Teos kertoo
oman menneisyyden hahmottamisesta tarinoiden kudelmana, muistojen luomisesta ja
tulkinnasta. Se kysyy esimerkiksi: rakennammeko elämäntarinaamme luomalla
yhteyksiä erillisten tapahtumien ja kokemusten välille vai syntyvätkö yhteydet
jollain muulla tavoin? Erilaisten tarina- ja muistofragmenttien kautta se
näyttää, miten mielemme liittää asioita toisiinsa ilman, että olisimme tästä
kovinkaan tietoisia tai ymmärtäisimme logiikkaa, jolla asiat yhdistyvät tai
jäävät yhdistymättä.
Erityisen
kiinnostavasti teos pohtii toisten roolia tässä yhteyksien luomisessa ja
syntymisessä. Yksilön elämäntarinan - tai pikemmin tarinafragmenttien -
näytetään kietoutuvan toisten tarinoihin moninaisin säikein. Jopa siinä määrin,
että koko minä-pronomini alkaa tuntua ongelmalliselta.
Kirjailija
käy tapaamassa sairasta äitiään:
Ja hän
kysyi: Sinä siis kirjoitat?
Niin, sanoin. Ei minusta koskaa ollut mihinkään muuhun.
Kirjoitatko sinä koskaan sanaa minä? hän kysyi.
Ennen en koskaan kirjoittanut, sanoin. Mutta voi olla että joskus
kirjoitan.
Jos sen teet, hän sanoi, niin tiedätkö sinä kuka tämä minä on? Olenko minä
osa sitä minää? Ja kaikki esi-isät?
Olette,
sanoin. En ole koskaan kuvitellut että minä olen minä. Tietysti minä olen me.
Kirjoitan minä koska minulla ei ole oikeata sanaa. (Muistissa, 99.)
Persoonapronominit
hämäävät esittämällä, että olemme toisistamme erillisiä, kun todellisuudessa
raja minän ja muiden välillä on liukuva. Erilliset kategoriat peittävät
näkyvistä jatkumon minästä sinään, meistä teihin ja heihin. Tarinamme
rakentuvat tällä jatkumolla osana loputonta tarinoiden kudelmaa, josta
hahmotamme vain pienen osan. Ne ovat osa moninaisten äänten sekamelskaa, joista
kuulemme ja muistamme vain häviävän pienen fragmentin. Ja silti niin
merkityksellisen, sillä kuten minäkertojan isä toteaa: "Todellista on vain
se minkä pystymme muistamaan." (Muistissa,
60.)
Sitä, mitä
pystymme muistamaan, määrittää puolestaan se, mitä ja miten kerromme -
itsellemme ja toisille - ja mitä ja miten muut kertovat meille. Tällaisen tarinankerronnan
kautta rakentuvan vuoropuhelun pohjalta muotoutuu kokonaisuus, joka on
harvoin sellainen kuin olemme suunnitteleet:
En ole koskaan nähnyt elämässäni mitään yhteneväisyyksiä, sanoin.
Syy-yhteydet puuttuvat. Elämästäni muodostuu novellikokoelma. Eikä romaani,
niin kuin tahtoisin. (Muistissa, 146.)
Jos elämässäni on ollut joitain yhteneväisyyksiä, ne ovat olleet muiden
ihmisten luomia. Muut ihmiset, ventovieraat, ovat kuljettaneet minut yhdestä
askelesta toiseen, joidenkin nimi näyttää olleen Syy, toisten Seuraus. Vaikka
he olisivatkin kuolleet jo kauan sitten, he pitelevät yhä elämääni koossa.
Yksi ventovieraista, joka on pitänyt elämääni koossa viimeiset
viisikymmentä vuotta, on Thomas Mann. (Muistissa,
151.)
Tämä lienee
tuttu tunne ainakin meille kirjallisuusihmisille: toiset pitävät koossa
hauraita, pirstaleisia elämäntarinoitamme - ja näiden toisten joukossa on
ventovieras jos toinenkin.
