perjantai 3. maaliskuuta 2017

PROFESSORIPOOLI: Kuningas Oidipus: Mitä kuningas ei tiennyt

Kuukauden klassikko
Sofokles: Kuningas Oidipus. Suom. Otto Manninen. WSOY. 1. painos 1937; Suom. Veijo Meri, Otava. 1. painos 1988.

Bo Pettersson kirjoittaa:


Jos yrittää kattavasti käsitellä Suomen 1900-luvun alun kirjallisuutta mainitsematta Otto Mannisen puolen vuosisadan mittaista elämäntyötä suomentajana, niin kuva jää pahasti vaillinaiseksi. Hän on tuonut suomenkieliseen kirjallisuuteemme klassikoita useilta eri kielialueilta. Niihin lukeutuvat Homeros, Euripides, Molière, Johann Wolfgang von Goethe, Heinrich Heine, Johan Ludvig Runeberg, Sándor Petöfi, Henrik Ibsen ja Anatole France. Manninen käänsi myös Sofokleen Kuningas Oidipuksen (ensiesitys n. 429 eaa.), jota Aristoteles pitää Poetiikassaan täydellisimpänä kreikkalaisena tragediana ja johon hän viittaa useimmin.

Vanhaan kreikkalaiseen myyttiin perustuva juoni on varmaan monille tuttu. Oidipus on Theban kuningas, ja hänen maassaan riehuu rutto, sillä hänen edeltäjänsä – hänen vaimonsa Iokasten ensimmäinen aviomies – kuningas Laios on tapettu. Oidipus tekee parhaansa selvittääkseen murhan, mutta tajuaa sitten, että hänen aiemmin surmaamansa tuntematon mies oli hänen isänsä ja että hän on nainut äitinsä. Oidipus oli lapsena lähetetty surmattavaksi, koska oli ennustettu, että näin kävisi, mutta hän jäi eloon. Surun murtamina Iokaste hirttäytyy ja Oidipus puhkaisee silmänsä ja poistuu lopulta näyttämöltä.

Oidipus ei tiedä tappaneensa isänsä eikä naineensa äitinsä, eli hänellä ei ole nimeään kantavaa oidipuskompleksia. Tietäminen voidaankin nähdä tragedian keskeisimpänä motiivina. Jopa hänen nimensä viittaa kreikan kielen sanaan oida, tiedän, ja on foneettisesti lähellä sanaa eido, näen.

Tiedon voima ja tuska

Kun näytelmä alkaa, kukaan ei näytä tietävämmältä tai viisaammalta kuin Oidipus. Hän on ainoa, joka on vastannut oikein sfinksin arvoitukseen: mikä kävelee aamulla neljällä jalalla, päivällä kahdella ja illalla kolmella? Vastaus on ihminen (, joka konttaa, kävelee ja sitten käyttää keppiä). Näin itse vastauksessa on koko ihmisen elämän kulku, mutta tragedian – jokaisen ihmisen tragedian – juonen mukaan tiedosta ei välttämättä ole apua elämässä, ellei sitä pysty hyödyntämään. Oidipus on näennäisen viisautensa perusteella valittu kuninkaaksi, mutta juoni näyttää kuoron tunnettujen loppusanojen mukaan, ettei ketään voi kutsua onnelliseksi ennen kuolemaansa.

Oidipuksen nimessä on myös muita viitteitä juonesta: oidos merkitsee turpoamista ja pous jalkaa. Näin kuninkaan nimi vihjaa siihen, että kuninkaassa itsessään, kuten hänen valtiossaan, on jotain vialla. Hän lähtee tiedon avulla selvittämään ruton syytä. Vaikka kreikkalaisten tragediassa yleensä sanansaattaja tuo tiedon dramaattisista tapahtumista, Oidipus toteaa jo ensimmäisissä vuorosanoissaan, että hän haluaa nähdä Theban tuhon omin silmin. Hän etsii kuumeisesti syyllistä siihen, juuri näön ja tiedon kautta. Kun hän itse on syypää Theban ruttoon, niin näytelmän voi nähdä esipostmodernina: etsivä on itse syyllinen. Eli tuhansia vuosia ennen salapoliisikertomuksen syntyä proosassa löytyy aivan eri lajityypistä psykologisesti monivivahteinen versio rikosselvittelyn kissa ja hiiri -leikistä. Sokea tietäjä Teiresias tietää varsin hyvin asian laidan ja tekee kaikkensa, jotta Oidipus luopuisi etsinnästään, mutta Oidipus luottaa sokeasti tiedon voimaan. Näin todellinen ja kuvaannollinen näkeminen ja sokeus vaihtavat paikkaa.

Kuten Raamatun Saarnaajan kirjassakin mainitaan, tieto lisää tuskaa. Tämän Oidipus saa oppia, kun hän vie prosessin loppuun saakka: hänen on rangaistava syyllistä eli itseään, minkä hän ymmärrettävästi tekee tuhoamalla sen aistin itsessään, mikä on syyllistynyt tiedon lisäämiseen. Kun kuoro näkee Oidipuksen sokeana, sekin laittaa yleisön pohtimaan tätä keskeistä teemaa: ”Sua katsoa en / minä saata, ja ois halu haastattaa, / halu tiedustaa, halu katsoa ois – / mua muotosi niin värisyttää” (Mannisen käännös).

Kuitenkaan sokeanakaan Oidipus ei ole vielä oppinut läksyään. Hän haluaa opettaa tyttäriään ymmärtämään ja toivoo, että he – hänen lapsensa ja puolisiskonsa – olisivat hänen tukenaan. Silloin Iokasten veli Kreon, joka seuraa Oidipusta valtaistuimella, jyrähtää: ”Kaikest’ älä kiistaa käy! / Eipä sekään, minkä sait, sua elämässä seurannut”. Lopuksi kuoro kääntää katseensa yleisöön, ja kehottaa sitä pohtimaan näkemäänsä. Yleisökin on ehkä oppinut jotain nähtyään näytelmän, mutta tiedon kaksiteräisen miekan haava jätetään auki.

