kaataa sen, jolloin kakut ja hedelmät lentävät katuun. Tästä vihastuneena eukko kiroaa Anselmuksen sanomalla, että hän tulee vielä ”päätymään kristalliin”. Ennustukselle tyypilliseen tapaan eukon ennustuksen sanat ovat hämärät. Anselmus antaa eukolle kaikki rahansa ja jää sitten kiertelemään Elben rannalla kaupunginportin ulkopuolella, kun hän yhtäkkiä kuulee läheisestä seljapuusta ikään kuin kristallikellojen kilinää. Hän katsoo ylös puuhun ja näkee siellä kolme kultaisena ja vihreänä kimaltavaa käärmettä. Yksi niistä katsoo häntä niin ihastuttavilla tummansinisillä silmillä sanomatonta kaipuuta katseessaan, että Anselmus välittömästi rakastuu häneen. Kun ohikulkija hetken kuluttua huomauttaa hänen omituisesta käytöksestään – hän syleilee puunrunkoa ja huutelee sen lehvistöön pyytäen pikku käärmeitä tulemaan uudestaan näkyviin – hän alkaa itsekin ihmetellä unennäköään keskellä kirkasta päivää.

Lukija ajattelee pian saavansa selityksen käärmeen ihmeen kauniisiin tummansinisiin silmiin: sillä vasta nyt Anselmus huomaa, että vararehtorin tyttärellä Veronikalla, jota hän käy usein tervehtimässä, on tummansiniset silmät. Anselmuksen houre näyttää näin saavan psykologisen selityksen: ihastuttava sinisilmäinen käärme on hänen mielikuvituksensa luoma Veronika ideaalimuodossa, vaikkakin käärmeen hahmo tuntuu omituiselta rakastetun hahmolta. Tähän hahmoon on monta selitystä, joista yksi on aikalaisten hyvin tuntema, William Hogarthin alulle panema keskustelu maalaustaiteen ”kauneuden viivasta”, joka on muodoltaan käärmemäinen. Näin käärme viittaisi, ainakin yhdellä ulottuvuudellaan, absoluuttiseen kauneuteen. Rakastettu käärmeenä sisältää toki muitakin, osin ironisia merkityksiä. Tarinan edetessä sinisilmäinen käärme ottaa myös kauniin tytön, Serpentinan, hahmon, ja käy ilmi, että Anselmuksen on lopulta valittava Veronikan ja Serpentinan välillä. Veronika on kunnianhimoinen tyttö, jolla on jalat maassa: hän haluaa hovineuvoksen vaimoksi ja on valmis odottamaan, kunnes Anselmus on lukenut lukunsa loppuun ja päässyt hovineuvokseksi aatelisen hallinnon palvelukseen. Anselmus joutuu kuitenkin yhä enemmän Serpentinan ja hänen isänsä edustaman taiteen ja mielikuvituksen ideaalimaailman pauloihin. Nämä kaksi toisensa pois sulkevaa maailmaan kohtaavat Serpentinan isässä, arkistonhoitaja Lindhorstissa, joka porvarillisen hahmon takaa paljastuu sadun tulen henki, salamanteri, jonka tyttäriä kauniit käärmeet ovat. Reaalimaailma ja sadun maailma jäävät romaanin lopussa haarottamaan erilleen; kumman Anselmus lopulta valitsee, hovineuvoksen uran ja Veronikan vai ikuisen onnentilan ihanan Serpentinan rinnalla tarunomaisella Atlantiksen saarella – mutta valitettavasti vain mielikuvituksen maailmassa – jätettäköön lukijan löydettäväksi.

Hoffmannin kertomuksen viehätysvoima piilee mielestäni siinä, että lukija joutuu koko ajan katsomaan ikään kuin tapahtumien tason taakse kysyen niiden merkitystä. Sillä vaikka sadunomainen tavallaan helposti erottuu realistisesta, se ei kuitenkaan irtoa kokonaan reaalisesta vaan päinvastoin asettaa kyseenalaiseksi reaalisena pitämämme ja saa sen näyttämään lattealta, arveluttavalta tai myös arvaamattomia syvyyksiä sisältävältä. Kertomuksen lukija ei lakkaa kysymästä, onko jollakin asialla jokin vihjaava, symbolinen merkitys ja mikä se voisi olla. Selviä vastauksia on usein vaikea antaa, mutta useita vastausehdotuksia lukijalle epäilemättä tulee mieleen. Hoffmannin tarina seisoo romantiikan, realismin ja syvyyspsykologian rajamailla, mistä siihen tulee nykylukijan arvostamaa moniselitteisyyttä ja ironiaa.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori.
Kuva: Amazon

perjantai 3. maaliskuuta 2017

PROFESSORIPOOLI: Kuningas Oidipus: Mitä kuningas ei tiennyt

Kuukauden klassikko
Sofokles: Kuningas Oidipus. Suom. Otto Manninen. WSOY. 1. painos 1937; Suom. Veijo Meri, Otava. 1. painos 1988.