Torgny
Lindgren: Muistissa (Minnen, 2010). Suom. Liisa Ryömä.
Helsinki: Tammi, 2012.
Kiitos, Hanna! Aloin tätä lukiessa miettiä, miten toisella tavalla muut näkevät minut, miten paljon heidän näkemyksensä minusta poikkeaa omastani. Se, mitä itse liittäisin elämäntarinaani, voi ulkopuolisille vaikuttaa turhalta. Ja se, miten itse kerron elämäntarinaani itselleni, muuttuu ikävaiheesta toiseen radikaalisti. Lindgreniä en ole lukenut, mutta ruotsalainen nykykirjallisuus houkuttaa kyllä kovasti.
VastaaPoistaJoo, tuo on kiinnostava kysymys. Jotkut kertomuksen tutkijat ovat esittäneet, että tarina kerrotaan aina jälkikäteen niin, että oikeastaan vasta muut voivat kertoa tarinamme, kun se on päättynyt. Esim. Hannah Arendt kirjoitttaa, että kun synnymme ja alamme toimia maailmassa toisten kanssa, tästä "muodostuu tulokkaan elämäntarina, joka puolestaan vaikuttaa kaikkien hänen tapaamiensa ihmisten elämäntarinoihin", mutta "kukaan ei ole oman tarinansa kirjoittaja" ja sen voi nähdä kokonaisuutena vain "ajassa taaksepäin katsova tarinankertoja" (Vita activa).
VastaaPoistaToisaalta elämäntarinaa ei minusta tarvitse ajatella kokonaisuutena, jolla pitää olla alku, keskikohta ja loppu, vaan voidaan ajatella, että toiminta ja siitä kertominen nivoutuvat yhteen. Eikö elämäntarinamme muodostu jatkuvassa uudelleentulkinnan prosessissa, jossa paitsi toimimme myös kerromme tarinoita siitä, mitä meille tapahtuu ja miten koemme asiat? Eikö jokainen elämä ja sen osanen voida kertoa lukuisista eri näkökulmista ja eikö se rakennu juuri tällaisessa useiden kertojien vuoropuhelussa? Lindgren sai minut pohtimaan sitä, miten persoonapronomien "minä" ja "sinä" tiukka erottaminen voi estää meitä näkemästä tätä näkökulmien ja kertojien äänten sekoittumista, lomittumista ja liukumista toisiinsa. Esim. siihen, miten muistamme lapsuutemme tärkeät tapahtumat, vaikuttaa olennaisesti se, miten meille on niistä kerrottu: raja omien ja toisten kokemusten välilä on hämärä ja liukuva.
Tuo "useiden kertojien vuoropuhelu" tuntuu olevan pinnalla ainakin englanninkielisessä kirjallisuudessa juuri nyt. Lotta taisi kirjoittaa siitä Eganin kohdalla blogissamme(Ajan vääjäämätön juoksu ja post-fordistiset verkostot 14.7.2012). Luen itse juuri Lauren Beukesin romaania Shining Girls, josta aion kirjoittaa pian tänne ja siinäkin on lukuisia kertojia. Hajanaisuuden sijaan syntyy olennaiselta tuntuva kuva eri näkökulmien merkityksellisyydestä.
VastaaPoistaLotta kirjoitti Eganista: "Jokainen luku keskittyy eri henkilöhahmon perspektiiviin. Moniäänisyyden hyödyntäminen on jo vakiintunut nykyromaanin konventio, mutta Goon Squad tuo siihen uusia sävyjä. Luvuissa on televisiosarjoille ominaista episodimaisuutta. Eri henkilöhahmoihin fokusoivat jaksot hyödyntävät eri tyylejä kahliten lukijan taidokkaasti erilaisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin muistuttaen samalla tavoista, jolla nykymaailmassa kasvavassa määrin jaetaan kokemusten moninaisuutta. Sivuhenkilöhahmojen tarinat toimivat kuin vinyylilevyn b-puoli. Ne tuovat teemoihin ja tapahtumiin tarinaa omalaatuisesti rikastuttavia nyansseja. Ne kiinnittävät huomion elämänkulkujen eriskummallisiin detaljeihin, jotka konventionaalisessa romaanissa jäisivät juonenkehittelyn ja selkeiden keskushenkilöhahmojen jalkoihin."