Kirjallisuuden kolme teemaa

Kuningas Oidipus on osin klassikko siitä syystä, että se niin saumattomasti käsittelee ihmisille keskeisiä teemoja. Kirjani How Literary Worlds Are Shaped (2016) neljännessä luvussa esitän, että kirjallisuudessa kautta aikojen on käytetty kolmea pääteemaa: haastetta (ymmärtää tai tehdä tehtävä), havainnointia (mitä tai miten) sekä suhdetta (lähinnä läheiset tai vihamieliset ihmissuhteet). Oidipuksen haasteena on ymmärtää mitä on tapahtunut ja näin loppujen lopuksi ymmärtää itseään. Hänen haasteena on myös selvittää ruton syy, mikä liittyy haasteeseen ymmärtää. Nämä haasteet hän kohtaa havainnoimalla ympäristöään, muita ihmisiä ja vasta viimeiseksi itseään. Samalla haasteet ja havainnointi liittyvät oleellisesti hänen läheisimpiin ihmissuhteisiinsa: vanhempiinsa, vaimoonsa ja lapsiinsa, jotka isänmurhan, insestin ja sisarus- ja vanhempainrakkauden kautta käsittävät vihan ja rakkauden ääripäät.

Juoni kuljettaa näitä teemoja saavuttaakseen yhtaikaisen huipennuksen näytelmän lopussa. Katsoja tai lukija jää haukkomaan henkeään: eikö tämä ollutkaan Oidipuksesta vaan minusta? Mitä minä tiedän, mitä haluan tietää? Mikä tieto on minulle ja muille hyväksi, mikä ei?

Bo Pettersson on Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa. Hänen uusin kirjansa on How Literary Worlds Are Shaped. A Comparative Poetics of Literary Imagination (De Gruyter, 2016), ja hän iloitsee siitä, että hän vieläkin innostuu kirjallisuudesta, ei vähiten klassikoista.

Katso myös: Höyhtyä, Satu, Urpo Kovala, Pekka Kujamäki, Anne-Maria Latikka, Outi Paloposki ja H. K. Riikonen. Suomennoskirjallisuuden historia: 1 ja 2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. Huom. varsinkin Sari Kivistö, ”Otto Manninen (1872–1950)”, osa 1, s. 220–225.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

PROFESSORIPOOLI: Juan Ramon Jiménez: Harmo ja minä

Kuukauden klassikko

Juan Ramon Jiménez: Harmo ja minä: andalusialainen elegia. Suom. Tyyni Tuulio. WSOY. 1. painos 1957. Uusin eli 3. painos 1979.

Clas Zilliacus kirjoittaa:


Juan Ramón Jiménez (1881-1958) måste nog sägas ha fallit ur läsarnas minne. Där hjälper inte ens nobelpriset i litteratur 1956. Inte heller på bibliotek är det lätt att hitta hans verk i dag. I Finland, vill säga. I Spanien finns han snart sagt överallt. Inte minst finns han i skolan. Och Jiménez-stiftelsens hemsida får 40 000 besök varje månad.

Det var inte författarens idé att lansera Platero y yo som läsning för barn. På finska heter den lilla boken Harmo ja minä, i översättning av Tyyni Tuulio 1957. Den blev sin författares mest berömda bok på alla de språk den kom ut på.

Så här gick det till. År 1914 utgavs sextitre texter ur denna hans ”andalusiska elegi” om en åsna på ett förlag i Madrid, i en serie kallad De ungas bibliotek. Det är små berättelser, täta men genomlysta som prosadikter. Ett förord beskrev boken som barnbok. Tre år senare publicerades hela verket och författaren sade då mycket bestämt ifrån, i ett annat förord. Han hade aldrig skrivit för barn, tänkte inte göra det.

Men det som ett barn kan begripa behöver inte vara barnsligt. Jiménez skrev aldrig för åsnor heller. Visst är bokens centralgestalt en åsna. Platero heter hans alltså (silvergrå: Samtal med Silver heter boken på svenska i Arne Häggqvists översättning från 1958). Han har fyra år på nacken, eller manken. Men texterna är inte skrivna för Silver, de talar till och de samtalar med Silver.

De ålägger sig en åsnesyn på tillvaron. Åsnan är dels en av dem där längst nere, för mänskan ett ök. Dels har den en oskuldens optik, som tvingar människan att se skapelsen i naturen och onaturen i kulturen. Det skimmer som vilar över Silver och jag kunde kallas franciskant. Plateros vägar och stämningar kan följas längs en bana snitslad med karakteristiskt andalusiska kakelplattor i Jiménez’ hemstad Moguer.

Jiménez’ inflytande över den spanska poesins starka 20-talsgeneration var stort. Federico García Lorca, en av dem, kallade honom poesins generalkonsul. Det låg aktning i orden. Världen var för Jiménez ett kosmos som egentligen, på riktigt, finns till bara i dikten. Allt som sker i detta kosmos såg han som blotta avglansen av den skönhet människoanden skapar i ord. Detta låter som poetisk förmätenhet av rent bibliska dimensioner: i begynnelsen var skaldens ord. Det är stort sagt och det som Silver och jag diktar fram är stort anlagt. Det lilla formatet och det ödmjuka anslaget bedrar. Visst är boken full av betagande realistiska detaljer. Men något mindre än det jordiska dygnet, årscykeln, levnadsloppet är det aldrig fråga om.

Clas Zilliacus on Åbo Akademin kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Professoripooli: Kuukauden klassikko – mikä se on?