Bo Pettersson kirjoittaa:


Jos yrittää kattavasti käsitellä Suomen 1900-luvun alun kirjallisuutta mainitsematta Otto Mannisen puolen vuosisadan mittaista elämäntyötä suomentajana, niin kuva jää pahasti vaillinaiseksi. Hän on tuonut suomenkieliseen kirjallisuuteemme klassikoita useilta eri kielialueilta. Niihin lukeutuvat Homeros, Euripides, Molière, Johann Wolfgang von Goethe, Heinrich Heine, Johan Ludvig Runeberg, Sándor Petöfi, Henrik Ibsen ja Anatole France. Manninen käänsi myös Sofokleen Kuningas Oidipuksen (ensiesitys n. 429 eaa.), jota Aristoteles pitää Poetiikassaan täydellisimpänä kreikkalaisena tragediana ja johon hän viittaa useimmin.

Vanhaan kreikkalaiseen myyttiin perustuva juoni on varmaan monille tuttu. Oidipus on Theban kuningas, ja hänen maassaan riehuu rutto, sillä hänen edeltäjänsä – hänen vaimonsa Iokasten ensimmäinen aviomies – kuningas Laios on tapettu. Oidipus tekee parhaansa selvittääkseen murhan, mutta tajuaa sitten, että hänen aiemmin surmaamansa tuntematon mies oli hänen isänsä ja että hän on nainut äitinsä. Oidipus oli lapsena lähetetty surmattavaksi, koska oli ennustettu, että näin kävisi, mutta hän jäi eloon. Surun murtamina Iokaste hirttäytyy ja Oidipus puhkaisee silmänsä ja poistuu lopulta näyttämöltä.

Oidipus ei tiedä tappaneensa isänsä eikä naineensa äitinsä, eli hänellä ei ole nimeään kantavaa oidipuskompleksia. Tietäminen voidaankin nähdä tragedian keskeisimpänä motiivina. Jopa hänen nimensä viittaa kreikan kielen sanaan oida, tiedän, ja on foneettisesti lähellä sanaa eido, näen.

Tiedon voima ja tuska

Kun näytelmä alkaa, kukaan ei näytä tietävämmältä tai viisaammalta kuin Oidipus. Hän on ainoa, joka on vastannut oikein sfinksin arvoitukseen: mikä kävelee aamulla neljällä jalalla, päivällä kahdella ja illalla kolmella? Vastaus on ihminen (, joka konttaa, kävelee ja sitten käyttää keppiä). Näin itse vastauksessa on koko ihmisen elämän kulku, mutta tragedian – jokaisen ihmisen tragedian – juonen mukaan tiedosta ei välttämättä ole apua elämässä, ellei sitä pysty hyödyntämään. Oidipus on näennäisen viisautensa perusteella valittu kuninkaaksi, mutta juoni näyttää kuoron tunnettujen loppusanojen mukaan, ettei ketään voi kutsua onnelliseksi ennen kuolemaansa.

Oidipuksen nimessä on myös muita viitteitä juonesta: oidos merkitsee turpoamista ja pous jalkaa. Näin kuninkaan nimi vihjaa siihen, että kuninkaassa itsessään, kuten hänen valtiossaan, on jotain vialla. Hän lähtee tiedon avulla selvittämään ruton syytä. Vaikka kreikkalaisten tragediassa yleensä sanansaattaja tuo tiedon dramaattisista tapahtumista, Oidipus toteaa jo ensimmäisissä vuorosanoissaan, että hän haluaa nähdä Theban tuhon omin silmin. Hän etsii kuumeisesti syyllistä siihen, juuri näön ja tiedon kautta. Kun hän itse on syypää Theban ruttoon, niin näytelmän voi nähdä esipostmodernina: etsivä on itse syyllinen. Eli tuhansia vuosia ennen salapoliisikertomuksen syntyä proosassa löytyy aivan eri lajityypistä psykologisesti monivivahteinen versio rikosselvittelyn kissa ja hiiri -leikistä. Sokea tietäjä Teiresias tietää varsin hyvin asian laidan ja tekee kaikkensa, jotta Oidipus luopuisi etsinnästään, mutta Oidipus luottaa sokeasti tiedon voimaan. Näin todellinen ja kuvaannollinen näkeminen ja sokeus vaihtavat paikkaa.