VastaaPoistahttp://avaincafevoltaire.blogspot.com/2012/07/ajan-vaajaamaton-juoksu-ja-post.html
Ja itse kirjoitin Zadie Smithin NW-romaanista, jossa myös oli monta kertojaa ja näkökulmaa samaan lähiöön ja yhteiseen menneisyyteen: http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2013/05/luoteis-lontoon-kirjavia-ihmiskohtaloita.html
Joo, moninäkökulmaisuus ja -äänisyys on todella tärkeä piirre nykykirjallisuudessa, ja noissa mainitsemissasi jutuissa on siihen liittyviä hienoja huomioita. Minulla on kuitenkin sellainen vaikutelma, että moninäkökulmaisuus ei yleensä korostu niin paljoa juuri omaelämäkerrallisissa romaaneissa - niissähän tyyppillisesti kerrotaan oma tarina omasta näkökulmasta. Sekin on tietysti kiinnostavaa, miten moninäkökulmaisuus voi tulla niissä esiin jännitteenä oman minän eri-ikäisten muunnelmien välillä. Esimerkiksi Günter Grassin Sipulia kuoriessa on omaelämäkerrallinen romaani, jossa vanhempi, kirjoittava minä kommentoi nuoren minänsä elämää - ja kommentoinnin sävy vaihtelee ironisesta myötätuntoiseen.
VastaaPoistaUseiden kertojien omaelämäkerrallisesta romaanista tuli muuten mieleen, että voisiko Riku Korhosen esikoista pitää sellaisena? Siinähän omaelämäkerrallisuus on korkeintaan epäsuoraa - teoksen lähtökohtana on lähiölapsuus Ilpoisissa - mutta sen sijaan, että hän kertoisi siitä ensimmäisessä persoonassa ja yhden elämäntarinan kautta, lukijalle tarjotaan toisiinsa kietoutuvien kertomusten moniääninen kudelma. Mutta tässä tullaan ehkä perustaviin kysymyksiin siitä, mikä on omaelämäkerrallista - tavallaanhan kaikessa kirjallisuudessa on lähtökohtana oma elämä, omat elämänkokemukset. Ja tätäkin sekä Lindgren että Grass pohtivat: he sanovat kirjoittaneensa koko elämänsä ajan omista kokemuksistaan, omaelämäkerroissaan (jos niitä haluaa sellaisiksi kutsua) he vain puhuvat samoista asioista ensimmäisessä persoonassa.
Kiinnostava keskustelu, jota on käyty ja käyty ja joka jatkuu. T
VastaaPoistaTuosta omaelämäkerrallisuudesta on aikoinaan yhdysvaltalainen feministikirjailija ja kirjallisuudentutkija Carolyn Heilbrun kirjoittanut osuvasti :
”[N]ainen itse voi kertoa elämänsä siinä mitä haluaa kutsua omaelämäkerraksi;
hän voi kertoa sen siinä mitä hän haluaa kutsua fiktioksi;
biografi, nainen tai mies, voi kirjoittaa naisen elämän siinä mitä kutsutaan biografiksi; tai nainen saattaa kirjoittaa oman elämänsä elämällä sitä, tiedostamatta ja tunnistamatta tai nimeämättä prosessia”. Minusta tämä sitaatti on hyvä, ainoa vain että se sopii minusta myös miehiin - siis kaikkiin. Mitä siis on omaelämäkerrallisuus? Omaelämäkerta (autobiografia) on sitten taas selvempi juttu.