Professoripooli kirjoittaa:

Café Voltaire -blogissa aloitetaan helmikuussa 2017 uusi palsta, jonka ideana on esitellä kerran kuukaudessa jokin upea, mahdollisesti viimeaikaisesta keskustelusta syrjään jäänyt, jo hieman vanhempi teos – klassikko; mukana voi olla myös hyvin tunnettujakin teoksia, joihin kirjoittajat tarjoavat jonkin tuoreen näkökulman. ”Klassikko” käsitetään kahdessa mielessä laajasti: ajallisesti mukana on kirjallisuutta Homeroksen ajoista 2000-luvun vaihteeseen, eli kaikenikäistä kirjallisuutta aivan uutuusteoksia lukuun ottamatta; ja kirjoittajat katsovat oikeudekseen nimetä ”klassikoksi” jonkin merkittävänä pitämänsä teoksen, on sillä sitten klassikon asema kirjallisuuden kaanonissa tai ei. Tämä klassikoksi väittäminen merkitsee haastetta myös lukijoille, joiden toivomme kirjoittavan lukukokemuksistaan – löydöistään ja mahdollisista eriävistä mielipiteistään.

Kirjoittajat ovat kirjallisuudentutkimuksen konkareita, jotka uskovat kirjallisuuden voimaan ja haluavat pitää yllä tietoisuutta siitä, että on paljon muutakin kuin uutuuskirjat, jotka ansaitsevat lukijoiden huomion. ”Professoripooliksi” itsensä nimenneeseen joukkoon kuuluvat Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori Leena Kirstinä, Helsingin yliopiston Venäjän kirjallisuuden emeritusprofessori Pekka Pesonen, Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Bo Pettersson, Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori Hannu K. Riikonen, Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby ja Åbo Akademin kirjallisuustieteen emeritusprofessori Clas Zilliacus. Olemme sopineet, että Clas voi halutessaan kirjoittaa ruotsiksi, ja uskomme, että palstan suomenkieliset lukijat ottavat mielellään tämän pienen haasteen vastaan. Poolilaiset lähtevät tehtävään innostunein mielin: toivomme pystyvämme toimittamaan lukijoiden näköpiiriin teoksia, joihin tutustuminen osoittautuu kannattavaksi. Pyrimme helpottamaan lukemisvihjeen seuraamista sillä, että rajoitamme haluamme tarjota klassikkoina Karamazovin veljesten tai Odysseuksen kaltaisia jättiläisteoksia, joihin kuukausi ei helposti riitäkään.

Toivomme voivamme jakaa innostustamme ja edistää hienojen lukukokemusten syntymistä!

Professoripoolin puolesta

H.K. Riikonen Liisa Steinby

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Goottilaista jännitystä Baskimaalla: Dolores Redondo, Baskimaan murhat 1-3



Joel Kuortti kirjoittaa:

Dolores Redondo: Baskimaan murhat 1-3
1: Näkymätön vartija (2015; En guardián invisible, 2013)
2: Luualttari (2015; Legado en los huesos, 2013)
3: Myrskyuhri (2016; Ofrenda a la tormenta, 2014)
Suom. Sari Selander, Gummerus.


Etnisten dekkareiden nousu

Erityisesti 1990-luvun lopulta alkaen Suomessakin on kasvanut kiinnostus etnisiin dekkareihin, ja samalla näiden julkaiseminen on lisääntynyt. Tätä aiemminkin on toki ollut etnisiä dekkareita – esimerkiksi hollantilaisen Robert van Gulikin kiinalainen Tuomari Dee 1940–1960-luvuilla tai yhdysvaltalaisen John Ballin afro-amerikkalainen Virgil Tibbs 1960–1980-luvuilla [yhdysvaltalaiselta John P. Marquandilta ei ole suomennettu japanilaisen Mr Moton seikkailuja 1930–1950-luvuilta] –, mutta viimeisten 20 vuoden aikana ilmiö on vahvistunut.

Etnisyys dekkareissa voi esiintyä monin tavoin. Esimerkiksi kirjailijan tausta voi olla etninen (kuten afro-amerikkalaisen Pauline E. Hopkinsin), kirjan etsivä voi olla taustaltaan etninen (rhodesialais-skotlantilaisen Alexander McCall Smithin botswanalainen Mma Ramotswe tai englantilaisen H. R. F. Keatingin intialainen tarkastaja Ghote) tai teoksen tematiikka voi liittyä etnisyyteen (yhdysvaltalaisen Leighton Gagen brasilialaisen etsivän Mario Silvan tutkimukset). Nämä piirteet voivat myös yhdistyä eri muodoissa kuten navajotausta ja teemat Tony Hillermanin navajopoliisien Joe Leaphornin ja Jim Cheen tutkimuksissa.

Etnisyys on määritteenä itsessään ongelmallinen, mutta etniseksi määritelty teos näyttäisi edustavan valtavirrasta erottuvaa, usein vähemmistökulttuuria edustavaa tekijää, päähenkilöä tai teemaa. Näin ollen esimerkiksi espanjalaisen Manuel Vázquez Montalbánin yksityisetsivä Pepe Carvalho ei olisi ’etninen’, mutta kuubalais-yhdysvaltalaisen Carolina García–Aguileran miamilaisetsivä Lupe Solano olisi, tai yhdysvaltalaisen S. J. Rozanin dekkareista Bill Smith ei olisi etninen ja Lydia Chin olisi. Etnisiksi lukeutuisivat myös kiinalais-yhdysvaltalaisen Qiu Xiaolongin shanghailainen tarkastaja Chen sekä Café Voltairessakin esitellyt Sujata Masseyn Rei Shimura ja Tarquin Hallin Vish Puri. Oman lukunsa muodostavat muista syistä, kuten vaikkapa Nordic Noir -käsitteen kautta, etnisiksi leimautuvat dekkarit, jotka sinänsä edustavat valtakulttuuria: islantilaisen Arnaldur Indriðasonin komisario Erlendur Sveinsson, norjalaisen Anne Holtin etsivä Hanne Wilhelmsen, ruotsalaisen Anna Janssonin rikostutkija Maria Wern tai tanskalaisen Jussi Adler–Olsenin Osasto Q-sarja. Myös suomalaiset dekkarit sijoittuvat tähän joukkoon, ellei rajauksena ole Scandi Noir.

