maanantai 9. marraskuuta 2020

PROFESSORIPOOLI: Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen

 

Aino Kallas, Barbara von Tisenhusen. Liivinmaalainen tarina. Somistanut Topi Vikstedt. Helsinki: Otava, 1923. 96 sivua.

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Tallinnassa 1500-luvun lopulla pappina toiminut Balthasar Russow kertoo keskialasaksaksi kirjoittamassaan Liivinmaan kronikassa ruotsalaisten hyökkäyksestä: ”Ruotsalaiset kulkivat pikamarssia tiheiden ja ryteikköisten metsien läpi ja yllättivät yöllä Ubakalun kylässä Rannun linnan isännän Jürgen Tiesenhausenin ja hänen lippueensa, jossa olivat mukana myös lähes kaikki liivinmaalaiset junkkerit. Ruotsalaiset tappoivat, surmasivat ja polttivat sisälle taloihin kaikki lippueen miehet ja saivat komean sotasaaliin. Näin kostettiin ja maksettiin Jürgen Tiesenhausenille samalla mitalla takaisin se, mitä hän oli tehnyt ratsumiestensä kanssa omaa isänmaataan vastaan ja myöskin se, että vastoin veljellistä rakkautta ja vastoin veljellisiä tunteita hän oli antanut hukuttaa säkissä oman lihallisen sisarensa, koska tämä oli rakastunut erääseen kirjuriin ja hairahtunut tämän miehen kanssa ja halunnut tämän aviopuolisokseen.” (suom. Timo Reko).

Russowin mainitseman hukuttamistapauksen ja muiden asiaa koskeneiden vanhojen lähteiden pohjalta Aino Kallas on kirjoittanut pienoisromaanin Barbara von Tisenhusen. Teoksessaan Kallas käyttää kehittämäänsä ja muissakin teoksissaan käyttämää vanhojen kronikoiden tyylin ja kielen mukaelmaa. Kertojana on Rannun kirkkoherra Jeremias Friesner. Hän kertoo Barbara von Tisenhusenin ja Franz Bonniuksen traagisen tarinan vuosia tapahtumien jälkeen.

Teoksen alussa Friesner hahmottelee yleisiä olosuhteita Saksalaisen ritarikunnan hallitsemalla Liivinmaalla: ”Mutta niinä aikoina, kuin nämä kaikki tapahtuivat, oli Liivinmaa vielä Ordon hallussa, ja sitä hallitsivat Ordon Suurmestarit yhdessä piispain kanssa. Ja se oli vielä silloin ylen äveriäs ja siunattu maa eikä ollut vielä ehtinyt joutua kaikilta nation’eilta elikkä kansakunnilta surkeasti raadelluksi. Vaan sitä nimitettiin Livland = Blivland, koskapa jokainen, joka sinne kerran joutui, sinne myöskin jäädä halusi eikä enää pois pyrkinyt.” Mutta Friesner katsoo myös, että vaikka Liivinmaalla kasvoi rikkaus ja hyvinvointi, samalla kasvoi myös ”Saatanan kylvöstä kaikkinainen rikkaruoho, kuin ovat prameus ja hekuma sekä hallitsijain että alamaisten seassa”.

Tapahtumien ja juonen kulku on sinänsä varsin yksinkertainen ja rakentuu, kuten Aino Kallaksen elämää ja tuotantoa koskevan tutkimuksen perustan luonut Kai Laitinen on osoittanut, muutamien avainkohtausten varaan. Niitä ovat Tallinnan hääpidot, Bonniuksen tulo ja kohtaus linnan portilla, karhuleikki, Barbaran ja pappi Friesnerin keskustelu Pärnun sopimuksesta, oikeudenkäynti ja hukuttamiskohtaus. Teoksen lopussa Friesner kertoo Jürgen von Tisenhusenin kohtalon, jonka myös Russow on kronikassaan maininnut.

Orvoksi joutunut Barbara kasvaa tätinsä Anna von Tödwenin suojeluksessa. Ensimmäisessä julkisessa esiintymisessään, erään sukulaisen häissä, hän jo herättää paikallisten ritarien huomiota, nämä ”surisevat” hänen ympärillään ”niin kuin mettiäiset mesikukan vaiheilla”. Paluumatkalla häistä Barbara suhtautuu näkemänsä ja kuulemansa perusteella kansaan uudella tavalla. Hänessä on tapahtunut, kuten Friesner panee merkille, ”mutatio elikkä mielenmuutos”. Friesner kuvaa muutoksen seurausta: ”Tämä neitsykäinen Barbara on alkanut käydä epäsaksalaisten savupirteissä, joissa he yhdessä elukoittensa kanssa viheliäisesti asuvat, ja on ryhtynyt puheisiin heidän vaimojensa ja tyttäriensä kanssa, kuin myös opastamaan heitä erinäisissä taidoissa, kuten ovat ompeleminen ynnä hienompi kehruu.”

Kirjurin toimeen kutsuttu Franz Bonnius saapuu paikalla. Barbara on erehtynyt pitämään häntä ritarina. Friesner sattuu itse olemaan paikalla ja kuulemaan lyhyen sananvaihdon. Hän kuvaa vaikutelmaansa: ”Ja minä tunsin, koska nämä kaksi nuorta ihmistä toisillensa nämä sanat sanoivat, että heidän välillänsä tänä hetkenä tapahtui, mitä ei kenkään taida tekemättömäksi tehdä, ja mikä kaikilta salattu on, ja heidän toinen toiseensa sidottiin yhdellä väkevällä ja voimallisella siteellä, joka oli kestävä aina kuolemaan astikka. Mutta tästä kaikesta eivät he vielä itsekään mitään tienneet.”