Kuten Raamatun Saarnaajan kirjassakin mainitaan, tieto lisää tuskaa. Tämän Oidipus saa oppia, kun hän vie prosessin loppuun saakka: hänen on rangaistava syyllistä eli itseään, minkä hän ymmärrettävästi tekee tuhoamalla sen aistin itsessään, mikä on syyllistynyt tiedon lisäämiseen. Kun kuoro näkee Oidipuksen sokeana, sekin laittaa yleisön pohtimaan tätä keskeistä teemaa: ”Sua katsoa en / minä saata, ja ois halu haastattaa, / halu tiedustaa, halu katsoa ois – / mua muotosi niin värisyttää” (Mannisen käännös).

Kuitenkaan sokeanakaan Oidipus ei ole vielä oppinut läksyään. Hän haluaa opettaa tyttäriään ymmärtämään ja toivoo, että he – hänen lapsensa ja puolisiskonsa – olisivat hänen tukenaan. Silloin Iokasten veli Kreon, joka seuraa Oidipusta valtaistuimella, jyrähtää: ”Kaikest’ älä kiistaa käy! / Eipä sekään, minkä sait, sua elämässä seurannut”. Lopuksi kuoro kääntää katseensa yleisöön, ja kehottaa sitä pohtimaan näkemäänsä. Yleisökin on ehkä oppinut jotain nähtyään näytelmän, mutta tiedon kaksiteräisen miekan haava jätetään auki.

Kirjallisuuden kolme teemaa

Kuningas Oidipus on osin klassikko siitä syystä, että se niin saumattomasti käsittelee ihmisille keskeisiä teemoja. Kirjani How Literary Worlds Are Shaped (2016) neljännessä luvussa esitän, että kirjallisuudessa kautta aikojen on käytetty kolmea pääteemaa: haastetta (ymmärtää tai tehdä tehtävä), havainnointia (mitä tai miten) sekä suhdetta (lähinnä läheiset tai vihamieliset ihmissuhteet). Oidipuksen haasteena on ymmärtää mitä on tapahtunut ja näin loppujen lopuksi ymmärtää itseään. Hänen haasteena on myös selvittää ruton syy, mikä liittyy haasteeseen ymmärtää. Nämä haasteet hän kohtaa havainnoimalla ympäristöään, muita ihmisiä ja vasta viimeiseksi itseään. Samalla haasteet ja havainnointi liittyvät oleellisesti hänen läheisimpiin ihmissuhteisiinsa: vanhempiinsa, vaimoonsa ja lapsiinsa, jotka isänmurhan, insestin ja sisarus- ja vanhempainrakkauden kautta käsittävät vihan ja rakkauden ääripäät.

Juoni kuljettaa näitä teemoja saavuttaakseen yhtaikaisen huipennuksen näytelmän lopussa. Katsoja tai lukija jää haukkomaan henkeään: eikö tämä ollutkaan Oidipuksesta vaan minusta? Mitä minä tiedän, mitä haluan tietää? Mikä tieto on minulle ja muille hyväksi, mikä ei?

Bo Pettersson on Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa. Hänen uusin kirjansa on How Literary Worlds Are Shaped. A Comparative Poetics of Literary Imagination (De Gruyter, 2016), ja hän iloitsee siitä, että hän vieläkin innostuu kirjallisuudesta, ei vähiten klassikoista.

Katso myös: Höyhtyä, Satu, Urpo Kovala, Pekka Kujamäki, Anne-Maria Latikka, Outi Paloposki ja H. K. Riikonen. Suomennoskirjallisuuden historia: 1 ja 2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. Huom. varsinkin Sari Kivistö, ”Otto Manninen (1872–1950)”, osa 1, s. 220–225.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

PROFESSORIPOOLI: Juan Ramon Jiménez: Harmo ja minä

Kuukauden klassikko

Juan Ramon Jiménez: Harmo ja minä: andalusialainen elegia. Suom. Tyyni Tuulio. WSOY. 1. painos 1957. Uusin eli 3. painos 1979.

Clas Zilliacus kirjoittaa:


Juan Ramón Jiménez (1881-1958) måste nog sägas ha fallit ur läsarnas minne. Där hjälper inte ens nobelpriset i litteratur 1956. Inte heller på bibliotek är det lätt att hitta hans verk i dag. I Finland, vill säga. I Spanien finns han snart sagt överallt. Inte minst finns han i skolan. Och Jiménez-stiftelsens hemsida får 40 000 besök varje månad.