Suomalaisissa dekkareissa esiintyy myös etnisiä päähenkilöitä. Näitä ovat esimerkiksi Kati Hiekkapellon Serbian unkarilainen Anna Fekete, Eppu Nuotion afrikkalaissyntyisen isän ja suomalaisen äidän tytär, tv-toimittaja Pii Marin ja Matti Röngän inkerinsuomalainen Viktor Kärppä. Uusin tuttavuus on myös Caféessa esitelty Vera Valan italialais-suomalainen Arianna de Belli.

Goottilaista baskihenkeä Dolores Redondon teoksissa

Johdatus etniseen dekkariin johtaa meidät seuraavaksi Espanjan Baskimaalle, jonne sijoittuvat Dolores Redondon Baskimaan murhat -sarjan kolme teosta, Näkymätön vartija (2013, suom. 2015), Luualttari (2013, 2015) ja Myrskyuhri (2014, 2016). Ne ovat ilmestyneet nopeaan tahtiin, ja yhtä tiiviisti ne on suomennettu. Teoksillaan espanjalainen Dolores Redondo (Meira) on noussut erittäin suosituksi ja myydyksi kirjailijaksi, jonka kirjoja on käännetty viidelletoista kielelle. Yhtenä osoituksena suosiosta on, että jo ensimmäisen kirjan jälkeen kirjan tapahtumapaikoille järjestettiin opastettuja kierroksia.

Redondon päähenkilö on Pamplonan poliisin rikosylikonstaapeli Amaia Salazar, joka trilogian aluksi joutuu ratkomaan murhaa kotikyläänsä Elizondoon Baztánin laaksossa. Amaia on lähtenyt kylästä nuorena, eikä paluu ole helppo. Tämä henkilöhistoriallinen tausta ja julma perhesalaisuus on takautumien kautta läsnä kautta koko trilogian, samoin kuin eräät toiset temaattiset juonteet, vaikka jokaisessa osassa on myös omat erityiset ratkottavat rikoksensa ja ominaispiirteensä. Myös Amaian asema naisjohtajana maskuliinisessa ympäristössä luo omia jännitteitään juonen edetessä. Lukijan kannalta kirjat lienee paras lukea järjestyksessä, koska niissä henkilöt ja asiat kerrostuvat vähitellen.

Etnisyyden näkökulmasta trilogia on mielenkiintoinen erityisesti baskikulttuurin ja -kielen kannalta. Kulttuurisia seikkoja esitellään vähitellen ja jokaisessa kirjassa on pieni (osittain päällekkäinen) sanasto baskitermeistä. Kaikkia kirjassa esiintyviä termejä ei kuitenkaan sanastoon ole sisällytetty, ja toisaalta useimmat on selitetty myös itse tekstissä.

Monista (etnisistä) dekkareista poiketen Redondon teoksissa ei juurikaan esitellä paikallisia ruokia ja juomia, eikä niissä ole lainkaan reseptejä. Yksi poikkeus on navarralainen txatxingorri-leivos (tai txatxigorri, chanchigorri), jolla on erityinen asema Näkymättömässä vartijassa (s. 31) ja jonka merkitys kokonaisuudelle selviää Myrskyuhrissa. Jonkinlaisen käsityksen gastronomiasta kyllä saa kirjat luettuaan, mutta mitään kulinaarista ilotulitusta ei missään vaiheessa voi kokea.

Trilogia muodostuu goottilaiseksi jännitysnäytelmäksi, johon sekoittuu taikuutta, magiaa, esi-kristillisiä uskomuksia ja myyttejä sekä yliluonnollisia kokemuksia. Osa näistä liittyy baskikulttuuriin, mutta mukana on myös voodoota, taroteja ja katolista eksorsismia. Goottilaisuutta korostaa myös tapahtumien ja ympäristön välinen yhteys: murhia ja niiden selvittelyä ympäröi kaikkea muuta kuin idyllinen luonto. Baskimaa ei näyttäydy (kuin välähdyksittäin) mairittelevana turistikohteelta vaan ennemminkin kesyttömänä, karuna ja alkuvoimaisena ympäristönä, jossa myrskyää, tuulee ja sataa vettä, räntää sekä lunta, ja jossa musta jää vaanii mutkaisia teitä ajavia: ”Hyytävää aamukoleutta seurasi sakea sumu, jota sen sisälle tiivistynyt vesi painoi maata kohti” (Luualttari, s. 394). Metsissä ja rotkoissa asustaa myös tuntemattomia olentoja (basajaun, tarttalo), joiden olemassaoloa ei ole voitu todistaa.

Teokset ovat suhteellisen pitkiä (469, 609 ja 576 sivua), mutta missään vaiheessa ne eivät tunnu pitkästyttäviltä. Ennemminkin odottaisi jatkoa, mistä kolmannen osan loppu saattaisikin antaa viitteitä. Kielellisesti teksti on sujuvaa, joskin välillä minua häiritsi nimien sekava käyttö; jopa samassa kappaleessa henkilöistä saatetaan käyttää eri nimiä: ”Amaia nousi portaita ja vilkaisi kelloa puhelimestaan. … Kokoushuoneeseen astuessaan Salazar näki työtovereidensa katselevan naamat pitkinä fläppitaulun kuvia” (Myrskyuhri, s. 529). Tämän voisi ymmärtää paremmin, jos kyse olisi esimerkiksi jonkinlaisesta näkökulmatekijästä, mutta näin ei näyttäisi olevan. Nyt se vain häiritsee – onneksi vain marginaalisesti.

Redondon trilogia muodostaa jännittävän ja mukaansa tempaavan kokonaisuuden, joka on yhtäältä perinteistä dekkarikerrontaa ja erilaisuudellaan kiinnostavaa kuvausta vähemmän tutusta kulttuuripiiristä.

Linkit ja lähteet:

Christian, Ed (toim.): The Post-Colonial Detective. Palgrave, 2001.
Gummerus: Redondo-sivut. http://www.gummerus.fi/fi/kirjailija/dolores-redondo/491/
Kantokorpi, Otso: Pääkirjoitus – Etnisen etsivän käyttö. Ruumiin kulttuuri 3/1991.
Lehti, Anu-Elina: Etninen dekkari kapusi suosikiksi, Taloussanomat 30.6.2003.
http://www.taloussanomat.fi/arkisto/2003/07/01/etninen-dekkari-kapusi-suosikiksi/200326542/12
Piipponen, Maarit: Dekkarit ja etnisyys: Onko värillä väliä? Naistutkimus–Kvinnoforskning 17.4 (2004): 86–90.