Kohtauksessa, jossa aatelisto huvittelee katselemalla, miten koirat usutetaan karhun kimppuun, Barbara osoittaa itsenäisyyttään vastustamalla luontokappaleen kiusaamista. Veli, Jürgen von Tisenhusen sanoo tämän johdosta vielä nujertavansa neitsykäisen – uhkaus jonka hän myöhemmin toteuttaa karmealla tavalla. Jälleen Friesner on tapahtuman todistajana: ”Silloin minun silmäni sattuivat juuri sen kirjurin, sen Franz Bonniuksen kohdalle, ja minä äkkäsin hänen muodossansa  äkillisen muutoksen, Sillä hän oli sen näköinen, kuin hän olisi tahtonut siinä tuokiossa herra Jürgenin kurkkuun karata, niinkuin ajokoirat karhun kimppuun.” Friesner on todistamassa myös Barbaran ja Bonniuksen kohtausta näiden suudellessa.

Barbara tiedustelee Friesneriltä ns. Pärnun sopimuksesta, joka oli tehty siinä tarkoituksessa, ”että jalosukuiset neitsyet eivät avioliittoja solmisi alhaissukuisten kanssa, vaan verensä puhtaana säilyttäisivät”. Barbara uhmaa kieltoa ja Friesner joutuu omantunnontuskiin sen suhteen, pitäisikö hänen ilmoittaa asia Anna von Tödwenille ja Jürgen von Tisenhusenille. Aamun koittaessa hän kuitenkin päättää kätkeä kaiken sydämeensä.

Rakastunut pari pakenee reellä. Barbara kuitenkin saadaan kiinni ja tuodaan tuomittavaksi. Hän osoittaa sellaista uhmakkuutta, joka lukijalle voi tuoda mieleen Sofokleen Antigonen. Friesnerin kysyttyä, katuuko Barbara syntiään, tämä vastaa itsetietoisesti: ”Isäni, anna minulle anteeksi, jos olen mieltäsi pahoittanut. Mutta jos sinä synniksi sitä nimität, että minä sieluni ja ruumiini rakkaudessa Franz Bonniukselle annoin, niin tiedä, etten minä sitä kadu, vaan riemulla kuolemaan menen, sillä minä olen suuren autuuden nähnyt.”

Tuomio pannaan täytäntöön järven jäällä. Friesner kertoo: ”Ja minä olin yhä rukouksessa, kun he ottivat neitsykäisen Barbaran ja veivät hänet avannon partaalle. / Niin minä kuulin neitsykäisen sanovan, - sillä mikä minä olen hänen neitsyyttään arvostamaan! – niin neitsykäinen sanoi heikolla äänellä: / ”Veljeni, - vesi on kylmää!” / Ja tämä oli ainoa kerta, että hänen lihansa oli hänen henkeänsä heikompi.” Talonpojat kieltäytyvät hukuttamasta Barbaraa, joten Jürgen von Tisenhusen omin käsin yhdessä veljiensä kanssa upottaa sisarensa avantoon.

Franz Bonnius esiintyy Barbaran kuoleman jälkeen eräänlaisena Mikael Kohlhaasina, joka kostaa vääryyksiä. Hän on kuitenkin menestyksekkäämpi kuin Kohlhaas saatuaan Puolan kuninkaalta lupakirjan kostolleen, mutta kuolee taistelussa. Jürgen von Tisenhusen puolestaan saa surmansa ”Suomesta saapuneen Kankaisten herran Carl Henrikinpojan käden kautta”.

Kertoja, pappi Friesner on tavallaan ollut sympaattinen Barbaraa kohtaan ja puhunut hänen puolestaan oikeudenkäynnissä; hän on myös kehottanut Jürgen von Tisenhusenia armahtamaan sisarensa. Mutta Friesner on voimaton: hän ei pysty vastustamaan aatelisherroja, minkä lisäksi häntä sitovat uskonnon määräykset, sillä Barbaraa ei ollut vihitty avioliittoon.

Barbara von Tisenhusen jatkaa Kallakselle tyypillistä ”surmaavan Eroksen” teemaa. Samalla se liittyy hänen kiinnostukseensa Viron historiaan Saksalaisen ritarikunnan aikana. Teosta vallitsee koko ajan jylhän balladin tunnelma. Sitä korostaa vanha kronikkatyyli, jossa kronikoitsija kertoo myös taivaan merkeistä, epätavalliselta vaikuttavasta kuusta ja pyrstötähdestä. Friesnerin kannalta hänen esityksensä on moraliteetti, sillä, kuten hän alkusanoissaan mainitsee, hän on kirjoittanut ”hyödyksi ja ylösrakennukseksi kuin myös murheelliseksi varoitukseksi”.

Aino Kallaksen teokset ovat soveltuneet hyvin oopperan käyttöön. Tauno Pylkkänen on säveltänyt niiden pohjalta oopperat Bathseba Saarenmaalla, Mare ja hänen poikansa ja Sudenmorsian, virolainen säveltäjä Eduard Tubin puolestaan oopperan Barbara von Tisenhusen, jonka libreton on Kallaksen teoksen pohjalta kirjoittanut Jaan Kross. Hannu-Ilari Lampilan arvion mukaan Tubinin ooppera on ”raskaimpia ja synkimpiä teoksia, mitä milloinkaan on syntynyt”.

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.