Det var inte författarens idé att lansera Platero y yo som läsning för barn. På finska heter den lilla boken Harmo ja minä, i översättning av Tyyni Tuulio 1957. Den blev sin författares mest berömda bok på alla de språk den kom ut på.

Så här gick det till. År 1914 utgavs sextitre texter ur denna hans ”andalusiska elegi” om en åsna på ett förlag i Madrid, i en serie kallad De ungas bibliotek. Det är små berättelser, täta men genomlysta som prosadikter. Ett förord beskrev boken som barnbok. Tre år senare publicerades hela verket och författaren sade då mycket bestämt ifrån, i ett annat förord. Han hade aldrig skrivit för barn, tänkte inte göra det.

Men det som ett barn kan begripa behöver inte vara barnsligt. Jiménez skrev aldrig för åsnor heller. Visst är bokens centralgestalt en åsna. Platero heter hans alltså (silvergrå: Samtal med Silver heter boken på svenska i Arne Häggqvists översättning från 1958). Han har fyra år på nacken, eller manken. Men texterna är inte skrivna för Silver, de talar till och de samtalar med Silver.

De ålägger sig en åsnesyn på tillvaron. Åsnan är dels en av dem där längst nere, för mänskan ett ök. Dels har den en oskuldens optik, som tvingar människan att se skapelsen i naturen och onaturen i kulturen. Det skimmer som vilar över Silver och jag kunde kallas franciskant. Plateros vägar och stämningar kan följas längs en bana snitslad med karakteristiskt andalusiska kakelplattor i Jiménez’ hemstad Moguer.

Jiménez’ inflytande över den spanska poesins starka 20-talsgeneration var stort. Federico García Lorca, en av dem, kallade honom poesins generalkonsul. Det låg aktning i orden. Världen var för Jiménez ett kosmos som egentligen, på riktigt, finns till bara i dikten. Allt som sker i detta kosmos såg han som blotta avglansen av den skönhet människoanden skapar i ord. Detta låter som poetisk förmätenhet av rent bibliska dimensioner: i begynnelsen var skaldens ord. Det är stort sagt och det som Silver och jag diktar fram är stort anlagt. Det lilla formatet och det ödmjuka anslaget bedrar. Visst är boken full av betagande realistiska detaljer. Men något mindre än det jordiska dygnet, årscykeln, levnadsloppet är det aldrig fråga om.

Clas Zilliacus on Åbo Akademin kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Professoripooli: Kuukauden klassikko – mikä se on?

Professoripooli kirjoittaa:

Café Voltaire -blogissa aloitetaan helmikuussa 2017 uusi palsta, jonka ideana on esitellä kerran kuukaudessa jokin upea, mahdollisesti viimeaikaisesta keskustelusta syrjään jäänyt, jo hieman vanhempi teos – klassikko; mukana voi olla myös hyvin tunnettujakin teoksia, joihin kirjoittajat tarjoavat jonkin tuoreen näkökulman. ”Klassikko” käsitetään kahdessa mielessä laajasti: ajallisesti mukana on kirjallisuutta Homeroksen ajoista 2000-luvun vaihteeseen, eli kaikenikäistä kirjallisuutta aivan uutuusteoksia lukuun ottamatta; ja kirjoittajat katsovat oikeudekseen nimetä ”klassikoksi” jonkin merkittävänä pitämänsä teoksen, on sillä sitten klassikon asema kirjallisuuden kaanonissa tai ei. Tämä klassikoksi väittäminen merkitsee haastetta myös lukijoille, joiden toivomme kirjoittavan lukukokemuksistaan – löydöistään ja mahdollisista eriävistä mielipiteistään.

Kirjoittajat ovat kirjallisuudentutkimuksen konkareita, jotka uskovat kirjallisuuden voimaan ja haluavat pitää yllä tietoisuutta siitä, että on paljon muutakin kuin uutuuskirjat, jotka ansaitsevat lukijoiden huomion. ”Professoripooliksi” itsensä nimenneeseen joukkoon kuuluvat Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori Leena Kirstinä, Helsingin yliopiston Venäjän kirjallisuuden emeritusprofessori Pekka Pesonen, Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Bo Pettersson, Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori Hannu K. Riikonen, Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby ja Åbo Akademin kirjallisuustieteen emeritusprofessori Clas Zilliacus. Olemme sopineet, että Clas voi halutessaan kirjoittaa ruotsiksi, ja uskomme, että palstan suomenkieliset lukijat ottavat mielellään tämän pienen haasteen vastaan. Poolilaiset lähtevät tehtävään innostunein mielin: toivomme pystyvämme toimittamaan lukijoiden näköpiiriin teoksia, joihin tutustuminen osoittautuu kannattavaksi. Pyrimme helpottamaan lukemisvihjeen seuraamista sillä, että rajoitamme haluamme tarjota klassikkoina Karamazovin veljesten tai Odysseuksen kaltaisia jättiläisteoksia, joihin kuukausi ei helposti riitäkään.