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Rei Shimura on palannut


Sujata Massey: Rei Shimura menetysten rannikolla. Suom. Terhi Leskinen. Gummerus 2016.

Joel Kuortti kirjoittaa:

Vuonna 2008 Rei Shimura -faneja odotti pettymys. Kahdentoista vuoden ja yhdeksän kirjan verran oltiin saatu seurata kekseliään yhdysvaltalais–japanilaisen naisen edesottamuksia murhien selvittelyissä. Teosten kirjoittaja, Sujata Massey, päätti päästää nuoren etsivänsä varhaiseläkkeelle, ja niin sarjan kymmenennessä kirjassa, Rei Shimura Havaijilla, tämä jääkin Havaijille avioliiton satamaan Michaelin kanssa.

Nyt kolmekymppinen Rei on jälleen tullut mukaan kuvioihin. Vuoden 2011 maaliskuun tuhoisan tsunamin myötä Massey palasi kirjoittamaan Reistä, ja tuloksena on hyvää jälkeä. Rei Shimura menetysten rannikolla (Gummerus 2016; eng. The Kizuna Coast 2014) on taattua laatua ja sisältää paljon erilaisia nyansseja. Kirjan lähtökohtana on tsunamiuutinen, joka tavoittaa Rein Havaijilta keskeltä töitä, remonttiurakan loppuvaihetta. Peloista huolimatta tuhoaalto ei juuri yllä Havaijille asti, mutta Rei saa puhelun vanhalta yhteistyötoveriltaan, antiikkikauppias Ishidalta. Tämä on loukkaantuneena tsunamialueella ja tarvitsee Rein apua. Rein ensimmäinen ongelma onkin, miten päästä Japaniin ja tuhoalueelle. Michaelin avulla hän saa järjestettyä itsensä Koreaan ja sitä kautta lautalla Osakaan.

Kuusi vuotta aiemmin, ensi kertaa vastavalmistuneena maisterina tullessaan Reillä oli ollut epärealistisia ajatuksia mahdollisuuksistaan toimia Japanissa. Vähintään yhtä vähän käsitystä hänellä on nyt, kun hän saapuu katastrofista vasta toipuvaan maahan. Herra Ishidan Hachikō-koira aiheuttaa lisähuolta, mutta Rei lähtee lopulta sen kanssa ensimmäisten vapaaehtoisten siviilityöntekijöiden matkassa auttamaan tsunamin uhreja Tōhokun rannikolle, toivoen löytävänsä ystävänsä.

Tsunamin tuhojen karmeuden paljastuessa paikan päällä, Reillä ei ole kuitenkaan aikaa jäädä niitä kauhistelemaan. Hän saa tehtäväksi keiton ja teen jakamisen, ja Hachikōn kouluttamisen uhrien etsimiseen. Kaiken sekasorron keskellä Rei ryhtyy selvittämään vielä herra Ishidan apulaisen, Kimura Mayumin, kuolemaan liittyvää epäselvyyttä. Osoittautuu, että epäilyksiin onkin syytä ja avususoperaatiosta tulee samalla murhatutkimus. Toisaalla Michael on saanut myös tehtäväksi Fukushiman ydinvoimalan turvallisuusongelmat, joten tsunamin vaikutukset ovat pariskunnan yhteinen asia, joskin erillään toisistaan.

Masseyn aiempien kirjojen tapaan Menetysten rannikkokin tuo esiin erityisiä japanilaisen kulttuurin ilmiöitä. Tällä kertaa näihin kuuluvat muun muassa benjo-taide – urinaaleihin tehtyjä posliinikuviointeja, jotka tässä tapauksessa ovat klassisten maalausaiheiden sijaan “maalattu sarjakuvatyyliin vaaleanpunaisia ja violetteja prinsessoja” (s. 298) –; enjo-kōsai – “’seurustelua korvausta vastaan’, … [jota] voisi pitää erittäin rahvaanomaisena, nykyaikaisena versiona geishan ja asiakkaan suhteesta” (s. 306) –; ja kizuna – “joka tarkoittaa jotain sellaista kuin ‘rakastavia ystävyyssuhteita’. Se eroaa länsimaisesta rakkauden käsitteestä, sillä näkökulmana on muille antaminen” (s. 151).

Kizuna-termi on itse asiassa ainoa (suurempi) ongelma kirjan suomennoksessa. Kirjan alkuperäinen nimi on The Kizuna Coast, joka antaa hyvin erilaisen vaikutelman kuin ”menetysten rannikko,” vaikka japania taitamattomalle englanninkielinen nimi aukeaakin vasta hyvän matkaa kirjaa luettua. Suomenkielinen nimi taas korostaa tuon tsunamin myötä syntyneen auttamishalun sijaan tuhoa ja menetyksiä. Ongelmaksi (jos se ongelma onkaan) asia muodostuu kuitenkin vain, jos pohtii näitä kahta versiota rinnakkain ja tarkastelee niitä myös suhteessa aiempien Shimura-kirjojen teemoihin (kuten ikebana, manga tai yakuza). Vaikka kyseessä on jo kolmas Shimura-kääntäjä (Titta Leppämäki käänsi ensimmäiset yhdeksän teosta, Paula Korhonen kymmenennen), ei Terhi Leskinen suoriudu tehtävästään lainkaan huonosti, kirjan nimestä huolimatta. [Lienee selvä, että minusta alkuperäinen nimi olisi parempi.] Teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja oivaltavaa – hankala laquer/liquer-dilemmakin selviää mallikkaasti (s. 394).