Hei Päivi, huomasin tämän kommenttisi vasta nyt. Kiitos hienosta sitaatista! Minua kiinnostaisi kuulla, kun olet nimenomaan omaelämäkertatutkija, että allekirjoitatko ihan varauksetta ajatuksen elämän elämisestä oman elämäntarinan kirjoittamisena eli että et näe siinä mitään vaaroja? Tiedän, että se on yleinen ajattelutapa esim. tiettyjen yhteiskuntatieteellisesti orientoituneiden kertomustutkijoiden piirissä, mutta kirjallisuustieteilijät taas ovat usein varovaisempia elämän ja kertomuksen samastamisessa. Itse ajattelen, että jossain mielessä osallistumme elämäntarinamme kirjoittamiseen ja kertomiseen, mutta minusta on tärkeää muistaa, että elämäntarinalla on aina useita kirjoittajia ja kertojia, ei koskaan vain yhtä, ja että tämä on tärkeä ero elämän ja kaunokirjallisuuden välillä.
VastaaPoistaMItä tarkoitat vaaroilla? Oman elämäntarinan kirjoittamisesta voi puhua kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti. Tästä kai on kysymys. Ja tähän kai viittaavat Damasiot ja kumppanitkin kun puhuvat omaelämäkerrallisesta muistista ja identiteetistä - ikään kuin tarinan kutomisesta, joka voi tulla kirjoitetuksi tai usein - jäädä kokonaan kirjoittamatta. Mutta totta on, että näissä saa olla tarkkana. Ihan niin tarkka en kuitenkaan halua enää olla kuin narratologisilla päivilläni - ettei mitään saisi sanoa elämästä, ihmisestä ja todellisuudesta, että kaikki olisi vain tekstuaalista. Ensin on tuntoisuus ja sanattomuus, sitten vasta tietoisuus ja sanat, kai tässä on kuitenkin perää. Ja vielä: omaelämäkerrallisuus ei ole lainkaan yksiäänisyyttä, ei oikeastaan missään tuntemassani omaelämäkerrallisessa tekstissä ainakaan. Oma äänisyys on aina moniäänisyyttä. Kirjallisuustieteessä tätä moniäänisyyttä tarkastellaan kirjallisuustieteellisin käsittein ja välinein, psykotieteissä saatetaan puhua dialogisuudesta tai persoonallisuuden eri puolista, eri äänistä myös vaikkapa kognitiivisessa ja narratiivisessa teoriassa. Mutta yhtä mieltä olen tietenkin siitä, että kertomus on kertomus ja elämä on elämä.
VastaaPoistaJoo, varmaan ollaan tässä varsin samoilla linjoilla. Itsekin pidän ehdottoman tärkeänä, että kirjallisuudentutkijat puhuvat myös elämästä, ihmisestä ja maailmasta - sitähän varten kai kirjallisuutta luetaan, että se käsittelee näitä isoja asioita omilla erityisillä tavoillaan. Tarkoitin vaaroilla lähinnä sitä, että joskus kun eläminen ja kertomus samastetaan, voi hämärtyä tärkeät erot kuten se, että oma elämä ei ole koskaan samalla tavoin yhden tekijän luomus kuin kirjailijan kirjoittama teos. Kaipa tämä on aika itsestäänselvää, mutta toisaalta tietyt piirteet nykymaailmassa ruokkivat sellaista ajattelutapaa, että olisimme kaikki paitsi oman elämämme sankareita myös taiteilijoita, jotka voimme suunnitella ja luoda elämästämme sellaisen taideteoksen kuin haluamme. On tärkeä huomio, että omaelämäkerrallinen kirjallisuus yleisestikin tuo esiin juuri sen, että elämämme ja äänemme ovat riippuvaisia toisten elämistä ja äänistä. Toiset omaelämäkerrat varmaan vaan korostavat tätä enemmän, toisissa se lienee piilotetumpaa(?) Täällä blogissa onkin ollut viime aikoina esillä kiehtovia esimerkkejä teoksista, jotka tuovat moniäänisyyden esiin omaperäisillä tavoilla.
VastaaPoista