Toivomme voivamme jakaa innostustamme ja edistää hienojen lukukokemusten syntymistä!

Professoripoolin puolesta

H.K. Riikonen Liisa Steinby

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Goottilaista jännitystä Baskimaalla: Dolores Redondo, Baskimaan murhat 1-3



Joel Kuortti kirjoittaa:

Dolores Redondo: Baskimaan murhat 1-3
1: Näkymätön vartija (2015; En guardián invisible, 2013)
2: Luualttari (2015; Legado en los huesos, 2013)
3: Myrskyuhri (2016; Ofrenda a la tormenta, 2014)
Suom. Sari Selander, Gummerus.


Etnisten dekkareiden nousu

Erityisesti 1990-luvun lopulta alkaen Suomessakin on kasvanut kiinnostus etnisiin dekkareihin, ja samalla näiden julkaiseminen on lisääntynyt. Tätä aiemminkin on toki ollut etnisiä dekkareita – esimerkiksi hollantilaisen Robert van Gulikin kiinalainen Tuomari Dee 1940–1960-luvuilla tai yhdysvaltalaisen John Ballin afro-amerikkalainen Virgil Tibbs 1960–1980-luvuilla [yhdysvaltalaiselta John P. Marquandilta ei ole suomennettu japanilaisen Mr Moton seikkailuja 1930–1950-luvuilta] –, mutta viimeisten 20 vuoden aikana ilmiö on vahvistunut.

Etnisyys dekkareissa voi esiintyä monin tavoin. Esimerkiksi kirjailijan tausta voi olla etninen (kuten afro-amerikkalaisen Pauline E. Hopkinsin), kirjan etsivä voi olla taustaltaan etninen (rhodesialais-skotlantilaisen Alexander McCall Smithin botswanalainen Mma Ramotswe tai englantilaisen H. R. F. Keatingin intialainen tarkastaja Ghote) tai teoksen tematiikka voi liittyä etnisyyteen (yhdysvaltalaisen Leighton Gagen brasilialaisen etsivän Mario Silvan tutkimukset). Nämä piirteet voivat myös yhdistyä eri muodoissa kuten navajotausta ja teemat Tony Hillermanin navajopoliisien Joe Leaphornin ja Jim Cheen tutkimuksissa.

Etnisyys on määritteenä itsessään ongelmallinen, mutta etniseksi määritelty teos näyttäisi edustavan valtavirrasta erottuvaa, usein vähemmistökulttuuria edustavaa tekijää, päähenkilöä tai teemaa. Näin ollen esimerkiksi espanjalaisen Manuel Vázquez Montalbánin yksityisetsivä Pepe Carvalho ei olisi ’etninen’, mutta kuubalais-yhdysvaltalaisen Carolina García–Aguileran miamilaisetsivä Lupe Solano olisi, tai yhdysvaltalaisen S. J. Rozanin dekkareista Bill Smith ei olisi etninen ja Lydia Chin olisi. Etnisiksi lukeutuisivat myös kiinalais-yhdysvaltalaisen Qiu Xiaolongin shanghailainen tarkastaja Chen sekä Café Voltairessakin esitellyt Sujata Masseyn Rei Shimura ja Tarquin Hallin Vish Puri. Oman lukunsa muodostavat muista syistä, kuten vaikkapa Nordic Noir -käsitteen kautta, etnisiksi leimautuvat dekkarit, jotka sinänsä edustavat valtakulttuuria: islantilaisen Arnaldur Indriðasonin komisario Erlendur Sveinsson, norjalaisen Anne Holtin etsivä Hanne Wilhelmsen, ruotsalaisen Anna Janssonin rikostutkija Maria Wern tai tanskalaisen Jussi Adler–Olsenin Osasto Q-sarja. Myös suomalaiset dekkarit sijoittuvat tähän joukkoon, ellei rajauksena ole Scandi Noir.