Kun Sujata Massey vieraili Suomessa vuonna 2007, hän kertoi, että suomalaiset Rei-fanit ovat aktiivisimpien joukossa. Voin hyvin kuvitella, että uusi romaani tulee täällä löytämään lukijansa. Kirja tulee varmasti myös antamaan uusia näkökulmia niin suurtuhon aiheuttamiin inhimillisiin kärsimyksiin kuin sen myötä syntyneisiin kizuna-yhteyksiin. Japanilaiselle yhteiskunnalle se on joka tapauksessa merkinnyt paljon: ”Tsunami oli mullistanut perinpohjaisesti niin monia asioita” (s. 440).

Saa myös nähdä, mitä merkitsevät Rein mietteet kirjan lopussa, kun hän pohtii ”kuinka tämän oli tarkoitus olla erään matkan loppu. Mutta jotenkin se tuntui jonkin uuden alulta” (s. 444). Tarkoitti tämä Rein tutkimusten jatkumista tai ei, Massey on Rein viime seikkailujen välillä kirjoittanut kolme mielenkiintoista, brittiläiseen Intiaan sijoittuvaa historiallista romaania: The Sleeping Dictionary (2013), The Ayah’s Tale (2013) ja India Grey (2015). Viekö Masseyn mukanaan oma, intialais–saksalais–englantilainen syntyperä vai Rein toisenlainen diasporinen identifikaatio – vai jokin muu? Tämä jää nähtäväksi, mutta niin tai näin, lupaavalta näyttää.

Lisätietoja:
Kuortti, Joel (2005) Ruumis todisteena: Rei Shimura monikulttuurisena feministisenä etsivänä. Naistutkimus 18.1 (2005): 64–70.

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Sarjamurhia Milanossa all’italiana: Vera Valan Milanon nukkemestari



Vera Vala: Milanon nukkemestari. Gummerus 2016.
Joel Kuortti kirjoittaa:

”Varjon ja valon syleily. Ilman vastakohtia ei ollut mitään. Vasta kärsimys antoi merkityksen levollisuudelle. Taiteilija antoi teokseensa valituille lahjan, jonka veroisen voi antaa vain Jumala, kaiken luoja: taiteessa heistä tuli ikuisia” (s. 11).

Antipasti
Suomessa on aina ollut paljon kiinnostusta Italiaan – niin muinaiseen kuin nykyiseen. Viime vuosina kiinnostus näyttää entisestään kasvaneen, mikä näkyy esimerkiksi italialaisen tai italiaan sijoittuvan dekkarikirjallisuuden kasvussa.

Suomalainen Vera Vala on kirjoittanut Italiaan sijoittuvia rikosromaaneja, joissa pääosassa on Arianna de Bellis, suomalais-italialainen yksityisetsivä. Hänen neljä ensimmäistä kirjaansa ovat Kuolema sypressin varjossa (Gummerus 2012), Kosto ikuisessa kaupungissa (2013), Villa Sibyllan kirous (2014) ja Tuomitut (2015). Uusimman, sarjan viidennen teoksen, Milanon nukkemestarin (2016), tapahtumapaikkoina ovat Milano ja Piemonten alue.

”Kaikki epäkiinnostavat ihmiset saavat minun puolestani kuolla. Nukkemestari oli oikeassa. Vasta kuolemassa heidän mitätön elämänsä sai merkityksen” (s. 404).

Primi
Teos poikkeaa sarjan edeltävistä osista monin tavoin. En kuitenkaan tässä paljasta miten, jotta lukija voi itse tutustua sarjaan ja todeta, kuinka se kehittyy ja henkilöhahmot muuttuvat vuosien kuluessa. Teokset seuraavat toisiaan, joten kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, vaikka niissä tuetaankin jonkin verran aiemmin tapahtuneen muistamista. Erillisten murhatapausten ohessa kulkee läpileikkaavia teemoja, jotka yhdistävät sarjan kokonaisuudeksi.

Salaliittoteorioiden, korruptioepäilyjen, sukuriitojen sekä yhteiskunnallisen ja uskonnollisen mädännäisyyden ohella Arianna seikkailee makujen maailmassa. Vaikkei hän nykyisin yleistyneeseen tapaan esittelekään valmistamiensa tai nauttimiensa ruokien reseptejä, saa niistä kohtalaisen hyvän käsityksen valmistusprosessien kuvausten kautta. Viinien osalta Ariannan ehdoton suosikki on piemontilainen Barolo – muita tuskin mainitaankaan, paitsi hänen suosikkikuohuviininsä, lombardialainen Franciacorta.

”Hän sanoi aina, että halusi muokata Caravaggion tauluista vielä parempia. Viedä ne kokonaan uudelle tasolle” (s. 259).

Secondi

Milanon nukkemestari -kirjan nimihahmo jää hieman ulkokohtaiseksi ja shakespeariaaninen loppuratkaisu sen vuoksi aiempiin teoksiin nähden äkkinäiseksi, vaikka jännitys loppua kohden tiivistyykin. Ehkä osasyynä tähän on se, että Arianna ei ole kirjan ehdoton päähenkilö vaan jää hieman Vatikaania edustavan Ares-veljensä varjoon. Samoin ruoka jää taiteen, erityisesti Caravaggion (1571–1610) maalausten, varjoon. Pintapuolisempikin tutustuminen tämän ristiriitaisen taiteilijan taustaan ja teoksiin syventää myös Valan teoksen lukemista, sillä teoksilla on merkittävä rooli juonen kulussa.

Vera kirjoittaa sujuvasti ja pieniä kauneusvirheitä lukuun ottamatta kirja on myös hyvin viimeistelty. Kaiken kaikkiaan Italian joulukuuhun ajoittuva dekkari Milanon nukkemestari (samoin kuin koko sarja) sopii mainiosti Suomen suvessa nautittavaksi, vaikkapa mustikka-speck-kinkku pastakastikkeen ja Barolon kera. Valan oman suomalais-italialaisen kirjallis-kulinaarisen fuusioreseptin mukaisesti.

”Minä tiedän, mustikat speckin seurana pastakastikkeessa kuulostaa samalta kuin ananas pizzassa” (s. 156).

