keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Lapsuus valkoisessa Etelä-Afrikassa



Päivi Brink kirjoittaa:

J.M. Coetzee: Boyhood, 1997.

Boyhood, Youth ja Summertime muodostavat yhdessä omaelämäkerrallisen trilogian Scenes from Provincial Life. Kirjat on suomennettu nimillä Poikavuodet, Nuoruus ja Kesä (Otava). Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 1997, toinen osa vuonna 2002 ja kolmas vasta 2009.

Viimeksi luin Coetzeelta kirjan Elizabeth Costello, ja siihen verrattuna Boyhood tuntui todella helppolukuiselta. Tämä ei tarkoita, etteikö se olisi ollut syvällinen. Boyhood on todella hieno romaani, joka tuntuu paljastavan kirjailijan täysin alastomaksi lukijoidensa edessä. Vuonna 1940 syntynyt Coetzee ei kaunistele itseään lapsena, vaan päinvastoin näyttää, miten arvottomaksi hän tunsi itsensä. Arvottomaksi, poikkeavaksi ja samalla oman erilaisuutensa ylentämäksi. Hän haluaa olla itsenäinen, mutta tuntee olevansa riippuvainen äidistään, jota kipeästi rakastaa.

Aloin välillä jo kyseenalaistaa, voiko kaikki olla totta. Voiko kirjailija paljastaa maailmalle, ettei koskaan osannut rakastaa isäänsä? Irvokkaat kuvat alkoholisoituneesta isästä tuntuvat säälimättömiltä. Voiko hän näyttää suvun ristiriidat ja laiminlyönnit verhoamatta niitä fiktion kaapuun? Puhuuko hän oikeilla nimillä väkivaltaisista opettajista? Lopulta ei ole mitään väliä, oliko Coetzeen oma lapsuus tällainen, sillä todelta se tuntuu. Kertoja pääsee aivan lähelle koulupoikaa, jonka elämää seurataan pikkulapsesta 13-vuotiaaksi asti. Lukiessa muistaa, kuinka haavoittuvaisia lapset ovat, kuinka paljon he pelkäävät arkisia asioita, ja kuinka paljon merkitsee, että tapaa jonkun, joka ymmärtää. Poika kokee, ettei koskaan voi olla oma itsensä, vaan hänen on teeskenneltävä pärjätäkseen muiden kanssa. Koulussa pärjäämisestä tulee pakkomielle.

Asun Kapkaupungissa ja siksi olin ilahtunut siitä, miten konkreettisesti kirja kuvasi Etelä-Afrikkalaista yhteiskuntaa ja luontoa. Pääosa tarinasta tapahtuu pikkukaupunki Worcesterissa 100 kilometriä Kapkaupungista, ja lopussa päädytään Kapkaupunkiin. Maalaiskaupungin nurkkakuntaisuus ja Kapkaupungin syke asettuvat vastakkain. Toinen, olennaisempi vastakkainasettelu on afrikaanereiden ja englanninkielisten välillä. Coetzee on näiden kahden kulttuurin välissä, koska hänen isänsä oli afrikaaneri ja äitinsä englanninkielinen. Hän pelkää koko ajan, että hänet halutaan sijoittaa afrikaansinkieliseen ryhmään koulussa, vaikka hän on englanninkielinen. Englanti on hänelle sivistyksen kieli ja afrikaans väkivaltaisten maajussien kieli. Näin kärjistettynä, mutta teoksen kuluessa tämä vastakkainasettelu saa monimutkaisempia sävyjä.

Väkivallan uhka leijuu kaiken aikaa pojan yllä. Opettajat piiskaavat, isommat pojat hakkaavat, valkoiset hakkaavat mustia – mutta Coetzeeta ei hakata. Hän ei ole ”normaali”, koska häntä ei lyödä. Hän pelkää väkivaltaa, ja häpeää pelkoaan. Tämä ajatus muuttuu symboliksi, kuvaksi Etelä-Afrikasta, joka vaatii kovaa pintaa: sadismia ja kivun sietoa. Coetzee ei tunne poikana kuuluvansa tähän kulttuuriin. Sen sijaan hän rakastaa isänsä kotitilaa, farmia, jossa eletään keskellä luontoa. Luontokuvat ovat kauniita ja herättävät eläviä mielikuvia. Luonnon kautta hän on yhtä kotimaansa kanssa.

Pelko ja irrallisuus tekevät pojasta sydämettömän, armottoman lapsen. Haluan heti lukea lisää ja kuulla, miten hänestä kasvoi kirjailija, joka osaa niin tiheät tunteet kuin oivaltavat ideologiset tiivistykset.

Ruotsin akatemian Nobel-palkintolautakunta vuonna 2003:
"Coetzee kuvaa lukuisin valepuvuin ulkopuolisuuden yllättävää osallisuutta. Hänen romaanejaan leimaavat nokkela kompositio, tiivis dialogi ja analyyttinen loistokkuus. Hän on omantunnonarka epäilijä ja armoton länsimaisen sivilisaation julman järjen ja kosmeettisen moraalin arvostelija."

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Saammeko esitellä: Eila Rantonen



Päivi Brink kirjoittaa:

Kun kerran muistakin Café Voltaire -sarjan toimittajista on näytetty valokuva, esittelemme nyt Eila Rantosen, Imperiumin perilliset kirjan kolmannen toimittajan. Eila on yleisen kirjallisuustieteen tutkija Tampereen yliopistosta. Hänen erikoisalaansa on etnisyys ja monikulttuurisuuden kysymykset. Eila kirjoitti Imperiumin perillisiin johdantoluvun lisäksi kiinnostavan esseen Doris Lessingistä.

torstai 24. marraskuuta 2011

Puolivuotissynttärit!

Täytyypä vielä lisätä, että tämä marraskuu on blogillemme juhlakuukausi monessa mielessä: 10000 kävijän raja ylitettiin, kahvilan emäntä perusti kaiken muun ahkerointinsa ohella Facebook-sivuston Café Voltaire -sarjalle, ja lisäksi blogimme on tässä kuussa täyttänyt puoli vuotta! Sen kunniaksi vielä yksi kuva blogin perustamistilaisuudesta Aurajoen rannalta:



Ja täältä tosiaan lisää kuvia näistä ja Café Voltaire -sarjan muista vaiheista:

http://fi-fi.facebook.com/pages/Caf%C3%A9-Voltaire/249676268419467

Café Voltaire on Facebookissa



Blogillamme on nyt Facebook-sivut, jonne toivomme sinunkin tulevan. Lisäsimme Facebookiin paljon kuvia kirjojen julkkareista ja niiden tekemisestä ja promoamisesta. Ylimpänä olevassa kuvassa toimittajat ja esseistit esittelevät Tarinoiden paluu -kirjaa Pienessä kirjapuodissa syksyllä 2008. Edessä Päivi Kosonen ja Hanna Meretoja, takana Osmo Pekonen ja oikealla Laura Lindstedt ja Martti-Tapio Kuuskoski. Kirjasarjaan on osallistunut jo 70 esseen kirjoittajaa.

Alemmassa kuvassa Lotta Kähkönen ja Hanna Meretoja ja kustantaja Anna-Riikka Carlson Avaimesta ovat Turun kirjamessuilla Muistijälkiä -kirjan julkistustilaisuudessa syksyllä 2010. Facebookissa voi kommentoida vapaasti ja nostaa esiin uusia keskustelunaiheita nykykirjallisuuteen liittyen. Tervetuloa!