Suomalaisissa dekkareissa esiintyy myös etnisiä päähenkilöitä. Näitä ovat esimerkiksi Kati Hiekkapellon Serbian unkarilainen Anna Fekete, Eppu Nuotion afrikkalaissyntyisen isän ja suomalaisen äidän tytär, tv-toimittaja Pii Marin ja Matti Röngän inkerinsuomalainen Viktor Kärppä. Uusin tuttavuus on myös Caféessa esitelty Vera Valan italialais-suomalainen Arianna de Belli.

Goottilaista baskihenkeä Dolores Redondon teoksissa

Johdatus etniseen dekkariin johtaa meidät seuraavaksi Espanjan Baskimaalle, jonne sijoittuvat Dolores Redondon Baskimaan murhat -sarjan kolme teosta, Näkymätön vartija (2013, suom. 2015), Luualttari (2013, 2015) ja Myrskyuhri (2014, 2016). Ne ovat ilmestyneet nopeaan tahtiin, ja yhtä tiiviisti ne on suomennettu. Teoksillaan espanjalainen Dolores Redondo (Meira) on noussut erittäin suosituksi ja myydyksi kirjailijaksi, jonka kirjoja on käännetty viidelletoista kielelle. Yhtenä osoituksena suosiosta on, että jo ensimmäisen kirjan jälkeen kirjan tapahtumapaikoille järjestettiin opastettuja kierroksia.

Redondon päähenkilö on Pamplonan poliisin rikosylikonstaapeli Amaia Salazar, joka trilogian aluksi joutuu ratkomaan murhaa kotikyläänsä Elizondoon Baztánin laaksossa. Amaia on lähtenyt kylästä nuorena, eikä paluu ole helppo. Tämä henkilöhistoriallinen tausta ja julma perhesalaisuus on takautumien kautta läsnä kautta koko trilogian, samoin kuin eräät toiset temaattiset juonteet, vaikka jokaisessa osassa on myös omat erityiset ratkottavat rikoksensa ja ominaispiirteensä. Myös Amaian asema naisjohtajana maskuliinisessa ympäristössä luo omia jännitteitään juonen edetessä. Lukijan kannalta kirjat lienee paras lukea järjestyksessä, koska niissä henkilöt ja asiat kerrostuvat vähitellen.

Etnisyyden näkökulmasta trilogia on mielenkiintoinen erityisesti baskikulttuurin ja -kielen kannalta. Kulttuurisia seikkoja esitellään vähitellen ja jokaisessa kirjassa on pieni (osittain päällekkäinen) sanasto baskitermeistä. Kaikkia kirjassa esiintyviä termejä ei kuitenkaan sanastoon ole sisällytetty, ja toisaalta useimmat on selitetty myös itse tekstissä.

Monista (etnisistä) dekkareista poiketen Redondon teoksissa ei juurikaan esitellä paikallisia ruokia ja juomia, eikä niissä ole lainkaan reseptejä. Yksi poikkeus on navarralainen txatxingorri-leivos (tai txatxigorri, chanchigorri), jolla on erityinen asema Näkymättömässä vartijassa (s. 31) ja jonka merkitys kokonaisuudelle selviää Myrskyuhrissa. Jonkinlaisen käsityksen gastronomiasta kyllä saa kirjat luettuaan, mutta mitään kulinaarista ilotulitusta ei missään vaiheessa voi kokea.

Trilogia muodostuu goottilaiseksi jännitysnäytelmäksi, johon sekoittuu taikuutta, magiaa, esi-kristillisiä uskomuksia ja myyttejä sekä yliluonnollisia kokemuksia. Osa näistä liittyy baskikulttuuriin, mutta mukana on myös voodoota, taroteja ja katolista eksorsismia. Goottilaisuutta korostaa myös tapahtumien ja ympäristön välinen yhteys: murhia ja niiden selvittelyä ympäröi kaikkea muuta kuin idyllinen luonto. Baskimaa ei näyttäydy (kuin välähdyksittäin) mairittelevana turistikohteelta vaan ennemminkin kesyttömänä, karuna ja alkuvoimaisena ympäristönä, jossa myrskyää, tuulee ja sataa vettä, räntää sekä lunta, ja jossa musta jää vaanii mutkaisia teitä ajavia: ”Hyytävää aamukoleutta seurasi sakea sumu, jota sen sisälle tiivistynyt vesi painoi maata kohti” (Luualttari, s. 394). Metsissä ja rotkoissa asustaa myös tuntemattomia olentoja (basajaun, tarttalo), joiden olemassaoloa ei ole voitu todistaa.