Dolci: Muuta Italia-kirjallisuutta


Italiaan sijoittuvista dekkareista kuuluisimpia ovat varmasti yhdysvaltalaisen Donna Leonin Guido Brunetti -kirjat Venetsiasta (25 kirjaa vuodesta 1992 alkaen). Edesmenneen englantilaisen Michael Dibdinin Aurelio Zenin seikkailuista kertovat dekkarit ovat nekin hyvin tunnettuja (11 kirjaa vuosina 1988–2007). Myös Dan Brownin Enkelit ja demonit (2000) sijoittuu Italiaan. Italialaisten Andrea Camillerin 24:stä 1994 alkaen ilmestyneestä Salvo Montalbano -kirjasta yhdeksän on suomennettu, Gianrico Carofiglion Bariin sijoittuvista viidestä Guido Guerrieri -teoksesta (ilmestyneet 2005 alkaen) kolme on suomennettu. Suomalaisista dekkareista Pekka Matilaisen Kupoli (2013) sijoittuu 1400-luvun Firenzeen.

Vähemmän Suomessa tunnettuja dekkareita ovat Iain Pearsin taidemaailmaan sijoittuvat Jonathan Argyll -sarjan teokset (seitsemän osaa vuosina 1991–2000) kuten myös englantilaisen Christobel Kentin Firenzeen ja laajemminkin Toscanaan sijoittuvat Sandro Cellini -kirjat (viisi osaa vuodesta 2009 alkaen) ja hänen muut Italiassa tapahtuvat romaaninsa. Italialaisen Giulio Leonin Mosaiikkimurha (suom. 2006) ja Valon salaisuus (suom. 2007) kuuluvat hänen Dante-mysteereihinsä, joissa murhia ratkoo itse Dante. Sarjasta ovat (vielä) suomentamatta ensimmäinen osa Dante Alighieri i delitti della Medusa (2000) sekä myöhemmät osat La crociata delle tenebre (2007) ja La sindone del diavolo (2014). Klassisen Giovanni Guarechin Isa Camillo -sarjan hengessä kirjoittaa myös Marco Malvadi, jonka toscanalaisen rannikkokaupungin barista Massimo Vivianin pitämään BarLumen ravintolaan liittyvän sarjan kuudesta teoksesta (vuodesta 2006 alkaen) kaksi on suomennettu. Vuonna 2014 kuolleen Giorgio Falettin teoksista Viimeinen katse (suom. 2010) sijoittuu osin Roomaan, osin New Yorkiin. Brittiläisen David Hewsonin Roomaan sijoittuvan, vuonna 2003 alkaneen Nic Costa -sarjan kolme ensimmäistä osaa on suomennettu.

Muista viime vuosien suomalaisista Italiaa koskevista teoksista mainittakoon Hannu Raittilan Canal Grande (2001), Antti Tuurin Pitelemättömät (2015), Matti Särkän matkakirjat Taormina rakastettuni (2001) ja Jättiläinen ja minä (2004), sekä omaelämäkerralliset Eija Wagerin Tupaantuliaiset Italiassa (2002), Koirani haukkuu italiaksi (2003) ja Vuorten valossa (2006) ja Kirsi Pihan Medicien naapurissa (2008). Varhaisemmista julkaisuista saa tietoa muun muassa Jorma Vallinkosken teoksesta Italia suomalaisessa kirjallisuudessa 1640–1953 (1955) ja Elettra Carbonen tuoreesta kirjasta Nordic Italies: Representations of Italy in Nordic Literature from 1830s to the 1910s (2016).

Buon appetito!


LINKKEJÄ:
Vera Vala Gummeruksen sivuilla http://www.gummerus.fi/fi/kirjailija/vera-vala/307/
Vera(n) Italia -sivulla: http://veravala.blogspot.fi/p/vera-vala.html.
Valan haastattelu Suomen dekkariseuran sivustolla: https://dekkariseura.wordpress.com/2012/05/10/775/
Lue lisää:
Caravaggiosta: http://www.caravaggio-foundation.org/
Donna Leonista: http://www.dekkariseura.fi/rk_309_a.html
Michael Dibdinistä: https://www.theguardian.com/books/2007/apr/04/culture.obituaries
Dan Brownista: http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%3Aateos_3800#.V4U3lLh97IV
Andrea Camillerista: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1436324948112
Gianrico Carofigliosta: http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/kirjat/Gianrico-Carofiglio-Perusteltuja-ep%C3%A4ilyksi%C3%A4/405222
Pekka Matilaisesta: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1373684290476
Iain Pearsista: http://www.wow.com/wiki/Iain_Pears
Christobel Kentistä: http://us.macmillan.com/author/christobelkent
Giulio Leonista: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353064894523
Giovannino Guareschista: http://www.giovanninoguareschi.com/
Marco Malvaldista: http://marcomalvaldi.altervista.org/
Giorgio Falettista: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353064894523
David Hewsonista: http://davidhewson.com/books/info/
Hannu Raittilasta: http://kirjakompassi.blogspot.fi/2015/01/hannu-raittila-canal-grande.html
Antti Tuurista: http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1443411436117
Matti Särkästä: http://www.ts.fi/kulttuuri/1073988754/Poikaveljen+poika+jattilaisen+jaljilla
Eija Wagerista: http://www.eijawager.fi/
Kirsi Pihasta: http://www.pallontallaajat.net/pt3/keskustelu/index.php?topic=18025.0


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Vish Puri lemmen jäljillä



Tarquin Hall, Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus (The Case of the Love Commandos, 2013)
Suomentanut Tero Valkonen, Gummerus, 2015; 377 sivua

Joel Kuortti kirjoittaa:


Vish Puri -sarjan neljännessä osassa Lemmenkommandojen tapaus kietoudutaan curry-kastikkeiden ohella muun muassa kastiongelmiin. Puri saa tehtäväkseen toimia rakkauden asialla ratkomassa kahden rakastuneen – ylempikastisen naisen Tulsin ja kastittoman miehen Ramin – ja heidän perheidensä välistä kiistaa. Purin apulainen Kasvovoide on tämän tietämättä mukana Lemmenkommadojen toiminnassa, salanimellä Laxmi. Laxmi halveksii syvästi Tulsin isää, Vishnu Mishraa, joka ”edusti kaikkea, minkä lemmenkommandot tahtoivat Intiassa muuttaa” (s. 8).

