Babuškat ja historiallinen muisti

Tintti Klapuri kirjoittaa:

Ajan kokemiseen liittyvät kysymykset ovat olleet modernin venäläisen kirjallisuuden keskiössä ab ovo – osapuilleen Puškinista lähtien siis. Myös venäläinen nykykirjallisuus pohtii ihmisen suhdetta menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, mikä ei olekaan lainkaan hämmästyttävää, kun ajatellaan minkälaisia historiallisia muutoksia maassa on viime vuosikymmeninä tapahtunut.

Eräs venäläisen nykyproosan keskeisiä trendejä on jo 1980-luvulla alkanut lähihistorian tulkinta ja sen uudelleenkirjoittaminen aiemmin vaietuista näkökulmista. Yksi historian uudelleenkirjoittajista on pietarilainen Jelena Tšižova (s. 1957), joka tarkastelee romaaneissaan neuvostoaikaa ja myös uutta Venäjää korostuneesti naisen näkökulmasta.

Tšižovan Venäjän Bookerilla vuonna 2009 palkittu, toistaiseksi suomentamaton Vremja ženštšin (”Naisten aika”) tarjoaa lukijalle vaihtoehtoisen näkökulman sodanjälkeisen Neuvostoliiton historiaan. Venäjällä teosta on nimitetty myös pitkäksi kertomukseksi (povest) mutta Suomessa 193-sivuisen tekstin luontevaksi määreeksi sopii paremmin romaani.

Tšižova on haastattelussa maininnut jo pitkään pohtineensa, miksi Venäjällä ei ole historiallista muistia. Yhdeksi syyksi hän tarjoaa 1900-luvun Neuvostoliiton traagisia tapahtumia, sisällissotaa ja molempia maailmansotia, joista jälkimmäisessä kuoli tunnetusti valtava määrä juuri venäläissotilaita. Nekin miehet, jotka selvisivät sodasta, eivät suostuneet puhumaan kokemuksistaan ja välittämään tietoa seuraavalle sukupolvelle, kertoo Tšižova viitaten oman isänsä vaikenemiseen. Kokemusten välittäminen onkin jäänyt naisten tehtäväksi, hän toteaa.

Tšižovan pääasiassa 1960-luvun alkuun sijoittuvassa teoksessa historiallista muistia välittäviä miehiä ei totta tosiaan juuri näy: he ovat kuolleet Stalinin puhdistuksissa tai vammautuneet sodassa, traumatisoituneet ja alkoholisoituneet. Naisten elämään miehet osallistuvat pääasiassa siittämällä lapsia puolivahingossa.

Miesten esittäminen marginalisoituina on kiinnostavaa historialliselta kannalta, olihan Neuvostoliitto kokonaisuudessaan varsin miehinen projekti: sen määränpäänä oli sosialistinen tulevaisuus, jota kohti ajateltiin edettävän luonnon ja ihmisen teknologisen hallitsemisen avulla, rajattoman kehitysoptimismin uskossa. Tässä mielessä Neuvostoliitto edusti eräänlaista modernin projektin maskuliinista äärimmäisyyttä.

Tšižovan romaanin naisten aika sen sijaan on jotakin aivan muuta: se on selviytymistä päivästä toiseen työnteon, ruoan jonottamisen, lastenhoidon ja selvitymisen kannalta elintärkeiden ihmissuhteiden vaalimisen täyttämässä arjessa. Ennen muuta naisten aika on kuitenkin kaiken elämän raskauden keskellä historiallisen muistin välittämistä sukupolvelta toiselle – tai oikeastaan kolmannelle.

Romaanin keskiössä on nimittäin kolme babuškaa ja näiden kasvattama Sofja-tyttö. Sofja on mykkä, tai niin ainakin luullaan, mutta hän ajattelee paljon ja kommunikoi ajatuksensa mummoille piirtämällä. Sofjaa ei huostaanoton pelossa viedä kouluun vaan kasvatetaan kotona mummojen hoivassa, ja niinpä tyttö varttuu kuunnellen sodan kokeneen sukupolven Leningradin piirityksen aikaisia muistoja.

Sofjan puhumattomuus nousee romaanissa keskeiseksi ja monimerkityksiseksi symboliksi. Yhtäältä se kuvaa neuvostoaikana välttämätöntä taitoa, kykyä vaieta vaikeista aiheista. Tšižova heijastaa naisten elämää varjostavan vaikenemisen myös kerronnalliselle tasolle: romaanin kerronta etenee välillä raivostuttavankin fragmentaarisesti ja aukkoisesti, kun kaikkea ei yksinkertaisesti voida sanoa. Toisaalta vaikeneminen ja puhumattomuus viittaa myös Sofjan ja romaanin muiden marginaalissa elävien naisten vähäisiin vaikuttamisen mahdollisuuksiin vain päällisin puolin tasa-arvoisessa yhteiskunnassa.

Loppujen lopuksi mykkyys kuitenkin myös voimauttaa: juuri puhumattomuus takaa Sofjalle oman, yksityisen tilan, josta yhteisasuntojen Neuvostoliitossa oli aina pulaa. Ahdistavasta aiheestaan huolimatta Tšižovan taskukokoinen venäläisten naisten arjen kulttuurihistoria onkin täynnä lämpöä, elämää ja toiveikkuutta – sekä sukupolvittain kertyvää elämänviisautta, johon Sofjan kreikkalaisperäinen nimikin viittaa.


************************************************************************

Tintti Klapuri on oululaissyntyinen kirjallisuudentutkija, joka viimeistelee väitöskirjaansa Tšehovista Turun yliopistossa. Hän toimittaa parhaillaan Café Voltaire -sarjan neljättä osaa Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta yhdessä Tomi Huttusen kanssa. Venäläisiä nykykirjailijoita ajan ja historian kokemisen näkökulmasta esittelevä Kenen aika ilmestyy keväällä 2012.