Teokset ovat suhteellisen pitkiä (469, 609 ja 576 sivua), mutta missään vaiheessa ne eivät tunnu pitkästyttäviltä. Ennemminkin odottaisi jatkoa, mistä kolmannen osan loppu saattaisikin antaa viitteitä. Kielellisesti teksti on sujuvaa, joskin välillä minua häiritsi nimien sekava käyttö; jopa samassa kappaleessa henkilöistä saatetaan käyttää eri nimiä: ”Amaia nousi portaita ja vilkaisi kelloa puhelimestaan. … Kokoushuoneeseen astuessaan Salazar näki työtovereidensa katselevan naamat pitkinä fläppitaulun kuvia” (Myrskyuhri, s. 529). Tämän voisi ymmärtää paremmin, jos kyse olisi esimerkiksi jonkinlaisesta näkökulmatekijästä, mutta näin ei näyttäisi olevan. Nyt se vain häiritsee – onneksi vain marginaalisesti.

Redondon trilogia muodostaa jännittävän ja mukaansa tempaavan kokonaisuuden, joka on yhtäältä perinteistä dekkarikerrontaa ja erilaisuudellaan kiinnostavaa kuvausta vähemmän tutusta kulttuuripiiristä.

Linkit ja lähteet:

Christian, Ed (toim.): The Post-Colonial Detective. Palgrave, 2001.
Gummerus: Redondo-sivut. http://www.gummerus.fi/fi/kirjailija/dolores-redondo/491/
Kantokorpi, Otso: Pääkirjoitus – Etnisen etsivän käyttö. Ruumiin kulttuuri 3/1991.
Lehti, Anu-Elina: Etninen dekkari kapusi suosikiksi, Taloussanomat 30.6.2003.
http://www.taloussanomat.fi/arkisto/2003/07/01/etninen-dekkari-kapusi-suosikiksi/200326542/12
Piipponen, Maarit: Dekkarit ja etnisyys: Onko värillä väliä? Naistutkimus–Kvinnoforskning 17.4 (2004): 86–90.

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Rei Shimura on palannut


Sujata Massey: Rei Shimura menetysten rannikolla. Suom. Terhi Leskinen. Gummerus 2016.

Joel Kuortti kirjoittaa:

Vuonna 2008 Rei Shimura -faneja odotti pettymys. Kahdentoista vuoden ja yhdeksän kirjan verran oltiin saatu seurata kekseliään yhdysvaltalais–japanilaisen naisen edesottamuksia murhien selvittelyissä. Teosten kirjoittaja, Sujata Massey, päätti päästää nuoren etsivänsä varhaiseläkkeelle, ja niin sarjan kymmenennessä kirjassa, Rei Shimura Havaijilla, tämä jääkin Havaijille avioliiton satamaan Michaelin kanssa.

Nyt kolmekymppinen Rei on jälleen tullut mukaan kuvioihin. Vuoden 2011 maaliskuun tuhoisan tsunamin myötä Massey palasi kirjoittamaan Reistä, ja tuloksena on hyvää jälkeä. Rei Shimura menetysten rannikolla (Gummerus 2016; eng. The Kizuna Coast 2014) on taattua laatua ja sisältää paljon erilaisia nyansseja. Kirjan lähtökohtana on tsunamiuutinen, joka tavoittaa Rein Havaijilta keskeltä töitä, remonttiurakan loppuvaihetta. Peloista huolimatta tuhoaalto ei juuri yllä Havaijille asti, mutta Rei saa puhelun vanhalta yhteistyötoveriltaan, antiikkikauppias Ishidalta. Tämä on loukkaantuneena tsunamialueella ja tarvitsee Rein apua. Rein ensimmäinen ongelma onkin, miten päästä Japaniin ja tuhoalueelle. Michaelin avulla hän saa järjestettyä itsensä Koreaan ja sitä kautta lautalla Osakaan.

Kuusi vuotta aiemmin, ensi kertaa vastavalmistuneena maisterina tullessaan Reillä oli ollut epärealistisia ajatuksia mahdollisuuksistaan toimia Japanissa. Vähintään yhtä vähän käsitystä hänellä on nyt, kun hän saapuu katastrofista vasta toipuvaan maahan. Herra Ishidan Hachikō-koira aiheuttaa lisähuolta, mutta Rei lähtee lopulta sen kanssa ensimmäisten vapaaehtoisten siviilityöntekijöiden matkassa auttamaan tsunamin uhreja Tōhokun rannikolle, toivoen löytävänsä ystävänsä.