Jos ei ota lukuun suhdetta kilpailija Hariin, ei neljäs Puri-kirja tarjoa paljoa uutta Purin persoonasta, mutta se liikkuu erilaisissa, erityisesti maaseutumiljöissä, kuin aiemmat teokset. Jossain määrin voisi sanoa, että kirja on aiempaa sosiologisempi ja vähemmän juonellinen, mutta risteävät juonet pitävät yllä myös dekkareille tärkeää jännitettä. Tällä kertaa en kiinnitä huomiota näihin romaanin ulottuvuuksiin.

Kirjassa on aiempaan tapaan reseptejä (biriyani, pakora, chutney ja halva) sekä sanasto. Suomentajaksi on edellisen kääntäjän Jaana Kapari-Jatan jälkeen palannut Tero Valkonen, joka suomensi myös kaksi ensimmäistä osaa. Käännös on kaikin puolin sujuvaa, mutta yksi yksityiskohta häiritsee heti alussa – intialainen, englanninkielinen arranged marriage -käsite on käännetty monin paikoin ”sovituksi avioliitoksi,” vaikka vakiintunut termi on ”järjestetty avioliitto.” Tälle saattaa olla peruste alkuteoksessa (jota en ole lukenut), mutta siinäkin tapauksessa asia olisi ongelmallinen. Muilta osin teksti on hyvinkin toimivaa.

Tarquin Hallin uusimman romaanin aihe voi tuntua monesta mielikuvitukselliselta, mutta Intiassa todella toimii Lemmenkommadot-niminen vapaaehtoisjärjestö, joka auttaa rakastuneita (hetero)pareja (Butki 2013). Vuonna 2012 BBC:n Intian toimitus raportoi järjestön toiminnasta (Anand 2012), minkä sen jälkeen se on aika ajoin päässyt kansainväliseen (länsimaiseen) uutislevitykseen. Kuten Hall romaanissaan kirjoittaa: ”Hyväntekeväisyysjärjestö auttoi eri kasteja ja uskontoja edustavia intialaispareja pääsemään naimisiin ja asettumaan sitten aloilleen, usein salanimien turvin” (s. 10). Tämä lähtökohta tulee esiin myös Hallin haastattelussa (Butki 2013).

Kastijärjestelmä ja sen kritiikki onkin yksi romaanin keskeisistä teemoista. Vaikka kyseessä ei ole koskaan ollut kattava tai yksiselitteinen järjestelmä, yleinen käsitys on, että intialaisessa kastijärjestelmässä varnat olivat (ja edelleen ovat) neljä Veda-kirjoituksiin perustuvaa luokkaa (bramiinit, kshatriyat, vaišyot ja šudrat) ja myöhemmin muodostuneet (lukemattomat) jātit puolestaan syntymän perusteella rakentuneita, erityisesti ammattikunnittain periytyviä jaotteluita. Näiden molempien ulkopuolelle jäivät kastittomat. Vaikka vuoden 1950 perustuslain myötä Intia luopui kastijärjestelmän perusteista, järjestelmä on käytännössä edelleen hyvin määräävässä asemassa monilla elämänalueilla politiikasta yksityiselämään.

Sen lisäksi, että neljäs Puri on kiinnostava niin rikoskirjallisuutena kuin sosiologisena kommentaarina, se on myös osa laajempaa jälkikoloniaalista rikoskirjallisuuden buumia, joka on vahvistunut erityisesti vuosituhannen vaihteessa (Manninen 2016; ks. Pearson & Singer 2009, Matzke & Muehleisen 2006, Kuortti 2005, Reddy 2003, Christian 2001, Gosselin 1998). Tältä osin Hallin kirja ja koko teossarja nousee yleisemmälle tasolle kuin mitä se muutoin olisi. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö kirjat olisi mielenkiintoisia itsessään, mutta lisävärin niihin antaa tämä laajempi konteksti, jossa etnis-kansalliset erityispiirteet tarjoavat tulkinnallisia haasteita lukijoille.

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

Anand, Anu. The ’love commandos’ protecting young Indian couples. BBC, New Delhi 5.6.2012.http://www.bbc.com/news/magazine-18280997
Butki, Scott. Interview with Tarquin Hall, Author of The Case of the Love Commandos. 8.10.2013.http://blogcritics.org/an-interview-with-tarquin-hall-author-of-the-mystery-the-case-of-the-love-commandos/
Christian, Ed (ed.) The Post-Colonial Detective. MacMillan 2001.
Gosselin, Adrienne J. (ed.) Multicultural Detective Fiction: Murder From the ’Other’ Side. Routledge 1998.
Gummerus, Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus. 2015.http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512099436/vish-puri-ja-lemmenkommandojen-tapaus/
Kuortti, Joel. Ruumis todisteena: Rei Shimura monikulttuurisena feministisenä etsivänä. Naistutkimus 18.1 (2005): 64–70.
Love Commandos, The, organisation. http://lovecommandos.org/
Manninen, Mari. Dekkarit käyvät myös matkaoppaista. Helsingin Sanomat -verkkolehti 17.1.2016.
Matzke, Christine & Susanne Muehleisen (eds) Postcolonial Postmortems: Crime Fiction from a Transcultural Perspective. Rodopi 2006.
Pearson, Nels & Marc Singer (eds) Detective Fiction in a Postcolonial and Transnational World. Ashgate 2009.
Reddy, Maureen T., Traces, Codes, and Clues: Reading Race in Crime Fiction. Rutgers UP, 2003.


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

PS. Tässä linkit Joel Kuortin aiempiin Vish Puri -arvioihin:

http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2013/03/vish-puri-ratkoo-rikoksia-intiassa.html
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2014/08/vish-purin-tutkimukset-jatkuvat.html
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2015/04/vish-purin-kolmas.html