Tsunamin tuhojen karmeuden paljastuessa paikan päällä, Reillä ei ole kuitenkaan aikaa jäädä niitä kauhistelemaan. Hän saa tehtäväksi keiton ja teen jakamisen, ja Hachikōn kouluttamisen uhrien etsimiseen. Kaiken sekasorron keskellä Rei ryhtyy selvittämään vielä herra Ishidan apulaisen, Kimura Mayumin, kuolemaan liittyvää epäselvyyttä. Osoittautuu, että epäilyksiin onkin syytä ja avususoperaatiosta tulee samalla murhatutkimus. Toisaalla Michael on saanut myös tehtäväksi Fukushiman ydinvoimalan turvallisuusongelmat, joten tsunamin vaikutukset ovat pariskunnan yhteinen asia, joskin erillään toisistaan.

Masseyn aiempien kirjojen tapaan Menetysten rannikkokin tuo esiin erityisiä japanilaisen kulttuurin ilmiöitä. Tällä kertaa näihin kuuluvat muun muassa benjo-taide – urinaaleihin tehtyjä posliinikuviointeja, jotka tässä tapauksessa ovat klassisten maalausaiheiden sijaan “maalattu sarjakuvatyyliin vaaleanpunaisia ja violetteja prinsessoja” (s. 298) –; enjo-kōsai – “’seurustelua korvausta vastaan’, … [jota] voisi pitää erittäin rahvaanomaisena, nykyaikaisena versiona geishan ja asiakkaan suhteesta” (s. 306) –; ja kizuna – “joka tarkoittaa jotain sellaista kuin ‘rakastavia ystävyyssuhteita’. Se eroaa länsimaisesta rakkauden käsitteestä, sillä näkökulmana on muille antaminen” (s. 151).

Kizuna-termi on itse asiassa ainoa (suurempi) ongelma kirjan suomennoksessa. Kirjan alkuperäinen nimi on The Kizuna Coast, joka antaa hyvin erilaisen vaikutelman kuin ”menetysten rannikko,” vaikka japania taitamattomalle englanninkielinen nimi aukeaakin vasta hyvän matkaa kirjaa luettua. Suomenkielinen nimi taas korostaa tuon tsunamin myötä syntyneen auttamishalun sijaan tuhoa ja menetyksiä. Ongelmaksi (jos se ongelma onkaan) asia muodostuu kuitenkin vain, jos pohtii näitä kahta versiota rinnakkain ja tarkastelee niitä myös suhteessa aiempien Shimura-kirjojen teemoihin (kuten ikebana, manga tai yakuza). Vaikka kyseessä on jo kolmas Shimura-kääntäjä (Titta Leppämäki käänsi ensimmäiset yhdeksän teosta, Paula Korhonen kymmenennen), ei Terhi Leskinen suoriudu tehtävästään lainkaan huonosti, kirjan nimestä huolimatta. [Lienee selvä, että minusta alkuperäinen nimi olisi parempi.] Teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja oivaltavaa – hankala laquer/liquer-dilemmakin selviää mallikkaasti (s. 394).

Kun Sujata Massey vieraili Suomessa vuonna 2007, hän kertoi, että suomalaiset Rei-fanit ovat aktiivisimpien joukossa. Voin hyvin kuvitella, että uusi romaani tulee täällä löytämään lukijansa. Kirja tulee varmasti myös antamaan uusia näkökulmia niin suurtuhon aiheuttamiin inhimillisiin kärsimyksiin kuin sen myötä syntyneisiin kizuna-yhteyksiin. Japanilaiselle yhteiskunnalle se on joka tapauksessa merkinnyt paljon: ”Tsunami oli mullistanut perinpohjaisesti niin monia asioita” (s. 440).

Saa myös nähdä, mitä merkitsevät Rein mietteet kirjan lopussa, kun hän pohtii ”kuinka tämän oli tarkoitus olla erään matkan loppu. Mutta jotenkin se tuntui jonkin uuden alulta” (s. 444). Tarkoitti tämä Rein tutkimusten jatkumista tai ei, Massey on Rein viime seikkailujen välillä kirjoittanut kolme mielenkiintoista, brittiläiseen Intiaan sijoittuvaa historiallista romaania: The Sleeping Dictionary (2013), The Ayah’s Tale (2013) ja India Grey (2015). Viekö Masseyn mukanaan oma, intialais–saksalais–englantilainen syntyperä vai Rein toisenlainen diasporinen identifikaatio – vai jokin muu? Tämä jää nähtäväksi, mutta niin tai näin, lupaavalta näyttää.

Lisätietoja:
Kuortti, Joel (2005) Ruumis todisteena: Rei Shimura monikulttuurisena feministisenä etsivänä. Naistutkimus 18.1 (2005): 64–70.

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.